Terkuin ope, rehellinen ja hauska tarina opettajan näkökulmasta

Aino Leppäsen Terkuin ope on tänä vuonna julkaistu romaani opettajan elämästä. Löysin tämän uutuuden BookBeatista, ja itsekin opettaja opiskelijana päätin sitten pistää tämän teoksen kuunteluun. Kansi, otsikko ja kirjan kuvaus herättivät mielenkiintoni, ja aloitettuani sen, en pystynyt ottamaan kuulokkeita korviltani edes hetkeksi.

Terkuin ope kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Aiskusta, ja hänen kokemuksistaan ja elämästään niin opettajana kuin myös äitinä. Välillä tämä opettajan rooli tuo kuitenkin Aiskulle mukanaan muitakin rooleja. Hän joutuu toimimaan välienselvittelijänä, poliisina, ja omasta mielestään jopa päiväkodin tätinä. Lisäksi hänen on pikku hiljaa totuteltava aivan uudenlaiseen tapaan opettaa, kun korona alkaa levitä Suomessakin. Tätä koko rumbaa on sekoittamassa kaiken lisäksi myös Aiskun ihastuksen kohde ja työkaveri Elmo, tytär Alina, ja Alinan isä, eli Aiskun ex-aviomies. Tästä myrskystä ei todellakaan puutu hauskuutta!

Kirja alkaa saatesanoilla, joissa kirjailija kertoo kaiken olevan "fiktiota". Jo tästä johdannosta saa todella hyvän kuvan siitä, mitä kirja tulee tuomaan tullessaan. Leppäsen sanoin, tarinassa ei ole muutettu nimiä, koska kaikki tapahtumat ovat täysin "fiktiivisiä", mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kirja sisältää paljon hauskoja kuvauksia erilaisista oppilaista, sekä jonkin verran myös kuvailua joidenkin oppilaiden vanhemmista. Moni varmasti tunnistaa itsensä Rikuksi, vaikka itse ainakin toivon, että omat opettajani näkivät minut lukioaikoina enemmänkin Anuna. Leppänen käyttää ja kuvailee stereotyyppisiä oppilaita tässä kirjassa todella sujuvasti, osuvasti, ja välillä jopa liiankin samaistuttavasti. Pystyin tunnistamaan osasia itsestäni opiskelijana monista Aiskun oppilaista. Vaikka nämä eri tyyppiset oppilaat ovatkin stereotyyppisiä, jokainen hahmo on kuitenkin kirjoitettu realistisesti. Tätä lukiessa näin itseni oman lukioni käytävillä, oppitunneilla, ja pystyin todellakin tunnistamaan Leppäsen kuvailemia oppilaita. Äidinkieli on yksi pakollisista kirjoitettavista aineista, joten äidinkielen opettajat opettavat varmaankin määrällisesti eniten oppilaita. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän pääsee tietenkin tutustumaan erilaisiin oppijoihin. Osa kirjassa kuvailluista tapauksista kuulostavat erittäin kärjistetyiltä, vaikka tiedänkin, että ne sisältävät totuuksia oikeasta elämästä. Jotkut tilanteet kuulostivat todella absurdeilta, mutta ihmiset osaavat todellakin olla välillä absurdeja.

Leppänen kertoo kaikista eri oppilas tyypeistä kaunistelematta ja rehellisesti. Aisku on hiukan kyynistyneen oloinen opettaja, mutta pidän tässä kirjassa siitä, ettei tarina pelkästään kritisoi oppilaita. Kerronta on todella itsetietoista. Aisku ei itsekään ole aina puhdas pulmunen, ja hänessä on omat vikansa. Hän kritisoi oppilaita monista asioista, vaikka syyllistyy itsekin joskus samoihin asioihin. Eivätkä kaikki oppilaat kuitenkaan ole Rikuja, ja jopa Rikussa on hyviäkin puolia. Aisku tuo mielipiteensä esille todella suoraan, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut olo, että hän suoranaisesti vihaisi, tai haluaisi haukkua oppilaita. Loppupeleissä tämä päähenkilö on todella äidillinen, ja välittävä. Vaikka hän kutsuukin joitakin oppilaita idiooteiksi, minulle itselleni jäi sellainen tunne, että kyse oli vain huolesta lukio nuorten tulevaisuutta kohtaan. Aisku on siis todella lämmin ja sydämellinen päähenkilö.

Kirjan kerronta on todella hauskaa, ja Aiskun terävä sarkastinen huumori on todellakin minun makuuni. Se tulee kirjassa parhaiten esille Wilma-viestien ja sähköpostien muodossa. Oppilailta tulee mitä hullumpia viestejä läksyihin, kurssimateriaaleihin, ja pakollisiin kurssitöihin liittyen. Aiskulla riittää näistä viesteistä todella paljon sanottavaa. Tämän kirjan hauskinta antia olivat Aiskun sensuroimattomat ja suorat viestit, joita hän olisi halunnut lähettää vastaukseksi. Se, mitä Aisku kuitenkin yleensä päätyy lähettämään vastaukseksi on paljon soveliaampi, kohteliaampi, ja ammattimaisempi viesti kuin alkuperäinen. Hauskuutta oli luomassa myös Aiskun oppilaiden esseiden pätkät, joista Aisku tietenkin mainitsi kaikista kauheimmat esiteltäviksi. Kirjoitusvirheet, ongelmat lauseenrakenteissa, ja erittäin paljon tieto-aukkoja sisältävät esseet olivat todella hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti. Sen musta huumori ja uniikki näkökulma antoivat minulle mahtavan lukuelämyksen. Pystyin samaistumaan niin oppilaisiin kuin monissa kohdissa myös Aiskuun. Tarina antaa todella rehellisen kuvan opettajan työstä, sen vaikeuksista, ja siitä, miten korona on vaikuttanut siihen. Olen itse tehnyt jonkin verran jo opetustyötä, vaikka olenkin vielä vasta opiskelija. Allekirjoitan monia asioita, joita tämä tarina nosti pinnalle. Minusta oli upeaa lukea tarina opettajan näkökulmasta, koska itse opiskelijana olen saanut nähdä asioita luonnollisesti opiskelijan silmin. Kaiken hauskuuden alta paljastuu oikeasti ajatuksia herättävä tarina opetustyöstä, ja siitä mitä se tuo tullessaan. Tämän teoksen parissa saa tuntea hieman syyllisyyden piikkejä, koska en tietenkään ollut Anun kaltainen täydellinen oppilas. Sen parissa pääsee myös nauramaan hyvässä mielessä niin itselle kuin myös mahdollisesti koulukavereilleen ja opettajilleen. Oppilaana ei itse tullut ajatelleeksi asioita opettajan näkökulmasta, ja siksi tämä kirja herätti paljon nolostuttavia, mutta myös riemastuttavia muistoja omalta lukio ajaltani. Pidin myös siitä, kuinka rehellisesti opettajan työtä kuvaillaan. Tulevana opettajana tulen varmasti kohtaamaan joitakin samanlaisia yllättäviä tilanteita kuin Aisku. Aivan kuten Aisku, minä toivon voivani antaa tulevaisuuden oppilailleni mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille, jotka ovat koskaan olleet millään tavalla tekemisissä koulun kanssa. Oppilas, opettaja, kaikki varmasti löytävät tästä jonkinlaista samaistumispintaa. Tämä oli aivan mahtava lukuelämys, ja odotan innolla lisää kirjoja Leppäseltä. 

Netflixin Cuphead shown upeasta animaatiosta ei voi kääntää katsettaan

Cuphead on 2017 julkaistu videopeli, jonka uniikki vanhan aikainen ja Disneymäinen tyyli herätti huomiota. Sitä onkin ollut kehittämässä ihmisiä, jotka ovat tehneet töitä myös Disneylle. En itse ole pelannut tätä peliä, mutta katsoin hiljattain Netflixiin julkaistun The Cuphead shown, joka perustuu kyseiseen peliin. Katsoin sen, ja minulla on todellakin paljon sanottavaa siitä, vaikkei alkuperäinen peli olekaan minulle kovin tuttu. 

Tarina ja hahmot

The Cuphead show kertoo veljeksistä nimeltä Cuphead ja Mugman. Netflixin Cuphead animaatiossa ei oikeastaan ole jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Suurimmaksi osaksi sarjan juoni on episodinen, eli jokainen jakso sisältää kiinteän tarinan, joka ei jatku seuraavassa jaksossa. Sarja sisältää kuitenkin muutamia toistuvia elementtejä, kuten pirun, joka yrittää erilaisin keinoin saada haltuunsa Cupheadin sielun. 

Jaksoja on yhteensä 12, joten tämä on nopeasti katsottavissa. Jaksojen tarinoiden taso vaihtelee mielestäni todella suuresti. Osa jaksoista tuntuu todella pitkäveteisiltä, tylsisltä, ja jopa ärsyttäviltä, mutta osa jaksoista taas loistaa kirkkaana, ja jää mieleen todella hyvin. Esimerkki erittäin heikosta jaksosta oli mielestäni jakso 2 nimeltään Baby bottle. Kyseisessä jaksossa Cupheadin ja Mugmanin pitää huolehtia heidän ovelleen jätetystä vauvasta, joka paljastuu odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Tämä jakso on todella kliseinen animaatiosarjan jakso, ja tuntuu todella irralliselta verrattuna muihin jaksoihin, vaikkei Cupheadissa olekaan suoranaisesti jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Minua ei haittaa se, jos tarinassa käytetään kliseitä, mutta tässä jaksossa ei kyseisellä kliseellä tehty mielestäni mitään mielenkiintoista. Jakso on vain täynnä sekoilua ja huutamista, eikä sillä oikein tuntunut olevan suuntaa tai syytä.

Minusta tämän sarjan parhaat jaksot sijoittuvat kauden loppuun. Etenkin jaksot 5, 8, 9 ja 12 ovat todella muistettavia ja hauskoja. Näissä jaksoissa päästiin tutustumaan muutamaan erittäin hyvin kirjoitettuun hahmoon, kuten King Diceen, sekä katsomaan sivusta Cupheadin ja Mugmanin erittäin viihdyttävää kamppailua pirun kanssa. Sanoisin, että tarinan vahvuudet ovat todellakin sen erittäin karismaattiset, hyvin kirjoitetut ja mielednpainuvat sivuhenkilöt. 

Tästä sarjasta on helppoa valita suosikkihahmo. Luke Millington-Draken upea roolisuoritus piruna on jotain aivan uskomatonta. Hänen sassy brittiläinen roolisuorituksensa on erittäin hauska ja mieleenpainuva. Suomalainen versio ei todellakaan pääse lähellekkään Millington-Draken tasoa, koska hän todellakin asettaa riman erittäin korkealle. Tätä hahmoa ja hänen toilailujaan on erittäin hauskaa seurata vierestä, eikä hänestä voinut saada tarpeekseen. Itse demoni, tai kuten häntä omien sanojensa mukaan kuvaillaan "Mr. S" on todella riemastuttava hahmo, joka olisi voinut olla minun puolestani vaikka jokaisessa jaksossa. Hän on hiukan yli itsevarma, sassy, vaikuttaa uhkaavalta, mutta onkin oikeasti kaikkea muuta. Piru on todella rakastettava hölmönpuoleinen pahis.

Toinen karismaattinen hahmo, josta pidin, oli King Dice. Wayne Bradyn hunajainen ääni sopi täydellisesti tälle karismaattiselle gameshow juontajalle. King Dice on todella itsekeskeinen ja itsevarma Inkwell saarten julkkis. Hän työskentelee itse pirulle, mikä ei ole suuri yllätys, koska hänen gameshownsa idea on, että voittajien sielut menevät suoraan pirun kokoelmaan. Oli erittäin huvittavaa seurata, kuinka hän teki kaikkensa saadakseen Cupheadin voittamaan pelinsä, jotta piru saisi vihdoin ja viimein tämän sielun. Jakson lopussa kuitenkin tapahtui aivan huikea hahmokehitys niin hänelle kuin pirulle. Kun King Dice ei onnistunut saamaan Cupheadin sielua, piru irtisanoo hänet, ja katsoja pääsee näkemään aivan uuden, aidosti uhkaavan puolen pirusta, sekä King Dicen pelokkaan puolen. King Dicen jakso oli yksi suosikeistani.

Viimeisenä sivuhahmona on pakko mainita Miss Chalice, joka esitellään viimeisessä jaksossa. Hän on hurmaava kuppityttönen, joka opettaa Cupheadille ja Mugmanille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Veljeksillä ei kuitenkaan ole yhtä paljoa charmia kuin Miss Chalicella, joten tämä kupponen joutuu auttamaan veljekset pulasta. Hänet esitellään vasta viimeisessä jaksossa, ja pakko myöntää, etten todellakaan osannut odottaa sellaista cliff hanger loppua, johon tämä jakso päättyi. Se jätti katsojan todellakin janoamaan lisää, koska tämä uusin hahmo loi paljon mysteeriä Cuphead shown tarinaan.

Päähenkilöt Cuphead ja Mugman olivat myös hyvin kirjoitettuja. Heidän välinen kemiansa oli suurimmaksi osaksi hauskaa katsottavaa, joskin tämä kaksikko, etenkin Cuphead, osasi olla joksenkin todella ärsyttäviä. He jäävät mielestäni hahmoina todella paljon näiden Inkwell saarten muiden karismaattisten asukkien varjoon, vaikka he ovatkin äänekkäitä ja heillä on kummallakin suuret persoonat. Minusta oli kuitenkin paljon hauskempaa seurata sarjan sivuhenkilöitä kuin päähenkilöitä. Siksi jaksot, joissa keskityttiin vain ja ainoastaan tähän veljeskaksikkoon, eivät jääneet mieleeni päällimmäisiksi yhtä vahvasti. Jaksot 8 ja 9 olivat kuitenkin aivan suosikkejani, koska veljesten ja pirun välinen kemia ja kamppailu oli erittäin hauskaa seurattavaa.

Visuaalinen puoli

Tämän sarjan visuaalisesta puolesta minulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Jokainen jakso on todella huolella tehty, ja heikommatkin jaksot ovat todellakin silmäkarkkia. Hahmojen designit ovat todella valloittavia ja värikkäitä, ja se, miten he liikkuvat ruudulla on todella kaunista katsottavaa. On erittäin vaikea kääntää katsettaan, kun ruudulla tapahtuu koko ajan jotain. En halunnut edes räpäyttää silmiäni, koska jokaikinen frame oli niin täynnä eloa ja hurmaavuutta. Tämä on täydellinen esimerkki siitä, millaista animaatio voi parhaimmillaan olla. Toivon todella, että tulevaisuudessa pääsemme näkemään lisää tämän tasoista animaatiota. Sekaan oli lisäksi ujutettu erittäin paljon referenssejä Disneyyn, joita kaltaiseni Disney fani kykeni todellakin arvostamaan.

Laulut

The Cuphead show sisälsi myös musiikkia, mikä vaikutti ensimmäisen jakson jälkeen erittäin lupaavalta. Pirun laulu oli niin valloittava korvamato, että olen kuunnellut sen jo aivan liian monta kertaa. Se toimii täydellisenä esittelynä tälle hahmolle. Toinen suosikkini oli Miss Chalicen laulu, Turn up the charm. Sen aikana Miss Chalice opettaa veljeksille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Sarjan muut laulut eivät olleet yhtä mieleenpainuvia kuin nämä kaksi mestariteosta. Sammakkoveljesten laulu oli toki hauska ainakin sanoituksiltaan. Kummitusten laulu taas ei jäänyt mieleeni ollenkaan, vaikka sen visuaalinen puoli oli todella huippuluokkaa ja pidin sen tunnelmasta. 

Pidin pirun laulussa ja Turn up the charmissa siitä, että ne olivat todella Disneymäisiä. Minusta olikin yllättävää, että tämä on Netflix sarja, eikä Disney+ sarja, koska niin animaatio kuin myös laulutkin ovat selkeästi saaneet erittäin paljon vaikutteita Disneyltä.

Mielipiteeni ja odotukset toiselle kaudelle

Kaiken kaikkiaan pidin tästä sarjasta, vaikka se oli joissakin kohdissa todella lapsellisen ja tylsän oloinen. Minusta tuntuu, ettei tämä sarja ole vielä täysin päättänyt kohdeyleisöään, koska joissakin jaksoissa minusta tuntui, että tarina oli todella Paavo Pesusienimäinen seikkailu lapsille, kun taas osa jaksoista tuntui sopivan paremmin myös aikuisille. Toivon, että toisella kaudella pääsemme tutustumaan syvemmin jo ensimmäisellä kaudella esiteltyihin hahmoihin, ja tapaamaan myös uusia hahmoja. Sarjan introssa näkyy todella paljon mielenkiintoisen näköisiä hahmoja, joita todellakin haluaisin nähdä. 

Toinen toiveeni tämän sarjan seuraavalle kaudelle on jaksosta jaksoon jatkuva yhtenäinen tarina. Vaikka pidinkin siitä, että suurimmaksi osaksi tämän sarjan pystyi katsomaan missä tahansa järjestyksessä, kuten lapsuudessani katsomani aamuanimaatiot nelosella ja maikkarilla, haluaisin kokea pidemmän tarinan näiden hahmojen seurassa. Todella suuri toive on myös se, että Cuphead uskaltautuisi käsittelemään vähän rohkeammin aikuisempiakin teemoja, eikä olisi vain suunnattu lapsille. Tällä maailmalla ja sen hahmoilla on todella paljon potentiaalia, ja haluan todellakin nähdä kuinka se kukoistaa.

Suosittelen tätä sarjaa todella lämpimästi katselulistalle. Vaikka tämä tuntuukin olevan hiukan enemmän lapsille suunnattu, sen hahmot ovat valloittavia, ja se luo kaltaiselleni animaatioiden parissa kasvaneelle nuorelle aikuiselle todella suuren nostalgian tunteen. Suosittelen tätä siis erittäin vahvasti, jos olet itsekin kasvanut animaatiosarjojen ja Disneyn parissa.

Parasiten tarina kääntää kaikki odotukset päälaelleen

Katsoin hiljattain 2019 julkaistun elokuvan Parasite. Huhhuh, korealaiset osaavat todellakin tehdä elokuvia ja sarjoja, joita ei vain voi unohtaa! Olen viime vuosina huomannut, että korealaiset sarjat ja elokuvat ovat tarinallisesti huippuluokkaa. Jopa "huonot" korealaiset sarjat ovat todella hyviä ja muistettavia. En ole oikeastaan katsonut yhtäkään huonoa korealaista sarjaa tai elokuvaa. Parasite on mustaa huumoria sisältävä psykologinen trilleri. Tämä genreyhdistelmä on kuin juuri minulle suunnattu, joten tämä elokuva todellakin sai mielenkiintoni heräämään lähestulkoon aivan alussa. Mielenkiintoni vain jatkoi kasvamistaan elokuvan loppua kohden. Tämän tarinan loppu oli jotain sellaista, jota edes kaltaiseni kokenut mediankuluttaja ei pystynyt arvaamaan.

Juoni

Parasite kertoo köyhyyden kanssa kamppailevasta Kimin perheestä. Perhe asuu pienessä kellari huoneessa köyhällä alueella. Perhe taittelee kasaan pizza laatikkoja saadakseen rahaa. Tämä ei todellakaan ole unelmatyö etenkään perheen jo aikuisille lapsille, Ki-jungille ja Ki-woolle. Kumpikin lapsista on lahjakas omalla tavallaan, mutta köyhyytensä takia, heillä ei ollut mahdollisuuksia saada koulutusta, jonka avulla he voisivat saada parempia töitä.

Eräänä päivänä Ki-woon ystävä suosittelee Ki-woota rikkaalle Parkin perheelle englannin opettajaksi, koska on itse lähdössä ulkomaille vaihto-opiskelemaan. Ki-woo ottaa tilaisuudesta kaiken irti, ja saakin työn tämän rikkaan perheen tyttären englannin opettajana. Pidettyään jo muutaman oppitunnin perheen tyttärelle, hän kuulee perheen äidin toiveesta palkata taideterapeutti perheen pienelle pojalle Da-songille. Ki-woo suosittelee siskoaan, väittäen kuitenkin, että kyseessä olisi hänen opiskelukaverinsa ulkomailta. Ki-jung alkaa siis esittämään Jessicaa, ja väärentää itselleen todistuksen arvostetusta koulusta, ja valehtelee taustastaan. Hänetkin päädytään palkkaamaan perheeseen lasten avuksi. 

Yhdessä nämä sisarukset saavat hankittua potkut perheen kuljettajalle. Tilalle Ki-jung, tai "Jessica" suosittelee tietysti isäänsä. Ja viimein isä, poika ja tytär saavat juoniteltua erotuksen myös kotiapulaiselle, jonka tilalle palkataan tietenkin Kimin perheen äiti. Niinpä koko Kimin perhe on saanut soluttauduttua Parkin perheen joukkoon ja he pääsevät hyötymään heidän rahoistaan kuin loiset.

Odotukset

Tämä osio sisältää raskaita juonipaljastuksia koko elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän elokuvan ennen kuin luet postausta pidemmälle, koska Parasitesta saa eniten irti, kun sen katsoo tietäen siitä mahdollisimman vähän. Siirry osioon pohdinnat, jos haluat hypätä juonipaljastusten yli.

Ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta oli arvattavissa siinä vaiheessa, kun molemmat sisarukset olivat tulleet palkatuiksi Parkin perheen kotiin. Arvattavuudesta huolimatta oli todella jännittävää katsoa, miten Kimin perhe saavuttaisi tavoitteensa. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä pirullisemmiksi ja uskaliaammiksi Kimin perheen suunnitelmat muuttuivat. En edes osaa sanoa missä vaiheessa aloin kyseenalaistamaan sitä, kenen puolella oikeasti olin. Kaikki hahmot, Da-songia lukuunottamatta, olivat jollakin tasolla epäluotettavia, ja omasivat synkkiä salaisuuksia ja pimeitä puolia. En tiennyt ollenkaan keneen voi luottaa, tai kenen toivoin onnistuvan eri tilanteissa.

Elokuvassa kyseenalaistetaan todella hienosti sitä, missä menee raja sen välillä, mitä on valmis tekemään päästäkseen pois köyhyydestä. Muutama valkoinen valhe muuttuu tarinan edetessä valtavaksi valheiden verkoksi, johon koko Kimin perhe on itse kietoutunut, ja johon kietoutuu myös muita yllättäviä hahmoja, joita en osannut edes epäillä. Minulle oli täysi järkytys, että potkut saanut alkuperäinen kotiapulainen Lee Jung-eun palaa Parkin perheen talolle, ja paljastaa talossa sijaitsevan salaisen huoneen. Tarinan suunta vaihtuu tässä kohtaa kokonaan, kun katsoja tajuaa, ettei Kimin perhe ole ainoa, jolla on suuria salaisuuksia. Vaikka Parkin perhe ei tietenkään ole vaikuttanut kovinkaan puhtoiselta ja viattomalta, he ovat kuitenkin viattomia verrattuna näihin muihin hahmoihin. 

Minulla oli paljon odotuksia siitä, mihin Parasiten tarina kulkisi, mutta kaikki odotukseni osuivat täysin harhaan toisen puoliskon alettua. Kun Parkin perhe lähti viettämään lomaa pois kotoaan, he jättivät Kimin perheen äidin, uuden kotiapulaisensa huolehtimaan talosta. He eivät kuitenkaan tienneet, että koko Kimin perhe oli juhlimassa ja viettämässä upeaa iltaa yhdessä heidän upeassa talossaan. Tässä vaiheessa Parkin perhe oli antanut Kimin perheelle kaikki omat tietonsa, erilaiset todistukset, sun muuta. Oma teoriani oli, että Kimin perhe varastaisi Parkin perheen identiteetin, talon, ja omaisuuden. Kuten kuitenkin sanoin, alkuperäinen kotiapulainen ilmestyy paikalle paljastaen, että hänen aviomiehensä on asunut Parkin perheen talon salaisessa bunkkerissa jo vuosia. Tämäkin johtuu köyhyydestä. Kotiapulainen Lee Jung-eu tunnustaa, että velkojat ovat hänen aviomiehensä perässä, ja bunkkeri on ainoa paikka, missä mies on turvassa. 

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Lee Jung-eu saa selville Kimin perheen huijauksen ja kiristää heitä uhkaamalla paljastaa totuuden Parkin perheelle. Elokuvaa oli jäljellä vielä hyvän verran, ja tiesin odottaa ainoastaan sitä, että tämä tulisi menemään vielä hullummaksi. Se jäikin ainoaksi oikeaan osuvaksi odotuksekseni. Parkin perhe päättääkin palata lomaltaan ennen aikojaan, joten Kimin perheen on työskenneltävä yhdessä lukitakseen Lee Jung-eun ja hänen miehensä takaisin bunkkeriin, mikä ei onnistukaan täysin ilman väkivaltaa. 

Elokuvan loppuhuipennus tapahtuu pikku Da-songin syntymäpäivillä, jonne Kimin perhe on luonnollisesti kutsuttu. Tämä loppuhuipennus kääntää koko elokuvan päälaelleen vielä kertaalleen, ihan kuin katsoja ei olisi jo tarpeeksi ällikällä lyöty. Jung-eun aviomies karkaa bunkkerista raivostuneena, ja yrittää tappaa koko Kimin perheen. Tähän asti elokuvaa oli ollut hauska katsoa, ja olin jopa nauranut ääneen joissakin kohdissa, koska tarina osasi todellakin rakentaa absurdeja ja humoristisia tilanteita. Koko lopun ajan katsoin kuitenkin silmät suurina ja suu ammollaan kauhusta, yllätyksestä, ja shokista. Kaikki muuttui niin todelliseksi muutamassa sekunnissa. 

Pohdinnat

Parasite oli suuri genrejen sekameteli soppa. Se oli osittain mustaa komediaa, osittain psykologista trilleriä, ja osittain jopa kauhua. Vaikka näin montaa eri genreä sekoitettiinkin keskenään, elokuva muodostaa yhtenäisen ja hienon kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa tunnu väärältä, tai tarinaan sopimattomalta. Joka ikinen hahmo on todella pitkälle mietitty, ja jokaista heistä voisi analysoida psykologisesti aivan omassa postauksessaan. Olen itse nähnyt tämän elokuvan vasta kerran, mutta olen varma, että tämä on niitä elokuvia, joista löytää jokaisella katselukerralla jotain uutta. Tarina on vain niin täynnä pieniä asioita, joita jää huomaamatta, jos ei katso tarkkaan. Tämä on siitäkin aivan mahtava tarina, että siitä voivat nauttia niin kasuaalit katsojat, kuin teorioiden tekoa ja tarinoiden syväanalysointia harrastavat superfanit. 

Rakastuin tähän elokuvaan heti ensikatselun jälkeen, koska sen katsominen tuntui todella virkistävältä. Kulutan todella paljon mediaa, ja usein osaan tehdä päätelmiä ja muodostaa oikeaan meneviä odotuksia, mutta tästä tarinasta en todellakaan osannut arvata lopputulosta ollenkaan. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minua viedään kuin pässiä hihnassa. En usko, että tämän tarinan loppua voisi millään arvata, vaikka loppu on kuitenkin tälle elokuvalle todella sopiva, ja erittäin vaikuttava. 

Pidin Parasitessa myös siitä, kuinka kaikilla hahmoilla oli hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ollut täysin viaton, mutta kukaan ei ollut täysin pahakaan. Kimin perhettä kohtaan oli helppo tuntea tiettyyn pisteeseen asti empatiaa, koska heillä oli todella vaikeaa. Lisäksi elokuva esittää hienon kysymyksen: kuinka pitkälle on sopivaa mennä päästäkseen pois köyhyydestä ja kuinka väärin se on, että kertoo työnantajalleen muutaman valkoisen valheen, jos kuitenkin on pätevä työntekijä? Tässä tarinassa on niin paljon moraalista pohdintaa, ja yhteiskunta kritiikkiä, joka todellakin pistää miettimään. 

Minusta tämän elokuvan perimmäinen viesti on se, että rehellisyys kannattaa aina. Kimin perhe joutuu näkemään niin paljon vaivaa valheensa eteen, että aloin jo todella aikaisin kyseenalaistamaan sen, että onko kaikki tuo työ oikeasti sen rahan arvoista? Mistä hinnasta tämä perhe on valmis myymään moraalinsa? Alussa he vaikuttivat todella rehdiltä perheeltä, joka koetti vain tehdä parhaansa selvitäkseen, mutta lopussa, he olivat kaikkea muuta kuin sitä. Sanonnan mukaan ahneella on paskainen loppu, mikä valitettavasti käy toteen tässäkin tarinassa. 

Suosittelen tätä elokuvaa kaikille. Tämä oli huikea katselukokemus, eikä todellakaan päästä katsojan mielenkiintoa tipahtamaan sekuntiksikaan. Tätä ei kannata jättää välistä. Parasiten parissa pääsee nauramaan, itkemään, sekä kauhistelemaan. Se tunneskaala, jonka tämä tarina herättää on siis todella laaja, mikä on minusta yksi tärkeimmistä asioista tarinoissa. 

Huone, kaunis tarina, joka toimii kansissa sekä valkokankaalla

Luin hiljattain Emma Donoghuen 2010 julkaistun kirjan Huone. Se tuli BookBeatissa vastaan, ja muistin joskus nuorempana lukeneeni siitä pätkän, joten siitä lähti koko kirja kuunteluun. Kuunneltuani sitä jonkin matkaa, päädyin keskustelemaan kyseisestä teoksesta äitini kanssa. Hän paljasti, että kirjasta on myös tehty elokuva. Minä olin siihen mennessä ehtinyt jo rakastua tähän tarinaan niin paljon, että minun oli pakko katsoa myös elokuva. Tässä postauksessa aionkin siis käsitellä kyseistä tarinaa sen molemmissa muodoissa.

Juoni

Tarina kertoo 5-vuotiaasta Jack pojasta, joka on viettänyt koko pienen ikänsä kahdestaan äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma. Siellä on vain sänky, televisio, muutama kirja, kylpyallas ja keittiö. Heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan on vanha kehno, joka tuo heille ruokaa ja muuta sunnuntaisin. Jackin äidillä on myös paljon mielenkiintoisia ja fantastisia tarinoita ulkomaailmasta, joiden Jack tietää olevan vain tarinoita. 

Jackin viidennen syntymäpäivän jälkeen äiti paljastaakin, että televisiossa olleet asiat ulkomaailmasta, sekä moni hänen tarinoistaan ovatkin oikeasti totta. Ulkomaailmassa on oikeasti olemassa kaniineja, muita ihmisiä, toisia lapsia, ja riippumatto. Tämä kaikki on Jackille suuri järkytys, koska hän ei ole koskaan päässyt käymään ulkona. Pikku hiljaa äiti alkaa valmentaa pientä poikaansa todella vaaralliseen tehtävään. Jackin on leikittävä kuollutta, jotta vanha kehno veisi hänet ulkomaailmaan. Ulkomaailmassa Jackin on sitten karattava vanhan kehnon käsistä ja huudettava apua.

Kaikkien onneksi Jack onnistuu tässä pakoyrityksessä, ja kertoo poliiseille äitinsä olevan yhä vankina huoneessa. Tästä alkaakin Jackin ja hänen äitinsä pitkä yhteinen matka siihen, että he tottuisivat taas ulkomaailmaan, ja saisivat parannettua ne syvät haavat, jotka Jackin äidin kidnappaaja vanha kehno aiheutti heille molemmille.

Kirja

Luonnollisesti alkuperäisteos, eli kirja, sisälsi paljon enemmän yksityiskohtia kuin elokuva. Kirjassa Jack toimi minäkertojana, ja lukija pääsi näkemään maailman koko ajan hänen silmiensä läpi. Donoghue on mielestäni todellakin onnistunut kirjoittaessaan lapsen näkökulmasta. Jack ei ymmärrä kaikkea, ja varsinkin ulkomaailmassa hän oppii hirmuisen paljon kaikkea uutta koko ajan. Lukijan on helppo päästä Jackin pään sisälle. Teksti on mielestäni kirjoitettu todella taitavasti, koska joissakin kohdissa, joissa Jack ei ymmärrä jotain asiaa, hän selittää sen niin lapsenomaisesti, ettei lukija itsekkään välttämättä heti ymmärrä mistä on kyse. Tämä auttoi minua todellakin eläytymään kirjan maailmaan. 

Jack on todella sympaattinen hahmo, josta on helppo tykätä. Hän on energinen, luova, täynnä mielikuvitusta ja erittäin rakastava. Sen takia koko kirja onkin niin sydämellinen lukukokemus. Jokainen hahmo tuntuu niin aidolta, ja jokaista hahmoa, paitsi vanhaa kehnoa kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Donoghue todellakin kaatoi sydämensä ja sielunsa tähän teokseen. Jackin ja hänen äitinsä suhde, ja se miten se kehittyy ja muuttuu kirjan aikana on todella voimaannuttavaa ja kaunista luettavaa. Näiden kahden side on niin vahva, että sitä ei mikään saa rikottua. 

Aluksi ajattelin toki, että tämä olisi kirja pelkästään äidin ja pojan paosta, mutta oikeasti tämä onkin tarina selviytymisestä. Huone ei todellakaan olisi ollut läheskään yhtä ylistetty ja rakastettu, jos se olisi loppunut siihen, kun Jack ja äiti pääsivät vapauteen. Etenkin Jackin on vaikea sopeutua kaikkeen uuteen, koska hän ei luonnollisesti oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Hän on elänyt koko elämänsä huoneessa kahdestaan äitinsä kanssa, joten uusien ihmisten tapaaminen on hänelle todella ylikuormittavaa. Lukijan sydän lähestulkoon särkyy, kun Jack kysyy äidiltä, milloin he voisivat palata takaisin huoneeseen. 

Elokuva

Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva ilmestyi vuonna 2015. Jackin roolissa loisti nykyään Pixar elokuva Lucan ääninäyttelijänä tunnettu Jacob Tremblay, ja äidin roolissa oli myös Captain Marvelin näyttelijänä tunnettu Brie Larson. Tämä kaksikko oli mielestäni täydellinen valinta näiksi hahmoiksi. Heidän välillään oli juuri sellaista kemiaa kuin kirjassakin. Jacobin suloinen roolisuoritus Jackina sai sydämen pakahtumaan, ja Brien sydäntä raastava roolisuoritus äitinä onnistui todella kuvaamaan sitä, miten kovasti äiti yritti suojella pientä rakasta poikaansa. 

Elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa Jack ja äiti olivat yhä vanhan kehnon vankeina, oli lähestulkoon suora kopio kirjasta. Pieniä muutoksia oli siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi se oli täydellinen kuvaus siitä, mitä olin kuvitellut päässäni kirjaa kuunnellessani. Jotkin asiat, kuten tietyt leikit, joita äiti leikki Jackin kanssa saivat kuitenkin elokuvassa loistaa paremmin. Tajusin vasta elokuvaa katsellessani, että nämä leikitkin olivat sellaisia, joiden tarkoituksena oli peittää Jackilta heidän tilanteensa surullisuus ja vakavuus. Kirjassa Jack kertoi esimerkiksi huutoleikistä, jota he leikkivät äitinsä kanssa. Elokuvassa tajusin, että kyseisen "leikin" tarkoitus oli koettaa tehdä niin paljon ääntä kuin suinkin, jos vaikka joku sattuisi hyvällä tuurilla kuulemaan ja soittamaan apua. 

Myös toimintakohtaukset toimivat paremmin elokuvassa. Toki, kirjassa ne tuntuivat myös jännittäviltä, mutta kun katsoin esimerkiksi Jackin pakoa ruudulta, se tuntui paljon intensiivisemmältä. Elokuvassa oli tietenkin käytetty aivan upeiden näyttelijöiden lisäksi apuna myös musiikkia, sekä kuvaustekniikoita, jotka vaikuttivat katselukokemukseen ja katsojan tunteisiin intensiivisemmin.

Tarinan loppupuolisko, eli se osa, joka kuvasi Jackin ja äidin totuttelua takaisin tavalliseen elämään, sisälsi elokuvassa enemmän eroavaisuuksia kirjasta kuin ensimmäinen. Pidin esimerkiksi siitä, että pääsimme elokuvassa hiukan syvemmälle myös äidin päähän. Kirjassa kaikki tapahtui Jackin näkökulmasta, ja elokuvassakin suuri osa tarinasta nähdään Jackin silmin. Joissakin kohdissa keskiössä on kuitenkin omasta mielestäni äidin näkökulma. Pidin tästä muutoksesta, koska äiti on myös tämän tarinan toinen päähenkilö, vaikkakin Jack on suuremmassa parrasvalossa.

Eroavaisuudet

Tämä osio sisältää jonkin verran lieviä spoilereita kirjasta ja elokuvasta. Minusta nämä eivät kuitenkaan vaikuta katselukokemukseen, tai lukukokemukseen, mutta suosittelen silti katsomaan ja/tai lukemaan tämän tarinan ensin. Tämä osio käsittelee myös jonkin verran itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Jos kyseiset aiheet ovat sinulle vaikeita, voit hypätä postauksen kahteen viimeiseen kappaleeseen. 

Suurin eroavaisuus, jonka minä huomasin näiden kahden tarinan esityksen välillä, olivat hahmot. Elokuvasta oli poistettu kokonaisia hahmoja ja sivutarinoita. Esimerkiksi äidin veli Paul, ja hänen perheensä, olivat kokonaan poistettu. Tämä oli hiukan sääli, koska pidin Paulista hahmona. Kirjassa hän vei Jackin kauppareissulle ja museovierailulle, mikä oli minusta yksi todella ihanista sivutarinoista.

Toinen asia, jonka puuttumista elokuvasta ihmettelen suuresti, ovat Jackin ja äidin sanasämpylät, sadut, ja runot. Kirjassa Jack ja äiti tekevät yhdessä sanasämpylöitä, kuten pohkea. Pohkea on yhdistelmä pelokasta ja rohkeaa. Yksi tavoista, joilla nämä kaksi hahmoa viettivät aikaa yhdessä ollessaan vankeina oli myös runojen teko. He kertoivat yhdessä runoja toisilleen, ja äiti myös lueskeli Jackille paljon satuja niin kirjoista kuin myös omasta päästään. Nämä olivat minusta yksiä kirjan sympaattisimmista kohdista. Lisäksi ne saivat minut pohtimaan sitä, kuinka hauskaa kirjan suomentajalla oli varmasti ollut juuri näiden kohtien parissa.

Tarinassa tulee kohta, jossa Jackin äiti kokee, ettei hän pysty elämään traumojensa kanssa, joten hän yrittää ottaa henkensä. Kirjassa se tapahtuu sairaalassa lääkkeiden yliannostukseen, mutta elokuvassa hän tekee sen Jackin edessä. Tämä on todella intensiivinen ja sydäntäriipivä kohtaus, ja elokuvassa se oli mielestäni tehty huonommin. Jackin äiti rakastaa poikaansa niin paljon, etten näkisi häntä ottamassa elämäänsä poikansa edessä. Hän onneksi kuitenkin selviää tästä yrityksestä huolimatta. Kyseinen kohtaus oli toki hyvin toteutettu myös elokuvassa, mutta mielestäni kirjassa tämä osa tarinasta kuvattiin paremmin. 

Hiustenleikkuu on mediassa todella yleinen metafora sille, että hyväksytään jokin muutos elämässä. Tämä oli minulle itse asiassa hiukan yllättävä muutos elokuvassa, vaikkakin kyseinen hiusten leikkuu kohtaus toimii upeasti kummassakin versiossa. Kirjassa Jack päättää itse leikata pitkäksi kasvaneen tukkansa. Elokuvassa taas hän pyytää mummiaan leikkaamaan sen. Elokuvassa tämä on sydäntä lämmittävä kohtaus, jossa Jack uskaltautuu viimein luottamaan äitinsä äitiin, ja he jakavat yhteisen hetken. Siinä he myös perustelevat hiusten leikkuun paremmin: Jack säilyttää vahvuuttaan hiuksissaan, ja haluaa viedä äidilleen sairaalaan tupon hiuksiaan, jotta äiti saisi hänen voimansa parantuakseen. Pidin tästä kohtauksesta erityisesti elokuvassa.

Tässä olivat suurimmat eroavaisuudet, jotka pomppasivat vahvasti omille silmilleni. Niitä on kuitenkin vielä paljon enemmänkin, jotka jätän kuitenkin teille itse koettaviksi ja nautittaviksi, jos päätätte katsoa tai lukea tämän mestariteoksen. Kaiken kaikkiaan tämä tarina oli aivan henkeäsalpaava kokemus niin kirjana kuin elokuvana. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi luku- ja katselulistalle. Tämä on todella hurmaava ja realistinen tarina kidnappauksen uhreista, jotka tekevät parhaansa selviytyäkseen ensin vapauteen, ja sitten parantaakseen henkiset haavansa. En osaa todellakaan päättää kummasta versiosta pidin enemmän, koska molemmat koskettivat sydäntäni. Tarina on kaikin puolin todella sympaattinen ja lämmin kokemus. Jos kuitenkin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu, tai itsetuhoisuus tuntuvat vaikeilta aiheilta, tämä voi tuntua osittain raskaalta katsottavalta tai luettavalta. Kirjassa puhutaan myös hiukan syvemmin Jackin äitiin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta, joten katso tai lue oman harkinnan mukaan. 

Oletko itse katsonut tai lukenut tämän tarinan? Kummasta versiosta itse pidit eniten?

Let's go Pikachu, ensikosketukseni Pokémonin maailmaan

Viime vuoden lopussa olin onnekas, ja voitin eräästä arvonnasta itselleni vapaavalintaisen Nintendo Switch pelin. Olin tuossa vaiheessa jo pidempään katsellut Pokémonia sillä silmällä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta Pokémonista, lukuun ottamatta muutamaa satunnaista Pokémon animen jaksoa, jonka näin lapsena telkkarista. Pokémon peleihin en ollut koskenut ollenkaan. Tämä on todella suosittu ja rakastettu sarja, joten luonnollisesti minua kiinnosti tietää miksi nämä suloiset toistensa kanssa taistelevat pikku monsterit saivat kaikki rakastumaan niihin. Pokémon sarjassa on kuitenkin niin paljon pelejä ja kausia, että aluksi minun ei tehnyt edes mieli aloittaa. Voitettuani kuitenkin arvonnan, päätin, että halusin tutustua Pokémon peleihin. Valitsin siis voitto pelikseni Pokémon Let's go Pikachun. 

Pokémon Let's go Pikachu, tai lyhyesti LGP, on ensimmäinen Pokémon peli, jota olen ikinä pelannut. Se on Switchille tehty HD-remake klassisesta Pokémonista, ja siksi myös hyvä aloituspiste niille, jotka haluavat päästä tutustumaan Pokémonin suureen maailmaan. Se julkaistiin vuonna 2018, jonka jälkeen Switchille on julkaistu myös muutama muu Pokémon peli. 

Aloitin tämän pelin pelaamisen heti, kun se tuli postista, enkä saanut laskettua ohjainta alas. Tämä peli alkaa siitä, kun pelaaja herää omasta kodistaan, ja lähtee suurelle matkalle. Hän nappaa ensimmäisen Pokémoninsta, tapaa parhaan ystävänsä ja kilpailijansa, ja alkaa sitten kulkea kaupungista kaupunkiin samalla napaten mukaansa uusia Pokémoneja ja pikkuhiljaa saaden tietää enemmän ja enemmän näistä suloisista monstereista. Lisäksi pelaaja törmää matkansa aikana muihin Pokémon kouluttajiin, sekä Team Rocketin jäseniin, jotka koettavat hidastaa pelaajaa.

Kuten blogini teemastakin jo huomaa, tarinat ovat minulle erittäin tärkeitä. Tässä pelissä on toki tarina, mutta pääpaino on kuitenkin itse pelaamisessa. Tarina on todella yksinkertainen: pelaajan on päihitettävä Pokémon salien leaderit Misty, Brock, Luutnantti Surge, Erika, Koga, Sabrina, Blaine, ja Giovanni. He toimivat jokaisen kaupungin boss tappeluna, eli pelaajan pitää voittaa heidän Pokémoninsa omillaan. Tappelumekaniikka on tässä pelissä todella hyvin luotu. Se on koukuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siitä riittää hupia kaikenlaisille pelaajille: niille, jotka tykkäävät strategioinnista, sekä niille, jotka vain haluavat antaa toisille Pokémoneille turpasaunan. Näiden leadereiden voittaminen on todella palkitsevaa, koska pelaaja saa jokaiselta heistä kunniamerkin. Kun kaikki kahdeksan kunniamerkkiä, eli badgea, on kasassa, pelaaja pääsee viimeiseen boss tappeluun, joka onkin bossrush, eli tapellaan montaa bossia vastaan peräkkäin. 

Kaupunkien välillä on polkuja, joita pitkin pelaajan on mentävä edetäkseen pelissä. Näiltä poluilta pelaaja voi napata itselleen uusia Pokémoneja, ja taistella muiden Pokémon kouluttajien Pokémoneja vastaan. Myös tämä osa pelistä on todella hauska. Siinä pääsin näkemään kaikenlaisia Pokémoneja, ja tietenkin minun tavoitteenani oli napata mahdollisimman suuri osa pelin sisältämistä Pokémoneista. Nappaustekniikka on yksinkertainen, muttei kuitenkaan varma. Se, saako pelaaja tietyn Pokémonin napattua on yhdistelmä taitoa ja arpapeliä, mikä tekeekin siitä juuri niin koukuttavaa.

Kokonaisuudessaan se, mikä tästä pelistä jää parhaiten mieleen, on itse peli. Toki sen tarinakin oli hauska, mutta se ei tuntunut missään vaiheessa olevan tämän pelin keskiössä. Keskiössä on hauskan pito, ja Pokémonien nappaaminen, kouluttaminen, ja niiden kanssa taisteleminen. Päätarina on todella yksinkertainen, mutta se, missä LGP:n tarina loistaa, on sivutarinat. Jokaisessa kaupungissa, sekä kaupunkien välillä on muita hahmoja, joiden kanssa voi jutella. Nämä hahmot kertovat omia näkemyksiään Pokémoneista, osa tutkii Pokémoneja tieteellisesti, ja siksi tämän pelin maailma tuntuukin niin eläväiseltä. Siellä on hahmoja, joilla on mielipiteitä joka lähtöön, ja jokaisella on omat motivaationsa ja tapansa kouluttaa Pokémoneja. Mieleeni jäi erityisesti Marowak Pokémonin sivutarina, jossa pelaajan oli autettava pientä otusta löytämään äitinsä. Se oli minusta yksi tämän pelin parhaista sivutarinoista. Lisäksi jokaisen taistelun jälkeen, hävinnyt vastapuoli sanoi aina jotakin ilmaistaakseen tappionsa. Osa näistä letkautuksista oli todella hauskoja.

Pidin myös todella paljon itse Pokémoneista. Niistä jokainen on todella uniikki ja persoonallinen. Nuorempana olin muutaman suuren Pokémon fanin kanssa samoissa porukoissa, ja ihmettelin valtavasti sitä, miten he kykenivät muistamaan niin monia Pokémoneja ulkoa. Pelattuani tämän, en enää yhtään ihmettele asiaa. Kun yrittää napata Onyxin tai Clefairyn omaan Pokédexiinsä yhtä monta kertaa kuin minä, ne tulevat jopa surullisen tutuiksi. Lisäksi pelissä voi antaa omille suosikki Pokémoneilleen oman nimen. Sanotaanpa vaikka niin, että tämä kyseinen mekaniikka antoi minulle paljon viihdykettä. Myös se, että sain valita omalle startteri Pikachulleni asun, oli todella ihanaa. Minun Pikachuni, jonka nimesin Pikaboiksi, olikin todella suloinen erilaisissa asuissa.

Suosittelen tätä peliä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan Pokémoniin, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Minusta tämä oli todella oiva paikka aloittaa Pokémon sarja, koska koko Pokémon maailma esitellään pelaajalle todella hienosti. Et tarvitse aiempaa tietämystä Pokémonista pelataksesi tätä peliä. Lisäksi, jos kaipaat jotain kevyttä aivot narikkaan pelattavaa, tämä on täydellinen juuri siihen. Peliä ei ole kovin vaikeaa läpäistä, ja sen värikäs maailma on todella kaunis ja rentouttava. Pidin myös pelin musiikeista, jotka luovat todellakin rennon peli-illan tunnelman. Tämä oli kaikin puolin hauska kokemus, vaikka pelimekaniikka saattaakin tuntua hiukan itseään toistavalta, jos tätä koittaa pelata yhdeltä istumalta.

Mitä itse pidit Let's go Pikachusta tai Eeveesta? Mikä on sinun lempi Pokémon pelisi? Mitä muita Pokémon pelejä suosittelisit?

Aliarvostettu kirjailija Alice Oseman

Nuortenkirjallisuus, tai englanniksi YA novels (young adult novels), on todella aliarvostettu genre. Toki, monissa nuorten kirjoissa on paljon kliseitä, ja niiden juonet ovat usein hyvinkin arvattavia. Tämä fakta on saanut minut vieraantumaan tästä kirjallisuusgenrestä pitkäksi aikaa, kunnes aloin lukea erään nuoren naisen tähän genreen kuuluvia romaaneja.

Alice Oseman on 1994 syntynyt kirjailija Englannista, joka sai ensimmäisen kirjansa julkaistua vuonna 2014 ollessaan 17-vuotias. Hän on kirjoittanut neljä kirjaa, ja kirjoittaa yhä webcomicciaan nimeltä Heartstopper. Tässä postauksessa haluan puhua erityisesti hänen kirjoistaan Radio silence (2016), I was born for this (2018), ja Loveless (2020), ja siitä, miksi ne ovat aivan mahtavia nuorten kirjoja, jotka todellakin ansaitsevat enemmän arvostusta. 

Lyhyet juonikuvaukset

Radio silence oli Osemanin toinen romaani. Se kertoo nuoresta Frances Janvierista, joka on Universe city nimisen podcastin suurin fani. Hän on myös ylisuorittaja, jonka koko elämä on rakentunut opiskelujen ympärille. Hän menestyy koulussa, ja tavoitteleekin paikkaa hyvässä yliopistossa. Eräissä juhlissa hän kuitenkin tapaa Radio silencen, joka on Universe cityn luojan salanimi. Hänelle paljastuu, että hänen suurin idolinsa onkin hänen entisen ihastuksensa kaksosveli Aled Last. Heidän välilleen syntyy todella kaunis ja syvä ystävyys, kun he tutustuvat toisiinsa yhä paremmin.

Osemanin kolmas romaani, I was born for this, kertoo Fereshteh Rahimista, joka tunnetaan kirjassa paremmin lempinimellä Angel. Hän on The Ark nimisen poikabändin suuri fani, ja tarinan toinen kertoja, Jimmy Kaga-Ricci onkin yksi tämän bändin jäsenistä. Tarina alkaa siitä, kun Angel on menossa tapaamaan internet ystäväänsä Juliettia, joka on myös The Arkin fani. He ovat suunnitelleet menevänsä yhdessä katsomaan bändin konserttia, mutta kyseisen konsertin ympärillä tapahtuukin paljon kaikkea muuta niin Angelin kuin The Arkinkin puolella.

Loveless, Osemanin uusin romaani, onkin tälle kirjailijalle hiukan henkilökohtaisempi. Hän on ottanut siihen inspiraatiota omista kokemuksistaan yliopistossa. Sen päähenkilönä on 18-vuotias Georgia, rakkauden suurin fani. Hän lukee paljon fanifiktiota, kirjoittaa sitä itsekin, shippaa hahmoja keskenään, ja tietää sitä sun tätä rakkaudesta. Yliopistossa hän alkaa yrittää etsiä itselleen parisuhdetta, mutta jostakin syystä häntä ei kuitenkaan onnista poikien, eikä tyttöjen kanssa.

Miksi juuri Oseman?

Kaikki Osemanin teokset ovat aliarvostettuja taideteoksia, vaikka lähes kaikki hänen kirjansa ovatkin voittaneet palkintoja. Minua harmittaa, ettei näitä kirjoja ole juurikaan käännetty muille kielille, jotta myös ne, joiden englanti ei ole kovin vahva voisivat nauttia niistä. 

Mikä tekee näistä kirjoista niin mahtavia? Tähän on monta vastausta. Tästä eteenpäin tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, joten suosittelen lämpimästi tässä välissä lukaisemaan nämä kirjat, ja palaamaan sitten takaisin.

Itsensä löytämisen tie

Aivan ensiksi on mainittava representaatio. Jokaisessa Osemanin tarinassa on ollut vahvasti mukana LGBT+ teemoja, sekä eri uskontoihin, että etnisiin ryhmiin kuuluvia hahmoja. Oseman osaa rakentaa todella uskottavia ja luonnollisia hahmoja. Yksikään hahmo ei jää pelkäksi stereotypiaksi, koska Oseman kirjoittaa heistä jokaisen täydellä sydämellä. Radio silencen kumpikin keskiössä oleva päähenkilö on osana LGBT:tä, I was born for this kirjan poikabändin jäsenet ovat kaikki eri taustoista, ja yksi heistä on transpoika, ja Lovelessin Georgia tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa aromanttinen aseksuaali. Kaikkia näistä hahmoista kohdellaan jokaisessa kirjassa kuin ihmisiä. Radio silence ja I was born for this kirjojen juoniin päähenkilöiden suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, etninen tausta, tai uskonnollinen vakaumus ei vaikuta yhtään. Ne ovat kaikki vain osa kyseisiä hahmoja. 

Kaikissa näissä kirjoissa toistuu kuitenkin yksi nuortenkirjallisuudelle tyypillinen teema: itsensä etsiminen, ja löytäminen. Oseman on lähestynyt tätä teemaa todella monesta näkökulmasta todella taitavasti. Itsensä löytäminen ei ole helppoa kenellekään. Radio silencen kohokohtia on minun mielestäni se, kun kumpikin päähenkilö tajuaa, ettei yliopisto elämä ole heidän juttunsa, vaikka kumpikin on omistanut lähestulkoon koko elämänsä sille, että pääsisivät yliopistoon. I was born for this taas käsittelee erityisesti fandomeita. Oseman on selkeästi itsekin ollut osana monia fandomeita, koska tämän kirjan The Ark fandomi on selkeästi saanut inspiraatiota esimerkiksi One Directionin ja BTS:n fandomeista. Tarinassa paneudutaan todella syvälle fanitytön psykologiaan, mutta päästään näkemään myös fanituksen kohteen näkökulma asiasta. Erityisesti Jimmy Kaga-Riccin näkökulma oli minusta todella mielenkiintoinen, koska monesti fanitytöt unohtavat sen, että heidän ihailunsa kohteetkin ovat vain ihmisiä. Minua kosketti myös se, kun lopussa Angel tajusi syyn sille, miksi piti The Ark bändistä niin kovasti. Hän oli omistanut elämänsä poikabändille, koska ei oikein tiennyt itse kuka oli. Hänen matkansa itsensä löytämiseen ja itsensä rakastamiseen alkaa vasta kirjan lopussa, ja tämä on jotain, mihin monet suuret fanit voivat samaistua. 

Ainoa tarina, jossa suuntautuminen oli yksi tärkeä osa tarinaa, oli Loveless. Olen nähnyt mediassa monia tarinoita, joissa joku hahmo tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa homo. En ole vielä kuitenkaan nähnyt yhtäkään tarinaa, jossa aseksuaaliksi paljastuva hahmo olisi tarinan keskiössä. Päähenkilö Georgia saa samanlaisen käsittelyn kuin kaikki muutkin Osemanin hahmot: sydämellisen ja ymmärtäväisen. Tätä tarinaa lukiessa oli selvää, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti. Georgian matka itsensä löytämiseen on todella samaistuttava monelle, joka ei koe seksuaalisuutta samalla tavalla kuin suuri osa maailman ihmisistä. Rakastan Osemanin tyyliä rakentaa hahmoja. Minusta tämä tarina on erittäin opettavainen, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat ymmärtää ihmisten erilaisuutta.

Nämä kirjat ovat kaikki todella lähellä sydäntäni, koska niihin kaikkiin on todella helppo samaistua. Oseman sitoo tarinoihinsa mukaan paljon asioita oikeasta elämästä, joita omassa elämässänikin olen kokenut. Etenkin kaikkien päähenkilöiden fanityttöilyt saivat oloni todella nostalgisiksi. Olen itsekin ollut osana monia fandomeita, joten minun oli helppoa tunnistaa monia näistä eri fanityttö hetkistä ja fanityttö tyypeistä.

Pidin näissä kirjoissa myös siitä, miten Oseman rakensi hahmojen välisiä suhteita. Kuten kaikki muukin, nämä suhteet tuntuivat realistisilta, vaikkakin toki joissakin kohdissa kliseisiltä ja melodramaattisilta. Nämä kliseet tuntuivat näissä tarinoissa kuitenkin luonnollisilta, eivätkä minusta rikkoneet tarinan illuusiota. Ne toimivat tarinoissa todella hyvin, koska Oseman osasi kuitenkin tehdä jokaisesta draamasta uskottavan, jopa samaistuttavan. Hahmojen välisiä kemioita oli todella hauska seurata, eikä minulla ollut yhtäkään tylsää hetkeä näiden kirjojen parissa.

Aliarvostettu kirjailija

Kaiken kaikkiaan Alice Osemanin kirjat ovat erittäin aliarvostettuja. Olen todella iloinen, että löysin tämän kirjailijan, koska hän on nostanut nuortenkirjallisuuden tasoa huimasti. Minusta hänen kirjansa sopivat kaikille, etenkin niille, jotka ovat koskaan olleet osana fanikulttuuria. Näistä kirjoista voi oppia todella paljon, ja saada kaupan päälle vielä todella sydämellisiä tarinoita ja upeita lukukokemuksia. Lisäksi kaikki hänen kirjojensa kannet ovat hänen itse piirtämiään, mikä on minusta erittäin upeaa.

Kaikki Osemanin kirjat löytyvät BookBeatista, joten niitä ei todellakaan kannata missata. Osemanin opastuksella olen myös antanut uuden mahdollisuuden nuorten kirjallisuudelle. Oletko itse lukenut Alice Osemanin kirjoja? Mikä on suosikkisi? 

Sly Cooper ja tarinan kerronta pelimekaniikoilla

Sly trilogialla on juhlavuosi. Pelisarjan ensimmäinen peli julkaistiin vuonna 2002, joten tänävuonna tämä minulle, ja monelle muullekin niin rakas sarja täyttää 20 vuotta. Sly Cooper pelisarja on jotakin todella erityistä. Sen tarina, hahmot, musiikit ja niiden muodostama kokonaisuus on jäänyt monien mieliin. Tarina on suoralinjainen, ja se johtaa joka pelissä yhteen ja samaan loppuun. Kun on kerran pelannut Sly sarjan 100% läpi, sillä ei periaatteessa ole enää mitään uutta tarjottavaa, mutta silti sen pariin on aina yhtä ihanaa palata ja pelata se läpi uudestaan.

Edellisellä pelikerrallani päätin kuitenkin kiinnittää tarinassa huomioni johonkin, mihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota: siihen, miten Sly Cooperin tarinaa kerrotaan pelimekaniikoilla. Tämän pelisarjan tarina on yksi kaikkien aikojen suosikkitarinoistani. Voisin siksi kommentoida sitä vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta tässä postauksessa haluan keskittyä siihen, miten pelimekaniikat voivat olla yksi tarinan kerronnan osista.

Sly Cooper and the Thievius Raccoonus

Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly the Raccoon, tai Sly Cooper and the Thievius Raccoonus, pääsemme ensikertaa tutustumaan tähän kaikkien rakastamaan pesukarhuun, häneen ystäviinsä Bentleyyn ja Murrayyn, sekä heitä jahtaavaan poliisiin, Carmelita Montoya Foxiin. Tässä pelissä Sly on 18 vuotias, eli juuri ja juuri aikuinen. Tämä näkyy liikkeissä, joita Sly voi tehdä edetäkseen pelissä. Hän on itsevarma, janoaa toimintaa, ja on aina valmis taistelemaan. Hänellä ei ole kovinkaan paljoa kokemusta kentältä, vaikka onkin selvästi harjoitellut varasliikkeitään jo kauan. Slyn kokemattomuuden huomaa pelimekaniikoista puhuttaessa parhaiten siitä, että hän kuolee yhdestä, kahdesta, tai kolmesta vihollisen iskusta, riippuen siitä, kuinka monta hevosenkenkää hänellä on mukanaan. Tämä mekaniikka turhautti tietyissä tehtävissä, etenkin, kun pelasin tätä peliä lapsena, mutta koko trilogian tarinankerronnan kontekstissa osaan nykyään todellakin arvostaa tätä valintaa. Sly ei ole vielä yhtä kestävä kentällä kuin myöhemmissä peleissä. Lisäksi tämän pelin vartijat huomaavat Slyn paljon helpommin kuin seuraavien pelien vartijat, joten Slylla on toki myös hiiviskelyssä petrattavaa. 

Bentleykin saa tässä pelissä hiukan kehitystä, monista eniten pelin lopussa. Minun mielestäni hän kuitenkin saa tässä pelissä suhteellisen paljon kehitystä, kun peli sijoitetaan osaksi koko trilogiaa. Tässä ensimmäisessä pelissä Bentley toimii lähinnä ohjeen antajana ja tietojen kerääjänä turvallisen välimatkan päästä. Hänenkin nuoruutensa ja naiiviutensa on kuitenkin erityisen näkyvää tässä pelissä. Bentley toimii ryhmän aivoina ja suunnittelijana, mutta tässä pelissä hänen suunnitelmansa eivät vielä ole kovin pitkälle kehitettyjä. Sen huomaa siitä, että monessa kentässä Slyn on vain improvisoitava itselleen avaimet, joilla hän pääsee etenemään kentästä kenttään. Bentleyn suunnitelmat eivät ole yhtä pitkälle mietittyjä kuin myöhemmissä peleissä, mutta hän on kuitenkin selvästi ryhmän aivot jo tässä osassa. 

Murraysta ei tässä pelissä ole valitettavasti kovinkaan paljoa sanottavaa. Hän pääsee kentälle vain muutaman kerran, suurimmaksi osaksi joko Slyn pelastettavaksi, tai sitten ajamaan autolla kilpaa. Autolla ajo mekaniikka kertoo Murraysta vain sen, että hän on todella kiinnostunut autoista, ja että hän on loistava kuski. Tehtävät, joissa Slyn täytyy auttaa Murrayta selviytymään avaimen luo taas eivät auta luomaan Murraysta kuvaa porukan lihaksina. Toki, hänkin on tässä pelissä todennäköisesti suurinpiirtein saman ikäinen kuin Sly, joten on luonnollista, että hänkin on hiukan naiivi, kokematon, ja nämä uudet tilanteet jännittävät häntä.

Sly Cooper ja Konnakopla

Pelisarjan toinen osa, suosikki Sly pelini, on kehittänyt kaikkia hahmoja eteenpäin huimasti. Lisäksi tämän pelin tarinan aikana koko kopla kasvaa ihmisinä mielestäni kaikkein eniten. Konnakoplan tarinassa Sly on 20 vuotias, joten ensimmäisen pelin tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Kahdessa vuodessa koko porukka on ehtinyt kasvaa ja kehittyä paljon kokeneemmaksi rötöstelyssä. Kyseisten vuosien aikana he ovat tehneet pienempiä konnuuksia, ja selkeästi alkaneet löytää oman varasjoukkonsa identiteettiä. Heistä huomaa myös, että he ovat pohtineet paljon omia moraalejaan ja sitä, millaisia rikollisia he haluavat olla. 

Aivan ensiksi on mainittava se, että koko koplalla on nyt käytössä health bar, eli he pystyvät nyt ottamaan vihollisilta vastaan useamman iskun ennen kuin he kuolevat. Tämä on loistava kehitys, ja kertoo hahmoista sen, että he ovat treenanneet mahdollisia taistelu tilanteita varten ja jopa porukan fyysisesti heikoin jäsen Bentley kykenee selviämään muutamasta iskusta. Nyt myös Murray on paljon hyödyllisempi ja kokeneempi kentällä. Hän on treenannut todella paljon, ja tässä pelissä hän ansaitsee maineensa koplan lihaksina, kun isommatkin vartijat kuolevat vain kahdesta Murrayn iskusta. 

Tämän pelin keikoissa on paljon vaiheita ja suunnitelmallisuutta, mitä ensimmäisen pelin keikoissa ei ollut. Bentley on itsekin uskaltautunut kentälle yhä useammin ja useammin, joten hänen on myös itse paljon helpompi luoda suunnitelmia. Itse kentällä olleena, hän osaa suunnitella keikat paljon realistisemmin kuin aiemmin. Lisäksi hänen suhteensa Slyn ja Murrayn kanssa on syventynyt, joten hän tuntee omat ja koplansa vahvuudet paremmin. Esimerkkinä tästä on muunmuassa se, että pelin alussa Murray saa muutaman ampumiskeikan. Pelin loppupuolella Bentley antaa Murraylle enemmän ja enemmän vahvuutta ja tappelua vaativia tehtäviä sen sijaan, että Murray joutuisi itse räiskimään aseilla, jotka toimivat varmaan samoin kuin hänen vanha perunapyssynsä. Bentley itse taas alkaa ottamaan enemmän vastuuta erilaisista ampumiskeikoista. Tämä kertoo siitä, että Bentley löysi jälleen itseltään uuden vahvuuden. 

Minusta Slyn osiot saavuttavat tässä pelissä parhaiten hiiviskelypelin ytimen. Vaikka Slyn on välillä jäätävä taistelemaan, pelaajaa kuitenkin kannustetaan pysyttelemään varjoissa Slylla pelatessa. Hän on selkeästi oppinut paljon virheistään viime pelissä ja kasvanut aikuisemmaksi. Ensimmäisen pelin erikoisliikkeet eli tehosteet olivat hiukan sekalaisia. Tässä pelissä tehosteet (niin ostetut kuin kassakaapeista löydettävät) kuvaavat kuitenkin sitä, että Sly on oppinut käyttämään niitä hyödykseen paremmin. Tehosteita voi valita valikosta käyttöön R2, L1 ja L2 näppäimille, eli ei-passiivisia liikkeitä on saatavilla vain kolme saman aikaisesti. Tämä pätee kaikkiin hahmoihin. Pelaajan on siis suunniteltava tarkkaan, mitä niistä käyttää ja milloin (jos käyttää). Se kertoo kaikista hahmoista sen, että he ovat suunnitelmallisempia, ja tuntevat omatkin voimansa paremmin. 

Sly Cooper ja konnien kunnia

Trilogian viimeinen osa, Konnien kunnia, tuo Cooperin koplan tarinan päätökseen. Pääkolmikollamme ei ole tässä pelissä kovinkaan montaa muutosta pelimekaniikan saralla verrattuna Konnakoplaan. Tässä osassa on kuitenkin paljon uusia hahmoja, jotka tuovat itsessään mukanaan monia uusia mekaniikkoja. 

Yksi pääkolmikkoamme koskeva muutos tässä pelissä, joka kertoo mielestäni päähenkilöiden kasvusta, on keskustelumekaniikka. Sly, Bentley, sekä Murray saavat kaikki vähintään yhden keskustelun hoidettavaksi, jossa pitää suostutella, manipuloida, tai harhauttaa keskustelun toista osapuolta. Keskustelut on kirjoitettu niin, että vaikka valitsisi väärän vaihtoehdon aluksi, niin pian tulee kuitenkin pakostikin valittua oikea vaihtoehto. Cooperin jengi ei siis enää tyydy pelkästään varjossa toimimiseen, vaan käyttävät myös keskustelukykyjään saavuttaakseen tavoitteensa. Minusta erityisesti Bentleyn manipuloiva luonne, sekä itsetunnon nousu näkyvät hänen keskustelutehtävissään todella vahvasti. Hän menee ja koettaa provosoida ensimmäisestä pelistä tuttua Kovanaamaa, joka on pientä pyörätuolissa istuvaa Bentleyä monta kymmentä kertaa isompi. Tämä on todella suuri kehitys Bentleylle, joka istui koko ensimmäisen pelin ajan kauhuissaan Cooperin koplan pakussa piilossa, kun Sly hoiti kaiken työn. Kuka olisi uskonut, että heiveröisestä Bentleystä olisi joskus haastamaan kyseinen lihaskimppu tappeluun?

Konnien kunniassa loistaa koko koplan välinen yhteistyö. Toki Konnakoplassakin oli yhteistyökeikkoja, mutta Konnien kunnian yhteiskeikat ovat vielä paremmin kirjoitettuja, ja myös näiden tehtävien mekaniikat luovat pelaajalle nerokkaasti tunteen siitä, että tämä on oikeasti yhteistyötä. Monien yksi suosikkitehtävistä tässä pelissä onkin juuri tämän yhteistyöaspektin takia Limonadiraivo. Kyseisessä tehtävässä kopla osallistuu limonaadibaarissa limonaadinjuonti kilpailuun, joka päättyy kuitenkin baaritappeluun. Pelaaja pääsee pelaamaan jokaisella koplan jäsenellä ja hakkaamaan vartijoita, kunnes tason pääpomo tulee haastamaan koplan. Pomo on liian vahva, eikä Sly voi normaalisti vahingoittaa häntä. Slyn on siis johdatettava pomo vuorotellen Bentleyn ja Murrayn ansoihin, jotta voisi saada pomon voitettua. Tämä on yksi koko pelisarjan huippukohdista myös minulle.

Tarinallisesti minulla ei ole paljoa sanottavaa pelin sivuhahmojen pelimekaniikoista, koska heillä pääsee pelaamaan suhteellisen vähän. Toki nämä mekaniikat kuvastavat hyvin jokaisen hahmon persoonaa, mutta pelattavia hahmoja on niin paljon, etteivät kaikki ehdi kuitenkaan loistaa. 

Viimeisenä tästä pelistä on mainittava aivan upeat kohdat, joissa uudelleen luotiin ensimmäisen pelin taisteluita, mutta ne muokattiin sopiviksi Konnien kunnian tarinan kontekstiin. Molemmat esimerkkini ovat neljännessä jaksossa, jossa Bentley haluaa tuoda Pandakunkun, yhden Slyn isän murhaajista, mukaan koplaan isoa keikkaa varten. Sly on tätä vastaan, mutta Bentley saa suostuteltua hänet. Sitten pääsemmekin näkemään Sly 3 version Sly 1 Pandakunkun taistelusta. Se ei kuitenkaan ole vain Slyn ja Pandakunkun taistelu, vaan tässä käytetään taistelun sijaan aiemmin mainittua keskustelutekniikkaa. Sly puhuu järkeä Pandakunkulle, jolloin tämä tulee tajuihinsa ja suostuu neuvottelemaan koplan kanssa.

Toinen pelimekaniikka viittaus ensimmäiseen peliin tulee myöhemmin samassa kentässä, kun Murray löytää Cooperin koplan pakun ja koettaa tuoda sitä turvapaikkaan. Pandakunkku alkaa ampua ilotulitteillaan vartijoita, jotka koettavat estää Murrayta. Tämä on loistava kontrasti siihen, kuinka Slyn piti useamman kerran auttaa Murrayta ampumalla vartijoita ensimmäisessä pelissä. Pelaaja saa kuitenkin olla Murraysta todella ylpeä, koska enää häntä ei suojella raketein siksi, että hän vahingossa ja naiivisti olisi joutunut vaaraan yrittäessään olla kuin Sly. Tässä Murray on päättänyt saavuttaa päämääränsä, koska hän ei halua enää eroon pakusta, joten Pandakunkun on autettava häntä. Tämä mekaniikka osoittaa siis Murrayn hahmokehityksen todella hienosti.

Sly Cooper-pelisarja on lempipelisarjani, ja minun on vaikea uskoa, että vietämme jo sen 20. juhlavuotta. Olen upottanut tähän analyysiin paljon aikaa, koska mielestäni tämä, jos mikä, pelisarja todellakin ansaitsee sen. Lisäksi, minua kiinnostaa todella paljon erilaiset tarinan kerronnan muodot. Minusta Sly Cooper kertoo tarinaa upeasti niin monella eri tasolla, että siitä saisi irti useammankin postauksen. 

Mitä mieltä itse olet tämän pelin tarinasta? Millaista tarinan kerrontaa arvostat peleissä eniten?