Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää varjoon

Martta Kaukosen 2021 julkaistu esikoisteos Terapiassa nousi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kun kuulin, että tämän vuoden heinäkuussa julkaistaisiin Kaukosen toinen kirja, Sinun varjossasi aloin odottaa sitä kuin kuuta nousevaa. Vihdoin ja viimein, odotukseni tuli päätökseen, kun heinäkuun puolessa välissä kirja ilmestyi BookBeattiin. Sukelsin puolen vuoden innokkaan odotuksen jälkeen tämän tarinan pariin heti, enkä todellakaan pettynyt.

Kuten ensimmäisessä kirjassaan, tässäkin Kaukonen on käyttänyt näkökulmatekniikkaa. Päähenkilöitä on neljä, kuten Terapiassakin. Tällä kertaa päähenkilöt ovat taidehistorian tutkija Anne, tunnettu näyttelijä Minna, lukiosta loistavin arvosanoin valmistunut, mutta nykyään työtön Suvi, sekä omalaatuinen performanssitaiteilija Roni. Anne haluaa luoda performanssin, ja ottaa yhteyttä kirjan muihin hahmoihin voidakseen järjestää kyseisen performanssin. Ronin on tarkoitus toimia sen ohjaajana, Minnan näyttelijänä, ja Suvin rooli on antaa tavallisen kaduntallaajan näkemyksiä esityksestä. Esityksen aiheena on #metoo-liike, joka on viime vuosina saanut aikaan paljon keskustelua. Anne, Minna, Roni ja Suvi alkavat yhdessä suunnitella performanssia, mutta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, että kaikilla heistä on omat syynsä olla mukana tässä projektissa. 

Anne, Suvi, Minna ja Roni keksivät, että performanssin ideana voisi olla anteeksipyyntö. Minna, jonka eräs kuuluisa suomalainen ohjaaja Sami on raiskannut, tulisi saamaan anteeksipyynnön, jota hän ei aiemmin ollut saanut. Roni pohtii, miten tämän voisi toteuttaa, kun taas Suvi ei haluaisi edes olla paikalla. Anteeksipyyntö performanssi jää kuitenkin hyvin paljolti tarinassa taka-alalle, kun hahmojen taustat ja oikeat motiivit tulevat pinnalle yhä vain näkyvämmin ja näkyvämmin. Lukijalle alkaa selvitä, ettei anteeksipyyntö olekaan se asia, mitä tämä performanssiryhmä haluaa saada. Tämä ryhmä janoaa kostoa.

Nimi Sinun varjossasi sopii minusta tälle tarinalle täydellisesti. Se kuvaa kaikkia päähenkilöitä, koska jokainen heistä elää menneisyytensä tapahtumien varjossa. Minna koettaa parhaansa mukaan käsitellä sitä, että tuli raiskatuksi, mutta hänen menneisyydessään on muutakin pimeää, jolta hän koettaa paeta. Suvi taas koettaa unohtaa lukioaikana tuntemalleen tytölle tapahtuneita kauheuksia, eikä ole ollut entisensä kyseisten koettelemusten jälkeen. Roni taas on kuuluisan taidemaalari Roosa Purppuran poika. Edesmennyt Roosa ei koskaan pitänyt Ronin performanssitaiteesta, eikä tullut Ronin kanssa kovin hyvin toimeen. Ronilla on kuitenkin todella paljon syitä olla katkera äidilleen. Annellakin on omat vaikeutensa menneisyydessä, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän hänen ex-mieheensä. Kaikki ei myöskään ole miltä näyttää, ja nämä menneisyyden varjot paljastuvat pikkuhiljaa paljon isommiksi kuin aluksi olisi voinut luulla. Hahmojen keskinäiset suhteet ja palapelin palasten hidas, mutta todella palkitseva yhteen loksahtaminen tekee tästä tarinasta melkein yhdeltä istumalta luettavan. Oli erittäin vaikeaa lopettaa lukemista, kun mielenkiinto pysyi koko ajan korkealla.

Odotukseni olivat todella korkealla, koska Kaukosen esikoisteos oli niin loistava. Minusta tämä teos ylsi vähintäänkin yhtä vertahyytävälle tasolle, ja loppua kohden jopa korkeammalle kuin Terapiassa. Se tapa, jolla Kaukonen rakentaa mysteeriä on todella koukuttava ja mukaansatempaava. Tämän tarina ei kyllästytä missään vaiheessa. Kaukosen ensimmäisen kirjan tapaan, tätäkin lueskellessa päätyy miettimään, kenen sanaan oikeastaan voi luottaa. Kirjassa käytetty näkökulma tekniikka antaa Kaukoselle todella mahtavan tilaisuuden luoda jännitettä, koska eri hahmot näkevät saman tilanteen tietenkin omista näkökulmistaan. Lisäksi kaikilla hahmoilla on omat salaisuutensa, motivaationsa, sekä vaikeat menneisyytensä.

Pidän Kaukosen kirjoitustyylissä todella paljon siitä, miten hän osaa yhdistää näin monta eri hahmoa. Anne ei todellakaan valinnut performanssinsa työryhmään Suvia, Ronia, taikka Minnaa vain sattumalta. Jokainen heistä on valittu syystä. Kaikkien menneisyydet sitoutuvat yhteen vertahyytävällä ja erittäin odottamattomalla tavalla. Toki se, että #metoo on erittäin vahvassa roolissa tässä tarinassa antoi lukijalle jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten nämä hahmot tulevat liittymään toisiinsa. Loppuratkaisu tulee silti aivan puskista. Kyllä, loppuratkaisu on osittain arvattavissa, eikä se tietenkään tule puskista sillä tavalla, ettei se kävisi järkeen. Kuten Kaukosen esikoisteoksessakin, loppuratkaisu sai minut henkäisemään, kun palapelin palaset loksahtivat kohdilleen. Totta kai tämä oli selitys asioille, joita aiemmissa luvuissa pohdin! 

Minusta nerokkainta tässä kirjassa oli hahmojen rakennus. Kaikkien hahmojen menneisyyksien tullessa julki, ne teot, mihin osa heistä päätyi, kävivät järkeen. Kaukonen osaa todellakin rakentaa hahmoja, ja päästää lukijat heidän päidensä sisään. Kaikki hahmot olivat todella persoonallisia, ja heidät oli helppo erottaa toisistaan niin puhetyyleistä, ajatusmaailmasta kuin myös sanavalinnoista. Jokainen heistä tuntuu aidolta yksilöltä, ja heidän persoonallisuuksiinsa, sekä elämiinsä oli todella mielenkiintoista uppoutua. 

Paljastamatta liikaa, tarinan loppu oli todella vertahyytävä ja nerokas. Ensimmäisellä lukukerralla lukija ei todellakaan pystyisi arvaamaan sitä, kuinka pitkälle hahmojen teot voisivat mennä. Kun selailin tekstiä uudestaan läpi sieltä täältä, huomasin kuitenkin saman asian kuin Kaukosen ensimmäisessä kirjassa: tekstiin on istutettu hajanaisesti pieniä siemeniä, jotka toisella lukukerralla on helpompi huomata. Kaikki tapahtumat rakentuvat pikkuhiljaa, ja käyvät täysin järkeen tarinan kontekstissa. Moni asia tulee tekstissä valoon aivan toisella tavalla, kun tietää loppuratkaisun.

Minun on vaikea keksiä paljoa kritisoitavaa tästä taitavasti kirjoitetusta tarinasta. Kaikki asiat, joista ajattelin voivani kritisoida teosta sitä lukiessani saivat kuitenkin mielenräjäyttävän loppuratkaisun ja selityksen. Tämä tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun, enkä voi muuta kuin ihailla Kaukosen tekstejä. 

Tässäkin kirjassa on äänikirja versiossa hyödynnetty useampia lukijoita, mistä pidin myös ensimmäisessä kirjassa. Rooleihin valikoituivat Anna Saksman, Satu Paavola, sekä Ilkka Villi, jotka toimivat myös Terapiassa kirjan lukijoina. Ainoana uutena lukijana oli Eija Ahvo. Minusta oli hieno idea valita samoja lukijoita tähänkin teokseen, ja suosittelenkin tämän kirjan lukemista äänikirjana erittäin lämpimästi. Odotan innolla sitä, mitä Kaukonen tulee kirjoittamaan seuraavaksi, ja toivon todella hartaasti, että hänen tekstinsä pääsisivät joskus myös valkokankaalle. Trillerien ystävät, Kaukosta ei kannata missään nimessä missata.

Kun kertojan sanaan ei voi luottaa: epäluotettava kertoja

Epäluotettavan kertojan sisällyttäminen tarinaan on minusta todella hyvä ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kyseisen kertojatyypin käyttäminen tuo tarinaan paljon mielenkiintoisia ja lukijaa puhuttelevia tasoja. Kiinnostuin tästä kyseisestä troopista erittäin paljon, kun löysin kesän alussa listan kirjoista, joissa on käytetty tätä kertojatyyppiä. Tässä postauksessa aionkin juuri pohtia sitä, miksi tarinat, joiden kertoja on epäluotettava, ovat todella mieleenpainuvia. Lisäksi aion käsitellä muutamaa kirjaa, joissa esiintyy loistavia esimerkkejä epäluotettavista kertojista.

Mikä on epäluotettava kertoja? Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kertoja, johon ei voi luottaa syystä tai toisesta. Kyseinen kertoja on kaikista useimmin tarinan minäkertoja, jonka silmien läpi lukija pääsee katsomaan maailmaa. Sille, miksi kertoja on epäluotettava voi olla monia syitä. Masterclassin artikkeli listaa 4 erilaista epäluotettavaa kertojaa: kertoja voi olla dramaattinen, ja suurennella asioita, tai sitten kertoja on naiivi, hänellä voi olla mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat asioiden havainnointiin, tai sitten kertoja on vain yksinkertaisesti valehtelija. Usein tällaisen kertojan voi tunnistaa siitä, että tarinassa on jonkinlaisia ristiriitaisuuksia. 

Kiltti tyttö (2012)

Gillian Flynn on erittäin tunnettu koukuttavista trillereistään. Hänen teoksensa Gone girl, tai suomeksi Kiltti tyttö, on yksi hänen suosituimmista teoksistaan. Kyseisen kirjan päähenkilöt, Amy ja Nick Dunne ovat loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Tässä kirjassa lukija tajuaa suhteellisen nopeasti, ettei tämän avioparin sanoihin voi luottaa. Amyn ja Nickin näkemykset asioista ovat täysin vastakkaisia, mikä luo jännitteen kerrontaan. Kumpikin jättää tärkeitä asioita kertomatta, valehtelee, ja vääristelee totuutta. Kertojien epäluotettavuus tulee esille, kun nämä kaksi kertovat samaa tarinaa, mutta heidän totuutensa ovat täysin vastakkaiset. 

Tarinan keskiössä on Amy Dunnen katoaminen. Nick saa pikkuhiljaa selville, että Amy on tehnyt katoamistempun tahallaan, ja lavastanut tämän näyttämään syylliseltä. Nick yrittää selvittää Amyn katoamista, ja hän vaikuttaa aluksi huolestuneelta aviomieheltä. Pikku hiljaa lukija kuitenkin saa tietää asioita, jotka herättävät epäilykset Nickin syyttömyydestä. Samaan aikaan muutama ihminen Amyn menneisyydestä kuitenkin paljastaa omat kokemuksensa Amysta. He antavat myös Amysta erittäin epäluotettavan kuvan, joten lukija elää jatkuvassa jännityksessä, eikä tiedä kumpaan kertojaan hänen pitäisi luottaa. 

Tässä tarinassa kertojan epäluotettavuus on se, mikä luo jännitteen. Kumpikin kertoja on valehtelija, ja kumpikin todennäköisesti kärsii jonkinlaisesta mielenterveydenongelmasta. Kiltti tyttö on yksi parhaista epäluotettavan kertojan sisältävistä tarinoista, jonka olen lukenut. Kyseinen trooppi on juurikin se, mikä tekee tästä kirjasta (sekä elokuvasta) mielenkiintoisen.

Lopun jälkeen (2019)

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin romaani. Mackintosh tunnetaan hullujen lopputwistien kuningattarena. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, eikä hänen tarinoidensa loppuja voi arvata, vaikka olisi kuinka kokenut lukija. Lopun jälkeen on sydämellinen tarina avioparista Maxista ja Pipistä, sekä heidän syöpää sairastavasta pikkupojastaan Dylanista. Tässä kirjassa kertojien epäluotettavuus ei tule esille ennen puoltaväliä. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää vuorotellen Maxin ja vuorotellen Pipin näkökulmaa elämästä syöpää sairastavan lapsen kanssa. Kumpikin rakastaa poikaa yli kaiken, mutta he kuitenkin saavat ikäviä uutisia. Heidän olisi valittava jatkaako Dylanin hoitoa, joka antaisi hänelle muutaman vuoden lisää elinaikaa, vai pitäisikö heidän antaa pojan kärsimysten loppua.

Luonnollisesti Max ja Pip ovat asiasta aivan eri mieltä keskenään. Kumpikin vaikuttaa alkupuoliskon ajan luotettavalta kertojalta, vaikka he ovatkin surun murtamia. Sitten tapahtuu kuitenkin muutos. Max ja Pip alkavat kertoa aivan eri tarinoita. Kun itse pääsin tähän kohtaan kirjassa, olin aivan ällikällä lyöty. Tähän asti olin koko ajan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui. Tästä eteenpäin Max ja Pip alkavat kuitenkin elää aivan eri totuuksia, aivan eri maailmoissa. Mackintoshin tyylin tuntien, olin odottanut jotakin yllättävää twistiä vasta aivan kirjan lopussa, mutta tässä se tulikin jo aiemmin. 

Kirjan loppupuoliskossa käytetty epäluotettava kerrontatyyli sidotaan mielestäni lopussa hyvin pakettiin. Lukija ei koskaan saa tietää, kumman avioparin "totuus" tapahtui oikeasti, mutta tarinan sanoma on selvä. Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, kumman tarina on totta. Minusta Mackintosh käytti epäluotettavaa kerrontaa erittäin uniikilla tavalla verrattuna muihin kirjoihin, joita tässä postauksessa käsittelen. En voi suositella tätä kyseistä kirjaa tarpeeksi, varsinkin, jos haluat kokea todella omalaatuisen tavan käsitellä epäluotettavaa kertojaa.

Allegedly (2017)

Tiffany D. Jacksonin teosta Allegedly ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi esimerkiksi BookBeatista. Mielestäni tämä kirja sisältää tämän postauksen kaikista nerokkaimmin kirjoitetun epäluotettavan kertojan. Tässä tarinassa päähenkilönä on 15-vuotias Mary B. Addison, joka elää lastenkodissa, jota hän itse nimittää "baby jailiksi". Hänen uskotaan tappaneen 9-vuotiaana pieni 3 kuukautta vanha vauva, jota hän oli äitinsä kanssa vahtimassa, kun tytön omilla vanhemmilla oli muuta menoa. Mary on todella nuori, ja hänellä on vaikea suhde itseensä, äitiinsä, ja maailmaan. Elämä lastenkodissa ei ole helppoa, ja Mary vaikuttaa erittäin naiivilta ja surulliselta nuorelta tytöltä. Hänen jo täysi-ikäinen poikaystävänsä Ted tuo kuitenkin valoa hänen päiviinsä. Mary saa pian tietää olevansa raskaana ja kantavansa Tedin lasta, mistä alkaa todella mielenkiintoinen selviytymistarina. Mary haluaisi pitää lapsen, ja sitä varten hänen on todistettava syyttömyytensä 3 kuukautta vanhan Alyssan tappoon. 

Mary on todella surullinen hahmo, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa koko kirjan ajan. Kun lukija pääsee tytön pään sisälle, saadaan tietää, että Mary ei usko tappaneensa Alyssaa. Hänellä ei toki ole muistoja kyseisestä illasta. Kun lukija kuitenkin tutustuu paremmin kirjan muihin hahmoihin, lukija saa kuvan, että Marya manipuloidaan, ja että tytön epätoivoisissa yrityksissä todistaa syyttömyytensä on perää. Hän vaikuttaa erittäin naiivilta nuorelta tytöltä, vaikka hän onkin kokenut kovia. Lukija tietenkin kyseenalaistaa koko ajan tuon kauhunillan oikeat tapahtumat, mutta onko Mary todella oikea syyllinen Alyssan kuolemaan on kysymys, jota lukijan on mietittävä koko kirjan läpi. 

Seuraava kappale sisältää suuren juonipaljastuksen, ja tulkintaani kyseisestä paljastuksesta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos et halua juonipaljastuksia.

Lopussa kuitenkin selviää, ettei Mary ole naiiviutensa takia epäluotettava kertoja. Minusta tarinan lopputwisti on todella monitasoinen, ja hienosti kirjoitettu. Jos tarinan lopputwistiä on uskominen, Mary paljastuu valehtelevaksi manipuloijaksi, joka on tiennyt koko ajan mitä tekee. Toisaalta haluaisin lukijana toki uskoa siihen hyvään, mitä Marysta pääsin näkemään tarinan aikana. Lopun voi minusta lukea myös niin, että Mary murtuu kaiken paineen alla, ja alkaa itsekin uskoa siihen, että tappoi Alyssan. Tämä on minusta yksi kaikista nerokkaimmista epäluotettavista kertojista, jonka olen kokenut. Kertojan epäluotettavuus luo paljon tasoja tähän tarinaan, ja tämä on yksi niistä kirjoista, joka kannattaa ehdottomasti lukea toisenkin kerran. 

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Epäluotettava kertoja on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Se kyseenalaistaa tarinan kerronnan perussääntöjä kysymällä kysymyksen: mitä jos päähenkilö, jonka silmien läpi tarina koetaan, ei olekaan syystä tai toisesta täysin luotettava? Rakastan trillereitä ja psykologiaa, ja epäluotettava kerronta tarjoaa monia mahdollisuuksia tarkastella ihmisten välisiä erilaisuuksia. Etenkin näkökulmakerronta antaa oivan tilaisuuden sisällyttää tarinaan epäluotettava kertoja. Kun kertojan sanaan ei voi luottaa, se luo omalla tavallaan jännitystä ja konfliktia lukijan mielessä. Suosittelen todella lämpimästi kaikkia postauksessani mainitsemia kirjoja, jos kiinnostuit tarkastelemaan tätä ilmiötä tarkemmin. 

Rakkausshokkihoito: aito tarina maustettuna huumorilla ja sarkasmilla

Henriikka Rönkkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Joitakin kuukausia sitten minulle tuli siis todella positiivisena yllätyksenä, että tänä vuonna julkaistaisiin hänen uusin kirjansa, Rakkausshokkihoito. Kirjailija mainosti Instagrammissaan, että kirjan voisi ennakkotilata kovakantisena. Ennakkotilaajat saisivat kirjan Rönkkösen nimmarilla varustettuna, ja vielä kaiken lisäksi hienojen tarrojen kera. No, on varmaan sanomattakin selvää, että 1.6. sain postiluukusta tämän kauan odotetun kesälukemiseni signeerattuna, ja tarrojen kanssa. 

En malttanut odottaa sitä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten aloitin heti. Pääsin yhdeltä istumalta lähestulkoon puoliväliin. Rönkkönen ei todellakaan pettänyt odotuksiani, jotka hänen edelliset kirjansa saivat nostettua aikamoisen korkealle. Rakkausshokkihoito jatkaa edellisten kirjojen tarinaa päähenkilöstä, joka ennen etsi rakkautta, mutta on nyt löytänyt vierelleen hiukan pysyvämmän kumppanin. 

Rakkausshokkihoito on todella rehellinen ja avoin rakkaustarina. Se ei kaunistele tai romantisoi sitä kivistä polkua, joka matka vakaaseen parisuhteeseen on. Lukija pääsee kokemaan päähenkilön matkassa hänen ilonsa ja surunsa koskien uutta parisuhdetta aivan ihanan kamalan Veinin kanssa. Matkaan mahtuu paljon ihania romanttisia hetkiä, tragikoomisia seikkailuita makuuhuoneessa, sekä pohdintaa siitä, miksei Veini osaa lukea päähenkilön ajatuksia, ja olla sellainen poikaystävä, joita päähenkilö näkee somessa. 

Tässä tarinassa on paljon asioita, joista on helppo pitää. Ensinnäkin, Rönkkösen hauska tapa kirjoittaa saa minussa aikaan yhtä kovat naurut kuin aina ennenkin. Hän kirjoittaa todella terävästi ja nokkelasti. Kansien väliin mahtuu paljon itseironiaa, sekä oivalluksia, joihin myös moni lukija voi punastellen samaistua. Rönkkönen on todella itsetietoinen, ja monesti huumori perustuukin juuri siihen, että päähenkilö on hiukan tiedostetusti tekopyhä. Hän saattaa syyttää Veiniä, ja arvostella muita asioista, joihin syyllistyy itsekin. Lopussa hän kuitenkin koettaa parhaansa mukaan oppia kömmähdyksistään ja tulla paremmaksi ihmiseksi niin itsensä kuin myös parisuhteensa takia. Erityisen hauskoja olivat minusta luvut, joissa listattiin top 10 ohjetta eri asioihin. Nämä ohjeet olivat tietenkin sarkasmilla maustettuja, täydellisiä ohjeita, joita todellakin kannattaa seurata. 

Erittäin paljon pidän tässä kirjassa, kuten myös muissa Rönkkösen kirjoissa, siitä, että kaiken huumorin alta paljastuu kuitenkin aito sanoma ja opetus. Rakkausshokkihoidon keskeinen teema on se, että me ihmiset olemme todella monimutkaisia otuksia. Meidän on tarpeeksi vaikeaa navigoida omien mielensopukoidemme muodostamassa viidakossa. Parisuhteessa kummankin osapuolen mielensopukoiden viidakossa navigointi on sitäkin hankalampaa. 

Minulle jäi mieleen etenkin se, kuinka niin päähenkilö, kuin myös Veini olivat yliajattelijoita. Tämä tuotiin esille mielestäni todella herkästi ja hienosti. Rönkkönen johdattelee lukijan todella mahtavalla tavalla päähenkilön ajattelumaailmaan, eikä pelkää näyttää parisuhteen navigoinnin aidoimpia puolia. Parisuhteet eivät koskaan ole 100% ruusuja ja täydellisyyttä, vaan sekaan mahtuu paljon tunteita, odotuksia, ja toiveita. Päähenkilöllä on paljon odotuksia Veiniä kohtaan, eivätkä nämä odotukset ole aina kovin realistisia. Some tuntuu nykypäivänä olevan monissa parisuhteissa se kolmas osapuoli, joka nostattaa odotuksia yhä vain korkeammalle ja korkeammalle. Päähenkilö kuitenkin opettelee parhaansa mukaan parantamaan kommunikaatiotaitojaan, joka tuottaa tulosta. Vaikkei päähenkilön ja Veinin parisuhde olekaan täydellinen, he oppivat olemaan onnellisia yhdessä, mikä on minusta todella kaunis ja tärkeä asia.

Jälleen kerran Rönkkönen on onnistunut antamaan minulle ja monille muillekin lukijoilleen todella nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän kirjan parissa pääsee todellakin nauramaan ja nauttimaan. Sen parissa pääsee myös todella hyvin pohtimaan omaa elämäänsä ja omia näkemyksiään. Rönkkönen osaa todellakin kirjoittaa sellaista tekstiä, joka tuntuu hiukan peilimäiseltä. Teksti saa lukijan katsomaan itseensä, ja tämän kirjan parissa voi nauraa niin päähenkilön kömmähdyksille kuin myös omilleen todella hyväntahtoisesti ja lempeästi. Pidän siitä, miten Rönkkönen osaa tässä kirjassa nauraa itselleen lempeästi ja rakastavasti, ja saa myös lukijan itse nauramaan mukana. Rakkausshokkihoito sopii loistavasti kevyeksi kesälukemiseksi Rönkkösen muiden kirjojen jatkoksi. 

Kevyttä kesälukemista: Henriikka Rönkkönen

Henriikka Rönkkösen uusin kirja, Rakkausshokkihoito julkaistaan ensi keskiviikkona. Tämä on siis täydellinen aika kirjoitella hänen aiemmista kirjoistaan, kun odottelen, että oma signeerattu kopioni kyseisestä kirjasta tulee postista. Rönkkönen on ikisinkkuna tunnettu kirjailija, sekä bloggaaja. Hänen Sinkkubloginsa on yhtä huvittavaa luettavaa kuin hänen tähän asti julkaistut teoksensa Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, sekä Määmatka. Nämä kolme kirjaa ovat myös todella hauskaa ja kepeää kesälukemista.

Mielikuvituspoikaystävä on Rönkkösen esikoisteos, ja se ilmestyi vuonna 2016. Se aloittaa nimettömän päähenkilön tarinan, joka on täyttä faktaa. Rönkkösen mukaan kaikki kirjan tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet ainakin jollekkulle, tai vähintäänkin kirjailijan omassa mielikuvituksessa. Sama koskee myös 2018 julkaistua Bikinirajatapausta, sekä 2020 ilmestynyttä Määmatkaa. Kaikissa näissä kirjoissa on oletettavasti sama nimetön naispäähenkilö, jonka sinkkuelämän toilailuja on todella hauskaa seurata. Varsinaista suurta alusta loppuun asti kestävää juonta ei ole, vaan jokainen näistä kirjoista sisältää erilaisia ratkiriemukkaita tarinoita sinkkuelämästä.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin omalaatuisia ja hauskasti kirjoitettuja. Pidin niiden rakenteesta: jokainen kirja koostui lyhyehköistä hauskasti nimetystä luvusta, jossa pääsi näkemään erilaisia sinkkuelämän seikkailuja, suhdesekoiluja, sekä päähenkilön ihastumisten aiheuttamia draamoja. Rönkkösen vahvuus on todellakin hauskuus. Näitä kirjoja lukiessa ei todellakaan tullut missään vaiheessa tylsää. Oli välillä jopa hankalaa kuunnella hänen teoksiaan julkisilla paikoilla, koska usein moni tarinoista hymyilytti minua niin kovasti. Pidin todella paljon siitä, miten luovia ja mieleenpainuvia nimiä kirjailija antoi eri luvuille. Mieleenpainuvimpia esimerkkejä olivat Peräreikämies ja hänen kaverinsa, Olen ammattilainen ja voin vilkaista, Tinder Petteri ja Toinen murrosikä. Mielestäni Rönkkönen osaa todellakin keksiä hienoja ja hauskoja nimiä, koska jo kirjojenkin nimet ovat erittäin mieleenpainuvia. Oma suosikkini on Määmatka, joka yhdistää sanat häämatka ja mä, eli toisinsanoen kuherruskuukausi oman itsensä kanssa. 

Opin näistä kirjoista paljon myös itse kirjoittajana. Minäkin pidän kirjoittamisesta, ja näissä kirjoissa Rönkkönen pääsee todella siihen ytimeen, miten luoda heti muistettavia hahmoja. Harvalla hahmolla on tässä kirjassa oikeaa nimeä, mutta todella moni hahmo on silti todella mieleenpainuva. Minun mielestäni tämä johtuu siitä, että perusnimeämisen sijaan Rönkkönen nimeää monet näistä päähenkilön miesseuralaisista jonkin piirteen mukaan. Löytyy esimerkiksi Rölli ja Peräreikämies. Nämä tarinat ja hahmot jäivät erikoisuutensa takia nopeasti mieleen. Heillä on jokin tietty luonteenpiirre, tai asia, joka heitä määrittää, ja heille annetut nimet kertovat lukijalle heti kaiken, mitä heidän hahmosta tarvitsee tietää luodakseen mielikuvan. Olen itsekin koittanut ottaa tästä mallia omiin teksteihini. 

Näitä kirjoja voin suositella kaikkien lukulistoille myös siksi, että kaiken sen hauskuuden ja huumorin alta löytyy aitoja elämänohjeita ja aito itsensä rakastamisen sanoma. Näiden tarinoiden joukossa on mitä erikoisimpia asioita, jotka eivät kaikki välttämättä sovi kaikista herkimmille lukijoille. Kaikkien outouksien alta huomaa kuitenkin, että Rönkkönen on kirjoittanut nämä teokset sydämellä ja hyvällä mielellä. Seasta löytyy hyviä käytännön vinkkejä villiin sinkkuelämään, mutta myös syvällisempiä elämänohjeita niin suhteisiin, tunteiden käsittelyyn, seksuaalisuuteen kuin myös yksinäisyyteen liittyen. Näiden kirjojen huumori ei välttämättä iske kaikkiin, mutta niiden perimmäinen viesti on kuitenkin todella aito ja monelle tärkeä. Itsekin huomasin näitä lukiessani, että nämä tarinat todellakin saivat minut pohtimaan myös omaa elämääni, sekä suhtautumistani eri asioihin. Rönkkönen on osannut ujuttaa tekstin sekaan myös oikeasti upeita

metaforia, joista oma suosikkini oli peilitarrat. Samaistuin siihen metaforaan erittäin paljon.

Nämä kolme kirjaa sopivat täydellisesti kesälukemiseksi, koska ne ovat kuitenkin aika kepeitä ja nopeita luettavia. Niiden luvut ovat lyhyitä, joten niitä on helppo napsia niin pienissä erissä kuin hiukan pidemmissä lukusessioissa. Suosittelen näitä kirjoja kaikille, jotka eivät malta odottaa ensi keskiviikkoa, jolloin Rönkkösen uusi kirja julkaistaan. Suosittelen tätä myös kaikille, jotka haluavat aloittaa kesänsä nauruilla. Odotan innolla, että pääsen käsiksi tähän seuraavaan teokseen, josta tulen varmasti myös kirjoittelemaan, kun saan sen luettua.

Hyvää kesän alkua ja lukuintoa kaikille!

Lukea vaiko kuunnella? Kirjat vs äänikirjat

Olen viime vuosina rakastunut lukemiseen uudestaan. Lapsena minulla oli tapana lukea todella paljon, mutta yläasteella ja lukiossa lukuintoni hiipui, ja lähestulkoon sammui. En lukenut noina vuosina mitään muuta kuin koulun puolesta pakollisia kirjoja, joten lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta. Kun kuitenkin valitsin yliopistossa sivuaineekseni kotimaisen kirjallisuuden, rakastuin lukemiseen jälleen kerran. Kirjastosta tarttui mukaan kirja, jos toinenkin, ja tutustuminen Suomen kirjallisuushistoriaan auttoi luomaan aivan uudenlaisen arvostuksen kirjoja ja lukemista kohtaan. Puolessa välissä kotimaisen kirjallisuuden opintojani, veljeni ja minä aloitimme BookBeat tilauksen yhdessä. Tämä kyseinen tilaus räjäytti lukuintoni lopullisesti, ja sai nopeutettua kirjojen lukutahtiani isolla kädellä. 

Ei tule varmaan kenellekkään yllätyksenä, että nautin äänikirjojen kuuntelusta erittäin paljon. Lukeminen on nykyään yksi rakkaimmista harrastuksistani. Äänikirjat ovat todellakin myös auttaneet herättämään rakkauteni lukemiseen uudelle tasolle. Minulle tuli siis todellakin yllätyksenä, kun näin jossain netin keskustelupalstalla kommentin, jossa äänikirjoja halveksuttiin. Kyseinen kommentoija ei pitänyt äänikirjojen kuuntelemista oikeana lukemisena. Tänään ajattelin kuitenkin pohdiskella postauksessani äänikirjojen ja kirjojen lukemisen eroja. Kumpikin tapa lukea on aivan omanlaisensa kokemus, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että mielestäni kumpikin on yhtä lailla lukemista.

Aloitetaan äänikirjoista. Ei kun vain kuulokkeet korviin, pari klikkausta, ja voilà! Pääset kuuntelemaan mitä tahansa kirjaa siitä äänikirja palvelusta, jonka olet valinnut. Toki myös Youtubesta löytyy jonkin verran äänikirjoja, mutta lähinnä muilla kielillä kuin suomeksi. Pidän äänikirjoista siksi, että niitä voi kuunnella missä tahansa, kunhan kännykässä vain riittää akkua. Itse kuuntelen kirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, ja esimerkiksi siivotessa. Kirjan kuunteleminen on näin todella kätevää, koska samalla voi tehdä jotain muuta. Lisäksi se on loistavaa viihdykettä juna- tai bussimatkoille. Äänikirjat ovat huikea tapa ylläpitää omaa lukuharrastusta, etenkin jos on kiireinen ihminen.

Toinen syy lukea äänikirjoja on se, ettei se vaadi itseltä kovin paljoa vaivaa. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin kuuntelemiseen. Väsyneenä vanhan aikainen lukeminen saattaa tuntua hiukan

uuvuttavalta, joten äänikirja auttaa tässäkin tapauksessa. Pidän juurikin kirjojen kuuntelemisesta myös siksi, että jotkut lukijat eläytyvät hahmojen repliikkeihin, vaikka eivät toki kaikki. Esimerkiksi Emmi Liia-Sjöholmin uusin kirja Virtahevot oli huikea kokemus juuri äänikirjana. Virtahevot on dialogiromaani, eli se on kokonaan pelkkää dialogia. Tämä huikea teos ei todellakaan ole yhtä huikea kokemus pelkkänä kirjana, vaikka sisältö onkin erittäin ajatuksiaherättävää. Tämä johtuu siitä, että sen lukijoina toimivat erittäin lahjakkaat näytttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki. He esittävät kirjan Toukoa ja Eevistä, jotka vain juttelevat keskenään. Välillä tätä kuunnellessa oikeasti unohti kuuntelevansa kirjaa, koska dialogi tuntui niin aidolta, ja Viitala sekä Niittymäki osasivat eläytyä rooleihinsa niin aidon tuntuisesti. Toinen esimerkki kirjasta, joka ei tunnu samalta kirjana kuin äänikirjana, on Martta Kaukosen Terapiassa. Kyseisessä kirjassa on monta eri kertojaa, ja äänikirjassa jokaisella hahmolla on oma lukijansa. Olen lukenut tämän kirjan niin kirjana kuin äänikirjana, ja pidin äänikirjasta enemmän, vaikka myös kirjana tämä on aivan vertahyytävä kokemus.

Äänikirjoilla on toki myös huonoja puolia. Nämä huonot puolet eivät kosketa kuuntelukokemuksiani, mutta silti itsekin kirjailijan urasta haaveilevana ihmisenä, tämä kyseinen asia herättää kyllä ajatuksia. Se palkkio, jonka kirjailijat saavat äänikirjoista on todella pieni. MTV uutiset artikkelin mukaan kirjailija saa jokaisesta kovakantisesta kirjasta noin kolme euroa, kun taas yhdestä äänikirjasta vain 67 senttiä. Suurena äänikirjojen kuluttajana olen itse tehnyt niin, että olen aina silloin tällöin päätynyt ostamaan itselleni fyysisen kopion kirjoista, joista pidin erityisesti.

Jatketaanpa sitten kirjoihin. Ja puhun nyt erityisesti fyysisistä kirjoista, joissa pääsee itse kääntämään sivua. Kyllä, minä olen juuri se kliseinen ihminen, joka sateen tullen keittää itselleen kupin teetä, nappaa kirjan käteensä, ja istuu sängylle tai sohvalle lukemaan. Onko mitään parempaa kuin sateella lukeminen? En keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka vetäisivät vertoja sille rauhalliselle tunnelmalle, jonka sateen aikana lukeminen luo. Fyysisen kirjan lukeminen on rauhoittavaa, koska voi vain ottaa mukavan asennon ja sulkea kaiken pois ympäriltään. Kirjan lukeminen vanhan aikaiseen tyyliin tuo minulle nykyään melkein saman tyylisen tunteen kuin jonkin sarjan katsominen. Se vaatii oman aikansa ja paikkansa, koska se vaatii tietenkin enemmän keskittymistä. Se keskittymisen määrä, jota vanhan aikainen lukeminen vaatii, tuntuu toisaalta myös palkitsevammalta. Se, kun pääsee sivun loppuun ja saa kääntää sivua, tuntuu aina yhtä hyvältä. Lisäksi siinä saa määrätä oman tahdin paremmin kuin äänikirjoja kuunnellessa. 

En osaa selittää sitä, mutta siinä vain on sitä jotain, kun saa lisätä jonkun omista suosikkikirjoistaan omaan kirjahyllyyn komeilemaan. Sieltä sen voi myös ottaa uudelleen luettavaksi milloin vain, jos siltä tuntuu. Omistan hyvän määrän kirjoja, ja kirjahyllyni onkin ehkä päivittämisen tarpeessa, koska se alkaa olla aika täynnä. Tästä pääsemmekin kuitenkin seuraavaan pointtiini: lukeminen voi harrastuksena olla melko kallis. Kirjat, erityisesti kovakantiset, eivät ole halpoja. BookBeat on todellakin hyvä palvelu, koska sieltä voi kuunnella kirjoja, sekä lukea e-kirjoja suhteellisen halvalla. Toki kirjasto on täysin ilmainen vaihtoehto, jos haluaa pitää lukemisen täysin ilmaisena harrastuksena. Minä olenkin aika aktiivinen kirjastossa ramppaaja, ja kirjasto onkin toinen suuri apu, joka on auttanut minua säästämään huimasti rahaa lukuharrastukseni ylläpidossa. 

Lukeminen missä tahansa muodossa on aivan yhtä ihanaa. Pidän siitä, että meillä on nykyään näin monia eri tapoja kokea taitavien kirjailijoiden tarinoita missä tahansa. Etenkin äänikirjat ovat varmasti auttaneet monia herättelemään oman lukuinnon viime vuosina takaisin korkeuksiin. Äänikirjoista puuttuu kuitenkin se visuaalinen puoli, jonka voi kokea vain kirjassa. Tällaista visuaalisuutta on esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku:ssa ja Steven Hallin Haitekstissä. Kuten Emmi Liia-Sjöholmin Virtahepo toimii mielestäni parhaiten äänikirjana, mainitsemani Hallin ja Ekholmin kirjat taas menettäisivät erittäin paljon, jos ne olisivat vain äänikirjoja. Niinpä mielestäni nämä molemmat lukutavat ovat todella arvokkaita, ja kumpikin on antanut minulle lukuisia lukuelämyksiä.

Mitä itse olet mieltä? Pidätkö enemmän äänikirjojen kuuntelusta vai vanhan aikasesti fyysisten kirjojen lukemisesta? 

Terkuin ope, rehellinen ja hauska tarina opettajan näkökulmasta

Aino Leppäsen Terkuin ope on tänä vuonna julkaistu romaani opettajan elämästä. Löysin tämän uutuuden BookBeatista, ja itsekin opettaja opiskelijana päätin sitten pistää tämän teoksen kuunteluun. Kansi, otsikko ja kirjan kuvaus herättivät mielenkiintoni, ja aloitettuani sen, en pystynyt ottamaan kuulokkeita korviltani edes hetkeksi.

Terkuin ope kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Aiskusta, ja hänen kokemuksistaan ja elämästään niin opettajana kuin myös äitinä. Välillä tämä opettajan rooli tuo kuitenkin Aiskulle mukanaan muitakin rooleja. Hän joutuu toimimaan välienselvittelijänä, poliisina, ja omasta mielestään jopa päiväkodin tätinä. Lisäksi hänen on pikku hiljaa totuteltava aivan uudenlaiseen tapaan opettaa, kun korona alkaa levitä Suomessakin. Tätä koko rumbaa on sekoittamassa kaiken lisäksi myös Aiskun ihastuksen kohde ja työkaveri Elmo, tytär Alina, ja Alinan isä, eli Aiskun ex-aviomies. Tästä myrskystä ei todellakaan puutu hauskuutta!

Kirja alkaa saatesanoilla, joissa kirjailija kertoo kaiken olevan "fiktiota". Jo tästä johdannosta saa todella hyvän kuvan siitä, mitä kirja tulee tuomaan tullessaan. Leppäsen sanoin, tarinassa ei ole muutettu nimiä, koska kaikki tapahtumat ovat täysin "fiktiivisiä", mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kirja sisältää paljon hauskoja kuvauksia erilaisista oppilaista, sekä jonkin verran myös kuvailua joidenkin oppilaiden vanhemmista. Moni varmasti tunnistaa itsensä Rikuksi, vaikka itse ainakin toivon, että omat opettajani näkivät minut lukioaikoina enemmänkin Anuna. Leppänen käyttää ja kuvailee stereotyyppisiä oppilaita tässä kirjassa todella sujuvasti, osuvasti, ja välillä jopa liiankin samaistuttavasti. Pystyin tunnistamaan osasia itsestäni opiskelijana monista Aiskun oppilaista. Vaikka nämä eri tyyppiset oppilaat ovatkin stereotyyppisiä, jokainen hahmo on kuitenkin kirjoitettu realistisesti. Tätä lukiessa näin itseni oman lukioni käytävillä, oppitunneilla, ja pystyin todellakin tunnistamaan Leppäsen kuvailemia oppilaita. Äidinkieli on yksi pakollisista kirjoitettavista aineista, joten äidinkielen opettajat opettavat varmaankin määrällisesti eniten oppilaita. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän pääsee tietenkin tutustumaan erilaisiin oppijoihin. Osa kirjassa kuvailluista tapauksista kuulostavat erittäin kärjistetyiltä, vaikka tiedänkin, että ne sisältävät totuuksia oikeasta elämästä. Jotkut tilanteet kuulostivat todella absurdeilta, mutta ihmiset osaavat todellakin olla välillä absurdeja.

Leppänen kertoo kaikista eri oppilas tyypeistä kaunistelematta ja rehellisesti. Aisku on hiukan kyynistyneen oloinen opettaja, mutta pidän tässä kirjassa siitä, ettei tarina pelkästään kritisoi oppilaita. Kerronta on todella itsetietoista. Aisku ei itsekään ole aina puhdas pulmunen, ja hänessä on omat vikansa. Hän kritisoi oppilaita monista asioista, vaikka syyllistyy itsekin joskus samoihin asioihin. Eivätkä kaikki oppilaat kuitenkaan ole Rikuja, ja jopa Rikussa on hyviäkin puolia. Aisku tuo mielipiteensä esille todella suoraan, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut olo, että hän suoranaisesti vihaisi, tai haluaisi haukkua oppilaita. Loppupeleissä tämä päähenkilö on todella äidillinen, ja välittävä. Vaikka hän kutsuukin joitakin oppilaita idiooteiksi, minulle itselleni jäi sellainen tunne, että kyse oli vain huolesta lukio nuorten tulevaisuutta kohtaan. Aisku on siis todella lämmin ja sydämellinen päähenkilö.

Kirjan kerronta on todella hauskaa, ja Aiskun terävä sarkastinen huumori on todellakin minun makuuni. Se tulee kirjassa parhaiten esille Wilma-viestien ja sähköpostien muodossa. Oppilailta tulee mitä hullumpia viestejä läksyihin, kurssimateriaaleihin, ja pakollisiin kurssitöihin liittyen. Aiskulla riittää näistä viesteistä todella paljon sanottavaa. Tämän kirjan hauskinta antia olivat Aiskun sensuroimattomat ja suorat viestit, joita hän olisi halunnut lähettää vastaukseksi. Se, mitä Aisku kuitenkin yleensä päätyy lähettämään vastaukseksi on paljon soveliaampi, kohteliaampi, ja ammattimaisempi viesti kuin alkuperäinen. Hauskuutta oli luomassa myös Aiskun oppilaiden esseiden pätkät, joista Aisku tietenkin mainitsi kaikista kauheimmat esiteltäviksi. Kirjoitusvirheet, ongelmat lauseenrakenteissa, ja erittäin paljon tieto-aukkoja sisältävät esseet olivat todella hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti. Sen musta huumori ja uniikki näkökulma antoivat minulle mahtavan lukuelämyksen. Pystyin samaistumaan niin oppilaisiin kuin monissa kohdissa myös Aiskuun. Tarina antaa todella rehellisen kuvan opettajan työstä, sen vaikeuksista, ja siitä, miten korona on vaikuttanut siihen. Olen itse tehnyt jonkin verran jo opetustyötä, vaikka olenkin vielä vasta opiskelija. Allekirjoitan monia asioita, joita tämä tarina nosti pinnalle. Minusta oli upeaa lukea tarina opettajan näkökulmasta, koska itse opiskelijana olen saanut nähdä asioita luonnollisesti opiskelijan silmin. Kaiken hauskuuden alta paljastuu oikeasti ajatuksia herättävä tarina opetustyöstä, ja siitä mitä se tuo tullessaan. Tämän teoksen parissa saa tuntea hieman syyllisyyden piikkejä, koska en tietenkään ollut Anun kaltainen täydellinen oppilas. Sen parissa pääsee myös nauramaan hyvässä mielessä niin itselle kuin myös mahdollisesti koulukavereilleen ja opettajilleen. Oppilaana ei itse tullut ajatelleeksi asioita opettajan näkökulmasta, ja siksi tämä kirja herätti paljon nolostuttavia, mutta myös riemastuttavia muistoja omalta lukio ajaltani. Pidin myös siitä, kuinka rehellisesti opettajan työtä kuvaillaan. Tulevana opettajana tulen varmasti kohtaamaan joitakin samanlaisia yllättäviä tilanteita kuin Aisku. Aivan kuten Aisku, minä toivon voivani antaa tulevaisuuden oppilailleni mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille, jotka ovat koskaan olleet millään tavalla tekemisissä koulun kanssa. Oppilas, opettaja, kaikki varmasti löytävät tästä jonkinlaista samaistumispintaa. Tämä oli aivan mahtava lukuelämys, ja odotan innolla lisää kirjoja Leppäseltä. 

Terapiassa, kun terapia paljastaa niin asiakkaan kuin terapeutin vaietut salaisuudet

Aiemmin tänä vuonna julkaistu Terapiassa oli yksi ensimmäisistä äänikirjoista, jonka kuuntelin BookBeatista. Olen aina ollut psykologisten trillereiden ja kauhun ystävä, mutta kyseinen genre on erittäin vaikeaa kirjoittaa hyvin. Psykologisen trillerin tai kauhun kirjoittaminen vaatii mielestäni todella syvää ihmistuntemusta ja paljon kirjoituskokemusta. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa, kun kuulin tämän kirjan olevan Martta Kaukosen esikoisteos, mutta se, mitä kirjasta sain irti ei todellakaan pettänyt. Terapiassa on yksi parhaista lukukokemuksista, joita olen kokenut. Ei, tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä, joita olen koskaan katsonut, pelannut tai lukenut. 

Lyhyesti, tämä kirja kertoo neljästä hahmosta; sarjamurhaajaksi identifioituvasta Irasta, Iran terapeutista Clarissasta, Clarissan aviomiehestä Pekasta, sekä leskeksi jääneestä toimittajasta Artosta. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Ira päättää hakeutua terapiaan voidakseen manipuloida terapeutin kertomaan viranomaisille, että Iran mielenterveys on niin heikolla pohjalla, että hänen tuomiostaan tulisi lievempi, jos hän koskaan jäisi kiinni murhistaan. Iran ja Clarissan terapeutti-potilas suhde kuitenkin tuo esiin asioita, jotka kärjistyvät hiljalleen. Tämän enempää on vaikeaa kuvailla tätä tarinaa antamatta juonipaljastuksia.

Tähän postaukseen päätin kirjoittaa kaksi osiota: spoilerivapaan, ja spoilereita sisältävän. Seuraavassa osiossa kerron syitä lukea Kaukosen esikoisteos ilman spoilereita. Annan uuden spoilerivaroituksen siinä kohdassa, jossa ne alkavat.

Terapiassa on yksi niistä kirjoista, joita et voi lakata lukemasta, ennen kuin pääset loppuun. Itsekään en meinannut malttaa lopettaa tämän kirjan kuuntelua, koska tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisellä sivulla. Kaikki neljä päähenkilöä ovat todella persoonallisia ja muistettavia. Lisäksi tarina tuo todella hyvin esiin sen, miten eri tavalla saman tilanteen voi nähdä. Lukija pääsee kokemaan osan tarinan tapahtumista useamman hahmon silmin. Välillä on jopa vaikeaa päätellä, mitä oikeasti tapahtui, koska hahmoilla on niin erilaiset tuntemukset samoista tapahtumista. Lukijan täytyy siis vain päättää keneen kertojista hän voi luottaa eniten. Minusta tämän kirjan juonenkäänteitä voisi verrata jopa juonenkäänteiden kuningatar Claire Mackintoshin juonenkäänteisiin. Kaukosen esikoisteos on parempi kuin erinomainen. Terapiassa on sellainen kirja, jota ei voi lukea vain kerran, koska kun hahmot paljastavat ajatuksiaan lukijalle tarinan edetessä, heistä paljastuu asioita, jotka muuttavat koko tarinan kontekstia.

Minä itse kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja minun on pakko kehua juuri äänikirja kokemustani. Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla. Olen kuunnellut BookBeatista muitakin näkökulmatekniikalla kirjoitettuja äänikirjoja, ja yleensä yhdellä kirjalla on vain yksi lukija. Tällä kirjalla on kuitenkin 4 eri lukijaa: Anna Saksman, Satu Paavola, Ilkka Villi ja Martti Ranin. Jokainen päähenkilö on saanut oman lukijansa, mikä teki kuuntelukokemuksestani vielä miellyttävämmän. 

Tästä alkaa lieviä spoilereita sisältävä osio, joten jos et vielä ole lukenut Terapiassa kirjaa, käy lukemassa se, ja palaa sitten. En aio suoraan kertoa suurimpia juonipaljastuksia, mutta tämän kirja kannattaa lukea siten että sinulla on mahdollisimman vähän tietoa tästä tarinasta. Terapiassa on todellakin lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen sen todella mielenräjäyttävien juonikäänteiden, vertahyytävän tarinansa, sekä erittäin mielenkiintoisten ja loistavasti kirjoitettujen hahmojensa vuoksi. 

Ira kertoo heti tarinansa alussa olevansa sarjamurhaaja, sekä valehtelija. Hän periaatteessa käskee lukijaa olemaan luottamatta häneen, mutta ironista kyllä, hänen versionsa tapahtumista on mielestäni kaikista hahmoista luotettavin. Mielestäni tarinan parhaita puolia oli nimenomaan Iran ja Clarissan terapiaistunnot. Clarissa tuntee syvää empatiaa Iraa kohtaan, ja hänen näkökulmastaan hän ja Ira edistyvät istunnoissaan. Iran näkökulma taas on täysin päinvastainen. Tämä valtavan suuri ero näiden kahden hahmon näkemyksistä oli todella realistisesti kirjoitettu. 

Terapiassa-tarinan mieshahmot tuntuvat aluksi hiukan satunnaisilta. Varsinkin Arton hahmo tuntuu todella sattumanvaraiselta, koska kaikilla muilla hahmoilla on jokin asia, joka heitä yhdistää. Kaukonen kuitenkin antaa lukijalle paljon vinkkejä, joista lukija voi päätellä miten Arto oikeasti liittyy Iran tarinaan.

Pekkakin voi tuntua hiukan satunnaiselta hahmolta ensialkuun, vaikka hän on Clarissan aviomies. Hän on kuitenkin epäilyttävän kiinnostunut vaimonsa asiakkaista, erityisesti Irasta. Lukijan on aluksi helppo uskoa Pekkaa hänen väittäessään, että hänen vaimonsa suhde asiakkaisiinsa tekee hänet mustasukkaiseksi. Kun Clarissan ja Pekan suhdetta kuitenkin seuraa hiukan lähempää, lukija alkaa tietenkin epäillä tätä selitystä, koska heidän suhteensa ei vaikuta kovin lämpimältä. Pekkaa koskeva juonenkäänne on erittäin jäätävä.

Jokaisella hahmolla on omat salaisuutensa, joita he pitävät jopa lukijalta. Kuten mainitsinkin aiemmin, Kaukonen istuttaa paljon pieniä vihjeitä paikkoihin, mistä niitä ei tajua varsinkaan ensimmäisellä lukukerralla etsiä. Kun juonenkäänteet kuitenkin tulevat vastaan, ne käyvät täysin järkeen. Joitakin niistä aloin itse lukijana epäillä jo suhteellisen aikaisin. Pekan juonenkäännettä en kuitenkaan osannut missään nimessä odottaa tai arvata, vaikka toisella lukukerralla huomasin, että tämähän oli ihan nenän alla. Kaukonen osaa ohjata lukijan huomion aivan muualle ja sai minut pähkäilemään toisten hahmojen salaisuuksia, kun taas toiset hahmot saattoivat tehdä epäilyttäviä asioita aivan huomaamattani, koska olin keskittynyt muihin salaisuuksiin. 

Nautin tästä kirjasta erittäin paljon, mikä varmaan näkyy tästä arvostelusta. Toivon todella, että Kaukonen jatkaa kirjoittamista, ja että pääsen palaamaan hänen kirjoitustensa pariin tulevaisuudessakin. 

Teille, jotka ette vielä ole lukeneet tätä teosta: ottakaa mukava asento, koska tämän kirjan parissa et tule kyllästymään. Te, jotka olette jo lukeneet sen: mitä mieltä te olitte tästä kirjasta? Pidittekö tästä tarinasta yhtä paljon kuin minä? Osasitteko arvata juonenkäänteitä? Jos aiotte kommentoida kirjan sisältöä, muistakaa antaa spoilerivaroitus tarvittaessa. Kiitos lukemisesta!

Musta kuningatar, Beth Harmonin matka shakin kuningattareksi

Musta kuningatar, alkuperäiseltä nimeltään Queen's gambit, on Walter Tevisin 1983 kirjoittama romaani. Se on saanut hiljattain paljon lisää huomiota, sekä uusia lukijoita 2020 lokakuussa ilmestyneen samannimisen Netflix minisarjan myötä. 

Musta kuningatar kertoo kahdeksan vuotiaana orvoksi jäänestä Beth Harmonista, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Orpokodissa Beth tutustuu orpokodin talonmieheen, herra Shaibeliin, joka päätyy opettamaan tälle miten shakkia pelataan. Beth rakastuu shakin ihmeelliseen maailmaan, kun taas herra Shaibel huomaa Bethin olevan erittäin lahjakas. Elämä orpokodissa ei kuitenkaan ole helppoa, koska suurin osa orpokodin lapsista, Beth mukaan lukien, on jäänyt koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua Bethin eri addiktioille. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pariskunta Alma ja Allston Wheatly tulevat vierailulle orpokotiin ja adoptoivat nyt 12 vuotiaan Bethin. Uudessa kodissaan Beth löytää lehdestä ilmoituksen shakkikilpailuista, ja tarttuu tilaisuuteen. Ei kulu kauaa, kun Beth alkaa kiertää shakkikilpailuissa ympäri Yhdysvaltoja. Tie shakkimestaruuteen ei kuitenkaan ole helppo, kun joutuu kohtaamaan seksismiä, yksinäisyyttä, ja menetyksiä. Pakkaa on mukana sekoittamassa Bethin todella kehnot keinot käsitellä negatiivisia tunteitaan, ja pakkomiellettään shakkiin. 

Musta kuningatar on todella koskettava feministinen kasvutarina, joka todellakin herättää tunteita. Siinä kuvataan loistavasti sitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa varsinkin vanhoihin aikoihin. Lisäksi, Bethin itsetuhoinen käytös saa katsojan sekä lukijan pohtimaan, mikä on nerouden ja lahjakkuuden hinta. Shakkikilpailujen tason kovetessa, myös Bethin tuntema paine kohoaa huippuihinsa, mikä ajaa nuoren naisen itsetuhoiseksi. 

Postauksen seuraava osio sisältää kirjan ja sarjan välistä vertailua, joten päätin varmuuden vuoksi pistää tähän kohti sisältövaroituksen. Vertailuosio sisältää pieniä juonipaljastuksia näiden kahden version eroista, joten jos olet katsonut sarjan lukematta kirjaa, tai toisinpäin, ja sinua kiinnostaisi lukea/katsoa se ilman spoilereita, voit palata tähän postaukseen, kun olet lukenut/katsonut kyseisen version Mustasta kuningattaresta.

Ensimmäinen kokemukseni tästä tarinasta oli Netflixin minisarja. Luin alkuperäisteoksen vasta minisarjan jälkeen. Sarja on suurimmaksi osaksi todella uskollinen Tevisin kirjalle, mutta Netflix versiossa tarinaan on tehty mielestäni hienoja ja sopivia lisäyksiä. Mielestäni lähes kaikki hahmot ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan Netflixin versiossa kuin kirjassa. Hyvä esimerkki tästä on Bethin ja hänen adoptioäitinsä Alma Wheatlyn välinen suhde. Tevisin versiossa heidän suhteensa tuntuu kylmemmältä. Alma on poissaolevamman oloinen, ja Beth on itsenäisempi ja etäisempi. Netflix versiossakaan Alma ei aluksi vaikuta ottavan Bethin toiveita huomioon, mutta heidän suhteensa on paljon lämpimämpi, kun Beth alkaa matkustaa hänen kanssaan shakkiturnauksiin. Lisäksi Netflix versiossa Almalle on annettu pieni hahmokehitys, jota kirjasta ei löytynyt: hän uskaltautuu soittamaan pianoa julkisella paikalla ihmisten edessä, vaikka aiemmin hän myönsi Bethille olevansa esiintymiskammoinen. 

Toinen esimerkki hahmosta, joka sai lämpimämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn Netflix versiossa on orpokodin johtajatar, rouva Deardoff. Tevisin versiossa Deardoff kieltää Bethiltä shakin pelaamisen kokonaisuudessaan rangaistuksena rauhoittavien lääkkeiden varastamisesta. Tässä kohtauksessa hänestä saa vihaisemman ja ankaramman kuvan. Sarjassa taas Deardoff vaikuttaa lempeämmältä, ja pyrkii varmistamaan, että Beth ymmärtää rangaistuksen johtuvan siitä, että Deardoff haluaa varmistaa hänen turvallisuutensa. 

Netflixin versioon on tehty myös muita hyviä lisäyksiä, joita kirjassa ei ollut. Bethin lapsuuskohtaukset hänen elämästään ennen orpokotia, joissa tämän biologisten vanhempien hahmot saavat selkeämmän taustatarinan, olivat mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Lisäksi sarja selittää miten Bethin äiti kuoli, mikä teki Bethin taustatarinasta mielestäni vielä surullisemman. Hänen kuolemansa kuitenkin sopii hyvin tämän tarinan tunnelmaan. Bethin biologisen äidin käytös ja itsemurha selittävät osin myös Bethin itsetuhoisen käytöksen aikuisempana. 

Yksi suurimmista eroista kirjan ja sarjan välillä oli itse shakin kuvaus. Tevisin versiossa saattoi olla montakin sivua kestäviä kuvauksia Bethin peleistä, joissa kuvattiin Bethin ja hänen vastustajansa tekemiä siirtoja. Itse en ole koskaan pelannut shakkia, enkä myöskään ymmärrä siitä mitään. En siis saanut kovinkaan paljoa irti näistä pelikuvauksista. Uskon kuitenkin, että joku, joka oikeasti tuntee shakin säännöt, voisi saada näistä kirjan osioista enemmän irti kuin minä. Netflixin versiossa kuitenkin haluttiin keskittyä itse Bethiin, ja turnausten kuvaamisessa katsoja pääsee Bethin pään sisälle. Tästä versiosta myös ne ihmiset, jotka eivät osaa pelata shakkia saavat paljon irti. Turnaukset tuntuvat todella intensiivisiltä, ja niistä joka ikinen saa katsojan jännittämään Bethin puolesta. Pelin kulkua on helpompi ymmärtää, koska Netflix versiota katsoessa katsojalla on tukenaan hahmojen ilmeet ja eleet. Niitä seuraamalla on helpompi ymmärtää kumpi pelaajista on voitolla, ja kumpi häviöllä.

Toinen seikka, joka mielestäni tekee Netflix versiosta paremman, on puvustus ja estetiikka. Musta kuningatar minisarja on lähes koko ajan silmäkarkkia katsojalle. Bethin elegantista vaatemausta ja upeista hiustyyleistä 1960-luvun sisustukseen, kaikki on sarjassa mietitty todella huolellisesti. Kuvauspaikat ovat tyrmääviä, joka ikinen hahmo on saanut juuri heille täydellisesti sopivan näyttelijän, ja taustamusiikkin on tehty upeasti. Kaikki nämä asiat muodostavat henkeäsalpaavan kokonaisuuden, josta nautin jakso jaksolta enemmän. Netflix versio onnistui minusta myös visualisoimaan sen, miten Beth pelasi shakkia päässään animoimalla shakkilaudan ja nappulat kattoon. 

Viimeinen asia, jota haluan kommentoida on Mustan kuningattaren suomenkielinen nimi. Alkuperäinen nimi Queen's gambit viittaa shakkistrategiaan, kuningatar gambiittiin. Tein hiukan taustatyötä, ja kyseinen liike on nykyäänkin yleinen shakkiavaus. Sitä sanotaan gambiitiksi, eli uhkapeliksi, koska valkoinen pelaaja antaa vaikutelman, että uhraisi c-ruudun sotilaan (lähde). Tämä on kuitenkin harhaa, koska jos musta pelaaja lyö tuon sotilaan, hän joutuu alakynteen. Alkuperäinen nimi kuvaa mielestäni tarinaa todella hyvin. Kyseisessä avauksessa annetaan ymmärtää, että uhrataan yksi sotilaista, joka nähdään kaikista shakkinappuloista heikoimpana, koska sotilaita on eniten. Bethkin vaikuttaa monien vastapelaajiensa silmissä heikolta sukupuolensa takia. Beth kuitenkin päihittää suurimman osan miehistä, joita vastaan hän pelaa juuri sen vuoksi, että hänen lahjakkuutensa aliarvioidaan. Toisaalta suomen kielinen nimi Musta kuningatar on mielestäni myös sopiva nimi, koska kuningatar on shakissa kaikkein voimakkain nappula (lähde). Nimi kuvaa Bethiä hyvin, koska hän osoittautuu kaikkien vaikeuksienkin jälkeen kaikista parhaaksi pelaajaksi, kun hän vihdoin voittaa pahimman vastustajansa, Borgovin.

Pidin tästä tarinasta erityisen paljon. Minusta Netflixin versio oli kuitenkin vielä parempi kuin alkuperäinen, koska tarinaan oli lisätty niin paljon pieniä yksityiskohtia, näyttelijät osasivat hommansa paremmin kuin upeasti, ja koko sarja oli muutenkin esteettisesti erittäin ihanaa katsottavaa. Jos shakki ei ole sinulle tuttu peli, suosittelen ennemminkin katsomaan Netflix version, mutta jos shakki taas on tuttua juttua, suosittelen molempia. Kirjana Musta kuningatar on hiukan keskivertoa parempi, mutta sarjana se on kaikin puolin mahtava kokemus. 

Toivotan siis luku ja/tai katseluintoa sinulle, joka et ole vielä kokenut kumpaakaan versiota Mustasta kuningattaresta. Sinulle, joka olet kokenut jomman kumman tai molemmat, oletko  samaa mieltä kanssani Mustasta kuningattaresta? Kummasta versiosta itse pidit enemmän? Odotan innolla, että pääsen kuulemaan mielipiteesi ja keskustelemaan tästä huikeasta sarjasta.

Fiktiofanin kynästä...

Olen jo pitkään miettinyt, miten voisin jakaa rakkauteni fiktioon, tarinoihin, ja erilaisiin tapoihin kertoa tarinoita. Tarinat herättävät tunteita, ja ovat siksi mahtava tapa oppia ymmärtämään meidän maailmaamme, sekä erilaisten tunteiden ja ihmisten laajaa kirjoa paremmin. Olen pienestä lähtien saanut kokea erilaisia tarinoita monista eri medioista, ja jo pienenä rakastuin tarinoiden monipuoliseen maailmaan. 

Kävin ystävieni kanssa keskusteluita tästä aiheesta, ja lopulta minusta tuntui parhaalta vaihtoehdolta aloittaa blogi. Tarinoiden lukemisen, katselemisen, ja pelaamisen lisäksi pidän myös kirjoittamisesta, joten blogin kirjoittaminen yhdistää fantastisesti nämä kaikki aspektit. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia, joten tämä on minulle aivan uutta. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen päätökseeni aloittaa bloggaaminen, ja odotan innolla kaikkea, mitä bloggaaminen tulee tuomaan elämääni.  

Mihin kategoriaan blogini siis sijoittuu? Onko se kirjablogi?(Kyllä!) Elokuva/TV-sarjablogi? (Myös kyllä!) Peliblogi? (Ja kolmannen kerran kyllä!) Täällä aion jakaa mielipiteitäni, arvostella, suositella, ja puhua kaikenlaisista eri tarinoista, joita luen, katson, pelaan, ja koen. Katselen paljon Netflixin, sekä Disney+:n sarjoja ja elokuvia, pelejä taas pelailen lähinnä Nintendo switchillä ja vanhalla kunnon pleikkari kolmosellani, ja kirjahyllyyni eksyy satunnaisesti kirjoja kirjaston hyllyiltä, sekä BookBeat äänikirjapalvelusta. Makuni näissä kaikissa on erittäin laaja, mutta jos pitäisi mainita vain yksi asia, jota pidän tarinoissa kaikista tärkeimpänä, se on ehdottomasti tunteiden herättäminen. Hyvä tarina saa sen katselijan, kuuntelijan, lukijan tai pelaajan tuntemaan asioita, tuntemaan hahmojen ilot ja surut, onnistumiset, epäonnistumiset, heidän elämänsä. 

Kukas sitten on fiktiofani, tämän blogin kirjoittaja? Olen Helsingin yliopiston ranskan kielen opiskelija. Sivuaineeni on, yllätys yllätys, kotimainen kirjallisuus. Harrastan kaiken tämän blogin aiheeseen kuuluvan asian lisäksi musiikkia soittamalla kitaraa, ukulelea, ja laulamalla. Lisäksi kirjoittelen mielelläni vapaa-ajallani esimerkiksi runoja, ja muuta luovaa. Kuten opiskeluistani huomaa, myös kielet ovat lähellä sydäntäni. Pääaineenani opiskelen ranskaa, mutta olen myös ottanut siinä sivussa espanjan kursseja, jonkin verran ruotsia, ja lukiossa luin muutaman kurssin japania. Tämän viimeisen opiskelusta onkin siis jo hiukan pidempi aika, mutta minusta olisi ihanaa jatkaa joskus myös japanin parissa. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä harrastusten listaltani löytyy valokuvaaminen. Voisi kai sanoa, että olen luova ja jonkin verran taiteellinenkin. 

Tervetuloa siis blogiini! Odotan innolla, että pääsen jakamaan rakkauteni tarinoihin teidän kaikkien kanssa, ja vaihtamaan mielipiteitä lempifiktioistani. Postauksia odotellessa, minut löytää instagrammista @kia_eeva.