Back to school luettavaa ranskan opiskelijoille

Opiskelut ovat jälleen alkaneet. Itsekin olen päässyt jo opiskelun makuun, joten mikä parempi aihe postaukselle kuin muutama suositus muille ranskan opiskelijoille, tai ranskasta kiinnostuneille! Suurin osa mainitsemistani teoksista on suomennettu, mutta suosittelen toki lämpimästi lukemaan niitä myös niiden alkuperäiskielellä. Jos tarvitset siis ranskan tunnille jotain luettavaa, tässä muutama todella vahva suositus.

En finir avec Eddie Bellegueule - Ei enää Eddy (Édouard Louis)

Ei enää Eddy on Édouard Louis nimisen ranskalaisen kirjailijan 2014 julkaistu kirja. Se suomennettiin 2019 ja viime vuosina se on saanut paljon suosiota. Ei enää Eddy on Édouardin omaan elämään perustuva autofiktio siitä, kuinka hänen oli vaikeaa kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka ei hyväksynyt häntä sellaisena kuin hän oli. Eddy on homo, joten vaikea lapsuus oli odotettavissa, kun paikka, jossa hän kasvoi, ei ymmärtänyt taikka hyväksynyt Eddyn homoutta. Édouard kuvailee todella yksityiskohtaisesti ja raa'an rehellisesti sitä, millaista tuollaisissa olosuhteissa kasvaminen oli. Hän ei kaunistele asioita, ja joissakin kohdissa tämä kirja on todella raskastakin luettavaa. Hän joutui kamppailemaan köyhyyden, kiusaamisen, ja vaikeiden tunteiden kanssa jo pikku pojasta. 

Vaikka tarina on todella raskas, se on myös todella voimaannuttava. Ymmärrän täysin, miksi tämä kirja on niin pidetty ja kohuttu. Suomennoskin on minusta todella hyvin tehty, ja tekee oikeutta alkuperäiselle teokselle. Hienon suomennoksen on tehnyt Lotta Toivanen. Jos olet hiukan edistyneempi ranskan opiskelija, suosittelen tämän teoksen lukemista myös alkuperäiskielellä. Ei enää Eddy on todella vaikuttava ja tunteitaherättävä teos. 

Chanson douce - Kehtolaulu (Leïla Slimani)

Kehtolaulu on nuoren Leïla Slimanin 2016 julkaistu teos, josta on 2019 tehty myös elokuva. Slimani voitti tällä teoksella Prix Goncourt, eli Goncourtin kirjallisuuspalkinnonkin. Lukijalle paljastetaan heti ensimmäisillä sivuilla, että Massén perheen lastenhoitaja Louise on murhannut perheen kaksi tytärtä. Tarina alkaa siis aivan lopusta, ja sitten lukija pääseekin näkemään, mikä ajoi Louisen tähän kammottavaan tekoon. Massén perheen isä ja äiti, Myriam ja Paul palkkaavat Louisen hoitamaan lapsiaan. Louise on täydellinen lastenhoitaja, ja hänestä tulee pikkuhiljaa lähestulkoon osa Massén perhettä. Tytöt rakastavat Louisea, vanhemmat luottavat Louiseen, ja Louisekin vaikuttaa omalla tavallaan sopivan hyvin Massén perheen joukkoon. Jokin on kuitenkin vialla, ja lukijalle paljastuu hiljalleen niin Massén perheen sisäiset kuin myös Louisen omat ongelmat, jotka saavat aikaan kammottavan tragedian.

Tämä on todella jännittävä trilleri. Minusta oli todella nerokasta, että tarina alkaa lopusta. Se pistää lukijan aivot raksuttamaan ja jännittämään sitä, miten ja milloin Massén perheen lapset kohtaavat ennenaikaisen loppunsa. Hahmot ovat kaikki todella inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Slimani johdattelee lukijan todella taitavasti hahmojensa ajatusmaailmaan ja elämiin, ja kertoo todella järkyttävän, mutta vaikuttavan tarinan. Tämänkin kirjan on suomentanut todella taitava Lotta Toivanen. 

L'Étranger - Sivullinen (Albert Camus)

Tätä klassikkoa ei voi olla mainitsematta. Sivullinen on listan vanhin teos, ja se on Albert Camusin kirjoittama ranskalainen klassikko vuodelta 1942. Se tunnetaan todella hyvin ensimmäisistä lauseistaan: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen." Tämä on tarina nuoresta miehestä nimeltään Meursault, joka tuntuu olevan hiukan hukassa elämässään. Hänen äitinsä on kuollut, eikä tämä tunnu liikuttavan nuorta miestä ollenkaan. Hän ottaa töistä vapaata ja matkustaa äitinsä hautajaisiin, joiden jälkeen hän jatkaa elämäänsä normaalisti. Hän viettää paljon aikaa naisystävänsä Marien kanssa, ja päätyy yhtenä päivänä lähtemään päiväreissulle tämän, ja muutaman ystävänsä kanssa. Viettäessään aikaa ystäviensä kanssa, he törmäävät joukkoon arabeja, joiden kanssa yhdellä ystävistä on riitaa. Meursault päätyy tappamaan kyseisen arabin. Hän joutuu vankilaan, ja tarina saa avoimen lopun. 

Sivullinen on sellainen klassikko, jonka jokainen ranskaa pidempään opiskellut varmasti tuntee. Tämä on syystäkin tunnettu teos, ja kirjan voi lukea niin suomeksi kuin ranskaksi. 2013 Jacques Ferrandez myös julkaisi sarjakuva version tästä klassikosta. Siitä ei ole suomennettua versiota, joten sitä suosittelen erityisesti ranskaa pidempään opiskelleille. Ferrandezin versio on uskollinen alkuperäiselle kirjalle. Hahmojen näkeminen kuvissa ja tiettyjen kohtausten visualisointi teki tarinasta joissakin kohdissa jopa vaikuttavamman kuin mitä ne tekstinä olivat. 

Horla (Guy de Maupassant)

Horla on yksi parhaista novelleista jotka olen lukenut. Se on Guy de Maupassantin kauhunovelli vuodelta 1886, josta itse H.P. Lovecraft on saanut inspiraatiota omiin tarinoihinsa. Horla on tarina yläluokkaisesta miehestä, joka kertoo päiväkirjamaisesti ahdistuksen täyteisestä elämästään ja tuskastaan. Hän aistii ympärillään "Horla" nimisen entiteetin, joka vaikuttaa olevansa hänen ahdistuksensa lähde. Horla ei aiheuta hänelle vain henkisiä ongelmia, vaan myös fyysisiä. Hiljalleen Horla ottaa vallan päähenkilön elämästä, ja päähenkilö vajoaa syvemmälle ja syvemmälle hulluuteen. Lopuksi hän joutuu tekemään todella radikaaleja päätöksiä päästäkseen eroon Horlasta.

Kyllä, psykologisen kauhun ystävät pääsevät todellakin herkuttelemaan tämän tarinan parissa. Sen voi lukea ranskan lisäksi englanniksi ja espanjaksi, mutta tätä ei valitettavasti ole suomennettu. Horla on hieno kuvaus siitä, mitä tapahtuu sellaisen ihmisen päässä, jonka mielenterveys kärsii, eikä hänelle ole apua käden ulottuvilla. Tarina pistää todellakin pohtimaan mielenterveyttä, ja avun hakemisen tärkeyttä. Tämä teksti pitää lukijan otteessaan alusta loppuun asti, ja itsekin luin sen yhdeltä istumalta. Tarinan monitulkintaisuus ja mahdollisuus analysoida sitä niin monella eri tavalla tekevät siitä loistavan aiheen esseelle, esitelmälle, tai muulle ranskan tunnille vaaditulle lukutehtävälle. 

Olen opiskellut ranskaa ala-asteelta asti, joten ranskasta on tullut todella tuttu elinikäinen ystävä. Ranskan kieli ja kulttuuri ovat todella tärkeitä mielenkiinnon kohteita minulle, ja siksi minusta on mahtavaa vihdoin ja viimein tässäkin blogissa jakaa tätäkin innostusta kanssanne. Toivotan kaikille mukavaa koulun ja opiskelujen pariin palaamista, ja mukavia lukuhetkiä! Onnea kaikille myös erityisesti kieltenopiskeluihin!

Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää varjoon

Martta Kaukosen 2021 julkaistu esikoisteos Terapiassa nousi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kun kuulin, että tämän vuoden heinäkuussa julkaistaisiin Kaukosen toinen kirja, Sinun varjossasi aloin odottaa sitä kuin kuuta nousevaa. Vihdoin ja viimein, odotukseni tuli päätökseen, kun heinäkuun puolessa välissä kirja ilmestyi BookBeattiin. Sukelsin puolen vuoden innokkaan odotuksen jälkeen tämän tarinan pariin heti, enkä todellakaan pettynyt.

Kuten ensimmäisessä kirjassaan, tässäkin Kaukonen on käyttänyt näkökulmatekniikkaa. Päähenkilöitä on neljä, kuten Terapiassakin. Tällä kertaa päähenkilöt ovat taidehistorian tutkija Anne, tunnettu näyttelijä Minna, lukiosta loistavin arvosanoin valmistunut, mutta nykyään työtön Suvi, sekä omalaatuinen performanssitaiteilija Roni. Anne haluaa luoda performanssin, ja ottaa yhteyttä kirjan muihin hahmoihin voidakseen järjestää kyseisen performanssin. Ronin on tarkoitus toimia sen ohjaajana, Minnan näyttelijänä, ja Suvin rooli on antaa tavallisen kaduntallaajan näkemyksiä esityksestä. Esityksen aiheena on #metoo-liike, joka on viime vuosina saanut aikaan paljon keskustelua. Anne, Minna, Roni ja Suvi alkavat yhdessä suunnitella performanssia, mutta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, että kaikilla heistä on omat syynsä olla mukana tässä projektissa. 

Anne, Suvi, Minna ja Roni keksivät, että performanssin ideana voisi olla anteeksipyyntö. Minna, jonka eräs kuuluisa suomalainen ohjaaja Sami on raiskannut, tulisi saamaan anteeksipyynnön, jota hän ei aiemmin ollut saanut. Roni pohtii, miten tämän voisi toteuttaa, kun taas Suvi ei haluaisi edes olla paikalla. Anteeksipyyntö performanssi jää kuitenkin hyvin paljolti tarinassa taka-alalle, kun hahmojen taustat ja oikeat motiivit tulevat pinnalle yhä vain näkyvämmin ja näkyvämmin. Lukijalle alkaa selvitä, ettei anteeksipyyntö olekaan se asia, mitä tämä performanssiryhmä haluaa saada. Tämä ryhmä janoaa kostoa.

Nimi Sinun varjossasi sopii minusta tälle tarinalle täydellisesti. Se kuvaa kaikkia päähenkilöitä, koska jokainen heistä elää menneisyytensä tapahtumien varjossa. Minna koettaa parhaansa mukaan käsitellä sitä, että tuli raiskatuksi, mutta hänen menneisyydessään on muutakin pimeää, jolta hän koettaa paeta. Suvi taas koettaa unohtaa lukioaikana tuntemalleen tytölle tapahtuneita kauheuksia, eikä ole ollut entisensä kyseisten koettelemusten jälkeen. Roni taas on kuuluisan taidemaalari Roosa Purppuran poika. Edesmennyt Roosa ei koskaan pitänyt Ronin performanssitaiteesta, eikä tullut Ronin kanssa kovin hyvin toimeen. Ronilla on kuitenkin todella paljon syitä olla katkera äidilleen. Annellakin on omat vaikeutensa menneisyydessä, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän hänen ex-mieheensä. Kaikki ei myöskään ole miltä näyttää, ja nämä menneisyyden varjot paljastuvat pikkuhiljaa paljon isommiksi kuin aluksi olisi voinut luulla. Hahmojen keskinäiset suhteet ja palapelin palasten hidas, mutta todella palkitseva yhteen loksahtaminen tekee tästä tarinasta melkein yhdeltä istumalta luettavan. Oli erittäin vaikeaa lopettaa lukemista, kun mielenkiinto pysyi koko ajan korkealla.

Odotukseni olivat todella korkealla, koska Kaukosen esikoisteos oli niin loistava. Minusta tämä teos ylsi vähintäänkin yhtä vertahyytävälle tasolle, ja loppua kohden jopa korkeammalle kuin Terapiassa. Se tapa, jolla Kaukonen rakentaa mysteeriä on todella koukuttava ja mukaansatempaava. Tämän tarina ei kyllästytä missään vaiheessa. Kaukosen ensimmäisen kirjan tapaan, tätäkin lueskellessa päätyy miettimään, kenen sanaan oikeastaan voi luottaa. Kirjassa käytetty näkökulma tekniikka antaa Kaukoselle todella mahtavan tilaisuuden luoda jännitettä, koska eri hahmot näkevät saman tilanteen tietenkin omista näkökulmistaan. Lisäksi kaikilla hahmoilla on omat salaisuutensa, motivaationsa, sekä vaikeat menneisyytensä.

Pidän Kaukosen kirjoitustyylissä todella paljon siitä, miten hän osaa yhdistää näin monta eri hahmoa. Anne ei todellakaan valinnut performanssinsa työryhmään Suvia, Ronia, taikka Minnaa vain sattumalta. Jokainen heistä on valittu syystä. Kaikkien menneisyydet sitoutuvat yhteen vertahyytävällä ja erittäin odottamattomalla tavalla. Toki se, että #metoo on erittäin vahvassa roolissa tässä tarinassa antoi lukijalle jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten nämä hahmot tulevat liittymään toisiinsa. Loppuratkaisu tulee silti aivan puskista. Kyllä, loppuratkaisu on osittain arvattavissa, eikä se tietenkään tule puskista sillä tavalla, ettei se kävisi järkeen. Kuten Kaukosen esikoisteoksessakin, loppuratkaisu sai minut henkäisemään, kun palapelin palaset loksahtivat kohdilleen. Totta kai tämä oli selitys asioille, joita aiemmissa luvuissa pohdin! 

Minusta nerokkainta tässä kirjassa oli hahmojen rakennus. Kaikkien hahmojen menneisyyksien tullessa julki, ne teot, mihin osa heistä päätyi, kävivät järkeen. Kaukonen osaa todellakin rakentaa hahmoja, ja päästää lukijat heidän päidensä sisään. Kaikki hahmot olivat todella persoonallisia, ja heidät oli helppo erottaa toisistaan niin puhetyyleistä, ajatusmaailmasta kuin myös sanavalinnoista. Jokainen heistä tuntuu aidolta yksilöltä, ja heidän persoonallisuuksiinsa, sekä elämiinsä oli todella mielenkiintoista uppoutua. 

Paljastamatta liikaa, tarinan loppu oli todella vertahyytävä ja nerokas. Ensimmäisellä lukukerralla lukija ei todellakaan pystyisi arvaamaan sitä, kuinka pitkälle hahmojen teot voisivat mennä. Kun selailin tekstiä uudestaan läpi sieltä täältä, huomasin kuitenkin saman asian kuin Kaukosen ensimmäisessä kirjassa: tekstiin on istutettu hajanaisesti pieniä siemeniä, jotka toisella lukukerralla on helpompi huomata. Kaikki tapahtumat rakentuvat pikkuhiljaa, ja käyvät täysin järkeen tarinan kontekstissa. Moni asia tulee tekstissä valoon aivan toisella tavalla, kun tietää loppuratkaisun.

Minun on vaikea keksiä paljoa kritisoitavaa tästä taitavasti kirjoitetusta tarinasta. Kaikki asiat, joista ajattelin voivani kritisoida teosta sitä lukiessani saivat kuitenkin mielenräjäyttävän loppuratkaisun ja selityksen. Tämä tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun, enkä voi muuta kuin ihailla Kaukosen tekstejä. 

Tässäkin kirjassa on äänikirja versiossa hyödynnetty useampia lukijoita, mistä pidin myös ensimmäisessä kirjassa. Rooleihin valikoituivat Anna Saksman, Satu Paavola, sekä Ilkka Villi, jotka toimivat myös Terapiassa kirjan lukijoina. Ainoana uutena lukijana oli Eija Ahvo. Minusta oli hieno idea valita samoja lukijoita tähänkin teokseen, ja suosittelenkin tämän kirjan lukemista äänikirjana erittäin lämpimästi. Odotan innolla sitä, mitä Kaukonen tulee kirjoittamaan seuraavaksi, ja toivon todella hartaasti, että hänen tekstinsä pääsisivät joskus myös valkokankaalle. Trillerien ystävät, Kaukosta ei kannata missään nimessä missata.

Rakkausshokkihoito: aito tarina maustettuna huumorilla ja sarkasmilla

Henriikka Rönkkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Joitakin kuukausia sitten minulle tuli siis todella positiivisena yllätyksenä, että tänä vuonna julkaistaisiin hänen uusin kirjansa, Rakkausshokkihoito. Kirjailija mainosti Instagrammissaan, että kirjan voisi ennakkotilata kovakantisena. Ennakkotilaajat saisivat kirjan Rönkkösen nimmarilla varustettuna, ja vielä kaiken lisäksi hienojen tarrojen kera. No, on varmaan sanomattakin selvää, että 1.6. sain postiluukusta tämän kauan odotetun kesälukemiseni signeerattuna, ja tarrojen kanssa. 

En malttanut odottaa sitä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten aloitin heti. Pääsin yhdeltä istumalta lähestulkoon puoliväliin. Rönkkönen ei todellakaan pettänyt odotuksiani, jotka hänen edelliset kirjansa saivat nostettua aikamoisen korkealle. Rakkausshokkihoito jatkaa edellisten kirjojen tarinaa päähenkilöstä, joka ennen etsi rakkautta, mutta on nyt löytänyt vierelleen hiukan pysyvämmän kumppanin. 

Rakkausshokkihoito on todella rehellinen ja avoin rakkaustarina. Se ei kaunistele tai romantisoi sitä kivistä polkua, joka matka vakaaseen parisuhteeseen on. Lukija pääsee kokemaan päähenkilön matkassa hänen ilonsa ja surunsa koskien uutta parisuhdetta aivan ihanan kamalan Veinin kanssa. Matkaan mahtuu paljon ihania romanttisia hetkiä, tragikoomisia seikkailuita makuuhuoneessa, sekä pohdintaa siitä, miksei Veini osaa lukea päähenkilön ajatuksia, ja olla sellainen poikaystävä, joita päähenkilö näkee somessa. 

Tässä tarinassa on paljon asioita, joista on helppo pitää. Ensinnäkin, Rönkkösen hauska tapa kirjoittaa saa minussa aikaan yhtä kovat naurut kuin aina ennenkin. Hän kirjoittaa todella terävästi ja nokkelasti. Kansien väliin mahtuu paljon itseironiaa, sekä oivalluksia, joihin myös moni lukija voi punastellen samaistua. Rönkkönen on todella itsetietoinen, ja monesti huumori perustuukin juuri siihen, että päähenkilö on hiukan tiedostetusti tekopyhä. Hän saattaa syyttää Veiniä, ja arvostella muita asioista, joihin syyllistyy itsekin. Lopussa hän kuitenkin koettaa parhaansa mukaan oppia kömmähdyksistään ja tulla paremmaksi ihmiseksi niin itsensä kuin myös parisuhteensa takia. Erityisen hauskoja olivat minusta luvut, joissa listattiin top 10 ohjetta eri asioihin. Nämä ohjeet olivat tietenkin sarkasmilla maustettuja, täydellisiä ohjeita, joita todellakin kannattaa seurata. 

Erittäin paljon pidän tässä kirjassa, kuten myös muissa Rönkkösen kirjoissa, siitä, että kaiken huumorin alta paljastuu kuitenkin aito sanoma ja opetus. Rakkausshokkihoidon keskeinen teema on se, että me ihmiset olemme todella monimutkaisia otuksia. Meidän on tarpeeksi vaikeaa navigoida omien mielensopukoidemme muodostamassa viidakossa. Parisuhteessa kummankin osapuolen mielensopukoiden viidakossa navigointi on sitäkin hankalampaa. 

Minulle jäi mieleen etenkin se, kuinka niin päähenkilö, kuin myös Veini olivat yliajattelijoita. Tämä tuotiin esille mielestäni todella herkästi ja hienosti. Rönkkönen johdattelee lukijan todella mahtavalla tavalla päähenkilön ajattelumaailmaan, eikä pelkää näyttää parisuhteen navigoinnin aidoimpia puolia. Parisuhteet eivät koskaan ole 100% ruusuja ja täydellisyyttä, vaan sekaan mahtuu paljon tunteita, odotuksia, ja toiveita. Päähenkilöllä on paljon odotuksia Veiniä kohtaan, eivätkä nämä odotukset ole aina kovin realistisia. Some tuntuu nykypäivänä olevan monissa parisuhteissa se kolmas osapuoli, joka nostattaa odotuksia yhä vain korkeammalle ja korkeammalle. Päähenkilö kuitenkin opettelee parhaansa mukaan parantamaan kommunikaatiotaitojaan, joka tuottaa tulosta. Vaikkei päähenkilön ja Veinin parisuhde olekaan täydellinen, he oppivat olemaan onnellisia yhdessä, mikä on minusta todella kaunis ja tärkeä asia.

Jälleen kerran Rönkkönen on onnistunut antamaan minulle ja monille muillekin lukijoilleen todella nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän kirjan parissa pääsee todellakin nauramaan ja nauttimaan. Sen parissa pääsee myös todella hyvin pohtimaan omaa elämäänsä ja omia näkemyksiään. Rönkkönen osaa todellakin kirjoittaa sellaista tekstiä, joka tuntuu hiukan peilimäiseltä. Teksti saa lukijan katsomaan itseensä, ja tämän kirjan parissa voi nauraa niin päähenkilön kömmähdyksille kuin myös omilleen todella hyväntahtoisesti ja lempeästi. Pidän siitä, miten Rönkkönen osaa tässä kirjassa nauraa itselleen lempeästi ja rakastavasti, ja saa myös lukijan itse nauramaan mukana. Rakkausshokkihoito sopii loistavasti kevyeksi kesälukemiseksi Rönkkösen muiden kirjojen jatkoksi. 

Lukea vaiko kuunnella? Kirjat vs äänikirjat

Olen viime vuosina rakastunut lukemiseen uudestaan. Lapsena minulla oli tapana lukea todella paljon, mutta yläasteella ja lukiossa lukuintoni hiipui, ja lähestulkoon sammui. En lukenut noina vuosina mitään muuta kuin koulun puolesta pakollisia kirjoja, joten lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta. Kun kuitenkin valitsin yliopistossa sivuaineekseni kotimaisen kirjallisuuden, rakastuin lukemiseen jälleen kerran. Kirjastosta tarttui mukaan kirja, jos toinenkin, ja tutustuminen Suomen kirjallisuushistoriaan auttoi luomaan aivan uudenlaisen arvostuksen kirjoja ja lukemista kohtaan. Puolessa välissä kotimaisen kirjallisuuden opintojani, veljeni ja minä aloitimme BookBeat tilauksen yhdessä. Tämä kyseinen tilaus räjäytti lukuintoni lopullisesti, ja sai nopeutettua kirjojen lukutahtiani isolla kädellä. 

Ei tule varmaan kenellekkään yllätyksenä, että nautin äänikirjojen kuuntelusta erittäin paljon. Lukeminen on nykyään yksi rakkaimmista harrastuksistani. Äänikirjat ovat todellakin myös auttaneet herättämään rakkauteni lukemiseen uudelle tasolle. Minulle tuli siis todellakin yllätyksenä, kun näin jossain netin keskustelupalstalla kommentin, jossa äänikirjoja halveksuttiin. Kyseinen kommentoija ei pitänyt äänikirjojen kuuntelemista oikeana lukemisena. Tänään ajattelin kuitenkin pohdiskella postauksessani äänikirjojen ja kirjojen lukemisen eroja. Kumpikin tapa lukea on aivan omanlaisensa kokemus, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että mielestäni kumpikin on yhtä lailla lukemista.

Aloitetaan äänikirjoista. Ei kun vain kuulokkeet korviin, pari klikkausta, ja voilà! Pääset kuuntelemaan mitä tahansa kirjaa siitä äänikirja palvelusta, jonka olet valinnut. Toki myös Youtubesta löytyy jonkin verran äänikirjoja, mutta lähinnä muilla kielillä kuin suomeksi. Pidän äänikirjoista siksi, että niitä voi kuunnella missä tahansa, kunhan kännykässä vain riittää akkua. Itse kuuntelen kirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, ja esimerkiksi siivotessa. Kirjan kuunteleminen on näin todella kätevää, koska samalla voi tehdä jotain muuta. Lisäksi se on loistavaa viihdykettä juna- tai bussimatkoille. Äänikirjat ovat huikea tapa ylläpitää omaa lukuharrastusta, etenkin jos on kiireinen ihminen.

Toinen syy lukea äänikirjoja on se, ettei se vaadi itseltä kovin paljoa vaivaa. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin kuuntelemiseen. Väsyneenä vanhan aikainen lukeminen saattaa tuntua hiukan

uuvuttavalta, joten äänikirja auttaa tässäkin tapauksessa. Pidän juurikin kirjojen kuuntelemisesta myös siksi, että jotkut lukijat eläytyvät hahmojen repliikkeihin, vaikka eivät toki kaikki. Esimerkiksi Emmi Liia-Sjöholmin uusin kirja Virtahevot oli huikea kokemus juuri äänikirjana. Virtahevot on dialogiromaani, eli se on kokonaan pelkkää dialogia. Tämä huikea teos ei todellakaan ole yhtä huikea kokemus pelkkänä kirjana, vaikka sisältö onkin erittäin ajatuksiaherättävää. Tämä johtuu siitä, että sen lukijoina toimivat erittäin lahjakkaat näytttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki. He esittävät kirjan Toukoa ja Eevistä, jotka vain juttelevat keskenään. Välillä tätä kuunnellessa oikeasti unohti kuuntelevansa kirjaa, koska dialogi tuntui niin aidolta, ja Viitala sekä Niittymäki osasivat eläytyä rooleihinsa niin aidon tuntuisesti. Toinen esimerkki kirjasta, joka ei tunnu samalta kirjana kuin äänikirjana, on Martta Kaukosen Terapiassa. Kyseisessä kirjassa on monta eri kertojaa, ja äänikirjassa jokaisella hahmolla on oma lukijansa. Olen lukenut tämän kirjan niin kirjana kuin äänikirjana, ja pidin äänikirjasta enemmän, vaikka myös kirjana tämä on aivan vertahyytävä kokemus.

Äänikirjoilla on toki myös huonoja puolia. Nämä huonot puolet eivät kosketa kuuntelukokemuksiani, mutta silti itsekin kirjailijan urasta haaveilevana ihmisenä, tämä kyseinen asia herättää kyllä ajatuksia. Se palkkio, jonka kirjailijat saavat äänikirjoista on todella pieni. MTV uutiset artikkelin mukaan kirjailija saa jokaisesta kovakantisesta kirjasta noin kolme euroa, kun taas yhdestä äänikirjasta vain 67 senttiä. Suurena äänikirjojen kuluttajana olen itse tehnyt niin, että olen aina silloin tällöin päätynyt ostamaan itselleni fyysisen kopion kirjoista, joista pidin erityisesti.

Jatketaanpa sitten kirjoihin. Ja puhun nyt erityisesti fyysisistä kirjoista, joissa pääsee itse kääntämään sivua. Kyllä, minä olen juuri se kliseinen ihminen, joka sateen tullen keittää itselleen kupin teetä, nappaa kirjan käteensä, ja istuu sängylle tai sohvalle lukemaan. Onko mitään parempaa kuin sateella lukeminen? En keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka vetäisivät vertoja sille rauhalliselle tunnelmalle, jonka sateen aikana lukeminen luo. Fyysisen kirjan lukeminen on rauhoittavaa, koska voi vain ottaa mukavan asennon ja sulkea kaiken pois ympäriltään. Kirjan lukeminen vanhan aikaiseen tyyliin tuo minulle nykyään melkein saman tyylisen tunteen kuin jonkin sarjan katsominen. Se vaatii oman aikansa ja paikkansa, koska se vaatii tietenkin enemmän keskittymistä. Se keskittymisen määrä, jota vanhan aikainen lukeminen vaatii, tuntuu toisaalta myös palkitsevammalta. Se, kun pääsee sivun loppuun ja saa kääntää sivua, tuntuu aina yhtä hyvältä. Lisäksi siinä saa määrätä oman tahdin paremmin kuin äänikirjoja kuunnellessa. 

En osaa selittää sitä, mutta siinä vain on sitä jotain, kun saa lisätä jonkun omista suosikkikirjoistaan omaan kirjahyllyyn komeilemaan. Sieltä sen voi myös ottaa uudelleen luettavaksi milloin vain, jos siltä tuntuu. Omistan hyvän määrän kirjoja, ja kirjahyllyni onkin ehkä päivittämisen tarpeessa, koska se alkaa olla aika täynnä. Tästä pääsemmekin kuitenkin seuraavaan pointtiini: lukeminen voi harrastuksena olla melko kallis. Kirjat, erityisesti kovakantiset, eivät ole halpoja. BookBeat on todellakin hyvä palvelu, koska sieltä voi kuunnella kirjoja, sekä lukea e-kirjoja suhteellisen halvalla. Toki kirjasto on täysin ilmainen vaihtoehto, jos haluaa pitää lukemisen täysin ilmaisena harrastuksena. Minä olenkin aika aktiivinen kirjastossa ramppaaja, ja kirjasto onkin toinen suuri apu, joka on auttanut minua säästämään huimasti rahaa lukuharrastukseni ylläpidossa. 

Lukeminen missä tahansa muodossa on aivan yhtä ihanaa. Pidän siitä, että meillä on nykyään näin monia eri tapoja kokea taitavien kirjailijoiden tarinoita missä tahansa. Etenkin äänikirjat ovat varmasti auttaneet monia herättelemään oman lukuinnon viime vuosina takaisin korkeuksiin. Äänikirjoista puuttuu kuitenkin se visuaalinen puoli, jonka voi kokea vain kirjassa. Tällaista visuaalisuutta on esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku:ssa ja Steven Hallin Haitekstissä. Kuten Emmi Liia-Sjöholmin Virtahepo toimii mielestäni parhaiten äänikirjana, mainitsemani Hallin ja Ekholmin kirjat taas menettäisivät erittäin paljon, jos ne olisivat vain äänikirjoja. Niinpä mielestäni nämä molemmat lukutavat ovat todella arvokkaita, ja kumpikin on antanut minulle lukuisia lukuelämyksiä.

Mitä itse olet mieltä? Pidätkö enemmän äänikirjojen kuuntelusta vai vanhan aikasesti fyysisten kirjojen lukemisesta?