Netflixin piilotettu helmi: Dead end paranormal park

Netflixiin on ilmestynyt jokin aika sitten sarja, nimeltä Dead end paranormal park. Sarja perustuu Steelen DeadEndia nimiseen sarjakuvaromaaniin, sekä Cartoon Hangoverin lyhyeen websarjaan Dead End. Pidän animaatiosarjoista, ja kun kuulin tämän sarjan sisältävän kauhun ja komedian sekoitusta, mielenkiintoni heräsi heti. Sarjan trailerista sain kuitenkin hiukan vaisun ensivaikutelman. En siis aluksi jaksanut aloittaa sarjan katsomista. Minulle jäi trailerista sellainen kuva, että tämä olisi todella enemmänkin lapsille suunnattu, joten meni jonkin aikaa, ennen kuin päätin vihdoin antaa Dead end paranormal parkille mahdollisuuden. Jo ensimmäinen jakso onnistui taas herättämään mielenkiintoni, ja sainkin ahmittua kaikki 10 jaksoa muutamassa päivässä.

Dead end paranormal parkin tarina alkaa siitä, kun kaksi nuorta hakevat vartijan töitä Phoenix parks huvipuistosta, joka pitää sisällään monia mielenkiintoisia mysteereitä. Nämä hakijat, Barney ja Norma, ovat molemmat hakemassa paikkaa omista syistään. Barney haluaa päästä pakoon perheessä kuohuvalta draamalta, kun taas Norma on koko elämänsä ihaillut elokuvatähti Pauline Phoenixia, jonka ympärille koko huvipuisto on rakennettu. Kaksikko tajuaa kuitenkin "työhaastattelussaan", ettei kyseessä olekaan mikä tahansa kesätyö, kun heidän haastattelijansa Courtney paljastuu demoniksi. Pian Barney ja Norma joutuvat taistelemaan hengestään, kun Temeluchus niminen demonien kuningas koettaa ottaa jommankumman heistä haltuunsa. Onneksi Barneyn koira Pugsley kuitenkin pelastaa heidät, mutta pelastuksella on hintansa: Temeluchus saa osittain vallan tästä suloisesta mopsista. Pugsley onnistuu saamaan ylivoiman ja vallan kehostaan, ja täten hän kykenee nyt Temeluchusin vuoksi puhumaan ja taikomaan. Courtney päätyy antamaan Normalle, sekä Barneylle kesätyöpestin Phoenix parksin vartijoina, johon kumpikin suostuu.

Kun Norma ja Barney aloittavat kesätyönsä Phoenix parksin vartijoina, he pääsevät kesän aikana tutustumaan muihin huvipuiston kesätyöläisiin, sekä toisiinsa. Tämän sarjan tarina alkaa loistaa jakso jaksolta enemmän. Jokainen hahmo on oma mielenkiintoinen persoonansa, eikä kukaan hahmoista jää muiden varjoon. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on oikeita ongelmia, vaikkeivät läheskään kaikki hahmot edes ole ihmisiä. Etenkin päähenkilöiden tarinoita oli todella mielenkiintoista seurata. Barney, Norma, Pugsley ja Courtney ovat kaikki todella viihdyttäviä ja mielenkiintoisia hahmoja niin itsenään kuin myös toistensa seurassa. Heidän väliset kemiansa saavat aikaan paljon huvittavia tilanteita ja draamaa. Tarinassa on kuitenkin paljon myös sydäntä, mikä tuodaan esiin todella hienolla tavalla. Niin Norma kuin myös Barney joutuvat kamppailemaan omien epävarmuuksiensa kanssa eri syistä, mutta kummankin kamppailut esitetään tarinassa hienovaraisesti.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää pieniä spoilereita. Jos haluat skipata spoilerit, siirry seuraavan punaisen tekstin kohdalle.

Tämä sarja käsittelee mielenterveysongelmia, sekä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin ilmaisua hienovaraisesti ja aidosti. Arvasin itse jo ensimmäisessä jaksossa, että Barney on transpoika. Hänen identiteettiään ei missään vaiheessa tungeta katsojan kasvoille, eikä siitä tehdä numeroa, kun hän tulee Normalle kaapista ulos. Minusta oli hienoa nähdä, että näitä asioita käsiteltiin tässä sarjassa niin kypsästi ja aikuismaisesti. Konflikti Barneyn ja Barneyn perheen välillä on erittäin hienosti kirjoitettu. Tämä konflikti tuntuu aidolta ja uskottavalta. Barney ja Barneyn vanhemmat eivät oikein ymmärrä toisiaan. Barneyn vanhemmat välittävät ja rakastavat poikaansa, mutta eivät oikein osaa tukea häntä. Barneylla on epämukava olo heidän seurassaan, koska hänestä tuntuu, etteivät he tue häntä. Kukaan ei ole tässä konfliktissa "pahis", vaan kaikki ovat vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä. Tämä on minusta todella hienosti ja oikein kirjoitettua representaatiota.

Norman sisäiset epävarmuudet taas tulivat minulle yllätyksenä. Norma kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta, mikä tekee ystävystymisestä muiden kanssa hankalaa. Hän kuitenkin uskaltautuu luottamaan Barneyyn, joka aidosti välittää uudesta ystävästään. Minusta oli mahtavaa, ettei tästäkään asiasta tehty tarinassa showta, eikä tämä asia parantunut kertaheitolla jakson loppuessa. Norma kärsii yhä sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta hän on oppinut uusia tapoja käsitellä pelkojaan, ja koettaa parhaansa mukaan päästä eteenpäin. 

Spoilerit päättyvät tähän.

Dead end paranormal parkissa on paljon asioita, joista pidän. Tumma komedia yhdistettynä kauhuun ja fantasiaan, sekä taustalla tapahtuva isompi tarina, en voisi löytää itseäni enemmän sopivaa yhdistelmää. Sekaan on heitetty kaiken lisäksi jonkin verran parodiaa, ja ehdottomaksi suosikki jaksokseni nousi musikaalijakso. Tämä jakso otti selkeästi erittäin paljon vaikutteita Disney elokuvista, mutta jokainen laulu oli kuitenkin selkeästi oma luomuksensa. Kyseinen jakso on täydellinen esimerkki ohjeesta, joka kirjoittajille usein annetaan: inspiroidu, mutta älä kopioi, äläkä pelkää näyttää inspiraatiosi lähdettä omassa luomuksessasi. 

Koko tarinaan on upotettu paljon referenssihuumoria. Dead end paranormal parkissa tämä huumori toimii, koska katsojan ei oikeasti tarvitse katsoa sitä sarjaa, tai asiaa, johon viitataan. Katsoja voi hyvin mielin missata kaikki viittaukset, eikä se vaikuta katselukokemukseen, mutta nämä viittaukset ovat osa sarjan tarinaa ja hahmodesigneja. Niitä on hauska bongata, jos haluaa. 

Tästä sarjasta ei voi puhua mainitsematta sitä kaikkea lahjakkuutta, jota alkuperäisen dubin ääninäyttelijät omaavat. Mukaan on valikoitunut todella isojakin nimiä, jotka oli helppo tunnistaa heti, kuten Temeluchusta ääninäytellyt Alex Brightman, joka tunnetaan myös rooleistaan Beetlejuicena ja Fizzarollina. Toinen tunnettu näyttelijä, joka oli mukana lainaamassa ääntään yhdelle suosikkihahmoistani, oli Hannah Montanan parhaana ystävänä Lillynä tunnettu Emily Osment. Hänen ääntään en edes tunnistanut, mutta Osment todellakin loisti tässä roolissa, ja olin aivan ällikällä lyöty, kun luin listaa sarjan ääninäyttelijöistä. Kaikki ääninäyttelijät olivat aivan huikeita, ja odotan innolla sitä, että pääsen seuraamaan heidän tulevia projektejaan. 

Kun puhutaan hahmoista, he olivat mielestäni tämän sarjan parasta antia. Suurimmalle osalle hahmoista oli mielestäni annettu todella muistettava persoonallisuus. Ainoa kritiikki, joka minulla on annettavana tälle sarjalle on se, että vaikka suuri osa hahmoista pääsi loistamaan, moni sivuhahmo kesätyöläinen jäi hiukan muiden hahmojen varjoon. Kaikilla heistä ei ollut tavallaan edes syytä olla tarinassa. Tämä kritiikki on minusta kuitenkin vain pilkunviilausta, koska tarina onnistui kuitenkin niin monella eri osa-alueella, ettei se ollut minusta suuri ongelma, että muutama hahmo jäi hiukan turhaksi. Joukossa oli niin paljon upeita ja mieleenpainuvia hahmoja, että tämän pikkuvian voi painaa villaisella.

Tämä 10 jakson mittainen sarja on juuri sopivan mittainen kesäkatsottava. Suosittelen tätä erityisesti Disney faneille, sekä niille, jotka pitävät fantasialla maustetusta kauhukomediasta. Animaatio on minusta hyvin tehty, tarina on täynnä mysteeriä niille, jotka haluavat tarkastella sitä syvemmin, ja hahmot tuntuvat aidoilta ja syvällisiltä. Itse nautin koko tarinasta erittäin paljon. Se on aika uusi sarja, mutta se onnistui luomaan minussa nostalgisia fiiliksiä. Tämä johtuu kai siitä, että se muistuttaa minusta jonkin verran Gravity Fallsia, jonka katsoin teinivuosinani. Se on todella hienosti kirjoitettu tarina kahden nuoren kesätöistä, aikuistumisesta, ihmissuhteista, sekä totuuden kohtaamisesta. Dead end paranormal parkkia ei siis todellakaan kannata missata!

Netflixin Cuphead shown upeasta animaatiosta ei voi kääntää katsettaan

Cuphead on 2017 julkaistu videopeli, jonka uniikki vanhan aikainen ja Disneymäinen tyyli herätti huomiota. Sitä onkin ollut kehittämässä ihmisiä, jotka ovat tehneet töitä myös Disneylle. En itse ole pelannut tätä peliä, mutta katsoin hiljattain Netflixiin julkaistun The Cuphead shown, joka perustuu kyseiseen peliin. Katsoin sen, ja minulla on todellakin paljon sanottavaa siitä, vaikkei alkuperäinen peli olekaan minulle kovin tuttu. 

Tarina ja hahmot

The Cuphead show kertoo veljeksistä nimeltä Cuphead ja Mugman. Netflixin Cuphead animaatiossa ei oikeastaan ole jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Suurimmaksi osaksi sarjan juoni on episodinen, eli jokainen jakso sisältää kiinteän tarinan, joka ei jatku seuraavassa jaksossa. Sarja sisältää kuitenkin muutamia toistuvia elementtejä, kuten pirun, joka yrittää erilaisin keinoin saada haltuunsa Cupheadin sielun. 

Jaksoja on yhteensä 12, joten tämä on nopeasti katsottavissa. Jaksojen tarinoiden taso vaihtelee mielestäni todella suuresti. Osa jaksoista tuntuu todella pitkäveteisiltä, tylsisltä, ja jopa ärsyttäviltä, mutta osa jaksoista taas loistaa kirkkaana, ja jää mieleen todella hyvin. Esimerkki erittäin heikosta jaksosta oli mielestäni jakso 2 nimeltään Baby bottle. Kyseisessä jaksossa Cupheadin ja Mugmanin pitää huolehtia heidän ovelleen jätetystä vauvasta, joka paljastuu odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Tämä jakso on todella kliseinen animaatiosarjan jakso, ja tuntuu todella irralliselta verrattuna muihin jaksoihin, vaikkei Cupheadissa olekaan suoranaisesti jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Minua ei haittaa se, jos tarinassa käytetään kliseitä, mutta tässä jaksossa ei kyseisellä kliseellä tehty mielestäni mitään mielenkiintoista. Jakso on vain täynnä sekoilua ja huutamista, eikä sillä oikein tuntunut olevan suuntaa tai syytä.

Minusta tämän sarjan parhaat jaksot sijoittuvat kauden loppuun. Etenkin jaksot 5, 8, 9 ja 12 ovat todella muistettavia ja hauskoja. Näissä jaksoissa päästiin tutustumaan muutamaan erittäin hyvin kirjoitettuun hahmoon, kuten King Diceen, sekä katsomaan sivusta Cupheadin ja Mugmanin erittäin viihdyttävää kamppailua pirun kanssa. Sanoisin, että tarinan vahvuudet ovat todellakin sen erittäin karismaattiset, hyvin kirjoitetut ja mielednpainuvat sivuhenkilöt. 

Tästä sarjasta on helppoa valita suosikkihahmo. Luke Millington-Draken upea roolisuoritus piruna on jotain aivan uskomatonta. Hänen sassy brittiläinen roolisuorituksensa on erittäin hauska ja mieleenpainuva. Suomalainen versio ei todellakaan pääse lähellekkään Millington-Draken tasoa, koska hän todellakin asettaa riman erittäin korkealle. Tätä hahmoa ja hänen toilailujaan on erittäin hauskaa seurata vierestä, eikä hänestä voinut saada tarpeekseen. Itse demoni, tai kuten häntä omien sanojensa mukaan kuvaillaan "Mr. S" on todella riemastuttava hahmo, joka olisi voinut olla minun puolestani vaikka jokaisessa jaksossa. Hän on hiukan yli itsevarma, sassy, vaikuttaa uhkaavalta, mutta onkin oikeasti kaikkea muuta. Piru on todella rakastettava hölmönpuoleinen pahis.

Toinen karismaattinen hahmo, josta pidin, oli King Dice. Wayne Bradyn hunajainen ääni sopi täydellisesti tälle karismaattiselle gameshow juontajalle. King Dice on todella itsekeskeinen ja itsevarma Inkwell saarten julkkis. Hän työskentelee itse pirulle, mikä ei ole suuri yllätys, koska hänen gameshownsa idea on, että voittajien sielut menevät suoraan pirun kokoelmaan. Oli erittäin huvittavaa seurata, kuinka hän teki kaikkensa saadakseen Cupheadin voittamaan pelinsä, jotta piru saisi vihdoin ja viimein tämän sielun. Jakson lopussa kuitenkin tapahtui aivan huikea hahmokehitys niin hänelle kuin pirulle. Kun King Dice ei onnistunut saamaan Cupheadin sielua, piru irtisanoo hänet, ja katsoja pääsee näkemään aivan uuden, aidosti uhkaavan puolen pirusta, sekä King Dicen pelokkaan puolen. King Dicen jakso oli yksi suosikeistani.

Viimeisenä sivuhahmona on pakko mainita Miss Chalice, joka esitellään viimeisessä jaksossa. Hän on hurmaava kuppityttönen, joka opettaa Cupheadille ja Mugmanille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Veljeksillä ei kuitenkaan ole yhtä paljoa charmia kuin Miss Chalicella, joten tämä kupponen joutuu auttamaan veljekset pulasta. Hänet esitellään vasta viimeisessä jaksossa, ja pakko myöntää, etten todellakaan osannut odottaa sellaista cliff hanger loppua, johon tämä jakso päättyi. Se jätti katsojan todellakin janoamaan lisää, koska tämä uusin hahmo loi paljon mysteeriä Cuphead shown tarinaan.

Päähenkilöt Cuphead ja Mugman olivat myös hyvin kirjoitettuja. Heidän välinen kemiansa oli suurimmaksi osaksi hauskaa katsottavaa, joskin tämä kaksikko, etenkin Cuphead, osasi olla joksenkin todella ärsyttäviä. He jäävät mielestäni hahmoina todella paljon näiden Inkwell saarten muiden karismaattisten asukkien varjoon, vaikka he ovatkin äänekkäitä ja heillä on kummallakin suuret persoonat. Minusta oli kuitenkin paljon hauskempaa seurata sarjan sivuhenkilöitä kuin päähenkilöitä. Siksi jaksot, joissa keskityttiin vain ja ainoastaan tähän veljeskaksikkoon, eivät jääneet mieleeni päällimmäisiksi yhtä vahvasti. Jaksot 8 ja 9 olivat kuitenkin aivan suosikkejani, koska veljesten ja pirun välinen kemia ja kamppailu oli erittäin hauskaa seurattavaa.

Visuaalinen puoli

Tämän sarjan visuaalisesta puolesta minulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Jokainen jakso on todella huolella tehty, ja heikommatkin jaksot ovat todellakin silmäkarkkia. Hahmojen designit ovat todella valloittavia ja värikkäitä, ja se, miten he liikkuvat ruudulla on todella kaunista katsottavaa. On erittäin vaikea kääntää katsettaan, kun ruudulla tapahtuu koko ajan jotain. En halunnut edes räpäyttää silmiäni, koska jokaikinen frame oli niin täynnä eloa ja hurmaavuutta. Tämä on täydellinen esimerkki siitä, millaista animaatio voi parhaimmillaan olla. Toivon todella, että tulevaisuudessa pääsemme näkemään lisää tämän tasoista animaatiota. Sekaan oli lisäksi ujutettu erittäin paljon referenssejä Disneyyn, joita kaltaiseni Disney fani kykeni todellakin arvostamaan.

Laulut

The Cuphead show sisälsi myös musiikkia, mikä vaikutti ensimmäisen jakson jälkeen erittäin lupaavalta. Pirun laulu oli niin valloittava korvamato, että olen kuunnellut sen jo aivan liian monta kertaa. Se toimii täydellisenä esittelynä tälle hahmolle. Toinen suosikkini oli Miss Chalicen laulu, Turn up the charm. Sen aikana Miss Chalice opettaa veljeksille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Sarjan muut laulut eivät olleet yhtä mieleenpainuvia kuin nämä kaksi mestariteosta. Sammakkoveljesten laulu oli toki hauska ainakin sanoituksiltaan. Kummitusten laulu taas ei jäänyt mieleeni ollenkaan, vaikka sen visuaalinen puoli oli todella huippuluokkaa ja pidin sen tunnelmasta. 

Pidin pirun laulussa ja Turn up the charmissa siitä, että ne olivat todella Disneymäisiä. Minusta olikin yllättävää, että tämä on Netflix sarja, eikä Disney+ sarja, koska niin animaatio kuin myös laulutkin ovat selkeästi saaneet erittäin paljon vaikutteita Disneyltä.

Mielipiteeni ja odotukset toiselle kaudelle

Kaiken kaikkiaan pidin tästä sarjasta, vaikka se oli joissakin kohdissa todella lapsellisen ja tylsän oloinen. Minusta tuntuu, ettei tämä sarja ole vielä täysin päättänyt kohdeyleisöään, koska joissakin jaksoissa minusta tuntui, että tarina oli todella Paavo Pesusienimäinen seikkailu lapsille, kun taas osa jaksoista tuntui sopivan paremmin myös aikuisille. Toivon, että toisella kaudella pääsemme tutustumaan syvemmin jo ensimmäisellä kaudella esiteltyihin hahmoihin, ja tapaamaan myös uusia hahmoja. Sarjan introssa näkyy todella paljon mielenkiintoisen näköisiä hahmoja, joita todellakin haluaisin nähdä. 

Toinen toiveeni tämän sarjan seuraavalle kaudelle on jaksosta jaksoon jatkuva yhtenäinen tarina. Vaikka pidinkin siitä, että suurimmaksi osaksi tämän sarjan pystyi katsomaan missä tahansa järjestyksessä, kuten lapsuudessani katsomani aamuanimaatiot nelosella ja maikkarilla, haluaisin kokea pidemmän tarinan näiden hahmojen seurassa. Todella suuri toive on myös se, että Cuphead uskaltautuisi käsittelemään vähän rohkeammin aikuisempiakin teemoja, eikä olisi vain suunnattu lapsille. Tällä maailmalla ja sen hahmoilla on todella paljon potentiaalia, ja haluan todellakin nähdä kuinka se kukoistaa.

Suosittelen tätä sarjaa todella lämpimästi katselulistalle. Vaikka tämä tuntuukin olevan hiukan enemmän lapsille suunnattu, sen hahmot ovat valloittavia, ja se luo kaltaiselleni animaatioiden parissa kasvaneelle nuorelle aikuiselle todella suuren nostalgian tunteen. Suosittelen tätä siis erittäin vahvasti, jos olet itsekin kasvanut animaatiosarjojen ja Disneyn parissa.

Invincible, supersankareita oikeassa maailmassa

Olen nähnyt paljon meemejä liittyen erääseen Amazon Prime palvelussa julkaistuun sarjaan. Invincible on ollut katsottavissa jo melkein vuoden ajan, joten olen toki hiukan myöhässä hypejunasta. Pääsin toki silti nauttimaan tähän sarjaan liittyvistä meemeistä, koska niitä käytettiin niin monipuolisesti. Vaikka tätä sarjaa kehuttiin maasta taivaisiin, en silti saanut aikaiseksi alkaa katsoa sitä aiemmin, mutta todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Invincible on Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva aikuisille suunnattu animaatio. Kirkman on erityisen tunnettu The Walking Deadin kirjoittajana niin sarjakuvamuodossa kuin myös TV-sarjan käsikirjoittajana. Tämä mies on todellakin aivan omaa luokkaansa tarinankertojana. Hän osaa saada katsojan tai lukijan pohtimaan monenlaisia monimutkaisia moraalikysymyksiä, elämää ja ihmisyyttä. Invincible ei pettänyt.

Tämä sarja kertoo nuoresta Mark Graysonista, joka odottaa malttamattomana sitä, että saisi supervoimia. Hänen isänsä Nolan Grayson on yksi maailman tunnetuimmista supersankareista, Omni man. Nolan ei kuitenkaan ole täysin ihminen. Hän on "viltrumiitti", eli kotoisin Viltrum nimiseltä planeetalta, jolla elää muitakin super vahvuuden omaavia viltrumiitteja. Mark ihailee isäänsä ja muita sankareita, haaveillen itsekin sankaruudesta. Alkaessaan harjoitella uusien supervoimiensa käyttöä Mark saa kuitenkin huomata, ettei sankaruus olekaan niin upeaa kuin miltä se näyttää.

Olin täysin sanaton, kun sain tämän sarjan katsottua läpi. Se oli aivan uskomaton. Invincible on erittäin realistinen kuvaus siitä, millainen maailmamme olisi, jos supersankareita ja supervoimia olisi oikeasti olemassa. Siinä myös paneudutaan hyvin syvälle hahmojen psykologiaan, ja näytetään, miten sankaruus ja jatkuva vaara vaikuttavat sankareihin, sekä heidän ihmissuhteisiinsa. Toki, sankarit saavat paljon ihailua osakseen, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. He joutuvat koko ajan tekemään valintoja rakkaittensa, ja maailman pelastamisen välillä. He joutuvat kokemaan jatkuvaa painetta, koska pienikin virhe voi aiheuttaa tuhansia kuolemia. Lisäksi heidän on jatkuvasti mietittävä, keihin he voivat luottaa ja keille he voivat kertoa salaisesta sankarin roolistaan.

Katsoessani ensimmäistä jaksoa, ajattelin, että sarja olisi varmaankin aika keskiverto. Poika unelmoi sankaruudesta, perussettiä, joka on nähty esimerkiksi My Hero Academiassakin jo aiemmin. Joo joo. Kun pääsin kuitenkin ensimmäisen jakson loppuun, olin lyöty yhtä ällikällä kuin Guardians, eli yksi sarjan sankaritiimeistä.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää spoilereita. Jos et vielä ole katsonut Invincibleä, suosittelen erittäin vahvasti sen katsomista, ennen kuin luet postaukseni loppuun.

Robert Kirkmanin tapa saada katsojansa ja lukijansa pohtimaan erilaisia moraalisia kysymyksiä on yksi syy, miksi rakastan Kirkmanin luomaa mediaa. Aina kuluttaessani hänen tarinoitaan mediasta tai toisesta, päädyn pohtimaan kaikkia eri vaihtoehtoja, ja tapahtumien verkkoja, jotka johtivat kyseiseen tilanteeseen. Täydellinen esimerkki tästä on Invinciblen Omni man, Nolan. 

Omni Man on kaikkien ihailema sankari, ja tarina jopa alkaa siitä, kun hän alkaa kouluttaa poikaansakin sankariksi. Markin sanat "Haluan olla aivan kuin sinä, isä!" kuulostavat todella iloisilta ja optimistisilta sarjan alussa, mutta nuo sanat saavat loppua kohden aivan uuden merkityksen. Jo ensimmäisen jakson lopussa katsojille selviää, ettei Nolan ole sitä, miltä näyttää, kun hän murhaa kylmäverisesti kaikki sankari ystävänsä. Olin aivan shokissa katsoessani tätä kohtausta, koska sarjan tunnelma muuttuu kertaheitolla todella brutaaliksi ja synkäksi. Veri ja ruumiinosat lentelevät, ja jakso loppuu siihen, kun Nolan on aivan uupunut tästä murhatyöstä.

Tästä eteenpäin olin koko ajan jännittynyt. Voiko Nolaniin luottaa? Puhuiko hän totta, kertoessaan tapauksen tutkijoille, ettei muistanut itse murhaamisesta mitään? Minusta Nolanin ja Markin välinen isä-poikasuhde ja heidän kummankin hahmokehityksensä oli sarjan mielenkiintoisin puoli. Välillä Nolan oli upea isä hahmo, joka kannusti poikaansa, mutta toisaalta, en ollut varma, voiko häneen luottaa. Hänen opetuksensa Markille vaikuttivat todella moraalisilta ja isällisiltä, varsinkin alussa. Minua todella kylmäsi ajatella sitä, miten harjoittelu alkoi siitä, kun Nolan näytti pojalleen miten lyödään, ja löi häntä antaakseen esimerkin. Mark oli tästä hiukan shokissa, mutta otti iskun vastaan ja jatkoi harjoittelua. Nolanin isällinen lämpö tämän ensimmäisen harjoittelukerran aikana katoaa täysin sarjan loppua kohden. Aivan lopussa Nolan antaa pojalleen järkyttävän ja  armottoman turpasaunan, joka vie sivussa monia tuhansia ihmishenkiä mukanaan. Tämän eeppisen taistelun aikana melkein toivoin, että Mark vain antaisi periksi, erityisesti metrokohtauksen aikana. Oli kamalaa katsoa, kuinka ihmisiä kuoli Markin ympärillä, eikä hän voinut tehdä mitään. Metro kohta oli yksi järkyttävimmistä kohtauksista Invinciblessa, enkä päässyt tätäkään sarjaa läpi kuivin silmin. 

Markin kasvutarina naiivista unelmoijasta aidoksi sankariksi on surullinen. Hän on todella mukava ja aito nuori mies, mutta hänen voimiensa takia hän ei pääse kokemaan onnistumisia kovinkaan usein. Hänen on salattava identiteettinsä ystäviltään ja tyttöystävältään, mikä aiheuttaa kitkaa näihin suhteisiin. Aivan alussa hän valitsee supersankari nimekseen Invincible, joka kuvastaa hyvin kyseisen hahmon ylimalkaista optimismia. Se on kuitenkin täydellinen nimi Markille, sillä kaikkien kauheuksien ja vaikeuksien jälkeenkin, Mark selviää hengissä ja voittamattomana. Pidän tästä kehityksestä, jossa kyseinen nimi muuttaa merkitystään tarinan edetessä, mutta kuvaa silti päähenkilöä hienosti.

Tarina on erittäin synkkä, mutta realistinen kuva sankareiden ja "sankareiden" maailmasta. Sen hahmot ovat todella pitkälle mietittyjä, ja joka ikisestä sivuhahmostakin saisi aikaiseksi oman esseen. Rakastan psykologisia sarjoja, ja Invincible on todellakin yksi synkimmistä psykologisista action trillereistä, joita olen ikinä katsonut. Tämä ei todellakaan sovi heikkohermoisille, koska erityisesti Nolanin syvällejuurtunut julmuus on todella vaikeaa katsottavaa. 

Ainoa asia, mistä keksin jotain kritisoitavaa tässä sarjassa, on sen animaatio. Se ei ole huonoa, muttei myöskään kovin kehuttavaa. Kaikista brutaaleimpiin kohtauksiin oli kuitenkin selkeästi panostettu, koska niissä animaatio oli paljon sulavampaa kuin joissakin muissa kohtauksissa. Hahmot oli kuitenkin suunniteltu mielestäni hyvin. Kaikilla oli todella omalaatuinen ulkonäkö, joten heidät oli helppo tunnistaa. Pidin myös eri sankareiden sankariasuista todella paljon, varsinkin Even, koska pinkki on lempivärini. 

Vaikka animaatio ei ollutkaan parasta mahdollista A-luokkaa, Invinciblen tarina on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Se todellakin täyttää ja ylittää jokaisen odotuksen, eikä pelkää näyttää katsojille kaikista kauheimpia puolia ihmisistä ja ihmisyydestä. Lisäksi ääninäyttely tässä sarjassa on aivan uskomatonta, varsinkin tietyillä hahmoilla. Tunsin oikeasti kylmiä väreitä tämän aivan fantastisen kokonaisuuden takia. Tätä ei missään nimessä kannata missata.

Oletko itse nähnyt Inviciblen? Mitä mieltä olet siitä? Kuka oli suosikkisankarisi?

Top 3 parit

Maanantaina vietimme viimein ystävänpäivää! Lisäksi, edellisessä postauksessani kerroin muutamasta ystävyksestä, jotka ovat jääneet mieleeni mediassa. Tähän postaukseen valitsinkin kolme sydänkäpystä, joiden tarinat ovat lämmittäneet sydäntäni. 

1. Yuri Katsuki ja Viktor Nikiforov (Yuri on Ice!)

Kyllä, se luisteluanime ja sen pääpari Yuri ja Viktor pääsivät listani kärkeen. Vaikka sarjassa ei annettu 100% varmistusta tämän parivaljakon kanonisuudesta, minusta he ovat aivan selvä pari. 

Tämä anime kertoo japanilaisesta Yuri Katsukista, joka häviää tärkeän luistelukilpailun. Venäläinen luistelun ex-maailmanmestari Viktor Nikiforov kuitenkin näkee Yurissa paljon potentiaalia. Viktor matkustaa Japaniin tapaamaan Yuria, ja päättää ryhtyä tämän valmentajaksi. Yuri on täysin ällikällä lyöty, koska Viktor on hänen idolinsa ja inspiraationsa. Viktorin avustuksella hän kuitenkin onnistuu kehittymään luistelijana, ja pääsee todella pitkälle.

Rakastan tätä paria, koska he täydentävät toisiaan niin hienosti. Itsestään epävarma ja helposti huolestuva Yuri kehittyy sarjan aikana paljon itsevarmemmaksi niin luistelijana kuin myös ihmisenä. Viktor taas on Yurin seurassa koko ajan yhtä hymyä. Minusta oli todella ihanaa nähdä, kuinka onnelliseksi nämä kaksi tekivät toisensa. Pidin myös siitä, ettei heidän suhteestaan tehty isoa numeroa, vaan luistelu ja itse hahmot pysyivät koko ajan tarinan keskiössä. Toki heillä oli monia suloisia hetkiä, mutta tämä ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti romanttinen draama, vaan urheilu draama. Tästä syystä heidän suhteensa tuntui todella luonnolliselta, vaikka homosuhteet aiheuttavat mediassa nykyäänkin jonkin verran kohua ainakin joissakin maissa ja piireissä. 

2. Luz ja Amity (The Owl house) 

The Owl house on yksi tämän hetkisiä suosikkisarjojani. Sen fantastinen maailma ja persoonalliset hahmot ansaitsevat todellakin oman postauksensa. Tässä postauksessa haluan kuitenkin antaa kunniamaininnan erittäin sydäntälämmittävälle parille, Luzille ja Amitylle.

Luz on ihminen, joka päätyy taianomaiseen toiseen maailmaan, jossa hän alkaa opetella taikaa Eda nimisen noidan oppeja seuraten. Tässä toisessa maailmassa hän tapaa paljon uusia ystäviä, ja kokee monia seikkailuja. Hän saa myös nähdä pintaraapaisun siitä, kuinka vaarallinen maailma on. Amity on myös nuori noitaoppilas, joka sarjan alussa on Luzin ja hänen ystäviensä vihollinen. Jaksossa, jossa Amity esiintyy ensimmäisen kerran, hän vaikuttaa ilkeältä kiusaajalta. Toiseen kauteen mennessä hänen koko hahmonsa on kuitenkin muuttunut täysin. Tämä hahmokehitys on todella hienosti kirjoitettu, vaikkakin se tapahtuu hiukan nopeasti. Amityn ja Luzin matka vihollisista tyttöystäviksi on todella mielenkiintoinen, koska pääsemme näkemään miten Luzin avoin ja empaattinen asenne Amitya kohtaan saa Amityn lämpenemään ja muuttamaan omaa asennettaan tätä kohtaan pikkuhiljaa. Tämä pari on niin suloinen, että se tuo aina hymyn kasvoille. 

3. James ja Alyssa (The end of the f***ing world) 

Tämä todella epäterve ja impulsiivinen pari on surkukoominen. Alyssa vain päättää yhtenä päivänä, että haluaa seurustella Jamesin kanssa, mutta Jamesilla on aivan muita ajatuksia. Hän aikoo murhata Alyssan. Tämä konflikti johtaa todella syvälliseen matkaan, kun James ei uskallakaan tappaa Alyssaa, ja kun tämä tunteettomana esitelty hahmo alkaa pikkuhiljaa rakastua. 

Jamesin ja Alyssan pitkä ja vaarallinen karkumatka on täynnä käänteitä ja huumoria. Tämän sarjan huumori syntyy siitä, kun katsoja saa tietää kummankin hahmon oikeat ajatukset, kun taas tämä kaksikko tietää vain sen, mitä toinen sanoo ääneen. Pidän tästä parista, koska he kuvaavat loistavasti sitä, millainen impulsiivinen ja sekainen teinisuhde voi pahimmillaan olla. Lisäksi pidän siitä, kuinka heidän elämänsä kuitenkin sitoutuvat toisiinsa, kun kumpikin tajuaa tarvitsevansa toista.

Mediasta löytyy vielä paljon muitakin pareja, joista pidän. Tässä oli kuitenkin muutama pari, joka on saanut sydämeni lämpenemään. Piditkö itse näistä pareista? Onko sinulla omia lempipareja, ja miksi pidät kyseisistä kyyhkyläisistä? 

Top 3 ystävykset

Maanantaina juhlistetaan ystävänpäivää. Ystävät ja ystävyys ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, ja ystävyys on tuonut elämääni erittäin paljon iloa ja valoa vuosien aikana. Minusta on upeaa, että vaikka maailmalla 14. helmikuuta tunnetaan rakastavaisten päivänä, Suomessa tuona päivänä juhlistetaan myös ystävyyttä. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa postauksen suosikki ystävyksistäni eri medioissa. Nämä kumppanukset, jotka olen listannut, ovat kaikki vaikuttaneet minuun syvästi, ja palaankin näiden kyseisten sarjojen tai pelien pariin usein. Tässä postauksessa haluan siis ylistää ystävyyttä, ja erityisesti näitä ruudulla näkemiäni ystävyyksiä.

1. Sly, Bentley, Murray (Sly Cooper Trilogia)

Tämän kolmikon seikkailun olen pelannut läpi niin monta kertaa, etten edes itse ole pysynyt laskuissa. Orpokodissa toisensa tavanneet Sly, Bentley, ja Murray varttuivat yhdessä, ja aloittivat rikollisen uransa yhdessä aikuisina. Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly Cooper and the Thievius Raccoonus tämä kolmikko aloittaa seikkailunsa. Tässä pelissä näemme lähinnä Slyn ja Bentleyn välisen ystävyyden paremmin. Sly on ainoa, joka uskaltautuu kentälle, lukuunottamatta muutamaa tehtävää, joissa Murray hankkiutuu hankaluuksiin auttaakseen Slyta saamaan avaimet edetäkseen seuraaviin kenttiin. 

Koplan ystävyys alkaa näkyä selvemmin ja kukoistamaan trilogian toisessa osassa, joka onkin sopivasti nimetty Sly Cooper ja Konnakopla (Band of thieves). Kaikki kolme pääsevät kentälle näyttämään taitojaan erilaisissa tehtävissä, eli keikoissa. He kohtaavat yhdessä vaikeuksia, kokevat onnistumisia, epäonnistumisia, vitsailevat, ja kasvavat yhä läheisemmiksi. Ystävyyden kohokohtia tässä pelissä on erityisesti jaksossa 4, kun Bentleyn on pelastettava Sly ja Murray vankilasta. Tämän kyseisen jakson loppu cutscene näyttää sen, kuinka paljon nämä kolme oikeasti toisistaan välittävät.

Pelisarjan kolmas osa Konnien kunnia (Honour among thieves) kruunaa tämän ystävyyden lopullisesti yhdeksi median parhaista ystävyyksistä. Kun Bentley on joutunut edellisen pelin lopussa pyörätuoliin, Murray syyttää itseään, ja kolmas peli alkaakin siitä, kuinka Sly ja Bentley koettavat saada vaaleanpunaisen ystävänsä takaisin tiimiin. He onnistuvat, ja alkavat kasata koplaan lisää jäseniä. Tässä pelissä kolmikon ystävyys on nerokkaasti upotettu myös pelin keikkoihin, kuten Sitruunaraivo. Kyseisessä keikassa kaverukset haastavat paikalliset kaivostyöläiset limonaadin juontikilpailuun limonaadibaarissa. Se kuitenkin päättyy baaritappeluun, jossa pelaaja pääsee mäiskimään vihollisia koplan kaikilla jäsenillä. Muita kohokohtia, jotka vahvistavat tätä kolmikkoa, ovat esimerkiksi Bentleyn kateus Slyta kohtaan, joka kärjistyy, kun Tohtori M väittää Slyta itsekkääksi huijariksi. Murray kuitenkin puhuu Bentleyn ympäri, muistuttaen, että he kaikki olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. 

Cooperin koplan ystävyys on yksi niistä syistä, miksi palaan aina tämän pelin pariin. Tämä bromance on niin upeasti kirjoitettu, että sitä ei voi kuin rakastaa. Sly, Bentley ja Murray eivät ole vain ystäviä, he ovat veljiä, eikä mikään voi erottaa heitä. Ei edes pelisarjan neljäs peli, josta tässä blogissa ei puhuta.

2. Jeremy, Odd, Ulrich, Yumi, ja Aelita (Code Lyoko)

Code Lyoko, toinen nostalginen tarina lapsuudestani, oli myös lisättävä tähän listaan. Katsoin hiljattain koko sarjan uudestaan, ja olin todella iloinen saadessani tajuta, että tämä sarja on todellakin yhtä upea taideteos kuin miltä se tuntui silloin, kun katsoin sitä lapsena. 

Tämä sarja kertoo viidestä yläaste-ikäisestä oppilaasta, jotka löytävät eräänä päivänä koulunsa läheisestä tehtaasta supertietokoneen. Supertietokoneen sisällä on Aelita niminen tyttö, joka elää supertietokoneen sisäisessä maailmassa: Lyokossa. Jeremy, Odd, Ulrich, ja Yumi tutustuvat tähän virtuaaliseen maailmaan. Samalla he kuitenkin vahingossa vapauttavat Xana nimisen entiteetin, jolla on pahat mielessä.

Tämä sarja sisältää 97 jaksoa, jotka on jaettu 4 kauteen ja kaksiosaiseen spesiaaliin, joissa paljastetaan tarinan alkuperä. Vaikka Code Lyoko onkin sci-fi seikkailu, tämän viisikon välinen ystävyys on yksi realistisimmista mediassa näkemistäni ystävyyksistä. Katsojille näytetään koko porukan yhteinen dynamiikka, sekä porukan sisäiset dynamiikat jokaisen yksilön välillä. Code Lyokon hahmot ovat kaikki todella mieleenpainuvia ja valloittavia persoonia, vikoineen ja vahvuuksineen. Minusta tämän tarinan kirjoittajat ovat myös ottaneet hyvin huomioon päähenkilöidensä iän. Heillä on aina välillä lapsellisia riitoja, vaikeuksia sanoittaa tunteitaan, mitä ei helpota tasapainoilu maailman pelastamisen ja koulun käynnin välillä. 

Tästä porukasta on todella helppo tykätä. Sarjan viimeinen jakso sai minut jopa hiukan kyynelehtimään, kun Lyoko soturit epäröivät supertietokoneen sammuttamisen kanssa, ja saimme nähdä useamman montaasin jokaisen hahmon hyvistä hetkistä. Koko sarjan ajan olin tietenkin tykästynyt näihin hahmoihin joka jaksolla yhä enemmän, mutta tämä viimeinen jakso oli kirsikka kakun päällä yhden lyhyen keskustelun ansiosta. Jeremy koettaa perustella Yumille sitä, miksi häntä pelottaa sulkea supertietokone. Hän sanoo, että sammuttaessaan sen, hän pelkää sammuttavansa myös porukan välisen ystävyyden. Tähän Yumi vastaa sanomalla: "Ei näin vahvaa ystävyyttä voi sammuttaa." Kaikkien porukan kokemien seikkailujen jälkeen, tämä kohta osuu sydämeen todella syvälle. Siksi rakastan näitäkin ystävyksiä erittäin paljon, ja tulen katsomaan sarjan uudelleen taas joskus.

3. Sydney Novak ja Stanley Barber (I am not okay with this)

Tämä kaksikko on peräisin Netflixin I am not okay with this sarjasta, joka kertoo Sydneyn salaperäisestä tajunnanräjäyttävästä supervoimasta. Sydney on 17-vuotias nuori naisen alku, joka elää kolmestaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän koettaa parhaansa mukaan kahlata sen todella sokkeloisen ja pimeän metsän läpi, joka on teini-ikä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Hänen elämäänsä ei yhtään helpota se, että hänen isänsä on kuollut, ja Sydney on siitä surun murtama. 

Stanley Barber on saman ikäinen naapurinpoika, joka on hiukan ihastunut Sydneyyn. Hän on erittäin mukava ja huoleton poika, joka todella välittää Sydneystä. Sydney on hiukan hämmentynyt Stanleylta saamastaan huomiosta, ja päätyy jonkinlaiseen suhteeseen tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa sekavia tunteitaan Stanleyta kohtaan, vaikka tietääkin, ettei kyseessä ole minkäänlainen romanttinen tunne. Lopulta Sydney kuitenkin tajuaa eräissä juhlissa syyn sille, miksei pidä Stanleysta romanttisesti, vaikka Stanleysta on tullutkin hänelle todella tärkeä.

Minusta Stanley ja Sydney ovat todella upeasti kirjoitetut ystävät. Monesti romanttiset draamat eivät ole iskeneet minulle kovin syvälle juuri sen takia, että jos parisuhde hahmojen välillä ei onnistu, he vain unohtavat toisensa, vaikka vannoivatkin juuri toisilleen suurinta rakkautta muutamaa kohtausta aiemmin. I am not okay with this-sarjassa Sydneyn ja Stanleyn suhde kehittyy pikkuhiljaa, ja näemme, miksi Stanley välittää Sydneystä ja toisin päin. Silloinkin, kun Sydney päätyy torjumaan Stanleyn romanttiset elkeet, ja kertoo haluavansa olla ystäviä, Stanleyn reaktio on se, mikä sai minut rakastumaan tähän sarjaan ja parivaljakkoon. Stanley ei suutu, vaikka häntä selkeästi harmittaakin. Hän kunnioittaa Sydneyn päätöstä, eikä hän yritä saada tätä muuttamaan mieltään. Hän ottaa Sydneyn ystävyyden vastaan ilolla, ja on koko sarjan loppuun asti Sydneyn tukena, niin kuin hyvä ystävä oikeassakin elämässä olisi.

Stanleyn ja Sydneyn välinen lovers to friends-tarina on minusta loistava. Näitä tarinoita olen nähnyt mediassa todella harvoin, joten arvostan sitä suuresti, kun jossain tarinassa pääsen näkemään sen. I am not okay with this on kaikin puolin mahtava tarina, mutta minusta Sydneyn ja Stanleyn matka aitoon ja syvään ystävyyteen on yksi sen parhaista puolista.

Mediassa on paljon muitakin minua koskettaneita ystävyksiä ja tarinoita erilaisista ystävyyksistä, koska on miljardeja tapoja olla hyvä ystävä. Tässä listassa mainitsin siis muutaman tarinan ystävyydestä, jotka ovat jääneet minulle mieleen monesta eri syystä. Suosittelen näitä kaikkia katseltavaksi ja pelattavaksi erittäin lämpimästi. Vaikka kaikki tarinoiden hahmot ovatkin fiktiivisiä, niin ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun, ja heidän ja heidän tarinoidensa seuraan palaaminen on aina yhtä ihanaa. Ehkä ystävänpäivänä voisinkin siis katsoa jonkin näistä uudelleen!

 Millaisia tarinoita ystävyydestä olet itse nähnyt/pelannut/lukenut? Mikä ystäväporukka tai parivaljakko on mediassa sinun suosikkisi?

Hyvää ystävänpäivää!

Inside job, Alex Hirsch jälleen vauhdissa uuden sarjan parissa

 Suurena Gravity Fallsin fanina olen luonnollisesti myös Alex Hirschin suuri fani. Kun Gravity falls päättyi, minä ja moni muu fani jäi innolla odottamaan Hirschin seuraavia projekteja. Netflixissä julkaistiin hiljattain Inside job-niminen aikuisille suunnattu animaatio, jota Alex Hirsch on ollut mukana tuottamassa. Olin enemmän kuin riemuissani kuullessani, että Hirsch on nyt tuottamassa aikuisille suunnattua animaatiota, koska aikuisten animaatiossa hänen luovuutensa pääsee paljon vapaammin oikeuksiinsa. Inside job on kuitenkin Shion Takeuchin luomus. Takeuchi on itsekin ollut mukana työstämässä Gravity fallsia kirjoitustiimissä. Hän on ollut myös Regular shown kirjoitustiimissä, sekä Disney Pixarin Mielensopukoissa elokuvan animaatiotiimissä, joten minulla oli todellakin korkeat odotukset Inside job sarjalle. En todellakaan pettynyt!

Inside job kertoo Cognito Incissä työskentelevästä Reagan Ridleystä, joka odottaa innolla ylennystä yrityksen pomoksi. Cognito Inc on salainen järjestö, joka hallitsee maailmaa. Kaikki salaliittoteoriat liskoihmisistä alieeneihin ja klooneihin ovat totta, ja Cognito Inc piilottelee totuutta. Reaganin saadessa toivomansa ylennyksen, se kuitenkin sisältää hänestä ikäviä ehtoja. Hän pääsee johtamaan Cognito Inciä Brett Hand nimisen uuden työntekijän kanssa. Brettin sosiaaliset taidot ovat huippuluokkaa, kun taas Reaganilla olisi niissä paljon parantamisen varaa. Heidän kollegansa ovat todella persoonallinen porukka: juoruamista rakastava Gigi Luigi on vastuussa Cognito Incin PR:stä, Glenn Dolphman on sotaa rakastava delfiininkehon omaava mies, Dr. Andre Lee on ryhmän biokemisti, joka testailee huumausaineita todella vapaalla kädellä, sekä Magic Myc, joka on yhdysmielen omaava sienimäinen alieeni. Pakkaa sekoittamassa on myös Reaganin isä Rand Ridley, joka on Cognito Incin ex-työntekijä, sekä paikan nykyinen pomo J.R., joka osaa poliitikon tavoin puhua itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.  

Tämä sarja on todella mielenkiintoinen, ja vetää katsojan mukaan heti ensimmäisessä jaksossa. Inside jobin maailma on hauska ja hienosti rakennettu. Tarinan idea on se, että kaikki hulluimmatkin salaliittoteoriat ovat totta. Maailmanrakennus ei tapahdu pelkästään selkeästi tarinan sisällä, vaan myös taustalla. Kun päähenkilöt esimerkiksi kävelevät Cognito Incissä paikasta toiseen, taustalla näkyy aina jotain mielenkiintoista, joka syventää Inside jobin mysteerejä, sekä lorea. Tämä on yksi aspekteista, joista nautin eniten tätä katsellessani, koska taustalle piilotetut yksityiskohdat antavat animaatioteoreetikoille syitä tehdä teorioita siitä, miten tarina voisi jatkua. 

Pidin Inside jobissa myös siitä, että se on todellakin täynnä yllätyksiä. Kaikki salaliittoteoriat, joita siinä käytettiin olivat minulle ennestään tuttuja, mutta Inside job lisäsi niistä jokaiseen oman persoonallisen twistinsä. Nämä persoonalliset twistit saivat aikaan paljon huumoria, sekä absurdeja tilanteita. Tässä tarinassa on niin paljon kaikenlaista odottamatonta, että sitä katsellessa ei voi tylsistyä. Lisäksi moni jakso sisältää parodioita, jotka liittyvät eri elokuviin ja populaari kulttuuriin. Huumori on Inside jobin keskiössä, ja sen vitsit toimivat todella loistavasti. Jaksot yhdistävät tunnettuja salaliittoteorioita ja populaari kulttuuri referenssejä ja parodioita nerokkaasti.

Jokainen hahmo on persoonallinen, ja heidän puuhiaan on todella hauska seurata sivusta. Hahmojen välinen kemia ja dialogit ovat riemastuttavan hauskoja, ja Inside job sisältää paljon samaistuttavia kohtauksia. Kaiken huumorin sekaan mahtuu kuitenkin myös sympaattisia hetkiä, jotka saavat katsojan tuntemaan myötuntoa hahmoja kohtaan. Katsoja pääsee yhdessä jaksossa jopa kirjaimellisesti Reaganin pään sisälle, joten voisin sanoa, että tämän sarjan hahmoihin pääsee todellakin tutustumaan perusteellisesti. 

Inside job loppuu nerokkaaseen cliffhangeriin, joka jättää katsojan janoamaan toista kautta. Odotan sitä innolla! Onneksemme Netflix on jo valmiiksi tilannut 20 jaksoa, joten voimme odottaa toista kymmenen jakson kautta kuulemma jo ensivuodeksi. Isona aikuisille suunnatun animaation fanina, olen pitkään odottanut sarjaa, joka viihdyttäisi minua yhtä paljon kuin esimerkiksi Rick and Morty, Bojack Horseman ja Tuca and Bertie, joten tämä sarja tuli juuri oikeaan aikaan. Lisäksi, en ollutkaan vähään aikaan katsonut scifi sarjoja, joten minua ilahdutti taas pitkästä aikaa päästä vähän scifeilemään. Suosittelen Inside jobia etenkin niille, jotka nauttivat Rick and Morty sarjasta, koska sen huumori on samankaltaista. Se ei kuitenkaan millään tasolla ole Rick and Morty kopio. Se on oma persoonallinen ja erittäin viihdyttävä kokonaisuutensa, joka aika ajoin jopa ylittää Rick and Mortyn.

Mitä mieltä sinä olet Inside jobista? Piditkö siitä yhtä paljon kuin minä? Mitä odotat seuraavalta kaudelta?

Miksi Helluva boss on suurenmoinen sarja?

 Helluva boss on youtube animoija Vivziepopin luoma sarja, joka sijoittuu samaan fiktio maailmaan kuin hänen toinen sarjansa Hazbin hotel. Sen pilottijakso julkaistiin Youtubessa 25.11.2019, eli melkein tasan kaksi vuotta sitten ja sen tuorein jakso ilmestyi Vivzien kanavalle muutama päivä sitten. Halusin kovasti odottaa, että ensimmäinen kausi olisi pulkassa, ennen kuin kirjoittaisin postauksen tästä sarjasta, mutta tämä uusin jakso iski niin syvälle sydämeeni, etten malta olla puhumatta siitä. Tämä uusin jakso on tosin ensimmäinen osa ensimmäisen kauden finalesta, joten toivottavasti saamme pian nähdä myös viimeisen jakson.

Katsoessani Helluva bossia jakso kerrallaan näiden kahden vuoden aikana, joka ikinen jakso on saanut minut sanomaan "tämä on lempijaksoni". Tarina vain paranee jakso jaksolta! Pilotti antoi sarjasta sellaisen kuvan, että kyseessä olisi Family guyn tapainen tilannekomedia, joka sisältäisi paljon mustaa ja härskiä huumoria. Se, mitä Helluva boss on kuitenkin minulle antanut on paljon enemmän. Olen saanut rakastettavia hahmoja, upeita lauluja, naurukohtauksia, erittäin kaunista ja upeaa animaatiota, sekä sydämeni särkevää draamaa. 

Sarjan tarina sijoittuu helvettiin, jossa Blitzon johtama pienyritys tarjoaa murhapalveluita helvetin asukkaille. Blitzolla ja hänen työntekijöillään on pääsy ihmisten maailmaan, jossa he voivat kostaa asiakkaidensa puolesta niille, joille kyseiset asiakkaat kantavat kaunaa. Voidakseen päästä ihmisten maailmaan, Blitzo makaa säännöllisesti Stolas nimisen helvetin valtiaan kanssa, saadakseen lainata tämän Grimoire nimistä loitsukirjaa. 

Jaksojen edetessä saamme tietää enemmän lähes jokaisesta hahmosta, mutta minusta tämä sarja on erityisesti Blitzon henkilöhahmotutkimus. Monessa jaksossa on mukana joku hahmo, joka liittyy vahvasti Blitzon menneisyyteen, tai hahmo, joka jotenkin peilaa tai tuo esiin Blitzon tuntemuksia. Myös muut päähenkilöt korostavat Blitzon hahmokehitystä tässä sarjassa. Millien ja Moxxien avioliitto on täydellinen peili Blitzon ja Stolaksen suhteelle, Loonan tarve olla itsenäinen taas korostaa Blitzon halua olla isä. Koko sarjan sisimmäksi aiheeksi nousee mielestäni Blitzon samanaikainen halu ja pelko olla rakastettu. 

Uusimman jakson loppu sai minut itkemään. Tätä en ollut todellakaan osannut odottaa kaksi vuotta sitten katsoessani pilotti jaksoa. En silloin osannut myöskään arvata, että tulisin niin syvästi välittämään kaikista sarjan hahmoista. Kaikki vaikuttivat alussa niin suurilta karikatyyreilta. Blitzo oli suurista asioista unelmoiva pomo, joka ei antanut työntekijöilleen ollenkaan yksityisyyttä. Moxxie oli koominen kevennys hahmo, Millie oli Moxxien lapsenintoa tihkuva murhanhimoinen vaimo, Loona oli... no, emoturri, ja Stolas taas vanha pervo, joka petti vaimoaan. Jotenkin Vivzie kuitenkin onnistui kirjoittamaan jokaisen näistä hahmoista rakastettavaksi. Tässä sarjassa ei ole yhtäkään hahmoa, josta ei voisi olla välittämättä. Jokainen hahmo on mieleenpainuva ja valloittava persoona.

Vaikka Vivziepopin tarinankerronta ja hahmot ovat ensiluokkaista tasoa, on pakko mainita myös tämän sarjan ääninäyttelijät. Blitzon ääninäyttelijänä toimii Youtubesta tuttu Brandon Rogers. Hän ei todellakaan saa tarpeeksi kunniaa ääninäyttelytaidoistaan. Olen seurannut hänen kanavaansa jo useampia vuosia, ja minusta hän oli aina täydellinen valinta Blitzon rooliin. Hänen Youtube kanavansa sketsit ovat juuri sellaisia, mitä voisi kuvitella Blitzonkin tekevän; rivoa, mustaa huumoria. Viimeisimmässä jaksossa Rogers kuitenkin yllätti minut täysin. Jakson loppuosa oli todella tunteellinen, ja Rogers näytteli tämän osan täydellisesti. Tiesin, että Rogers on ilmiömäinen näyttelijä, mutta hänen ääninäyttelynsä tässä surullisessa ja vakavassa kohtauksessa sai minut todellakin arvostamaan Rogersia miljoona kertaa enemmän.

Minua on myös yllättänyt, että Vivzie on saanut muitakin todella isoja nimiä ääninäyttelemään tähän sarjaan. Moxxien ääninäyttelijänä toimii esimerkiksi Richard Horvitz, joka tunnetaan roolistaan Invader Zim sarjan Ziminä. Moni Invader Zim fani on ilahtunut siitä, kun on päässyt Helluva bossissa kuulemaan Zimin äänen kiroilemassa. Yksi nimi, joka yllätti minut viidennen jakson lopputeksteissä täysin oli Norman Reedus, The Walking deadin Daryl. Hän ääninäytteli Strikeria, enkä minä ensimmäisellä katselukerrallani tajunnut sitä ollenkaan. Minua ilahdutti suuresti, kun sain kuulla kuinka upea Reeduksen lauluääni on. Minut yllätti myös ällikällä Verosikan ääninäyttelijä Cristina Valenzuela. Hänet tunnetaan muunmuassa The miraculous ladybugin Marinetten ääninäyttelijänä. Tästä syystä Verosika Mayday on saanut fandomissa yhdeksi lempinimekseen "Slutty Marinette".

Kun on saanut näin laadukkaita ääninäyttelijöitä mukaan sarjaan, ei ole mikään ihme, että sarjan laulutkin ovat erittäin laadukkaita. Niitä ei voi lakata kuuntelemasta, koska yhdistelmä upeita ääninäyttely suorituksia ja todella kaunista animaatiota, luo täydellisen kokonaisuuden. Jos pidit lapsuudessasi ja nuoruudessasi sarjoista, joissa oli mukana esimerkiksi yksi laulu per jakso, kuten Finias ja Ferb, tulet rakastamaan tätä sarjaa. Vivziepop on selkeästi itsekin kasvanut animaatiosarjojen parissa, joten hän todellakin tietää miten luoda meille muillekin animaatioiden kanssa kasvaneille koukuttava aikuisille suunnattu animaatiosarja. Omiksi suosikeiksini tämän kauden lauluista nousi ehdottomasti The House of Asmodeus, sekä Vacay to Bonetown. 

Voisin kehua tätä sarjaa maasta taivaisiin, tai no, helvettiin, koko päivän. Sen ensimmäinen kausi ei kuitenkaan vielä ole kokonaan pulkassa, joten en voi tehdä siitä kunnon arviota vielä. Voin vain hypettää sitä, kuinka innoissani olen ensimmäisen kauden viimeisestä jaksosta! Yksikään jakso ei ole ollut sellainen kuin odotin, joten en osaa edes esittää odotuksia siitä, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan. Uskon ja toivon, että Blitzo saa selvitettyä välinsä Stolaksen kanssa jotenkin. Lisäksi minua huolettaa ajatus siitä, että Striker saattaa koettaa saada tehtävänsä loppuun, ja että Blitzo saattaisi mahdollisesti auttaa häntä siinä jotenkin. 

Mitä odotuksia sinulla on Helluva bossin ensimmäisen kauden viimeiselle jaksolle? Mistä itse pidit tällä kaudella? Mikä oli suosikkilaulusi? 

P.S. Jos et vielä ole nähnyt tätä sarjaa, se on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. 

Miten sarjojen katselukokemukset ovat muuttuneet?

Blair witch project on yksi maailman tunnetuimmista kauhuelokuvista. Se oli aikanaan erittäin kohuttu, koska se oli kuvattu found footage tyylisesti, ja moni uskoi kyseisen elokuvan olevan aito. Elokuvan näyttelijät menivät elokuvan julkaisun jälkeen hetkeksi piiloon julkisuudesta, jotta Blair witch project vaikuttaisi vieläkin vakuuttavammalta. Tämä temppu toimi, ja johti jopa oikeudenkäyntiin. 

Mitä luulette, että tapahtuisi, jos Blair witch project julkaistaisiinkin nykypäivänä? Jos sitä ei olisikaan julkaistu vuonna 1999, vaan se tulisikin elokuviin tänäpäivänä? Mitä tapahtuisi, jos sitä mainostettaisiin aitona kuten 22 vuotta sitten, saisiko se yhtä suuren suosion? Uskoisiko kukaan? Ei tietenkään. Vaikka internet oli tuolloin jo olemassa, se ei ollut lähelläkään yhtä käytetty kuin nykyään. Nykyään lähes kaikilla on pääsy internettiin ja kuka tahansa voi julkaista tänne mitä haluaa, milloin haluaa.

Internet on mahdollistanut sen, että sarjojen katselusta, pelien pelaamisesta, ja lukemisesta on tullut sosiaalinen aktiviteetti. Monen lempiasiani ympärille on syntynyt fanikunta, eli fandomi, joka voi jakaa keskenään teorioita, mielipiteitä, fanitaidetta ja meemejä. Fandomit ovat suurimmaksi osaksi olleet itsellenikin todella positiivinen kokemus.

Netflix ja muut suoratoistopalvelut ovat myös vaikuttaneet sarjojen katselutapaan omalla tavallaan. Kaikki voidaan katsoa nopeasti yhdeltä istumalta, joten jos haluaa nykyään olla osa fandomia, täytyy koettaa katsoa sarjat ja elokuvat mahdollisimman nopeasti. Parhaat fandomikokemukset syntyvät mielestäni kuitenkin silloin, kun sarjan jaksoja julkaistaan yksi kerrallaan säännöllisin väliajoin.

Internet on mielestäni lyhentänyt sarjojen elinikää. Meemit elävät vain muutaman viikon, jos sitäkään, ja sarjat pysyvät elossa niin kauan, kun niissä riittää katsottavaa. Päätin kesän aikana katsoa yhden nuoruuden lempisarjoistani uudestaan: Gravity falls. Nautin sarjasta yhä, vaikka katselukokemukseni oli täysin erilainen kuin teininä. Mikä on muuttunut? Sarja on vieläkin täysin sama kuin aina ennenkin. 

Kun katsoin Gravity Fallsin ensimmäistä kertaa, se ei ollut tullut ulos vielä kokonaan. Katsoin sitä siis silloin, kun sen jaksoja joutui vielä odottamaan. Jokaisen jakson jälkeen menin heti sosiaaliseen mediaan, ja keskustelin näkemästäni jaksosta muiden sarjan fanien kanssa. Me keksimme omia teorioitamme siitä, miten sen juoni kehittyisi, mitä tietyt juonenkäänteet merkitsivät, tiettyjen hahmojen psykologiasta, ja jaoimme toisillemme esimerkiksi Vailskibum94:n videoita, koska hän teki tuolloin todella mielenkiintoisia teoriavideoita monesta eri animaatiosarjasta. Saman kokemuksen minulle antoivat myös Star vs The forces of evil ja Steven Universe. 

Kaikki tähän asti mainitsemani sarjat ovat sellaisia, joiden katselukokemus on täysin erilainen riippuen siitä, olitko paikalla katsomassa sitä silloin, kun sarjaa vielä julkaistiin, tai jos katsot sen nyt. Tietysti nytkin on helppo löytää fanien tekemää taidetta, Cartoon Universe Youtube kanavan teoriat ja analyysit, sekä meemejä, mutta katselukokemus ei silti ole samanlainen. Minusta on todella nostalgista muistella sitä, kuinka näiden sarjojen fandomit odottivat kärsivällisesti, kun sarjan julkaisussa oli pitkiäkin kausia, jolloin mitään ei tapahtunut. Se, kuinka fandomi heräsi eloon pienimmistäkin sarjaa koskevasta uutisesta, Steven bombit, SVTFOE uudet shipit, Gravity Fallsin päiväkirjojen kirjoittajan paljastuminen... kaikki nuo olivat jotain aivan erityistä, varsinkin jos sen pääsi kokemaan "in real time", silloin kun se julkaistiin. 

Jos et vielä ole nähnyt mainitsemiani sarjoja, suosittelen niiden katselua yhä lämpimästi. Sarjat itsessään omaavat mielestäni ainutlaatuiset ja upeat tarinat, vaikka katselukokemus ei nykypäivänä tule olemaan läheskään samanlainen kuin mitä se oli silloin, kun nämä sarjat olivat vielä tuoreita. Jos taas haluat päästä kokemaan samankaltaisen katselukokemuksen kuin mitä Gravity Falls, Steven Universe ja SVTFOE minulle aikoinaan antoivat, kannattaa käydä vilkaisemassa Vivziepopin sarja Helluva boss. Se on ilmaiseksi Youtubessa, ja sen ensimmäinen kausi lähenee loppuaan. Myös Vivziepopin toinen sarja Hazbin hotel kannattaa tsekata. Jos pidät tässä postauksessa mainitsemistani sarjoista, tulet varmasti pitämään tästä, koska se on aikuisille suunnattu animaatiosarja. Vivziepopista huomaa, että hän on itse ollut osana montaa eri fandomia, koska kaikista hänen animaatiosarjoistaan paistaa läpi rakkaus animaatioon ja tarinankerrontaan. Minusta on todella upeaa, että olemme saaneet fellow fanitytön nostettua näin suureen suosioon. 

Toki on olemassa poikkeuksia. Esimerkiksi The Office, sekä JoJo's bizarre adventure ovat ikuisuussarjoja. Kun The Office tuli Netflixiin katsottavaksi, se sai paljon uusia katsojia ja faneja, mutta kaikki tunnistavat kyseisestä sarjasta syntyneet meemit, vaikkei olisi nähnyt yhtäkään jaksoa koko sarjasta. JJBA on toinen hyvä esimerkki tästä. Itse katsoin sen myös vasta viime vuonna, ja sainkin sitä kautta tietää, kuinka suuri osa minuakin eniten naurattaneista meemeistä on ollut peräisin tästä sarjasta, vaikken edes tiennyt sitä. Meemattavuus on minusta siis yksi niistä asioista, jotka lisäävät sarjan elinikää, sekä sitä, kuinka helppo siitä on nauttia pitkänkin ajan jälkeen.

Sarjojen katseleminen on nykypäivänä siis hyvin erilaista kuin ennen. Niiden katsominen pitkään sen jälkeen, kun ne ovat jo tulleet ulos, ei enää tunnu yhtä hauskalta, koska sarjojen fandomit ovat ehtineet jo kuolla. Minulla itsellänikin on usein paljon sanottavaa katsomistani sarjoista, joka on suurin syy sille, miksi aloitin tämän bloginkin. Haluan jakaa sanottavani lempiasioistani, ja keskustella sarjojen, pelien ja kirjojen teemoista, teorioista koskien niitä, sekä hahmojen psykologiasta. Lisäksi nautin siitä, kun pääsee nauramaan sarjoja koskeville meemeille, ja itsekin tekemään sarjaa koskevia vitsejä muiden kanssa. Se, että internetissä voi keskustella sarjoista milloin tahansa, on tehnyt sarjojen katselusta mielestäni vielä nautinnollisempaa kuin mitä se ennen oli, vaikka nykyään Blair witch project kaltaiset projektit eivät toimisikaan, koska nykyään ihmiset saavat helposti selville sen, että kyseessä oli elokuva, tai vaikka ARG.

Mikä sinun mielestäsi on parasta sarjan katsomisessa? Oletko katsonut postauksessani mainittuja sarjoja? Onko sinusta katselukokemus erilainen riippuen siitä, pääsetkö katsomaan sarjan silloin kun se julkaistaan, tai jos katsot sen myöhemmin? Mitkä sarjat ovat itsellesi tuoneet parhaita kokemuksia?