Kikka, enemmän kuin viihdyttäjä

Pidemmän bloggailutaukoni aikana, tätä viikottaista kirjoittelua on tullut jo ikävä. Koulu on syönyt kaiken aikani, joten blogi oli pakko pistää tauolle. Onneksi minulta löytyi kuitenkin aikaa käydä ystävieni kanssa katsomassa uusi Kikka elokuva viime viikolla, josta minun oli aivan pakko päästä taas kirjoittamaan.

Kikka! on vuonna 2022 ilmestynyt elokuva, joka kertoo laulaja Kirsi Viilosen (naimisiin mentyään Sirénin) elämästä ja urasta. Elokuvassa on toki käytetty jonkin verran fiktion keinoja, ja tarinaan on lisätty jonkun verran hahmoja. Se kuitenkin onnistuu antamaan rajun ja realistisen kuvan siitä, millaista oli olla Kikka.

Elokuvan alussa Kikka, eli Kirsi, on elämäniloa ja unelmia täynnä oleva nuori nainen, joka rakastaa esiintymistä yli kaiken. Hän on todella valloittava persoona, jota ei vain voi unohtaa. Jos on tavannut Kikan, sen kyllä tietää. Hän työskentelee Stockmannissa päivisin, ja vapaa ajallaan hän huolehti mummostaan, ja kävi toki silloin tällöin bilettämässä. Eräänä bileiltana hän päätyy juttelemaan baarin tiskijukkana toimivan Paulan kanssa. Kun DJ:n laitteisiin tulee vika, Kikka ottaa lavan ja illan haltuun tuosta noin vain. Hän viihdyttää ja ylläpitää yökerhon hyvää tanssifiilistä sen aikaa, kun Paula saa vian kojattua. Paula huomaa Kikan potentiaalin, ja siitä alkaa näiden nuorten naisten ystävyys. 

Kikka kertoo Paulalle unelmoivansa laulajan urasta, ja Paula päättää auttaa uutta ystäväänsä löytämään menestyksen tielle ja kaksikko onnistuukin saamaan Kikalle hienoja mahdollisuuksia. Paula koittaa parhaansa mukaan antaa Kikalle parhaat mahdollisuudet ja pitää hänet kurissa. Hän ei kuitenkaan onnistu kesyttämään Kikkaa, mikä vaikuttaa aluksi olevan mahdollinen haitta hänen uralleen. Kikan erikoisuus ja karisma kuitenkin paistavat läpi niin vahvasti, että hän saa kuin saakin suosiota. Nousevalle artistille aletaan säveltää singleä, joka on jäänytkin yhdeksi hänen uransa suosituimmista kappaleista: Mä haluun viihdyttää. 

Ura lähtee nousuun, ja pian Kikka pääseekin jo kuvaamaan ensimmäistä musiikkivideotaan. Kuvaukset eivät kuitenkaan suju odotetusti, kun paita valahtaa hänen päältään hiukan liian alas yhdessä kohtauksessa. Paula koettaa parhaansa mukaan varmistaa, että kyseistä otosta ei käytettäisi lopullisessa videossa. Hänelle luvataan, että nännin vilahdusta ei näytettäisi, mutta kuinkas kävikään. Paula, ja etenkin Kikka ovat musertuneita, koska luulevat, että laulajan ura on ohi jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Pian kuitenkin selviää, että kaikki pitivät tästä uudesta kappaleesta, ja haastattelusoittopyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista. Kikka antaa haastatteluja, saa lisää keikkoja, ja pääsee matkustelemaan ympäri Suomea. Keikkareissut ovat erittäin railakkaita ja täynnä bileitä. Kirkassilmäiselle Kikallekin alkaa pikku hiljaa selvitä hänen imagonsa varjopuolet. Tämä luku hänen elämästään päättyy siihen, kun Kikan ja Paulan tiet erkanevat riidan takia.

Keikkailu, jatkuva alentaminen, päälle puhuminen haastatteluissa ja se, miten häneen suhtaudutaan kaikkialla minne hän menee, alkaa painaa nuorta artistia. Hän tajuaa jääneensä imagonsa vangiksi, eikä tiedä, miten pääsisi siltä pakoon. Niinpä Kikka päättää asettua aloilleen poikaystävänsä Henkan kanssa ihan Kirsinä. Hän raitistuu joksikin aikaa, ja parille syntyy lapsi. Vanha kutina kuitenkin palaa, ja Kirsi ikävöi takaisin parrasvaloihin. Hän haluaisi tehdä hiukan vakavampaa musiikkia, mutta hänen uudet kappaleensa eivät ota tuulta alleen. Hän jää varjoihin, ja joutuu uudelleen takaisin vanhaan rooliinsa. Kikan alamäki jatkuu, kun hän alkoholisoituu, eroaa miehestään, eikä pääse näkemään enää tytärtään. Asiat menevät hetken aikaa kuitenkin parempaan suuntaan, kun Kikka onnistuu lopettamaan juomisen, ja jotakuinkin sopimaan riitansa Paulan kanssa vuosien jälkeen. 41-vuotiaana kuolleen artistin tarinan loppu jätetään hiukan auki, vaikka katsojille tulee selväksi, että hänen elämänsä on valitettavasti tullut päätökseen. 

Elokuva oli todella raskasta katsottavaa. Se kertoi tarinan siitä, miten nuoren Kikan unelmat Euroviisuista ja tähteydestä nitistettiin seksipommi imagon alle julmasti. Taiteellisella ja karismaattisella Kirsillä olisi ollut varmasti todella paljon enemmän annettavaa maailmalle, jos hänen vakavammalle uralleen olisi annettu edes mahdollisuus. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, emmekä koskaan saa tietää, mitä kaikkea Kirsi olisi voinut saavuttaa, jos hän ei olisi jäänyt imagonsa vangiksi. 

Mielestäni elokuva on kuvattu todella nerokkaasti. Alkupuoliskon aikana katsojat pääsevät näkemään Kikan ulkopuolelta. Hänet nähdään erityisesti Paulan silmin, mutta myös kansan silmin. Puolessa välissä elokuva alkaa hiljalleen siirtyä Kikan omaan näkökulmaan. Emme enää katso ulkopuolelta sitä Kikkaa, jonka me näemme, vaan pääsemme näkemään sen Kikan, jonka Kikka itse näkee, sekä sen Kikan, joka hän haluaisi olla. Katsoja pääsee näkemään, kuinka kirkas valo päähenkilömme silmissä sammuu hiljalleen. 

Kikka! ei todellakaan kaunistele tämän tähden elämää. Siinä on ylämäkiä, mutta erittäin paljon alamäkiä. Minusta on todella hienoa, että saimme tämän elokuvan yhdestä Suomen ikonisimmista artisteista, joka on musiikillaan onnistunut saamaan aikaan paljon muutosta. Sara Melleri antaa selkäpiitä karmivan huikean suorituksen päähenkilönä. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat todellakin hommansa, ja itkimme ystävieni kanssa lähestulkoon koko elokuvan läpi. 

Pääsimme näkemään valkokankaalla uudelleenluotuja versioita esimerkiksi Kikan musiikkivideosta Mä haluun viihdyttää, sekä haastattelusta Irwin Goodmanin kanssa. Mielestäni erityisesti tämä haastattelu kuvaa täydellisesti Kikan uraa, ja sitä, miten hänet nähtiin. Kikalla oli selkeä oma identiteetti ja paljon sanottavaa, mutta hänelle ei anneta minkäänlaista tilaa ilmaista itse itseään. Kaikki ovat valmiiksi päättäneet millainen hän on, eivätkä suostu näkemään häntä sinä ihmisenä, jonka hän yrittää tuoda esille. Päädyin katsomaan koko alkuperäisen haastattelun elokuvan jälkeen, ja se oli täynnä todella järkyttäviä kommentteja ja asenteita Kikkaa kohtaan. Oli järkyttävää katsoa, kuinka Kikkaa alistettiin, hänelle ei annettu mahdollisuutta vastata, ja kysymykset, jotka hänelle esitettiin olivat erittäin alentavia.

Katsottuani tämän elokuvan, halusin tietää lisää Kikasta, joten päädyin lukemaan Raija Pellin kirjoittaman kirjan hänestä. Kirja olikin hyvin erilainen kuin elokuva, joka johtuu osittain myös siitä, että kirjailija oli Kirsin läheinen ystävä. Kirjassa päästiin syventymään Kirsin elämään vielä enemmän kuin elokuvassa. Pelli erotti ystävänsä henkilökohtaisen elämän minän ja artistiminän nimittämällä lavapersoonaa Kikaksi, ja ystäväänsä Kirsiksi. Näin lukijakin pääsi huomaamaan kuinka paljon Kikka ja Kirsi erosivat toisistaan. 

Kirjan nimi on Kikka, Mä haluun viihdyttää. Se on todella hyvä nimi, koska se vaikutti kuitenkin olevan yksi Kirsin syvimmistä haluista. Lava oli Kirsin artistiminälle kuin toinen koti. Kirjan luettuani tunsin yhä suurempaa empatiaa tätä edesmennyttä taiteilijaa kohtaan. Elokuvasta oli jätetty pois paljon asioita, joita kirjassa käsiteltiin, kuten Kirsin lapsuus, isän puuttuminen elämästä, isän löytäminen jälleen aikuisiällä, vaikea suhde äitiin, sekä äänihuulten todella vaikea leikkaus. Arvostukseni Kirsiä kohtaan nousee korkeammalle, mitä enemmän hänestä opin. 

Se kuva, jonka olen Kikasta ja Kirsistä saanut näiden kahden elämänkerran perusteella on minusta surullinen. Hän oli täynnä potentiaalia, karismaa ja unelmia. Hänen koko persoonansa yksinkertaistettiin seksisymboliin, joka haluaa vain viihdyttää, vaikka hänessä oli niin paljon muutakin. Hän oli rakastava ystävä, joka osasi aina piristää. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka halusi rakkautta. Hän oli rakastava ja lämmin äiti, jolle Sanni-tytär oli koko maailma. Hän oli artisti, jolla olisi ollut vielä paljon sanottavaa, mutta joka kuoli valitettavasti vasta 41-vuotiaana. 

Suosittelen todella lämpimästi lukemaan Raija Pellin kirjan ystävästään. Se on todella lämmöllä kirjoitettu, ja esittelee Kirsin sellaisena kuin hän oikeasti oli: kokonaisena ihmisenä. Elokuva oli todella raju ja realistinen, johon emme ystävieni kanssa olleet täysin osanneet varautua. Suosittelen todellakin tämän elokuvankin katsomista, mutta kannattaa todellakin varautua siihen, kuinka raskas se on. Kaikki arvostukseni ja empatiani Kirsiä kohtaan, toivon, että hän saa levätä rauhassa.

Mikä tekee Sly Cooper-peleistä erityisiä? (Osa 1 - Hahmot)

En palaa kovin usein jo kokemieni tarinoiden pariin kokeakseni niitä uudestaan. Yleensä, kun olen katsonut, lukenut, tai pelannut jonkun tarinan läpi, lasken sen alas todeten, että olipa hyvä kokemus. Sitten kirja, sarja, leffa, tai peli jää usein keräämään pölyä kirjahyllyyn, tai se hukkuu Netflixin katalogissa kaiken muun alle. Näin ei kuitenkaan todellakaan käynyt erään pelisarjan kanssa.

Sly Cooper trilogia on ollut mukanani lähestulkoon koko elämäni. Pelasin sen läpi ensimmäisen kerran alakouluikäisenä veljeni kanssa jaetulla Playstation 2 konsolilla. Aivan ensimmäinen Sly pelini oli trilogian viimeinen peli, josta etenin Konnakoplaan, eli toiseen osaan ja vasta  sitten ensimmäiseen osaan. Pelasin aivan väärässä järjestyksessä, mutta tämän trilogian kanssa se ei haittaa. Tarinaa on helppo seurata missä tahansa järjestyksessä. Pelattuani tämän pelisarjan läpi, en kyennyt unohtamaan sitä, ja palasin sen pariin niin monta kertaa, että kerran pelin toisen osan fyysinen kopio meni jopa rikki. Onneksi vanhempani ostivat kuitenkin toisen kappaleen tätä kyseistä peliä, joten sain lapsuudessa vielä nauttia tästä pelistä uudestaan ja uudestaan.

Nyt, kun juhlimme tämän monelle niin rakkaan pelisarjan 20-vuotispäivää, en voi muuta kuin kirjoittaa postauksen sen kunniaksi. Olen pitkään pohtinut, että mikä on se asia Sly Cooper -trilogiassa, joka saa minut, ja niin monet muutkin pelin parissa varttuneet palaamaan aina takaisin sen pariin. Tällä ja ensi viikolla käsittelen siis postauksissani tätä peliä, ja mikä tekee siitä erityisen. Tässä postauksessa käsittelen sarjan sydäntä: sen hahmoja ja erityisesti sen pahiksia.

Hahmot

Kun mietin sitä, mikä tässä pelisarjassa koukuttaa, ensimmäisenä tulee mieleen tietenkin sen ikoniset hahmot. Pelisarjalle nimensä antanut mestarivaras Sly Cooper, sekä hänen koplaansa kuuluvat Bentley ja Murray, muodostavat unohtamattoman rikollistrion, joka varastaa vain ja ainoastaan toisilta varkailta. Sly Cooper on koplan ketterin jäsen. Hän hoitaa varjostukset, tiedustelun, näpistyksen ja soluttautumisen vaivatta. Hänen olemuksensa on täynnä charmia ja sarkasmia, mutta hän kuitenkin ottaa jokaisen tehtävän vakavasti. Koplan aivoina taas toimii Bentley, joka on aivan yhtä sarkastinen kuin Sly, mutta pienen kokonsa vuoksi, hänestä ei ole fyysisessä tappelussa kovinkaan paljoa vastusta. Hänen vahvuutensa on koplan keikkojen suunnittelu, vastusten tietokantoihin hakkeroituminen, sekä räjähteet ja erilaisten koneiden rakentelu. Murray toimii koplan lihaksina. Hän pärjää fyysisessä tappelussa erittäin hyvin, mutta ei kykene soluttautumaan, tai hiiviskelemään yhtä ketterästi kuin Sly. Hänen sydämensä on täynnä kultaa, ja hän välittää ystävistään syvästi. 

Tämä kolmikko sopii yhteen täydellisesti. He tasapainottavat toisiaan, ja yhden heikkoudet paikataan helposti toisten koplan jäsenten vahvuuksilla. Koplan syvä ystävyys ja sisäinen luottamus toisiinsa luo tosi selkeän kontrastin pelisarjan vihollisiin verrattuna. Varsinkin, kun puhutaan ensimmäisen ja toisen osan rikollisjengeistä. 

Fiendish five

Sly Raccoonissa, eli pelisarjan ensimmäisessä osassa Slyta vastassa on Fiendish five niminen rikollisviisikko. Tämän viisikon jäsenet ovat hyvä kontrasti Cooperin jengille, koska toisin kuin Cooperin jengillä, viisikon yhteistyö ei ole lähellekään yhtä vahvaa. Elämään kyllästynyt rikollisuudesta jännitystä hakeva Raleigh, lapsuudessaan kiusattu lihaskimppu Kovanaama, sekä kiinnostuksen kohteidensa takia syrjitty Miss Ruby paljastavat Slylle muiden rikollisjoukkonsa jäsenten olinpaikat tuosta noin vain hävittyään Slylle. 

Pandakunkku taas ei petä omia tovereitaan, mutta häntä verrataan Slyihin pelisarjan aikana useampaan otteeseen todella vahvasti. Hän on varas, ja ennen ensimmäistä taisteluaan Slyn kanssa, hän sanoo suoraan, että hän ja Sly ovat samanlaisia. Sly toteaa tähän, että heidän välillään on yksi suuri ero: Sly on mestarivaras pitkästä mestarivarkaiden suvusta, kun taas Pandakunkku on valinnut rikollisen uransa tultuaan torjutuksi. Toisin kuin Sly, Pandakunkku on purkanut turhautumisensa viattomiin ihmisiin (tai siis eläimiin). 

Lopuksi on mainittava myös Clockwerk, joka on koko Fiendish fiven takana. Hän kasasi tämän rikollisporukan vihan ja kateuden sokeuttamana. He onnistuivat tappamaan Slyn isän, mutta se onkin ainoa asia, jossa tämä tiimi on onnistunut. Clockwerk, kuten muutkaan Fiendish fiven jäsenet eivät välitä toisistaan. He eivät ole ystäviä. He vain hyötyvät toisistaan, ja kun heidät päihittää, heitä ei enää kiinnosta se, mitä muille tiimin jäsenille tapahtuu. Tämä on täydellinen vastakohta Cooperin jengille, joka kasvaa läheisemmäksi joka pelin myötä.

Klaww gang

Sly Cooper pelisarjan toisessa pelissä, Konnakoplassa, Cooperin jengillä on vastassaan Klaww gang. Toisin kuin Fiendish five, he toimivat yhdessä. Ensimmäisenä Cooperin jengi hoitelee kaikkien fanien rakastaman yökerhoa pyörittävän taidehuijari Dimitrin. Hän väärentää taidetta, ja levittää yökerhossaan maustetta nuorille bilettäjille. Hän ei paljasta mitään muista Klaww gangin jäsenistä, joten Slyn, Bentleyn ja Murrayn on tehtävä itse tiedustelutyötä löytääkseen seuraavan jäsenen: Rajanin. Dimitri on loistava ensimmäinen vastus, koska vaikka hän onkin hauska, ja hänen puheosuutensa ovat täynnä muistettavia one linereita, hän on vakavasti otettava hahmo, joka saa hienon hahmokehityksen pelisarjan kolmannessa osassa.

Rajan on nuori maustelordi (eli lapsiystävällinen versio huumelordista), joka elelee Intiassa. Hän yrittää saada muut vakuuttumaan omasta ylemmyydestään, sekä kuninkaallisuudestaan pitämällä kuninkaalliset tanssiaiset. Sly ja kaverit kuitenkin onnistuvat pilaamaan hänen suunnitelmansa, vaikkakin tiikeri pääsee pakenemaan. Kun kopla onnistuu päihittämään hänet Murrayn tapeltua häntä vastaan, hänkään ei paljasta suoraan mitään muista Klaww gangin jäsenistä. Sly, Bentley ja Murray ovat kuitenkin päässeet näkemään suuren osan vielä jäljellä olevista Klaww gangilaisista Rajanin hienoissa juhlissa.

Kun Rajan on päihitetty, Sly ja Murray saadaan pidätettyä. Bentley jää aivan yksin. Hän saa kuitenkin pian kauhukseen selville, että Slysta ja Murraysta vastuussa oleva vankilanjohtaja Kreivitär on Klaww gangin salainen jäsen. Kreivitär käyttää mausteita hyväkseen hypnotisoidakseen vankeja helpommin, jotta nämä paljastaisivat, minne ovat piilottaneet varastamansa rikkaudet. Tämä saa Bentleyn toimimaan, ja hän onnistuukin vapauttamaan Slyn vankilasta. Yhdessä he yrittävät myös vapauttaa Murrayta, joka onneksi onnistuu lopulta. 

Kukistettuaan seuraavassa jaksossa tämän kammottavan hämähäkin, Cooperin jengi kohtaa vielä kanadalaisen Jean Bisonin, joka on vastuussa mausteiden kuljettamisesta junillaan. Hän on myös mieleenpainuva hahmo, joka haastaa pikkuruisen Bentleyn käsirysyyn. Tämä onnistuu antamaan pienelle älyköllemme paljon itsevarmuutta. Jean Bison on vanhanaikainen, mutta hän on myös älykäs. Toisin kuin Bentley, hän pärjää helposti myös fyysisen voimansa avulla.

Lopuksi vastassa on Arpeggio, joka haluaa kasata Clockwerkin voidakseen saada ikuisen elämän. Hän paljastaa Klaww Gangin koko juonen ja sen, miten jokainen Klaww gangin jäsenistä osallistui siihen. Hän ei kuitenkaan itse ole kuvioissa kovinkaan kauaa, koska Neyla, joka on tähän mennessä pettänyt niin Interpolin poliisit kuin Klaww gangin salaisen jäsenen, pettää nyt myös Arpeggion. Puhun lisää Neylasta hänen omassa kappaleessaan.

Klaww Gang teki yhteistyötä keskenään, mutta mikä erotti heidät sitten Cooperin jengistä? Mikä on se asia, joka auttoi Slyta, Murrayta ja Bentleyä kukistamaan kaikki vastukset, kun taas Klaww gang hajosi palasiksi? Kuten Fiendish fivessakaan, nämä hahmot eivät välitä toisistaan. He hyötyvät toisistaan. Jokaisella on omat itsekkäät syynsä olla mukana Klaww gang operaatiossa. Siksi tämä klaani tulee Cooperin jengin kukistamaksi. Sly, Bentley ja Murray luottavat toisiinsa, tukeutuvat toisiinsa, ja välittävät toisistaan. He eivät ikinä jättäisi toisiaan pulaan. He tekevät todellista yhteistyötä, toisin kuin Klaww gang, jonka jäsenet työskentelevät omien etujensa edistämiseksi.

Neyla

Neyla on yksi Sly -trilogian kieroimmista hahmoista. Hän on poliisi, jonka kanssa Carmelita, Slyta ympäri maailmaa jahtaava toinen poliisi, joutuu tekemään töitä. Neyla on se, joka johtaa Slyn ja jengin Klaww gangin jäljille. Hänellä on täysin samat taidot kuin Slylla, mutta hän on vain poliisien puolella. Hän ei vaikuta jakavan Carmelitan mustavalkoista poliisit-rikolliset maailmankatsomusta, joten Sly alkaa luottaa häneen. 

Koettaessaan tehdä vaikutuksen Carmelitaan, Sly päätyy tanssimaan Neylan kanssa. Neyla kysyykin suoraan, että käyttääkö Sly häntä hyväkseen, minkä Sly myöntää. Jostakin syystä tämä ei hetkauta uutta poliisia lainkaan, hän vaikuttaa jopa hiukan iloiselta asiasta. Juuri tämä johtaa Slyn koplan ensimmäiseen suureen tappioon tässä pelissä: Slyn ja Murrayn pidätykseen. Kopla sortui samaan virheeseen kuin Klaww gang: he käyttivät toista hahmoa hyväkseen edistääkseen omia suunnitelmiaan sen sijaan, että oikeasti ja aidosti välittäisivät Neylasta. Pidän tästä tanssikohtauksesta todella paljon juuri siksi, että se näyttää pelaajalle sen, mikä johtaa Klaww gangin tuhoon: itsekkyys. Neyla onnistuu pidättämään Slyn ja Murrayn seuraavassa jaksossa, koska Sly onnistui hänen avullaan saamaan Carmelitalta tanssin. Neyla onnistuu vakuuttamaan Kreivittären ja Interpolin siitä, että Carmelita on ollut liitossa Cooperin koplan kanssa, jolloin myös Carmelita pidätetään. 

Kaksi jaksoa myöhemmin Neyla pettää myös Kreivittären, mikä sytyttää sodan näiden kahden välille. Jakson lopussa selviää, että Neyla on itsekin Clockwerk osien perässä. Se ei ole suuri yllätys, sillä hän on antanut ymmärtää, että tietää kuinka vakava asia Clockwerk osien kasaaminen olisi. Tässä kohtaa hänen ei enää tarvitse esittää Cooperien liittolaista, joten hän antaa todellisen luonteensa tulla esille. Hän ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen omat päämääränsä. Viimeisessä jaksossa hän paljastaa käyttäneensä kaikkia hyväkseen, ja liittää itsensä Clockwerkiin, luoden Clock-Lan. Hän on lopulta siis aivan yksin, eikä hänellä ole enää ketään jäljellä, josta hän voisi hyötyä. Sly, Bentley ja Murray taas lyöttäytyvät yhteen Carmelitan kanssa kukistaakseen Clock-Lan lopullisesti. He onnistuvat voittamaan Clock-Lan aidolla yhteistyöllä, koska kopla on ottanut opikseen, eikä käytä enää toisia hyväkseen itsekkäistä syistä. Yhteistyö Carmelitankin kanssa johtuu siitä, että Slyn ja Carmelitan välille on syntynyt luottamus, jonka ansiosta he voivat pistää hetkeksi erimielisyydet sivuun, saavuttaakseen yhdessä tärkeämmän päämäärän.

Neyla on täydellinen kontrasti Slylle ja Slyn koplalle juuri tämän takia. Klaww gangin jäsenet hyötyvät toisistaan ja käyttävät toisiaan hyväkseen, mutteivät todellakaan yllä Neylan itsekkyyden tasolle. Siksi Neylan häviö on kaikista suurin ja kohtalokkain. Sly, Bentley ja Murray ottavat opikseen häneltä, ja tajuavat olla käyttämättä muita hyväksi. He tajuavat, kuinka tärkeää aito yhtenäinen luottamus ja välittäminen on, jos halutaan saada yhteistyö toimimaan.

Carmelita

Emme toki todellakaan voi unohtaa Carmelitaa, arvostettua ja työssään menestynyttä poliisia, joka onnistuu nappaamaan rikollisen kuin rikollisen... lukuunottamatta Slyta. Pelisarjan ensimmäisessä osassa hän pidättää jokaisen Fiendish fiven jäsenen Clockwerkkia lukuunottamatta. Konnakoplassa taas hän onnistuu pidättämään Dimitrin, mutta sitten Neyla tahraa hänen maineensa, ja hänen on luotettava Slyn apuun saadakseen maineensa taas puhdistettua. Konnien kunniassa, eli trilogian viimeisessä osassa hän taas pidättää rikollisen rikollisen jälkeen, yhä onnistumatta saamaan Cooperia kiinni.

Carmelita kehittyy pelisarjan aikana todella paljon. Hän oppii katsomaan maailmaa paljon avarammin Slyn ansiosta. Hän on alusta loppuun asti todella intohimoinen työstään, mutta yleensä olosuhteiden pakottamana, hän päätyy tilanteisiin, joissa hänen on muutettava näkemystään ja opittava uutta. Carmelita on todella äkkipikainen ja sanavalmis. Hänellä ei ole ollenkaan vaikeuksia keksiä nasevia vastauksia Slyn flirttailuun. Ensimmäisessä pelissä hän saa suhteellisen vähän kehitystä verrattuna jatko-osiin. Etenkin Konnakoplassa, jossa hän itsekin tulee pidätetyksi, hän joutuu todella koville. Hän ei kuitenkaan lannistu, vaan päättää todistaa syyttömyytensä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei todellakaan ole heikko, vaan yksi pelisarjan vahvimmista hahmoista. Konnakoplan lopussa hän onnistuu puhdistamaan maineensa Slyn avulla, ja pieni yhdessä vietetty hetki helikopterimatkalla kohti vankilaa on Carmelitan ja Slyn hahmoille täydellisesti sopiva tapa viettää ensitreffejä.

Kolmannessa pelissä, Konnien kunniassa, Carmelita on taas vauhdissa pidättämässä rikollisia. Hän onnistuu suurimmaksi osaksi pysymään Slyn ja kasvavan koplan kintereillä, vaikka onkin suurimmaksi osaksi taka-alalla. Se, mistä pidän erityisen paljon, on Carmelitan hahmokehityksen loppu. Viimeisessä jaksossa Carmelita päätyy pelastamaan Slyn, ja hoitelee Slyn viimeisen vastuksen itse loppuun. Kukistettuaan tämän, hän auttaa amnesiaa feikkaavan Slyn ulos sukunsa holvista, ja päättää aloittaa uuden yhteisen elämän rakkaan koukkuhäntänsä kanssa. Tämä on minusta todella hieno ja onnellinen päätös tämän äkkipikaisen poliisimme tarinalle. 

Konnien kunnia

Konnien kunniassa vastukset, tai pahikset, eivät toimi enää tiimeissä, kuten aiemmissa peleissä Fiendish five ja Klaww gang. Jokainen pahis toimii itsenäisesti, ja osa vanhoista pahiksista tekee jopa come backin. Tarinan ideana on, että Cooperin jengi lähtee kasaamaan porukkaa, joka voisi auttaa heitä pääsemään käsiksi Slyn suvun holviin ja hänen perintöönsä. Sitä varten Sly, Murray ja Bentley matkustavat ympäri maailmaa saadakseen tämän jengin kasaan. 

Ensimmäisessä jaksossa Bentley ja Sly yrittävät saada Murrayta takaisin jengiinsä. Heitä vastassa on kuitenkin mafiapomo ja oopperalaulaja Don Octavio, joka on saastuttanut Venetsian vedet tervalla. Octavio on yksi pelin kaikista mieleenpainuvimmista pahiksista. Hänet on käsikirjoitettu loistavasti. Hän on tarpeeksi höpsö hahmo, että hänen tarinalleen voi nauraa, mutta samaan aikaan hän on myös vakavasti otettava vastus. 

Pelin teema, anteeksianto, tulee hyvin esille jo tässä ensimmäisessä jaksossa, ja se sidotaan hienosti yhteen Murrayn tarinan kanssa. Octavio on vihainen maailmalle, koska se ei enää kuuntele oopperaa. Niinpä hän koettaa saada kaikki väkivallan ja terrorismin keinoin takaisin oopperan faneiksi. Murray taas on vihainen itselleen, koska ei pystynyt estämään Bentleyn vammautumista. Jakson lopuksi Murray ja Octavio päätyvät nyrkkitappeluun, jonka Murray tietysti voittaa. Octavio päätyy telkien taakse, koska ei suostunut viimeiseen asti antamaan anteeksi maailmalle, ja vain pakenemaan Cooperin jengin kanssa.

Toisessa jaksossa Cooperin jengi koettaa saada koplaansa mukaan Murrayn mentorin, Gurun. Guru on hiukan kliseinen hahmo, mutta pidän hänestä silti. Hän puhuu siansaksaa, mutta muut hahmot ymmärtävät häntä, vaikka pelaaja ei. Hän jää kuitenkin hiukan muiden Cooperin jengin uusien tulokkaiden varjoon. Koplan uusista jäsenistä eniten pääsevät loistamaan mielestäni Penelope ja Pandakunkku. 

Penelope liittyy koplaan, kun Slyn porukka on todistanut hänelle, että he ovat hänen aikansa arvoisia. Hän ja Bentley tapasivat netissä, ja heidän suhteensa oikeassa elämässä alkaa hiukan kiusallisesti heidän tajuttuaan, että kumpikin oli hiukan valehdellut ulkonäöstään. Penelope iskee silmänsä Slyhyn, mutta tarinan edetessä hän huomaa, että hänellä on paljon enemmän yhteistä Bentleyn kanssa. Lopulta hän päätyy rakastumaan Bentleyyn, kun tämä todistaa älykkyytensä ja tunteensa Penelopea kohtaan. Tämä hahmo kehittyy mielestäni myös todella mielenkiintoisella tavalla, ja hänen ansiostaan Bentleynkin tarina saa todella onnellisen ja hienon lopetuksen.

Pandakunkku on ensimmäisen pelin pahis, joka saa mielestäni kaikista mieleenpainuvimman hahmokehityksen. Hän on katkera Slylle siitä, että tuli kukistetuksi. Siitä asti hän on ollut rikkinäinen mies. Kun Sly kuitenkin ilmestyy pyytämään häntä mukaan koplaansa, Pandakunkku ei ole lainkaan ilahtunut. Hän kuitenkin suostuu keskustelemaan asioista, ja liittyy lopulta koplaan pelastaakseen tyttärensä. Hän ja Sly yrittävät tehdä yhteistyötä parhaansa mukaan, mutta on selvää, ettei kumpikaan osapuoli haluaisi olla tekemisissä toisen kanssa. Pandakunkku antaa anteeksi itselleen, ja jonkin verran myös Slylle, muttei kuitenkaan unohda menneisyyttä. Hän kuitenkin osaa pistää menneet sivuun tyttärensä vuoksi, mikä on yksi epäitsekkäimmistä teoista, joita tässä pelisarjassa on nähty.

Lopuksi haluan vielä puhua hiukan yhdestä kaikista muistettavimmista pahiksista: Tohtori M:stä. Hän on täydellinen peilikuva Bentleylle, ja realistinen uhkakuva siitä, mitä Bentleystä olisi voinut tulla, jos hänen ja Slyn välinen ystävyys ei olisi niin vahva. Tohtori M työskenteli Slyn isän koplan aivoina. Syystä tai toisesta Slyn isä ei kuitenkaan ollut hänen sanojensa mukaan hyvä ystävä, jonka vuoksi M on katkeroitunut. Hän kokee oikeudekseen päästä sisälle Cooperin holviin ja käsiksi Slyn perintöön. Kun Sly ja kopla saapuvat Caine saarelle, M yrittää mitä kammottavammilla keksinnöillään ja mutanteillaan päästä käsiksi Slyn keppiin, eli holvin avaimeen. Katkeruuden sokaisemana hän ei kuitenkaan tajua, että olisi saattanut rauhan keinoin päästä jopa Slyn hyvälle puolelle ja mahdollisesti saada sovussa osansa Slyn valtavasta perinnöstä. 

Tässä oli pieni katsaus pelin kaikista muistettavimmista hahmoista Slyn, Bentleyn ja Murrayn lisäksi. Olen käsitellyt näitä trilogian päähenkilöitä muissa postauksissani, joten päätin tässä postauksessa keskittyä eniten juuri pahiksiin, ja miksi hekin onnistuvat omalla panoksellaan tekemään tästä pelisarjasta todella spesiaalin. Ensi viikolla jatketaan vielä Sly-aiheisen postauksen parissa, kun juhlitaan myös Konnien kunnia pelin syntymäpäiviä. Todella mahtavaa ja upeaa syntymäpäivää lempipelisarjalleni!

Miten Fiktiofanin kynästä syntyi? - Blogin vuosipäivä

Fiktiofanin kynästä vietti tiistaina ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Olen pitänyt tätä blogia nyt jo vuoden, mikä tuntuu todella uskomattomalta. Bloggaamisesta on vain vuodessa tullut osa elämäni, ja olen sen ansiosta päässyt jakamaan omia mielipiteitäni ja pohdintojani monista suosikkiasioistani. Blogin ylläpitäminen on opettanut minulle paljon uutta kirjoittamisesta, omasta fiktiomaustani, sekä tietenkin itse bloggaamisesta. Tämä postaus on siis hiukan erilainen, koska se käsittelee Fiktiofanin kynästä -blogin tarinaa, joka ei ole fiktiivinen, vaan aivan oikea.

Alku ja nimen synty

Kuten lukijoilleni on varmasti selvää, rakastan fiktiota sen monissa eri muodoissa. Elokuvat, sarjat, kirjat, sarjakuvat, pelit, olen todella kaikkiruokainen median suhteen. Kunhan tarina herättää jonkinlaisia tunteita, ja sitä voi analysoida, sillä on mahdollisuus päätyä tänne käsittelyyn. Kun kuluttaa mediaa yhtä laaja-alaisesti kuin minä, kaikesta lukemastani, katsomastani tai pelaamastani on hankalaa päästä keskustelemaan muiden kanssa. 

Netti on täynnä foorumeita, fanisivuja ja videoita liittyen näihin mielenkiinnon kohteisiini, ja toki niissäkin voi jakaa omia näkemyksiään kyseisestä asiasta esimerkiksi kommenttikentässä. Kommentit ovat kuitenkin suhteellisen rajoittavia, kukaan ei jaksa lukea kolme sivua pitkää kommenttia, ja vielä kaiken lisäksi vastata siihen omalla näkemyksellään. 

Kavereiden kanssa pääsee toki jutustelemaan monista kokemistani tarinoista, mutta ei läheskään kaikista. Kuten minullakin, heillä on omat makunsa median suhteen. Erilaisuus on todella hieno asia, ja vaalin sitä. Siksi ymmärrän myös, ettei heitä välttämättä kiinnosta samat tarinat, jotka sytyttävät intoni, avaavat kyynelkanavani, tai herättävät suuria ajatuksia. Istuin ystäväni kanssa kahvilassa miettimässä juuri tätä dilemmaa. En halua tuputtaa ystävilleni asioita, joiden tiedän tylsistyttävän heitä. Sitten ystäväni keksi hienon idean: perusta blogi! 

Ystäväni ehdotuksesta aloin ideoimaan nimiä blogilleni. Tein listan asioista, joita halusin käsitellä postauksissani. Mitä blogini tulisi käsittelemään? Millaisin sanoin kyseistä aihetta voisi kuvata? Mitkä sanat voisivat kuvata kaikkea sitä, mistä haluan kirjoittaa? Millaisia sanoja näihin sanoihin voisi liittyä? Laadittuani pitkän listan erilaisia sanoja ja ssynonyymeja, aloin yhdistelemään sanoja tästä pitkästä listasta. Sieltä syntyi todella monta mahdollista nimivaihtoehtoa. Jotkut niistä olivat hyviä, jotkut loistavia, ja joitakin niistä en edes kehdannut kirjoittaa muistiin. Nimivaihtoehtoja oli monia, joten nyt ongelmana oli se, että mikä niistä päätyisi blogini nimeksi. Laitoin listastani kuvaa ystävilleni. He antoivat omia kommenttejaan ja näkemyksiään eri nimistä. Loppujen lopuksi yksi nimi kuitenkin nousi ylitse muiden: Fiktiofanin kynästä. 

Millä alustalla kirjoittaa?

Seuraava askel oli löytää sivusto, jolle halusin alkaa kirjoittamaan. Googlailtuani jonkin aikaa, löysin monta hyvää vaihtoehtoa. Kaikista suosituimmat vaihtoehdot olivat kuitenkin WordPress, Blogger, sekä Tumblr. Tumblrista minulla olikin jo jonkin verran kokemusta, ja tiesin miten se toimii. Tiesin siis, ettei se vastannut oman blogini visiota. 

Käännyin siis WordPressiin. Menin kyseiselle sivustolle, ja aloin testailemaan sitä, miten kyseinen alusta toimii. Sen käyttö vaikutti sellaiselta, jonka opetteluun menisi jonkin verran aikaa, mutta se ei kuitenkaan ollut liian hankala. Lopulta päädyin kuitenkin tyrmäämään tämänkin sivuston, koska vuoden ilmaisen kokeilun jälkeen se maksaisi. WordPressin hinnat eivät ole ollenkaan kalliita, mutta halusin kuitenkin löytää mieluiten ilmaisen alustan. 

Päädyin siis Bloggeriin. Blogger on ollut minusta todella kätevä ja helppokäyttöinen, sekä ilmainen. Oman blogin ulkoasun muokkaus on suhteellisen simppeliä, ja uusia postauksia on helppo luoda. Blogini näytti omaan silmääni juuri sellaiselta kuin toivoinkin, joten hyppäsin suoraan asiaan. Kirjoitin ensimmäiset postaukseni, ja siitä se lähti!

Mistä kirjoittaa?

Varsinkin bloggaamisen alkuvaiheilla oli todella helppoa keksiä aiheita, joista kirjoittaa. Minulla oli niin paljon aiheita, ideoita, sekä sanottavaa takaraivossa, että tekstit syntyivät kuin itsekseen. Yksi postaus viikossa on tuntunut todella hyvältä tahdilta alusta asti. Siitä muodostui pikku hiljaa rutiini. Joka viikon alussa aloin jo mielessäni pikku hiljaa hauduttelemaan seuraavaa aihetta, josta kirjoittaa. Sitten siirryin kirjoittamiseen, ja valitsin julkaisupäiväkseni perjantain. Pidin myös useampaa listaa, joihin kirjoitin muistiin mahdollisia postauksen aiheita. Tällä rutiinilla olen saanut aikaiseksi jo monta kymmentä tekstiä, ja lisää on toki tulossa. 

En tietenkään kirjoita kaikista kuluttamistani tarinoista, joten miten valitsen ne tarinat, joista haluan kirjoittaa? Vapaa-ajallani kulutan toki paljon erilaisia tarinoita. Jotkut niistä jäävät kesken, jotkut saan ahmittua todella nopeasti, ja toiset ovat jotakin tältä väliltä. Kaikista suurin syy sille, miksi tietyt tarinat päätyvät kuitenkin aiheiksi blogiini on se, että ne herättivät minussa jotakin. Ne aiheuttavat vahvoja tunteita, minulla on niistä mielipiteitä ja sanottavaa. Maailma on täynnä todella mahtavia tarinoita, jotka jäävät kokematta juuri sen takia, että maailmassa on niin paljon upeita tarinoita. Haluan blogissani hehkuttaa tarinoita, joista pidin, sekä tuoda valoa sellaisille tarinoille, jotka eivät ole niin kovin suosittuja, mutta joiden pitäisi olla. Lisäksi haluan jakaa omia positiivisia, sekä negatiivisiakin kokemuksia monenlaisten tarinoiden parissa muiden kanssa. 

Upea ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuoteni bloggaajana on ollut todella antoisa. Olen oppinut todella paljon kirjoittamisesta, ja toki myös itsestäni. Blogipostauksen kirjoittaminen tarinasta, josta pidin, vaatii paljon pohdintaa ja analyysia. Olen siis oppinut katsomaan kuluttamaani mediaa uusin silmin. Lisäksi olen löytänyt monista sydäntäni lähellä olevista tarinoista aivan uusia tasoja, koska olen postauksia varten päätynyt tarkastelemaan niitä erilaisista näkökulmista. Bloggaaminen on ollut minulle todella antoisa harrastus, jota voin todellakin suositella muillekin, jotka pitävät kirjoittamisesta. Se tuo mukanaan mielenkiintoisia haasteita, ja opettaa katsomaan asioita useammasta näkökulmasta. 

Kiitos kaikille lukijoilleni tästä ensimmäisestä vuodesta. Odotan toista blogivuotta ja sen mukanaan tuomia uusia haasteita innolla.

Back to school luettavaa ranskan opiskelijoille

Opiskelut ovat jälleen alkaneet. Itsekin olen päässyt jo opiskelun makuun, joten mikä parempi aihe postaukselle kuin muutama suositus muille ranskan opiskelijoille, tai ranskasta kiinnostuneille! Suurin osa mainitsemistani teoksista on suomennettu, mutta suosittelen toki lämpimästi lukemaan niitä myös niiden alkuperäiskielellä. Jos tarvitset siis ranskan tunnille jotain luettavaa, tässä muutama todella vahva suositus.

En finir avec Eddie Bellegueule - Ei enää Eddy (Édouard Louis)

Ei enää Eddy on Édouard Louis nimisen ranskalaisen kirjailijan 2014 julkaistu kirja. Se suomennettiin 2019 ja viime vuosina se on saanut paljon suosiota. Ei enää Eddy on Édouardin omaan elämään perustuva autofiktio siitä, kuinka hänen oli vaikeaa kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka ei hyväksynyt häntä sellaisena kuin hän oli. Eddy on homo, joten vaikea lapsuus oli odotettavissa, kun paikka, jossa hän kasvoi, ei ymmärtänyt taikka hyväksynyt Eddyn homoutta. Édouard kuvailee todella yksityiskohtaisesti ja raa'an rehellisesti sitä, millaista tuollaisissa olosuhteissa kasvaminen oli. Hän ei kaunistele asioita, ja joissakin kohdissa tämä kirja on todella raskastakin luettavaa. Hän joutui kamppailemaan köyhyyden, kiusaamisen, ja vaikeiden tunteiden kanssa jo pikku pojasta. 

Vaikka tarina on todella raskas, se on myös todella voimaannuttava. Ymmärrän täysin, miksi tämä kirja on niin pidetty ja kohuttu. Suomennoskin on minusta todella hyvin tehty, ja tekee oikeutta alkuperäiselle teokselle. Hienon suomennoksen on tehnyt Lotta Toivanen. Jos olet hiukan edistyneempi ranskan opiskelija, suosittelen tämän teoksen lukemista myös alkuperäiskielellä. Ei enää Eddy on todella vaikuttava ja tunteitaherättävä teos. 

Chanson douce - Kehtolaulu (Leïla Slimani)

Kehtolaulu on nuoren Leïla Slimanin 2016 julkaistu teos, josta on 2019 tehty myös elokuva. Slimani voitti tällä teoksella Prix Goncourt, eli Goncourtin kirjallisuuspalkinnonkin. Lukijalle paljastetaan heti ensimmäisillä sivuilla, että Massén perheen lastenhoitaja Louise on murhannut perheen kaksi tytärtä. Tarina alkaa siis aivan lopusta, ja sitten lukija pääseekin näkemään, mikä ajoi Louisen tähän kammottavaan tekoon. Massén perheen isä ja äiti, Myriam ja Paul palkkaavat Louisen hoitamaan lapsiaan. Louise on täydellinen lastenhoitaja, ja hänestä tulee pikkuhiljaa lähestulkoon osa Massén perhettä. Tytöt rakastavat Louisea, vanhemmat luottavat Louiseen, ja Louisekin vaikuttaa omalla tavallaan sopivan hyvin Massén perheen joukkoon. Jokin on kuitenkin vialla, ja lukijalle paljastuu hiljalleen niin Massén perheen sisäiset kuin myös Louisen omat ongelmat, jotka saavat aikaan kammottavan tragedian.

Tämä on todella jännittävä trilleri. Minusta oli todella nerokasta, että tarina alkaa lopusta. Se pistää lukijan aivot raksuttamaan ja jännittämään sitä, miten ja milloin Massén perheen lapset kohtaavat ennenaikaisen loppunsa. Hahmot ovat kaikki todella inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Slimani johdattelee lukijan todella taitavasti hahmojensa ajatusmaailmaan ja elämiin, ja kertoo todella järkyttävän, mutta vaikuttavan tarinan. Tämänkin kirjan on suomentanut todella taitava Lotta Toivanen. 

L'Étranger - Sivullinen (Albert Camus)

Tätä klassikkoa ei voi olla mainitsematta. Sivullinen on listan vanhin teos, ja se on Albert Camusin kirjoittama ranskalainen klassikko vuodelta 1942. Se tunnetaan todella hyvin ensimmäisistä lauseistaan: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen." Tämä on tarina nuoresta miehestä nimeltään Meursault, joka tuntuu olevan hiukan hukassa elämässään. Hänen äitinsä on kuollut, eikä tämä tunnu liikuttavan nuorta miestä ollenkaan. Hän ottaa töistä vapaata ja matkustaa äitinsä hautajaisiin, joiden jälkeen hän jatkaa elämäänsä normaalisti. Hän viettää paljon aikaa naisystävänsä Marien kanssa, ja päätyy yhtenä päivänä lähtemään päiväreissulle tämän, ja muutaman ystävänsä kanssa. Viettäessään aikaa ystäviensä kanssa, he törmäävät joukkoon arabeja, joiden kanssa yhdellä ystävistä on riitaa. Meursault päätyy tappamaan kyseisen arabin. Hän joutuu vankilaan, ja tarina saa avoimen lopun. 

Sivullinen on sellainen klassikko, jonka jokainen ranskaa pidempään opiskellut varmasti tuntee. Tämä on syystäkin tunnettu teos, ja kirjan voi lukea niin suomeksi kuin ranskaksi. 2013 Jacques Ferrandez myös julkaisi sarjakuva version tästä klassikosta. Siitä ei ole suomennettua versiota, joten sitä suosittelen erityisesti ranskaa pidempään opiskelleille. Ferrandezin versio on uskollinen alkuperäiselle kirjalle. Hahmojen näkeminen kuvissa ja tiettyjen kohtausten visualisointi teki tarinasta joissakin kohdissa jopa vaikuttavamman kuin mitä ne tekstinä olivat. 

Horla (Guy de Maupassant)

Horla on yksi parhaista novelleista jotka olen lukenut. Se on Guy de Maupassantin kauhunovelli vuodelta 1886, josta itse H.P. Lovecraft on saanut inspiraatiota omiin tarinoihinsa. Horla on tarina yläluokkaisesta miehestä, joka kertoo päiväkirjamaisesti ahdistuksen täyteisestä elämästään ja tuskastaan. Hän aistii ympärillään "Horla" nimisen entiteetin, joka vaikuttaa olevansa hänen ahdistuksensa lähde. Horla ei aiheuta hänelle vain henkisiä ongelmia, vaan myös fyysisiä. Hiljalleen Horla ottaa vallan päähenkilön elämästä, ja päähenkilö vajoaa syvemmälle ja syvemmälle hulluuteen. Lopuksi hän joutuu tekemään todella radikaaleja päätöksiä päästäkseen eroon Horlasta.

Kyllä, psykologisen kauhun ystävät pääsevät todellakin herkuttelemaan tämän tarinan parissa. Sen voi lukea ranskan lisäksi englanniksi ja espanjaksi, mutta tätä ei valitettavasti ole suomennettu. Horla on hieno kuvaus siitä, mitä tapahtuu sellaisen ihmisen päässä, jonka mielenterveys kärsii, eikä hänelle ole apua käden ulottuvilla. Tarina pistää todellakin pohtimaan mielenterveyttä, ja avun hakemisen tärkeyttä. Tämä teksti pitää lukijan otteessaan alusta loppuun asti, ja itsekin luin sen yhdeltä istumalta. Tarinan monitulkintaisuus ja mahdollisuus analysoida sitä niin monella eri tavalla tekevät siitä loistavan aiheen esseelle, esitelmälle, tai muulle ranskan tunnille vaaditulle lukutehtävälle. 

Olen opiskellut ranskaa ala-asteelta asti, joten ranskasta on tullut todella tuttu elinikäinen ystävä. Ranskan kieli ja kulttuuri ovat todella tärkeitä mielenkiinnon kohteita minulle, ja siksi minusta on mahtavaa vihdoin ja viimein tässäkin blogissa jakaa tätäkin innostusta kanssanne. Toivotan kaikille mukavaa koulun ja opiskelujen pariin palaamista, ja mukavia lukuhetkiä! Onnea kaikille myös erityisesti kieltenopiskeluihin!

Silta salaiseen maahan uudelleenluo lapsuuden maagisuuden

Lapsuuden nostalgia asettaa monille vaaleanpunaiset lasit kasvoille. Lapsuudessa katsotut elokuvat, pelatut pelit, ja luetut kirjat tuntuvat usein spesiaaleilta, jonka takia en ole monia lapsuuteni klassikoita uskaltanut katsoa uudestaan aikuisiällä. Niissä on sellaista taikaa, jota en halua rikkoa katsomalla niitä uudestaan nyt, kun ymmärrän maailmasta enemmän kuin silloin. Bridge to Terabithia, tai suomeksi Silta salaiseen maahan on yksi lapsuuteni nostalgisimmista elokuvista. Päädyin katsomaan sen uudestaan, koska löysin sen Netflixistä. Elokuvan katsominen uudestaan aikuisen näkökulmasta oli ilokseni aivan yhtä maaginen, surullinen ja tunteita herättävä kokemus kuin lapsenakin. Tämän päivän postauksen aiheena onkin siis 2007 julkaistu Silta salaiseen maahan elokuva.

Silta salaiseen maahan kertoo Jess nimisestä suurperheen pojasta, joka ystävystyy koulussa Leslie nimisen uuden oppilaan kanssa. Leslie on täynnä mielikuvitusta ja luovuutta. Piirtämistä harrastava Jess on iloinen saadessaan ystävän, joka arvostaa hänenkin luovia puoliaan. Kotona Jess jää siskojensa varjoon, eikä oikein osaa ilmaista itseään perheensä seurassa. Heillä on raha ongelmia, ja Jess antaa ison panoksen kotitöissä. Isä on todella ankara tätä kohtaan, eikä oikein osaa tukea poikaansa.

Viettäessään aikaa Leslien kanssa, kaksikko löytää metsästä salaperäisen köyden. He käyttävät sitä päästäkseen joen toiselle puolelle ja alkavat rakentamaan sinne omaa majapaikkaansa, jossa viettää aikaa koulun jälkeen. He alkavat myös kuvitella Terabithia nimistä maailmaa tähän metsään. Leslie neuvoo Jessiä pitämään mielensä avoimena, jolloin myös hän pääsee mukaan tähän heidän väliseen leikkiinsä. Metsässä piilee salaperäisiä olentoja, jotka muistuttavat erittäin paljon asioita, joiden kanssa he joutuvat kamppailemaan myös oikeassa elämässä. 

Eräänä päivänä Jessin musiikinopettaja pyytää Jessiä mukaan museoreissulle. Jess lähtee. Ajaessaan Leslien talon ohi, hän harkitsee pyytävänsä Leslietä mukaan, mutta päättää kuitenkin olla pyytämättä. Opettaja ja Jess viettävät päivän museossa, mutta kun he palaavat, Jessin perheellä on ikäviä uutisia. Leslie on pudonnut jokeen, lyönyt päänsä, ja hukkunut. Jess on murtunut tästä tiedosta. Hän palaa Terabithiaan etsimään Leslietä, mutta löytääkin sieltä isänsä. Hän avautuu tälle siitä, kuinka hän syyttää itseään Leslien kuolemasta. Isä on läsnä ja kuuntelee. Lopussa Jess päättää mennä Terabithiaan vielä kerran, mutta tällä kertaa hän ottaa siskonsa May Bellin mukaan. May Bell ja Jess kruunataan Terabithian kuninkaaksi ja prinsessaksi.

Silta salaiseen maahan on erittäin kaunis tarina ystävyydestä ja ylitsepääsemisestä. Siinä on todella hienosti kirjoitettu monia tasoja ja vastakkainasetteluja. Leslie on auringonvalo, joka tuo Jessin elämään paljon hyviä asioita. Hänen perheensä on täysi vastakohta Jessin perheelle. Jessin perhe on suuri, äänekäs ja ankara, kun taas Leslien perhe on pieni, hiljainen ja lempeä. Myös nämä kaksi hahmoa ovat toistensa vastakohdat. Leslie on rohkea, positiivinen, eikä pelkää muiden mielipiteitä. Jess taas on ujo ja vetäytyvä. Hän ei halua nolata itseään. Leslie kuitenkin onnistuu vetämään Jessin ulos kuorestaan. Hänestä on helppo pitää. Hän on ystävällinen kaikille, jopa niille, jotka ovat ilkeitä hänelle. Tämä ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus johtaa siihen, että Leslie onnistuu juttelemaan erään koulun kiusaajan, Janicen kanssa. Janice on aiheuttanut paljon harmia muille, mutta Leslie saa hänetkin avautumaan. Jopa Janicella on omat ongelmansa, joista muiden ilkeä kohtelu kumpuaa.

Toinen suuri vastakkainasettelu tässä elokuvassa on oikea maailma, ja Terabithia. Terabithian otukset ovat selkeästi saaneet inspiraation Jessin ja Leslien oikean elämän ongelmista. Heitä vastaan hyökkäävät oravat kuvastavat heidän luokkansa kiusaajaa, iso jättiläinen kuvastaa Janicea, ja metsissä liikkuva mysteerinen tumma varjo paljastuu lopussa Jessin isäksi. Tarina on täynnä juuri tällaisia metaforia, joita oli lapsenakin helppoa ymmärtää. Kun katsoin elokuvan uudelleen, oli helppoa huomata, että tämä on myös tarina siitä, miten lapset voivat oppia käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita. Fantasia ja luominen ovat mielestäni erittäin hyviä tapoja käsitellä omia ongelmiaan ja tunteitaan. Moni taideteos syntyykin juuri suurista tunteista, ja itsellenikin kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa käsitellä asioita ja ilmaista itseäni. 

Tämä tarina on yksi empaattisimmista ja lämpimimmistä tarinoista, jonka olen kokenut. Siinä ei ole oikeastaan pahiksia, vaan kaikki hahmot ovat aitoja ihmisiä, joilla on aitoja ongelmia. Kaikilla heistä on omat kamppailunsa, eivätkä kaikki heistä ole löytäneet hyviä tapoja purkaa ja ilmaista itseään. Se ei kuitenkaan tee heistä pahoja ihmisiä. Silta salaiseen maahan on täynnä lapsuuden taikaa, ja Leslien ja Jessin välinen ystävyys on todella kauniisti kirjoitettu. Elokuva käsittelee myös kuoleman todella hienotunteisesti ja aidosti. Kohtaus, jossa Jess saa tietää ystävänsä kuolemasta osui suoraan sydämeen, mutta vielä syvemmälle osui kohtaus, jossa hän avautui syyllisyyden tunteestaan isälleen. Heillä oli ollut kivinen suhde, joten minusta tämä kohtaus oli täydellinen päätös heidän väliselle tarinalleen. Ankara isä, joka ei ollut ollut poikansa tukena juuri ollenkaan elokuvan aikana todisti tässä, että välittää kuitenkin pojastaan todella paljon. 

Tunteita herättävä, maaginen ja lämminhenkinen ovat ne sanat, jotka kuvailevat tätä tarinaa kaikista parhaiten. Katselukokemukseni oli erittäin positiivinen niin lapsena kuin myös aikuisena, enkä voi suositella tätä elokuvaa tarpeeksi. Minusta Silta salaiseen maahan onnistuu luomaan erittäin maagisen ja taianomaisen kokemuksen myös aikuisille. Terabithia on selkeästi metafora lasten mielikuvitukselle, ja elokuvan pääkaksikko on täynnä luovuutta. 

Melanie Martinez ja Crybabyn kasvutarina

2019 yksi suosikkilaulajistani julkaisi ensimmäisen musikaalielokuvansa nimeltä K-12. Kyseisen elokuvan vuosipäivä lähestyy, joten mikä parempi aika kirjoitella postausta Melanie Martinezin tuotannosta! Tässä postauksessa aion K-12 elokuvan lisäksi käsitellä Martinezin tapaa kertoa tarinaa myös hänen aiemmassa albumissaan, Crybaby. Hän on yksi nuoruuteni idoleista, koska hänen musiikkinsa on todellakin täynnä persoonaa, ja lisäksi jokainen hänen albumeistaan kertoo tarinaa todella omalaatuisella tavalla.

Crybaby

Martinezin ensimmäinen albumi Crybaby julkaistiin vuonna 2015. Se aloittaa Martinezin tarinan Crybabysta. Albumin fyysisissä kopioissa on mukana jopa pieni satukirjamainen lehtinen, joka sisältää kuvia, sekä Crybabyn tarinaa selitettynä satukirjan tyyliin. Crybaby on nuori tyttö, joka kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa. Hänellä on suuri sydän, paljon unelmia, mutta valitettavasti elämä ei ole kohdellut häntä kovin hyvin. Martinezin omien sanojen mukaan Crybaby on lapsi, joka joutuu elämään aikuisten maailmassa. Seuraavissa kappaleissa on oma näkemykseni Crybabyn (albumin, sekä hahmon) tarinasta.

Albumin ensimmäinen laulu Crybaby esittelee kuuntelijalle tämän päähenkilön. Dollhouse ja Sippy cup taas esittelevät hänen perheensä, ja elämäntilanteensa. Kyseisissä kappaleissa kuuntelijalle selviää, ettei Crybabyn perhe-elämä ole yhtä täydellistä kuin miltä se ulospäin voisi vaikuttaa. Kappaleessa Carousel Crybaby ilmaisee turhautumisensa tilanteeseensa. Hänestä tuntuu, että hän ei pääse millään pois elämänsä karusellista, joka vain toistaa itseään. Albumin seuraavassa kappaleessa Alphabet boyssa hän kuitenkin tapaa pojan, johon hän tämän vioista huolimatta ihastuu. Kappaleessaan Soap hän kuitenkin toivoo, ettei olisi paljastanut pojalle tunteitaan, vaikka siitä seuraavassa kappaleessa Training wheels, nämä kaksi yrittävät saada suhdettaan toimimaan. Pity partyssa kukaan, edes aakkospoika, ei saavu hänen syntymäpäiväjuhliinsa, joten luonnollisesti hän suree asiaa. Surullisia syntymäpäivä juhlia seuraa yksi Crybabyn elämän traumaattisimmista kokemuksista: hänet kidnapataan. Tag you're it ja Milk and cookies kuvaavat Crybabyn kidnappausta, sekä sitä, miten hän pääsee pakenemaan. Paettuaan kidnappaajansa luota, hän palaa rakkautensa luokse, joka on kuitenkin jonkun toisen tytön kanssa. Crybaby ei pidä tästä yhtään. Häntä ärsyttää erityisesti tämä toinen tyttö, ja hän haluaa pojan täysin itselleen. Mrs. Potatohead kappaleessa tulee ilmi, että Crybaby on erittäin epävarma kehostaan, ja haluaa lähteä muuttamaan sitä saadakseen rakkautta. Hän päätyy kauneusleikkaukseen, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole hyväksi hänen mielenterveydelleen, mikä käy ilmi kappaleessa Mad hatter. Kauneusleikkaukset eivät tuoneet hänelle rakkautta, ja hänen suhteensa aakkospoikaan on vieläkin häilyvä. Play date kuvailee sitä, kuinka Crybaby haluaisi vakavan suhteen, kun taas aakkospoika vain leikkii hänen tunteillaan. Kappaleessa Teddy bear Crybaby viimein tajuaa jättää pojan taakseen, koska tämä on väkivaltainen. Viimeisessä kappaleessa Cake Crybaby tajuaa oman arvonsa, ja lähtee lopullisesti.

K-12

Crybaby albumia seuraa K-12 niminen musikaalielokuva, joka on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. Se jatkaa Crybabyn tarinaa näyttämällä millaista hänen kouluelämänsä on. Tämä elokuva on suurimmaksi osaksi yksi pitkä musiikkivideo, joka kattaa kaikki tämän albumin laulut, mutta tarina on kuitenkin todella syvällinen ja omaperäisesti kerrottu. 

Päähenkilömme herää uuteen kouluaamuun, ja valmistautuu lähtemään kouluun. Crybaby hyppää bussiin parhaan ystävänsä Angelitan kanssa, ja ensimmäisen kappaleen aikana katsoja pääsee näkemään kuinka kaoottista meininki on: kiusaamista, ahdistelua, vaikka ja mitä. Pian kuitenkin paljastuu, että Crybabylla ja Angelitalla on salaperäisiä voimia, jotka pelastavat tilanteen. 

Kun tytöt pääsevät luokkaan, Crybaby juttelee hetken luokkalaisensa Brendonin kanssa, mikä saa Kellyn, tämän tyttöystävän kateelliseksi. Kappaleessa Classfight Kelly ja Crybaby tappelevat välitunnilla. Laulussa Crybaby yrittää kysyä äidiltään neuvoja siihen, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta äiti on kotona sammuneena, eikä voi siksi neuvoa tytärtään. 

Jouduttuaan rehtorin puhutteluun tappelun vuoksi, Crybaby saa tietää, että oppilaille pakkosyötetään lääkkeitä, jotta he olisivat tottelevaisempia. Kappaleessa The principal hän kritisoi tätä toimintatapaa, mutta hän joutuukin pian "Show and tell" esitelmään kaikkien eteen. Sieltä hänet ja Angelita lähetetään terveydenhoitajalle kappaleen Nurse's office voimin. Onneksi heidät pelastaa Lilith, heidän hengellinen opastajansa. 

Tytöt pääsevät seuraavalle tunnille, joka on ilmaisutaitoa. Drama club kappaleen soidessa Crybaby ilmaisee haluttomuutensa esittää kiltisti vaimoa, joka vain istuu kotona, ja kokkaa aviomiehelleen. Esityksensä aikana hän onnistuu puhumaan aivopestyille koulutovereilleen suoraan, ja kertomaan, että heitä koetetaan hallita. Koulussa syttyy kapina, joka johtaa rehtorin kuolemaan. Kun hänet on haudattu, tytöt suuntaavat seuraavalle tunnille. Matkalla he tapaavat uuden ystävän, Celesten, jolla on samanlaisia voimia kuin heillä.

Tytöt joutuvat vaihtamaan vaatteensa uimapukuun, silä seuraavan kappaleen ajan heillä on luvassa uintia. Luokan pojat tuntuvat katsovan Crybabya kuin esinettä, tai kuin kakkua. Kappaleen Strawberry shortcake alkaessa, päähenkilömme ilmaisee ahdistuksensa tästä tilanteesta. Hän on kuin kakku, josta pojat ottavat palasia ilman hänen suostumustaan. Onneksi pian alkaa ruokatunti, jonne Crybaby lähtee ystäviensä kanssa. Siellä Kelly kuitenkin yrittää suostutella Crybabya syömään kanssaan. Lunchbox friends alkaa soida, ja Crybaby selittää, ettei häntä kiinnosta pinnallinen ystävyys. Ruokalassa syttyy ruokasota, jonka aikana Crybaby ja kumppanit pakenevat vessaan. Vessasta he löytävät syömishäiriötä sairastavan Fleurin, jonka kanssa he ystävystyvät. Crybaby koettaa parhaansa mukaan tukea Fleuria laulussa Orange juice.

Kaunis ystävyyden hetki ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun Crybaby päätyy jälki-istuntoon. Kelly on kannellut hänestä rehtorin pojalle Leolle, ja Detention laulun soidessa, Crybaby käyttää voimiaan päästäkseen pois. Hän ja kumppanit alkavat suunnitella koulun tuhoamista, mutta Angelita huomaakin ihastuneensa hiukan opettajaansa. Kappale Teacher's pet kuvailee Angelitan ja opettajan tuhoon päättyvää suhdetta, josta Angelita kuitenkin onneksi pääsee pakenemaan. Seuraavassa kappaleessa Highschool sweethearts katsojille selviää, mikä Crybabyn mielestä on tärkeää parisuhteessa. 

Lopuksi, elokuvan viimeinen kappale Recess alkaa soida. Kyseisen laulun tapahtumat sijoittuvat koulun tanssiaisiin, joiden aikana tytöt ovat suunnitelleet tuhoavansa koulun. Kaikki menee suurimmaksi osaksi suunnitelman mukaan, muutamaa dramaattista hetkeä lukuunottamatta, ja pian tytöt pakenevat paikalta. Elokuva päättyy siihen, kun Lilith tulee noutamaan tyttöjä, ja he kaikki lähtevät hänen matkaansa.

Oma mielipiteeni

Kuten näkyy, sille on syy miksi rakastan Melanie Martinezin tuotantoa. Hänellä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa musiikillaan. Hän ottaa asioita lasten maailmasta, ja tekee niistä metaforia aikuisten ongelmista. Etenkin ensimmäinen albumi, Crybaby, toteuttaa tätä tyyliä loistavasti. Lisäksi se, miten albumi albumilta pääsemme näkemään kuinka Crybaby kasvaa vaikeuksistaan huolimatta aikuiseksi, on todella mielenkiintoista. Koko Martinezin tuotanto kertoo tästä hahmosta, ja hänen matkastaan vaikeasta lapsuudesta aikuisuuteen. 

Arvostan Martinezia sanoittajana erittäin paljon. Kaikki hänen laulunsa toimivat osana tätä isoa Crybabyn kasvutarinaa, mutta ne toimivat myös itsenäisinä omina kappaleinaan. Jokaisessa on sanoma, jonka voi ymmärtää, vaikkei olisikaan perillä tästä tarinasta. Etenkin K-12 elokuvan kappaleet toimivat loistavasti myös itsenäisinä, koska niissä Martinez kritisoi monia yhteiskunnan epäkohtia ja ilmiöitä. Samaan aikaan nämä kappaleet kuitenkin kertovat myös Crybabyn oman maailman tarinaa, joten ne voi ymmärtää useammilla tavoilla. Monitulkintaisuus on minusta erittäin arvostettava piirre sanoituksissa, sekä tarinoissa yleensäkin. Jos tarina voi avautua eri ihmisille eri tavoin, se on minusta erittäin onnistunut.

Crybabyn tarina jatkuu aivan mahtavassa After school albumissa, josta tulen kirjoittamaan joskus omankin postauksen. Suosittelen lämpimästi sitä odotellessa tutustumaan Crybaby albumiin, sekä K-12 elokuvaan, sillä molemmat löytyvät Youtubesta Martinezin kanavalta ilmaiseksi. Lisäksi Crybaby albumin musiikkivideot kannattaa todellakin tsekata, koska nekin omalla tavallaan syventävät tätä tarinaa. Martinez on todella monilahjakas taiteilija, ja odotan innolla hänen seuraavia projektejaan.

Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää varjoon

Martta Kaukosen 2021 julkaistu esikoisteos Terapiassa nousi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kun kuulin, että tämän vuoden heinäkuussa julkaistaisiin Kaukosen toinen kirja, Sinun varjossasi aloin odottaa sitä kuin kuuta nousevaa. Vihdoin ja viimein, odotukseni tuli päätökseen, kun heinäkuun puolessa välissä kirja ilmestyi BookBeattiin. Sukelsin puolen vuoden innokkaan odotuksen jälkeen tämän tarinan pariin heti, enkä todellakaan pettynyt.

Kuten ensimmäisessä kirjassaan, tässäkin Kaukonen on käyttänyt näkökulmatekniikkaa. Päähenkilöitä on neljä, kuten Terapiassakin. Tällä kertaa päähenkilöt ovat taidehistorian tutkija Anne, tunnettu näyttelijä Minna, lukiosta loistavin arvosanoin valmistunut, mutta nykyään työtön Suvi, sekä omalaatuinen performanssitaiteilija Roni. Anne haluaa luoda performanssin, ja ottaa yhteyttä kirjan muihin hahmoihin voidakseen järjestää kyseisen performanssin. Ronin on tarkoitus toimia sen ohjaajana, Minnan näyttelijänä, ja Suvin rooli on antaa tavallisen kaduntallaajan näkemyksiä esityksestä. Esityksen aiheena on #metoo-liike, joka on viime vuosina saanut aikaan paljon keskustelua. Anne, Minna, Roni ja Suvi alkavat yhdessä suunnitella performanssia, mutta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, että kaikilla heistä on omat syynsä olla mukana tässä projektissa. 

Anne, Suvi, Minna ja Roni keksivät, että performanssin ideana voisi olla anteeksipyyntö. Minna, jonka eräs kuuluisa suomalainen ohjaaja Sami on raiskannut, tulisi saamaan anteeksipyynnön, jota hän ei aiemmin ollut saanut. Roni pohtii, miten tämän voisi toteuttaa, kun taas Suvi ei haluaisi edes olla paikalla. Anteeksipyyntö performanssi jää kuitenkin hyvin paljolti tarinassa taka-alalle, kun hahmojen taustat ja oikeat motiivit tulevat pinnalle yhä vain näkyvämmin ja näkyvämmin. Lukijalle alkaa selvitä, ettei anteeksipyyntö olekaan se asia, mitä tämä performanssiryhmä haluaa saada. Tämä ryhmä janoaa kostoa.

Nimi Sinun varjossasi sopii minusta tälle tarinalle täydellisesti. Se kuvaa kaikkia päähenkilöitä, koska jokainen heistä elää menneisyytensä tapahtumien varjossa. Minna koettaa parhaansa mukaan käsitellä sitä, että tuli raiskatuksi, mutta hänen menneisyydessään on muutakin pimeää, jolta hän koettaa paeta. Suvi taas koettaa unohtaa lukioaikana tuntemalleen tytölle tapahtuneita kauheuksia, eikä ole ollut entisensä kyseisten koettelemusten jälkeen. Roni taas on kuuluisan taidemaalari Roosa Purppuran poika. Edesmennyt Roosa ei koskaan pitänyt Ronin performanssitaiteesta, eikä tullut Ronin kanssa kovin hyvin toimeen. Ronilla on kuitenkin todella paljon syitä olla katkera äidilleen. Annellakin on omat vaikeutensa menneisyydessä, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän hänen ex-mieheensä. Kaikki ei myöskään ole miltä näyttää, ja nämä menneisyyden varjot paljastuvat pikkuhiljaa paljon isommiksi kuin aluksi olisi voinut luulla. Hahmojen keskinäiset suhteet ja palapelin palasten hidas, mutta todella palkitseva yhteen loksahtaminen tekee tästä tarinasta melkein yhdeltä istumalta luettavan. Oli erittäin vaikeaa lopettaa lukemista, kun mielenkiinto pysyi koko ajan korkealla.

Odotukseni olivat todella korkealla, koska Kaukosen esikoisteos oli niin loistava. Minusta tämä teos ylsi vähintäänkin yhtä vertahyytävälle tasolle, ja loppua kohden jopa korkeammalle kuin Terapiassa. Se tapa, jolla Kaukonen rakentaa mysteeriä on todella koukuttava ja mukaansatempaava. Tämän tarina ei kyllästytä missään vaiheessa. Kaukosen ensimmäisen kirjan tapaan, tätäkin lueskellessa päätyy miettimään, kenen sanaan oikeastaan voi luottaa. Kirjassa käytetty näkökulma tekniikka antaa Kaukoselle todella mahtavan tilaisuuden luoda jännitettä, koska eri hahmot näkevät saman tilanteen tietenkin omista näkökulmistaan. Lisäksi kaikilla hahmoilla on omat salaisuutensa, motivaationsa, sekä vaikeat menneisyytensä.

Pidän Kaukosen kirjoitustyylissä todella paljon siitä, miten hän osaa yhdistää näin monta eri hahmoa. Anne ei todellakaan valinnut performanssinsa työryhmään Suvia, Ronia, taikka Minnaa vain sattumalta. Jokainen heistä on valittu syystä. Kaikkien menneisyydet sitoutuvat yhteen vertahyytävällä ja erittäin odottamattomalla tavalla. Toki se, että #metoo on erittäin vahvassa roolissa tässä tarinassa antoi lukijalle jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten nämä hahmot tulevat liittymään toisiinsa. Loppuratkaisu tulee silti aivan puskista. Kyllä, loppuratkaisu on osittain arvattavissa, eikä se tietenkään tule puskista sillä tavalla, ettei se kävisi järkeen. Kuten Kaukosen esikoisteoksessakin, loppuratkaisu sai minut henkäisemään, kun palapelin palaset loksahtivat kohdilleen. Totta kai tämä oli selitys asioille, joita aiemmissa luvuissa pohdin! 

Minusta nerokkainta tässä kirjassa oli hahmojen rakennus. Kaikkien hahmojen menneisyyksien tullessa julki, ne teot, mihin osa heistä päätyi, kävivät järkeen. Kaukonen osaa todellakin rakentaa hahmoja, ja päästää lukijat heidän päidensä sisään. Kaikki hahmot olivat todella persoonallisia, ja heidät oli helppo erottaa toisistaan niin puhetyyleistä, ajatusmaailmasta kuin myös sanavalinnoista. Jokainen heistä tuntuu aidolta yksilöltä, ja heidän persoonallisuuksiinsa, sekä elämiinsä oli todella mielenkiintoista uppoutua. 

Paljastamatta liikaa, tarinan loppu oli todella vertahyytävä ja nerokas. Ensimmäisellä lukukerralla lukija ei todellakaan pystyisi arvaamaan sitä, kuinka pitkälle hahmojen teot voisivat mennä. Kun selailin tekstiä uudestaan läpi sieltä täältä, huomasin kuitenkin saman asian kuin Kaukosen ensimmäisessä kirjassa: tekstiin on istutettu hajanaisesti pieniä siemeniä, jotka toisella lukukerralla on helpompi huomata. Kaikki tapahtumat rakentuvat pikkuhiljaa, ja käyvät täysin järkeen tarinan kontekstissa. Moni asia tulee tekstissä valoon aivan toisella tavalla, kun tietää loppuratkaisun.

Minun on vaikea keksiä paljoa kritisoitavaa tästä taitavasti kirjoitetusta tarinasta. Kaikki asiat, joista ajattelin voivani kritisoida teosta sitä lukiessani saivat kuitenkin mielenräjäyttävän loppuratkaisun ja selityksen. Tämä tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun, enkä voi muuta kuin ihailla Kaukosen tekstejä. 

Tässäkin kirjassa on äänikirja versiossa hyödynnetty useampia lukijoita, mistä pidin myös ensimmäisessä kirjassa. Rooleihin valikoituivat Anna Saksman, Satu Paavola, sekä Ilkka Villi, jotka toimivat myös Terapiassa kirjan lukijoina. Ainoana uutena lukijana oli Eija Ahvo. Minusta oli hieno idea valita samoja lukijoita tähänkin teokseen, ja suosittelenkin tämän kirjan lukemista äänikirjana erittäin lämpimästi. Odotan innolla sitä, mitä Kaukonen tulee kirjoittamaan seuraavaksi, ja toivon todella hartaasti, että hänen tekstinsä pääsisivät joskus myös valkokankaalle. Trillerien ystävät, Kaukosta ei kannata missään nimessä missata.