Melanie Martinez ja Crybabyn kasvutarina

2019 yksi suosikkilaulajistani julkaisi ensimmäisen musikaalielokuvansa nimeltä K-12. Kyseisen elokuvan vuosipäivä lähestyy, joten mikä parempi aika kirjoitella postausta Melanie Martinezin tuotannosta! Tässä postauksessa aion K-12 elokuvan lisäksi käsitellä Martinezin tapaa kertoa tarinaa myös hänen aiemmassa albumissaan, Crybaby. Hän on yksi nuoruuteni idoleista, koska hänen musiikkinsa on todellakin täynnä persoonaa, ja lisäksi jokainen hänen albumeistaan kertoo tarinaa todella omalaatuisella tavalla.

Crybaby

Martinezin ensimmäinen albumi Crybaby julkaistiin vuonna 2015. Se aloittaa Martinezin tarinan Crybabysta. Albumin fyysisissä kopioissa on mukana jopa pieni satukirjamainen lehtinen, joka sisältää kuvia, sekä Crybabyn tarinaa selitettynä satukirjan tyyliin. Crybaby on nuori tyttö, joka kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa. Hänellä on suuri sydän, paljon unelmia, mutta valitettavasti elämä ei ole kohdellut häntä kovin hyvin. Martinezin omien sanojen mukaan Crybaby on lapsi, joka joutuu elämään aikuisten maailmassa. Seuraavissa kappaleissa on oma näkemykseni Crybabyn (albumin, sekä hahmon) tarinasta.

Albumin ensimmäinen laulu Crybaby esittelee kuuntelijalle tämän päähenkilön. Dollhouse ja Sippy cup taas esittelevät hänen perheensä, ja elämäntilanteensa. Kyseisissä kappaleissa kuuntelijalle selviää, ettei Crybabyn perhe-elämä ole yhtä täydellistä kuin miltä se ulospäin voisi vaikuttaa. Kappaleessa Carousel Crybaby ilmaisee turhautumisensa tilanteeseensa. Hänestä tuntuu, että hän ei pääse millään pois elämänsä karusellista, joka vain toistaa itseään. Albumin seuraavassa kappaleessa Alphabet boyssa hän kuitenkin tapaa pojan, johon hän tämän vioista huolimatta ihastuu. Kappaleessaan Soap hän kuitenkin toivoo, ettei olisi paljastanut pojalle tunteitaan, vaikka siitä seuraavassa kappaleessa Training wheels, nämä kaksi yrittävät saada suhdettaan toimimaan. Pity partyssa kukaan, edes aakkospoika, ei saavu hänen syntymäpäiväjuhliinsa, joten luonnollisesti hän suree asiaa. Surullisia syntymäpäivä juhlia seuraa yksi Crybabyn elämän traumaattisimmista kokemuksista: hänet kidnapataan. Tag you're it ja Milk and cookies kuvaavat Crybabyn kidnappausta, sekä sitä, miten hän pääsee pakenemaan. Paettuaan kidnappaajansa luota, hän palaa rakkautensa luokse, joka on kuitenkin jonkun toisen tytön kanssa. Crybaby ei pidä tästä yhtään. Häntä ärsyttää erityisesti tämä toinen tyttö, ja hän haluaa pojan täysin itselleen. Mrs. Potatohead kappaleessa tulee ilmi, että Crybaby on erittäin epävarma kehostaan, ja haluaa lähteä muuttamaan sitä saadakseen rakkautta. Hän päätyy kauneusleikkaukseen, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole hyväksi hänen mielenterveydelleen, mikä käy ilmi kappaleessa Mad hatter. Kauneusleikkaukset eivät tuoneet hänelle rakkautta, ja hänen suhteensa aakkospoikaan on vieläkin häilyvä. Play date kuvailee sitä, kuinka Crybaby haluaisi vakavan suhteen, kun taas aakkospoika vain leikkii hänen tunteillaan. Kappaleessa Teddy bear Crybaby viimein tajuaa jättää pojan taakseen, koska tämä on väkivaltainen. Viimeisessä kappaleessa Cake Crybaby tajuaa oman arvonsa, ja lähtee lopullisesti.

K-12

Crybaby albumia seuraa K-12 niminen musikaalielokuva, joka on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. Se jatkaa Crybabyn tarinaa näyttämällä millaista hänen kouluelämänsä on. Tämä elokuva on suurimmaksi osaksi yksi pitkä musiikkivideo, joka kattaa kaikki tämän albumin laulut, mutta tarina on kuitenkin todella syvällinen ja omaperäisesti kerrottu. 

Päähenkilömme herää uuteen kouluaamuun, ja valmistautuu lähtemään kouluun. Crybaby hyppää bussiin parhaan ystävänsä Angelitan kanssa, ja ensimmäisen kappaleen aikana katsoja pääsee näkemään kuinka kaoottista meininki on: kiusaamista, ahdistelua, vaikka ja mitä. Pian kuitenkin paljastuu, että Crybabylla ja Angelitalla on salaperäisiä voimia, jotka pelastavat tilanteen. 

Kun tytöt pääsevät luokkaan, Crybaby juttelee hetken luokkalaisensa Brendonin kanssa, mikä saa Kellyn, tämän tyttöystävän kateelliseksi. Kappaleessa Classfight Kelly ja Crybaby tappelevat välitunnilla. Laulussa Crybaby yrittää kysyä äidiltään neuvoja siihen, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta äiti on kotona sammuneena, eikä voi siksi neuvoa tytärtään. 

Jouduttuaan rehtorin puhutteluun tappelun vuoksi, Crybaby saa tietää, että oppilaille pakkosyötetään lääkkeitä, jotta he olisivat tottelevaisempia. Kappaleessa The principal hän kritisoi tätä toimintatapaa, mutta hän joutuukin pian "Show and tell" esitelmään kaikkien eteen. Sieltä hänet ja Angelita lähetetään terveydenhoitajalle kappaleen Nurse's office voimin. Onneksi heidät pelastaa Lilith, heidän hengellinen opastajansa. 

Tytöt pääsevät seuraavalle tunnille, joka on ilmaisutaitoa. Drama club kappaleen soidessa Crybaby ilmaisee haluttomuutensa esittää kiltisti vaimoa, joka vain istuu kotona, ja kokkaa aviomiehelleen. Esityksensä aikana hän onnistuu puhumaan aivopestyille koulutovereilleen suoraan, ja kertomaan, että heitä koetetaan hallita. Koulussa syttyy kapina, joka johtaa rehtorin kuolemaan. Kun hänet on haudattu, tytöt suuntaavat seuraavalle tunnille. Matkalla he tapaavat uuden ystävän, Celesten, jolla on samanlaisia voimia kuin heillä.

Tytöt joutuvat vaihtamaan vaatteensa uimapukuun, silä seuraavan kappaleen ajan heillä on luvassa uintia. Luokan pojat tuntuvat katsovan Crybabya kuin esinettä, tai kuin kakkua. Kappaleen Strawberry shortcake alkaessa, päähenkilömme ilmaisee ahdistuksensa tästä tilanteesta. Hän on kuin kakku, josta pojat ottavat palasia ilman hänen suostumustaan. Onneksi pian alkaa ruokatunti, jonne Crybaby lähtee ystäviensä kanssa. Siellä Kelly kuitenkin yrittää suostutella Crybabya syömään kanssaan. Lunchbox friends alkaa soida, ja Crybaby selittää, ettei häntä kiinnosta pinnallinen ystävyys. Ruokalassa syttyy ruokasota, jonka aikana Crybaby ja kumppanit pakenevat vessaan. Vessasta he löytävät syömishäiriötä sairastavan Fleurin, jonka kanssa he ystävystyvät. Crybaby koettaa parhaansa mukaan tukea Fleuria laulussa Orange juice.

Kaunis ystävyyden hetki ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun Crybaby päätyy jälki-istuntoon. Kelly on kannellut hänestä rehtorin pojalle Leolle, ja Detention laulun soidessa, Crybaby käyttää voimiaan päästäkseen pois. Hän ja kumppanit alkavat suunnitella koulun tuhoamista, mutta Angelita huomaakin ihastuneensa hiukan opettajaansa. Kappale Teacher's pet kuvailee Angelitan ja opettajan tuhoon päättyvää suhdetta, josta Angelita kuitenkin onneksi pääsee pakenemaan. Seuraavassa kappaleessa Highschool sweethearts katsojille selviää, mikä Crybabyn mielestä on tärkeää parisuhteessa. 

Lopuksi, elokuvan viimeinen kappale Recess alkaa soida. Kyseisen laulun tapahtumat sijoittuvat koulun tanssiaisiin, joiden aikana tytöt ovat suunnitelleet tuhoavansa koulun. Kaikki menee suurimmaksi osaksi suunnitelman mukaan, muutamaa dramaattista hetkeä lukuunottamatta, ja pian tytöt pakenevat paikalta. Elokuva päättyy siihen, kun Lilith tulee noutamaan tyttöjä, ja he kaikki lähtevät hänen matkaansa.

Oma mielipiteeni

Kuten näkyy, sille on syy miksi rakastan Melanie Martinezin tuotantoa. Hänellä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa musiikillaan. Hän ottaa asioita lasten maailmasta, ja tekee niistä metaforia aikuisten ongelmista. Etenkin ensimmäinen albumi, Crybaby, toteuttaa tätä tyyliä loistavasti. Lisäksi se, miten albumi albumilta pääsemme näkemään kuinka Crybaby kasvaa vaikeuksistaan huolimatta aikuiseksi, on todella mielenkiintoista. Koko Martinezin tuotanto kertoo tästä hahmosta, ja hänen matkastaan vaikeasta lapsuudesta aikuisuuteen. 

Arvostan Martinezia sanoittajana erittäin paljon. Kaikki hänen laulunsa toimivat osana tätä isoa Crybabyn kasvutarinaa, mutta ne toimivat myös itsenäisinä omina kappaleinaan. Jokaisessa on sanoma, jonka voi ymmärtää, vaikkei olisikaan perillä tästä tarinasta. Etenkin K-12 elokuvan kappaleet toimivat loistavasti myös itsenäisinä, koska niissä Martinez kritisoi monia yhteiskunnan epäkohtia ja ilmiöitä. Samaan aikaan nämä kappaleet kuitenkin kertovat myös Crybabyn oman maailman tarinaa, joten ne voi ymmärtää useammilla tavoilla. Monitulkintaisuus on minusta erittäin arvostettava piirre sanoituksissa, sekä tarinoissa yleensäkin. Jos tarina voi avautua eri ihmisille eri tavoin, se on minusta erittäin onnistunut.

Crybabyn tarina jatkuu aivan mahtavassa After school albumissa, josta tulen kirjoittamaan joskus omankin postauksen. Suosittelen lämpimästi sitä odotellessa tutustumaan Crybaby albumiin, sekä K-12 elokuvaan, sillä molemmat löytyvät Youtubesta Martinezin kanavalta ilmaiseksi. Lisäksi Crybaby albumin musiikkivideot kannattaa todellakin tsekata, koska nekin omalla tavallaan syventävät tätä tarinaa. Martinez on todella monilahjakas taiteilija, ja odotan innolla hänen seuraavia projektejaan.

Encanto, uusi suosikki Disney elokuvani

 Disneyn uusin elokuva Encanto on saanut todella lämpimän vastaanoton. Sen taianomainen maailma, upea musiikki, ja ihastuttavat hahmot nostivat tämän elokuvan heti uudeksi suosikki Disney elokuvakseni. Pidin Encantosta niin paljon, että olen katsonut sen jo useamman kerran, ja kuunnellut sen lauluja toistolla jo pitkään. Disney elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja Encanto on juuri sitä, mitä Disney elokuvilta toivoo saavansa. Sen tarina tuntuu uudelta verrattuna vanhoihin Disney klassikkoihin. Miten Encanto onnistuu erottumaan muiden aivan upeiden Disney elokuvien joukosta niin paljon?

Ensimmäinen silmäänpistävä asia tässä elokuvassa on itse päähenkilö, Mirabel. Hän ei ole lainakaan niin kuin aiemmat Disney elokuvien päähenkilöt. Verrattuna muihin perheensä jäseniin hän vaikuttaa jopa normaalilta. Hänhän eroaa perheensä jäsenistä siten, ettei hän itse saanut taianomaista lahjaa, eli supervoimaa, jonka kaikki muut hänen perheensä jäsenet ovat saaneet. Ensinäkemältä Mirabel näyttää Disney elokuvan sivuhahmolta. Hän ei myöskään ole prinsessa, tai tule prinsessaksi. Hänen Disney prinsessa statuksestaan on kuitenkin ristiriitaa Disneyn fanikunnassa, koska Mirabel kuitenkin täyttää osan Disney prinsessa statuksen saamisen säännöistä.

On myös mainittava, että Encantossa on todella paljon keskiössä olevia hahmoja. Pelkästään Madrigalien perheessä on 12 hahmoa, joista jokainen saa elokuvan aikana loistaa. Kun tähän lasketaan mukaan vielä Mariano, Marianon äiti, sekä muut kyläläiset, puheroolissa olevia hahmoja on ennätyslukema. Encanton sivulle Disney fandomi Wikissä on listattu jopa 21 hahmoa. Minusta tälle listalle olisi voinut kuitenkin lisätä myös Casitan, eli Madrigal perheen kotitalon, koska Casita on yhtä persoonallinen ja värikäs hahmo kuin muutkin Madrigalit.

Minua ilahdutti suuresti myös se, ettei Encantossa ollut oikeaa pahista. Koko elokuvan alusta asti katsojalle uskotellaan, että pahis olisi mystinen tío Bruno Madrigal, joka katosi. Hänen lahjansa on kyky nähdä tulevaisuuteen. Brunon lahja ei kuitenkaan kerro tulevaisuutta suoraan, vaan näyttää pelkästään kuvia, joita Brunon itse pitää tulkita. Elokuvassa on jopa kokonainen laulu, jossa Mirabelin täti Pepa, setä Felix, serkut Dolores ja Camilo, sekä sisko Isabela kertovat omasta kokemuksestaan Brunon kanssa varoittelevaan sävyyn. Laulun nimi "We don't talk about Bruno"/"Me ei mainita Brunoo" antaa ymmärtää, että Bruno olisi pahanhaluinen ja vaarallinen. Kun Mirabel kuitenkin löytää Brunon, hän paljastuu oikeastaan aika surulliseksi tapaukseksi. Bruno päätti paeta ja piiloutua perheeltään vuosikausiksi, koska hän ei halunnut satuttaa heitä, tai kyläläisiä näyillään.

Lähemmäksi oikean pahiksen statusta pääsee itse asiassa Abuela Madrigal, vaikkei häntäkään voi suoranaisesti sanoa pahikseksi. Abuelan tekojen ja asenteen takaa paljastuu menettämisen pelko ja rakkaus perhettä kohtaan. Encanton viesti on minusta todella kaunis. Kukaan ei ole paha, mutta kaikki saattavat joskus tehdä pahoja asioita esimerkiksi pelosta. Se, että joku tekee jotain väärää ei tietenkään ole sellainen asia, mitä pitäisi katsoa sormien lävitse, mutta aina voi antaa anteeksi ja aloittaa alusta. Kun Madrigalien Casita menee rikki, he saavat sen rakennettua uudestaan ja paljon vahvemmaksi, kun antavat toisilleen anteeksi.

Viimeisenä, muttei Encanton kohdalla missään nimessä vähäisimpänä, mainitaanpa musiikki. Yleensä Disney elokuvissa on yksi laulu, joka erottuu muista, ja josta kyseinen elokuva tunnetaan. Esimerkiksi Frozen tunnetaan laulusta Let it go/Taakse jää, Frozen 2 Into the unknown/Tuntemattomaan, Ariel taas Part of your worldista/Unelmiin mä jään, ja Mulan kappaleesta I'll make a man out of you/Niin kuin mies. Encantosta taas ei voi valita vain yhtä laulua, josta se tunnettaisiin. Tämä on ensimmäinen Disney elokuva, josta osaan nimetä ulkomuistista jokaisen laulun heti ensimmäisen katselukerran jälkeen. Hamiltonista tunnettu Lin-Manuel Miranda kirjoitti Encanton laulut, joten en yhtään ihmettele miksi ne jäivät heti soimaan päähäni. 

Mielestäni syy sille, miksi jokainen Encanton laulu on niin mieleenpainuva on se, että suurin osa hahmokehityksestä tapahtui niiden aikana. Pääsimme laulujen avulla myös tutustumaan jokaiseen Madrigaliin hiukan lähemmin, joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän. Ensimmäinen laulu Family Madrigal/Perhe Madrigal esittelee meille päähenkilöt. Mirabel laulaa siinä perheestään ja kertoo jokaisen lahjasta, mutta samalla tutustumme Mirabeliin itseensä. Hän ei tykkää puhua itsestään, johon selviää syy laulun lopussa: hänellä ei ole lahjaa, ja hän ihailee suuresti perheenjäseniään, joilla on lahja. Toinen laulu Waiting on a miracle/Mä yksin ootan ihmettä on Mirabelin "I want" laulu, eli toivelaulu. Siitä selviää, mitä hän oikeasti tuntee ja toivoo. 

Kolmantena lauluna on yksi Disneyn samaistuttavimmista lauluista Surface pressure/Pinnan alla, joka kertoo siitä, millaisia paineita perheen voimanaisella Luisalla on. Luisa on fyysisesti erittäin vahva, mikä kuvastaa sitä, kuinka hän yrittää kantaa koko maailman painon niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Kuka tarvitsee terapiaa, kun voi vain kuunnella ja/tai laulaa tämän laulun mukana?

Jos olisi pakko valita yksi suosikki laulu Encantosta, se olisi neljäs laulu: We don't talk about Bruno/Me ei mainita Brunoo. Brunon hahmo sai nimensä tämän laulun mukaan. Hänen nimensä oli alunperin tarkoitus olla Oscar, mutta tämän laulun kertosäe "We don't talk about Bruno, no, no, no" kuulosti lauluntekijöiden mielestä paremmalta, jos hänen hahmonsa olisi nimeltään Bruno. Tämä on kyllä totta, "We don't talk about Oscar, no, no, no" ei kyllä todellakaan iske samalla tavalla. Rakastan tätä laulua, koska tässä laulussa suosikki Madrigalini pääsevät loistamaan. Pepa, Felix, ja heidän lapsensa Camilo ja Dolores saavat tässä laulussa jonkin verran hahmokehitystä, joka sai minut toivomaan, että etenkin Camilo olisi saanut enemmän ruutuaikaa. Tämä absoluuttinen bangeri jää heti soimaan päähän, ja se yhdistettynä upeaan koreografiaan luo aivan mahtavan kokonaisuuden, jonka olen katsonut Youtubesta todella monta kertaa. 

Viides kappale What else can I do/Mä uutta näin teen on Mirabelin isosisko Isabelan hahmokehitys laulu. Siinä saamme tietää, että myös hän tuntee valtavaa painetta. Isabela on onnettomassa parisuhteessa, mutta olisi valmis menemään kyseisen miehen kanssa naimisiin perheensä vuoksi. Hänen on oltava täydellinen koko ajan, eikä hän pääse lepäämään edes omassa huoneessaan. Itse täydellisyys kuitenkin huomaa pystyvänsä luomaan kukkien lisäksi myös kaktuksia, ja muita epätäydellisiä kasveja, mistä hän innostuu todella paljon. Lisäksi tämän laulun myötä Mirabel ja Isabela tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.

Dos orguitas (Kaksi perhosta) on erittäin kaunis laulu, ja se on jokaisessa Encanton versiossa jätetty alkuperäiselle kielelleen: espanjaksi. Se on surullinen laulu, joka soi taustalla, kun katsojille paljastetaan Abuelan menneisyys ja hänen rakkaustarinansa Mirabelin isoisän (Abuelo) Pedron kanssa. Tämä kappale saa minut kyyneliin joka kerta, kun katson Encanton. Abuela Madrigalin surullinen tarina kerrotaan todella koskettavasti, ja tämä kappale sopii niin sanoitukseltaan kuin myös tunnelmaltaan täydellisesti kyseiseen kohtaukseen.

Lopussa, kun Bruno pääsee palaamaan perheensä luokse, pääsemme kuulemaan kappaleen All of you/Jokainen. Tässä jokainen Madrigal saa oman vuoronsa loistaa, selittää oman näkökulmansa, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Vaikka mielestäni Encanton loppu on hiukan kiireisesti viimeistelty, se on kuitenkin Disney elokuvalle sopiva loppu. Anteeksiannot tapahtuvat hiukan liian nopeasti, mutta ainakin saamme tässä laulussa muutaman hauskan viittauksen Disneyn aikaisempaan elokuvaan, Frozeniin. Tästä etenemmekin vielä toiseen kappaleeseen, Hola Casitaan, jonka aikana Madrigalit korjaavat Casitan kyläläisten avustuksella. Kaikki hahmot saavat omalle kehitykselleen onnellisen lopun, ja Madrigaleista tulee yhä vain läheisempiä.

Rakastan Encanto elokuvaa, ja aion katsoa sen vielä monta kertaa uudestaan, koska jokaisella kerralla siitä saa irti jotain uutta. Suosittelen tätä lämpimästi aivan kaikille, varsinkin Disney faneille. Totta puhuen toivon, että Encanto saisi spin off-sarjan, koska Madrigalien maagisesta ja fantastisesta perheestä saisi irti niin paljon mahtavia tarinoita. Jokainen Madrigalin perheenjäsenistä on niin valloittava persoona, että olisi ihana päästä tutustumaan heihin vielä paremmin esimerkiksi juuri spin off-sarjassa, tai jatko-osalla. Toisaalta Disney+:ssa ilmestyy usein myös yksittäisiä Disney+-shorts pätkiä. Tällaisia pätkiä on saanut esimerkiksi Luca (Ciao Alberto), sekä Frozen (Olafin oma pähkinänkuori versio aiemmista Disney elokuvista). Ehkä myös Encantosta saattaa siis ilmestyä tällaisia pätkiä. 

Mitä itse olit mieltä Encantosta? Mikä sen lauluista on sinun suosikkisi? Entä mitä mieltä olet mahdollisesta jatkosta Madrigalien perheen tarinaan?

Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Sarjat vs Leffat

 Yleinen kiistan aihe, jonka muistan lapsuudestani, oli kilpailu siitä, kumpi oli parempi: kirja vai elokuva. Esimerkiksi Harry Potterista puhuttaessa kuuli usein kommentteja ylistäen kirjoja, tai elokuvia parempina.  "Kirja oli parempi!" "Itse pidin enemmän leffasta..." Harvemmin kuulin kuitenkaan keskustelua siitä, pitikö joku enemmän elokuvista vai sarjoista. Tietenkin totuus on, että sarjoihin perustuvia elokuvia, tai elokuviin perustuvia sarjoja on paljon vähemmän kuin kirjoihin perustuvia elokuvia ja toisinpäin. Niitäkin kuitenkin löytyy, mutta tässä postauksessa pohdiskelenkin elokuvien ja sarjojen tarinankerronnallisia eroja. 

Yllätys yllätys, olen sekä elokuvien, että sarjojen suuri ystävä. Molemmat tavat kertoa tarinaa ovat lähellä sydäntäni, mutta näillä kahdella on kuitenkin todella erilaisia tapoja kertoa tarina. Elokuvat ovat usein yksittäisiä, tai joskus jatko-osilla varustettuja kokonaisuuksia, jotka ovat keskimäärin 80-120 minuuttia pitkiä. Tietenkin on olemassa myös lyhytelokuvia, jotka voivat kestää myös alle puoli tuntia. Elokuvien tarinoiden pituudet ovat siis todella paljon lyhyempiä kuin sarjojen. Sarjoissa taas on monia jaksoja, jotka kestävät yleisesti 20-60 minuuttia. Nämä jaksot muodostavat kausia, joita on sarjasta riippuen myös eri määriä. Joissakin sarjoissa kausien pituudet vaihtelevat myös hurjasti (esimerkiksi The Walking dead, jossa ensimmäinen kausi sisältää 6 jaksoa, toinen 13, ja kaudet 3.-9. sisältävät 16). On itsestäänselvää, että sarjojen tarinat ovat täten pidempiä. Sarjojen tarinoissa on usein paljon helpompi syventyä tarinoiden eri osiin ja tutustua hahmoihin syvällisemmin. Elokuvissa tarina on esitettävä nopeammin, koska ruutuaikaa on paljon vähemmän. Niiden tarinat ovat usein suoraviivaisempia ja nopeampia, jolloin tekijöiden on rajoitettava tarinaa jonkin verran.

Rakastan tarinoihin, tarinoiden maailmoihin, sekä hahmoihin uppoutumista. Tässä suhteessa pidän siksi enemmän sarjoista. Kun löydän hyvän sarjan, rakastan sitä, että voin uppotua siihen päiviksi, viikoiksi, tai jopa kuukausiksi. Elokuvien tarinoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että ne saa katsottua nopeammin kuin sarjat. Niissä esitetään ideat ja teemat nopeammin, joten pääsen myös nopeammin pohtimaan ja reflektoimaan sitä, mitä tarina minussa herättää, tai mitä se on opettanut minulle.

Elokuvateatterit popcornin tuoksuisine saleineen ovat minulle todella kotoisia, rauhallisia ja viihtyisiä. Jonkin tarinan kokeminen isolta valkokankaalta, pimeässä, popcorn paketti sylissäni on sellainen kokemus, jota en valitettavasti ole voinut kokea sarjojen kanssa. En ole koskaan itse ollut katsomassa sarjaa elokuvateatterissa, tai edes kuullut sellaisesta elokuvateatterista, joka esittäisi sarjojen jaksoja. (Elokuvateatterit, jokin sarjankatsomismaratoni valkokankaalla ilta idea on vapaasti käytettävissänne!) Se tunnelma ja nostalgia, jonka elokuvan katsominen teatterissa herättää, on jotain sellaista, mitä ei voi kokea kotisohvalla. Tietenkin, olisi aika kallista rampata jatkuvasti elokuvissa, kun nykyään voi katsoa Netflixistä tuhansia elokuvia paljon halvemmalla, mutta tässä suhteessa elokuvien katselu vie voiton. (Ainakin siihen asti, kunnes teattereissa aletaan esittää sarjoja.)

On mainittava myös hahmokehitykset. Sarjoissa hahmokehitys on mahdollista toteuttaa hitaammin pidemmällä aikavälillä, jolloin katsoja voi kokea kasvavansa hahmon mukana. Tietenkään kaikissa sarjoissa ei ole sellaista juonta, joka jatkuu jaksosta jaksoon, mutta myös episodisissa sarjoissa on jonkinlaista hahmokehitystä. En sano, etteikö elokuvissa olisi hahmokehitystä, koska totta kai hahmokehitystä löytyy myös niiden sisältä. Elokuvien hahmokehitys on rajoitetun aikakehyksen takia esitettävä paljon nopeammin, joten elokuva saattaa usein tuntua yhdeltä jaksolta. Minulla on tapana kiintyä hahmoihin, joten haluan viettää hahmojen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minulla on piiiiiitkä lista upeasti rakennettuja elokuvahahmoja, joita rakastan yhtä paljon kuin joidenkin sarjojen hahmoja. Juuri tämän hahmorakkauden takia, valitsen yleensä mieluummin sarjat kuin elokuvat. Varsinkin sellaisissa elokuvissa, joissa ei ole jatko-osia, pääsen tutustumaan hahmoon vain todella lyhyen ajan. Sarjoissa taas minulla on pidempi aika seurata lempihahmojeni elämää ja kehitystä.

Elokuvat ovat kuitenkin loistava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Niiden keston vuoksi, niitä on helpompi kuluttaa yhdessä, koska ne ovat usein yksittäisiä tarinoita. Jos haluaa katsoa sarjoja toisten kanssa, voi tuntua todella vaikealta odottaa seuraavan jakson aloittamista ennen kuin toisilla olisi aikaa katsoa se kanssasi. Elokuvat ovat siksi loistava sosiaalinen tarinan kokemisen muoto. Vaikka ystävien kanssa voi maratoonata tietenkin myös sarjoja, niin elokuvat ovat usein helpompi ratkaisu, jos haluaa katsoa jotakin hyvässä seurassa. 

Sarjat sekä leffat ovat molemmat minulle siis todella lähellä sydäntä, ja rakastan kumpaakin tarinan kerronta muotoa. Pidän sarjojen katselemisesta itsekseni, ja jaan intoni niihin toisten kanssa katselun jälkeen esimerkiksi tässä blogissa, tai hehkuttamalla niistä ystävilleni, jos he ovat myös katsoneet ne. Elokuvat taas jaan katselukokemuksena mieluusti myös ystävieni kanssa esimerkiksi elokuvateatterissa. En osaa valita itselleni suosikkia, vaan katson jompaa kumpaa riippuen siitä, mitä juuri silloin tekee mieli katsoa. Useimmiten löydän itseni kuitenkin sarjojen parista.

Mitä mieltä sinä olet? Kummasta itse pidät enemmän, sarjoista vai leffoista? Ja tietenkin miksi itse pidät jommasta kummasta enemmän?