Breath of the wild kertoo tarinaa uniikilla tavalla

Niille, jotka seuraavat minua somessa, ei varmaan tule yllätyksenä rakkauteni Zelda Breath of the Wild peliä kohtaan. Siitä asti, kun aloin pelaamaan kyseistä peliä, olen päässyt uppoutumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle sen maailmaan, hahmoihin, sekä taustoihin. Joka ikisen pelitunnin myötä aloin pitää tästä pelistä yhä vain enemmän ja enemmän. Tällä pelillä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa, ja tässä postauksessa aion kertoa, mikä minun mielestäni tekee Breath of the wild tarinankerronnasta niin erityistä. Postaus ei sisällä suuria spoilereita.

Maailma

Aloitetaan siitä, minkä kaikki huomaavat varmasti ensimmäisenä: pelin maailma. Breath of the wildin maailma kertoo pelaajalle todella paljon, jos pelaaja päättää jäädä tutkimaan ja katselemaan ympärilleen. Jokaikinen yksityiskohta tässä aivan valtavassa Hyrulen valtakunnassa on viimeisen päälle mietitty. Jokainen kylä, jokainen tuhoutunut rakennus, luonto, ja niissä elävät otukset kertovat paljon sanomatta sanaakaan. Tämä hiljainen tarinankerronta antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä omia tulkintojaan ja päätelmiään 100 vuotta aikaisemmin tapahtuneesta katastrofista. Lisäksi ympäröivä maailma, etenkin kylät, kertovat tarinaa Hyrulen erilaisisten asukkien erilaisista kulttuureista. Rito kansa, joka on täynnä lintuihmisiä, asuu korkealla vuoristossa, ja heidän kylänsä on rakennettu puusta. Kalaihmiset, eli Zorat taas asuvat piilossa todella kauniiden vesialueiden, metsän, ja vuoriston ympäröimänä. Jokaisen fantastisen kansan kylä, tai kaupunki, kuvastaa kyseisen kansan kulttuuria niin arkkitehtuurillaan kuin myös sijainnillaan. Lisäksi jokainen näistä eri kansoista on joutunut kärsimään Ganonin aiheuttamasta katastrofista jollakin tavalla. Tarkkasilmäisimmät voivat jopa löytää täysin tuhoutuneita kyliä, sekä muita todisteita 100 vuotta sitten Hyrulessa tapahtuneista kauhuista.

Hahmot

Tämä peli on täynnä hahmoja, jotka saavat sen maailman tuntumaan elävältä. Hahmoja on todella, todella paljon, ja hahmot ovat myös todella monipuolisia. Tarina sisältää paljon erilaisia kansoja, mutta myös jokainen yksittäinen hahmo omaa jonkinlaisen oman pienen tarinansa. Kaikki niistä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta jokaisessa niistä on kuitenkin eloa. Hahmot reagoivat ympäristöön, pelaajaan, ja kertovat Hyrulen valtakunnasta omia näkemyksiään. Kyseiset kanssakäymiset hahmojen kanssa paljastavat yhä vain enemmän asioita eri kansojen kulttuureista, tavoista, ja näkemyksistä kuin myös tietysti kyseisistä hahmoista itsestään. Gerudo naiset lähtevät esimerkiksi pitkille matkoille etsimään itselleen aviomiehen tietyssä iässä, kun taas tulivuorilla elelevät Goronit herkuttelevat kivillä, joita he etsivät kaivoksilta työkseen. 

Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan tämän pelin hahmoihin, koska heidän kanssaan jutustelu on yksi pelin parhaista antimista. Osa hahmoista toki toistaa tietyn ajan jälkeen samoja mantroja, mutta silti ainakin ensikertalaiselle nämä keskustelut tarjoavat paljon mielenkiintoisia osasia tarinan koko kuvaan.

Muistot

Muistojen kerääminen on tässä pelissä yksi kaikista parhaista tarinankerronnan muodoista. Se on täysin vapaavalintainen osa peliä, jonka suorittamalla pelaaja oppii paljon pelin otsikossa mainitusta hahmosta: prinsessa Zeldasta. Pelaajalle selviää hiukan paremmin se, mikä katastrofi Ganon oikeastaan on, sekä se, miten Hyrulen kuningas, Zelda, ja muut sankarit yrittivät pysäyttää sen. Eniten se kuitenkin kertoo Linkin ja Zelda suhteesta, paljastaen myös jonkin verran itse pelattavasta päähenkilöstämme, Linkistä. Nämä kaksi hahmoa, etenkin Zelda, ovat todella mielenkiintoisia. Lisäksi näitä muistoja on todella hauskaa yrittää etsiä pelkkien kuvien perusteella. Toki, kaikkien muistojen löytäminen ilman internetin avustusta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Breath of the wild kannustaa pelaajaa tutkimaan Hyrulea todella vahvasti, ja tutkiskelu palkitaan. Kaikkien muistojen löytäminen palkitsee minusta pelaajaa eniten, sillä löytämällä kaikki Linkin muistot, pelaaja pääsee näkemään pelin todellisen lopun.
 

Questit

Sivu- ja päätehtävät (side ja main questit) ovat todella tyypillisiä open world, eli avoimen maailman omaaville peleille. Breath of the wild on kuitenkin siitä hiukan harvinainen, että heti tutoriaalin suoritettuaan, pelaaja voi halutessaan mennä haastamaan koko pelin loppuvastuksen ja täten voittaa koko pelin kertaheitolla. Itse en suosittele tätä, koska Breath of the wildin muut tehtävät sisältävät paljon hauskaa tekemistä, tarinoita, ja hahmoja. Jo kuolleiden championeiden, eli mestareiden sielujen vapauttaminen divine beasteista on erittäin palkitsevaa erityisesti pelaajalle, jolle tarina on tärkeä. Minusta juuri päätehtävät sisältävät pelin parhaita sivuhahmoja, ja tunteita herättäviä hetkiä. 

Suuri osa sivutehtävistä on sellaisia, joissa jollekin hahmolle pitää tuoda jotakin. Vaikka moni tehtävistä on paperilla aika samankaltaisia, niissä on mielestäni tarpeeksi variaatiota hahmojen keskinäisessä kanssakäymisessä, joten minusta ei tarina ei ainakaan tuntunut hirveämmin toistavan itseään. Osa näistä tehtävistä on selkeästi tehty kieliposkessa, joukossa on esimerkiksi "sienien" keräämistä vanhalle miehelle, joka ei tietenkään ole addiktoitunut niihin. Eräs toinen tehtävä taas sisältää esimerkiksi kokkaamista pienen Kakariko kylässä elävän tytön kanssa. Tämä kokkailu sivutehtävä jäi erityisesti mieleeni, koska mitä pidemmälle siinä etenee, sitä enemmän saa tietää tämän pienen tytön surullisesta taustatarinasta. 

Pelin paras sivutehtävä on ehdottomasti Linkin talon, sekä kokonaisen kaupungin rakentaminen. Kyllä, koko pelin pisin sivutehtävä sisältää kaupungin rakentamisen. Tämä tehtävä saattoi välillä tuntua hiukan työläältä ja itseään toistavalta, mutta loppujen lopuksi se oli koko pelin hauskin tehtävä. Se yksinkertaisesti toimii, koska se yhdistelee monia tässä pelissä käytettyjä tarinankerronnan elementtejä, ja pelaaja pääsee itse näkemään, kuinka tämä kaupunki alkaa kukoistamaan rakennus kerrallaan. Lisäksi tässä tehtävässä pääsee tutustumaan syvemmin todella moneen hahmoon, ja näkemään, kuinka kyseiseen kaupunkiin muodostuu pikkuhiljaa todella monipuolinen kulttuuri.

Lopuksi

En voi suositella tätä peliä tarpeeksi. Breath of the wild on ensimmäinen open world peli, jota olen pelannut, ja näen todellakin, miksi se on niin rakastettu ja hyvin myyty peli. Rakastan tarinoita, ja tässä pelissä on kerrottu mahtava tarina erittäin uniikilla tavalla. Odotan innolla seuraavaa Breath of the wild peliä, ja toivon, että se sisältää yhtä upeaa tarinankerrontaa kuin ensimmäinenkin.

Top 3 ystävykset

Maanantaina juhlistetaan ystävänpäivää. Ystävät ja ystävyys ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, ja ystävyys on tuonut elämääni erittäin paljon iloa ja valoa vuosien aikana. Minusta on upeaa, että vaikka maailmalla 14. helmikuuta tunnetaan rakastavaisten päivänä, Suomessa tuona päivänä juhlistetaan myös ystävyyttä. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa postauksen suosikki ystävyksistäni eri medioissa. Nämä kumppanukset, jotka olen listannut, ovat kaikki vaikuttaneet minuun syvästi, ja palaankin näiden kyseisten sarjojen tai pelien pariin usein. Tässä postauksessa haluan siis ylistää ystävyyttä, ja erityisesti näitä ruudulla näkemiäni ystävyyksiä.

1. Sly, Bentley, Murray (Sly Cooper Trilogia)

Tämän kolmikon seikkailun olen pelannut läpi niin monta kertaa, etten edes itse ole pysynyt laskuissa. Orpokodissa toisensa tavanneet Sly, Bentley, ja Murray varttuivat yhdessä, ja aloittivat rikollisen uransa yhdessä aikuisina. Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly Cooper and the Thievius Raccoonus tämä kolmikko aloittaa seikkailunsa. Tässä pelissä näemme lähinnä Slyn ja Bentleyn välisen ystävyyden paremmin. Sly on ainoa, joka uskaltautuu kentälle, lukuunottamatta muutamaa tehtävää, joissa Murray hankkiutuu hankaluuksiin auttaakseen Slyta saamaan avaimet edetäkseen seuraaviin kenttiin. 

Koplan ystävyys alkaa näkyä selvemmin ja kukoistamaan trilogian toisessa osassa, joka onkin sopivasti nimetty Sly Cooper ja Konnakopla (Band of thieves). Kaikki kolme pääsevät kentälle näyttämään taitojaan erilaisissa tehtävissä, eli keikoissa. He kohtaavat yhdessä vaikeuksia, kokevat onnistumisia, epäonnistumisia, vitsailevat, ja kasvavat yhä läheisemmiksi. Ystävyyden kohokohtia tässä pelissä on erityisesti jaksossa 4, kun Bentleyn on pelastettava Sly ja Murray vankilasta. Tämän kyseisen jakson loppu cutscene näyttää sen, kuinka paljon nämä kolme oikeasti toisistaan välittävät.

Pelisarjan kolmas osa Konnien kunnia (Honour among thieves) kruunaa tämän ystävyyden lopullisesti yhdeksi median parhaista ystävyyksistä. Kun Bentley on joutunut edellisen pelin lopussa pyörätuoliin, Murray syyttää itseään, ja kolmas peli alkaakin siitä, kuinka Sly ja Bentley koettavat saada vaaleanpunaisen ystävänsä takaisin tiimiin. He onnistuvat, ja alkavat kasata koplaan lisää jäseniä. Tässä pelissä kolmikon ystävyys on nerokkaasti upotettu myös pelin keikkoihin, kuten Sitruunaraivo. Kyseisessä keikassa kaverukset haastavat paikalliset kaivostyöläiset limonaadin juontikilpailuun limonaadibaarissa. Se kuitenkin päättyy baaritappeluun, jossa pelaaja pääsee mäiskimään vihollisia koplan kaikilla jäsenillä. Muita kohokohtia, jotka vahvistavat tätä kolmikkoa, ovat esimerkiksi Bentleyn kateus Slyta kohtaan, joka kärjistyy, kun Tohtori M väittää Slyta itsekkääksi huijariksi. Murray kuitenkin puhuu Bentleyn ympäri, muistuttaen, että he kaikki olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. 

Cooperin koplan ystävyys on yksi niistä syistä, miksi palaan aina tämän pelin pariin. Tämä bromance on niin upeasti kirjoitettu, että sitä ei voi kuin rakastaa. Sly, Bentley ja Murray eivät ole vain ystäviä, he ovat veljiä, eikä mikään voi erottaa heitä. Ei edes pelisarjan neljäs peli, josta tässä blogissa ei puhuta.

2. Jeremy, Odd, Ulrich, Yumi, ja Aelita (Code Lyoko)

Code Lyoko, toinen nostalginen tarina lapsuudestani, oli myös lisättävä tähän listaan. Katsoin hiljattain koko sarjan uudestaan, ja olin todella iloinen saadessani tajuta, että tämä sarja on todellakin yhtä upea taideteos kuin miltä se tuntui silloin, kun katsoin sitä lapsena. 

Tämä sarja kertoo viidestä yläaste-ikäisestä oppilaasta, jotka löytävät eräänä päivänä koulunsa läheisestä tehtaasta supertietokoneen. Supertietokoneen sisällä on Aelita niminen tyttö, joka elää supertietokoneen sisäisessä maailmassa: Lyokossa. Jeremy, Odd, Ulrich, ja Yumi tutustuvat tähän virtuaaliseen maailmaan. Samalla he kuitenkin vahingossa vapauttavat Xana nimisen entiteetin, jolla on pahat mielessä.

Tämä sarja sisältää 97 jaksoa, jotka on jaettu 4 kauteen ja kaksiosaiseen spesiaaliin, joissa paljastetaan tarinan alkuperä. Vaikka Code Lyoko onkin sci-fi seikkailu, tämän viisikon välinen ystävyys on yksi realistisimmista mediassa näkemistäni ystävyyksistä. Katsojille näytetään koko porukan yhteinen dynamiikka, sekä porukan sisäiset dynamiikat jokaisen yksilön välillä. Code Lyokon hahmot ovat kaikki todella mieleenpainuvia ja valloittavia persoonia, vikoineen ja vahvuuksineen. Minusta tämän tarinan kirjoittajat ovat myös ottaneet hyvin huomioon päähenkilöidensä iän. Heillä on aina välillä lapsellisia riitoja, vaikeuksia sanoittaa tunteitaan, mitä ei helpota tasapainoilu maailman pelastamisen ja koulun käynnin välillä. 

Tästä porukasta on todella helppo tykätä. Sarjan viimeinen jakso sai minut jopa hiukan kyynelehtimään, kun Lyoko soturit epäröivät supertietokoneen sammuttamisen kanssa, ja saimme nähdä useamman montaasin jokaisen hahmon hyvistä hetkistä. Koko sarjan ajan olin tietenkin tykästynyt näihin hahmoihin joka jaksolla yhä enemmän, mutta tämä viimeinen jakso oli kirsikka kakun päällä yhden lyhyen keskustelun ansiosta. Jeremy koettaa perustella Yumille sitä, miksi häntä pelottaa sulkea supertietokone. Hän sanoo, että sammuttaessaan sen, hän pelkää sammuttavansa myös porukan välisen ystävyyden. Tähän Yumi vastaa sanomalla: "Ei näin vahvaa ystävyyttä voi sammuttaa." Kaikkien porukan kokemien seikkailujen jälkeen, tämä kohta osuu sydämeen todella syvälle. Siksi rakastan näitäkin ystävyksiä erittäin paljon, ja tulen katsomaan sarjan uudelleen taas joskus.

3. Sydney Novak ja Stanley Barber (I am not okay with this)

Tämä kaksikko on peräisin Netflixin I am not okay with this sarjasta, joka kertoo Sydneyn salaperäisestä tajunnanräjäyttävästä supervoimasta. Sydney on 17-vuotias nuori naisen alku, joka elää kolmestaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän koettaa parhaansa mukaan kahlata sen todella sokkeloisen ja pimeän metsän läpi, joka on teini-ikä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Hänen elämäänsä ei yhtään helpota se, että hänen isänsä on kuollut, ja Sydney on siitä surun murtama. 

Stanley Barber on saman ikäinen naapurinpoika, joka on hiukan ihastunut Sydneyyn. Hän on erittäin mukava ja huoleton poika, joka todella välittää Sydneystä. Sydney on hiukan hämmentynyt Stanleylta saamastaan huomiosta, ja päätyy jonkinlaiseen suhteeseen tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa sekavia tunteitaan Stanleyta kohtaan, vaikka tietääkin, ettei kyseessä ole minkäänlainen romanttinen tunne. Lopulta Sydney kuitenkin tajuaa eräissä juhlissa syyn sille, miksei pidä Stanleysta romanttisesti, vaikka Stanleysta on tullutkin hänelle todella tärkeä.

Minusta Stanley ja Sydney ovat todella upeasti kirjoitetut ystävät. Monesti romanttiset draamat eivät ole iskeneet minulle kovin syvälle juuri sen takia, että jos parisuhde hahmojen välillä ei onnistu, he vain unohtavat toisensa, vaikka vannoivatkin juuri toisilleen suurinta rakkautta muutamaa kohtausta aiemmin. I am not okay with this-sarjassa Sydneyn ja Stanleyn suhde kehittyy pikkuhiljaa, ja näemme, miksi Stanley välittää Sydneystä ja toisin päin. Silloinkin, kun Sydney päätyy torjumaan Stanleyn romanttiset elkeet, ja kertoo haluavansa olla ystäviä, Stanleyn reaktio on se, mikä sai minut rakastumaan tähän sarjaan ja parivaljakkoon. Stanley ei suutu, vaikka häntä selkeästi harmittaakin. Hän kunnioittaa Sydneyn päätöstä, eikä hän yritä saada tätä muuttamaan mieltään. Hän ottaa Sydneyn ystävyyden vastaan ilolla, ja on koko sarjan loppuun asti Sydneyn tukena, niin kuin hyvä ystävä oikeassakin elämässä olisi.

Stanleyn ja Sydneyn välinen lovers to friends-tarina on minusta loistava. Näitä tarinoita olen nähnyt mediassa todella harvoin, joten arvostan sitä suuresti, kun jossain tarinassa pääsen näkemään sen. I am not okay with this on kaikin puolin mahtava tarina, mutta minusta Sydneyn ja Stanleyn matka aitoon ja syvään ystävyyteen on yksi sen parhaista puolista.

Mediassa on paljon muitakin minua koskettaneita ystävyksiä ja tarinoita erilaisista ystävyyksistä, koska on miljardeja tapoja olla hyvä ystävä. Tässä listassa mainitsin siis muutaman tarinan ystävyydestä, jotka ovat jääneet minulle mieleen monesta eri syystä. Suosittelen näitä kaikkia katseltavaksi ja pelattavaksi erittäin lämpimästi. Vaikka kaikki tarinoiden hahmot ovatkin fiktiivisiä, niin ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun, ja heidän ja heidän tarinoidensa seuraan palaaminen on aina yhtä ihanaa. Ehkä ystävänpäivänä voisinkin siis katsoa jonkin näistä uudelleen!

 Millaisia tarinoita ystävyydestä olet itse nähnyt/pelannut/lukenut? Mikä ystäväporukka tai parivaljakko on mediassa sinun suosikkisi?

Hyvää ystävänpäivää!

Jouluspesiaali #5 - Animal Crossing joulu

 Joulu on viimein täällä! Olen tämän kuun aikana ehtinyt jo antaa joitakin joulumedia vinkkejä, ja nyt jouluaattona annan tämän vuoden viimeisen joulumedia vinkin. Jos ei tee mieli katsoa tai lukea mitään jouluaiheista, niin peleistäkin löytyy vaihtoehtoja!

Animal Crossing New Horizons (ACNH) on 2020 julkaistu Animal crossing peli, joka on saatavilla vain Nintendo Switchille. Se ei varsinaisesti ole joulupeli, mutta siitä löytyy tällä hetkellä paljon joulu tekemistä. Peli on suunniteltu siten, että siinä löytyy moniin eri juhliin liittyviä teematavaroita, asuja, tekemistä ja dialogia liittyen kyseiseen juhlaan. Joihinkin juhliin liittyy myös esimerkiksi jokin hahmo, kuten jouluun liittyy Jingles niminen mustanenäinen poro.

Rakastan ACNH:ta. Itse sain sen hankittua tämän vuoden huhtikuun loppupuolella, joten olen päässyt kokemaan kaiken peliin liittyvän ja sen tapahtumat ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana. Vaikka pelissä pystyisikin aikahyppäily glitchin avulla tietenkin kokemaan koko vuoden paljon nopeammin, minä olen halunnut kokea kaiken omalla ajallaan. Olen myös koko joulukuun ajan innolla odottanut, mitä joulu tuo tullessaan ACNH:ssa. Joulutapahtuma on ACNH:ssa nimeltään Toyday eli lelupäivä. Minusta tämä on kekseliäs tapa ottaa huomioon ACNH:n pelaajat, jotka eivät välttämättä vietä joulua, tai viettävät erilaista joulua.

Ensimmäinen muutos, minkä joulu toi tullessaan oli talvi. ACNH:ssa vuodenajat vaihtuvat samoin kuin oikeassakin elämässä, eli kun meillä on syksy, pelissäkin on syksy. Kun meillä on talvi, pelissäkin on talvi. ACNH on todella kaunis peli, ja omalla, sekä muiden saarilla on paljon nähtävää joka vuodenaikana. Minusta tämän pelin talvi on erittäin ihana. Joinakin päivinä voi jopa katsella lumisadetta ja kerätä lumihiutaleita. Lumihiutaleita voi tietenkin käyttää erilaisten talvisten tavaroiden rakenteluun.

Toinen asia, mitä ACNH talvi on tuonut peliin ovat lumiukot, tai Snowboyt. Snowboy lumiukon voi rakentaa itse, ja niitä voi rakentaa monia. Ne antavat pelaajalle DIY-reseptejä, suuria lumihiutaleita, ja hauskaa ja sydäntälämmittävää dialogia. Itse innostuin leikkimään sillä, että tein saareni Snowboyista eri kokoisia. Täydellisellä Snowboylla on täydelliset mittasuhteet, eli sen ala-osa on suurempi kuin pää. Niistä on kuitenkin mahdollista tehdä hullunkurisia ja epäsopusuhtaisia. Minusta se dialogi, jota Snowboyista saa irti, kun ne ovat epätäydellisiä, on paljon hauskempaa kuin täydellisen Snowboyn dialogi. Harmikseni Snowboyt kuitenkin sulavat muutamassa päivässä.

Muoti on yksi ACNH:n vetonauloista. Kyseisestä pelistä löytyy niin paljon erilaisia asukokonaisuuksia, yhdistelmiä, ja tapoja tehdä luovia valintoja oman hahmon ulkonäön muokkaamiseksi, että pelin sisällä on jopa pidetty ACNH muotinäytöksiä. Talvi ja jouluvaatteet ovat tällä hetkellä Able siskoksien kaupassa myynnissä, joten oman hahmon saa tuunattua jouluiseksi. Joulutunnelmaa luo myös NPC hahmojen jouluasut, jotka ovat erittäin suloisia. Myös oman saaren voi tuunata jouluiseksi, koska niin Nookeilta kuin myös Nook shopping appista löytyy vaikka ja mitä jouluista ostettavaa sekä saarelle, että omaan taloon.

Myös saaren omat rakennukset, kuten kaupat ja plaza, saavat suloisen Animal Crossing tyylisen joulutuunauksen. Kaupat myös myyvät suurimmaksi osaksi jouluaiheista tavaraa tämän kuun ajan.

On myös mainittava Jingles. Jingles antaa pelaajalle DIY-reseptejä, ja tehtävää. Pelaajan tulee auttaa Jinglesia jakamaan kyläläisille lahjoja, ja kun pelaaja tekee tämän, vastalahjaksi pelaaja saa "Toyday" tavaroita ja DIY:itä. Oman saaren kyläläisille voi antaa lahjoja ympäri vuoden, mutta haluan muistaa kyläläisiäni erityisesti. Jos heille antaa lahjoja, he antavat joskus jotakin takaisin. Lisäksi kyläläisten reaktiot persoonallisuustyypistä riippumatta lämmittävät sydäntä. Kaikki heistä ovat muutenkin niin suloisia ja ihania, että on vaikea olla tulematta iloiseksi heidänkin ilostaan. 

Jos et siis vieläkään ole joulumielellä, niin Switch käteen ja Animal crossing auki! Tämä hyvän mielen peli saa kenet tahansa joulumielelle ja tarjoaa tekemistä jos jonkinlaiselle pelaajalle. Lisäksi Animal Crossing on täydellinen joululahja juuri nyt, koska vaikka suurin osa Switch pelaajista omistaakin sen jo, sille on ilmestynyt viime kuussa uusi maksullinen päivitys. Tämä maksullinen päivitys sopii hienosti viime hetken joululahjaksi, jos lähipiiristäsi löytyy Animal Crossingin faneja.

Hyvää joulua kaikille!

Paras jumpscare videopelihistoriassa

Vieläkin halloweenia innolla odotellen, tällä viikolla ajattelin kertoa yhdestä mieleeni jääneestä jumpscaresta, eli hyppypelästyksestä. Peli, josta se on peräisin, on varmasti tuttu kaikille, jotka ovat olleet internetissä viime vuosina. Sen iloinen tunnusmusiikki, todella suloiset hahmot hymyssäsuin... eihän tämä näytä ollenkaan kauhupeliltä! 

Doki Doki Literature Club, tai lyhennettynä DDLC, julkaistiin Steamissa 22.9.2017. Se on Dan Salvaton kehittämä visual novel dating simulator peli, joka ei näytä yhtään pelottavalta. Kun pelaaja kuitenkin lataa tämän pelin, ruudulle ilmestyy varoitus, jossa pelaajalle kerrotaan, että tarina ei sovellu herkimmille. Tämä varoitus herätti huomiota, koska se vaikutti olevan aivan väärään paikkaan sijoitettu. Pelin ensimmäiset pari tuntia jopa vaikuttavat täysin normaaleilta. Pelaaja nimeää päähenkilön, joka lapsuudenystävänsä Sayorin painostamana liittyy kirjallisuuskerhoon ja tapaa siellä myös pelin muut tytöt: Yurin, Natsukin ja Monikan. Kaikki heistä edustavat jotakin animekliseetä. Natsuki on tsundere, Yuri on sivistynyt, mutta erittäin kiusallinen ja ujo, mutta Monika vaikuttaa heihin verrattuna suhteellisen normaalilta. (Tästä eteenpäin postaus sisältää valtavia spoilereita, joten suosittelen tsekkaamaan pelin itse, ennen kuin luet tämän pidemmälle!)

Yhdessä tytöt ja päähenkilö alkavat suunnitella mitä he tekisivät koulun festivaaleissa mainostaakseen kerhoaan. Tässä kohtaa pelaaja pääsee valitsemaan sen, kenen tytön kanssa hän haluaa suunnitella viikonloppuna kirjallisuuskerhon toimintaa festivaaleihin. Pelaaja voi valita kenet tahansa tytöistä, paitsi Monikan. Tämä tuntuu hiukan oudolta, mutta ehkäpä tämä tarkoittaa sitä, että Monikan saa valittua vain pelaamalla pelin läpi, tai hän on vain yksinkertaisesti tutoriaalihahmo. Kaikki ajallaan, ennen kuin pelaaja pääsee viettämään aikaa valitsemansa tytön kanssa, hänelle paljastuu, että Sayorilla ei ole kaikki hyvin. Lapsuudenystävä avautuu pelaajalle ja paljastaa sairastavansa masennusta. 

Tämä oli mielenkiintoinen ja tervetullut yllätys! Pelissä käsitellään aitoja tunteita, joihin oikeassa elämässäkin moni voi samaistua. Pienen keskustelun jälkeen Sayori vakuuttaa voivansa ihan hyvin, ja pelaaja pääsee jatkamaan tarinaa miettien tietenkin miten voisi auttaa Sayoria. Kun pelaaja kuitenkin menee seuraavana päivänä kouluun kirjallisuuskerhoon, Sayori ei ole paikalla. Monika on ainoa, joka kerhohuoneessa on. Hymysuin hän kertoo pelaajalle, ettei Sayorilla ole todellakaan kaikki hyvin. Yksi pelin tunnetuimmista dialogipätkistä ja meemeistä tuleekin juuri tästä kyseisestä kohdasta.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla itselläni tuli vatsanpohjaan kammottava tunne katsoessani Jacksepticeyen läpipeluuta DDLC:stä. Muistan sen hetken, sen illan, kun katsoin tätä läpipeluuta. Pidätin melkein hengitystäni, kun päähenkilö kiirehti Sayorin kodille. Jacksepticeye klikkasi tarinassa eteenpäin ja avasi oven Sayorin huoneeseen, mistä tyttö löytyi hirttäytyneenä. Kun näin tämän kuvan ensimmäisen kerran, järkytyin todella. Tämä on paras jumpscare, jonka olen ikinä kokenut missään mediassa. Sayorin ruumis, musiikin yhtäkkinen muuttuminen, se koko hetki, piti silmäni liimautuneina ruudulle suu apposen auki yllätyksestä. Tämä jumpscare ei ollut vain nopea hypähdys, joka aiheuttaa mahassa sekunnin murto-osan kestävän adrenaliiniryöpyn ja pelästyksen, ehei. Minä en saanut unta sinä kyseisenä yönä.

Monesti jumpscareja pidetään todella halpana kauhuelokuvien ja -pelien keinona säikäyttää katsoja tai pelaaja. Dan Salvato onnistui kuitenkin rakentamaan tämän jumpscaren niin huolellisesti ja huomaamattomasti, että itse nimittäisin sitä pelihistorian parhaaksi jumpscareksi. Miksi Sayorin kuolema jumpscare toimii niin hyvin?

Ensinnäkin, tämä peli ei vaikuta yhtään kauhupeliltä ensimmäisen parin pelitunnin aikana. Pelaaja tottuu tähän mukavuuteen, tutustuu ja tykästyy hahmoihin, eikä mikään vaikuta olevan vinossa. Ainoa mikä pitää pelaajan mielen kyseenalaistamassa asioita, on alkuun ilmestynyt varoitus. Kyseinen varoitus saa pelaajan ylianalysoimaan eri asioita tarinan sisällä ja epäilemään hahmoja. Kukaan ei kuitenkaan voisi arvata, mitä ensimmäisen näytöksen loppu tuo tullessaan. Tätä jumpscarea periaatteessa odottaa tulevaksi, ja kun se viimein tapahtuu, se todellakin antaa psykologisen kauhun ystäville juuri sen, mitä he psykologiselta kauhulta odottavat. Tässä kohtaa DDLC heittää pelaajan suoraan altaan syvään päähän, eikä peli enää ollenkaan piilottele kauhuelementtejään. Sayorin kuolema on loistava alku sille kaikelle kauhulle, mikä pelaajaa vielä odottaa. 

Toinen syy tämän jumpscaren onnistumiselle on se, että pelaaja todellakin pääsee tykästymään Sayoriin. Hän vaikuttaa aidolta ja samaistuttavalta hahmolta. Kun hän kuitenkin ensimmäisen näytöksen lopussa roikkuu katosta, tuntuu melkein siltä, että näkisi oikeasti ystävän ruumiin. Salvato rakentaa tämän tapahtuman hitaasti ja uskottavasti. Sayori on avautunut pelaajalle aiemmin masennuksestaan, joten tämä on aivan uskottava eteneminen tarinalle.

Kolmanneksi on pakko mainita kohtauksen musiikki. Aiemmin niin iloinen ja energinen musiikki vääristyy täysin, ruutu glitchaa, ja Monika ilmestyy ruudulle pelaajan yhä ollessa shokissa. Peli sulkeutuu, ja pelaaja jää vain katselemaan yhä järkyttyneenä näkemästään. Monika rikkoo neljättä seinää huolella, ja pelaaja koittaa prosessoida näkemäänsä. Psykologinen kauhu on täydellinen sana kuvaamaan tätä peliä, koska se todellakin pääsee pelaajan ihon alle. Lisäksi se rikkoo kaikki pelaajan oletukset tästä pelistä ja sen tarinasta viimeistään tässä kohdassa, eikä paluuta enää ole.

Tässä olivat syyt, miksi pidän Sayorin kuolemakohtausta parhaana jumpscarena videopelien historiassa. Se on niin hyvin kirjoitettu, että se jää pelaajan ihon alle vielä vuosia myöhemminkin matelemaan. Mitä mieltä sinä olet jumpscareista? Onko sinulla suosikki jumpscarea? Piditkö itse tästä DDLC jumpscaresta? 

Hyvää halloweenia 🎃

Miksi pelit ovat yksi parhaista tarinankerronnan muodoista?

Pelit ovat mielestäni yksi parhaista tavoista kertoa tarinoita. Pelit ovat sellainen fiktiomuoto, jossa se, joka tarinaa seuraa, on tavallaan mukana tarinassa. Useimmiten pelaaja hallitsee yhtä, tai joissain tapauksissa useampaa pelihahmoa, jotka pelaaja saa laittaa tekemään monenlaisia asioita pelin omassa maailmassa. Vanhemmissa peleissä on usein yksi lineaarinen tarina, jonka pelaaja pääsee kokemaan, ja jonka läpäisemiseen pelaajalle annetaan vihjeitä ja ohjeita eri tavoin. Monissa nykypeleissä on kuitenkin monia eri loppuja, jotka pelaaja pääsee näkemään vain pelaamalla omalla tavallaan, ja koettamalla käyttää luovuuttaan ja päättelykykyään saavuttaakseen kaikki eri loput. Pelaaja on siis yksi osa pelin tarinaa. 

Pelikaksikko, joita haluan syventyä pohtimaan tässä postauksessa ovat Danganronpa, sekä Your turn to die (YTTD). Miten pelaajan rooli eroaa toisistaan näissä kahdessa pelissä, ja miten näiden pelien tarinat aiheuttavat pelaajassa eri tunteita?

Danganronpa pelisarja sisältää kolme visual novelia, eli visuaalista romaania (Trigger happy havoc, Island mode, ja v3), sekä yhden third person shooter-pelin (Ultra despair girls), kun taas YTTD on vielä keskeneräinen visuaalinen romaani. Danganronpa ja YTTD ovat molemmat kuolemapelejä. Idea on yksinkertainen: ryhmä ihmisiä on sijoitettu rajattuun tilaan, ja heidän täytyy koettaa selvitä erilaisista haasteista, mutta peli jatkuu, kunnes vain osa heistä on jäljellä. Danganronpassa hahmojen täytyy tappaa toisiaan jäämättä kiinni. Jos tappaja jää kiinni, hän kuolee, mutta jos tappaja ei jää kiinni, kaikki muut kuolevat. YTTD:ssä taas hahmojen pitää äänestää erilaisten pelien aikana kenet säästetään ja kenet uhrataan. 

Danganronpa pelien tarinat osuivat ja upposivat syvälle sydämessäni. Pelien hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja, ja heihin on helppo tykästyä. Jokainen hahmo on uniikki ja muistettava. Lempihahmoa on vaikea valita, koska kaikissa on paljon piirteitä, joihin on helppo tykästyä, samaistua, ja joita voi ymmärtää. Sama pätee YTTD:n hahmoihin. Jokainen heistä tuntuu inhimilliseltä ja aidolta. YTTD:n tarina kuitenkin riipaisi minua pelaajana syvemmältä, mutta miksi?

Lähdin pohtimaan sitä, miksi uppouduin YTTD:n tarinaan syvemmin, ja miksi se sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin kuin Danganronpan tarina. Mietin molempien pelien sisältöä, ja mikä teki YTTD:stä vielä voimakkaamman kokemuksen minulle, ja mielestäni vastaus on pelaajan rooli. Miksi? Danganronpan tarina on todella suoralinjainen: siinä pelaaja seuraa tarinaa, muttei voi vaikuttaa siihen kovinkaan paljoa. Hahmot, jotka tarinassa kuolevat, kuolevat vaikka pelaaja tekisi mitä. Ainoa asia, mitä pelaajalle jää tehtäväksi on selvittää kuka oli tappaja. YTTD:ssä taas pelaajalla on jonkin verran valtaa päättää kuka elää ja kuka kuolee. Kun on ehtinyt tykästyä pelin hahmoihin ja joutuukin sitten valitsemaan kahden hahmon väliltä itse, se herättää vielä vahvemman tunnekuohun kuin se, että pitää selvittää oikea tappaja, jotta tämä kuolisi. Pelaaja on YTTD:ssä suuremmassa roolissa kuin Danganronpassa.

Tämän takia pelit ovat paras tapa kertoa tarinoita. Tarinaa pelaava ihminen on osa tarinaa ja pääsee jonkin verran vaikuttamaan tarinaan. Jopa täysin lineaarisissa peleissä, joissa ei ole ollenkaan valintoja tehtävänä, pelaaja on osa tarinaa jo siinä, että hän ohjaa jotakin pelin hahmoista. Kun pelin hahmoon samaistuu, on helppo tuntea se, mitä hahmokin tuntee. Lisäksi, kun pelaaja ohjaa hahmoa, hän laittaa hahmon tekemään asioita, mitä itse tekisi. Täten pelaaja samaistuu hahmoon syvemmin. Elokuvissa, sarjoissa ja kirjoissa katsoja tai lukija ei pysty vaikuttamaan mitenkään tarinan tapahtumiin tai hahmoihin, vaikka totta kai nuokin tarinankerronta muodot voivat aiheuttaa paljon tunteita. 

Rakastan kaikkia tarinankerronta muotoja, mutta pelien tarinat saavat minut tuntemaan tarinat syvemmin juuri siksi, että olen itse omalla tavallani osallisena niissä. Mitä mieltä olet itse? Mikä tarinankerronta muoto on sinun suosikkisi ja miksi? Mitä mieltä olet postauksessa mainituista peleistä? 

P.S. Jos kiinnostuit tsekkaamaan Your turn to die pelin, sitä voi pelata ilmaiseksi selaimella, mutta sen voi myös ladata ilmaiseksi. Tässä linkki siihen: https://vgperson.com/games/yourturntodie.htm
Suosittelen tätä peliä lämpimästi varsinkin jos pidit Danganronpasta. Aion todellakin tehdä tälle pelille omistetun postauksen, kun sen viimeinen luku on julkaistu. Kiitos postaukseni lukemisesta, ja nauti tästä pelikokemuksesta!