Kikka, enemmän kuin viihdyttäjä

Pidemmän bloggailutaukoni aikana, tätä viikottaista kirjoittelua on tullut jo ikävä. Koulu on syönyt kaiken aikani, joten blogi oli pakko pistää tauolle. Onneksi minulta löytyi kuitenkin aikaa käydä ystävieni kanssa katsomassa uusi Kikka elokuva viime viikolla, josta minun oli aivan pakko päästä taas kirjoittamaan.

Kikka! on vuonna 2022 ilmestynyt elokuva, joka kertoo laulaja Kirsi Viilosen (naimisiin mentyään Sirénin) elämästä ja urasta. Elokuvassa on toki käytetty jonkin verran fiktion keinoja, ja tarinaan on lisätty jonkun verran hahmoja. Se kuitenkin onnistuu antamaan rajun ja realistisen kuvan siitä, millaista oli olla Kikka.

Elokuvan alussa Kikka, eli Kirsi, on elämäniloa ja unelmia täynnä oleva nuori nainen, joka rakastaa esiintymistä yli kaiken. Hän on todella valloittava persoona, jota ei vain voi unohtaa. Jos on tavannut Kikan, sen kyllä tietää. Hän työskentelee Stockmannissa päivisin, ja vapaa ajallaan hän huolehti mummostaan, ja kävi toki silloin tällöin bilettämässä. Eräänä bileiltana hän päätyy juttelemaan baarin tiskijukkana toimivan Paulan kanssa. Kun DJ:n laitteisiin tulee vika, Kikka ottaa lavan ja illan haltuun tuosta noin vain. Hän viihdyttää ja ylläpitää yökerhon hyvää tanssifiilistä sen aikaa, kun Paula saa vian kojattua. Paula huomaa Kikan potentiaalin, ja siitä alkaa näiden nuorten naisten ystävyys. 

Kikka kertoo Paulalle unelmoivansa laulajan urasta, ja Paula päättää auttaa uutta ystäväänsä löytämään menestyksen tielle ja kaksikko onnistuukin saamaan Kikalle hienoja mahdollisuuksia. Paula koittaa parhaansa mukaan antaa Kikalle parhaat mahdollisuudet ja pitää hänet kurissa. Hän ei kuitenkaan onnistu kesyttämään Kikkaa, mikä vaikuttaa aluksi olevan mahdollinen haitta hänen uralleen. Kikan erikoisuus ja karisma kuitenkin paistavat läpi niin vahvasti, että hän saa kuin saakin suosiota. Nousevalle artistille aletaan säveltää singleä, joka on jäänytkin yhdeksi hänen uransa suosituimmista kappaleista: Mä haluun viihdyttää. 

Ura lähtee nousuun, ja pian Kikka pääseekin jo kuvaamaan ensimmäistä musiikkivideotaan. Kuvaukset eivät kuitenkaan suju odotetusti, kun paita valahtaa hänen päältään hiukan liian alas yhdessä kohtauksessa. Paula koettaa parhaansa mukaan varmistaa, että kyseistä otosta ei käytettäisi lopullisessa videossa. Hänelle luvataan, että nännin vilahdusta ei näytettäisi, mutta kuinkas kävikään. Paula, ja etenkin Kikka ovat musertuneita, koska luulevat, että laulajan ura on ohi jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Pian kuitenkin selviää, että kaikki pitivät tästä uudesta kappaleesta, ja haastattelusoittopyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista. Kikka antaa haastatteluja, saa lisää keikkoja, ja pääsee matkustelemaan ympäri Suomea. Keikkareissut ovat erittäin railakkaita ja täynnä bileitä. Kirkassilmäiselle Kikallekin alkaa pikku hiljaa selvitä hänen imagonsa varjopuolet. Tämä luku hänen elämästään päättyy siihen, kun Kikan ja Paulan tiet erkanevat riidan takia.

Keikkailu, jatkuva alentaminen, päälle puhuminen haastatteluissa ja se, miten häneen suhtaudutaan kaikkialla minne hän menee, alkaa painaa nuorta artistia. Hän tajuaa jääneensä imagonsa vangiksi, eikä tiedä, miten pääsisi siltä pakoon. Niinpä Kikka päättää asettua aloilleen poikaystävänsä Henkan kanssa ihan Kirsinä. Hän raitistuu joksikin aikaa, ja parille syntyy lapsi. Vanha kutina kuitenkin palaa, ja Kirsi ikävöi takaisin parrasvaloihin. Hän haluaisi tehdä hiukan vakavampaa musiikkia, mutta hänen uudet kappaleensa eivät ota tuulta alleen. Hän jää varjoihin, ja joutuu uudelleen takaisin vanhaan rooliinsa. Kikan alamäki jatkuu, kun hän alkoholisoituu, eroaa miehestään, eikä pääse näkemään enää tytärtään. Asiat menevät hetken aikaa kuitenkin parempaan suuntaan, kun Kikka onnistuu lopettamaan juomisen, ja jotakuinkin sopimaan riitansa Paulan kanssa vuosien jälkeen. 41-vuotiaana kuolleen artistin tarinan loppu jätetään hiukan auki, vaikka katsojille tulee selväksi, että hänen elämänsä on valitettavasti tullut päätökseen. 

Elokuva oli todella raskasta katsottavaa. Se kertoi tarinan siitä, miten nuoren Kikan unelmat Euroviisuista ja tähteydestä nitistettiin seksipommi imagon alle julmasti. Taiteellisella ja karismaattisella Kirsillä olisi ollut varmasti todella paljon enemmän annettavaa maailmalle, jos hänen vakavammalle uralleen olisi annettu edes mahdollisuus. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, emmekä koskaan saa tietää, mitä kaikkea Kirsi olisi voinut saavuttaa, jos hän ei olisi jäänyt imagonsa vangiksi. 

Mielestäni elokuva on kuvattu todella nerokkaasti. Alkupuoliskon aikana katsojat pääsevät näkemään Kikan ulkopuolelta. Hänet nähdään erityisesti Paulan silmin, mutta myös kansan silmin. Puolessa välissä elokuva alkaa hiljalleen siirtyä Kikan omaan näkökulmaan. Emme enää katso ulkopuolelta sitä Kikkaa, jonka me näemme, vaan pääsemme näkemään sen Kikan, jonka Kikka itse näkee, sekä sen Kikan, joka hän haluaisi olla. Katsoja pääsee näkemään, kuinka kirkas valo päähenkilömme silmissä sammuu hiljalleen. 

Kikka! ei todellakaan kaunistele tämän tähden elämää. Siinä on ylämäkiä, mutta erittäin paljon alamäkiä. Minusta on todella hienoa, että saimme tämän elokuvan yhdestä Suomen ikonisimmista artisteista, joka on musiikillaan onnistunut saamaan aikaan paljon muutosta. Sara Melleri antaa selkäpiitä karmivan huikean suorituksen päähenkilönä. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat todellakin hommansa, ja itkimme ystävieni kanssa lähestulkoon koko elokuvan läpi. 

Pääsimme näkemään valkokankaalla uudelleenluotuja versioita esimerkiksi Kikan musiikkivideosta Mä haluun viihdyttää, sekä haastattelusta Irwin Goodmanin kanssa. Mielestäni erityisesti tämä haastattelu kuvaa täydellisesti Kikan uraa, ja sitä, miten hänet nähtiin. Kikalla oli selkeä oma identiteetti ja paljon sanottavaa, mutta hänelle ei anneta minkäänlaista tilaa ilmaista itse itseään. Kaikki ovat valmiiksi päättäneet millainen hän on, eivätkä suostu näkemään häntä sinä ihmisenä, jonka hän yrittää tuoda esille. Päädyin katsomaan koko alkuperäisen haastattelun elokuvan jälkeen, ja se oli täynnä todella järkyttäviä kommentteja ja asenteita Kikkaa kohtaan. Oli järkyttävää katsoa, kuinka Kikkaa alistettiin, hänelle ei annettu mahdollisuutta vastata, ja kysymykset, jotka hänelle esitettiin olivat erittäin alentavia.

Katsottuani tämän elokuvan, halusin tietää lisää Kikasta, joten päädyin lukemaan Raija Pellin kirjoittaman kirjan hänestä. Kirja olikin hyvin erilainen kuin elokuva, joka johtuu osittain myös siitä, että kirjailija oli Kirsin läheinen ystävä. Kirjassa päästiin syventymään Kirsin elämään vielä enemmän kuin elokuvassa. Pelli erotti ystävänsä henkilökohtaisen elämän minän ja artistiminän nimittämällä lavapersoonaa Kikaksi, ja ystäväänsä Kirsiksi. Näin lukijakin pääsi huomaamaan kuinka paljon Kikka ja Kirsi erosivat toisistaan. 

Kirjan nimi on Kikka, Mä haluun viihdyttää. Se on todella hyvä nimi, koska se vaikutti kuitenkin olevan yksi Kirsin syvimmistä haluista. Lava oli Kirsin artistiminälle kuin toinen koti. Kirjan luettuani tunsin yhä suurempaa empatiaa tätä edesmennyttä taiteilijaa kohtaan. Elokuvasta oli jätetty pois paljon asioita, joita kirjassa käsiteltiin, kuten Kirsin lapsuus, isän puuttuminen elämästä, isän löytäminen jälleen aikuisiällä, vaikea suhde äitiin, sekä äänihuulten todella vaikea leikkaus. Arvostukseni Kirsiä kohtaan nousee korkeammalle, mitä enemmän hänestä opin. 

Se kuva, jonka olen Kikasta ja Kirsistä saanut näiden kahden elämänkerran perusteella on minusta surullinen. Hän oli täynnä potentiaalia, karismaa ja unelmia. Hänen koko persoonansa yksinkertaistettiin seksisymboliin, joka haluaa vain viihdyttää, vaikka hänessä oli niin paljon muutakin. Hän oli rakastava ystävä, joka osasi aina piristää. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka halusi rakkautta. Hän oli rakastava ja lämmin äiti, jolle Sanni-tytär oli koko maailma. Hän oli artisti, jolla olisi ollut vielä paljon sanottavaa, mutta joka kuoli valitettavasti vasta 41-vuotiaana. 

Suosittelen todella lämpimästi lukemaan Raija Pellin kirjan ystävästään. Se on todella lämmöllä kirjoitettu, ja esittelee Kirsin sellaisena kuin hän oikeasti oli: kokonaisena ihmisenä. Elokuva oli todella raju ja realistinen, johon emme ystävieni kanssa olleet täysin osanneet varautua. Suosittelen todellakin tämän elokuvankin katsomista, mutta kannattaa todellakin varautua siihen, kuinka raskas se on. Kaikki arvostukseni ja empatiani Kirsiä kohtaan, toivon, että hän saa levätä rauhassa.

Silta salaiseen maahan uudelleenluo lapsuuden maagisuuden

Lapsuuden nostalgia asettaa monille vaaleanpunaiset lasit kasvoille. Lapsuudessa katsotut elokuvat, pelatut pelit, ja luetut kirjat tuntuvat usein spesiaaleilta, jonka takia en ole monia lapsuuteni klassikoita uskaltanut katsoa uudestaan aikuisiällä. Niissä on sellaista taikaa, jota en halua rikkoa katsomalla niitä uudestaan nyt, kun ymmärrän maailmasta enemmän kuin silloin. Bridge to Terabithia, tai suomeksi Silta salaiseen maahan on yksi lapsuuteni nostalgisimmista elokuvista. Päädyin katsomaan sen uudestaan, koska löysin sen Netflixistä. Elokuvan katsominen uudestaan aikuisen näkökulmasta oli ilokseni aivan yhtä maaginen, surullinen ja tunteita herättävä kokemus kuin lapsenakin. Tämän päivän postauksen aiheena onkin siis 2007 julkaistu Silta salaiseen maahan elokuva.

Silta salaiseen maahan kertoo Jess nimisestä suurperheen pojasta, joka ystävystyy koulussa Leslie nimisen uuden oppilaan kanssa. Leslie on täynnä mielikuvitusta ja luovuutta. Piirtämistä harrastava Jess on iloinen saadessaan ystävän, joka arvostaa hänenkin luovia puoliaan. Kotona Jess jää siskojensa varjoon, eikä oikein osaa ilmaista itseään perheensä seurassa. Heillä on raha ongelmia, ja Jess antaa ison panoksen kotitöissä. Isä on todella ankara tätä kohtaan, eikä oikein osaa tukea poikaansa.

Viettäessään aikaa Leslien kanssa, kaksikko löytää metsästä salaperäisen köyden. He käyttävät sitä päästäkseen joen toiselle puolelle ja alkavat rakentamaan sinne omaa majapaikkaansa, jossa viettää aikaa koulun jälkeen. He alkavat myös kuvitella Terabithia nimistä maailmaa tähän metsään. Leslie neuvoo Jessiä pitämään mielensä avoimena, jolloin myös hän pääsee mukaan tähän heidän väliseen leikkiinsä. Metsässä piilee salaperäisiä olentoja, jotka muistuttavat erittäin paljon asioita, joiden kanssa he joutuvat kamppailemaan myös oikeassa elämässä. 

Eräänä päivänä Jessin musiikinopettaja pyytää Jessiä mukaan museoreissulle. Jess lähtee. Ajaessaan Leslien talon ohi, hän harkitsee pyytävänsä Leslietä mukaan, mutta päättää kuitenkin olla pyytämättä. Opettaja ja Jess viettävät päivän museossa, mutta kun he palaavat, Jessin perheellä on ikäviä uutisia. Leslie on pudonnut jokeen, lyönyt päänsä, ja hukkunut. Jess on murtunut tästä tiedosta. Hän palaa Terabithiaan etsimään Leslietä, mutta löytääkin sieltä isänsä. Hän avautuu tälle siitä, kuinka hän syyttää itseään Leslien kuolemasta. Isä on läsnä ja kuuntelee. Lopussa Jess päättää mennä Terabithiaan vielä kerran, mutta tällä kertaa hän ottaa siskonsa May Bellin mukaan. May Bell ja Jess kruunataan Terabithian kuninkaaksi ja prinsessaksi.

Silta salaiseen maahan on erittäin kaunis tarina ystävyydestä ja ylitsepääsemisestä. Siinä on todella hienosti kirjoitettu monia tasoja ja vastakkainasetteluja. Leslie on auringonvalo, joka tuo Jessin elämään paljon hyviä asioita. Hänen perheensä on täysi vastakohta Jessin perheelle. Jessin perhe on suuri, äänekäs ja ankara, kun taas Leslien perhe on pieni, hiljainen ja lempeä. Myös nämä kaksi hahmoa ovat toistensa vastakohdat. Leslie on rohkea, positiivinen, eikä pelkää muiden mielipiteitä. Jess taas on ujo ja vetäytyvä. Hän ei halua nolata itseään. Leslie kuitenkin onnistuu vetämään Jessin ulos kuorestaan. Hänestä on helppo pitää. Hän on ystävällinen kaikille, jopa niille, jotka ovat ilkeitä hänelle. Tämä ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus johtaa siihen, että Leslie onnistuu juttelemaan erään koulun kiusaajan, Janicen kanssa. Janice on aiheuttanut paljon harmia muille, mutta Leslie saa hänetkin avautumaan. Jopa Janicella on omat ongelmansa, joista muiden ilkeä kohtelu kumpuaa.

Toinen suuri vastakkainasettelu tässä elokuvassa on oikea maailma, ja Terabithia. Terabithian otukset ovat selkeästi saaneet inspiraation Jessin ja Leslien oikean elämän ongelmista. Heitä vastaan hyökkäävät oravat kuvastavat heidän luokkansa kiusaajaa, iso jättiläinen kuvastaa Janicea, ja metsissä liikkuva mysteerinen tumma varjo paljastuu lopussa Jessin isäksi. Tarina on täynnä juuri tällaisia metaforia, joita oli lapsenakin helppoa ymmärtää. Kun katsoin elokuvan uudelleen, oli helppoa huomata, että tämä on myös tarina siitä, miten lapset voivat oppia käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita. Fantasia ja luominen ovat mielestäni erittäin hyviä tapoja käsitellä omia ongelmiaan ja tunteitaan. Moni taideteos syntyykin juuri suurista tunteista, ja itsellenikin kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa käsitellä asioita ja ilmaista itseäni. 

Tämä tarina on yksi empaattisimmista ja lämpimimmistä tarinoista, jonka olen kokenut. Siinä ei ole oikeastaan pahiksia, vaan kaikki hahmot ovat aitoja ihmisiä, joilla on aitoja ongelmia. Kaikilla heistä on omat kamppailunsa, eivätkä kaikki heistä ole löytäneet hyviä tapoja purkaa ja ilmaista itseään. Se ei kuitenkaan tee heistä pahoja ihmisiä. Silta salaiseen maahan on täynnä lapsuuden taikaa, ja Leslien ja Jessin välinen ystävyys on todella kauniisti kirjoitettu. Elokuva käsittelee myös kuoleman todella hienotunteisesti ja aidosti. Kohtaus, jossa Jess saa tietää ystävänsä kuolemasta osui suoraan sydämeen, mutta vielä syvemmälle osui kohtaus, jossa hän avautui syyllisyyden tunteestaan isälleen. Heillä oli ollut kivinen suhde, joten minusta tämä kohtaus oli täydellinen päätös heidän väliselle tarinalleen. Ankara isä, joka ei ollut ollut poikansa tukena juuri ollenkaan elokuvan aikana todisti tässä, että välittää kuitenkin pojastaan todella paljon. 

Tunteita herättävä, maaginen ja lämminhenkinen ovat ne sanat, jotka kuvailevat tätä tarinaa kaikista parhaiten. Katselukokemukseni oli erittäin positiivinen niin lapsena kuin myös aikuisena, enkä voi suositella tätä elokuvaa tarpeeksi. Minusta Silta salaiseen maahan onnistuu luomaan erittäin maagisen ja taianomaisen kokemuksen myös aikuisille. Terabithia on selkeästi metafora lasten mielikuvitukselle, ja elokuvan pääkaksikko on täynnä luovuutta. 

Melanie Martinez ja Crybabyn kasvutarina

2019 yksi suosikkilaulajistani julkaisi ensimmäisen musikaalielokuvansa nimeltä K-12. Kyseisen elokuvan vuosipäivä lähestyy, joten mikä parempi aika kirjoitella postausta Melanie Martinezin tuotannosta! Tässä postauksessa aion K-12 elokuvan lisäksi käsitellä Martinezin tapaa kertoa tarinaa myös hänen aiemmassa albumissaan, Crybaby. Hän on yksi nuoruuteni idoleista, koska hänen musiikkinsa on todellakin täynnä persoonaa, ja lisäksi jokainen hänen albumeistaan kertoo tarinaa todella omalaatuisella tavalla.

Crybaby

Martinezin ensimmäinen albumi Crybaby julkaistiin vuonna 2015. Se aloittaa Martinezin tarinan Crybabysta. Albumin fyysisissä kopioissa on mukana jopa pieni satukirjamainen lehtinen, joka sisältää kuvia, sekä Crybabyn tarinaa selitettynä satukirjan tyyliin. Crybaby on nuori tyttö, joka kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa. Hänellä on suuri sydän, paljon unelmia, mutta valitettavasti elämä ei ole kohdellut häntä kovin hyvin. Martinezin omien sanojen mukaan Crybaby on lapsi, joka joutuu elämään aikuisten maailmassa. Seuraavissa kappaleissa on oma näkemykseni Crybabyn (albumin, sekä hahmon) tarinasta.

Albumin ensimmäinen laulu Crybaby esittelee kuuntelijalle tämän päähenkilön. Dollhouse ja Sippy cup taas esittelevät hänen perheensä, ja elämäntilanteensa. Kyseisissä kappaleissa kuuntelijalle selviää, ettei Crybabyn perhe-elämä ole yhtä täydellistä kuin miltä se ulospäin voisi vaikuttaa. Kappaleessa Carousel Crybaby ilmaisee turhautumisensa tilanteeseensa. Hänestä tuntuu, että hän ei pääse millään pois elämänsä karusellista, joka vain toistaa itseään. Albumin seuraavassa kappaleessa Alphabet boyssa hän kuitenkin tapaa pojan, johon hän tämän vioista huolimatta ihastuu. Kappaleessaan Soap hän kuitenkin toivoo, ettei olisi paljastanut pojalle tunteitaan, vaikka siitä seuraavassa kappaleessa Training wheels, nämä kaksi yrittävät saada suhdettaan toimimaan. Pity partyssa kukaan, edes aakkospoika, ei saavu hänen syntymäpäiväjuhliinsa, joten luonnollisesti hän suree asiaa. Surullisia syntymäpäivä juhlia seuraa yksi Crybabyn elämän traumaattisimmista kokemuksista: hänet kidnapataan. Tag you're it ja Milk and cookies kuvaavat Crybabyn kidnappausta, sekä sitä, miten hän pääsee pakenemaan. Paettuaan kidnappaajansa luota, hän palaa rakkautensa luokse, joka on kuitenkin jonkun toisen tytön kanssa. Crybaby ei pidä tästä yhtään. Häntä ärsyttää erityisesti tämä toinen tyttö, ja hän haluaa pojan täysin itselleen. Mrs. Potatohead kappaleessa tulee ilmi, että Crybaby on erittäin epävarma kehostaan, ja haluaa lähteä muuttamaan sitä saadakseen rakkautta. Hän päätyy kauneusleikkaukseen, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole hyväksi hänen mielenterveydelleen, mikä käy ilmi kappaleessa Mad hatter. Kauneusleikkaukset eivät tuoneet hänelle rakkautta, ja hänen suhteensa aakkospoikaan on vieläkin häilyvä. Play date kuvailee sitä, kuinka Crybaby haluaisi vakavan suhteen, kun taas aakkospoika vain leikkii hänen tunteillaan. Kappaleessa Teddy bear Crybaby viimein tajuaa jättää pojan taakseen, koska tämä on väkivaltainen. Viimeisessä kappaleessa Cake Crybaby tajuaa oman arvonsa, ja lähtee lopullisesti.

K-12

Crybaby albumia seuraa K-12 niminen musikaalielokuva, joka on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. Se jatkaa Crybabyn tarinaa näyttämällä millaista hänen kouluelämänsä on. Tämä elokuva on suurimmaksi osaksi yksi pitkä musiikkivideo, joka kattaa kaikki tämän albumin laulut, mutta tarina on kuitenkin todella syvällinen ja omaperäisesti kerrottu. 

Päähenkilömme herää uuteen kouluaamuun, ja valmistautuu lähtemään kouluun. Crybaby hyppää bussiin parhaan ystävänsä Angelitan kanssa, ja ensimmäisen kappaleen aikana katsoja pääsee näkemään kuinka kaoottista meininki on: kiusaamista, ahdistelua, vaikka ja mitä. Pian kuitenkin paljastuu, että Crybabylla ja Angelitalla on salaperäisiä voimia, jotka pelastavat tilanteen. 

Kun tytöt pääsevät luokkaan, Crybaby juttelee hetken luokkalaisensa Brendonin kanssa, mikä saa Kellyn, tämän tyttöystävän kateelliseksi. Kappaleessa Classfight Kelly ja Crybaby tappelevat välitunnilla. Laulussa Crybaby yrittää kysyä äidiltään neuvoja siihen, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta äiti on kotona sammuneena, eikä voi siksi neuvoa tytärtään. 

Jouduttuaan rehtorin puhutteluun tappelun vuoksi, Crybaby saa tietää, että oppilaille pakkosyötetään lääkkeitä, jotta he olisivat tottelevaisempia. Kappaleessa The principal hän kritisoi tätä toimintatapaa, mutta hän joutuukin pian "Show and tell" esitelmään kaikkien eteen. Sieltä hänet ja Angelita lähetetään terveydenhoitajalle kappaleen Nurse's office voimin. Onneksi heidät pelastaa Lilith, heidän hengellinen opastajansa. 

Tytöt pääsevät seuraavalle tunnille, joka on ilmaisutaitoa. Drama club kappaleen soidessa Crybaby ilmaisee haluttomuutensa esittää kiltisti vaimoa, joka vain istuu kotona, ja kokkaa aviomiehelleen. Esityksensä aikana hän onnistuu puhumaan aivopestyille koulutovereilleen suoraan, ja kertomaan, että heitä koetetaan hallita. Koulussa syttyy kapina, joka johtaa rehtorin kuolemaan. Kun hänet on haudattu, tytöt suuntaavat seuraavalle tunnille. Matkalla he tapaavat uuden ystävän, Celesten, jolla on samanlaisia voimia kuin heillä.

Tytöt joutuvat vaihtamaan vaatteensa uimapukuun, silä seuraavan kappaleen ajan heillä on luvassa uintia. Luokan pojat tuntuvat katsovan Crybabya kuin esinettä, tai kuin kakkua. Kappaleen Strawberry shortcake alkaessa, päähenkilömme ilmaisee ahdistuksensa tästä tilanteesta. Hän on kuin kakku, josta pojat ottavat palasia ilman hänen suostumustaan. Onneksi pian alkaa ruokatunti, jonne Crybaby lähtee ystäviensä kanssa. Siellä Kelly kuitenkin yrittää suostutella Crybabya syömään kanssaan. Lunchbox friends alkaa soida, ja Crybaby selittää, ettei häntä kiinnosta pinnallinen ystävyys. Ruokalassa syttyy ruokasota, jonka aikana Crybaby ja kumppanit pakenevat vessaan. Vessasta he löytävät syömishäiriötä sairastavan Fleurin, jonka kanssa he ystävystyvät. Crybaby koettaa parhaansa mukaan tukea Fleuria laulussa Orange juice.

Kaunis ystävyyden hetki ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun Crybaby päätyy jälki-istuntoon. Kelly on kannellut hänestä rehtorin pojalle Leolle, ja Detention laulun soidessa, Crybaby käyttää voimiaan päästäkseen pois. Hän ja kumppanit alkavat suunnitella koulun tuhoamista, mutta Angelita huomaakin ihastuneensa hiukan opettajaansa. Kappale Teacher's pet kuvailee Angelitan ja opettajan tuhoon päättyvää suhdetta, josta Angelita kuitenkin onneksi pääsee pakenemaan. Seuraavassa kappaleessa Highschool sweethearts katsojille selviää, mikä Crybabyn mielestä on tärkeää parisuhteessa. 

Lopuksi, elokuvan viimeinen kappale Recess alkaa soida. Kyseisen laulun tapahtumat sijoittuvat koulun tanssiaisiin, joiden aikana tytöt ovat suunnitelleet tuhoavansa koulun. Kaikki menee suurimmaksi osaksi suunnitelman mukaan, muutamaa dramaattista hetkeä lukuunottamatta, ja pian tytöt pakenevat paikalta. Elokuva päättyy siihen, kun Lilith tulee noutamaan tyttöjä, ja he kaikki lähtevät hänen matkaansa.

Oma mielipiteeni

Kuten näkyy, sille on syy miksi rakastan Melanie Martinezin tuotantoa. Hänellä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa musiikillaan. Hän ottaa asioita lasten maailmasta, ja tekee niistä metaforia aikuisten ongelmista. Etenkin ensimmäinen albumi, Crybaby, toteuttaa tätä tyyliä loistavasti. Lisäksi se, miten albumi albumilta pääsemme näkemään kuinka Crybaby kasvaa vaikeuksistaan huolimatta aikuiseksi, on todella mielenkiintoista. Koko Martinezin tuotanto kertoo tästä hahmosta, ja hänen matkastaan vaikeasta lapsuudesta aikuisuuteen. 

Arvostan Martinezia sanoittajana erittäin paljon. Kaikki hänen laulunsa toimivat osana tätä isoa Crybabyn kasvutarinaa, mutta ne toimivat myös itsenäisinä omina kappaleinaan. Jokaisessa on sanoma, jonka voi ymmärtää, vaikkei olisikaan perillä tästä tarinasta. Etenkin K-12 elokuvan kappaleet toimivat loistavasti myös itsenäisinä, koska niissä Martinez kritisoi monia yhteiskunnan epäkohtia ja ilmiöitä. Samaan aikaan nämä kappaleet kuitenkin kertovat myös Crybabyn oman maailman tarinaa, joten ne voi ymmärtää useammilla tavoilla. Monitulkintaisuus on minusta erittäin arvostettava piirre sanoituksissa, sekä tarinoissa yleensäkin. Jos tarina voi avautua eri ihmisille eri tavoin, se on minusta erittäin onnistunut.

Crybabyn tarina jatkuu aivan mahtavassa After school albumissa, josta tulen kirjoittamaan joskus omankin postauksen. Suosittelen lämpimästi sitä odotellessa tutustumaan Crybaby albumiin, sekä K-12 elokuvaan, sillä molemmat löytyvät Youtubesta Martinezin kanavalta ilmaiseksi. Lisäksi Crybaby albumin musiikkivideot kannattaa todellakin tsekata, koska nekin omalla tavallaan syventävät tätä tarinaa. Martinez on todella monilahjakas taiteilija, ja odotan innolla hänen seuraavia projektejaan.

Tytöt, tytöt, tytöt, aikuistuminen on vaikeaa

Pääsin pitkästä aikaa taas viettämään leffailtaa elokuvateatterissa, ja tämä elokuva oli todellakin katsomisen arvoinen. Minä ja ystäväni olimme molemmat todellakin sanattomia tämän katsottuamme. Tytöt, tytöt, tytöt on tänä vuonna julkaistu romantiikkaa sisältävä kasvutarina, joka kertoo nimensä mukaisesti kolmesta nuoresta naisesta: Mimmistä, Rönköstä ja Emmasta. Sen on ohjannut Alli Haapasalo, ja tämä on ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva, joka valittiin jopa Sundance elokuvajuhliin. Minusta kaikki suosio, minkä Tytöt, tytöt, tytöt on saanut on enemmän kuin ansaittua. 

Elokuvan keskiössä on kolmen tytön tarina. Mimmi ja Rönkkö ovat parhaat ystävät. He tukevat toisiaan ja ovat erittäin läheisiä. Kolmannen tytön, Emman, elämä taas pyörii luistelun ympärillä. Hän harjoittelee todella kovasti mestaruuskisoja varten, mutta hänen ohjelmansa vaikein hyppy ei jostain syystä millään tunnu onnistuvan. Kaikki kolme päätyvät samoihin juhliin, joissa jokaisella tytöllä on oma syynsä olla. Rönkkö haluaa selvittää, miksei seksi oikein innosta häntä. Emman äiti taas halusi, että Emma voisi hiukan rentoutua ja pitää välillä hauskaa. Mimmi taas tuli Rönkön mukana, mutta päätyy kuitenkin kiinnostumaan Emmasta. Tästä alkaakin kaikkien kolmen tytön omat tarinat, jotka kuitenkin kietoutuvat toisiinsa odottamattomilla ja erittäin koskettavilla tavoilla.

Seuraavassa osiossa on jonkin verran juonipaljastuksia. Voit skipata ne hyppäämällä seuraavaan punaiseen tekstiin.

Kaikkien tyttöjen tarinat olivat todella koskettavia. On vaikea valita vain yhtä suosikkia, mutta aloitetaanpa Rönkön tarinasta. Rönkkö pohdiskelee, miksei seksistä oikein tule mitään. Mimmi neuvoo häntä vain harjoittelemaan, minkä Rönkkö myös tekee. Hän tekee kaikkensa, jotta saisi luotua itselleen hyviä kokemuksia, mutta kun kerta toisensa jälkeen epäonnistuu, hän alkaa lannistua. Kaikki sujuu suurimmaksi osaksi hyvin aina makuuhuoneeseen asti, missä jutut tyssäävät hänelle. Tämä saa Rönkön tuntemaan itsensä vialliseksi ja vääränlaiseksi. Tarinansa lopussa hän kuitenkin tajuaa, ettei vika ole hänessä, ja alkaa yrittää hyväksyä itseään. 

Ystäväni mielestä Rönkön tarinan loppu oli hiukan surullinen, koska hän ei päätynyt "löytämään ketään", mutta minusta loppu oli onnellinen. Minusta oli upeaa nähdä valkokankaalla tarina, joka päättyi siihen, että hahmo löytää onnen itsestään, eikä yritä pakottaa itseään enää yhteiskunnan muottiin. Tällaisia tarinoita kaipaisin enemmänkin.

Emman tarina oli myös erittäin kauniisti kirjoitettu. Hän on omistanut koko elämänsä luistelemiselle, mutta sitten Mimmi astuukin hänen elämäänsä. Silloin Emma alkaa tajuta, että elämässä on muutakin kuin luistelu. Hän rakastuu Mimmiin, ja alkaa samalla pohtia, mitä oikeasti haluaa elämältään. Hän päätyy tulokseen, että aikoo jättää tärkeät kisansa välistä, koska hän ei vain enää jaksa. Hän päättää keskittyä parisuhteeseen Mimmin kanssa, mutta Mimmi ei olekaan enää yhtä varma tästä parisuhteesta kuin Emma. Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa todella syvästi, ja Emma palaa jäälle. Hän voittaa kisat, ja pääsee Euroopan mestaruuksiin. Voitto ei kuitenkaan tunnu yhtä makealta, kun tyttöystävä ei ole mukana juhlistamassa sitä. Mimmi kuitenkin saapuu näihin voiton juhliin, ja tytöt sopivat keskenään. 

Tämä osuus tästä elokuvasta on varmasti monelle todella samaistuttava. Moni on varmasti joskus kokenut, että jokin asia on se juttu, jota haluaa tehdä elämässä. Elämä kuitenkin heittää sekaan kaikenlaista, joten mitä jos se itselle rakas asia ei olekaan se, mitä haluaa elämältä. On erittäin vaikeaa tajuta, että jokin, jolle on omistanut niin paljon elämästään, ei tuokaan enää samanlaista nautintoa. Emman tarina on siksi todella koskettava. Hän joutuu melkeinpä valitsemaan luistelun ja Mimmin välillä. 

Lopuksi puhutaan vielä Mimmin tarinasta. Hän rakastuu Emmaan todella syvästi. Hän on kuitenkin hieman hukassa itsensä kanssa. Mimmi asuu jo omillaan, ja vaikuttaa todella itsenäiseltä aikuiselta. Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Mimmi kärsii masennuksesta, koska tuntee olonsa ulkopuoliseksi perheestään. Hänen äitinsä on mennyt uusiin naimisiin, ja on saanut uuden miehen kanssa lapsenkin. Mimmi rakastaa 4-vuotiasta pikkuvelipuoltaan, mutta hänestä tuntuu, että äiti on kokonaan unohtanut hänet. Pikkuhiljaa nämä pullotetut tunteet paisuvat, ja Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa, ja riitelemään Rönkön kanssa töissä. Tämä riita päättyy siihen, että vartijoiden pitää tulla väliin, joka johtaa elokuvan kaikista koskettavimpaan silmät kostuttavaan kohtaukseen. Mimmi ei suostu lähtemään poliisilaitokselta ennen kuin hänen äitinsä tulee hakemaan hänet. Tämä kohtaus oli erittäin aito, ja täynnä tunnetta. Äiti tulee kuin tuleekin Mimmin tueksi, ja Mimmi kertoo hänelle kaikesta, mikä häntä on painanut. 

Tähän päättyvät juonipaljastukset.

Pidin tässä elokuvassa erittäin paljon siitä, miten jokainen päähenkilö sai oman henkilökohtaisen tarinansa, mutta jokaisen tarina oli kuitenkin sidoksissa muiden tyttöjen tarinoihin. Heistä jokainen oli mieleenpainuva persoona, ja heistä jokainen tuntui aidolta ihmiseltä, eikä vain hahmolta. Dialogikin oli kirjoitettu todella luonnolliseksi. Kaikki kolme yhteenpunoutunutta tarinaa sisälsi todella paljon syvällisiä tasoja ja antoi todellakin hienoja mahdollisuuksia tarkastella tarinoita niin erikseen kuin yhdessä. Lisäksi jokainen näyttelijä osasi antaa erittäin upean roolisuorituksen, joka vain lisäsi elokuvan vakuuttavuutta.

Kaikkien tyttöjen tarinoita yhdistää se, että aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa. Niin Rönkkö, Mimmi kuin Emmakin kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa omalla tavallaan. Heillä on kuitenkin onneksi toisensa, joihin tukeutua. Rönkön ja Mimmin välinen ystävyys on todella aitoa ja uskottavaa, kun taas Mimmin ja Emman todella töyssyinen parisuhde on uskottava kuvaus nuorten ensimmäisestä parisuhteesta. Lisäksi tässä elokuvassa käsitellään naisten seksuaalisuutta todella avoimesti ja rehellisesti. Ketään ei tuomittu, ja aihetta käsiteltiin mielestäni todella hienotunteisesti. 

Tytöt, tytöt, tytöt on saanut erittäin paljon positiivisia arvosteluja, jotka ovat minusta erittäin ansaittuja. Sen parissa pääsin nauramaan, itkemään, ja kokemaan todella upeasti kirjoitetun tunteiden vuoristoradan. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan, oli hiukan vahvempi side myös Rönkön ja Emman välille. Mimmi tuntui olevan liima, joka piti kaikkien kolmen tytön tarinaa yhdessä, mutta Rönkön ja Emman ihmissuhdetta ei päästy näkemään kovinkaan paljoa, jos ollenkaan. Katsoisin tämän elokuvan todella mieluusti uudestaan. Suosittelen tätä kaikille, joita ei haittaa se, ettei voi katsoa Muumimukeja enää samalla tavalla. Tytöt, tytöt, tytöt on paras elokuva, jonka olen vuosiin nähnyt.

Kummallisin katsomani komedia: The Greasy Strangler

Löysin jokin aika sitten Youtuben syövereistä hyvin kummallisen leffasuosituksen. Kyseistä elokuvaa kuvailtiin erittäin oudoksi ja kiusalliseksi cringe komediaksi, ja kyseinen kuvailu herätti mielenkiintoni. Etsin siis elokuvan käsiini, ja Youtubestahan se löytyi ilmaiseksi katseltavaksi. Elokuvan nimi on Greasy strangler, ja se on julkaistu vuonna 2016. Sen on ohjannut Jim Hosking, joka oli minulle täysin uusi nimi. 

Heti elokuvan ensi minuuteilla tiesin, että seuraavat 90 minuuttia tulisivat olemaan outouden vuoristorata. Sanon jo tässä vaiheessa postausta, ettei tämä elokuva todellakaan ole kaikille, koska sen huumori on todella kiusallista, ja joissain kohdissa jopa ällöttävää. Greasy strangler kertoo isästä ja pojasta; Big Ronniesta, ja Big Braydenista. Big Ronnie on vanha mies, jonka egon suuruuden kanssa kamppailevat vain hänen rakkautensa rasvaa kohtaan. Big Brayden, Big Ronnien poika taas on ujohko, kiusallinen nörtti, joka asuu vielä pitkällä aikuisiälläänkin isänsä kanssa. 

Tämä kaksikko pyörittää Ronnien johdolla "bisnestä", jonka ideana on näyttää turisteille kuuluisia diskopaikkoja. Ronnie on kuitenkin kovan luokan bullshit artist, tai toisin sanottuna kusettaja. Eräänä päivänä turisti joukon mukana on Janet niminen nainen, johon Brayden ihastuu. Janet pyytää Braydenin ulos treffeille, johon Brayden tietenkin suostuu. Ronnie ei pidä tästä. Hän päättää peittää itsensä rasvalla, ja käy murhaamassa turistit, joille oli aiemmin samana päivänä tarjonnut palveluitaan. 

Janet ja Brayden alkavat seurustella, mutta Ronnie onnistuukin voittamaan Janetin sydämen suoraan poikansa nenän edestä. Brayden on tietenkin murtunut tästä, mutta Janetin kiinnostus Braydenia kohtaan ei ole kuitenkaan täysin kadonnut. Kun hän palaa takaisin yhteen Braydenin kanssa, Ronnie ei ole mielissään ja jatkaa murhatöitään rasvan peittämänä. Braydenille selviää, että hänen isänsä on rasvainen kuristaja, ja hän alkaa koettaa Janetin avustuksella keräämään todistusaineistoa isäänsä vastaan. Kun Janet julistaa Ronnielle aikovansa mennä Braydenin kanssa naimisiin, Ronnie suuttuu toden teolla, ja raahaa Janetin ulos talosta peitettyään itsensä jälleen rasvaan. Braydenkin päättää uittautua rasvassa, ja katsojana odotin, että Brayden päätyisi kuristamaan isänsä. Elokuvan loppu kuitenkin todella yllätti minut. Brayden tappaakin Janetin, ja tämä isä poika kaksikko päätyy juttelemaan rannalla. He toteavat Janetin olleen ällöttävä, vaikka he itse ovat rasvan peitossa. 

Greasy strangler on erikoisin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Se oli täynnä todella mustaa huumoria, kiusallisia tilanteita, sekä ironiaa. Siinä toistetaan paljon samoja vitsejä, jotka eivät ole hauskoja ensimmäisellä kerralla, eivätkä toisella, mutta ovat jostain syystä hauskoja kolmannella kerralla, ja taas ei hauskoja neljännellä, hauskoja viidennellä, ja niin edelleen. Osa vitseistä taas on niin absurdeja, etten edes tiennyt nauranko siksi, että vitsi olisi oikeasti ollut hauska, vai vain shokista ja yllätyksestä. 

Se, mikä oli ehdottomasti mielestäni hauskaa tässä elokuvassa, oli näyttelijöiden roolisuoritukset. Päärooleihin valikoituneet Michael St. Michael (Big Ronnie), Sky Elobar (Big Brayden) ja Elizabeth Razzo (Janet) olivat täydellisiä valintoja näihin rooleihin. Aluksi ajattelin, että elokuvaan oli valikoitunut näyttelijöitä, jotka eivät oikein osanneet näytellä, mutta huono näytteleminen on osa hahmojen "charmia", jos sitä siksi voi kutsua. Lisäksi, minusta tämän elokuvan hauskuus piilee ehkä juurikin ulos kontekstista otetuissa klipeissä. Yksittäiset klipit ja kohtaukset omaavat todella paljon meemi arvoa, ja suosittelenkin lämpimästi ennemminkin katsomaan tästä elokuvasta yksittäisiä klippejä koko elokuvan sijaan.

Todella suuri osa visuaalisesta huumorista sai minut nauramaan, vaikka osa siitä myös ällötti minua. Ronnien todella... sanotaanko mielenkiintoiset asuvalinnat, sekä tarkoituksella todella huonosti tehdyt erikoisefektit olivat minusta todella suuri osa tämän elokuvan huumoria. Itse tein sen virheen, että söin leffa snäcksejä katsellessani. En todellakaan voi suositella edes popkornia tämän elokuvan kanssa, koska se sisältää niin paljon kaikenlaista ällöttävää.

Myös tämän elokuvan soundtrack on todella yksinkertainen. Samaa biisiä soitetaan uudestaan ja uudestaan, mutta itse aloin elokuvan loppua kohden jopa pitää kyseisestä soinnusta. Se on todella ärsyttävän mieleenpainuva, ja sitä jää melkein kaipaamaan, aina kun se loppuu. Aluksi kyseinen sointu oli vain ärsyttävä, mutta kun siihen tottui, siitä alkoi jopa pitämään.

En oikein osaa sanoa pidinkö tästä elokuvasta vai en. Samaan aikaan se oli tavallaan aika hauska, mutta toisaalta myös aika kyseenalainen. Ronnie ja Brayden olivat mielestäni kuitenkin loppujen lopuksi omalla tavallaan aika hyvin kirjoitettuja. Heidän myrkyllinen isä-poika suhteensa saa iskun, kun Brayden rakastuu, ja Ronnie onnistuu viemään poikansa ihailun kohteen häneltä. Janet on todella avoimesti seksuaalinen, mutta verrattuna Ronnieen ja Braydeniin, häntä voisi sanoa jopa melkein normaaliksi. Silti elokuvan lopussa hän on se, joka leimataan oudoksi ja ällöttäväksi, kun isä-poika kaksikko hylkää inhimillisyytensä, ja hyväksyvät uuden kohtalonsa rasvaisina kuristajina. Tämä ironia on minusta erittäin nerokas, ja elokuvan lopussa tuntui siltä, että kaikki rakentui hyvin juuri tätä hetkeä viimeistä keskustelua kohti. Jokaisella päähenkilöllä on sisäinen konflikti, joka sitoutuu hyvin muiden päähenkilöiden konflikteihin. Ronnien konflikti on se, ettei hän halua menettää poikaansa, kun taas Brayden haluaisi itsenäistyä ja elää Janetin kanssa. Braydenin on päätettävä siis isän ja tyttöystävän välillä. Janet taas joutuu päättämään isän ja pojan välillä, kumman kanssa hän haluaa olla. 

En tiedä suosittelisinko tätä elokuvaa itse kenellekkään. Jos olet kiinnostunut, etkä hetkahda pienistä, voit toki tsekata sen, mutta jos olet yhtään herkkä, jätä tämä välistä. Tämä elokuva jakaa ymmärrettävästi mielipiteitä, ja minusta se ansaitsee sekä kehuja, että kritiikkiä.

Parasiten tarina kääntää kaikki odotukset päälaelleen

Katsoin hiljattain 2019 julkaistun elokuvan Parasite. Huhhuh, korealaiset osaavat todellakin tehdä elokuvia ja sarjoja, joita ei vain voi unohtaa! Olen viime vuosina huomannut, että korealaiset sarjat ja elokuvat ovat tarinallisesti huippuluokkaa. Jopa "huonot" korealaiset sarjat ovat todella hyviä ja muistettavia. En ole oikeastaan katsonut yhtäkään huonoa korealaista sarjaa tai elokuvaa. Parasite on mustaa huumoria sisältävä psykologinen trilleri. Tämä genreyhdistelmä on kuin juuri minulle suunnattu, joten tämä elokuva todellakin sai mielenkiintoni heräämään lähestulkoon aivan alussa. Mielenkiintoni vain jatkoi kasvamistaan elokuvan loppua kohden. Tämän tarinan loppu oli jotain sellaista, jota edes kaltaiseni kokenut mediankuluttaja ei pystynyt arvaamaan.

Juoni

Parasite kertoo köyhyyden kanssa kamppailevasta Kimin perheestä. Perhe asuu pienessä kellari huoneessa köyhällä alueella. Perhe taittelee kasaan pizza laatikkoja saadakseen rahaa. Tämä ei todellakaan ole unelmatyö etenkään perheen jo aikuisille lapsille, Ki-jungille ja Ki-woolle. Kumpikin lapsista on lahjakas omalla tavallaan, mutta köyhyytensä takia, heillä ei ollut mahdollisuuksia saada koulutusta, jonka avulla he voisivat saada parempia töitä.

Eräänä päivänä Ki-woon ystävä suosittelee Ki-woota rikkaalle Parkin perheelle englannin opettajaksi, koska on itse lähdössä ulkomaille vaihto-opiskelemaan. Ki-woo ottaa tilaisuudesta kaiken irti, ja saakin työn tämän rikkaan perheen tyttären englannin opettajana. Pidettyään jo muutaman oppitunnin perheen tyttärelle, hän kuulee perheen äidin toiveesta palkata taideterapeutti perheen pienelle pojalle Da-songille. Ki-woo suosittelee siskoaan, väittäen kuitenkin, että kyseessä olisi hänen opiskelukaverinsa ulkomailta. Ki-jung alkaa siis esittämään Jessicaa, ja väärentää itselleen todistuksen arvostetusta koulusta, ja valehtelee taustastaan. Hänetkin päädytään palkkaamaan perheeseen lasten avuksi. 

Yhdessä nämä sisarukset saavat hankittua potkut perheen kuljettajalle. Tilalle Ki-jung, tai "Jessica" suosittelee tietysti isäänsä. Ja viimein isä, poika ja tytär saavat juoniteltua erotuksen myös kotiapulaiselle, jonka tilalle palkataan tietenkin Kimin perheen äiti. Niinpä koko Kimin perhe on saanut soluttauduttua Parkin perheen joukkoon ja he pääsevät hyötymään heidän rahoistaan kuin loiset.

Odotukset

Tämä osio sisältää raskaita juonipaljastuksia koko elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän elokuvan ennen kuin luet postausta pidemmälle, koska Parasitesta saa eniten irti, kun sen katsoo tietäen siitä mahdollisimman vähän. Siirry osioon pohdinnat, jos haluat hypätä juonipaljastusten yli.

Ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta oli arvattavissa siinä vaiheessa, kun molemmat sisarukset olivat tulleet palkatuiksi Parkin perheen kotiin. Arvattavuudesta huolimatta oli todella jännittävää katsoa, miten Kimin perhe saavuttaisi tavoitteensa. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä pirullisemmiksi ja uskaliaammiksi Kimin perheen suunnitelmat muuttuivat. En edes osaa sanoa missä vaiheessa aloin kyseenalaistamaan sitä, kenen puolella oikeasti olin. Kaikki hahmot, Da-songia lukuunottamatta, olivat jollakin tasolla epäluotettavia, ja omasivat synkkiä salaisuuksia ja pimeitä puolia. En tiennyt ollenkaan keneen voi luottaa, tai kenen toivoin onnistuvan eri tilanteissa.

Elokuvassa kyseenalaistetaan todella hienosti sitä, missä menee raja sen välillä, mitä on valmis tekemään päästäkseen pois köyhyydestä. Muutama valkoinen valhe muuttuu tarinan edetessä valtavaksi valheiden verkoksi, johon koko Kimin perhe on itse kietoutunut, ja johon kietoutuu myös muita yllättäviä hahmoja, joita en osannut edes epäillä. Minulle oli täysi järkytys, että potkut saanut alkuperäinen kotiapulainen Lee Jung-eun palaa Parkin perheen talolle, ja paljastaa talossa sijaitsevan salaisen huoneen. Tarinan suunta vaihtuu tässä kohtaa kokonaan, kun katsoja tajuaa, ettei Kimin perhe ole ainoa, jolla on suuria salaisuuksia. Vaikka Parkin perhe ei tietenkään ole vaikuttanut kovinkaan puhtoiselta ja viattomalta, he ovat kuitenkin viattomia verrattuna näihin muihin hahmoihin. 

Minulla oli paljon odotuksia siitä, mihin Parasiten tarina kulkisi, mutta kaikki odotukseni osuivat täysin harhaan toisen puoliskon alettua. Kun Parkin perhe lähti viettämään lomaa pois kotoaan, he jättivät Kimin perheen äidin, uuden kotiapulaisensa huolehtimaan talosta. He eivät kuitenkaan tienneet, että koko Kimin perhe oli juhlimassa ja viettämässä upeaa iltaa yhdessä heidän upeassa talossaan. Tässä vaiheessa Parkin perhe oli antanut Kimin perheelle kaikki omat tietonsa, erilaiset todistukset, sun muuta. Oma teoriani oli, että Kimin perhe varastaisi Parkin perheen identiteetin, talon, ja omaisuuden. Kuten kuitenkin sanoin, alkuperäinen kotiapulainen ilmestyy paikalle paljastaen, että hänen aviomiehensä on asunut Parkin perheen talon salaisessa bunkkerissa jo vuosia. Tämäkin johtuu köyhyydestä. Kotiapulainen Lee Jung-eu tunnustaa, että velkojat ovat hänen aviomiehensä perässä, ja bunkkeri on ainoa paikka, missä mies on turvassa. 

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Lee Jung-eu saa selville Kimin perheen huijauksen ja kiristää heitä uhkaamalla paljastaa totuuden Parkin perheelle. Elokuvaa oli jäljellä vielä hyvän verran, ja tiesin odottaa ainoastaan sitä, että tämä tulisi menemään vielä hullummaksi. Se jäikin ainoaksi oikeaan osuvaksi odotuksekseni. Parkin perhe päättääkin palata lomaltaan ennen aikojaan, joten Kimin perheen on työskenneltävä yhdessä lukitakseen Lee Jung-eun ja hänen miehensä takaisin bunkkeriin, mikä ei onnistukaan täysin ilman väkivaltaa. 

Elokuvan loppuhuipennus tapahtuu pikku Da-songin syntymäpäivillä, jonne Kimin perhe on luonnollisesti kutsuttu. Tämä loppuhuipennus kääntää koko elokuvan päälaelleen vielä kertaalleen, ihan kuin katsoja ei olisi jo tarpeeksi ällikällä lyöty. Jung-eun aviomies karkaa bunkkerista raivostuneena, ja yrittää tappaa koko Kimin perheen. Tähän asti elokuvaa oli ollut hauska katsoa, ja olin jopa nauranut ääneen joissakin kohdissa, koska tarina osasi todellakin rakentaa absurdeja ja humoristisia tilanteita. Koko lopun ajan katsoin kuitenkin silmät suurina ja suu ammollaan kauhusta, yllätyksestä, ja shokista. Kaikki muuttui niin todelliseksi muutamassa sekunnissa. 

Pohdinnat

Parasite oli suuri genrejen sekameteli soppa. Se oli osittain mustaa komediaa, osittain psykologista trilleriä, ja osittain jopa kauhua. Vaikka näin montaa eri genreä sekoitettiinkin keskenään, elokuva muodostaa yhtenäisen ja hienon kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa tunnu väärältä, tai tarinaan sopimattomalta. Joka ikinen hahmo on todella pitkälle mietitty, ja jokaista heistä voisi analysoida psykologisesti aivan omassa postauksessaan. Olen itse nähnyt tämän elokuvan vasta kerran, mutta olen varma, että tämä on niitä elokuvia, joista löytää jokaisella katselukerralla jotain uutta. Tarina on vain niin täynnä pieniä asioita, joita jää huomaamatta, jos ei katso tarkkaan. Tämä on siitäkin aivan mahtava tarina, että siitä voivat nauttia niin kasuaalit katsojat, kuin teorioiden tekoa ja tarinoiden syväanalysointia harrastavat superfanit. 

Rakastuin tähän elokuvaan heti ensikatselun jälkeen, koska sen katsominen tuntui todella virkistävältä. Kulutan todella paljon mediaa, ja usein osaan tehdä päätelmiä ja muodostaa oikeaan meneviä odotuksia, mutta tästä tarinasta en todellakaan osannut arvata lopputulosta ollenkaan. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minua viedään kuin pässiä hihnassa. En usko, että tämän tarinan loppua voisi millään arvata, vaikka loppu on kuitenkin tälle elokuvalle todella sopiva, ja erittäin vaikuttava. 

Pidin Parasitessa myös siitä, kuinka kaikilla hahmoilla oli hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ollut täysin viaton, mutta kukaan ei ollut täysin pahakaan. Kimin perhettä kohtaan oli helppo tuntea tiettyyn pisteeseen asti empatiaa, koska heillä oli todella vaikeaa. Lisäksi elokuva esittää hienon kysymyksen: kuinka pitkälle on sopivaa mennä päästäkseen pois köyhyydestä ja kuinka väärin se on, että kertoo työnantajalleen muutaman valkoisen valheen, jos kuitenkin on pätevä työntekijä? Tässä tarinassa on niin paljon moraalista pohdintaa, ja yhteiskunta kritiikkiä, joka todellakin pistää miettimään. 

Minusta tämän elokuvan perimmäinen viesti on se, että rehellisyys kannattaa aina. Kimin perhe joutuu näkemään niin paljon vaivaa valheensa eteen, että aloin jo todella aikaisin kyseenalaistamaan sen, että onko kaikki tuo työ oikeasti sen rahan arvoista? Mistä hinnasta tämä perhe on valmis myymään moraalinsa? Alussa he vaikuttivat todella rehdiltä perheeltä, joka koetti vain tehdä parhaansa selvitäkseen, mutta lopussa, he olivat kaikkea muuta kuin sitä. Sanonnan mukaan ahneella on paskainen loppu, mikä valitettavasti käy toteen tässäkin tarinassa. 

Suosittelen tätä elokuvaa kaikille. Tämä oli huikea katselukokemus, eikä todellakaan päästä katsojan mielenkiintoa tipahtamaan sekuntiksikaan. Tätä ei kannata jättää välistä. Parasiten parissa pääsee nauramaan, itkemään, sekä kauhistelemaan. Se tunneskaala, jonka tämä tarina herättää on siis todella laaja, mikä on minusta yksi tärkeimmistä asioista tarinoissa. 

Huone, kaunis tarina, joka toimii kansissa sekä valkokankaalla

Luin hiljattain Emma Donoghuen 2010 julkaistun kirjan Huone. Se tuli BookBeatissa vastaan, ja muistin joskus nuorempana lukeneeni siitä pätkän, joten siitä lähti koko kirja kuunteluun. Kuunneltuani sitä jonkin matkaa, päädyin keskustelemaan kyseisestä teoksesta äitini kanssa. Hän paljasti, että kirjasta on myös tehty elokuva. Minä olin siihen mennessä ehtinyt jo rakastua tähän tarinaan niin paljon, että minun oli pakko katsoa myös elokuva. Tässä postauksessa aionkin siis käsitellä kyseistä tarinaa sen molemmissa muodoissa.

Juoni

Tarina kertoo 5-vuotiaasta Jack pojasta, joka on viettänyt koko pienen ikänsä kahdestaan äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma. Siellä on vain sänky, televisio, muutama kirja, kylpyallas ja keittiö. Heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan on vanha kehno, joka tuo heille ruokaa ja muuta sunnuntaisin. Jackin äidillä on myös paljon mielenkiintoisia ja fantastisia tarinoita ulkomaailmasta, joiden Jack tietää olevan vain tarinoita. 

Jackin viidennen syntymäpäivän jälkeen äiti paljastaakin, että televisiossa olleet asiat ulkomaailmasta, sekä moni hänen tarinoistaan ovatkin oikeasti totta. Ulkomaailmassa on oikeasti olemassa kaniineja, muita ihmisiä, toisia lapsia, ja riippumatto. Tämä kaikki on Jackille suuri järkytys, koska hän ei ole koskaan päässyt käymään ulkona. Pikku hiljaa äiti alkaa valmentaa pientä poikaansa todella vaaralliseen tehtävään. Jackin on leikittävä kuollutta, jotta vanha kehno veisi hänet ulkomaailmaan. Ulkomaailmassa Jackin on sitten karattava vanhan kehnon käsistä ja huudettava apua.

Kaikkien onneksi Jack onnistuu tässä pakoyrityksessä, ja kertoo poliiseille äitinsä olevan yhä vankina huoneessa. Tästä alkaakin Jackin ja hänen äitinsä pitkä yhteinen matka siihen, että he tottuisivat taas ulkomaailmaan, ja saisivat parannettua ne syvät haavat, jotka Jackin äidin kidnappaaja vanha kehno aiheutti heille molemmille.

Kirja

Luonnollisesti alkuperäisteos, eli kirja, sisälsi paljon enemmän yksityiskohtia kuin elokuva. Kirjassa Jack toimi minäkertojana, ja lukija pääsi näkemään maailman koko ajan hänen silmiensä läpi. Donoghue on mielestäni todellakin onnistunut kirjoittaessaan lapsen näkökulmasta. Jack ei ymmärrä kaikkea, ja varsinkin ulkomaailmassa hän oppii hirmuisen paljon kaikkea uutta koko ajan. Lukijan on helppo päästä Jackin pään sisälle. Teksti on mielestäni kirjoitettu todella taitavasti, koska joissakin kohdissa, joissa Jack ei ymmärrä jotain asiaa, hän selittää sen niin lapsenomaisesti, ettei lukija itsekkään välttämättä heti ymmärrä mistä on kyse. Tämä auttoi minua todellakin eläytymään kirjan maailmaan. 

Jack on todella sympaattinen hahmo, josta on helppo tykätä. Hän on energinen, luova, täynnä mielikuvitusta ja erittäin rakastava. Sen takia koko kirja onkin niin sydämellinen lukukokemus. Jokainen hahmo tuntuu niin aidolta, ja jokaista hahmoa, paitsi vanhaa kehnoa kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Donoghue todellakin kaatoi sydämensä ja sielunsa tähän teokseen. Jackin ja hänen äitinsä suhde, ja se miten se kehittyy ja muuttuu kirjan aikana on todella voimaannuttavaa ja kaunista luettavaa. Näiden kahden side on niin vahva, että sitä ei mikään saa rikottua. 

Aluksi ajattelin toki, että tämä olisi kirja pelkästään äidin ja pojan paosta, mutta oikeasti tämä onkin tarina selviytymisestä. Huone ei todellakaan olisi ollut läheskään yhtä ylistetty ja rakastettu, jos se olisi loppunut siihen, kun Jack ja äiti pääsivät vapauteen. Etenkin Jackin on vaikea sopeutua kaikkeen uuteen, koska hän ei luonnollisesti oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Hän on elänyt koko elämänsä huoneessa kahdestaan äitinsä kanssa, joten uusien ihmisten tapaaminen on hänelle todella ylikuormittavaa. Lukijan sydän lähestulkoon särkyy, kun Jack kysyy äidiltä, milloin he voisivat palata takaisin huoneeseen. 

Elokuva

Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva ilmestyi vuonna 2015. Jackin roolissa loisti nykyään Pixar elokuva Lucan ääninäyttelijänä tunnettu Jacob Tremblay, ja äidin roolissa oli myös Captain Marvelin näyttelijänä tunnettu Brie Larson. Tämä kaksikko oli mielestäni täydellinen valinta näiksi hahmoiksi. Heidän välillään oli juuri sellaista kemiaa kuin kirjassakin. Jacobin suloinen roolisuoritus Jackina sai sydämen pakahtumaan, ja Brien sydäntä raastava roolisuoritus äitinä onnistui todella kuvaamaan sitä, miten kovasti äiti yritti suojella pientä rakasta poikaansa. 

Elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa Jack ja äiti olivat yhä vanhan kehnon vankeina, oli lähestulkoon suora kopio kirjasta. Pieniä muutoksia oli siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi se oli täydellinen kuvaus siitä, mitä olin kuvitellut päässäni kirjaa kuunnellessani. Jotkin asiat, kuten tietyt leikit, joita äiti leikki Jackin kanssa saivat kuitenkin elokuvassa loistaa paremmin. Tajusin vasta elokuvaa katsellessani, että nämä leikitkin olivat sellaisia, joiden tarkoituksena oli peittää Jackilta heidän tilanteensa surullisuus ja vakavuus. Kirjassa Jack kertoi esimerkiksi huutoleikistä, jota he leikkivät äitinsä kanssa. Elokuvassa tajusin, että kyseisen "leikin" tarkoitus oli koettaa tehdä niin paljon ääntä kuin suinkin, jos vaikka joku sattuisi hyvällä tuurilla kuulemaan ja soittamaan apua. 

Myös toimintakohtaukset toimivat paremmin elokuvassa. Toki, kirjassa ne tuntuivat myös jännittäviltä, mutta kun katsoin esimerkiksi Jackin pakoa ruudulta, se tuntui paljon intensiivisemmältä. Elokuvassa oli tietenkin käytetty aivan upeiden näyttelijöiden lisäksi apuna myös musiikkia, sekä kuvaustekniikoita, jotka vaikuttivat katselukokemukseen ja katsojan tunteisiin intensiivisemmin.

Tarinan loppupuolisko, eli se osa, joka kuvasi Jackin ja äidin totuttelua takaisin tavalliseen elämään, sisälsi elokuvassa enemmän eroavaisuuksia kirjasta kuin ensimmäinen. Pidin esimerkiksi siitä, että pääsimme elokuvassa hiukan syvemmälle myös äidin päähän. Kirjassa kaikki tapahtui Jackin näkökulmasta, ja elokuvassakin suuri osa tarinasta nähdään Jackin silmin. Joissakin kohdissa keskiössä on kuitenkin omasta mielestäni äidin näkökulma. Pidin tästä muutoksesta, koska äiti on myös tämän tarinan toinen päähenkilö, vaikkakin Jack on suuremmassa parrasvalossa.

Eroavaisuudet

Tämä osio sisältää jonkin verran lieviä spoilereita kirjasta ja elokuvasta. Minusta nämä eivät kuitenkaan vaikuta katselukokemukseen, tai lukukokemukseen, mutta suosittelen silti katsomaan ja/tai lukemaan tämän tarinan ensin. Tämä osio käsittelee myös jonkin verran itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Jos kyseiset aiheet ovat sinulle vaikeita, voit hypätä postauksen kahteen viimeiseen kappaleeseen. 

Suurin eroavaisuus, jonka minä huomasin näiden kahden tarinan esityksen välillä, olivat hahmot. Elokuvasta oli poistettu kokonaisia hahmoja ja sivutarinoita. Esimerkiksi äidin veli Paul, ja hänen perheensä, olivat kokonaan poistettu. Tämä oli hiukan sääli, koska pidin Paulista hahmona. Kirjassa hän vei Jackin kauppareissulle ja museovierailulle, mikä oli minusta yksi todella ihanista sivutarinoista.

Toinen asia, jonka puuttumista elokuvasta ihmettelen suuresti, ovat Jackin ja äidin sanasämpylät, sadut, ja runot. Kirjassa Jack ja äiti tekevät yhdessä sanasämpylöitä, kuten pohkea. Pohkea on yhdistelmä pelokasta ja rohkeaa. Yksi tavoista, joilla nämä kaksi hahmoa viettivät aikaa yhdessä ollessaan vankeina oli myös runojen teko. He kertoivat yhdessä runoja toisilleen, ja äiti myös lueskeli Jackille paljon satuja niin kirjoista kuin myös omasta päästään. Nämä olivat minusta yksiä kirjan sympaattisimmista kohdista. Lisäksi ne saivat minut pohtimaan sitä, kuinka hauskaa kirjan suomentajalla oli varmasti ollut juuri näiden kohtien parissa.

Tarinassa tulee kohta, jossa Jackin äiti kokee, ettei hän pysty elämään traumojensa kanssa, joten hän yrittää ottaa henkensä. Kirjassa se tapahtuu sairaalassa lääkkeiden yliannostukseen, mutta elokuvassa hän tekee sen Jackin edessä. Tämä on todella intensiivinen ja sydäntäriipivä kohtaus, ja elokuvassa se oli mielestäni tehty huonommin. Jackin äiti rakastaa poikaansa niin paljon, etten näkisi häntä ottamassa elämäänsä poikansa edessä. Hän onneksi kuitenkin selviää tästä yrityksestä huolimatta. Kyseinen kohtaus oli toki hyvin toteutettu myös elokuvassa, mutta mielestäni kirjassa tämä osa tarinasta kuvattiin paremmin. 

Hiustenleikkuu on mediassa todella yleinen metafora sille, että hyväksytään jokin muutos elämässä. Tämä oli minulle itse asiassa hiukan yllättävä muutos elokuvassa, vaikkakin kyseinen hiusten leikkuu kohtaus toimii upeasti kummassakin versiossa. Kirjassa Jack päättää itse leikata pitkäksi kasvaneen tukkansa. Elokuvassa taas hän pyytää mummiaan leikkaamaan sen. Elokuvassa tämä on sydäntä lämmittävä kohtaus, jossa Jack uskaltautuu viimein luottamaan äitinsä äitiin, ja he jakavat yhteisen hetken. Siinä he myös perustelevat hiusten leikkuun paremmin: Jack säilyttää vahvuuttaan hiuksissaan, ja haluaa viedä äidilleen sairaalaan tupon hiuksiaan, jotta äiti saisi hänen voimansa parantuakseen. Pidin tästä kohtauksesta erityisesti elokuvassa.

Tässä olivat suurimmat eroavaisuudet, jotka pomppasivat vahvasti omille silmilleni. Niitä on kuitenkin vielä paljon enemmänkin, jotka jätän kuitenkin teille itse koettaviksi ja nautittaviksi, jos päätätte katsoa tai lukea tämän mestariteoksen. Kaiken kaikkiaan tämä tarina oli aivan henkeäsalpaava kokemus niin kirjana kuin elokuvana. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi luku- ja katselulistalle. Tämä on todella hurmaava ja realistinen tarina kidnappauksen uhreista, jotka tekevät parhaansa selviytyäkseen ensin vapauteen, ja sitten parantaakseen henkiset haavansa. En osaa todellakaan päättää kummasta versiosta pidin enemmän, koska molemmat koskettivat sydäntäni. Tarina on kaikin puolin todella sympaattinen ja lämmin kokemus. Jos kuitenkin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu, tai itsetuhoisuus tuntuvat vaikeilta aiheilta, tämä voi tuntua osittain raskaalta katsottavalta tai luettavalta. Kirjassa puhutaan myös hiukan syvemmin Jackin äitiin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta, joten katso tai lue oman harkinnan mukaan. 

Oletko itse katsonut tai lukenut tämän tarinan? Kummasta versiosta itse pidit eniten?

Encanto, uusi suosikki Disney elokuvani

 Disneyn uusin elokuva Encanto on saanut todella lämpimän vastaanoton. Sen taianomainen maailma, upea musiikki, ja ihastuttavat hahmot nostivat tämän elokuvan heti uudeksi suosikki Disney elokuvakseni. Pidin Encantosta niin paljon, että olen katsonut sen jo useamman kerran, ja kuunnellut sen lauluja toistolla jo pitkään. Disney elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja Encanto on juuri sitä, mitä Disney elokuvilta toivoo saavansa. Sen tarina tuntuu uudelta verrattuna vanhoihin Disney klassikkoihin. Miten Encanto onnistuu erottumaan muiden aivan upeiden Disney elokuvien joukosta niin paljon?

Ensimmäinen silmäänpistävä asia tässä elokuvassa on itse päähenkilö, Mirabel. Hän ei ole lainakaan niin kuin aiemmat Disney elokuvien päähenkilöt. Verrattuna muihin perheensä jäseniin hän vaikuttaa jopa normaalilta. Hänhän eroaa perheensä jäsenistä siten, ettei hän itse saanut taianomaista lahjaa, eli supervoimaa, jonka kaikki muut hänen perheensä jäsenet ovat saaneet. Ensinäkemältä Mirabel näyttää Disney elokuvan sivuhahmolta. Hän ei myöskään ole prinsessa, tai tule prinsessaksi. Hänen Disney prinsessa statuksestaan on kuitenkin ristiriitaa Disneyn fanikunnassa, koska Mirabel kuitenkin täyttää osan Disney prinsessa statuksen saamisen säännöistä.

On myös mainittava, että Encantossa on todella paljon keskiössä olevia hahmoja. Pelkästään Madrigalien perheessä on 12 hahmoa, joista jokainen saa elokuvan aikana loistaa. Kun tähän lasketaan mukaan vielä Mariano, Marianon äiti, sekä muut kyläläiset, puheroolissa olevia hahmoja on ennätyslukema. Encanton sivulle Disney fandomi Wikissä on listattu jopa 21 hahmoa. Minusta tälle listalle olisi voinut kuitenkin lisätä myös Casitan, eli Madrigal perheen kotitalon, koska Casita on yhtä persoonallinen ja värikäs hahmo kuin muutkin Madrigalit.

Minua ilahdutti suuresti myös se, ettei Encantossa ollut oikeaa pahista. Koko elokuvan alusta asti katsojalle uskotellaan, että pahis olisi mystinen tío Bruno Madrigal, joka katosi. Hänen lahjansa on kyky nähdä tulevaisuuteen. Brunon lahja ei kuitenkaan kerro tulevaisuutta suoraan, vaan näyttää pelkästään kuvia, joita Brunon itse pitää tulkita. Elokuvassa on jopa kokonainen laulu, jossa Mirabelin täti Pepa, setä Felix, serkut Dolores ja Camilo, sekä sisko Isabela kertovat omasta kokemuksestaan Brunon kanssa varoittelevaan sävyyn. Laulun nimi "We don't talk about Bruno"/"Me ei mainita Brunoo" antaa ymmärtää, että Bruno olisi pahanhaluinen ja vaarallinen. Kun Mirabel kuitenkin löytää Brunon, hän paljastuu oikeastaan aika surulliseksi tapaukseksi. Bruno päätti paeta ja piiloutua perheeltään vuosikausiksi, koska hän ei halunnut satuttaa heitä, tai kyläläisiä näyillään.

Lähemmäksi oikean pahiksen statusta pääsee itse asiassa Abuela Madrigal, vaikkei häntäkään voi suoranaisesti sanoa pahikseksi. Abuelan tekojen ja asenteen takaa paljastuu menettämisen pelko ja rakkaus perhettä kohtaan. Encanton viesti on minusta todella kaunis. Kukaan ei ole paha, mutta kaikki saattavat joskus tehdä pahoja asioita esimerkiksi pelosta. Se, että joku tekee jotain väärää ei tietenkään ole sellainen asia, mitä pitäisi katsoa sormien lävitse, mutta aina voi antaa anteeksi ja aloittaa alusta. Kun Madrigalien Casita menee rikki, he saavat sen rakennettua uudestaan ja paljon vahvemmaksi, kun antavat toisilleen anteeksi.

Viimeisenä, muttei Encanton kohdalla missään nimessä vähäisimpänä, mainitaanpa musiikki. Yleensä Disney elokuvissa on yksi laulu, joka erottuu muista, ja josta kyseinen elokuva tunnetaan. Esimerkiksi Frozen tunnetaan laulusta Let it go/Taakse jää, Frozen 2 Into the unknown/Tuntemattomaan, Ariel taas Part of your worldista/Unelmiin mä jään, ja Mulan kappaleesta I'll make a man out of you/Niin kuin mies. Encantosta taas ei voi valita vain yhtä laulua, josta se tunnettaisiin. Tämä on ensimmäinen Disney elokuva, josta osaan nimetä ulkomuistista jokaisen laulun heti ensimmäisen katselukerran jälkeen. Hamiltonista tunnettu Lin-Manuel Miranda kirjoitti Encanton laulut, joten en yhtään ihmettele miksi ne jäivät heti soimaan päähäni. 

Mielestäni syy sille, miksi jokainen Encanton laulu on niin mieleenpainuva on se, että suurin osa hahmokehityksestä tapahtui niiden aikana. Pääsimme laulujen avulla myös tutustumaan jokaiseen Madrigaliin hiukan lähemmin, joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän. Ensimmäinen laulu Family Madrigal/Perhe Madrigal esittelee meille päähenkilöt. Mirabel laulaa siinä perheestään ja kertoo jokaisen lahjasta, mutta samalla tutustumme Mirabeliin itseensä. Hän ei tykkää puhua itsestään, johon selviää syy laulun lopussa: hänellä ei ole lahjaa, ja hän ihailee suuresti perheenjäseniään, joilla on lahja. Toinen laulu Waiting on a miracle/Mä yksin ootan ihmettä on Mirabelin "I want" laulu, eli toivelaulu. Siitä selviää, mitä hän oikeasti tuntee ja toivoo. 

Kolmantena lauluna on yksi Disneyn samaistuttavimmista lauluista Surface pressure/Pinnan alla, joka kertoo siitä, millaisia paineita perheen voimanaisella Luisalla on. Luisa on fyysisesti erittäin vahva, mikä kuvastaa sitä, kuinka hän yrittää kantaa koko maailman painon niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Kuka tarvitsee terapiaa, kun voi vain kuunnella ja/tai laulaa tämän laulun mukana?

Jos olisi pakko valita yksi suosikki laulu Encantosta, se olisi neljäs laulu: We don't talk about Bruno/Me ei mainita Brunoo. Brunon hahmo sai nimensä tämän laulun mukaan. Hänen nimensä oli alunperin tarkoitus olla Oscar, mutta tämän laulun kertosäe "We don't talk about Bruno, no, no, no" kuulosti lauluntekijöiden mielestä paremmalta, jos hänen hahmonsa olisi nimeltään Bruno. Tämä on kyllä totta, "We don't talk about Oscar, no, no, no" ei kyllä todellakaan iske samalla tavalla. Rakastan tätä laulua, koska tässä laulussa suosikki Madrigalini pääsevät loistamaan. Pepa, Felix, ja heidän lapsensa Camilo ja Dolores saavat tässä laulussa jonkin verran hahmokehitystä, joka sai minut toivomaan, että etenkin Camilo olisi saanut enemmän ruutuaikaa. Tämä absoluuttinen bangeri jää heti soimaan päähän, ja se yhdistettynä upeaan koreografiaan luo aivan mahtavan kokonaisuuden, jonka olen katsonut Youtubesta todella monta kertaa. 

Viides kappale What else can I do/Mä uutta näin teen on Mirabelin isosisko Isabelan hahmokehitys laulu. Siinä saamme tietää, että myös hän tuntee valtavaa painetta. Isabela on onnettomassa parisuhteessa, mutta olisi valmis menemään kyseisen miehen kanssa naimisiin perheensä vuoksi. Hänen on oltava täydellinen koko ajan, eikä hän pääse lepäämään edes omassa huoneessaan. Itse täydellisyys kuitenkin huomaa pystyvänsä luomaan kukkien lisäksi myös kaktuksia, ja muita epätäydellisiä kasveja, mistä hän innostuu todella paljon. Lisäksi tämän laulun myötä Mirabel ja Isabela tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.

Dos orguitas (Kaksi perhosta) on erittäin kaunis laulu, ja se on jokaisessa Encanton versiossa jätetty alkuperäiselle kielelleen: espanjaksi. Se on surullinen laulu, joka soi taustalla, kun katsojille paljastetaan Abuelan menneisyys ja hänen rakkaustarinansa Mirabelin isoisän (Abuelo) Pedron kanssa. Tämä kappale saa minut kyyneliin joka kerta, kun katson Encanton. Abuela Madrigalin surullinen tarina kerrotaan todella koskettavasti, ja tämä kappale sopii niin sanoitukseltaan kuin myös tunnelmaltaan täydellisesti kyseiseen kohtaukseen.

Lopussa, kun Bruno pääsee palaamaan perheensä luokse, pääsemme kuulemaan kappaleen All of you/Jokainen. Tässä jokainen Madrigal saa oman vuoronsa loistaa, selittää oman näkökulmansa, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Vaikka mielestäni Encanton loppu on hiukan kiireisesti viimeistelty, se on kuitenkin Disney elokuvalle sopiva loppu. Anteeksiannot tapahtuvat hiukan liian nopeasti, mutta ainakin saamme tässä laulussa muutaman hauskan viittauksen Disneyn aikaisempaan elokuvaan, Frozeniin. Tästä etenemmekin vielä toiseen kappaleeseen, Hola Casitaan, jonka aikana Madrigalit korjaavat Casitan kyläläisten avustuksella. Kaikki hahmot saavat omalle kehitykselleen onnellisen lopun, ja Madrigaleista tulee yhä vain läheisempiä.

Rakastan Encanto elokuvaa, ja aion katsoa sen vielä monta kertaa uudestaan, koska jokaisella kerralla siitä saa irti jotain uutta. Suosittelen tätä lämpimästi aivan kaikille, varsinkin Disney faneille. Totta puhuen toivon, että Encanto saisi spin off-sarjan, koska Madrigalien maagisesta ja fantastisesta perheestä saisi irti niin paljon mahtavia tarinoita. Jokainen Madrigalin perheenjäsenistä on niin valloittava persoona, että olisi ihana päästä tutustumaan heihin vielä paremmin esimerkiksi juuri spin off-sarjassa, tai jatko-osalla. Toisaalta Disney+:ssa ilmestyy usein myös yksittäisiä Disney+-shorts pätkiä. Tällaisia pätkiä on saanut esimerkiksi Luca (Ciao Alberto), sekä Frozen (Olafin oma pähkinänkuori versio aiemmista Disney elokuvista). Ehkä myös Encantosta saattaa siis ilmestyä tällaisia pätkiä. 

Mitä itse olit mieltä Encantosta? Mikä sen lauluista on sinun suosikkisi? Entä mitä mieltä olet mahdollisesta jatkosta Madrigalien perheen tarinaan?

Sarjat vs Leffat

 Yleinen kiistan aihe, jonka muistan lapsuudestani, oli kilpailu siitä, kumpi oli parempi: kirja vai elokuva. Esimerkiksi Harry Potterista puhuttaessa kuuli usein kommentteja ylistäen kirjoja, tai elokuvia parempina.  "Kirja oli parempi!" "Itse pidin enemmän leffasta..." Harvemmin kuulin kuitenkaan keskustelua siitä, pitikö joku enemmän elokuvista vai sarjoista. Tietenkin totuus on, että sarjoihin perustuvia elokuvia, tai elokuviin perustuvia sarjoja on paljon vähemmän kuin kirjoihin perustuvia elokuvia ja toisinpäin. Niitäkin kuitenkin löytyy, mutta tässä postauksessa pohdiskelenkin elokuvien ja sarjojen tarinankerronnallisia eroja. 

Yllätys yllätys, olen sekä elokuvien, että sarjojen suuri ystävä. Molemmat tavat kertoa tarinaa ovat lähellä sydäntäni, mutta näillä kahdella on kuitenkin todella erilaisia tapoja kertoa tarina. Elokuvat ovat usein yksittäisiä, tai joskus jatko-osilla varustettuja kokonaisuuksia, jotka ovat keskimäärin 80-120 minuuttia pitkiä. Tietenkin on olemassa myös lyhytelokuvia, jotka voivat kestää myös alle puoli tuntia. Elokuvien tarinoiden pituudet ovat siis todella paljon lyhyempiä kuin sarjojen. Sarjoissa taas on monia jaksoja, jotka kestävät yleisesti 20-60 minuuttia. Nämä jaksot muodostavat kausia, joita on sarjasta riippuen myös eri määriä. Joissakin sarjoissa kausien pituudet vaihtelevat myös hurjasti (esimerkiksi The Walking dead, jossa ensimmäinen kausi sisältää 6 jaksoa, toinen 13, ja kaudet 3.-9. sisältävät 16). On itsestäänselvää, että sarjojen tarinat ovat täten pidempiä. Sarjojen tarinoissa on usein paljon helpompi syventyä tarinoiden eri osiin ja tutustua hahmoihin syvällisemmin. Elokuvissa tarina on esitettävä nopeammin, koska ruutuaikaa on paljon vähemmän. Niiden tarinat ovat usein suoraviivaisempia ja nopeampia, jolloin tekijöiden on rajoitettava tarinaa jonkin verran.

Rakastan tarinoihin, tarinoiden maailmoihin, sekä hahmoihin uppoutumista. Tässä suhteessa pidän siksi enemmän sarjoista. Kun löydän hyvän sarjan, rakastan sitä, että voin uppotua siihen päiviksi, viikoiksi, tai jopa kuukausiksi. Elokuvien tarinoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että ne saa katsottua nopeammin kuin sarjat. Niissä esitetään ideat ja teemat nopeammin, joten pääsen myös nopeammin pohtimaan ja reflektoimaan sitä, mitä tarina minussa herättää, tai mitä se on opettanut minulle.

Elokuvateatterit popcornin tuoksuisine saleineen ovat minulle todella kotoisia, rauhallisia ja viihtyisiä. Jonkin tarinan kokeminen isolta valkokankaalta, pimeässä, popcorn paketti sylissäni on sellainen kokemus, jota en valitettavasti ole voinut kokea sarjojen kanssa. En ole koskaan itse ollut katsomassa sarjaa elokuvateatterissa, tai edes kuullut sellaisesta elokuvateatterista, joka esittäisi sarjojen jaksoja. (Elokuvateatterit, jokin sarjankatsomismaratoni valkokankaalla ilta idea on vapaasti käytettävissänne!) Se tunnelma ja nostalgia, jonka elokuvan katsominen teatterissa herättää, on jotain sellaista, mitä ei voi kokea kotisohvalla. Tietenkin, olisi aika kallista rampata jatkuvasti elokuvissa, kun nykyään voi katsoa Netflixistä tuhansia elokuvia paljon halvemmalla, mutta tässä suhteessa elokuvien katselu vie voiton. (Ainakin siihen asti, kunnes teattereissa aletaan esittää sarjoja.)

On mainittava myös hahmokehitykset. Sarjoissa hahmokehitys on mahdollista toteuttaa hitaammin pidemmällä aikavälillä, jolloin katsoja voi kokea kasvavansa hahmon mukana. Tietenkään kaikissa sarjoissa ei ole sellaista juonta, joka jatkuu jaksosta jaksoon, mutta myös episodisissa sarjoissa on jonkinlaista hahmokehitystä. En sano, etteikö elokuvissa olisi hahmokehitystä, koska totta kai hahmokehitystä löytyy myös niiden sisältä. Elokuvien hahmokehitys on rajoitetun aikakehyksen takia esitettävä paljon nopeammin, joten elokuva saattaa usein tuntua yhdeltä jaksolta. Minulla on tapana kiintyä hahmoihin, joten haluan viettää hahmojen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minulla on piiiiiitkä lista upeasti rakennettuja elokuvahahmoja, joita rakastan yhtä paljon kuin joidenkin sarjojen hahmoja. Juuri tämän hahmorakkauden takia, valitsen yleensä mieluummin sarjat kuin elokuvat. Varsinkin sellaisissa elokuvissa, joissa ei ole jatko-osia, pääsen tutustumaan hahmoon vain todella lyhyen ajan. Sarjoissa taas minulla on pidempi aika seurata lempihahmojeni elämää ja kehitystä.

Elokuvat ovat kuitenkin loistava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Niiden keston vuoksi, niitä on helpompi kuluttaa yhdessä, koska ne ovat usein yksittäisiä tarinoita. Jos haluaa katsoa sarjoja toisten kanssa, voi tuntua todella vaikealta odottaa seuraavan jakson aloittamista ennen kuin toisilla olisi aikaa katsoa se kanssasi. Elokuvat ovat siksi loistava sosiaalinen tarinan kokemisen muoto. Vaikka ystävien kanssa voi maratoonata tietenkin myös sarjoja, niin elokuvat ovat usein helpompi ratkaisu, jos haluaa katsoa jotakin hyvässä seurassa. 

Sarjat sekä leffat ovat molemmat minulle siis todella lähellä sydäntä, ja rakastan kumpaakin tarinan kerronta muotoa. Pidän sarjojen katselemisesta itsekseni, ja jaan intoni niihin toisten kanssa katselun jälkeen esimerkiksi tässä blogissa, tai hehkuttamalla niistä ystävilleni, jos he ovat myös katsoneet ne. Elokuvat taas jaan katselukokemuksena mieluusti myös ystävieni kanssa esimerkiksi elokuvateatterissa. En osaa valita itselleni suosikkia, vaan katson jompaa kumpaa riippuen siitä, mitä juuri silloin tekee mieli katsoa. Useimmiten löydän itseni kuitenkin sarjojen parista.

Mitä mieltä sinä olet? Kummasta itse pidät enemmän, sarjoista vai leffoista? Ja tietenkin miksi itse pidät jommasta kummasta enemmän?