Kikka, enemmän kuin viihdyttäjä

Pidemmän bloggailutaukoni aikana, tätä viikottaista kirjoittelua on tullut jo ikävä. Koulu on syönyt kaiken aikani, joten blogi oli pakko pistää tauolle. Onneksi minulta löytyi kuitenkin aikaa käydä ystävieni kanssa katsomassa uusi Kikka elokuva viime viikolla, josta minun oli aivan pakko päästä taas kirjoittamaan.

Kikka! on vuonna 2022 ilmestynyt elokuva, joka kertoo laulaja Kirsi Viilosen (naimisiin mentyään Sirénin) elämästä ja urasta. Elokuvassa on toki käytetty jonkin verran fiktion keinoja, ja tarinaan on lisätty jonkun verran hahmoja. Se kuitenkin onnistuu antamaan rajun ja realistisen kuvan siitä, millaista oli olla Kikka.

Elokuvan alussa Kikka, eli Kirsi, on elämäniloa ja unelmia täynnä oleva nuori nainen, joka rakastaa esiintymistä yli kaiken. Hän on todella valloittava persoona, jota ei vain voi unohtaa. Jos on tavannut Kikan, sen kyllä tietää. Hän työskentelee Stockmannissa päivisin, ja vapaa ajallaan hän huolehti mummostaan, ja kävi toki silloin tällöin bilettämässä. Eräänä bileiltana hän päätyy juttelemaan baarin tiskijukkana toimivan Paulan kanssa. Kun DJ:n laitteisiin tulee vika, Kikka ottaa lavan ja illan haltuun tuosta noin vain. Hän viihdyttää ja ylläpitää yökerhon hyvää tanssifiilistä sen aikaa, kun Paula saa vian kojattua. Paula huomaa Kikan potentiaalin, ja siitä alkaa näiden nuorten naisten ystävyys. 

Kikka kertoo Paulalle unelmoivansa laulajan urasta, ja Paula päättää auttaa uutta ystäväänsä löytämään menestyksen tielle ja kaksikko onnistuukin saamaan Kikalle hienoja mahdollisuuksia. Paula koittaa parhaansa mukaan antaa Kikalle parhaat mahdollisuudet ja pitää hänet kurissa. Hän ei kuitenkaan onnistu kesyttämään Kikkaa, mikä vaikuttaa aluksi olevan mahdollinen haitta hänen uralleen. Kikan erikoisuus ja karisma kuitenkin paistavat läpi niin vahvasti, että hän saa kuin saakin suosiota. Nousevalle artistille aletaan säveltää singleä, joka on jäänytkin yhdeksi hänen uransa suosituimmista kappaleista: Mä haluun viihdyttää. 

Ura lähtee nousuun, ja pian Kikka pääseekin jo kuvaamaan ensimmäistä musiikkivideotaan. Kuvaukset eivät kuitenkaan suju odotetusti, kun paita valahtaa hänen päältään hiukan liian alas yhdessä kohtauksessa. Paula koettaa parhaansa mukaan varmistaa, että kyseistä otosta ei käytettäisi lopullisessa videossa. Hänelle luvataan, että nännin vilahdusta ei näytettäisi, mutta kuinkas kävikään. Paula, ja etenkin Kikka ovat musertuneita, koska luulevat, että laulajan ura on ohi jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Pian kuitenkin selviää, että kaikki pitivät tästä uudesta kappaleesta, ja haastattelusoittopyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista. Kikka antaa haastatteluja, saa lisää keikkoja, ja pääsee matkustelemaan ympäri Suomea. Keikkareissut ovat erittäin railakkaita ja täynnä bileitä. Kirkassilmäiselle Kikallekin alkaa pikku hiljaa selvitä hänen imagonsa varjopuolet. Tämä luku hänen elämästään päättyy siihen, kun Kikan ja Paulan tiet erkanevat riidan takia.

Keikkailu, jatkuva alentaminen, päälle puhuminen haastatteluissa ja se, miten häneen suhtaudutaan kaikkialla minne hän menee, alkaa painaa nuorta artistia. Hän tajuaa jääneensä imagonsa vangiksi, eikä tiedä, miten pääsisi siltä pakoon. Niinpä Kikka päättää asettua aloilleen poikaystävänsä Henkan kanssa ihan Kirsinä. Hän raitistuu joksikin aikaa, ja parille syntyy lapsi. Vanha kutina kuitenkin palaa, ja Kirsi ikävöi takaisin parrasvaloihin. Hän haluaisi tehdä hiukan vakavampaa musiikkia, mutta hänen uudet kappaleensa eivät ota tuulta alleen. Hän jää varjoihin, ja joutuu uudelleen takaisin vanhaan rooliinsa. Kikan alamäki jatkuu, kun hän alkoholisoituu, eroaa miehestään, eikä pääse näkemään enää tytärtään. Asiat menevät hetken aikaa kuitenkin parempaan suuntaan, kun Kikka onnistuu lopettamaan juomisen, ja jotakuinkin sopimaan riitansa Paulan kanssa vuosien jälkeen. 41-vuotiaana kuolleen artistin tarinan loppu jätetään hiukan auki, vaikka katsojille tulee selväksi, että hänen elämänsä on valitettavasti tullut päätökseen. 

Elokuva oli todella raskasta katsottavaa. Se kertoi tarinan siitä, miten nuoren Kikan unelmat Euroviisuista ja tähteydestä nitistettiin seksipommi imagon alle julmasti. Taiteellisella ja karismaattisella Kirsillä olisi ollut varmasti todella paljon enemmän annettavaa maailmalle, jos hänen vakavammalle uralleen olisi annettu edes mahdollisuus. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, emmekä koskaan saa tietää, mitä kaikkea Kirsi olisi voinut saavuttaa, jos hän ei olisi jäänyt imagonsa vangiksi. 

Mielestäni elokuva on kuvattu todella nerokkaasti. Alkupuoliskon aikana katsojat pääsevät näkemään Kikan ulkopuolelta. Hänet nähdään erityisesti Paulan silmin, mutta myös kansan silmin. Puolessa välissä elokuva alkaa hiljalleen siirtyä Kikan omaan näkökulmaan. Emme enää katso ulkopuolelta sitä Kikkaa, jonka me näemme, vaan pääsemme näkemään sen Kikan, jonka Kikka itse näkee, sekä sen Kikan, joka hän haluaisi olla. Katsoja pääsee näkemään, kuinka kirkas valo päähenkilömme silmissä sammuu hiljalleen. 

Kikka! ei todellakaan kaunistele tämän tähden elämää. Siinä on ylämäkiä, mutta erittäin paljon alamäkiä. Minusta on todella hienoa, että saimme tämän elokuvan yhdestä Suomen ikonisimmista artisteista, joka on musiikillaan onnistunut saamaan aikaan paljon muutosta. Sara Melleri antaa selkäpiitä karmivan huikean suorituksen päähenkilönä. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat todellakin hommansa, ja itkimme ystävieni kanssa lähestulkoon koko elokuvan läpi. 

Pääsimme näkemään valkokankaalla uudelleenluotuja versioita esimerkiksi Kikan musiikkivideosta Mä haluun viihdyttää, sekä haastattelusta Irwin Goodmanin kanssa. Mielestäni erityisesti tämä haastattelu kuvaa täydellisesti Kikan uraa, ja sitä, miten hänet nähtiin. Kikalla oli selkeä oma identiteetti ja paljon sanottavaa, mutta hänelle ei anneta minkäänlaista tilaa ilmaista itse itseään. Kaikki ovat valmiiksi päättäneet millainen hän on, eivätkä suostu näkemään häntä sinä ihmisenä, jonka hän yrittää tuoda esille. Päädyin katsomaan koko alkuperäisen haastattelun elokuvan jälkeen, ja se oli täynnä todella järkyttäviä kommentteja ja asenteita Kikkaa kohtaan. Oli järkyttävää katsoa, kuinka Kikkaa alistettiin, hänelle ei annettu mahdollisuutta vastata, ja kysymykset, jotka hänelle esitettiin olivat erittäin alentavia.

Katsottuani tämän elokuvan, halusin tietää lisää Kikasta, joten päädyin lukemaan Raija Pellin kirjoittaman kirjan hänestä. Kirja olikin hyvin erilainen kuin elokuva, joka johtuu osittain myös siitä, että kirjailija oli Kirsin läheinen ystävä. Kirjassa päästiin syventymään Kirsin elämään vielä enemmän kuin elokuvassa. Pelli erotti ystävänsä henkilökohtaisen elämän minän ja artistiminän nimittämällä lavapersoonaa Kikaksi, ja ystäväänsä Kirsiksi. Näin lukijakin pääsi huomaamaan kuinka paljon Kikka ja Kirsi erosivat toisistaan. 

Kirjan nimi on Kikka, Mä haluun viihdyttää. Se on todella hyvä nimi, koska se vaikutti kuitenkin olevan yksi Kirsin syvimmistä haluista. Lava oli Kirsin artistiminälle kuin toinen koti. Kirjan luettuani tunsin yhä suurempaa empatiaa tätä edesmennyttä taiteilijaa kohtaan. Elokuvasta oli jätetty pois paljon asioita, joita kirjassa käsiteltiin, kuten Kirsin lapsuus, isän puuttuminen elämästä, isän löytäminen jälleen aikuisiällä, vaikea suhde äitiin, sekä äänihuulten todella vaikea leikkaus. Arvostukseni Kirsiä kohtaan nousee korkeammalle, mitä enemmän hänestä opin. 

Se kuva, jonka olen Kikasta ja Kirsistä saanut näiden kahden elämänkerran perusteella on minusta surullinen. Hän oli täynnä potentiaalia, karismaa ja unelmia. Hänen koko persoonansa yksinkertaistettiin seksisymboliin, joka haluaa vain viihdyttää, vaikka hänessä oli niin paljon muutakin. Hän oli rakastava ystävä, joka osasi aina piristää. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka halusi rakkautta. Hän oli rakastava ja lämmin äiti, jolle Sanni-tytär oli koko maailma. Hän oli artisti, jolla olisi ollut vielä paljon sanottavaa, mutta joka kuoli valitettavasti vasta 41-vuotiaana. 

Suosittelen todella lämpimästi lukemaan Raija Pellin kirjan ystävästään. Se on todella lämmöllä kirjoitettu, ja esittelee Kirsin sellaisena kuin hän oikeasti oli: kokonaisena ihmisenä. Elokuva oli todella raju ja realistinen, johon emme ystävieni kanssa olleet täysin osanneet varautua. Suosittelen todellakin tämän elokuvankin katsomista, mutta kannattaa todellakin varautua siihen, kuinka raskas se on. Kaikki arvostukseni ja empatiani Kirsiä kohtaan, toivon, että hän saa levätä rauhassa.

Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää varjoon

Martta Kaukosen 2021 julkaistu esikoisteos Terapiassa nousi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kun kuulin, että tämän vuoden heinäkuussa julkaistaisiin Kaukosen toinen kirja, Sinun varjossasi aloin odottaa sitä kuin kuuta nousevaa. Vihdoin ja viimein, odotukseni tuli päätökseen, kun heinäkuun puolessa välissä kirja ilmestyi BookBeattiin. Sukelsin puolen vuoden innokkaan odotuksen jälkeen tämän tarinan pariin heti, enkä todellakaan pettynyt.

Kuten ensimmäisessä kirjassaan, tässäkin Kaukonen on käyttänyt näkökulmatekniikkaa. Päähenkilöitä on neljä, kuten Terapiassakin. Tällä kertaa päähenkilöt ovat taidehistorian tutkija Anne, tunnettu näyttelijä Minna, lukiosta loistavin arvosanoin valmistunut, mutta nykyään työtön Suvi, sekä omalaatuinen performanssitaiteilija Roni. Anne haluaa luoda performanssin, ja ottaa yhteyttä kirjan muihin hahmoihin voidakseen järjestää kyseisen performanssin. Ronin on tarkoitus toimia sen ohjaajana, Minnan näyttelijänä, ja Suvin rooli on antaa tavallisen kaduntallaajan näkemyksiä esityksestä. Esityksen aiheena on #metoo-liike, joka on viime vuosina saanut aikaan paljon keskustelua. Anne, Minna, Roni ja Suvi alkavat yhdessä suunnitella performanssia, mutta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, että kaikilla heistä on omat syynsä olla mukana tässä projektissa. 

Anne, Suvi, Minna ja Roni keksivät, että performanssin ideana voisi olla anteeksipyyntö. Minna, jonka eräs kuuluisa suomalainen ohjaaja Sami on raiskannut, tulisi saamaan anteeksipyynnön, jota hän ei aiemmin ollut saanut. Roni pohtii, miten tämän voisi toteuttaa, kun taas Suvi ei haluaisi edes olla paikalla. Anteeksipyyntö performanssi jää kuitenkin hyvin paljolti tarinassa taka-alalle, kun hahmojen taustat ja oikeat motiivit tulevat pinnalle yhä vain näkyvämmin ja näkyvämmin. Lukijalle alkaa selvitä, ettei anteeksipyyntö olekaan se asia, mitä tämä performanssiryhmä haluaa saada. Tämä ryhmä janoaa kostoa.

Nimi Sinun varjossasi sopii minusta tälle tarinalle täydellisesti. Se kuvaa kaikkia päähenkilöitä, koska jokainen heistä elää menneisyytensä tapahtumien varjossa. Minna koettaa parhaansa mukaan käsitellä sitä, että tuli raiskatuksi, mutta hänen menneisyydessään on muutakin pimeää, jolta hän koettaa paeta. Suvi taas koettaa unohtaa lukioaikana tuntemalleen tytölle tapahtuneita kauheuksia, eikä ole ollut entisensä kyseisten koettelemusten jälkeen. Roni taas on kuuluisan taidemaalari Roosa Purppuran poika. Edesmennyt Roosa ei koskaan pitänyt Ronin performanssitaiteesta, eikä tullut Ronin kanssa kovin hyvin toimeen. Ronilla on kuitenkin todella paljon syitä olla katkera äidilleen. Annellakin on omat vaikeutensa menneisyydessä, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän hänen ex-mieheensä. Kaikki ei myöskään ole miltä näyttää, ja nämä menneisyyden varjot paljastuvat pikkuhiljaa paljon isommiksi kuin aluksi olisi voinut luulla. Hahmojen keskinäiset suhteet ja palapelin palasten hidas, mutta todella palkitseva yhteen loksahtaminen tekee tästä tarinasta melkein yhdeltä istumalta luettavan. Oli erittäin vaikeaa lopettaa lukemista, kun mielenkiinto pysyi koko ajan korkealla.

Odotukseni olivat todella korkealla, koska Kaukosen esikoisteos oli niin loistava. Minusta tämä teos ylsi vähintäänkin yhtä vertahyytävälle tasolle, ja loppua kohden jopa korkeammalle kuin Terapiassa. Se tapa, jolla Kaukonen rakentaa mysteeriä on todella koukuttava ja mukaansatempaava. Tämän tarina ei kyllästytä missään vaiheessa. Kaukosen ensimmäisen kirjan tapaan, tätäkin lueskellessa päätyy miettimään, kenen sanaan oikeastaan voi luottaa. Kirjassa käytetty näkökulma tekniikka antaa Kaukoselle todella mahtavan tilaisuuden luoda jännitettä, koska eri hahmot näkevät saman tilanteen tietenkin omista näkökulmistaan. Lisäksi kaikilla hahmoilla on omat salaisuutensa, motivaationsa, sekä vaikeat menneisyytensä.

Pidän Kaukosen kirjoitustyylissä todella paljon siitä, miten hän osaa yhdistää näin monta eri hahmoa. Anne ei todellakaan valinnut performanssinsa työryhmään Suvia, Ronia, taikka Minnaa vain sattumalta. Jokainen heistä on valittu syystä. Kaikkien menneisyydet sitoutuvat yhteen vertahyytävällä ja erittäin odottamattomalla tavalla. Toki se, että #metoo on erittäin vahvassa roolissa tässä tarinassa antoi lukijalle jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten nämä hahmot tulevat liittymään toisiinsa. Loppuratkaisu tulee silti aivan puskista. Kyllä, loppuratkaisu on osittain arvattavissa, eikä se tietenkään tule puskista sillä tavalla, ettei se kävisi järkeen. Kuten Kaukosen esikoisteoksessakin, loppuratkaisu sai minut henkäisemään, kun palapelin palaset loksahtivat kohdilleen. Totta kai tämä oli selitys asioille, joita aiemmissa luvuissa pohdin! 

Minusta nerokkainta tässä kirjassa oli hahmojen rakennus. Kaikkien hahmojen menneisyyksien tullessa julki, ne teot, mihin osa heistä päätyi, kävivät järkeen. Kaukonen osaa todellakin rakentaa hahmoja, ja päästää lukijat heidän päidensä sisään. Kaikki hahmot olivat todella persoonallisia, ja heidät oli helppo erottaa toisistaan niin puhetyyleistä, ajatusmaailmasta kuin myös sanavalinnoista. Jokainen heistä tuntuu aidolta yksilöltä, ja heidän persoonallisuuksiinsa, sekä elämiinsä oli todella mielenkiintoista uppoutua. 

Paljastamatta liikaa, tarinan loppu oli todella vertahyytävä ja nerokas. Ensimmäisellä lukukerralla lukija ei todellakaan pystyisi arvaamaan sitä, kuinka pitkälle hahmojen teot voisivat mennä. Kun selailin tekstiä uudestaan läpi sieltä täältä, huomasin kuitenkin saman asian kuin Kaukosen ensimmäisessä kirjassa: tekstiin on istutettu hajanaisesti pieniä siemeniä, jotka toisella lukukerralla on helpompi huomata. Kaikki tapahtumat rakentuvat pikkuhiljaa, ja käyvät täysin järkeen tarinan kontekstissa. Moni asia tulee tekstissä valoon aivan toisella tavalla, kun tietää loppuratkaisun.

Minun on vaikea keksiä paljoa kritisoitavaa tästä taitavasti kirjoitetusta tarinasta. Kaikki asiat, joista ajattelin voivani kritisoida teosta sitä lukiessani saivat kuitenkin mielenräjäyttävän loppuratkaisun ja selityksen. Tämä tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun, enkä voi muuta kuin ihailla Kaukosen tekstejä. 

Tässäkin kirjassa on äänikirja versiossa hyödynnetty useampia lukijoita, mistä pidin myös ensimmäisessä kirjassa. Rooleihin valikoituivat Anna Saksman, Satu Paavola, sekä Ilkka Villi, jotka toimivat myös Terapiassa kirjan lukijoina. Ainoana uutena lukijana oli Eija Ahvo. Minusta oli hieno idea valita samoja lukijoita tähänkin teokseen, ja suosittelenkin tämän kirjan lukemista äänikirjana erittäin lämpimästi. Odotan innolla sitä, mitä Kaukonen tulee kirjoittamaan seuraavaksi, ja toivon todella hartaasti, että hänen tekstinsä pääsisivät joskus myös valkokankaalle. Trillerien ystävät, Kaukosta ei kannata missään nimessä missata.

Kun kertojan sanaan ei voi luottaa: epäluotettava kertoja

Epäluotettavan kertojan sisällyttäminen tarinaan on minusta todella hyvä ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kyseisen kertojatyypin käyttäminen tuo tarinaan paljon mielenkiintoisia ja lukijaa puhuttelevia tasoja. Kiinnostuin tästä kyseisestä troopista erittäin paljon, kun löysin kesän alussa listan kirjoista, joissa on käytetty tätä kertojatyyppiä. Tässä postauksessa aionkin juuri pohtia sitä, miksi tarinat, joiden kertoja on epäluotettava, ovat todella mieleenpainuvia. Lisäksi aion käsitellä muutamaa kirjaa, joissa esiintyy loistavia esimerkkejä epäluotettavista kertojista.

Mikä on epäluotettava kertoja? Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kertoja, johon ei voi luottaa syystä tai toisesta. Kyseinen kertoja on kaikista useimmin tarinan minäkertoja, jonka silmien läpi lukija pääsee katsomaan maailmaa. Sille, miksi kertoja on epäluotettava voi olla monia syitä. Masterclassin artikkeli listaa 4 erilaista epäluotettavaa kertojaa: kertoja voi olla dramaattinen, ja suurennella asioita, tai sitten kertoja on naiivi, hänellä voi olla mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat asioiden havainnointiin, tai sitten kertoja on vain yksinkertaisesti valehtelija. Usein tällaisen kertojan voi tunnistaa siitä, että tarinassa on jonkinlaisia ristiriitaisuuksia. 

Kiltti tyttö (2012)

Gillian Flynn on erittäin tunnettu koukuttavista trillereistään. Hänen teoksensa Gone girl, tai suomeksi Kiltti tyttö, on yksi hänen suosituimmista teoksistaan. Kyseisen kirjan päähenkilöt, Amy ja Nick Dunne ovat loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Tässä kirjassa lukija tajuaa suhteellisen nopeasti, ettei tämän avioparin sanoihin voi luottaa. Amyn ja Nickin näkemykset asioista ovat täysin vastakkaisia, mikä luo jännitteen kerrontaan. Kumpikin jättää tärkeitä asioita kertomatta, valehtelee, ja vääristelee totuutta. Kertojien epäluotettavuus tulee esille, kun nämä kaksi kertovat samaa tarinaa, mutta heidän totuutensa ovat täysin vastakkaiset. 

Tarinan keskiössä on Amy Dunnen katoaminen. Nick saa pikkuhiljaa selville, että Amy on tehnyt katoamistempun tahallaan, ja lavastanut tämän näyttämään syylliseltä. Nick yrittää selvittää Amyn katoamista, ja hän vaikuttaa aluksi huolestuneelta aviomieheltä. Pikku hiljaa lukija kuitenkin saa tietää asioita, jotka herättävät epäilykset Nickin syyttömyydestä. Samaan aikaan muutama ihminen Amyn menneisyydestä kuitenkin paljastaa omat kokemuksensa Amysta. He antavat myös Amysta erittäin epäluotettavan kuvan, joten lukija elää jatkuvassa jännityksessä, eikä tiedä kumpaan kertojaan hänen pitäisi luottaa. 

Tässä tarinassa kertojan epäluotettavuus on se, mikä luo jännitteen. Kumpikin kertoja on valehtelija, ja kumpikin todennäköisesti kärsii jonkinlaisesta mielenterveydenongelmasta. Kiltti tyttö on yksi parhaista epäluotettavan kertojan sisältävistä tarinoista, jonka olen lukenut. Kyseinen trooppi on juurikin se, mikä tekee tästä kirjasta (sekä elokuvasta) mielenkiintoisen.

Lopun jälkeen (2019)

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin romaani. Mackintosh tunnetaan hullujen lopputwistien kuningattarena. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, eikä hänen tarinoidensa loppuja voi arvata, vaikka olisi kuinka kokenut lukija. Lopun jälkeen on sydämellinen tarina avioparista Maxista ja Pipistä, sekä heidän syöpää sairastavasta pikkupojastaan Dylanista. Tässä kirjassa kertojien epäluotettavuus ei tule esille ennen puoltaväliä. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää vuorotellen Maxin ja vuorotellen Pipin näkökulmaa elämästä syöpää sairastavan lapsen kanssa. Kumpikin rakastaa poikaa yli kaiken, mutta he kuitenkin saavat ikäviä uutisia. Heidän olisi valittava jatkaako Dylanin hoitoa, joka antaisi hänelle muutaman vuoden lisää elinaikaa, vai pitäisikö heidän antaa pojan kärsimysten loppua.

Luonnollisesti Max ja Pip ovat asiasta aivan eri mieltä keskenään. Kumpikin vaikuttaa alkupuoliskon ajan luotettavalta kertojalta, vaikka he ovatkin surun murtamia. Sitten tapahtuu kuitenkin muutos. Max ja Pip alkavat kertoa aivan eri tarinoita. Kun itse pääsin tähän kohtaan kirjassa, olin aivan ällikällä lyöty. Tähän asti olin koko ajan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui. Tästä eteenpäin Max ja Pip alkavat kuitenkin elää aivan eri totuuksia, aivan eri maailmoissa. Mackintoshin tyylin tuntien, olin odottanut jotakin yllättävää twistiä vasta aivan kirjan lopussa, mutta tässä se tulikin jo aiemmin. 

Kirjan loppupuoliskossa käytetty epäluotettava kerrontatyyli sidotaan mielestäni lopussa hyvin pakettiin. Lukija ei koskaan saa tietää, kumman avioparin "totuus" tapahtui oikeasti, mutta tarinan sanoma on selvä. Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, kumman tarina on totta. Minusta Mackintosh käytti epäluotettavaa kerrontaa erittäin uniikilla tavalla verrattuna muihin kirjoihin, joita tässä postauksessa käsittelen. En voi suositella tätä kyseistä kirjaa tarpeeksi, varsinkin, jos haluat kokea todella omalaatuisen tavan käsitellä epäluotettavaa kertojaa.

Allegedly (2017)

Tiffany D. Jacksonin teosta Allegedly ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi esimerkiksi BookBeatista. Mielestäni tämä kirja sisältää tämän postauksen kaikista nerokkaimmin kirjoitetun epäluotettavan kertojan. Tässä tarinassa päähenkilönä on 15-vuotias Mary B. Addison, joka elää lastenkodissa, jota hän itse nimittää "baby jailiksi". Hänen uskotaan tappaneen 9-vuotiaana pieni 3 kuukautta vanha vauva, jota hän oli äitinsä kanssa vahtimassa, kun tytön omilla vanhemmilla oli muuta menoa. Mary on todella nuori, ja hänellä on vaikea suhde itseensä, äitiinsä, ja maailmaan. Elämä lastenkodissa ei ole helppoa, ja Mary vaikuttaa erittäin naiivilta ja surulliselta nuorelta tytöltä. Hänen jo täysi-ikäinen poikaystävänsä Ted tuo kuitenkin valoa hänen päiviinsä. Mary saa pian tietää olevansa raskaana ja kantavansa Tedin lasta, mistä alkaa todella mielenkiintoinen selviytymistarina. Mary haluaisi pitää lapsen, ja sitä varten hänen on todistettava syyttömyytensä 3 kuukautta vanhan Alyssan tappoon. 

Mary on todella surullinen hahmo, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa koko kirjan ajan. Kun lukija pääsee tytön pään sisälle, saadaan tietää, että Mary ei usko tappaneensa Alyssaa. Hänellä ei toki ole muistoja kyseisestä illasta. Kun lukija kuitenkin tutustuu paremmin kirjan muihin hahmoihin, lukija saa kuvan, että Marya manipuloidaan, ja että tytön epätoivoisissa yrityksissä todistaa syyttömyytensä on perää. Hän vaikuttaa erittäin naiivilta nuorelta tytöltä, vaikka hän onkin kokenut kovia. Lukija tietenkin kyseenalaistaa koko ajan tuon kauhunillan oikeat tapahtumat, mutta onko Mary todella oikea syyllinen Alyssan kuolemaan on kysymys, jota lukijan on mietittävä koko kirjan läpi. 

Seuraava kappale sisältää suuren juonipaljastuksen, ja tulkintaani kyseisestä paljastuksesta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos et halua juonipaljastuksia.

Lopussa kuitenkin selviää, ettei Mary ole naiiviutensa takia epäluotettava kertoja. Minusta tarinan lopputwisti on todella monitasoinen, ja hienosti kirjoitettu. Jos tarinan lopputwistiä on uskominen, Mary paljastuu valehtelevaksi manipuloijaksi, joka on tiennyt koko ajan mitä tekee. Toisaalta haluaisin lukijana toki uskoa siihen hyvään, mitä Marysta pääsin näkemään tarinan aikana. Lopun voi minusta lukea myös niin, että Mary murtuu kaiken paineen alla, ja alkaa itsekin uskoa siihen, että tappoi Alyssan. Tämä on minusta yksi kaikista nerokkaimmista epäluotettavista kertojista, jonka olen kokenut. Kertojan epäluotettavuus luo paljon tasoja tähän tarinaan, ja tämä on yksi niistä kirjoista, joka kannattaa ehdottomasti lukea toisenkin kerran. 

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Epäluotettava kertoja on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Se kyseenalaistaa tarinan kerronnan perussääntöjä kysymällä kysymyksen: mitä jos päähenkilö, jonka silmien läpi tarina koetaan, ei olekaan syystä tai toisesta täysin luotettava? Rakastan trillereitä ja psykologiaa, ja epäluotettava kerronta tarjoaa monia mahdollisuuksia tarkastella ihmisten välisiä erilaisuuksia. Etenkin näkökulmakerronta antaa oivan tilaisuuden sisällyttää tarinaan epäluotettava kertoja. Kun kertojan sanaan ei voi luottaa, se luo omalla tavallaan jännitystä ja konfliktia lukijan mielessä. Suosittelen todella lämpimästi kaikkia postauksessani mainitsemia kirjoja, jos kiinnostuit tarkastelemaan tätä ilmiötä tarkemmin. 

Rakkausshokkihoito: aito tarina maustettuna huumorilla ja sarkasmilla

Henriikka Rönkkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Joitakin kuukausia sitten minulle tuli siis todella positiivisena yllätyksenä, että tänä vuonna julkaistaisiin hänen uusin kirjansa, Rakkausshokkihoito. Kirjailija mainosti Instagrammissaan, että kirjan voisi ennakkotilata kovakantisena. Ennakkotilaajat saisivat kirjan Rönkkösen nimmarilla varustettuna, ja vielä kaiken lisäksi hienojen tarrojen kera. No, on varmaan sanomattakin selvää, että 1.6. sain postiluukusta tämän kauan odotetun kesälukemiseni signeerattuna, ja tarrojen kanssa. 

En malttanut odottaa sitä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten aloitin heti. Pääsin yhdeltä istumalta lähestulkoon puoliväliin. Rönkkönen ei todellakaan pettänyt odotuksiani, jotka hänen edelliset kirjansa saivat nostettua aikamoisen korkealle. Rakkausshokkihoito jatkaa edellisten kirjojen tarinaa päähenkilöstä, joka ennen etsi rakkautta, mutta on nyt löytänyt vierelleen hiukan pysyvämmän kumppanin. 

Rakkausshokkihoito on todella rehellinen ja avoin rakkaustarina. Se ei kaunistele tai romantisoi sitä kivistä polkua, joka matka vakaaseen parisuhteeseen on. Lukija pääsee kokemaan päähenkilön matkassa hänen ilonsa ja surunsa koskien uutta parisuhdetta aivan ihanan kamalan Veinin kanssa. Matkaan mahtuu paljon ihania romanttisia hetkiä, tragikoomisia seikkailuita makuuhuoneessa, sekä pohdintaa siitä, miksei Veini osaa lukea päähenkilön ajatuksia, ja olla sellainen poikaystävä, joita päähenkilö näkee somessa. 

Tässä tarinassa on paljon asioita, joista on helppo pitää. Ensinnäkin, Rönkkösen hauska tapa kirjoittaa saa minussa aikaan yhtä kovat naurut kuin aina ennenkin. Hän kirjoittaa todella terävästi ja nokkelasti. Kansien väliin mahtuu paljon itseironiaa, sekä oivalluksia, joihin myös moni lukija voi punastellen samaistua. Rönkkönen on todella itsetietoinen, ja monesti huumori perustuukin juuri siihen, että päähenkilö on hiukan tiedostetusti tekopyhä. Hän saattaa syyttää Veiniä, ja arvostella muita asioista, joihin syyllistyy itsekin. Lopussa hän kuitenkin koettaa parhaansa mukaan oppia kömmähdyksistään ja tulla paremmaksi ihmiseksi niin itsensä kuin myös parisuhteensa takia. Erityisen hauskoja olivat minusta luvut, joissa listattiin top 10 ohjetta eri asioihin. Nämä ohjeet olivat tietenkin sarkasmilla maustettuja, täydellisiä ohjeita, joita todellakin kannattaa seurata. 

Erittäin paljon pidän tässä kirjassa, kuten myös muissa Rönkkösen kirjoissa, siitä, että kaiken huumorin alta paljastuu kuitenkin aito sanoma ja opetus. Rakkausshokkihoidon keskeinen teema on se, että me ihmiset olemme todella monimutkaisia otuksia. Meidän on tarpeeksi vaikeaa navigoida omien mielensopukoidemme muodostamassa viidakossa. Parisuhteessa kummankin osapuolen mielensopukoiden viidakossa navigointi on sitäkin hankalampaa. 

Minulle jäi mieleen etenkin se, kuinka niin päähenkilö, kuin myös Veini olivat yliajattelijoita. Tämä tuotiin esille mielestäni todella herkästi ja hienosti. Rönkkönen johdattelee lukijan todella mahtavalla tavalla päähenkilön ajattelumaailmaan, eikä pelkää näyttää parisuhteen navigoinnin aidoimpia puolia. Parisuhteet eivät koskaan ole 100% ruusuja ja täydellisyyttä, vaan sekaan mahtuu paljon tunteita, odotuksia, ja toiveita. Päähenkilöllä on paljon odotuksia Veiniä kohtaan, eivätkä nämä odotukset ole aina kovin realistisia. Some tuntuu nykypäivänä olevan monissa parisuhteissa se kolmas osapuoli, joka nostattaa odotuksia yhä vain korkeammalle ja korkeammalle. Päähenkilö kuitenkin opettelee parhaansa mukaan parantamaan kommunikaatiotaitojaan, joka tuottaa tulosta. Vaikkei päähenkilön ja Veinin parisuhde olekaan täydellinen, he oppivat olemaan onnellisia yhdessä, mikä on minusta todella kaunis ja tärkeä asia.

Jälleen kerran Rönkkönen on onnistunut antamaan minulle ja monille muillekin lukijoilleen todella nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän kirjan parissa pääsee todellakin nauramaan ja nauttimaan. Sen parissa pääsee myös todella hyvin pohtimaan omaa elämäänsä ja omia näkemyksiään. Rönkkönen osaa todellakin kirjoittaa sellaista tekstiä, joka tuntuu hiukan peilimäiseltä. Teksti saa lukijan katsomaan itseensä, ja tämän kirjan parissa voi nauraa niin päähenkilön kömmähdyksille kuin myös omilleen todella hyväntahtoisesti ja lempeästi. Pidän siitä, miten Rönkkönen osaa tässä kirjassa nauraa itselleen lempeästi ja rakastavasti, ja saa myös lukijan itse nauramaan mukana. Rakkausshokkihoito sopii loistavasti kevyeksi kesälukemiseksi Rönkkösen muiden kirjojen jatkoksi. 

Lukea vaiko kuunnella? Kirjat vs äänikirjat

Olen viime vuosina rakastunut lukemiseen uudestaan. Lapsena minulla oli tapana lukea todella paljon, mutta yläasteella ja lukiossa lukuintoni hiipui, ja lähestulkoon sammui. En lukenut noina vuosina mitään muuta kuin koulun puolesta pakollisia kirjoja, joten lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta. Kun kuitenkin valitsin yliopistossa sivuaineekseni kotimaisen kirjallisuuden, rakastuin lukemiseen jälleen kerran. Kirjastosta tarttui mukaan kirja, jos toinenkin, ja tutustuminen Suomen kirjallisuushistoriaan auttoi luomaan aivan uudenlaisen arvostuksen kirjoja ja lukemista kohtaan. Puolessa välissä kotimaisen kirjallisuuden opintojani, veljeni ja minä aloitimme BookBeat tilauksen yhdessä. Tämä kyseinen tilaus räjäytti lukuintoni lopullisesti, ja sai nopeutettua kirjojen lukutahtiani isolla kädellä. 

Ei tule varmaan kenellekkään yllätyksenä, että nautin äänikirjojen kuuntelusta erittäin paljon. Lukeminen on nykyään yksi rakkaimmista harrastuksistani. Äänikirjat ovat todellakin myös auttaneet herättämään rakkauteni lukemiseen uudelle tasolle. Minulle tuli siis todellakin yllätyksenä, kun näin jossain netin keskustelupalstalla kommentin, jossa äänikirjoja halveksuttiin. Kyseinen kommentoija ei pitänyt äänikirjojen kuuntelemista oikeana lukemisena. Tänään ajattelin kuitenkin pohdiskella postauksessani äänikirjojen ja kirjojen lukemisen eroja. Kumpikin tapa lukea on aivan omanlaisensa kokemus, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että mielestäni kumpikin on yhtä lailla lukemista.

Aloitetaan äänikirjoista. Ei kun vain kuulokkeet korviin, pari klikkausta, ja voilà! Pääset kuuntelemaan mitä tahansa kirjaa siitä äänikirja palvelusta, jonka olet valinnut. Toki myös Youtubesta löytyy jonkin verran äänikirjoja, mutta lähinnä muilla kielillä kuin suomeksi. Pidän äänikirjoista siksi, että niitä voi kuunnella missä tahansa, kunhan kännykässä vain riittää akkua. Itse kuuntelen kirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, ja esimerkiksi siivotessa. Kirjan kuunteleminen on näin todella kätevää, koska samalla voi tehdä jotain muuta. Lisäksi se on loistavaa viihdykettä juna- tai bussimatkoille. Äänikirjat ovat huikea tapa ylläpitää omaa lukuharrastusta, etenkin jos on kiireinen ihminen.

Toinen syy lukea äänikirjoja on se, ettei se vaadi itseltä kovin paljoa vaivaa. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin kuuntelemiseen. Väsyneenä vanhan aikainen lukeminen saattaa tuntua hiukan

uuvuttavalta, joten äänikirja auttaa tässäkin tapauksessa. Pidän juurikin kirjojen kuuntelemisesta myös siksi, että jotkut lukijat eläytyvät hahmojen repliikkeihin, vaikka eivät toki kaikki. Esimerkiksi Emmi Liia-Sjöholmin uusin kirja Virtahevot oli huikea kokemus juuri äänikirjana. Virtahevot on dialogiromaani, eli se on kokonaan pelkkää dialogia. Tämä huikea teos ei todellakaan ole yhtä huikea kokemus pelkkänä kirjana, vaikka sisältö onkin erittäin ajatuksiaherättävää. Tämä johtuu siitä, että sen lukijoina toimivat erittäin lahjakkaat näytttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki. He esittävät kirjan Toukoa ja Eevistä, jotka vain juttelevat keskenään. Välillä tätä kuunnellessa oikeasti unohti kuuntelevansa kirjaa, koska dialogi tuntui niin aidolta, ja Viitala sekä Niittymäki osasivat eläytyä rooleihinsa niin aidon tuntuisesti. Toinen esimerkki kirjasta, joka ei tunnu samalta kirjana kuin äänikirjana, on Martta Kaukosen Terapiassa. Kyseisessä kirjassa on monta eri kertojaa, ja äänikirjassa jokaisella hahmolla on oma lukijansa. Olen lukenut tämän kirjan niin kirjana kuin äänikirjana, ja pidin äänikirjasta enemmän, vaikka myös kirjana tämä on aivan vertahyytävä kokemus.

Äänikirjoilla on toki myös huonoja puolia. Nämä huonot puolet eivät kosketa kuuntelukokemuksiani, mutta silti itsekin kirjailijan urasta haaveilevana ihmisenä, tämä kyseinen asia herättää kyllä ajatuksia. Se palkkio, jonka kirjailijat saavat äänikirjoista on todella pieni. MTV uutiset artikkelin mukaan kirjailija saa jokaisesta kovakantisesta kirjasta noin kolme euroa, kun taas yhdestä äänikirjasta vain 67 senttiä. Suurena äänikirjojen kuluttajana olen itse tehnyt niin, että olen aina silloin tällöin päätynyt ostamaan itselleni fyysisen kopion kirjoista, joista pidin erityisesti.

Jatketaanpa sitten kirjoihin. Ja puhun nyt erityisesti fyysisistä kirjoista, joissa pääsee itse kääntämään sivua. Kyllä, minä olen juuri se kliseinen ihminen, joka sateen tullen keittää itselleen kupin teetä, nappaa kirjan käteensä, ja istuu sängylle tai sohvalle lukemaan. Onko mitään parempaa kuin sateella lukeminen? En keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka vetäisivät vertoja sille rauhalliselle tunnelmalle, jonka sateen aikana lukeminen luo. Fyysisen kirjan lukeminen on rauhoittavaa, koska voi vain ottaa mukavan asennon ja sulkea kaiken pois ympäriltään. Kirjan lukeminen vanhan aikaiseen tyyliin tuo minulle nykyään melkein saman tyylisen tunteen kuin jonkin sarjan katsominen. Se vaatii oman aikansa ja paikkansa, koska se vaatii tietenkin enemmän keskittymistä. Se keskittymisen määrä, jota vanhan aikainen lukeminen vaatii, tuntuu toisaalta myös palkitsevammalta. Se, kun pääsee sivun loppuun ja saa kääntää sivua, tuntuu aina yhtä hyvältä. Lisäksi siinä saa määrätä oman tahdin paremmin kuin äänikirjoja kuunnellessa. 

En osaa selittää sitä, mutta siinä vain on sitä jotain, kun saa lisätä jonkun omista suosikkikirjoistaan omaan kirjahyllyyn komeilemaan. Sieltä sen voi myös ottaa uudelleen luettavaksi milloin vain, jos siltä tuntuu. Omistan hyvän määrän kirjoja, ja kirjahyllyni onkin ehkä päivittämisen tarpeessa, koska se alkaa olla aika täynnä. Tästä pääsemmekin kuitenkin seuraavaan pointtiini: lukeminen voi harrastuksena olla melko kallis. Kirjat, erityisesti kovakantiset, eivät ole halpoja. BookBeat on todellakin hyvä palvelu, koska sieltä voi kuunnella kirjoja, sekä lukea e-kirjoja suhteellisen halvalla. Toki kirjasto on täysin ilmainen vaihtoehto, jos haluaa pitää lukemisen täysin ilmaisena harrastuksena. Minä olenkin aika aktiivinen kirjastossa ramppaaja, ja kirjasto onkin toinen suuri apu, joka on auttanut minua säästämään huimasti rahaa lukuharrastukseni ylläpidossa. 

Lukeminen missä tahansa muodossa on aivan yhtä ihanaa. Pidän siitä, että meillä on nykyään näin monia eri tapoja kokea taitavien kirjailijoiden tarinoita missä tahansa. Etenkin äänikirjat ovat varmasti auttaneet monia herättelemään oman lukuinnon viime vuosina takaisin korkeuksiin. Äänikirjoista puuttuu kuitenkin se visuaalinen puoli, jonka voi kokea vain kirjassa. Tällaista visuaalisuutta on esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku:ssa ja Steven Hallin Haitekstissä. Kuten Emmi Liia-Sjöholmin Virtahepo toimii mielestäni parhaiten äänikirjana, mainitsemani Hallin ja Ekholmin kirjat taas menettäisivät erittäin paljon, jos ne olisivat vain äänikirjoja. Niinpä mielestäni nämä molemmat lukutavat ovat todella arvokkaita, ja kumpikin on antanut minulle lukuisia lukuelämyksiä.

Mitä itse olet mieltä? Pidätkö enemmän äänikirjojen kuuntelusta vai vanhan aikasesti fyysisten kirjojen lukemisesta? 

Terkuin ope, rehellinen ja hauska tarina opettajan näkökulmasta

Aino Leppäsen Terkuin ope on tänä vuonna julkaistu romaani opettajan elämästä. Löysin tämän uutuuden BookBeatista, ja itsekin opettaja opiskelijana päätin sitten pistää tämän teoksen kuunteluun. Kansi, otsikko ja kirjan kuvaus herättivät mielenkiintoni, ja aloitettuani sen, en pystynyt ottamaan kuulokkeita korviltani edes hetkeksi.

Terkuin ope kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Aiskusta, ja hänen kokemuksistaan ja elämästään niin opettajana kuin myös äitinä. Välillä tämä opettajan rooli tuo kuitenkin Aiskulle mukanaan muitakin rooleja. Hän joutuu toimimaan välienselvittelijänä, poliisina, ja omasta mielestään jopa päiväkodin tätinä. Lisäksi hänen on pikku hiljaa totuteltava aivan uudenlaiseen tapaan opettaa, kun korona alkaa levitä Suomessakin. Tätä koko rumbaa on sekoittamassa kaiken lisäksi myös Aiskun ihastuksen kohde ja työkaveri Elmo, tytär Alina, ja Alinan isä, eli Aiskun ex-aviomies. Tästä myrskystä ei todellakaan puutu hauskuutta!

Kirja alkaa saatesanoilla, joissa kirjailija kertoo kaiken olevan "fiktiota". Jo tästä johdannosta saa todella hyvän kuvan siitä, mitä kirja tulee tuomaan tullessaan. Leppäsen sanoin, tarinassa ei ole muutettu nimiä, koska kaikki tapahtumat ovat täysin "fiktiivisiä", mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kirja sisältää paljon hauskoja kuvauksia erilaisista oppilaista, sekä jonkin verran myös kuvailua joidenkin oppilaiden vanhemmista. Moni varmasti tunnistaa itsensä Rikuksi, vaikka itse ainakin toivon, että omat opettajani näkivät minut lukioaikoina enemmänkin Anuna. Leppänen käyttää ja kuvailee stereotyyppisiä oppilaita tässä kirjassa todella sujuvasti, osuvasti, ja välillä jopa liiankin samaistuttavasti. Pystyin tunnistamaan osasia itsestäni opiskelijana monista Aiskun oppilaista. Vaikka nämä eri tyyppiset oppilaat ovatkin stereotyyppisiä, jokainen hahmo on kuitenkin kirjoitettu realistisesti. Tätä lukiessa näin itseni oman lukioni käytävillä, oppitunneilla, ja pystyin todellakin tunnistamaan Leppäsen kuvailemia oppilaita. Äidinkieli on yksi pakollisista kirjoitettavista aineista, joten äidinkielen opettajat opettavat varmaankin määrällisesti eniten oppilaita. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän pääsee tietenkin tutustumaan erilaisiin oppijoihin. Osa kirjassa kuvailluista tapauksista kuulostavat erittäin kärjistetyiltä, vaikka tiedänkin, että ne sisältävät totuuksia oikeasta elämästä. Jotkut tilanteet kuulostivat todella absurdeilta, mutta ihmiset osaavat todellakin olla välillä absurdeja.

Leppänen kertoo kaikista eri oppilas tyypeistä kaunistelematta ja rehellisesti. Aisku on hiukan kyynistyneen oloinen opettaja, mutta pidän tässä kirjassa siitä, ettei tarina pelkästään kritisoi oppilaita. Kerronta on todella itsetietoista. Aisku ei itsekään ole aina puhdas pulmunen, ja hänessä on omat vikansa. Hän kritisoi oppilaita monista asioista, vaikka syyllistyy itsekin joskus samoihin asioihin. Eivätkä kaikki oppilaat kuitenkaan ole Rikuja, ja jopa Rikussa on hyviäkin puolia. Aisku tuo mielipiteensä esille todella suoraan, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut olo, että hän suoranaisesti vihaisi, tai haluaisi haukkua oppilaita. Loppupeleissä tämä päähenkilö on todella äidillinen, ja välittävä. Vaikka hän kutsuukin joitakin oppilaita idiooteiksi, minulle itselleni jäi sellainen tunne, että kyse oli vain huolesta lukio nuorten tulevaisuutta kohtaan. Aisku on siis todella lämmin ja sydämellinen päähenkilö.

Kirjan kerronta on todella hauskaa, ja Aiskun terävä sarkastinen huumori on todellakin minun makuuni. Se tulee kirjassa parhaiten esille Wilma-viestien ja sähköpostien muodossa. Oppilailta tulee mitä hullumpia viestejä läksyihin, kurssimateriaaleihin, ja pakollisiin kurssitöihin liittyen. Aiskulla riittää näistä viesteistä todella paljon sanottavaa. Tämän kirjan hauskinta antia olivat Aiskun sensuroimattomat ja suorat viestit, joita hän olisi halunnut lähettää vastaukseksi. Se, mitä Aisku kuitenkin yleensä päätyy lähettämään vastaukseksi on paljon soveliaampi, kohteliaampi, ja ammattimaisempi viesti kuin alkuperäinen. Hauskuutta oli luomassa myös Aiskun oppilaiden esseiden pätkät, joista Aisku tietenkin mainitsi kaikista kauheimmat esiteltäviksi. Kirjoitusvirheet, ongelmat lauseenrakenteissa, ja erittäin paljon tieto-aukkoja sisältävät esseet olivat todella hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti. Sen musta huumori ja uniikki näkökulma antoivat minulle mahtavan lukuelämyksen. Pystyin samaistumaan niin oppilaisiin kuin monissa kohdissa myös Aiskuun. Tarina antaa todella rehellisen kuvan opettajan työstä, sen vaikeuksista, ja siitä, miten korona on vaikuttanut siihen. Olen itse tehnyt jonkin verran jo opetustyötä, vaikka olenkin vielä vasta opiskelija. Allekirjoitan monia asioita, joita tämä tarina nosti pinnalle. Minusta oli upeaa lukea tarina opettajan näkökulmasta, koska itse opiskelijana olen saanut nähdä asioita luonnollisesti opiskelijan silmin. Kaiken hauskuuden alta paljastuu oikeasti ajatuksia herättävä tarina opetustyöstä, ja siitä mitä se tuo tullessaan. Tämän teoksen parissa saa tuntea hieman syyllisyyden piikkejä, koska en tietenkään ollut Anun kaltainen täydellinen oppilas. Sen parissa pääsee myös nauramaan hyvässä mielessä niin itselle kuin myös mahdollisesti koulukavereilleen ja opettajilleen. Oppilaana ei itse tullut ajatelleeksi asioita opettajan näkökulmasta, ja siksi tämä kirja herätti paljon nolostuttavia, mutta myös riemastuttavia muistoja omalta lukio ajaltani. Pidin myös siitä, kuinka rehellisesti opettajan työtä kuvaillaan. Tulevana opettajana tulen varmasti kohtaamaan joitakin samanlaisia yllättäviä tilanteita kuin Aisku. Aivan kuten Aisku, minä toivon voivani antaa tulevaisuuden oppilailleni mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille, jotka ovat koskaan olleet millään tavalla tekemisissä koulun kanssa. Oppilas, opettaja, kaikki varmasti löytävät tästä jonkinlaista samaistumispintaa. Tämä oli aivan mahtava lukuelämys, ja odotan innolla lisää kirjoja Leppäseltä. 

Huone, kaunis tarina, joka toimii kansissa sekä valkokankaalla

Luin hiljattain Emma Donoghuen 2010 julkaistun kirjan Huone. Se tuli BookBeatissa vastaan, ja muistin joskus nuorempana lukeneeni siitä pätkän, joten siitä lähti koko kirja kuunteluun. Kuunneltuani sitä jonkin matkaa, päädyin keskustelemaan kyseisestä teoksesta äitini kanssa. Hän paljasti, että kirjasta on myös tehty elokuva. Minä olin siihen mennessä ehtinyt jo rakastua tähän tarinaan niin paljon, että minun oli pakko katsoa myös elokuva. Tässä postauksessa aionkin siis käsitellä kyseistä tarinaa sen molemmissa muodoissa.

Juoni

Tarina kertoo 5-vuotiaasta Jack pojasta, joka on viettänyt koko pienen ikänsä kahdestaan äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma. Siellä on vain sänky, televisio, muutama kirja, kylpyallas ja keittiö. Heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan on vanha kehno, joka tuo heille ruokaa ja muuta sunnuntaisin. Jackin äidillä on myös paljon mielenkiintoisia ja fantastisia tarinoita ulkomaailmasta, joiden Jack tietää olevan vain tarinoita. 

Jackin viidennen syntymäpäivän jälkeen äiti paljastaakin, että televisiossa olleet asiat ulkomaailmasta, sekä moni hänen tarinoistaan ovatkin oikeasti totta. Ulkomaailmassa on oikeasti olemassa kaniineja, muita ihmisiä, toisia lapsia, ja riippumatto. Tämä kaikki on Jackille suuri järkytys, koska hän ei ole koskaan päässyt käymään ulkona. Pikku hiljaa äiti alkaa valmentaa pientä poikaansa todella vaaralliseen tehtävään. Jackin on leikittävä kuollutta, jotta vanha kehno veisi hänet ulkomaailmaan. Ulkomaailmassa Jackin on sitten karattava vanhan kehnon käsistä ja huudettava apua.

Kaikkien onneksi Jack onnistuu tässä pakoyrityksessä, ja kertoo poliiseille äitinsä olevan yhä vankina huoneessa. Tästä alkaakin Jackin ja hänen äitinsä pitkä yhteinen matka siihen, että he tottuisivat taas ulkomaailmaan, ja saisivat parannettua ne syvät haavat, jotka Jackin äidin kidnappaaja vanha kehno aiheutti heille molemmille.

Kirja

Luonnollisesti alkuperäisteos, eli kirja, sisälsi paljon enemmän yksityiskohtia kuin elokuva. Kirjassa Jack toimi minäkertojana, ja lukija pääsi näkemään maailman koko ajan hänen silmiensä läpi. Donoghue on mielestäni todellakin onnistunut kirjoittaessaan lapsen näkökulmasta. Jack ei ymmärrä kaikkea, ja varsinkin ulkomaailmassa hän oppii hirmuisen paljon kaikkea uutta koko ajan. Lukijan on helppo päästä Jackin pään sisälle. Teksti on mielestäni kirjoitettu todella taitavasti, koska joissakin kohdissa, joissa Jack ei ymmärrä jotain asiaa, hän selittää sen niin lapsenomaisesti, ettei lukija itsekkään välttämättä heti ymmärrä mistä on kyse. Tämä auttoi minua todellakin eläytymään kirjan maailmaan. 

Jack on todella sympaattinen hahmo, josta on helppo tykätä. Hän on energinen, luova, täynnä mielikuvitusta ja erittäin rakastava. Sen takia koko kirja onkin niin sydämellinen lukukokemus. Jokainen hahmo tuntuu niin aidolta, ja jokaista hahmoa, paitsi vanhaa kehnoa kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Donoghue todellakin kaatoi sydämensä ja sielunsa tähän teokseen. Jackin ja hänen äitinsä suhde, ja se miten se kehittyy ja muuttuu kirjan aikana on todella voimaannuttavaa ja kaunista luettavaa. Näiden kahden side on niin vahva, että sitä ei mikään saa rikottua. 

Aluksi ajattelin toki, että tämä olisi kirja pelkästään äidin ja pojan paosta, mutta oikeasti tämä onkin tarina selviytymisestä. Huone ei todellakaan olisi ollut läheskään yhtä ylistetty ja rakastettu, jos se olisi loppunut siihen, kun Jack ja äiti pääsivät vapauteen. Etenkin Jackin on vaikea sopeutua kaikkeen uuteen, koska hän ei luonnollisesti oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Hän on elänyt koko elämänsä huoneessa kahdestaan äitinsä kanssa, joten uusien ihmisten tapaaminen on hänelle todella ylikuormittavaa. Lukijan sydän lähestulkoon särkyy, kun Jack kysyy äidiltä, milloin he voisivat palata takaisin huoneeseen. 

Elokuva

Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva ilmestyi vuonna 2015. Jackin roolissa loisti nykyään Pixar elokuva Lucan ääninäyttelijänä tunnettu Jacob Tremblay, ja äidin roolissa oli myös Captain Marvelin näyttelijänä tunnettu Brie Larson. Tämä kaksikko oli mielestäni täydellinen valinta näiksi hahmoiksi. Heidän välillään oli juuri sellaista kemiaa kuin kirjassakin. Jacobin suloinen roolisuoritus Jackina sai sydämen pakahtumaan, ja Brien sydäntä raastava roolisuoritus äitinä onnistui todella kuvaamaan sitä, miten kovasti äiti yritti suojella pientä rakasta poikaansa. 

Elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa Jack ja äiti olivat yhä vanhan kehnon vankeina, oli lähestulkoon suora kopio kirjasta. Pieniä muutoksia oli siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi se oli täydellinen kuvaus siitä, mitä olin kuvitellut päässäni kirjaa kuunnellessani. Jotkin asiat, kuten tietyt leikit, joita äiti leikki Jackin kanssa saivat kuitenkin elokuvassa loistaa paremmin. Tajusin vasta elokuvaa katsellessani, että nämä leikitkin olivat sellaisia, joiden tarkoituksena oli peittää Jackilta heidän tilanteensa surullisuus ja vakavuus. Kirjassa Jack kertoi esimerkiksi huutoleikistä, jota he leikkivät äitinsä kanssa. Elokuvassa tajusin, että kyseisen "leikin" tarkoitus oli koettaa tehdä niin paljon ääntä kuin suinkin, jos vaikka joku sattuisi hyvällä tuurilla kuulemaan ja soittamaan apua. 

Myös toimintakohtaukset toimivat paremmin elokuvassa. Toki, kirjassa ne tuntuivat myös jännittäviltä, mutta kun katsoin esimerkiksi Jackin pakoa ruudulta, se tuntui paljon intensiivisemmältä. Elokuvassa oli tietenkin käytetty aivan upeiden näyttelijöiden lisäksi apuna myös musiikkia, sekä kuvaustekniikoita, jotka vaikuttivat katselukokemukseen ja katsojan tunteisiin intensiivisemmin.

Tarinan loppupuolisko, eli se osa, joka kuvasi Jackin ja äidin totuttelua takaisin tavalliseen elämään, sisälsi elokuvassa enemmän eroavaisuuksia kirjasta kuin ensimmäinen. Pidin esimerkiksi siitä, että pääsimme elokuvassa hiukan syvemmälle myös äidin päähän. Kirjassa kaikki tapahtui Jackin näkökulmasta, ja elokuvassakin suuri osa tarinasta nähdään Jackin silmin. Joissakin kohdissa keskiössä on kuitenkin omasta mielestäni äidin näkökulma. Pidin tästä muutoksesta, koska äiti on myös tämän tarinan toinen päähenkilö, vaikkakin Jack on suuremmassa parrasvalossa.

Eroavaisuudet

Tämä osio sisältää jonkin verran lieviä spoilereita kirjasta ja elokuvasta. Minusta nämä eivät kuitenkaan vaikuta katselukokemukseen, tai lukukokemukseen, mutta suosittelen silti katsomaan ja/tai lukemaan tämän tarinan ensin. Tämä osio käsittelee myös jonkin verran itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Jos kyseiset aiheet ovat sinulle vaikeita, voit hypätä postauksen kahteen viimeiseen kappaleeseen. 

Suurin eroavaisuus, jonka minä huomasin näiden kahden tarinan esityksen välillä, olivat hahmot. Elokuvasta oli poistettu kokonaisia hahmoja ja sivutarinoita. Esimerkiksi äidin veli Paul, ja hänen perheensä, olivat kokonaan poistettu. Tämä oli hiukan sääli, koska pidin Paulista hahmona. Kirjassa hän vei Jackin kauppareissulle ja museovierailulle, mikä oli minusta yksi todella ihanista sivutarinoista.

Toinen asia, jonka puuttumista elokuvasta ihmettelen suuresti, ovat Jackin ja äidin sanasämpylät, sadut, ja runot. Kirjassa Jack ja äiti tekevät yhdessä sanasämpylöitä, kuten pohkea. Pohkea on yhdistelmä pelokasta ja rohkeaa. Yksi tavoista, joilla nämä kaksi hahmoa viettivät aikaa yhdessä ollessaan vankeina oli myös runojen teko. He kertoivat yhdessä runoja toisilleen, ja äiti myös lueskeli Jackille paljon satuja niin kirjoista kuin myös omasta päästään. Nämä olivat minusta yksiä kirjan sympaattisimmista kohdista. Lisäksi ne saivat minut pohtimaan sitä, kuinka hauskaa kirjan suomentajalla oli varmasti ollut juuri näiden kohtien parissa.

Tarinassa tulee kohta, jossa Jackin äiti kokee, ettei hän pysty elämään traumojensa kanssa, joten hän yrittää ottaa henkensä. Kirjassa se tapahtuu sairaalassa lääkkeiden yliannostukseen, mutta elokuvassa hän tekee sen Jackin edessä. Tämä on todella intensiivinen ja sydäntäriipivä kohtaus, ja elokuvassa se oli mielestäni tehty huonommin. Jackin äiti rakastaa poikaansa niin paljon, etten näkisi häntä ottamassa elämäänsä poikansa edessä. Hän onneksi kuitenkin selviää tästä yrityksestä huolimatta. Kyseinen kohtaus oli toki hyvin toteutettu myös elokuvassa, mutta mielestäni kirjassa tämä osa tarinasta kuvattiin paremmin. 

Hiustenleikkuu on mediassa todella yleinen metafora sille, että hyväksytään jokin muutos elämässä. Tämä oli minulle itse asiassa hiukan yllättävä muutos elokuvassa, vaikkakin kyseinen hiusten leikkuu kohtaus toimii upeasti kummassakin versiossa. Kirjassa Jack päättää itse leikata pitkäksi kasvaneen tukkansa. Elokuvassa taas hän pyytää mummiaan leikkaamaan sen. Elokuvassa tämä on sydäntä lämmittävä kohtaus, jossa Jack uskaltautuu viimein luottamaan äitinsä äitiin, ja he jakavat yhteisen hetken. Siinä he myös perustelevat hiusten leikkuun paremmin: Jack säilyttää vahvuuttaan hiuksissaan, ja haluaa viedä äidilleen sairaalaan tupon hiuksiaan, jotta äiti saisi hänen voimansa parantuakseen. Pidin tästä kohtauksesta erityisesti elokuvassa.

Tässä olivat suurimmat eroavaisuudet, jotka pomppasivat vahvasti omille silmilleni. Niitä on kuitenkin vielä paljon enemmänkin, jotka jätän kuitenkin teille itse koettaviksi ja nautittaviksi, jos päätätte katsoa tai lukea tämän mestariteoksen. Kaiken kaikkiaan tämä tarina oli aivan henkeäsalpaava kokemus niin kirjana kuin elokuvana. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi luku- ja katselulistalle. Tämä on todella hurmaava ja realistinen tarina kidnappauksen uhreista, jotka tekevät parhaansa selviytyäkseen ensin vapauteen, ja sitten parantaakseen henkiset haavansa. En osaa todellakaan päättää kummasta versiosta pidin enemmän, koska molemmat koskettivat sydäntäni. Tarina on kaikin puolin todella sympaattinen ja lämmin kokemus. Jos kuitenkin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu, tai itsetuhoisuus tuntuvat vaikeilta aiheilta, tämä voi tuntua osittain raskaalta katsottavalta tai luettavalta. Kirjassa puhutaan myös hiukan syvemmin Jackin äitiin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta, joten katso tai lue oman harkinnan mukaan. 

Oletko itse katsonut tai lukenut tämän tarinan? Kummasta versiosta itse pidit eniten?

Lähikaupan nainen, onnellinen ikisinkku

Ystävänpäivä, jota pidetään maailmalla myös rakastavaisten päivänä, lähestyy. Sen kunniaksi aion koko helmikuun ajan kirjoittaa minusta ystävänpäivän teemaan sopivista asioista. Rakkaus kukoistaa, ja nyt on täydellinen aika muistaa omia ystäviä ja mielitiettyjä. Parisuhteet voivat olla todella kaunis asia, ja tuoda ihmisen elämään paljonkin iloa, mutta parisuhteet eivät ole kaikkien juttu. Täydellinen esimerkki tästä on Lähikaupan nainen. 

Lähikaupan nainen on Sayaka Murakan romaani vuodelta 2016, ja joka suomennettiin 2020. Se kertoo 36-vuotiaasta sinkkuna elelevästä Keikosta, joka työskentelee tokiolaisen kaupan kassalla. Hän on ollut siellä töissä 18 vuotta, ja rakastaa työtään, mikä on suuri pettymys hänen perheelleen. Keikon koko elämä on ollut tasaisen arkista ja normaalia. Hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei ollut mitään kovin isoja ongelmia. Hänen äitinsä oli toki huolissaan Keikon sosiaalisista taidoista, jotka eivät aikuisenakaan ole kummoiset. Asia ei kuitenkaan haittaa Keikoa, joka on oppinut sopeutumaan ympäristöönsä. Keikon perhe kuitenkin koettaa painostaa tätä "oikeisiin töihin", ja ystävät taas kummaksuvat Keikon haluttomuutta mennä naimisiin. Keikon mielestä hänen elämänsä taas on täydellistä juuri sellaisena kuin se on. Ainoa asia, mikä hänen elämästään puuttuu, on hyväksytyksi tulemisen tunne. Keikon epätoivoinen halu saada hyväksyntää lähipiiriltään, ja vaikeus ymmärtää sitä, mikä hänen läheistensä kenkiä puristaa, johtaa hänet yhä vain epätoivoisempiin ja onnettomampiin ratkaisuihin. 

Tämä kirja sisältää paljon yhteiskunta kritiikkiä ja nykypäivän feminismiä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin Japaniin, Keikoon kohdistuviin odotuksiin voi samaistua mielestäni erityisesti kuka tahansa nainen, sekä moni onnellisesti sinkkuna elävä ihminen. Varsinkin entisaikoihin, kun naisten asema oli heikompi kuin nykyään, naisia saatettiin pahimmillaan pitää jopa omaisuutena. Onneksi näin ei nykyään enää ole, vaikka nykypäiväänkin asti on selvinnyt asenteita, ja "hyvän elämän" malleja. Kaikkien pitäisi opiskella ammatti, mennä kunnon töihin, löytää parisuhde, muuttaa yhteen, avioitua, aloittaa perhe, kasvattaa lapset, ja sitten eläköityä loppuelämä onnellisena. Tämä on monista se yksi ainoa oikea keino elää oikeanlainen elämä, mutta Keiko on täydellinen esimerkki siitä, että tämänlainen elämä ei ole kaikille. Erityisesti naisiin kohdistuva odotus, että heidän pitäisi tietyssä iässä olla jo naimisissa ja hankkia lapsia, kyseenalaistetaan vahvasti.

Keikon lähipiirin koettaessa yhä voimakkaammin painostaa Keikoa "oikeisiin töihin" ja naimisiin, Keiko murtuu paineen alla. Hän päästää yhden työkavereistaan asumaan luokseen. Vastineeksi työkaveri esittää olevansa Keikon poikaystävä, jotta tämän läheiset jättäisivät Keikon rauhaan. Keikoa tämä ei hetkauta, häntä eivät kiinnosta parisuhteet, ja hän oli onnellinen sellaisena kuin oli. Kun kirjassa sukelletaan hiukan myös Keikon lapsuuteen, lukija huomaa, että kaikki hänen ongelmansa ovat aina kummunneet siitä, kun lähipiiri koettaa etsiä ongelmia hänestä. Koska Keiko ei tunne voivansa olla onnellinen "hyvän elämän" erittäin ahtaassa ja tiukassa muotissa, hänessä on oltava jotain vikaa. Kukaan Keikon läheisistä ei kertaakaan edes yritä ymmärtää sitä, että Keiko haluaa omanlaisensa elämän. Kukaan heistä ei edes harkitse sitä mahdollisuutta, että Keikolla ei olisi ongelmia, jos he hyväksyisivät Keikon sellaisena kuin hän on. Läheiset suorastaan iloitsevat siitä, kun Keiko on viimein saanut heidän silmissään "normaalin" elämän, kun he alkavat uskomaan Keikon seurustelevan työkaverinsa kanssa. Läheisiä ei tunnu kiinnostavan Keikon onni, vaan se, että Keiko saataisiin puristettua hyvän elämän muottiin.

Minusta Keiko on myös mahtavaa representaatiota aseksuaaleille ja aromanttisille ihmisille. Erityisesti tähän kirjoon sopeutuvat ihmiset voivat varmasti samaistua Keikon kokemuksiin, ja asenteisiin, joita hän joutuu kohtaamaan. Eritoten sinkut, jotka ovat onnellisia sinkkuina, saavat usein osakseen ihmetystä, jos he eivät etsi parisuhdetta. Tämä tarina kyseenalaistaa ihmisten käsityksen hyvästä elämästä ja sinkkuudesta. Jotkut kokevat sinkkuuden itselleen oikeaksi ratkaisuksi elämässä. Jos se päätös tekee jonkun onnelliseksi, miksi pitäisi lähteä tuomitsemaan tätä, ja tunkemaan samaan hyvän elämän kapeaan muottiin, johon Keikoa yritetään asetella. Keiko ei koe tarvitsevansa parisuhdetta, mutta ainoa tapa saada hänen läheisensä tyytyväisiksi oli esittää parisuhdetta työkaverin kanssa.

Kirjailija Sayaka Murata

Kirjan kannessa tätä teosta kuvaillaan riemastuttavan hauskaksi, ja osa tätä kirjaa käsittelevistä blogipostauksistakin on todennut tämän olevan huumorikirja. Olen itse täysin eri mieltä. Tämä ei ole minusta mitenkään kyynelkanavia avaava tarina, vaikka se onkin hiukan surullinen ja vakava. Jotkut näkevät Keikon tarinan tragikoomisena. Itse näen tämän tarinan enemmän traagisena kuin koomisena. Keikon erilaisuus ja vaikeus samaistua muihin on jotain todella universaalia, ja samaistuttavaa. Kaikki ovat joskus kokeneet olonsa ulkopuoliseksi. Keiko on ollut koko elämänsä ulkopuolinen, koska hän ei ole samanlainen kuin kaikki muut. Tätä ulkopuolisuutta on osattu kuvata realistisesti ja kaunistelematta. 

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikkien lukulistalle! Se sisältää niin paljon tärkeää asiaa, ja ajatuksia herättävää kritiikkiä siitä, kuinka helposti ihminen voidaan pienenkin poikkeavuuden takia leimata. Onneksi Keikon tarinan lopussa on kuitenkin myös hiukan auringonpaistetta. Kaikenlaiset ihmiset voivat olla onnellisia, ja kaikkien pitäisi antaa elää elämänsä itselleen kaikista luontaisimmalta tuntuvalla tavalla. 

Mitä mieltä itse olit tästä kirjasta? Lähteekö Lähikaupan nainen lukulistallesi? Jos tämä kirja kiinnostaa, se löytyy BookBeatista kuunneltavaksi. Jos sinulla ei vielä ole BookBeat tilausta, voit rekisteröityä koodilla BBGE82V6 osoitteessa bookbeat.fi/alennuskoodi. Koodilla saat 40 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Tämä tarjous on voimassa 31.3.2022 asti. Mukavia lukuhetkiä!

2022 odotukset

Ensi vuosi tuo mukanaan paljon uusia asioita, joita odotan innolla. Tässä on lyhyt lista asioista, joita todella odotan 2022 vuodelta.

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

Kaukosen esikoisteos Terapiassa, josta tein myös oman postauksen, on yksi parhaista trillereistä, jonka olen lukenut. Kuvitelkaa vain, kuinka innoissani olin, kun BookBeatiin ilmestyi ilmoitus, että Kaukoselta julkaistaisiin toinen kirja 2022. Tämä kirja sivuaa kuvauksen mukaan saman tyylisiä aiheita kuin Kaukosen ensimmäinen teos. Sen päähenkilöitä ovat kuusikymppinen Maaria Lauttasaaresta, näyttelijä Minna, koulussa ennen loistavasti menestynyt Suvi, ja feministinen performanssitaiteilija Roni. He muodostavat ryhmän, joka ei suostu pysymään hiljaa #MeToo-kampanjan ansiosta. Kirjan kuvaus päättyy kysymykseen: "Voivatko ryhmäläiset luottaa toisiinsa, ja ajaako heitä oikeudenmukaisuuden jano, vai kostonhimo?" Kuulostaa siis erittäin lupaavalta!

Life is strange 1 remastered

Selailin mielenkiinnosta myös ensi vuonna julkaistavia pelejä. Life is strange-sarjan suurena fanina minua ilahdutti suuresti, kun näin 2022 julkaistavien pelien listalla LIS1 remastered. Tämä peli on minulle jo nyt nostalginen, vaikka pelasinkin sen ensimmäistä kertaa aivan lukion alussa. Sen tarina kertoo todella kauniin sanoman ystävyydestä ja rakkaudesta. Max Caulfield tajuaa valokuvaamistunnillaan, että hänellä on mysteerinen voima matkustaa ajassa taaksepäin, ja hän koettaa käyttää tätä voimaansa estääkseen lapsuudenystäväänsä Chloea kuolemasta, samalla yrittäen välttää uhkaavaa tornadoa, ja selvittäen Chloen ystävän Rachelin katoamista. Vaikka tässä tarinassa ja sen hahmorakennuksessa on omat aukkonsa, tämä peli on todella lähellä sydäntäni. Arcadia Bay on tavallinen kaupunki, mutta siellä asuu paljon rakastettavia hahmoja.

Helluva boss 2. kausi

Vaikka Helluva Bossin ensimmäinen kausi ei ole vielä pulkassa, sen toinen kausi on jo saanut oman trailerinsa. En todellakaan malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä Vivziepopilla on varastossa meille syntisille sarjan faneille. Trailerin perusteella voimme odottaa, että saamme tietää lisää Blitzon menneisyydestä, hänen lapsuudestaan, ja seikkailuistaan ihmismaailmassa ennen IMP:n perustamista. Minua kiinnostaa erityisesti Blitzon ja Fizzerallin suhde. Yllätyksekseni, ilokseni, trailerissa oli myös Moxxie oletettavasti ryöstämässä pankkia, tai jotain muuta arvokasta aivan uuden tuntemattoman hahmon kanssa. Olen nähnyt spekulaatiota, että tämä voisi mahdollisesti olla taustatarina sille, miten Millie ja Moxxie tapasivat toisensa. Myös Striker tekee paluun tässä trailerissa. Hän taistelee Millietä ja Moxxieta vastaan, ilman Blitzoa paikalla. Ymmärrettävästi Striker kantaa kaunaa heitä kohtaan Harvest Moon festival jakson tapahtumien jälkeen. Olen erittäin innoissani tästä uudesta kaudesta, koska sarjan hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, Striker on yksi lempipahiksistani, ja koska haluan lisää hahmolauluja.

 Hazbin hotel 1. kausi

Vivziepopin sarjojen fanit pääsevät todella nauttimaan vuodesta 2022. Hazbin hotelin ensimmäinen kausi tulee vihdoinkin julki A24 ansiosta. Sarjan pilotti jakso julkaistiin jo kaksi vuotta sitten Youtubessa, ja on kerännyt sinä aikana 70 miljoonaa katselukertaa. Vaikka olemmekin saaneet ikäviä uutisia siitä, että suuri osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistä vaihtuvat, odotan tätäkin. Tietenkin rakastan näitä alkuperäisiä ääninäyttelijöitä, ja siinä menee varmasti aikaa, että totun uusiin ääniin, mutta haluan antaa näille uusille äänille mahdollisuuden. Minulle tärkeintä Hazbin hotelissa on kuitenkin tarina ja hahmot. Lisäksi voin tukea alkuperäisiä ääninäyttelijöitä ja seurata heidän uraansa sosiaalisesta mediasta muutenkin. Olen kiitollinen siitä, että Hazbin hotel pilotin ansiosta tutustuin moneen uuteen ääninäyttelijään, joita nyt fanitan, ja seuraan innolla muitakin projekteja, joissa  he ovat olleet mukana. Minulla on suuri luotto Vivziepopiin ja tähän sarjaan. 

Mitä sarjoja/pelejä/kirjoja sinä odotat 2022 vuodelta? Oletko yhtä innoissasi tässä postauksessa mainitsemistani tarinoista?

Hyvää uutta vuotta!

2021 suosikkini

 2021 löysin ja rakastuin moniin uusiin tarinoihin. Luin enemmän kirjoja kuin koskaan aiemmin, katsoin paljon sarjoja, ja Nintendo Switch pelikonsolin hankittuani, rakastuin myös moneen uuteen peliin. Tässä postauksessa ajattelin jakaa lukijoideni kanssa, mitä kaikkea olen löytänyt ja mistä olen nauttinut fiktion upeassa maailmassa tänävuonna. 

Tammikuu

Jojo's Bizzarre adventure Part 5
Aloitin 2020 loppupuolella kunnolla katsomaan Jojoa, ja kun pääsin hiukan pitkästyttävän part 1:sen läpi, aloinkin maratoonata Jojoa huolella. Tammikuussa pääsin siis aloittamaan part 5:sen. Nautin tästä osasta erittäin paljon. Part 5 Jojo porukka on todella rakastettava ja persoonallinen, mikä ei ole yllätys, kun on katsonut aiemmat partit. Pidin tämän partin tarinan kerronnan rakenteesta, ja siitä, miten jokaisen hahmon taustatarina sai kokonaisen jakson. Lisäksi tämän partin pahiksillekin oli annettu kunnon taustatarinat, joten katsoja pystyi ymmärtämään ja tuntemaan empatiaa heitäkin kohtaan. (Tai no, ainakin suurta osaa kohtaan!) Vaikka Jojo on suurimmaksi osaksi hullun hauska, tämä osa sai minut myös itkemään, koska Araki todella osaa tehdä hahmoista pidettäviä. Itse tykästyin eniten tässä partissa Brunon ja Narancian hahmoihin. Pidin myös erittäin paljon partin pääpahiksesta, vai pitäisikö sanoa pääpahiksista. Hän, tai he, oli(vat) todella persoonallisia ja erikoisia. Myös tämän partin animaatiosta huomasi, että tekijät todella pistivät tähän koko sydämensä, ja että he todellakin pitävät Jojosta myös itse. Ja soundtrack, en voi olla mainitsematta myös sitä, koska Jojon (koko sarjan) musiikkeja on tullut vuoden aikana kuunneltua todella paljon.

Helmikuu

The good place
Hyvän mielen komediasarja Netflixistä, jota kaverini suositteli minulle, koukutti minut heti ensimmäisessä jaksossa. Michael Schur, joka on luonut myös The Officen ja Parks and recreationin, on ollut luomassa myös tätä tilannekomediaa. Tämän sarjan tarina keskittyy Eleanor Shellstroppiin, joka on kuollut ja päätynyt "hyvään paikkaan". "Hyvä paikka" ja "paha paikka" vastaavat meidän käsitystämme taivaasta ja helvetistä, vaikka niissä onkin tietenkin eroja. Eleanor kuitenkin tajuaa, ettei ollut tarpeeksi hyvä ihminen elämässään ansaitakseen pääsyä hyvään paikkaan. Hän koettaa pitää asian salassa, mikä johtaa hulvattoman hauskoihin tilanteisiin, ja aivan nerokkaaseen juonenkäänteeseen ensimmäisen kauden lopussa. Tätä ei kannata jättää välistä, varsinkin, kun sen viimeinen kausi ilmestyi juuri Netflixiin.

Maaliskuu

Among us
Olin pelannut tätä peliä tietenkin jo aiemmin, mutta tämän vuoden alkupuolella pelasin sitä erityisen paljon ystävieni kanssa, sekä jonkun verran myös randomien kanssa. Among us on todella yksinkertainen ja koukuttava peli. Sen idea on, että maximissaan 10 astronauttia, eli pelaajaa, suorittaa erilaisia tehtäviä ympäri avaruusalusta. Näiden pelaajien joukossa on kuitenkin yhdestä kolmeen imposteria, eli huijaria, joiden tehtävänä on tappaa muut pelaajat. Crewmatet, eli pelaajat, jotka eivät ole huijari, yrittävät saada kaikki avaruusaluksen tehtävät suoritettua tulematta tapetuiksi, ja äänestämällä samalla yksi kerrallaan ulos muita, jos he uskovat tämän olevan huijari. Huijari(t) voittaa, jos hän/he saa(vat) kaikki tapettua, kun taas crewmatet voittavat, jos he saavat kaikki tehtävät tehtyä, tai äänestettyä kaikki huijarit ulos. Pelin yksinkertaisuus tekee siitä niin koukuttavan, ja lisäksi se paljastaa kaveriporukasta taitavat valehtelijat ja pelaajat. Suosittelen tätä pelattavaksi etenkin kavereiden kanssa! Tämä on saatavilla kaikille konsoleille, sekä tietokoneelle.

Huhtikuu

Miika Nousiainen: Juurihoito
Tämä on Miika Nousiaisen kirjoitustyylin tuntien erittäin hauska kirja. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Onnista ja Eskosta. Onni oli aina luullut olevansa ainut lapsi, mutta kun hänen hammaslääkärinsä Esko paljastuu hänen veljekseen, pienen kinan jälkeen he lähtevät isänsä jalanjäljissä kohti Australiaa. Matkan aikana he löytävät sisaruksia sieltä täältä ympäri maailmaa, ja tutustuvat tietenkin toisiinsa. Tämän tarinan metaforat on sidottu nerokkaasti hampaidenhoitoon. Kaiken hauskan takaa löytyy myös aito sanoma perheen arvosta ja elämäntarkoituksesta, sekä paljon oikeaa tietoa Australian kulttuurista. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, jotka kaipaavat hyvänmielen luettavaa.

Toukokuu

Animal Crossing New Horizons

Sain huhtikuun lopussa itselleni Nintendo Switch konsolin, ja ensimmäinen pelini sille oli tietenkin Animal Crossing. New Horizons on ensimmäinen Animal Crossing peli, jota olen pelannut, joten voitte varmaan arvata, mihin käytin koko kesäni. Tämä hyvän mielen peli toimi täydellisenä vastapainona kandityöni edistämiselle, kun pääsin rakentamaan saartani, etsimään itselleni kyläläisiä, täyttelemään museotani, ja muuten vain nautiskelemaan tämän pelin äärellä niin itsekseni kuin myös ystävieni kanssa. Animal Crossingia pelatessa tulee aina hyvä mieli, koska sen musiikki, hahmot, ja rentouttava energia on vain niin koukuttavaa ja rauhoittavaa.

Kesäkuu

Miraculous Ladybug

Tässä kuussa ystäväni näytti minulle muutaman jakson tästä sarjasta, ja käännytti minut täten tämän absoluuttisen katastrofisen, aukkoja täynnä olevan, huonosti toteutetun tarinan suureksi faniksi. Tietenkin, Miraculous Ladybug on suunnattu lapsille, mutta silti siitä voi nauttia myös aikuisena. Kyllä, pidän tästä sarjasta erittäin paljon, vaikka se onkin rakenteellisesti ja tarinaa lähemmin katsottuna täysi katastrofi. Miraculous ladybug kertoo Marinette nimisestä pariisilaistytöstä, joka koettaa tasapainotella supersankari Ladybugin elämää koulun ja muun teini-iän elämän ohella. Hän on täysin ihastunut luokkalaiseensa Adrieniin, joka tasapainottelee salaa itsekin supersankari Cat noir elämän ja teini-elämän välillä. Adrien on täysin lääpällään Ladybugiin, tietämättä sen olevan Marinette, mutta Marinette Ladybugina ei ole pätkääkään kiinnostunut Cat noirista. Yhdessä Cat noir ja Ladybug yrittävät kuitenkin pysäyttää Hawkmoth nimisen pahiksen, joka käyttää pariisilaisten negatiivisia tunteita ottaakseen heistä vallan, ja varastaakseen Ladybugin ja Cat noirin supervoimien lähteen: miraculous nimiset korut. Tällä tarinalla on todella paljon potentiaalia, vaikka sen katsominen tuntuukin välillä raivostuttavalta. Jos rakastat viharakkauskatsoa, tai haluat vain pistää aivot narikkaan ja nauttia tämän sarjan kauniista animaatiosta, suosittelen tätä lämpimästi.

Heinäkuu

Beastars 2. kausi
Tätä olin odottanut todella pitkään. Beastarsin ensimmäinen kausi osui ja upposi suoraan sydämeeni, joten kun sarjan toinen kausi ilmestyi Netflixiin, katsoin sen melkein yhdeltä istumalta. Legoshin, Louis senpain, Harun, ja muiden Cherryton Academyn, sekä koko Beastars tarinan maailman hahmot ovat todella kiinnostavia, syvällisiä ja upeasti kirjoitettuja. Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen kausi loppui, joten tarinaan pääsee helposti mukaan. Ensimmäisellä kaudella ei keskitytty kovinkaan paljoa murhamysteeriin, josta koko tarina alkoi, mutta tällä kaudella Legoshi alkaa selvittämään kuka tappoi Temin. Vaikka tarina kerrotaankin suloisilla eläinhahmoilla, älä anna ulkokuoren hämätä. Tämä on todella synkkä ja syvällinen tarina, jonka hahmot ovat todella valloittavia ja mieleenpainuvia. Upeasti animoitu kokonaisuus, mahtavat ääninäyttelijät (niin dubissa kuin subissa), sekä erittäin banger taustamusiikit luovat erinomaisen kokonaisuuden. Jos pidät vakavammista tarinoista ja aikuisemmista, ja aidoista rakkaustarinoista, tämä sopii sinulle täydellisesti.

Elokuu

S.K. Tremayne: Äänet
Aloitin veljeni kanssa kesäkuussa Bookbeat tilauksen, joka on yksi syy sille, että olen tänävuonna saanut luettua enemmän kirjoja kuin koskaan aiemmin. Psykologisten trillereiden ja kauhun ystävänä pyysin tietenkin toiselta lukutoukka ystävältäni lukusuositusta tästä genrestä. Hän sitten suositteli minulle Tremaynen kirjaa Äänet. (Kiitos Pieni Suuri Kirjahylly <3 !) Itse vertasin tätä kirjaa mielessäni elokuvaan Kaunis mieli, koska kyseessä on tarina, jossa lukija ei oikeasti tiedä, ovatko tietyt tapahtumat päähenkilön mielenterveyden ongelmien tuotosta, vai todellisuutta. Innostuin kuuntelemaan myös muut Tremaynen kirjat, koska niissä on samaan kammottavaan tyyliin loistavasti rakennetut loppuratkaisut. Äänet (alkuperäiseltä nimeltään The Assistant) kertoo Jo nimisestä hiljattain eronneesta naisesta, jolla on kotonaan Electra niminen virtuaalinen kotiapulainen. Jo kuitenkin järkyttyy, kun Electra paljastaa hänelle tietävänsä Jon osallisuudesta erään nuoren miehen kuolemaan vuosia sitten. Tremaynen kirjat ovat todellakin nannaa kaikille psykologisten trillereiden faneille, ja Äänet, jossa käytetään hyväksi nykyajan teknologiaa, tuo esiin karmivia pelkoja teknologiian liittyen. 

Syyskuu

Your turn to die chapter 3 part 2

Danganronpa fanina ei varmaan tule yllätyksenä, että rakastan myös Your turn to die peliä. Opiskelijana se yllättää vielä vähemmän, koska peli on ilmaiseksi pelattavissa tällä sivulla. Olen odottanut pitkään ja hartaasti tätä chapteria ilmestyväksi, joten kun se viimeinkin julkaistiin, pelasin sen melkein heti. Your turn to die on minusta vielä parempi versio Danganronpasta, vaikka sen idea onkin hiukan erilainen. Pidän myös todella paljon YTTD:n hahmoista, jotka eroavat toisistaan paljon enemmän kuin Danganronpa hahmot. Danganronpassa kaikki hahmot ovat saman ikäisiä, koska he ovat luokkalaisia, mutta YTTD:ssä on eri ikäisiä hahmoja, opiskelijoita, lapsia, aikuisia, eri ammateista, ja eri taustoista. Chapter 3 part 2 oli todellakin suuri tunteiden vuoristorata. Kyseisen chapterin pääpahis Midori on rakastettavan raivostuttava hahmo, joka vetoaa todellakin siihen fanityttö puoleen minussa, joka rakastaa juuri tällaisia raivostuttavia hahmoja. Koko chapterin ajan pelaaja joutuu elämään epävarmuudessa siitä, onko yksi parhaista hahmoista elossa vai ei, ja yksi uusista tuttavuuksista saa pelaajan, eli Saran, valinnoista riippuen glow upin. Jos et vielä ole pelannut tätä, niin hopi hopi, tätä ei kannata missata.

Lokakuu

Deltarune chapter 2

Undertalen suurena fanina, ja edelleen opiskelijana, ei varmaan yllätä, että tämä peli oli pakko pelata. Chapter 1 aivan hullun cliffhanger lopun jälkeen Toby Fox palasi vihdoin ja viimein chapter 2 kanssa, joka oli aivan yhtä loistava kuin Foxin aiemmatkin pelit. Kirjoittajana ja säveltäjänä Fox on todellakin täysi nero. Hänen kaikki hahmonsa ovat mieleenpainuvia ja rakastettavia, ja tarinat ovat täynnä sydäntä. Jokainen hahmo saa todellakin huolellisesti kirjoitetun kehityksen, ja tämä chapter todellakin muuttaa asioita todella paljon. Vaikka Fox on todennut julkisesti, että Deltarunella tulee olemaan yksi selkeä loppu, johon ei voi vaikuttaa, tässä chapterissa on kaksi eri polkua. Kuten Undertalessakin, voit joko tappaa kaikki vastaantulijat, tai sitten säästää heidät. Itse pelasin läpi pacifist tyylillä, koska tarina on paljon hauskempi ja mukavampi sillä polulla. Snowgrave polulla taas pelaaja manipuloi yhtä sydämellisimmistä ja kilteimmistä hahmoista tässä pelissä, eikä minusta ollut todellakaan mukavaa katsoa, kuinka Noelle pikkuhiljaa alkaa murtua. Lisäksi tämän polun valitessaan, pelistä päätyy skippaamaan todella ison osan. Odotan innolla sitä, mitä seuraavat chapterit tuovat tullessaan, koska tämän chapterin joko todella hyvän mielen aiheuttava pelaaminen, tai todella mieltä painavan polun pelaaminen johtavat kuitenkin samaan cliffhanger loppuun. En malta odottaa, mitä Foxilla on varastossa odottamassa. Tätä peliä on todella helppo päästä pelaamaan, koska se on ilmaisena ladattavissa tietokoneelle, PS4:lle, PS5:lle, sekä Switchille.

Marraskuu

Pokémon Let's go Pikachu

Tämän kuun loppupuolella voitin eräästä arvonnasta ensimmäisen Pokémon pelini: Let's go Pikachun. Olen pelannut tätä todella paljon marraskuun ja joulukuun ajan. En ole koskaan aiemmin pelannut, tai katsonutkaan Pokémonia, ellei lasketa joitakin satunnaisia jaksoja, joita näin lapsena viikonloppuaamuisin televisiosta. LGP on ollut minusta todella hyvä ja helppo tapa lähteä tutustumaan tähän sarjaan. Pelissä on mielenkiintoinen tarina, voit napata Pokédexiisi todella suloisia pokémoneja, kehittää niitä, taistella NPC:eitä vastaan, ja kerätä Gym badgeja. Yksi ystäväni, joka on suuri Pokémon fani, sanoi tämän pelin olevan hänestäkin todella hyvä remake alkuperäisestä pokémonista GameBoy konsolille. Minustakin tämä peli on todella koukuttava ja hauska pelikokemus. En ole vielä pelannut sitä kokonaan läpi, mutta olen kyllä jo todella pitkällä. Minusta on ollut hauskaa päästä nimeämään pokémonejani, sekä antamaan Pikachulle erittäin suloisia erilaisia asuja. 

Joulukuu

Aggretsuko 4. kausi

Tämän sarjan ulkonäkö pettää vielä pahemmin kuin Beastarsin. Aggretsukossa on vielä suloisempia eläinhahmoja animaatiomaailmassa, joka on täynnä värejä ja suloisuutta. Tarina on kuitenkin kaikkea muuta kuin lapsille. Toki, myös lapset voivat katsoa tätä, mutta en usko, että he saisivat tästä yhtä paljon irti kuin aikuiset. Tarina kertoo Retsukosta, joka on jumissa tylsässä työpaikassa. Hän unelmoi paremmasta elämästä, ja jokaisella kaudella hän yrittää saavuttaa paremman elämän erilaisilla keinoilla, kuten rakkaudella, tai uuden työpaikan löytämisellä. Nämä kaikki yritykset päätyvät kuitenkin jotenkin johtamaan Retsukon takaisin tylsään vanhaan toimistotyöhönsä vanhojen työkavereidensa luokse. Tällä uusimmalla kaudella Retsuko huomaa vihdoinkin häneen ihastuneen työkaverinsa Haidan yritykset saada hänen huomionsa. Haida ei kuitenkaan osaa käsitellä sitä, että Retsuko on viimein huomannut hänet, ja keskittää kaiken aikansa ja energiansa yhtiönsä uuden pomon hänelle antamiin askareisiin. Retsuko tajuaa, ettei Haidan tekemä työ ole täysin laillista, joten hän kerää työkavereistaan tiimin, joka yrittää pysäyttää Haidan, ja lopuksi myös uuden pomon. Aggretsuko on yksi niistä erittäin samaistuttavista aikuisten animaatioista, joita olen kaivannut elämääni. Retsuko on kuin kuka tahansa työelämään astunut nuori, joka on joutunut oppimaan monia asioita oikeasta elämästä kantapään kautta. Kaikki hahmot ovat rakennettu jostakin stereotypiasta, mutta jokainen on kuitenkin oikea ihminen stereotypian takana. Mielestäni paras esimerkki tästä on johtaja Ton, jonka tarina menee tällä kaudella todella synkkiin paikkoihin. Tämä kannattaa todellakin katsoa!

Tässä olivat minun tämän vuoden suosikki tarinani. Piditkö itsekin näistä? Mitä itse luit/katsoit/pelasit tänä vuonna? Kiitos tästä vuodesta, ja hyvää uutta vuotta kaikille!