Jos pidät videopeleistä, olet varmasti pelannut jotakin peliä, jonka päähenkilö, jota pelaaja hallitsee, on "silent protagonist", eli hiljainen protagonisti. Hiljainen protagonisti, eli päähenkilö, puhuu pelin aikana erittäin vähän, jos ollenkaan. Syitä sille, miksi pelintekijät ovat päättäneet, ettei pelattavalla hahmolla ole lainkaan dialogia, on monia. Minulle tarina ja hahmot ovat erittäin tärkeä osa videopelejä, joita tykkään pelata, joten eikö olisi loogista, etten pitäisi hiljaisista protagonisteista?
Olen pelannut useita pelejä, joissa on käytetty hiljaista protagonistia. Osa niistä peleistä, joita rakastan eniten koko maailmassa, omaavat myös protagonistin, joka ei puhu pelin aikana juuri ollenkaan. Tässä postauksessa haluankin käsitellä niitä pelejä, jotka ovat onnistuneet luomaan erittäin persoonallisia hiljaisia pelihahmoja. Joillakin näistä hiljaisista hahmoista on mielestäni jopa enemmän persoonallisuutta kuin hahmoilla, joilla on paljon dialogia. Päätös siitä, että hahmo ei sano pelissä sanaakaan pakottaa pelintekijät ja käsikirjoittajat keksimään toisenlaisia tapoja välittää pelaajille viesti siitä, millainen hahmon luonne on.
Aloitetaan kaikkien rakastamasta ja erittäin tunnetusta, ikonisesta Crash Bandicootista. Crash on erittäin tunnettu hiljainen protagonisti hahmo, joka ei puhu pelisarjassa laisinkaan. Se saattaa olla joillekin yllätys, että Crash lasketaan hiljaiseksi protagonistiksi, koska hänen persoonansa ei todellakaan ole hiljainen. Crash on erittäin täynnä persoonaa, vaikkemme saakkaan tietää hänestä mitään sanojen avulla. Peleissä hänen persoonansa tuodaan kuitenkin esiin monilla muilla tavoilla. Koko pelisarja ja kaikki sen hahmot ovat todella sarjakuvamaisia, tai paremminkin englanniksi sanottuna cartoony. Heidän kasvojensa ilmeet ovat liioiteltuja, joten pelaajan on helppo tunnistaa hahmojen tunteet. Crash on hiukan höpsö ja kömpelö, vaikkakin hyväsydäminen. Tätä pussirottaa ei ole siunattu älyllä, mutta se, missä hän on loistaa on fyysinen kunto, erilaisten vempeleiden käytön nopea oppiminen, sekä hullujen ideoiden keksiminen. Kaiken tämän pelaaja oppii Crashista seuraamalla, miten muut pelin hahmot häntä kohtelevat, miten häneen suhtaudutaan, sekä tietenkin Crashin omista ilmeistä ja eleistä, ja pelimekaniikoista. Tämä hiljainen protagonisti ei tarvitse sanoja, koska hänen luonteensa on helppo ymmärtää.
Seuraavaksi mainitsenkin kolme hiljaista hahmoa, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Persona pelisarjalle on erittäin tyypillistä, että pelattava hahmo on hiljainen protagonisti. Näin on ainakin niissä Persona peleissä, jotka olen itse kokenut, eli Persona 3, 4 ja 5. Tämä pelisarja jäi minulle erittäin voimakkaasti mieleen juuri sen hahmojen takia. Jokainen näistä pelisarjan peleistä omaa aivan omanlaisensa tarinan, omanlaisensa persoonalliset hahmot, ja jopa kolme aivan uniikkia ja persoonallista pelattavaa päähenkilöä, joista kukaan ei varsinaisesti puhu. Persona pelit ovat suurimmaksi osaksi ääninäyteltyjä, ja toki myös päähenkilöillä on ääninäyttelijät, mutta he eivät varsinaisesti puhu. Heillä on kuitenkin jonkin verran dialogia. Pelaaja pääsee hallitsemaan pelaamansa hahmon arkea, sitä, kenen kanssa hän viettää vapaa-aikaansa, ja miten hahmo reagoi tietyissä tilanteissa. Usein pelaajalle annetaan kaksi tai kolme eri vastausvaihtoehtoa, kun joku toinen hahmo esimerkiksi juttelee omalle hahmolle. Nämä vaihtoehdot ovat usein keskenään samankaltaisia, tai sitten täysin erilaisia. Itse tulkitsen tätä pelimekaniikkaa siten, että jokainen vastausvaihtoehto on pelihahmon oma ajatus, mutta pelaaja itse saa valita, mitä hahmo oikeasti vastaa.
Tässäkin pelisarjassa pelaaja saa myös nähdä oman pelattavan hahmonsa persoonaa osittain muiden hahmojen kautta. Se, miten muut hahmot reagoivat omaan hahmoon kertoo myös kyseisestä hahmosta jonkin verran. Esimerkiksi Persona 4:sen pelattava hahmo, jonka kanon nimeksi on valikoitunut You, on selkeästi rohkea naisten mies. Persona 5:sen Akira, tai Joker saa toki myös naisten suosiota, mutta hän jäi mieleeni enemmänkin siistinä, hiukan mysteerisenä pahana poikana, jolla on oikeasti todella vahva oikeudentaju. Myös pelin teemat ovat mukana tukemassa ja rakentamassa kuvaa näiden hahmojen kanon luonteesta. He eivät ole vain tyhjiä valkokankaita, joille pelaaja voi projisoida oman luonteensa, vaikkakin pelaaja voi vaikuttaa pelihahmoon todella vahvasti.
Kolmantena esimerkkinä hiljaisesta protagonistista, joka on täynnä luonnetta, on mielestäni Link pelistä Breath of the wild. BOTW on ensimmäinen Zelda pelini, joten en osaa kommentoida Linkin luonnetta muissa Zelda peleissä, mutta tässä pelissä Link on minusta erittäin persoonallinen. Kuten aiemmin mainitsemissani peleissä Crashissa ja Personassakin, Linkin luonne tulee todella vahvasti esiin muiden reaktioista häneen. Lisäksi pelissä on kohtauksia, jossa näytetään palasia Linkin menneisyydestä. Näissä kohtauksissa hän auttaa prinsessa Zeldaa suojelemalla tätä. Zeldan dialogista saamme tietää Linkistä itse asiassa aika paljonkin. Myös hänen tekonsa puhuvat puolestaan, kun analysoidaan, millainen luonne hänellä on. Link on urhea, valmis taistelemaan kuolemaan saakka puolustaakseen prinsessaa, sekä Hyrulen valtakuntaa, ja hän on erittäin lojaali. Tämä seikkailunhaluinen "nuori" mies on kuitenkin myös todella loistava improvisoimaan ja hänellä on paljon heittäytymiskykyä. Tämä puoli hänestä tulee esiin, kun pelaaja seikkailee ympäri Hyrulea suorittaen erilaisia sivutehtäviä. Link ottaa avosylin vastaan erilaiset haasteet, avunpyynnöt, ja käskyt. Hän pukeutuu naiseksi ongelmitta, päästäkseen Gerudo towniin, käy ottamassa kuvia vaarallisista otuksista ympäri Hyrulea, jotta voisi saada toisilta pelihahmoilta jotain, mitä tarvitsee ja suojelee muita seikkailijoita Moblinien hyökkäyksiltä. Link on todella reilu hahmo. Hän voisi helposti päihittää tavalliset seikkailijat, muut Hylianit, sekä monet muut Hyrulen asukit taistelussa, ja ottaa heiltä väkisin sen, mitä tarvitsee edetäkseen matkallaan. Hän ei kuitenkaan kertaakaan vie toisilta hahmoilta mitään, vaan tuo heille heidän pyytämänsä asiat vastineeksi jostain muusta.
Tässäkin pelissä Linkillä on tavallaan myös dialogia, koska hän voi puhua kymmenille muille hahmoille, ja pelaaja voi valita, mitä hän sanoo. Minusta Link on erittäin karismaattinen ja huumorintajuinen. Hän osaa lukea eri hahmoja todella hyvin, koska hänellä on aina vastaus valmiina kaikkeen, mitä hänelle sanotaan, ainakin suurimman osan ajasta. Ja ilmeet, sekä eleet, ovat mukana rakentamassa hänen hahmoaan, kuten myös Crashissa. Vaikka Link ottaa työnsä ja tehtävänsä Hyrulen suojelijana vakavasti, hän osaa suhtautua moniin asioihin myös huumorilla.
Hahmo, jolla ei kuitenkaan ole kovin paljoa persoonaa, jos ollenkaan, on Pokémon Let's go Pikachun pelattava hahmo. Pelaaja saa itse valita, onko oma pelihahmo tyttö vai poika, mutta se ei vaikuta pelin tarinaan ollenkaan. Toisin kuin muilla mainitsemillani hahmoilla, tällä hahmolla ei ole minkäänlaista tausta tarinaa. Kaikilla aiemmin mainitsemillani hahmoilla on jonkinlainen taustatarina, mutta LGP:n pelattava hiljainen päähahmo on niin sanotusti blank slate, eli tyhjä taulu. Hahmolla on vain ja ainoastaan eri tunnetiloja kuvaavat ilmeet, muttei yhtään dialogia, eikä minkäänlaista persoonaa. Myöskään ulkopuolinen maailma ei juurikaan kommentoi pelaajan hahmoa, joten pelattavan hahmon persoonasta ei oikeastaan saa mitään irti. Tämä hahmo on ainoastaan sitä varten, että pelaaja voi projisoida itsensä sen kenkiin.
Haluan hiukan sukeltaa tässä postauksessa myös Undertalen Friskiin, ja Deltarunen Krisiin. Kumpikin näistä peleistä pistää pelaajan pohtimaan pelaajan ja pelihahmon suhdetta, erityisesti Deltarune. En aio avata sitä vesihanaa, joka on faniteoriat näistä peleistä, vaikkakin ne ovat erittäin mielenkiintoinen kaninkolo, johon tulen joku päivä palaamaan. Aloitetaan Undertalen Friskistä.
Pelaajille kerrotaan heti Undertalen alussa Friskin taustatarina todella pintapuolisesti. Hän putoaa koloon, ja löytää itsensä Undergroundista, eli alamaailmasta, joka on täynnä erilaisia hirviöitä. Hän on ainoa ihminen Undergroundissa, ja lähtee etsimään tietä ulos. Matkan aikana hän tapaa monia todella omalaatuisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Tässä pelissä on periaatteessa kaksi eri tapaa pelata. Voit tappaa kaikki otukset tieltäsi, tai armahtaa ne. Nämä kaksi eri pelitapaa päättyvät kahteen aivan erilaiseen loppuun. Lisäksi se, miten pelaat, vaikuttaa erittäin vahvasti Friskin persoonaan ja siihen, miten häneen suhtaudutaan. Kun pelaa tappamatta ketään, Frisk saa elinikäisiä ystäviä, ja aivan mahtavan seikkailun, kun taas jos Frisk tappaa kaikki tieltään, tarina onkin todella kylmä, surullinen ja epätoivoinen. Tämä hahmo on siis kuin kolikko. Friskillä itsellään ei periaatteessa ole luonnetta, vaan hän toimii peilinä pelaajalle itselleen. Pelaajan päätökset määrittävät sen, kuka Frisk on paljon vahvemmin kuin muissa mainitsemissani peleissä. Toki esimerkiksi Personassa pelaaja voi tuoda pelattavaan hahmoon tiettyjä vivahde eroja valinnoillaan, mutta se, kuka Frisk on Undertalen lopussa on täysin pelaajan käsissä.
Deltarunen Kris on erittäin mielenkiintoinen tapaus. Pelaajan ja tämän hahmon suhde on saanut aikaiseksi tuhansia faniteorioita, sekä analyysivideoita Toby Foxin faneilta. Tästä hahmosta on kuitenkin helpointa sanoa, että hänellä on persoona pelaajan hallinnan ulkopuolella, koska Kris tekee pelin aikana omia päätöksiä. Deltarunen kummankin tähän asti julkaistun chapterin lopussa Kris tekee asioita, joihin pelaajalla itsellä ei ole valtaa vaikuttaa. Kuten Undertalessakin, Deltarunessakin on kaksi tapaa pelata: tapa tai armahda kaikki. Tällä kertaa nämä kaksi polkua eivät kuitenkaan johda kovin erilaisiin loppuihin. Näissä lopuissa on tietenkin eroja, mutta Kris on hahmona kuitenkin suuri mysteeri. Toby Fox on kirjoittanut tämän hahmon todella nerokkaasti. Pelaaja voi muiden hahmojen puheiden perusteella päätellä, että Kris on lapsi, jolla on ongelmia. Hän ikävöi todella vahvasti veljeään, joka on muuttanut pois kotoa opiskelujen perässä. Kris on todella ilkikurinen, ja tekeekin paljon jekkuja, mutta pelaaja ei vielä voi ainakaan kahden chapterin perusteella sanoa tästä hahmosta muuta. On selvää, että Krisillä on vahva tahto, ja todella mielenkiintoinen persoona, mutta tämä peli kyseenalaistaa nerokkaasti sen, mikä on osa Krisin omaa persoonaa, ja mikä on pelaajan valintaa.
Hiljaiset protagonistit todistavat sen, ettei hahmo aina tarvitse sanoja ilmaistakseen persoonallisuutensa ja luonteensa. Minusta hahmot, joita käsittelin tässä postauksessa ovat Pokémonin päähenkilöä lukuunottamatta ehkä kaikista persoonallisimpia pelihahmoja, joihin olen törmännyt itse pelaamissani peleissä. Se, kun pelintekijät rajoittavat hahmolta pois käytöstä kaiken dialogin ja puheen, on saanut nämä erittäin taitavat käsikirjoittajat, animoijat, ja muut hahmoa luomassa olleet tahot, keksimään erittäin hienoja tapoja tuoda esiin kyseisten hahmojen tarinat ja persoonat ilman sanoja. Siksi pidänkin näistä hahmoista erittäin paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti