Billie Eilishin tarina kuvina on luettava sydämellä

Billie Eilish on aikakautemme yksi puhuttelevimmista laulajista. Hän nousi suosioon jo 15 vuotiaana, ja nyt 20 vuotias Billie on saavuttanut elämässään jo erittäin paljon. Rakastuin hänen musiikkiinsa jo lukioaikoina, kun hän julkaisi biisin Bellyache. Tämän monilahjakkaan laulajan musiikissa minua on erityisesti puhutellut moni sanoitus. Todella iso osa hänen kappaleistaan ovat täysiä bangereita, joita en koskaan kyllästy kuuntelemaan, koska myös instrumentaalinen puoli tässä musiikissa on erittäin koukuttavaa. Sanoituksissaan Billie puhuu usein avoimesti ongelmista, joita hän on itse joutunut kokemaan ja näkemään. Yksi syy sille, miksi rakastankin hänen musiikkiaan niin paljon on se, että voin samaistua moniin hänen sanoituksiinsa, ja lisäksi niistä löytyy paljon erittäin kauniita kielikuvia ja metaforia. Siksi myös Billien omaelämänkerrallinen kuvakirja oli minulle pienoinen pettymys.

Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Billieltä julkaistaisiin omaelämäkerrallinen kirja. Lukutoukkana en malttanut odottaa, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Sain kirjan isältäni joululahjaksi, ja pääsin viimein lukemaan sen. Tai no, ei tässä kirjassa ollut paljoa luettavaa. Tämä kirja on enemmänkin valokuva-albumi kuin kirja. Pisin tekstinpätkä löytyy aivan kirjan alusta, sen esipuheesta. On pakko myöntää, että esipuheessa Billie perustelee kirjan ulkomuodon ja tekstin vähäisyyden hyvin: "En halua tämän kirjan tuntuvan ikävystyttävältä, haluan sen tuntuvan valokuvakirjalta, jollainen sinulla voisi olla itsestäsi. En halua vääntää kaikkea rautalangasta. Haluan tarjota ison kasan kuvia, jotka puhuvat puolestaan." Billie lopettaa esipuheensa sanomalla, että haluaa lukijan vain omin silmin näkevän hänet ja hänen elämänsä. 

Esipuheen jälkeen kirja on lähes kokonaan pelkästään kuvia. Joillakin aukeamilla kuvien välissä on muutaman rivin verran tekstiä, mikä ei kerro kuvista kovinkaan paljon. Billien peloton ja energinen persoona paistaa kuvista läpi jo vauvakuvissa, ja hän on aina ollut musiikin ja taiteen ympäröimä. Perhe ja ystävät ovat hänelle erittäin tärkeä asia, ja se välittyy kuvista vahvasti. Se vähä, mitä kirjassa on tekstiä, kertoo paljon Billien läheisistä. Erityisesti kirjassa on läsnä Finneas, Billien isoveli. Billie myös paljastaa urheilullisen puolensa tässä albumissa, joka oli minulle uutta. Hän on harrastanut pikkulapsesta asti ilmavoimistelua. Elämänkerrasta löytyy paljon tällaisia hauskoja pikkufaktoja tästä idolisoimastani laulajasta, joiden ansiosta tuntuu, että olen kuitenkin päässyt tutustumaan yhteen idoleistani hiukan lähemmin. 

Tässä kirjassa on paljon hyvää, mutta silti olin hiukan pettynyt tähän. Minusta oli todella luova idea tehdä omaelämänkerta tällaisessa muodossa. Koska Billie on tosiaan vasta parikymppinen, hänellä ei vielä ole kovin paljoa elämää takana, vaikka hän onkin kokenut paljon. Kuten sanotaan, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä kirjassa on osioita, joissa Billie alkaa kertomaan tekstissä jotakin mielenkiintoista asiaa, mutta nämä mielenkiintoiset asiat jäävät pintaraapaisuksi. Esimerkiksi sivulla 149 Billie kommentoi kuvia: "Tällä kiertueella olin luultavasti henkisesti huonommassa jamassa kuin koskaan. Se oli myös todella hankala kiertue. Aina kun näen kuvia tuolta ajalta, rintaani puristaa muistaessani, miltä silloin tuntui. Kuulostaa ylitunteelliselta, lol, mutta se on totta. Keikat olivat silti uskomattomia, ja fanit piristivät minua joka ilta." Hän on ollut aiemmin avoin mielenterveysongelmistaan, joten minusta olisi ollut mielenkiintoista, jos hän olisi voinut syventää kyseistä kommenttia kertomalla hiukan enemmän. Tietenkin ymmärrän, ja kunnioitan Billien yksityisyyttä, ja jokainen ansaitsee itse valita sen, mitä itsestään maailmalle jakaa. Kirjassa oli kuitenkin monia samantyylisiä kohtia, joissa kuvatekstit aloittavat jonkin mielenkiintoisen asian, joka jää kuitenkin vain muutamaan lauseeseen. Moni kommenteista toi lukemisen aikana mieleeni 2010-luvun Facebook sääli postaukset, joissa joku itki ikävää oloa, mutta kun häneltä kysyttiin kommenteissa kertomaan lisää, postaaja ei suostunut kertomaan enempää.

Tiedän Billien olevan erittäin lahjakas kirjoittamaan, vaikkakin hänen kirjoituksensa ovat suureksi osaksi laulun sanoja. Kirjan kirjoittaminen, ja vieläpä omaelämäkerran laatiminen on aivan erilaista kirjoittamista kuin laulujen kirjoittaminen. Nostan todellakin hattua tälle nuorelle artistille, koska idea luoda omaelämänkerta kuvamuodossa oli erittäin luova. En ole nähnyt yhtä ainutta toista elämänkertaa, joka olisi koostettu kuin valokuva-albumi, vaikka olenkin lukenut monia luovalla tavalla tehtyjä elämänkertoja. 

Suurin kritiikkini tätä kirjaa kohtaan on se, että paljon mielenkiintoista asiaa jää sanomatta sellaiselta ihmiseltä, jonka kyky luoda taidetta sanoilla on maailmanluokkaa. Toisaalta, kun luin esipuheen uudestaan, se on varmasti koko kirjan idea. Billie ei halunnut sanoa liikaa puhumalla asioista, vaan hän halusi näyttää tarinansa kuvillaan. Pettymykseni ei johdu siitä, että tämä kirja olisi huono, vaan koska minulla oli erilaiset odotukset sitä kohtaan. Luettuani tämän uudelleen ja katseltuani kuvat läpi jälleen tätä postausta varten, aloin tykästyä kirjaan ja arvostaa sitä enemmän. Kuvat Billien eri elämänvaiheista, kiertueista, konserteista ja muusta elämästä kyllä kertovat aivan omaa tarinaansa tästä nuoresta artistista. 

Tämä on minusta sellainen kirja, jota ei pidä lukea silmillä, vaan sydämellä. Vaikka olisin mielelläni lukenut monista tekstissä vihjatuista aiheista enemmänkin, ymmärrän, että Billie tahtoo kuitenkin pitää jonkinlaisen yksityisyydenkin. Kaikki kuvat ovat todella hienoja ja laadukkaita. Ne kertovat yhdestä lempilaulajistani erittäin paljon, ja antaa lukijalle hyvän kuvan hänen persoonastaan ja elämästään, vaikka osa asioista jääkin vain pintaraapaisuksi. Billien kasvutarina, hänen tyylinsä kehittyminen sellaiseksi kuin se on nykyään, ja erilaiset vaiheet, sekä esimerkiksi hänen kiusallinen ihastuksensa Justin Bieberiin kerrotaan kuvien kautta häpeilemättä. 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti Billie faneille, sekä niille, jotka pitävät omaelämänkerroista. Billie on monessa asiassa esimerkiksi musiikin puolella luonut paljon uutta ja hänen levynsä ovat todella uniikkeja. Myös tämä elämänkerta on todella uniikki kokemus. Aluksi en pitänyt siitä, koska se ei ollut yhtään muiden lukemieni elämänkertojen tyylinen. Toisella lukukerralla tykästyessäni siihen tajusin kuitenkin, ettei muutos ja uusien asioiden kokeileminen taiteessa ole todellakaan paha asia. 

Mitä mieltä itse olet Billie Eilishin omaelämänkerrasta? Olisitko itse toivonut siihen enemmän tekstiä, vai oliko se täydellinen juuri sellaisena kuin se oli?

Encanto, uusi suosikki Disney elokuvani

 Disneyn uusin elokuva Encanto on saanut todella lämpimän vastaanoton. Sen taianomainen maailma, upea musiikki, ja ihastuttavat hahmot nostivat tämän elokuvan heti uudeksi suosikki Disney elokuvakseni. Pidin Encantosta niin paljon, että olen katsonut sen jo useamman kerran, ja kuunnellut sen lauluja toistolla jo pitkään. Disney elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja Encanto on juuri sitä, mitä Disney elokuvilta toivoo saavansa. Sen tarina tuntuu uudelta verrattuna vanhoihin Disney klassikkoihin. Miten Encanto onnistuu erottumaan muiden aivan upeiden Disney elokuvien joukosta niin paljon?

Ensimmäinen silmäänpistävä asia tässä elokuvassa on itse päähenkilö, Mirabel. Hän ei ole lainakaan niin kuin aiemmat Disney elokuvien päähenkilöt. Verrattuna muihin perheensä jäseniin hän vaikuttaa jopa normaalilta. Hänhän eroaa perheensä jäsenistä siten, ettei hän itse saanut taianomaista lahjaa, eli supervoimaa, jonka kaikki muut hänen perheensä jäsenet ovat saaneet. Ensinäkemältä Mirabel näyttää Disney elokuvan sivuhahmolta. Hän ei myöskään ole prinsessa, tai tule prinsessaksi. Hänen Disney prinsessa statuksestaan on kuitenkin ristiriitaa Disneyn fanikunnassa, koska Mirabel kuitenkin täyttää osan Disney prinsessa statuksen saamisen säännöistä.

On myös mainittava, että Encantossa on todella paljon keskiössä olevia hahmoja. Pelkästään Madrigalien perheessä on 12 hahmoa, joista jokainen saa elokuvan aikana loistaa. Kun tähän lasketaan mukaan vielä Mariano, Marianon äiti, sekä muut kyläläiset, puheroolissa olevia hahmoja on ennätyslukema. Encanton sivulle Disney fandomi Wikissä on listattu jopa 21 hahmoa. Minusta tälle listalle olisi voinut kuitenkin lisätä myös Casitan, eli Madrigal perheen kotitalon, koska Casita on yhtä persoonallinen ja värikäs hahmo kuin muutkin Madrigalit.

Minua ilahdutti suuresti myös se, ettei Encantossa ollut oikeaa pahista. Koko elokuvan alusta asti katsojalle uskotellaan, että pahis olisi mystinen tío Bruno Madrigal, joka katosi. Hänen lahjansa on kyky nähdä tulevaisuuteen. Brunon lahja ei kuitenkaan kerro tulevaisuutta suoraan, vaan näyttää pelkästään kuvia, joita Brunon itse pitää tulkita. Elokuvassa on jopa kokonainen laulu, jossa Mirabelin täti Pepa, setä Felix, serkut Dolores ja Camilo, sekä sisko Isabela kertovat omasta kokemuksestaan Brunon kanssa varoittelevaan sävyyn. Laulun nimi "We don't talk about Bruno"/"Me ei mainita Brunoo" antaa ymmärtää, että Bruno olisi pahanhaluinen ja vaarallinen. Kun Mirabel kuitenkin löytää Brunon, hän paljastuu oikeastaan aika surulliseksi tapaukseksi. Bruno päätti paeta ja piiloutua perheeltään vuosikausiksi, koska hän ei halunnut satuttaa heitä, tai kyläläisiä näyillään.

Lähemmäksi oikean pahiksen statusta pääsee itse asiassa Abuela Madrigal, vaikkei häntäkään voi suoranaisesti sanoa pahikseksi. Abuelan tekojen ja asenteen takaa paljastuu menettämisen pelko ja rakkaus perhettä kohtaan. Encanton viesti on minusta todella kaunis. Kukaan ei ole paha, mutta kaikki saattavat joskus tehdä pahoja asioita esimerkiksi pelosta. Se, että joku tekee jotain väärää ei tietenkään ole sellainen asia, mitä pitäisi katsoa sormien lävitse, mutta aina voi antaa anteeksi ja aloittaa alusta. Kun Madrigalien Casita menee rikki, he saavat sen rakennettua uudestaan ja paljon vahvemmaksi, kun antavat toisilleen anteeksi.

Viimeisenä, muttei Encanton kohdalla missään nimessä vähäisimpänä, mainitaanpa musiikki. Yleensä Disney elokuvissa on yksi laulu, joka erottuu muista, ja josta kyseinen elokuva tunnetaan. Esimerkiksi Frozen tunnetaan laulusta Let it go/Taakse jää, Frozen 2 Into the unknown/Tuntemattomaan, Ariel taas Part of your worldista/Unelmiin mä jään, ja Mulan kappaleesta I'll make a man out of you/Niin kuin mies. Encantosta taas ei voi valita vain yhtä laulua, josta se tunnettaisiin. Tämä on ensimmäinen Disney elokuva, josta osaan nimetä ulkomuistista jokaisen laulun heti ensimmäisen katselukerran jälkeen. Hamiltonista tunnettu Lin-Manuel Miranda kirjoitti Encanton laulut, joten en yhtään ihmettele miksi ne jäivät heti soimaan päähäni. 

Mielestäni syy sille, miksi jokainen Encanton laulu on niin mieleenpainuva on se, että suurin osa hahmokehityksestä tapahtui niiden aikana. Pääsimme laulujen avulla myös tutustumaan jokaiseen Madrigaliin hiukan lähemmin, joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän. Ensimmäinen laulu Family Madrigal/Perhe Madrigal esittelee meille päähenkilöt. Mirabel laulaa siinä perheestään ja kertoo jokaisen lahjasta, mutta samalla tutustumme Mirabeliin itseensä. Hän ei tykkää puhua itsestään, johon selviää syy laulun lopussa: hänellä ei ole lahjaa, ja hän ihailee suuresti perheenjäseniään, joilla on lahja. Toinen laulu Waiting on a miracle/Mä yksin ootan ihmettä on Mirabelin "I want" laulu, eli toivelaulu. Siitä selviää, mitä hän oikeasti tuntee ja toivoo. 

Kolmantena lauluna on yksi Disneyn samaistuttavimmista lauluista Surface pressure/Pinnan alla, joka kertoo siitä, millaisia paineita perheen voimanaisella Luisalla on. Luisa on fyysisesti erittäin vahva, mikä kuvastaa sitä, kuinka hän yrittää kantaa koko maailman painon niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Kuka tarvitsee terapiaa, kun voi vain kuunnella ja/tai laulaa tämän laulun mukana?

Jos olisi pakko valita yksi suosikki laulu Encantosta, se olisi neljäs laulu: We don't talk about Bruno/Me ei mainita Brunoo. Brunon hahmo sai nimensä tämän laulun mukaan. Hänen nimensä oli alunperin tarkoitus olla Oscar, mutta tämän laulun kertosäe "We don't talk about Bruno, no, no, no" kuulosti lauluntekijöiden mielestä paremmalta, jos hänen hahmonsa olisi nimeltään Bruno. Tämä on kyllä totta, "We don't talk about Oscar, no, no, no" ei kyllä todellakaan iske samalla tavalla. Rakastan tätä laulua, koska tässä laulussa suosikki Madrigalini pääsevät loistamaan. Pepa, Felix, ja heidän lapsensa Camilo ja Dolores saavat tässä laulussa jonkin verran hahmokehitystä, joka sai minut toivomaan, että etenkin Camilo olisi saanut enemmän ruutuaikaa. Tämä absoluuttinen bangeri jää heti soimaan päähän, ja se yhdistettynä upeaan koreografiaan luo aivan mahtavan kokonaisuuden, jonka olen katsonut Youtubesta todella monta kertaa. 

Viides kappale What else can I do/Mä uutta näin teen on Mirabelin isosisko Isabelan hahmokehitys laulu. Siinä saamme tietää, että myös hän tuntee valtavaa painetta. Isabela on onnettomassa parisuhteessa, mutta olisi valmis menemään kyseisen miehen kanssa naimisiin perheensä vuoksi. Hänen on oltava täydellinen koko ajan, eikä hän pääse lepäämään edes omassa huoneessaan. Itse täydellisyys kuitenkin huomaa pystyvänsä luomaan kukkien lisäksi myös kaktuksia, ja muita epätäydellisiä kasveja, mistä hän innostuu todella paljon. Lisäksi tämän laulun myötä Mirabel ja Isabela tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.

Dos orguitas (Kaksi perhosta) on erittäin kaunis laulu, ja se on jokaisessa Encanton versiossa jätetty alkuperäiselle kielelleen: espanjaksi. Se on surullinen laulu, joka soi taustalla, kun katsojille paljastetaan Abuelan menneisyys ja hänen rakkaustarinansa Mirabelin isoisän (Abuelo) Pedron kanssa. Tämä kappale saa minut kyyneliin joka kerta, kun katson Encanton. Abuela Madrigalin surullinen tarina kerrotaan todella koskettavasti, ja tämä kappale sopii niin sanoitukseltaan kuin myös tunnelmaltaan täydellisesti kyseiseen kohtaukseen.

Lopussa, kun Bruno pääsee palaamaan perheensä luokse, pääsemme kuulemaan kappaleen All of you/Jokainen. Tässä jokainen Madrigal saa oman vuoronsa loistaa, selittää oman näkökulmansa, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Vaikka mielestäni Encanton loppu on hiukan kiireisesti viimeistelty, se on kuitenkin Disney elokuvalle sopiva loppu. Anteeksiannot tapahtuvat hiukan liian nopeasti, mutta ainakin saamme tässä laulussa muutaman hauskan viittauksen Disneyn aikaisempaan elokuvaan, Frozeniin. Tästä etenemmekin vielä toiseen kappaleeseen, Hola Casitaan, jonka aikana Madrigalit korjaavat Casitan kyläläisten avustuksella. Kaikki hahmot saavat omalle kehitykselleen onnellisen lopun, ja Madrigaleista tulee yhä vain läheisempiä.

Rakastan Encanto elokuvaa, ja aion katsoa sen vielä monta kertaa uudestaan, koska jokaisella kerralla siitä saa irti jotain uutta. Suosittelen tätä lämpimästi aivan kaikille, varsinkin Disney faneille. Totta puhuen toivon, että Encanto saisi spin off-sarjan, koska Madrigalien maagisesta ja fantastisesta perheestä saisi irti niin paljon mahtavia tarinoita. Jokainen Madrigalin perheenjäsenistä on niin valloittava persoona, että olisi ihana päästä tutustumaan heihin vielä paremmin esimerkiksi juuri spin off-sarjassa, tai jatko-osalla. Toisaalta Disney+:ssa ilmestyy usein myös yksittäisiä Disney+-shorts pätkiä. Tällaisia pätkiä on saanut esimerkiksi Luca (Ciao Alberto), sekä Frozen (Olafin oma pähkinänkuori versio aiemmista Disney elokuvista). Ehkä myös Encantosta saattaa siis ilmestyä tällaisia pätkiä. 

Mitä itse olit mieltä Encantosta? Mikä sen lauluista on sinun suosikkisi? Entä mitä mieltä olet mahdollisesta jatkosta Madrigalien perheen tarinaan?

Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Sarjat vs Leffat

 Yleinen kiistan aihe, jonka muistan lapsuudestani, oli kilpailu siitä, kumpi oli parempi: kirja vai elokuva. Esimerkiksi Harry Potterista puhuttaessa kuuli usein kommentteja ylistäen kirjoja, tai elokuvia parempina.  "Kirja oli parempi!" "Itse pidin enemmän leffasta..." Harvemmin kuulin kuitenkaan keskustelua siitä, pitikö joku enemmän elokuvista vai sarjoista. Tietenkin totuus on, että sarjoihin perustuvia elokuvia, tai elokuviin perustuvia sarjoja on paljon vähemmän kuin kirjoihin perustuvia elokuvia ja toisinpäin. Niitäkin kuitenkin löytyy, mutta tässä postauksessa pohdiskelenkin elokuvien ja sarjojen tarinankerronnallisia eroja. 

Yllätys yllätys, olen sekä elokuvien, että sarjojen suuri ystävä. Molemmat tavat kertoa tarinaa ovat lähellä sydäntäni, mutta näillä kahdella on kuitenkin todella erilaisia tapoja kertoa tarina. Elokuvat ovat usein yksittäisiä, tai joskus jatko-osilla varustettuja kokonaisuuksia, jotka ovat keskimäärin 80-120 minuuttia pitkiä. Tietenkin on olemassa myös lyhytelokuvia, jotka voivat kestää myös alle puoli tuntia. Elokuvien tarinoiden pituudet ovat siis todella paljon lyhyempiä kuin sarjojen. Sarjoissa taas on monia jaksoja, jotka kestävät yleisesti 20-60 minuuttia. Nämä jaksot muodostavat kausia, joita on sarjasta riippuen myös eri määriä. Joissakin sarjoissa kausien pituudet vaihtelevat myös hurjasti (esimerkiksi The Walking dead, jossa ensimmäinen kausi sisältää 6 jaksoa, toinen 13, ja kaudet 3.-9. sisältävät 16). On itsestäänselvää, että sarjojen tarinat ovat täten pidempiä. Sarjojen tarinoissa on usein paljon helpompi syventyä tarinoiden eri osiin ja tutustua hahmoihin syvällisemmin. Elokuvissa tarina on esitettävä nopeammin, koska ruutuaikaa on paljon vähemmän. Niiden tarinat ovat usein suoraviivaisempia ja nopeampia, jolloin tekijöiden on rajoitettava tarinaa jonkin verran.

Rakastan tarinoihin, tarinoiden maailmoihin, sekä hahmoihin uppoutumista. Tässä suhteessa pidän siksi enemmän sarjoista. Kun löydän hyvän sarjan, rakastan sitä, että voin uppotua siihen päiviksi, viikoiksi, tai jopa kuukausiksi. Elokuvien tarinoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että ne saa katsottua nopeammin kuin sarjat. Niissä esitetään ideat ja teemat nopeammin, joten pääsen myös nopeammin pohtimaan ja reflektoimaan sitä, mitä tarina minussa herättää, tai mitä se on opettanut minulle.

Elokuvateatterit popcornin tuoksuisine saleineen ovat minulle todella kotoisia, rauhallisia ja viihtyisiä. Jonkin tarinan kokeminen isolta valkokankaalta, pimeässä, popcorn paketti sylissäni on sellainen kokemus, jota en valitettavasti ole voinut kokea sarjojen kanssa. En ole koskaan itse ollut katsomassa sarjaa elokuvateatterissa, tai edes kuullut sellaisesta elokuvateatterista, joka esittäisi sarjojen jaksoja. (Elokuvateatterit, jokin sarjankatsomismaratoni valkokankaalla ilta idea on vapaasti käytettävissänne!) Se tunnelma ja nostalgia, jonka elokuvan katsominen teatterissa herättää, on jotain sellaista, mitä ei voi kokea kotisohvalla. Tietenkin, olisi aika kallista rampata jatkuvasti elokuvissa, kun nykyään voi katsoa Netflixistä tuhansia elokuvia paljon halvemmalla, mutta tässä suhteessa elokuvien katselu vie voiton. (Ainakin siihen asti, kunnes teattereissa aletaan esittää sarjoja.)

On mainittava myös hahmokehitykset. Sarjoissa hahmokehitys on mahdollista toteuttaa hitaammin pidemmällä aikavälillä, jolloin katsoja voi kokea kasvavansa hahmon mukana. Tietenkään kaikissa sarjoissa ei ole sellaista juonta, joka jatkuu jaksosta jaksoon, mutta myös episodisissa sarjoissa on jonkinlaista hahmokehitystä. En sano, etteikö elokuvissa olisi hahmokehitystä, koska totta kai hahmokehitystä löytyy myös niiden sisältä. Elokuvien hahmokehitys on rajoitetun aikakehyksen takia esitettävä paljon nopeammin, joten elokuva saattaa usein tuntua yhdeltä jaksolta. Minulla on tapana kiintyä hahmoihin, joten haluan viettää hahmojen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minulla on piiiiiitkä lista upeasti rakennettuja elokuvahahmoja, joita rakastan yhtä paljon kuin joidenkin sarjojen hahmoja. Juuri tämän hahmorakkauden takia, valitsen yleensä mieluummin sarjat kuin elokuvat. Varsinkin sellaisissa elokuvissa, joissa ei ole jatko-osia, pääsen tutustumaan hahmoon vain todella lyhyen ajan. Sarjoissa taas minulla on pidempi aika seurata lempihahmojeni elämää ja kehitystä.

Elokuvat ovat kuitenkin loistava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Niiden keston vuoksi, niitä on helpompi kuluttaa yhdessä, koska ne ovat usein yksittäisiä tarinoita. Jos haluaa katsoa sarjoja toisten kanssa, voi tuntua todella vaikealta odottaa seuraavan jakson aloittamista ennen kuin toisilla olisi aikaa katsoa se kanssasi. Elokuvat ovat siksi loistava sosiaalinen tarinan kokemisen muoto. Vaikka ystävien kanssa voi maratoonata tietenkin myös sarjoja, niin elokuvat ovat usein helpompi ratkaisu, jos haluaa katsoa jotakin hyvässä seurassa. 

Sarjat sekä leffat ovat molemmat minulle siis todella lähellä sydäntä, ja rakastan kumpaakin tarinan kerronta muotoa. Pidän sarjojen katselemisesta itsekseni, ja jaan intoni niihin toisten kanssa katselun jälkeen esimerkiksi tässä blogissa, tai hehkuttamalla niistä ystävilleni, jos he ovat myös katsoneet ne. Elokuvat taas jaan katselukokemuksena mieluusti myös ystävieni kanssa esimerkiksi elokuvateatterissa. En osaa valita itselleni suosikkia, vaan katson jompaa kumpaa riippuen siitä, mitä juuri silloin tekee mieli katsoa. Useimmiten löydän itseni kuitenkin sarjojen parista.

Mitä mieltä sinä olet? Kummasta itse pidät enemmän, sarjoista vai leffoista? Ja tietenkin miksi itse pidät jommasta kummasta enemmän?

Yksityisyys niinku... eiku Rakkaus niinku

 Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku (2016) on yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Sen koko konsepti on todella uniikki, enkä ole aiemmin kokenut tällaista kirjaa. Sen kansi herättää heti huomion, mutta nimi ei aluksi ainakaan napannut minua. Romanttiset tarinat kiehtovat minua todella harvoin, joten jos tämä ei olisi ollut kurssini lukulistalla, olisin skipannut tämän. Olen todella iloinen, etten jättänyt tätä helmeä välistä!

Tämä kirja kertoo toimittajan työnsä menettäneestä Joonasta, joka muuttaa taloudellisesta pakosta takaisin isänsä luokse asumaan. Kustantamo ehdottaa hänelle tilaisuutta julkaista kirja, ja Joona tarttuu tähän tilaisuuteen. Hän keksii alkaa äänittämään jokaista keskusteluaan kännykällään ja kirjoittamaan nämä käymänsä keskustelut kirjan muotoon. Kirjaan hän on sisällyttänyt myös nettikeskustelujaan nimimerkki Sadgirlin kanssa. Joonan elämä alkaa pyöriä tämän projektin ympärillä, kun deadline lähestyy. 

Yllätys yllätys, koko kirja rakentuu pelkästään hahmojen välisestä dialogista. Sen hahmot ovat uskottavia ja aitoja, ja dialogi tuntuu niin todenmukaiselta, etten oikeasti osaa sanoa, onko Ekholm oikeasti äänittänyt ja kirjoittanut ylös omia keskustelujaan, vai tuleeko tarina kokonaan hänen mielikuvituksestaan. Teksti käsittelee paljon Joonan isäsuhdetta, halua tulla hyväksytyksi, nykyajan suvaitsevaisuutta ja mielipiteitä, sekä suhteita. Keskeisimmäksi teemaksi kirjassa nousee kuitenkin yksityisyys. Monissa kohdissa minulle tuli tunne, ettei minun kuuluisi lukea tiettyjä kohtia. Monet sivuhahmot tuovat esille Joonan kirjan idean ongelmallisuuden. Joona kyllä ilmoittaa sivuhahmoille aina äänittävänsä tilanteet, mutta hahmoilla ei ole mitään sanavaltaa kieltäytyä tulemasta äänitetyksi. Siinä myös kyseenalaistetaan nerokkaasti se, miten aitoja hahmot voivat olla näissä tilanteissa, kun he tietävät tulevansa äänitetyiksi. Joonan isä esimerkiksi toteaa muutaman kerran, että Joona puhuu poliittisesti korrektimmin, korjailee omia sanomisiaan, ja tuomitsee muiden vähänkin kiistanalaisemmat mielipiteet paljon herkemmin, kun hän on alkanut äänittää. Sadgirl taas toteaa suoraan, ettei halua olla ollenkaan osana Joonan kirjaa. Hän ei halua levitellä hänen ja Joonan välisiä keskusteluja, koska keskusteluissa on paljon henkilökohtaisia asioita. Etenkin heidän kahden keskustelua lukiessa, minulle tuli melkein syyllinen olo. Joona tietenkin oli julkaissut nämä viestit, koska ne olivat kirjassa nenäni edessä, mutta pitäisikö minun jättää se lukematta, koska viestien sisällöt eivät periaatteessa kuulu minulle?

Pidin tässä kirjassa myös siitä, kuinka välillä sain nauraa kyynelet silmissä, kun taas toiset kohdat saivat minut itkemään. Minusta parhaat tarinat ovatkin juuri niitä, jotka saavat koko tunneskaalan mukaan sitä lukiessa, kuten tämä kyseinen tarina. Lisäksi minusta oli todella mielenkiintoista lukea näiden hahmojen välisiä keskusteluja, joissa pohdittiin nykyajan ongelmia. Moni asia, jotka olivat ennen vanhaan normaaleja asioita, mutta nykyään on tajuttu niiden ongelmallisuus ja vääryys, tulevat myös pohdinnan aiheiksi Joonan ja hänen isänsä välillä. Joona pohtii omaa mieheyttään todella paljon, ja hänen inhonsa isänsä mielipiteitä kohtaan näkyy myös siinä, ettei hän tajua olevansa oikeastaan aika samankaltainen tämän kanssa. Tämä näkyy mielestäni Joonassa myös itseinhona. Sukupolvien väliset erot eivät välttämättä ole niin suuret kuin toivoisimme. 

Vaikka tämä teos on ironinen, se saa lukijan aidosti pohtimaan samoja asioita, joita hahmotkin pohtivat. Hahmot ovat monikerroksisia. He ovat kaikki joillain tavoin tekopyhiä, mikä on normaalia. Lukijan on kuitenkin helppo tuntea myös empatiaa hahmoja kohtaan, koska he ovat kuitenkin vain ihmisiä, kuten me kaikki. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Jäin tarinaan koukkuun enemmän ja enemmän mitä pidemmälle luin. Rakkaus niinku on nykyajan kirjallisuuden helmi. Se on todella uniikki niin koko konseptiltaan, kuin myös sen tyylistä esittää kertomus. Kerrontaa ei ollut yhtään, vaan siinä keskityttiin pääosin dialogiin. Paikan - ja taustankuvaukset tapahtuivat todella lyhyesti dialogin välissä. Myös Joonan ja Sadgirlin välinen keskustelu on esitetty todella nykyaikaisella tavalla. Kaikki heidän keskustelunsa tapahtuu netissä, joten sivuilla on käytetty tilaa hienosti esittämään chatti viestittelyjä. Ekholm on käyttänyt hyväkseen myös kirjan visuaalista puolta siinä, että Sadgirl ja Joona käyttävät emojeita. Sadgirl käyttää myös vektorikuvituksia, eli luo kuvia käyttäen näppäimistöä, kirjaimia, välimerkkejä, ja numeroita. Siksi minun on pakko kehua erityisesti tämän tarinan kirja versiota. Vaikka rakastankin äänikirjoja, tästä kirjasta jäisi jokin todella oleellinen osa kokematta, jos sen kuuntelisi äänikirjana. Suosittelen lämpimästi tämän kirjan kohdalla lainaamaan sen kirjastosta vanhanaikaiseen tyyliin fyysisenä kopiona, tai nykyaikaisemmin lukemaan sen e-kirjana. 

Tällöin tästä kirjasta saa eniten irti. 

Ekholmin Rakkaus niinku on yksi suosikkikirjoistani, jotka olen tänävuonna lukenut. Se erottuu muista kirjoista todella vahvasti, ja pidän siitä tavasta, millä se kyseenalaistaa yksityisyyttä nykyaikana. Tämä todella uniikki lukukokemus sai minut tuntemaan kaikkia tunteita; vihaisuutta, iloa, surua, myötätuntoa, ja häpeää. Minusta myös kirjan koko konsepti oli todella mielenkiintoinen, omaperäinen, ja kuvastaa nykyaikaa todella hienosti. Tätä kirjaa ei kannata missata! Se löytyy BookBeatista e-kirjana.

Oletko itse lukenut tämän kirjan? Mitä mieltä olit siitä? Oletko aiemmin lukenut jotain tämän kaltaista? (Jos olet lukenut jotain samankaltaista, jätä se kommenttiin suositukseksi, koska haluaisin todellakin löytää lisää tämän kaltaisia kirjoja!)

Miksi Helluva boss on suurenmoinen sarja?

 Helluva boss on youtube animoija Vivziepopin luoma sarja, joka sijoittuu samaan fiktio maailmaan kuin hänen toinen sarjansa Hazbin hotel. Sen pilottijakso julkaistiin Youtubessa 25.11.2019, eli melkein tasan kaksi vuotta sitten ja sen tuorein jakso ilmestyi Vivzien kanavalle muutama päivä sitten. Halusin kovasti odottaa, että ensimmäinen kausi olisi pulkassa, ennen kuin kirjoittaisin postauksen tästä sarjasta, mutta tämä uusin jakso iski niin syvälle sydämeeni, etten malta olla puhumatta siitä. Tämä uusin jakso on tosin ensimmäinen osa ensimmäisen kauden finalesta, joten toivottavasti saamme pian nähdä myös viimeisen jakson.

Katsoessani Helluva bossia jakso kerrallaan näiden kahden vuoden aikana, joka ikinen jakso on saanut minut sanomaan "tämä on lempijaksoni". Tarina vain paranee jakso jaksolta! Pilotti antoi sarjasta sellaisen kuvan, että kyseessä olisi Family guyn tapainen tilannekomedia, joka sisältäisi paljon mustaa ja härskiä huumoria. Se, mitä Helluva boss on kuitenkin minulle antanut on paljon enemmän. Olen saanut rakastettavia hahmoja, upeita lauluja, naurukohtauksia, erittäin kaunista ja upeaa animaatiota, sekä sydämeni särkevää draamaa. 

Sarjan tarina sijoittuu helvettiin, jossa Blitzon johtama pienyritys tarjoaa murhapalveluita helvetin asukkaille. Blitzolla ja hänen työntekijöillään on pääsy ihmisten maailmaan, jossa he voivat kostaa asiakkaidensa puolesta niille, joille kyseiset asiakkaat kantavat kaunaa. Voidakseen päästä ihmisten maailmaan, Blitzo makaa säännöllisesti Stolas nimisen helvetin valtiaan kanssa, saadakseen lainata tämän Grimoire nimistä loitsukirjaa. 

Jaksojen edetessä saamme tietää enemmän lähes jokaisesta hahmosta, mutta minusta tämä sarja on erityisesti Blitzon henkilöhahmotutkimus. Monessa jaksossa on mukana joku hahmo, joka liittyy vahvasti Blitzon menneisyyteen, tai hahmo, joka jotenkin peilaa tai tuo esiin Blitzon tuntemuksia. Myös muut päähenkilöt korostavat Blitzon hahmokehitystä tässä sarjassa. Millien ja Moxxien avioliitto on täydellinen peili Blitzon ja Stolaksen suhteelle, Loonan tarve olla itsenäinen taas korostaa Blitzon halua olla isä. Koko sarjan sisimmäksi aiheeksi nousee mielestäni Blitzon samanaikainen halu ja pelko olla rakastettu. 

Uusimman jakson loppu sai minut itkemään. Tätä en ollut todellakaan osannut odottaa kaksi vuotta sitten katsoessani pilotti jaksoa. En silloin osannut myöskään arvata, että tulisin niin syvästi välittämään kaikista sarjan hahmoista. Kaikki vaikuttivat alussa niin suurilta karikatyyreilta. Blitzo oli suurista asioista unelmoiva pomo, joka ei antanut työntekijöilleen ollenkaan yksityisyyttä. Moxxie oli koominen kevennys hahmo, Millie oli Moxxien lapsenintoa tihkuva murhanhimoinen vaimo, Loona oli... no, emoturri, ja Stolas taas vanha pervo, joka petti vaimoaan. Jotenkin Vivzie kuitenkin onnistui kirjoittamaan jokaisen näistä hahmoista rakastettavaksi. Tässä sarjassa ei ole yhtäkään hahmoa, josta ei voisi olla välittämättä. Jokainen hahmo on mieleenpainuva ja valloittava persoona.

Vaikka Vivziepopin tarinankerronta ja hahmot ovat ensiluokkaista tasoa, on pakko mainita myös tämän sarjan ääninäyttelijät. Blitzon ääninäyttelijänä toimii Youtubesta tuttu Brandon Rogers. Hän ei todellakaan saa tarpeeksi kunniaa ääninäyttelytaidoistaan. Olen seurannut hänen kanavaansa jo useampia vuosia, ja minusta hän oli aina täydellinen valinta Blitzon rooliin. Hänen Youtube kanavansa sketsit ovat juuri sellaisia, mitä voisi kuvitella Blitzonkin tekevän; rivoa, mustaa huumoria. Viimeisimmässä jaksossa Rogers kuitenkin yllätti minut täysin. Jakson loppuosa oli todella tunteellinen, ja Rogers näytteli tämän osan täydellisesti. Tiesin, että Rogers on ilmiömäinen näyttelijä, mutta hänen ääninäyttelynsä tässä surullisessa ja vakavassa kohtauksessa sai minut todellakin arvostamaan Rogersia miljoona kertaa enemmän.

Minua on myös yllättänyt, että Vivzie on saanut muitakin todella isoja nimiä ääninäyttelemään tähän sarjaan. Moxxien ääninäyttelijänä toimii esimerkiksi Richard Horvitz, joka tunnetaan roolistaan Invader Zim sarjan Ziminä. Moni Invader Zim fani on ilahtunut siitä, kun on päässyt Helluva bossissa kuulemaan Zimin äänen kiroilemassa. Yksi nimi, joka yllätti minut viidennen jakson lopputeksteissä täysin oli Norman Reedus, The Walking deadin Daryl. Hän ääninäytteli Strikeria, enkä minä ensimmäisellä katselukerrallani tajunnut sitä ollenkaan. Minua ilahdutti suuresti, kun sain kuulla kuinka upea Reeduksen lauluääni on. Minut yllätti myös ällikällä Verosikan ääninäyttelijä Cristina Valenzuela. Hänet tunnetaan muunmuassa The miraculous ladybugin Marinetten ääninäyttelijänä. Tästä syystä Verosika Mayday on saanut fandomissa yhdeksi lempinimekseen "Slutty Marinette".

Kun on saanut näin laadukkaita ääninäyttelijöitä mukaan sarjaan, ei ole mikään ihme, että sarjan laulutkin ovat erittäin laadukkaita. Niitä ei voi lakata kuuntelemasta, koska yhdistelmä upeita ääninäyttely suorituksia ja todella kaunista animaatiota, luo täydellisen kokonaisuuden. Jos pidit lapsuudessasi ja nuoruudessasi sarjoista, joissa oli mukana esimerkiksi yksi laulu per jakso, kuten Finias ja Ferb, tulet rakastamaan tätä sarjaa. Vivziepop on selkeästi itsekin kasvanut animaatiosarjojen parissa, joten hän todellakin tietää miten luoda meille muillekin animaatioiden kanssa kasvaneille koukuttava aikuisille suunnattu animaatiosarja. Omiksi suosikeiksini tämän kauden lauluista nousi ehdottomasti The House of Asmodeus, sekä Vacay to Bonetown. 

Voisin kehua tätä sarjaa maasta taivaisiin, tai no, helvettiin, koko päivän. Sen ensimmäinen kausi ei kuitenkaan vielä ole kokonaan pulkassa, joten en voi tehdä siitä kunnon arviota vielä. Voin vain hypettää sitä, kuinka innoissani olen ensimmäisen kauden viimeisestä jaksosta! Yksikään jakso ei ole ollut sellainen kuin odotin, joten en osaa edes esittää odotuksia siitä, mitä viimeinen jakso tuo tullessaan. Uskon ja toivon, että Blitzo saa selvitettyä välinsä Stolaksen kanssa jotenkin. Lisäksi minua huolettaa ajatus siitä, että Striker saattaa koettaa saada tehtävänsä loppuun, ja että Blitzo saattaisi mahdollisesti auttaa häntä siinä jotenkin. 

Mitä odotuksia sinulla on Helluva bossin ensimmäisen kauden viimeiselle jaksolle? Mistä itse pidit tällä kaudella? Mikä oli suosikkilaulusi? 

P.S. Jos et vielä ole nähnyt tätä sarjaa, se on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. 

WandaVision ensi kosketuksena Marveliin

 WandaVision on Marvel comicsin sarjakuvahahmoihin perustuva tilannekomedialta vaikuttava sarja, joka julkaistiin Disney+ palvelussa tämän vuoden alussa. Tämä sarja on nopea katsottava, koska siinä on vain yhdeksän jaksoa. Marvel ei ole minulle kovin tuttu. Olen nähnyt Marvel elokuvista vain ensimmäisen Ironmanin, joten aluksi en edes tajunnut, että WandaVision liittyy jotenkin Marveliin. Googlailtuani hiukan, netistä löytyi artikkeleita ja foorumi postauksia, joissa neuvottiin ja suositeltiin katsomaan tietyt Marvel elokuvat ennen WandaVisionia. Itse halusin kuitenkin katsoa WandaVisionin loppuun, koska olin jo jäänyt koukkuun. Tässä on siis ei-Marvel-fanin näkemys WandaVisionista!

Sarja alkaa esittelemällä päähenkilöt: Wanda Maximoffin ja hänen aviomiehensä Visionin. He ovat juuri muuttaneet yhdessä New Jerseyssä sijaitsevaan kaupunkiin nimeltä Westview, jossa he pääsevät aloittamaan yhteisen elämänsä häittensä jälkeen. Wandalla ja Visionilla on kuitenkin salaisuus; Wandalla on telepaattisia ja telekineettisiä taikavoimia, kun taas Vision on robotti. Heidän elämänsä vaikuttaa täydelliseltä, jopa hieman liian täydelliseltä. Heillä on upea koti, kaikki ovat koko ajan onnellisia ja iloisia, ja vaikka asiat menisivät hiukan mönkään, ne menevät mönkään viihdyttävällä sekä kliseisellä tavalla, josta Wanda ja Vision selviävät yhdessä, ja oppivat jakson päätteeksi aina jotain. Katsojana minulla oli kuitenkin koko ajan sellainen olo, että tässä on nyt jotain mätää. WandaVision vaikuttaa siltä kuin se yrittäisi olla tilannekomedia.

Sitten tulivat ensimmäisen jakson lopputekstit. Nämä lopputekstit viimeistään jättivät hiukan oudon maun katsojan suuhun. Itsekin jäin miettimään, että mitä ihmettä. Jotakin mysteeristä on tekeillä, mistä katsojalla ei ole tässä vaiheessa vielä aavistustakaan. Kun seuraava jakso alkaa, ollaan hypätty tilannekomediassa 70-luvun tyyliin. Ensimmäinen jakso oli tyyliltään 60-luvun tilannekomedia, joten hämmennyin aluksi hiukan. Viimeistään kolmas jakso saa katsojan investoitumaan tämän sarjan tarinaan täysin.

Seuraava kappale sisältää suuria juonipaljastuksia WandaVisionista, voit hypätä kappaleen yli lukemaan omat mietteeni sarjasta ja sen tarinasta.

Wandan ja Visionin yhteiselo jatkuu täydellisen oloisena jaksosta jaksoon, mutta Visionkin alkaa huomata epäkohtia tässä tilannekomedia maailmassa, jossa he elävät. Jakso jaksolta saamme tietää Wandasta enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hänestä tiedämme, sitä epäilyttävämmältä hän vaikuttaa. Lopulta Vision pääsee juttelemaan muutaman naapurinsa kanssa ilman Wandan valvovaa silmää tirkistelemässä, ja pääsee jyvälle vaimonsa puuhista. Pian hän myös saa yhteyden Westview:n ulkopuolella työskenteleviin agentteihin, jotka paljastavat hänelle, että Wanda on vallannut koko Westview:n luodakseen itselleen ja Visionille täydellisen elämän. Kaikki ihmiset siellä ovat Wandan hallinnassa, mutta jaksojen edetessä paljastuu, ettei Wanda pidä heitä vankina ihan vain pahaa pahuuttaan, vaan koska hän suree.

Tähän loppuvat juonipaljastukset.

The Avengers (Kostajat) mainitaan WandaVisionissa monta kertaa, joten uskon, että Marvel elokuvia katsoneet ihmiset varmasti ymmärtävät jotkin yksityiskohdat tästä sarjasta paremmin kuin minä, mutta minäkin nautin tästä sarjasta. Mielestäni WandaVision on todella koskettava kertomus suremisesta, menetyksestä ja irtipäästämisestä. Se, miten aikuisen ihmisen suru voi heijastua omaan ympäristöön todella tuhoisalla tavalla on kuvattu tässä sarjassa todella koskettavalla tavalla. 

Suosittelen tätä sarjaa lämpimästi kaikille, jotka sitä eivät vielä ole katsoneet. Minusta tämä sarja on ymmärrettävissä myös ilman, että olisi katsonut Marvelin aikaisempia tuotoksia. Minä nautin mysteereistä todella paljon, ja rakastan sitä, kun tarina kietoutuu jotenkin jonkin hahmon psykologiaan. WandaVision kutkuttaa minunkaltaiseni mysteerin ja psykologisen trillereiden ystävää juuri oikeista paikoista, joten jos itsekin tunnistaudut mysteerien ja psykologisten trillereiden faniksi, tätä ei kannata missata.

Mitä mieltä sinä olet WandaVisionista? Jos et ole vielä katsonut sitä, aiotko katsoa sen? Ja tietenkin: jos olet Marvel fani, minusta olisi mielenkiintoista kuulla, vaikuttiko se, että olet jo nähnyt aiempia Marvel tuotantoja katselukokemukseesi? 

Terapiassa, kun terapia paljastaa niin asiakkaan kuin terapeutin vaietut salaisuudet

Aiemmin tänä vuonna julkaistu Terapiassa oli yksi ensimmäisistä äänikirjoista, jonka kuuntelin BookBeatista. Olen aina ollut psykologisten trillereiden ja kauhun ystävä, mutta kyseinen genre on erittäin vaikeaa kirjoittaa hyvin. Psykologisen trillerin tai kauhun kirjoittaminen vaatii mielestäni todella syvää ihmistuntemusta ja paljon kirjoituskokemusta. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa, kun kuulin tämän kirjan olevan Martta Kaukosen esikoisteos, mutta se, mitä kirjasta sain irti ei todellakaan pettänyt. Terapiassa on yksi parhaista lukukokemuksista, joita olen kokenut. Ei, tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä, joita olen koskaan katsonut, pelannut tai lukenut. 

Lyhyesti, tämä kirja kertoo neljästä hahmosta; sarjamurhaajaksi identifioituvasta Irasta, Iran terapeutista Clarissasta, Clarissan aviomiehestä Pekasta, sekä leskeksi jääneestä toimittajasta Artosta. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Ira päättää hakeutua terapiaan voidakseen manipuloida terapeutin kertomaan viranomaisille, että Iran mielenterveys on niin heikolla pohjalla, että hänen tuomiostaan tulisi lievempi, jos hän koskaan jäisi kiinni murhistaan. Iran ja Clarissan terapeutti-potilas suhde kuitenkin tuo esiin asioita, jotka kärjistyvät hiljalleen. Tämän enempää on vaikeaa kuvailla tätä tarinaa antamatta juonipaljastuksia.

Tähän postaukseen päätin kirjoittaa kaksi osiota: spoilerivapaan, ja spoilereita sisältävän. Seuraavassa osiossa kerron syitä lukea Kaukosen esikoisteos ilman spoilereita. Annan uuden spoilerivaroituksen siinä kohdassa, jossa ne alkavat.

Terapiassa on yksi niistä kirjoista, joita et voi lakata lukemasta, ennen kuin pääset loppuun. Itsekään en meinannut malttaa lopettaa tämän kirjan kuuntelua, koska tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisellä sivulla. Kaikki neljä päähenkilöä ovat todella persoonallisia ja muistettavia. Lisäksi tarina tuo todella hyvin esiin sen, miten eri tavalla saman tilanteen voi nähdä. Lukija pääsee kokemaan osan tarinan tapahtumista useamman hahmon silmin. Välillä on jopa vaikeaa päätellä, mitä oikeasti tapahtui, koska hahmoilla on niin erilaiset tuntemukset samoista tapahtumista. Lukijan täytyy siis vain päättää keneen kertojista hän voi luottaa eniten. Minusta tämän kirjan juonenkäänteitä voisi verrata jopa juonenkäänteiden kuningatar Claire Mackintoshin juonenkäänteisiin. Kaukosen esikoisteos on parempi kuin erinomainen. Terapiassa on sellainen kirja, jota ei voi lukea vain kerran, koska kun hahmot paljastavat ajatuksiaan lukijalle tarinan edetessä, heistä paljastuu asioita, jotka muuttavat koko tarinan kontekstia.

Minä itse kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja minun on pakko kehua juuri äänikirja kokemustani. Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla. Olen kuunnellut BookBeatista muitakin näkökulmatekniikalla kirjoitettuja äänikirjoja, ja yleensä yhdellä kirjalla on vain yksi lukija. Tällä kirjalla on kuitenkin 4 eri lukijaa: Anna Saksman, Satu Paavola, Ilkka Villi ja Martti Ranin. Jokainen päähenkilö on saanut oman lukijansa, mikä teki kuuntelukokemuksestani vielä miellyttävämmän. 

Tästä alkaa lieviä spoilereita sisältävä osio, joten jos et vielä ole lukenut Terapiassa kirjaa, käy lukemassa se, ja palaa sitten. En aio suoraan kertoa suurimpia juonipaljastuksia, mutta tämän kirja kannattaa lukea siten että sinulla on mahdollisimman vähän tietoa tästä tarinasta. Terapiassa on todellakin lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen sen todella mielenräjäyttävien juonikäänteiden, vertahyytävän tarinansa, sekä erittäin mielenkiintoisten ja loistavasti kirjoitettujen hahmojensa vuoksi. 

Ira kertoo heti tarinansa alussa olevansa sarjamurhaaja, sekä valehtelija. Hän periaatteessa käskee lukijaa olemaan luottamatta häneen, mutta ironista kyllä, hänen versionsa tapahtumista on mielestäni kaikista hahmoista luotettavin. Mielestäni tarinan parhaita puolia oli nimenomaan Iran ja Clarissan terapiaistunnot. Clarissa tuntee syvää empatiaa Iraa kohtaan, ja hänen näkökulmastaan hän ja Ira edistyvät istunnoissaan. Iran näkökulma taas on täysin päinvastainen. Tämä valtavan suuri ero näiden kahden hahmon näkemyksistä oli todella realistisesti kirjoitettu. 

Terapiassa-tarinan mieshahmot tuntuvat aluksi hiukan satunnaisilta. Varsinkin Arton hahmo tuntuu todella sattumanvaraiselta, koska kaikilla muilla hahmoilla on jokin asia, joka heitä yhdistää. Kaukonen kuitenkin antaa lukijalle paljon vinkkejä, joista lukija voi päätellä miten Arto oikeasti liittyy Iran tarinaan.

Pekkakin voi tuntua hiukan satunnaiselta hahmolta ensialkuun, vaikka hän on Clarissan aviomies. Hän on kuitenkin epäilyttävän kiinnostunut vaimonsa asiakkaista, erityisesti Irasta. Lukijan on aluksi helppo uskoa Pekkaa hänen väittäessään, että hänen vaimonsa suhde asiakkaisiinsa tekee hänet mustasukkaiseksi. Kun Clarissan ja Pekan suhdetta kuitenkin seuraa hiukan lähempää, lukija alkaa tietenkin epäillä tätä selitystä, koska heidän suhteensa ei vaikuta kovin lämpimältä. Pekkaa koskeva juonenkäänne on erittäin jäätävä.

Jokaisella hahmolla on omat salaisuutensa, joita he pitävät jopa lukijalta. Kuten mainitsinkin aiemmin, Kaukonen istuttaa paljon pieniä vihjeitä paikkoihin, mistä niitä ei tajua varsinkaan ensimmäisellä lukukerralla etsiä. Kun juonenkäänteet kuitenkin tulevat vastaan, ne käyvät täysin järkeen. Joitakin niistä aloin itse lukijana epäillä jo suhteellisen aikaisin. Pekan juonenkäännettä en kuitenkaan osannut missään nimessä odottaa tai arvata, vaikka toisella lukukerralla huomasin, että tämähän oli ihan nenän alla. Kaukonen osaa ohjata lukijan huomion aivan muualle ja sai minut pähkäilemään toisten hahmojen salaisuuksia, kun taas toiset hahmot saattoivat tehdä epäilyttäviä asioita aivan huomaamattani, koska olin keskittynyt muihin salaisuuksiin. 

Nautin tästä kirjasta erittäin paljon, mikä varmaan näkyy tästä arvostelusta. Toivon todella, että Kaukonen jatkaa kirjoittamista, ja että pääsen palaamaan hänen kirjoitustensa pariin tulevaisuudessakin. 

Teille, jotka ette vielä ole lukeneet tätä teosta: ottakaa mukava asento, koska tämän kirjan parissa et tule kyllästymään. Te, jotka olette jo lukeneet sen: mitä mieltä te olitte tästä kirjasta? Pidittekö tästä tarinasta yhtä paljon kuin minä? Osasitteko arvata juonenkäänteitä? Jos aiotte kommentoida kirjan sisältöä, muistakaa antaa spoilerivaroitus tarvittaessa. Kiitos lukemisesta!

Musta kuningatar, Beth Harmonin matka shakin kuningattareksi

Musta kuningatar, alkuperäiseltä nimeltään Queen's gambit, on Walter Tevisin 1983 kirjoittama romaani. Se on saanut hiljattain paljon lisää huomiota, sekä uusia lukijoita 2020 lokakuussa ilmestyneen samannimisen Netflix minisarjan myötä. 

Musta kuningatar kertoo kahdeksan vuotiaana orvoksi jäänestä Beth Harmonista, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Orpokodissa Beth tutustuu orpokodin talonmieheen, herra Shaibeliin, joka päätyy opettamaan tälle miten shakkia pelataan. Beth rakastuu shakin ihmeelliseen maailmaan, kun taas herra Shaibel huomaa Bethin olevan erittäin lahjakas. Elämä orpokodissa ei kuitenkaan ole helppoa, koska suurin osa orpokodin lapsista, Beth mukaan lukien, on jäänyt koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua Bethin eri addiktioille. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pariskunta Alma ja Allston Wheatly tulevat vierailulle orpokotiin ja adoptoivat nyt 12 vuotiaan Bethin. Uudessa kodissaan Beth löytää lehdestä ilmoituksen shakkikilpailuista, ja tarttuu tilaisuuteen. Ei kulu kauaa, kun Beth alkaa kiertää shakkikilpailuissa ympäri Yhdysvaltoja. Tie shakkimestaruuteen ei kuitenkaan ole helppo, kun joutuu kohtaamaan seksismiä, yksinäisyyttä, ja menetyksiä. Pakkaa on mukana sekoittamassa Bethin todella kehnot keinot käsitellä negatiivisia tunteitaan, ja pakkomiellettään shakkiin. 

Musta kuningatar on todella koskettava feministinen kasvutarina, joka todellakin herättää tunteita. Siinä kuvataan loistavasti sitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa varsinkin vanhoihin aikoihin. Lisäksi, Bethin itsetuhoinen käytös saa katsojan sekä lukijan pohtimaan, mikä on nerouden ja lahjakkuuden hinta. Shakkikilpailujen tason kovetessa, myös Bethin tuntema paine kohoaa huippuihinsa, mikä ajaa nuoren naisen itsetuhoiseksi. 

Postauksen seuraava osio sisältää kirjan ja sarjan välistä vertailua, joten päätin varmuuden vuoksi pistää tähän kohti sisältövaroituksen. Vertailuosio sisältää pieniä juonipaljastuksia näiden kahden version eroista, joten jos olet katsonut sarjan lukematta kirjaa, tai toisinpäin, ja sinua kiinnostaisi lukea/katsoa se ilman spoilereita, voit palata tähän postaukseen, kun olet lukenut/katsonut kyseisen version Mustasta kuningattaresta.

Ensimmäinen kokemukseni tästä tarinasta oli Netflixin minisarja. Luin alkuperäisteoksen vasta minisarjan jälkeen. Sarja on suurimmaksi osaksi todella uskollinen Tevisin kirjalle, mutta Netflix versiossa tarinaan on tehty mielestäni hienoja ja sopivia lisäyksiä. Mielestäni lähes kaikki hahmot ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan Netflixin versiossa kuin kirjassa. Hyvä esimerkki tästä on Bethin ja hänen adoptioäitinsä Alma Wheatlyn välinen suhde. Tevisin versiossa heidän suhteensa tuntuu kylmemmältä. Alma on poissaolevamman oloinen, ja Beth on itsenäisempi ja etäisempi. Netflix versiossakaan Alma ei aluksi vaikuta ottavan Bethin toiveita huomioon, mutta heidän suhteensa on paljon lämpimämpi, kun Beth alkaa matkustaa hänen kanssaan shakkiturnauksiin. Lisäksi Netflix versiossa Almalle on annettu pieni hahmokehitys, jota kirjasta ei löytynyt: hän uskaltautuu soittamaan pianoa julkisella paikalla ihmisten edessä, vaikka aiemmin hän myönsi Bethille olevansa esiintymiskammoinen. 

Toinen esimerkki hahmosta, joka sai lämpimämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn Netflix versiossa on orpokodin johtajatar, rouva Deardoff. Tevisin versiossa Deardoff kieltää Bethiltä shakin pelaamisen kokonaisuudessaan rangaistuksena rauhoittavien lääkkeiden varastamisesta. Tässä kohtauksessa hänestä saa vihaisemman ja ankaramman kuvan. Sarjassa taas Deardoff vaikuttaa lempeämmältä, ja pyrkii varmistamaan, että Beth ymmärtää rangaistuksen johtuvan siitä, että Deardoff haluaa varmistaa hänen turvallisuutensa. 

Netflixin versioon on tehty myös muita hyviä lisäyksiä, joita kirjassa ei ollut. Bethin lapsuuskohtaukset hänen elämästään ennen orpokotia, joissa tämän biologisten vanhempien hahmot saavat selkeämmän taustatarinan, olivat mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Lisäksi sarja selittää miten Bethin äiti kuoli, mikä teki Bethin taustatarinasta mielestäni vielä surullisemman. Hänen kuolemansa kuitenkin sopii hyvin tämän tarinan tunnelmaan. Bethin biologisen äidin käytös ja itsemurha selittävät osin myös Bethin itsetuhoisen käytöksen aikuisempana. 

Yksi suurimmista eroista kirjan ja sarjan välillä oli itse shakin kuvaus. Tevisin versiossa saattoi olla montakin sivua kestäviä kuvauksia Bethin peleistä, joissa kuvattiin Bethin ja hänen vastustajansa tekemiä siirtoja. Itse en ole koskaan pelannut shakkia, enkä myöskään ymmärrä siitä mitään. En siis saanut kovinkaan paljoa irti näistä pelikuvauksista. Uskon kuitenkin, että joku, joka oikeasti tuntee shakin säännöt, voisi saada näistä kirjan osioista enemmän irti kuin minä. Netflixin versiossa kuitenkin haluttiin keskittyä itse Bethiin, ja turnausten kuvaamisessa katsoja pääsee Bethin pään sisälle. Tästä versiosta myös ne ihmiset, jotka eivät osaa pelata shakkia saavat paljon irti. Turnaukset tuntuvat todella intensiivisiltä, ja niistä joka ikinen saa katsojan jännittämään Bethin puolesta. Pelin kulkua on helpompi ymmärtää, koska Netflix versiota katsoessa katsojalla on tukenaan hahmojen ilmeet ja eleet. Niitä seuraamalla on helpompi ymmärtää kumpi pelaajista on voitolla, ja kumpi häviöllä.

Toinen seikka, joka mielestäni tekee Netflix versiosta paremman, on puvustus ja estetiikka. Musta kuningatar minisarja on lähes koko ajan silmäkarkkia katsojalle. Bethin elegantista vaatemausta ja upeista hiustyyleistä 1960-luvun sisustukseen, kaikki on sarjassa mietitty todella huolellisesti. Kuvauspaikat ovat tyrmääviä, joka ikinen hahmo on saanut juuri heille täydellisesti sopivan näyttelijän, ja taustamusiikkin on tehty upeasti. Kaikki nämä asiat muodostavat henkeäsalpaavan kokonaisuuden, josta nautin jakso jaksolta enemmän. Netflix versio onnistui minusta myös visualisoimaan sen, miten Beth pelasi shakkia päässään animoimalla shakkilaudan ja nappulat kattoon. 

Viimeinen asia, jota haluan kommentoida on Mustan kuningattaren suomenkielinen nimi. Alkuperäinen nimi Queen's gambit viittaa shakkistrategiaan, kuningatar gambiittiin. Tein hiukan taustatyötä, ja kyseinen liike on nykyäänkin yleinen shakkiavaus. Sitä sanotaan gambiitiksi, eli uhkapeliksi, koska valkoinen pelaaja antaa vaikutelman, että uhraisi c-ruudun sotilaan (lähde). Tämä on kuitenkin harhaa, koska jos musta pelaaja lyö tuon sotilaan, hän joutuu alakynteen. Alkuperäinen nimi kuvaa mielestäni tarinaa todella hyvin. Kyseisessä avauksessa annetaan ymmärtää, että uhrataan yksi sotilaista, joka nähdään kaikista shakkinappuloista heikoimpana, koska sotilaita on eniten. Bethkin vaikuttaa monien vastapelaajiensa silmissä heikolta sukupuolensa takia. Beth kuitenkin päihittää suurimman osan miehistä, joita vastaan hän pelaa juuri sen vuoksi, että hänen lahjakkuutensa aliarvioidaan. Toisaalta suomen kielinen nimi Musta kuningatar on mielestäni myös sopiva nimi, koska kuningatar on shakissa kaikkein voimakkain nappula (lähde). Nimi kuvaa Bethiä hyvin, koska hän osoittautuu kaikkien vaikeuksienkin jälkeen kaikista parhaaksi pelaajaksi, kun hän vihdoin voittaa pahimman vastustajansa, Borgovin.

Pidin tästä tarinasta erityisen paljon. Minusta Netflixin versio oli kuitenkin vielä parempi kuin alkuperäinen, koska tarinaan oli lisätty niin paljon pieniä yksityiskohtia, näyttelijät osasivat hommansa paremmin kuin upeasti, ja koko sarja oli muutenkin esteettisesti erittäin ihanaa katsottavaa. Jos shakki ei ole sinulle tuttu peli, suosittelen ennemminkin katsomaan Netflix version, mutta jos shakki taas on tuttua juttua, suosittelen molempia. Kirjana Musta kuningatar on hiukan keskivertoa parempi, mutta sarjana se on kaikin puolin mahtava kokemus. 

Toivotan siis luku ja/tai katseluintoa sinulle, joka et ole vielä kokenut kumpaakaan versiota Mustasta kuningattaresta. Sinulle, joka olet kokenut jomman kumman tai molemmat, oletko  samaa mieltä kanssani Mustasta kuningattaresta? Kummasta versiosta itse pidit enemmän? Odotan innolla, että pääsen kuulemaan mielipiteesi ja keskustelemaan tästä huikeasta sarjasta.