Kikka, enemmän kuin viihdyttäjä

Pidemmän bloggailutaukoni aikana, tätä viikottaista kirjoittelua on tullut jo ikävä. Koulu on syönyt kaiken aikani, joten blogi oli pakko pistää tauolle. Onneksi minulta löytyi kuitenkin aikaa käydä ystävieni kanssa katsomassa uusi Kikka elokuva viime viikolla, josta minun oli aivan pakko päästä taas kirjoittamaan.

Kikka! on vuonna 2022 ilmestynyt elokuva, joka kertoo laulaja Kirsi Viilosen (naimisiin mentyään Sirénin) elämästä ja urasta. Elokuvassa on toki käytetty jonkin verran fiktion keinoja, ja tarinaan on lisätty jonkun verran hahmoja. Se kuitenkin onnistuu antamaan rajun ja realistisen kuvan siitä, millaista oli olla Kikka.

Elokuvan alussa Kikka, eli Kirsi, on elämäniloa ja unelmia täynnä oleva nuori nainen, joka rakastaa esiintymistä yli kaiken. Hän on todella valloittava persoona, jota ei vain voi unohtaa. Jos on tavannut Kikan, sen kyllä tietää. Hän työskentelee Stockmannissa päivisin, ja vapaa ajallaan hän huolehti mummostaan, ja kävi toki silloin tällöin bilettämässä. Eräänä bileiltana hän päätyy juttelemaan baarin tiskijukkana toimivan Paulan kanssa. Kun DJ:n laitteisiin tulee vika, Kikka ottaa lavan ja illan haltuun tuosta noin vain. Hän viihdyttää ja ylläpitää yökerhon hyvää tanssifiilistä sen aikaa, kun Paula saa vian kojattua. Paula huomaa Kikan potentiaalin, ja siitä alkaa näiden nuorten naisten ystävyys. 

Kikka kertoo Paulalle unelmoivansa laulajan urasta, ja Paula päättää auttaa uutta ystäväänsä löytämään menestyksen tielle ja kaksikko onnistuukin saamaan Kikalle hienoja mahdollisuuksia. Paula koittaa parhaansa mukaan antaa Kikalle parhaat mahdollisuudet ja pitää hänet kurissa. Hän ei kuitenkaan onnistu kesyttämään Kikkaa, mikä vaikuttaa aluksi olevan mahdollinen haitta hänen uralleen. Kikan erikoisuus ja karisma kuitenkin paistavat läpi niin vahvasti, että hän saa kuin saakin suosiota. Nousevalle artistille aletaan säveltää singleä, joka on jäänytkin yhdeksi hänen uransa suosituimmista kappaleista: Mä haluun viihdyttää. 

Ura lähtee nousuun, ja pian Kikka pääseekin jo kuvaamaan ensimmäistä musiikkivideotaan. Kuvaukset eivät kuitenkaan suju odotetusti, kun paita valahtaa hänen päältään hiukan liian alas yhdessä kohtauksessa. Paula koettaa parhaansa mukaan varmistaa, että kyseistä otosta ei käytettäisi lopullisessa videossa. Hänelle luvataan, että nännin vilahdusta ei näytettäisi, mutta kuinkas kävikään. Paula, ja etenkin Kikka ovat musertuneita, koska luulevat, että laulajan ura on ohi jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Pian kuitenkin selviää, että kaikki pitivät tästä uudesta kappaleesta, ja haastattelusoittopyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista. Kikka antaa haastatteluja, saa lisää keikkoja, ja pääsee matkustelemaan ympäri Suomea. Keikkareissut ovat erittäin railakkaita ja täynnä bileitä. Kirkassilmäiselle Kikallekin alkaa pikku hiljaa selvitä hänen imagonsa varjopuolet. Tämä luku hänen elämästään päättyy siihen, kun Kikan ja Paulan tiet erkanevat riidan takia.

Keikkailu, jatkuva alentaminen, päälle puhuminen haastatteluissa ja se, miten häneen suhtaudutaan kaikkialla minne hän menee, alkaa painaa nuorta artistia. Hän tajuaa jääneensä imagonsa vangiksi, eikä tiedä, miten pääsisi siltä pakoon. Niinpä Kikka päättää asettua aloilleen poikaystävänsä Henkan kanssa ihan Kirsinä. Hän raitistuu joksikin aikaa, ja parille syntyy lapsi. Vanha kutina kuitenkin palaa, ja Kirsi ikävöi takaisin parrasvaloihin. Hän haluaisi tehdä hiukan vakavampaa musiikkia, mutta hänen uudet kappaleensa eivät ota tuulta alleen. Hän jää varjoihin, ja joutuu uudelleen takaisin vanhaan rooliinsa. Kikan alamäki jatkuu, kun hän alkoholisoituu, eroaa miehestään, eikä pääse näkemään enää tytärtään. Asiat menevät hetken aikaa kuitenkin parempaan suuntaan, kun Kikka onnistuu lopettamaan juomisen, ja jotakuinkin sopimaan riitansa Paulan kanssa vuosien jälkeen. 41-vuotiaana kuolleen artistin tarinan loppu jätetään hiukan auki, vaikka katsojille tulee selväksi, että hänen elämänsä on valitettavasti tullut päätökseen. 

Elokuva oli todella raskasta katsottavaa. Se kertoi tarinan siitä, miten nuoren Kikan unelmat Euroviisuista ja tähteydestä nitistettiin seksipommi imagon alle julmasti. Taiteellisella ja karismaattisella Kirsillä olisi ollut varmasti todella paljon enemmän annettavaa maailmalle, jos hänen vakavammalle uralleen olisi annettu edes mahdollisuus. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, emmekä koskaan saa tietää, mitä kaikkea Kirsi olisi voinut saavuttaa, jos hän ei olisi jäänyt imagonsa vangiksi. 

Mielestäni elokuva on kuvattu todella nerokkaasti. Alkupuoliskon aikana katsojat pääsevät näkemään Kikan ulkopuolelta. Hänet nähdään erityisesti Paulan silmin, mutta myös kansan silmin. Puolessa välissä elokuva alkaa hiljalleen siirtyä Kikan omaan näkökulmaan. Emme enää katso ulkopuolelta sitä Kikkaa, jonka me näemme, vaan pääsemme näkemään sen Kikan, jonka Kikka itse näkee, sekä sen Kikan, joka hän haluaisi olla. Katsoja pääsee näkemään, kuinka kirkas valo päähenkilömme silmissä sammuu hiljalleen. 

Kikka! ei todellakaan kaunistele tämän tähden elämää. Siinä on ylämäkiä, mutta erittäin paljon alamäkiä. Minusta on todella hienoa, että saimme tämän elokuvan yhdestä Suomen ikonisimmista artisteista, joka on musiikillaan onnistunut saamaan aikaan paljon muutosta. Sara Melleri antaa selkäpiitä karmivan huikean suorituksen päähenkilönä. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat todellakin hommansa, ja itkimme ystävieni kanssa lähestulkoon koko elokuvan läpi. 

Pääsimme näkemään valkokankaalla uudelleenluotuja versioita esimerkiksi Kikan musiikkivideosta Mä haluun viihdyttää, sekä haastattelusta Irwin Goodmanin kanssa. Mielestäni erityisesti tämä haastattelu kuvaa täydellisesti Kikan uraa, ja sitä, miten hänet nähtiin. Kikalla oli selkeä oma identiteetti ja paljon sanottavaa, mutta hänelle ei anneta minkäänlaista tilaa ilmaista itse itseään. Kaikki ovat valmiiksi päättäneet millainen hän on, eivätkä suostu näkemään häntä sinä ihmisenä, jonka hän yrittää tuoda esille. Päädyin katsomaan koko alkuperäisen haastattelun elokuvan jälkeen, ja se oli täynnä todella järkyttäviä kommentteja ja asenteita Kikkaa kohtaan. Oli järkyttävää katsoa, kuinka Kikkaa alistettiin, hänelle ei annettu mahdollisuutta vastata, ja kysymykset, jotka hänelle esitettiin olivat erittäin alentavia.

Katsottuani tämän elokuvan, halusin tietää lisää Kikasta, joten päädyin lukemaan Raija Pellin kirjoittaman kirjan hänestä. Kirja olikin hyvin erilainen kuin elokuva, joka johtuu osittain myös siitä, että kirjailija oli Kirsin läheinen ystävä. Kirjassa päästiin syventymään Kirsin elämään vielä enemmän kuin elokuvassa. Pelli erotti ystävänsä henkilökohtaisen elämän minän ja artistiminän nimittämällä lavapersoonaa Kikaksi, ja ystäväänsä Kirsiksi. Näin lukijakin pääsi huomaamaan kuinka paljon Kikka ja Kirsi erosivat toisistaan. 

Kirjan nimi on Kikka, Mä haluun viihdyttää. Se on todella hyvä nimi, koska se vaikutti kuitenkin olevan yksi Kirsin syvimmistä haluista. Lava oli Kirsin artistiminälle kuin toinen koti. Kirjan luettuani tunsin yhä suurempaa empatiaa tätä edesmennyttä taiteilijaa kohtaan. Elokuvasta oli jätetty pois paljon asioita, joita kirjassa käsiteltiin, kuten Kirsin lapsuus, isän puuttuminen elämästä, isän löytäminen jälleen aikuisiällä, vaikea suhde äitiin, sekä äänihuulten todella vaikea leikkaus. Arvostukseni Kirsiä kohtaan nousee korkeammalle, mitä enemmän hänestä opin. 

Se kuva, jonka olen Kikasta ja Kirsistä saanut näiden kahden elämänkerran perusteella on minusta surullinen. Hän oli täynnä potentiaalia, karismaa ja unelmia. Hänen koko persoonansa yksinkertaistettiin seksisymboliin, joka haluaa vain viihdyttää, vaikka hänessä oli niin paljon muutakin. Hän oli rakastava ystävä, joka osasi aina piristää. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka halusi rakkautta. Hän oli rakastava ja lämmin äiti, jolle Sanni-tytär oli koko maailma. Hän oli artisti, jolla olisi ollut vielä paljon sanottavaa, mutta joka kuoli valitettavasti vasta 41-vuotiaana. 

Suosittelen todella lämpimästi lukemaan Raija Pellin kirjan ystävästään. Se on todella lämmöllä kirjoitettu, ja esittelee Kirsin sellaisena kuin hän oikeasti oli: kokonaisena ihmisenä. Elokuva oli todella raju ja realistinen, johon emme ystävieni kanssa olleet täysin osanneet varautua. Suosittelen todellakin tämän elokuvankin katsomista, mutta kannattaa todellakin varautua siihen, kuinka raskas se on. Kaikki arvostukseni ja empatiani Kirsiä kohtaan, toivon, että hän saa levätä rauhassa.

Kun kertojan sanaan ei voi luottaa: epäluotettava kertoja

Epäluotettavan kertojan sisällyttäminen tarinaan on minusta todella hyvä ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kyseisen kertojatyypin käyttäminen tuo tarinaan paljon mielenkiintoisia ja lukijaa puhuttelevia tasoja. Kiinnostuin tästä kyseisestä troopista erittäin paljon, kun löysin kesän alussa listan kirjoista, joissa on käytetty tätä kertojatyyppiä. Tässä postauksessa aionkin juuri pohtia sitä, miksi tarinat, joiden kertoja on epäluotettava, ovat todella mieleenpainuvia. Lisäksi aion käsitellä muutamaa kirjaa, joissa esiintyy loistavia esimerkkejä epäluotettavista kertojista.

Mikä on epäluotettava kertoja? Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kertoja, johon ei voi luottaa syystä tai toisesta. Kyseinen kertoja on kaikista useimmin tarinan minäkertoja, jonka silmien läpi lukija pääsee katsomaan maailmaa. Sille, miksi kertoja on epäluotettava voi olla monia syitä. Masterclassin artikkeli listaa 4 erilaista epäluotettavaa kertojaa: kertoja voi olla dramaattinen, ja suurennella asioita, tai sitten kertoja on naiivi, hänellä voi olla mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat asioiden havainnointiin, tai sitten kertoja on vain yksinkertaisesti valehtelija. Usein tällaisen kertojan voi tunnistaa siitä, että tarinassa on jonkinlaisia ristiriitaisuuksia. 

Kiltti tyttö (2012)

Gillian Flynn on erittäin tunnettu koukuttavista trillereistään. Hänen teoksensa Gone girl, tai suomeksi Kiltti tyttö, on yksi hänen suosituimmista teoksistaan. Kyseisen kirjan päähenkilöt, Amy ja Nick Dunne ovat loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Tässä kirjassa lukija tajuaa suhteellisen nopeasti, ettei tämän avioparin sanoihin voi luottaa. Amyn ja Nickin näkemykset asioista ovat täysin vastakkaisia, mikä luo jännitteen kerrontaan. Kumpikin jättää tärkeitä asioita kertomatta, valehtelee, ja vääristelee totuutta. Kertojien epäluotettavuus tulee esille, kun nämä kaksi kertovat samaa tarinaa, mutta heidän totuutensa ovat täysin vastakkaiset. 

Tarinan keskiössä on Amy Dunnen katoaminen. Nick saa pikkuhiljaa selville, että Amy on tehnyt katoamistempun tahallaan, ja lavastanut tämän näyttämään syylliseltä. Nick yrittää selvittää Amyn katoamista, ja hän vaikuttaa aluksi huolestuneelta aviomieheltä. Pikku hiljaa lukija kuitenkin saa tietää asioita, jotka herättävät epäilykset Nickin syyttömyydestä. Samaan aikaan muutama ihminen Amyn menneisyydestä kuitenkin paljastaa omat kokemuksensa Amysta. He antavat myös Amysta erittäin epäluotettavan kuvan, joten lukija elää jatkuvassa jännityksessä, eikä tiedä kumpaan kertojaan hänen pitäisi luottaa. 

Tässä tarinassa kertojan epäluotettavuus on se, mikä luo jännitteen. Kumpikin kertoja on valehtelija, ja kumpikin todennäköisesti kärsii jonkinlaisesta mielenterveydenongelmasta. Kiltti tyttö on yksi parhaista epäluotettavan kertojan sisältävistä tarinoista, jonka olen lukenut. Kyseinen trooppi on juurikin se, mikä tekee tästä kirjasta (sekä elokuvasta) mielenkiintoisen.

Lopun jälkeen (2019)

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin romaani. Mackintosh tunnetaan hullujen lopputwistien kuningattarena. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, eikä hänen tarinoidensa loppuja voi arvata, vaikka olisi kuinka kokenut lukija. Lopun jälkeen on sydämellinen tarina avioparista Maxista ja Pipistä, sekä heidän syöpää sairastavasta pikkupojastaan Dylanista. Tässä kirjassa kertojien epäluotettavuus ei tule esille ennen puoltaväliä. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää vuorotellen Maxin ja vuorotellen Pipin näkökulmaa elämästä syöpää sairastavan lapsen kanssa. Kumpikin rakastaa poikaa yli kaiken, mutta he kuitenkin saavat ikäviä uutisia. Heidän olisi valittava jatkaako Dylanin hoitoa, joka antaisi hänelle muutaman vuoden lisää elinaikaa, vai pitäisikö heidän antaa pojan kärsimysten loppua.

Luonnollisesti Max ja Pip ovat asiasta aivan eri mieltä keskenään. Kumpikin vaikuttaa alkupuoliskon ajan luotettavalta kertojalta, vaikka he ovatkin surun murtamia. Sitten tapahtuu kuitenkin muutos. Max ja Pip alkavat kertoa aivan eri tarinoita. Kun itse pääsin tähän kohtaan kirjassa, olin aivan ällikällä lyöty. Tähän asti olin koko ajan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui. Tästä eteenpäin Max ja Pip alkavat kuitenkin elää aivan eri totuuksia, aivan eri maailmoissa. Mackintoshin tyylin tuntien, olin odottanut jotakin yllättävää twistiä vasta aivan kirjan lopussa, mutta tässä se tulikin jo aiemmin. 

Kirjan loppupuoliskossa käytetty epäluotettava kerrontatyyli sidotaan mielestäni lopussa hyvin pakettiin. Lukija ei koskaan saa tietää, kumman avioparin "totuus" tapahtui oikeasti, mutta tarinan sanoma on selvä. Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, kumman tarina on totta. Minusta Mackintosh käytti epäluotettavaa kerrontaa erittäin uniikilla tavalla verrattuna muihin kirjoihin, joita tässä postauksessa käsittelen. En voi suositella tätä kyseistä kirjaa tarpeeksi, varsinkin, jos haluat kokea todella omalaatuisen tavan käsitellä epäluotettavaa kertojaa.

Allegedly (2017)

Tiffany D. Jacksonin teosta Allegedly ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi esimerkiksi BookBeatista. Mielestäni tämä kirja sisältää tämän postauksen kaikista nerokkaimmin kirjoitetun epäluotettavan kertojan. Tässä tarinassa päähenkilönä on 15-vuotias Mary B. Addison, joka elää lastenkodissa, jota hän itse nimittää "baby jailiksi". Hänen uskotaan tappaneen 9-vuotiaana pieni 3 kuukautta vanha vauva, jota hän oli äitinsä kanssa vahtimassa, kun tytön omilla vanhemmilla oli muuta menoa. Mary on todella nuori, ja hänellä on vaikea suhde itseensä, äitiinsä, ja maailmaan. Elämä lastenkodissa ei ole helppoa, ja Mary vaikuttaa erittäin naiivilta ja surulliselta nuorelta tytöltä. Hänen jo täysi-ikäinen poikaystävänsä Ted tuo kuitenkin valoa hänen päiviinsä. Mary saa pian tietää olevansa raskaana ja kantavansa Tedin lasta, mistä alkaa todella mielenkiintoinen selviytymistarina. Mary haluaisi pitää lapsen, ja sitä varten hänen on todistettava syyttömyytensä 3 kuukautta vanhan Alyssan tappoon. 

Mary on todella surullinen hahmo, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa koko kirjan ajan. Kun lukija pääsee tytön pään sisälle, saadaan tietää, että Mary ei usko tappaneensa Alyssaa. Hänellä ei toki ole muistoja kyseisestä illasta. Kun lukija kuitenkin tutustuu paremmin kirjan muihin hahmoihin, lukija saa kuvan, että Marya manipuloidaan, ja että tytön epätoivoisissa yrityksissä todistaa syyttömyytensä on perää. Hän vaikuttaa erittäin naiivilta nuorelta tytöltä, vaikka hän onkin kokenut kovia. Lukija tietenkin kyseenalaistaa koko ajan tuon kauhunillan oikeat tapahtumat, mutta onko Mary todella oikea syyllinen Alyssan kuolemaan on kysymys, jota lukijan on mietittävä koko kirjan läpi. 

Seuraava kappale sisältää suuren juonipaljastuksen, ja tulkintaani kyseisestä paljastuksesta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos et halua juonipaljastuksia.

Lopussa kuitenkin selviää, ettei Mary ole naiiviutensa takia epäluotettava kertoja. Minusta tarinan lopputwisti on todella monitasoinen, ja hienosti kirjoitettu. Jos tarinan lopputwistiä on uskominen, Mary paljastuu valehtelevaksi manipuloijaksi, joka on tiennyt koko ajan mitä tekee. Toisaalta haluaisin lukijana toki uskoa siihen hyvään, mitä Marysta pääsin näkemään tarinan aikana. Lopun voi minusta lukea myös niin, että Mary murtuu kaiken paineen alla, ja alkaa itsekin uskoa siihen, että tappoi Alyssan. Tämä on minusta yksi kaikista nerokkaimmista epäluotettavista kertojista, jonka olen kokenut. Kertojan epäluotettavuus luo paljon tasoja tähän tarinaan, ja tämä on yksi niistä kirjoista, joka kannattaa ehdottomasti lukea toisenkin kerran. 

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Epäluotettava kertoja on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Se kyseenalaistaa tarinan kerronnan perussääntöjä kysymällä kysymyksen: mitä jos päähenkilö, jonka silmien läpi tarina koetaan, ei olekaan syystä tai toisesta täysin luotettava? Rakastan trillereitä ja psykologiaa, ja epäluotettava kerronta tarjoaa monia mahdollisuuksia tarkastella ihmisten välisiä erilaisuuksia. Etenkin näkökulmakerronta antaa oivan tilaisuuden sisällyttää tarinaan epäluotettava kertoja. Kun kertojan sanaan ei voi luottaa, se luo omalla tavallaan jännitystä ja konfliktia lukijan mielessä. Suosittelen todella lämpimästi kaikkia postauksessani mainitsemia kirjoja, jos kiinnostuit tarkastelemaan tätä ilmiötä tarkemmin. 

Rakkausshokkihoito: aito tarina maustettuna huumorilla ja sarkasmilla

Henriikka Rönkkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Joitakin kuukausia sitten minulle tuli siis todella positiivisena yllätyksenä, että tänä vuonna julkaistaisiin hänen uusin kirjansa, Rakkausshokkihoito. Kirjailija mainosti Instagrammissaan, että kirjan voisi ennakkotilata kovakantisena. Ennakkotilaajat saisivat kirjan Rönkkösen nimmarilla varustettuna, ja vielä kaiken lisäksi hienojen tarrojen kera. No, on varmaan sanomattakin selvää, että 1.6. sain postiluukusta tämän kauan odotetun kesälukemiseni signeerattuna, ja tarrojen kanssa. 

En malttanut odottaa sitä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten aloitin heti. Pääsin yhdeltä istumalta lähestulkoon puoliväliin. Rönkkönen ei todellakaan pettänyt odotuksiani, jotka hänen edelliset kirjansa saivat nostettua aikamoisen korkealle. Rakkausshokkihoito jatkaa edellisten kirjojen tarinaa päähenkilöstä, joka ennen etsi rakkautta, mutta on nyt löytänyt vierelleen hiukan pysyvämmän kumppanin. 

Rakkausshokkihoito on todella rehellinen ja avoin rakkaustarina. Se ei kaunistele tai romantisoi sitä kivistä polkua, joka matka vakaaseen parisuhteeseen on. Lukija pääsee kokemaan päähenkilön matkassa hänen ilonsa ja surunsa koskien uutta parisuhdetta aivan ihanan kamalan Veinin kanssa. Matkaan mahtuu paljon ihania romanttisia hetkiä, tragikoomisia seikkailuita makuuhuoneessa, sekä pohdintaa siitä, miksei Veini osaa lukea päähenkilön ajatuksia, ja olla sellainen poikaystävä, joita päähenkilö näkee somessa. 

Tässä tarinassa on paljon asioita, joista on helppo pitää. Ensinnäkin, Rönkkösen hauska tapa kirjoittaa saa minussa aikaan yhtä kovat naurut kuin aina ennenkin. Hän kirjoittaa todella terävästi ja nokkelasti. Kansien väliin mahtuu paljon itseironiaa, sekä oivalluksia, joihin myös moni lukija voi punastellen samaistua. Rönkkönen on todella itsetietoinen, ja monesti huumori perustuukin juuri siihen, että päähenkilö on hiukan tiedostetusti tekopyhä. Hän saattaa syyttää Veiniä, ja arvostella muita asioista, joihin syyllistyy itsekin. Lopussa hän kuitenkin koettaa parhaansa mukaan oppia kömmähdyksistään ja tulla paremmaksi ihmiseksi niin itsensä kuin myös parisuhteensa takia. Erityisen hauskoja olivat minusta luvut, joissa listattiin top 10 ohjetta eri asioihin. Nämä ohjeet olivat tietenkin sarkasmilla maustettuja, täydellisiä ohjeita, joita todellakin kannattaa seurata. 

Erittäin paljon pidän tässä kirjassa, kuten myös muissa Rönkkösen kirjoissa, siitä, että kaiken huumorin alta paljastuu kuitenkin aito sanoma ja opetus. Rakkausshokkihoidon keskeinen teema on se, että me ihmiset olemme todella monimutkaisia otuksia. Meidän on tarpeeksi vaikeaa navigoida omien mielensopukoidemme muodostamassa viidakossa. Parisuhteessa kummankin osapuolen mielensopukoiden viidakossa navigointi on sitäkin hankalampaa. 

Minulle jäi mieleen etenkin se, kuinka niin päähenkilö, kuin myös Veini olivat yliajattelijoita. Tämä tuotiin esille mielestäni todella herkästi ja hienosti. Rönkkönen johdattelee lukijan todella mahtavalla tavalla päähenkilön ajattelumaailmaan, eikä pelkää näyttää parisuhteen navigoinnin aidoimpia puolia. Parisuhteet eivät koskaan ole 100% ruusuja ja täydellisyyttä, vaan sekaan mahtuu paljon tunteita, odotuksia, ja toiveita. Päähenkilöllä on paljon odotuksia Veiniä kohtaan, eivätkä nämä odotukset ole aina kovin realistisia. Some tuntuu nykypäivänä olevan monissa parisuhteissa se kolmas osapuoli, joka nostattaa odotuksia yhä vain korkeammalle ja korkeammalle. Päähenkilö kuitenkin opettelee parhaansa mukaan parantamaan kommunikaatiotaitojaan, joka tuottaa tulosta. Vaikkei päähenkilön ja Veinin parisuhde olekaan täydellinen, he oppivat olemaan onnellisia yhdessä, mikä on minusta todella kaunis ja tärkeä asia.

Jälleen kerran Rönkkönen on onnistunut antamaan minulle ja monille muillekin lukijoilleen todella nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän kirjan parissa pääsee todellakin nauramaan ja nauttimaan. Sen parissa pääsee myös todella hyvin pohtimaan omaa elämäänsä ja omia näkemyksiään. Rönkkönen osaa todellakin kirjoittaa sellaista tekstiä, joka tuntuu hiukan peilimäiseltä. Teksti saa lukijan katsomaan itseensä, ja tämän kirjan parissa voi nauraa niin päähenkilön kömmähdyksille kuin myös omilleen todella hyväntahtoisesti ja lempeästi. Pidän siitä, miten Rönkkönen osaa tässä kirjassa nauraa itselleen lempeästi ja rakastavasti, ja saa myös lukijan itse nauramaan mukana. Rakkausshokkihoito sopii loistavasti kevyeksi kesälukemiseksi Rönkkösen muiden kirjojen jatkoksi. 

Mielenkiintoisia yhteyksiä: Antoine de Saint-Exupéry ja Pikku Prinssi

Pikku Prinssi on ajaton klassikko. Se on todella rakastettu tarina, joka on lähellä monien sydäntä. Tämä Antoine de Saint-Exupéryn kirja julkaistiin vuonna 1943, eli noin vuosi ennen hänen kuolemaansa. Pikku Prinssi on minulle itsellenikin erittäin rakas teos, mutta se, mikä sai kyseisen tarinan jäämään mieleeni vielä pidemmäksi aikaa, on mysteerinen yhteys kirjan tapahtumien ja oikean elämän välillä.

Kirja alkaa päähenkilön kerronnalla. Hän puhuu hieman lapsuudestaan, ja paljastaa pian, miten tapasi pikku prinssin. Päähenkilö on pudonnut lentokoneellaan autiomaahan, ja on aivan yksin, kun hänen luokseen ilmestyy pikku prinssi:
"Olen elänyt yksin, vailla ketään, jonka kanssa todella voisin keskustella, kunnes kuusi vuotta sitten jouduin tekemään hätälaskun Saharan erämaahan. Moottoriini oli tullut jotain vikaa. Ja koska mukanani ei ollut mekaanikkoa, eikä matkustajia, rupesin aivan yksin yrittämään vaikealta näyttävää korjausta. Se oli minulle kysymys elämästä ja kuolemasta: mukanani oli juomavettä tuskin viikoksi... - Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun aamunkoitossa hupaisa pieni ääni herätti minut." (Pikku Prinssi, s. 11)

Pikkuhiljaa päähenkilö tutustuu Pikku Prinssiin, joka alkaa kertoa omaa koskettavaa ja fantastista tarinaansa. Hänellä on paljon mielenkiintoisia tarinoita eri planeetoilta ja tähdiltä, joilla hän on seikkaillut ja tavannut jos jonkinlaisia ihmisiä, eläimiä, ja muita otuksia. Niin Prinssi itse kuin myös lukija voivat oppia jotain näiltä eri hahmoilta, ja nähdä palasia oikeasta maailmasta niissä. Yksinkertaiset, mutta kauniit piirrokset elävöittävät tarinaa, kun päähenkilö koettaa parhaansa mukaan uudelleen luoda Pikku Prinssin kertomukset paperille, jotta lukijoiden olisi helpompi kuvitella tämän seikkailut omissa mielissään. 

Kirjailija itse oli eläessään myös lentäjä. Hänen rakkautensa lentämistä kohtaan näkyi hänen kirjoituksissaan todella selkeästi. Todella suuri osa hänen teoksistaan käsitteli lentämistä, tai sisälsi lentämistä jollakin tavalla. Muutamia esimerkkejä tästä ovat muut hänen suomennetut teoksensa, kuten Yölento (1931), Postilento etelään (1929), Siipien sankarit (1945), sekä Lento Arrasiin (1942). Myös hänen ensimmäinen julkaistu kirjoituksensa L'aviateur (vapaasti suomennettuna Lentäjä) vuodelta 1926 liittyi jotenkin lentämiseen. On todella helppoa siis nähdä, että lentäminen oli Saint-Exupérylle erittäin lähellä sydäntä. 

Mitä enemmän aloin lukemaan itse kirjailijasta, sitä kiinnostavammiksi hänen tekstinsäkin, etenkin Pikku Prinssi, kävivät. 1923 Saint-Exupéry koki ensimmäisen lento-onnettomuutensa, josta hän sai kallonmurtuman. Tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan hän jatkoi lentämistä silti. Hän alkoi kuljettaa postia ilmateitse, etenkin Saharaan. Erään artikkelin mukaan, Exupéry rakasti tuota autiota maata, ja eteni urallaan jopa erään Saharan ilmareitin johtajaksi. Toinen lento-onnettomuus tapahtuikin toisessa maailmansodassa. Tuokaan onnettomuus ei saanut Exupérya pysymään maan pinnalla, vaikkakin hän sai siitä pahempia vammoja kuin ensimmäisestä. 

1944 hän kuitenkin lensi viimeisen lentonsa. Exupéryn lentokoneen oletetaan pudonneen, mutta kirjailijan ruumista ei koskaan löydetty. Hän vain katosi. On epäselvää, mitä oikein tapahtui, mutta on esitetty teorioita, että hänen koneensa olisi ammuttu alas, tai että kirjailija olisi tehnyt itsemurhan.

Minusta juuri Exupéryn mysteerin sumuttama kuolema on saanut Pikku Prinssin alun painumaan mieleeni todella mielenkiintoisena. En vain kykene uskomaan siihen, että 1943 julkaistu teos alkaa sillä, että päähenkilön lentokone putoaa maahan, ja vain vuosi kirjan julkaisemisesta kirjailija itse katoaa samalla tavalla. Toki, Exupéry on varmasti ottanut jonkin verran alkuun inspiraatiota myös 1923 lento-onnettomuudestaan, joka tapahtui myös Saharassa. Minusta Pikku Prinssin alku kuitenkin kuulostaa tämän tiedon valossa surullisen paljon jonkinlaiselta itsemurhakirjeeltä. 

Minä itse tulkitsen kaiken tämän siten, että Pikku Prinssi on Exupéryn elämäntarina. Hän on kirjoittanut ylös sen, mitä on nähnyt, kokenut ja oppinut elämänsä aikana erittäin kauniilla tavallla. Päähenkilö on hän itse, kun taas Pikku Prinssi on hänen sisäinen lapsensa ja elämän kokemuksensa. Kirjailija tavallaan elää elämänsä uudelleen, kuunnellessaan tarinansa oman sisäisen lapsensa näkökulmasta. Tämä todella kaunis tarina on ansainnut paikkansa rakastettuna klassikkona. Rakastuin tähän kirjaan heti ensilukemalta, ja mitä enemmän opin uutta itse kirjailijasta, sitä enemmän arvostan myös tätä teosta. Pikku Prinssi on valmiiksi todella syvällinen ja monitulkintainen teos, mutta itse kirjailijan oikea elämäntarina tarjoaa tähän tarinaan vielä paljon lisää erilaisia ulottuvuuksia ja tapoja tulkita sitä. 

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille vauvasta vaariin. Se on erittäin lämminhenkinen ja täynnä hienoja opetuksia, jotka esitetään erittäin luovalla tavalla kauniiden kuvien kera. Taustatyö juuri tätä postausta varten oli todella mielenkiintoinen ja mysteereitä täynnä oleva kanin kolo, joka antoi minulle paljon uusia näkökulmia. 

Lähteet:

https://www.nationalww2museum.org/war/articles/the-little-prince-antoine-de-saint-exupery

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antoine_de_Saint-Exup%C3%A9ry

Kevyttä kesälukemista: Henriikka Rönkkönen

Henriikka Rönkkösen uusin kirja, Rakkausshokkihoito julkaistaan ensi keskiviikkona. Tämä on siis täydellinen aika kirjoitella hänen aiemmista kirjoistaan, kun odottelen, että oma signeerattu kopioni kyseisestä kirjasta tulee postista. Rönkkönen on ikisinkkuna tunnettu kirjailija, sekä bloggaaja. Hänen Sinkkubloginsa on yhtä huvittavaa luettavaa kuin hänen tähän asti julkaistut teoksensa Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, sekä Määmatka. Nämä kolme kirjaa ovat myös todella hauskaa ja kepeää kesälukemista.

Mielikuvituspoikaystävä on Rönkkösen esikoisteos, ja se ilmestyi vuonna 2016. Se aloittaa nimettömän päähenkilön tarinan, joka on täyttä faktaa. Rönkkösen mukaan kaikki kirjan tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet ainakin jollekkulle, tai vähintäänkin kirjailijan omassa mielikuvituksessa. Sama koskee myös 2018 julkaistua Bikinirajatapausta, sekä 2020 ilmestynyttä Määmatkaa. Kaikissa näissä kirjoissa on oletettavasti sama nimetön naispäähenkilö, jonka sinkkuelämän toilailuja on todella hauskaa seurata. Varsinaista suurta alusta loppuun asti kestävää juonta ei ole, vaan jokainen näistä kirjoista sisältää erilaisia ratkiriemukkaita tarinoita sinkkuelämästä.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin omalaatuisia ja hauskasti kirjoitettuja. Pidin niiden rakenteesta: jokainen kirja koostui lyhyehköistä hauskasti nimetystä luvusta, jossa pääsi näkemään erilaisia sinkkuelämän seikkailuja, suhdesekoiluja, sekä päähenkilön ihastumisten aiheuttamia draamoja. Rönkkösen vahvuus on todellakin hauskuus. Näitä kirjoja lukiessa ei todellakaan tullut missään vaiheessa tylsää. Oli välillä jopa hankalaa kuunnella hänen teoksiaan julkisilla paikoilla, koska usein moni tarinoista hymyilytti minua niin kovasti. Pidin todella paljon siitä, miten luovia ja mieleenpainuvia nimiä kirjailija antoi eri luvuille. Mieleenpainuvimpia esimerkkejä olivat Peräreikämies ja hänen kaverinsa, Olen ammattilainen ja voin vilkaista, Tinder Petteri ja Toinen murrosikä. Mielestäni Rönkkönen osaa todellakin keksiä hienoja ja hauskoja nimiä, koska jo kirjojenkin nimet ovat erittäin mieleenpainuvia. Oma suosikkini on Määmatka, joka yhdistää sanat häämatka ja mä, eli toisinsanoen kuherruskuukausi oman itsensä kanssa. 

Opin näistä kirjoista paljon myös itse kirjoittajana. Minäkin pidän kirjoittamisesta, ja näissä kirjoissa Rönkkönen pääsee todella siihen ytimeen, miten luoda heti muistettavia hahmoja. Harvalla hahmolla on tässä kirjassa oikeaa nimeä, mutta todella moni hahmo on silti todella mieleenpainuva. Minun mielestäni tämä johtuu siitä, että perusnimeämisen sijaan Rönkkönen nimeää monet näistä päähenkilön miesseuralaisista jonkin piirteen mukaan. Löytyy esimerkiksi Rölli ja Peräreikämies. Nämä tarinat ja hahmot jäivät erikoisuutensa takia nopeasti mieleen. Heillä on jokin tietty luonteenpiirre, tai asia, joka heitä määrittää, ja heille annetut nimet kertovat lukijalle heti kaiken, mitä heidän hahmosta tarvitsee tietää luodakseen mielikuvan. Olen itsekin koittanut ottaa tästä mallia omiin teksteihini. 

Näitä kirjoja voin suositella kaikkien lukulistoille myös siksi, että kaiken sen hauskuuden ja huumorin alta löytyy aitoja elämänohjeita ja aito itsensä rakastamisen sanoma. Näiden tarinoiden joukossa on mitä erikoisimpia asioita, jotka eivät kaikki välttämättä sovi kaikista herkimmille lukijoille. Kaikkien outouksien alta huomaa kuitenkin, että Rönkkönen on kirjoittanut nämä teokset sydämellä ja hyvällä mielellä. Seasta löytyy hyviä käytännön vinkkejä villiin sinkkuelämään, mutta myös syvällisempiä elämänohjeita niin suhteisiin, tunteiden käsittelyyn, seksuaalisuuteen kuin myös yksinäisyyteen liittyen. Näiden kirjojen huumori ei välttämättä iske kaikkiin, mutta niiden perimmäinen viesti on kuitenkin todella aito ja monelle tärkeä. Itsekin huomasin näitä lukiessani, että nämä tarinat todellakin saivat minut pohtimaan myös omaa elämääni, sekä suhtautumistani eri asioihin. Rönkkönen on osannut ujuttaa tekstin sekaan myös oikeasti upeita

metaforia, joista oma suosikkini oli peilitarrat. Samaistuin siihen metaforaan erittäin paljon.

Nämä kolme kirjaa sopivat täydellisesti kesälukemiseksi, koska ne ovat kuitenkin aika kepeitä ja nopeita luettavia. Niiden luvut ovat lyhyitä, joten niitä on helppo napsia niin pienissä erissä kuin hiukan pidemmissä lukusessioissa. Suosittelen näitä kirjoja kaikille, jotka eivät malta odottaa ensi keskiviikkoa, jolloin Rönkkösen uusi kirja julkaistaan. Suosittelen tätä myös kaikille, jotka haluavat aloittaa kesänsä nauruilla. Odotan innolla, että pääsen käsiksi tähän seuraavaan teokseen, josta tulen varmasti myös kirjoittelemaan, kun saan sen luettua.

Hyvää kesän alkua ja lukuintoa kaikille!

Lukea vaiko kuunnella? Kirjat vs äänikirjat

Olen viime vuosina rakastunut lukemiseen uudestaan. Lapsena minulla oli tapana lukea todella paljon, mutta yläasteella ja lukiossa lukuintoni hiipui, ja lähestulkoon sammui. En lukenut noina vuosina mitään muuta kuin koulun puolesta pakollisia kirjoja, joten lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta. Kun kuitenkin valitsin yliopistossa sivuaineekseni kotimaisen kirjallisuuden, rakastuin lukemiseen jälleen kerran. Kirjastosta tarttui mukaan kirja, jos toinenkin, ja tutustuminen Suomen kirjallisuushistoriaan auttoi luomaan aivan uudenlaisen arvostuksen kirjoja ja lukemista kohtaan. Puolessa välissä kotimaisen kirjallisuuden opintojani, veljeni ja minä aloitimme BookBeat tilauksen yhdessä. Tämä kyseinen tilaus räjäytti lukuintoni lopullisesti, ja sai nopeutettua kirjojen lukutahtiani isolla kädellä. 

Ei tule varmaan kenellekkään yllätyksenä, että nautin äänikirjojen kuuntelusta erittäin paljon. Lukeminen on nykyään yksi rakkaimmista harrastuksistani. Äänikirjat ovat todellakin myös auttaneet herättämään rakkauteni lukemiseen uudelle tasolle. Minulle tuli siis todellakin yllätyksenä, kun näin jossain netin keskustelupalstalla kommentin, jossa äänikirjoja halveksuttiin. Kyseinen kommentoija ei pitänyt äänikirjojen kuuntelemista oikeana lukemisena. Tänään ajattelin kuitenkin pohdiskella postauksessani äänikirjojen ja kirjojen lukemisen eroja. Kumpikin tapa lukea on aivan omanlaisensa kokemus, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että mielestäni kumpikin on yhtä lailla lukemista.

Aloitetaan äänikirjoista. Ei kun vain kuulokkeet korviin, pari klikkausta, ja voilà! Pääset kuuntelemaan mitä tahansa kirjaa siitä äänikirja palvelusta, jonka olet valinnut. Toki myös Youtubesta löytyy jonkin verran äänikirjoja, mutta lähinnä muilla kielillä kuin suomeksi. Pidän äänikirjoista siksi, että niitä voi kuunnella missä tahansa, kunhan kännykässä vain riittää akkua. Itse kuuntelen kirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, ja esimerkiksi siivotessa. Kirjan kuunteleminen on näin todella kätevää, koska samalla voi tehdä jotain muuta. Lisäksi se on loistavaa viihdykettä juna- tai bussimatkoille. Äänikirjat ovat huikea tapa ylläpitää omaa lukuharrastusta, etenkin jos on kiireinen ihminen.

Toinen syy lukea äänikirjoja on se, ettei se vaadi itseltä kovin paljoa vaivaa. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin kuuntelemiseen. Väsyneenä vanhan aikainen lukeminen saattaa tuntua hiukan

uuvuttavalta, joten äänikirja auttaa tässäkin tapauksessa. Pidän juurikin kirjojen kuuntelemisesta myös siksi, että jotkut lukijat eläytyvät hahmojen repliikkeihin, vaikka eivät toki kaikki. Esimerkiksi Emmi Liia-Sjöholmin uusin kirja Virtahevot oli huikea kokemus juuri äänikirjana. Virtahevot on dialogiromaani, eli se on kokonaan pelkkää dialogia. Tämä huikea teos ei todellakaan ole yhtä huikea kokemus pelkkänä kirjana, vaikka sisältö onkin erittäin ajatuksiaherättävää. Tämä johtuu siitä, että sen lukijoina toimivat erittäin lahjakkaat näytttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki. He esittävät kirjan Toukoa ja Eevistä, jotka vain juttelevat keskenään. Välillä tätä kuunnellessa oikeasti unohti kuuntelevansa kirjaa, koska dialogi tuntui niin aidolta, ja Viitala sekä Niittymäki osasivat eläytyä rooleihinsa niin aidon tuntuisesti. Toinen esimerkki kirjasta, joka ei tunnu samalta kirjana kuin äänikirjana, on Martta Kaukosen Terapiassa. Kyseisessä kirjassa on monta eri kertojaa, ja äänikirjassa jokaisella hahmolla on oma lukijansa. Olen lukenut tämän kirjan niin kirjana kuin äänikirjana, ja pidin äänikirjasta enemmän, vaikka myös kirjana tämä on aivan vertahyytävä kokemus.

Äänikirjoilla on toki myös huonoja puolia. Nämä huonot puolet eivät kosketa kuuntelukokemuksiani, mutta silti itsekin kirjailijan urasta haaveilevana ihmisenä, tämä kyseinen asia herättää kyllä ajatuksia. Se palkkio, jonka kirjailijat saavat äänikirjoista on todella pieni. MTV uutiset artikkelin mukaan kirjailija saa jokaisesta kovakantisesta kirjasta noin kolme euroa, kun taas yhdestä äänikirjasta vain 67 senttiä. Suurena äänikirjojen kuluttajana olen itse tehnyt niin, että olen aina silloin tällöin päätynyt ostamaan itselleni fyysisen kopion kirjoista, joista pidin erityisesti.

Jatketaanpa sitten kirjoihin. Ja puhun nyt erityisesti fyysisistä kirjoista, joissa pääsee itse kääntämään sivua. Kyllä, minä olen juuri se kliseinen ihminen, joka sateen tullen keittää itselleen kupin teetä, nappaa kirjan käteensä, ja istuu sängylle tai sohvalle lukemaan. Onko mitään parempaa kuin sateella lukeminen? En keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka vetäisivät vertoja sille rauhalliselle tunnelmalle, jonka sateen aikana lukeminen luo. Fyysisen kirjan lukeminen on rauhoittavaa, koska voi vain ottaa mukavan asennon ja sulkea kaiken pois ympäriltään. Kirjan lukeminen vanhan aikaiseen tyyliin tuo minulle nykyään melkein saman tyylisen tunteen kuin jonkin sarjan katsominen. Se vaatii oman aikansa ja paikkansa, koska se vaatii tietenkin enemmän keskittymistä. Se keskittymisen määrä, jota vanhan aikainen lukeminen vaatii, tuntuu toisaalta myös palkitsevammalta. Se, kun pääsee sivun loppuun ja saa kääntää sivua, tuntuu aina yhtä hyvältä. Lisäksi siinä saa määrätä oman tahdin paremmin kuin äänikirjoja kuunnellessa. 

En osaa selittää sitä, mutta siinä vain on sitä jotain, kun saa lisätä jonkun omista suosikkikirjoistaan omaan kirjahyllyyn komeilemaan. Sieltä sen voi myös ottaa uudelleen luettavaksi milloin vain, jos siltä tuntuu. Omistan hyvän määrän kirjoja, ja kirjahyllyni onkin ehkä päivittämisen tarpeessa, koska se alkaa olla aika täynnä. Tästä pääsemmekin kuitenkin seuraavaan pointtiini: lukeminen voi harrastuksena olla melko kallis. Kirjat, erityisesti kovakantiset, eivät ole halpoja. BookBeat on todellakin hyvä palvelu, koska sieltä voi kuunnella kirjoja, sekä lukea e-kirjoja suhteellisen halvalla. Toki kirjasto on täysin ilmainen vaihtoehto, jos haluaa pitää lukemisen täysin ilmaisena harrastuksena. Minä olenkin aika aktiivinen kirjastossa ramppaaja, ja kirjasto onkin toinen suuri apu, joka on auttanut minua säästämään huimasti rahaa lukuharrastukseni ylläpidossa. 

Lukeminen missä tahansa muodossa on aivan yhtä ihanaa. Pidän siitä, että meillä on nykyään näin monia eri tapoja kokea taitavien kirjailijoiden tarinoita missä tahansa. Etenkin äänikirjat ovat varmasti auttaneet monia herättelemään oman lukuinnon viime vuosina takaisin korkeuksiin. Äänikirjoista puuttuu kuitenkin se visuaalinen puoli, jonka voi kokea vain kirjassa. Tällaista visuaalisuutta on esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku:ssa ja Steven Hallin Haitekstissä. Kuten Emmi Liia-Sjöholmin Virtahepo toimii mielestäni parhaiten äänikirjana, mainitsemani Hallin ja Ekholmin kirjat taas menettäisivät erittäin paljon, jos ne olisivat vain äänikirjoja. Niinpä mielestäni nämä molemmat lukutavat ovat todella arvokkaita, ja kumpikin on antanut minulle lukuisia lukuelämyksiä.

Mitä itse olet mieltä? Pidätkö enemmän äänikirjojen kuuntelusta vai vanhan aikasesti fyysisten kirjojen lukemisesta? 

Ovatko visual novelit pelejä vai kirjoja?

Visual novelit, eli visuaaliset romaanit, tai lyhyesti VN:nät ovat saaneet paljon suosiota viime vuosina. Lukutoukkana ja pelien ystävänä voin sanoa, että tämä peligenre on juuri minun makuuni. Kyseinen genre on lähtöisin Japanista, ja kyseiseen genreen kuuluvat pelit koostuvat suurimmaksi osaksi erilaisista taustoista, niiden päälle asetetuista kaksiulotteisista hahmojen kuvista, taustamusiikista, sekä tekstilaatikoista. Jotkut visual novelit sisältävät myös jonkin verran ääninäyttelyä. Dialogi on usein todella suuressa ja keskeisessä roolissa visual noveleissa. Kuvat, musiikki, ja mahdollinen ääninäyttely ovat tietenkin tärkeitä osia visual noveleissa, mutta kaiken keskiössä on kuitenkin teksti. Nimensä mukaisesti kyseessä on visuaalinen romaani, eli tavallaan kyseessä on vain kirja, johon on tehty omat kuvat ja musiikit tekstin seuraksi. Ovatko visual novelit siis pelejä vai kirjoja? 

Tähän kysymykseen ei ole yhtä selkeää vastausta, koska visual novel on genre, joka sisältää tuhansia julkaisuja. Se on sama asia kuin jos kysyisi, ovatko komedia elokuvat sopivia lapsille. Tässä postauksessa aion tarkastella visual novelien pelimekaniikkoja, jos niitä on, ja asettaa ainakin muutaman visual novel genren alla julkaistun pelin kategoriaan peli, tai kirja. 

Pelillistäminen kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä visual novelit ovat tehneet kirjoille. Kyseistä termiä käytetään usein puhuttaessa opetustyöstä, ja siitä, miten oppimisesta voisi tehdä hauskempaa pelillistämisellä. Se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että johonkin asiaan sovelletaan pelimekaniikkoja. Yksi tunnetuimmista visual noveleista, Danganronpa, sisältää paljon erilaisia pelimekaniikkoja. Se on ehdottomasti laskettava peliksi, eikä pelkästään kirjaksi. Kyseisen pelisarjan kaikki kolme pääpeliä keskittyvät tietenkin vahvasti tarinaan. Niissä kaikissa riittää erittäin paljon luettavaa, mutta tietyt pelimekaniikat saavat monet kohdat tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjan lukemiselta.

Danganronpa pelit on jaettu chaptereihin, eli lukuihin. Nämä luvut ovat todella kirjamaisia, mutta ne sisältävät päätarinan ohessa pelaajan omaa vapaata valintaa. Pelaaja voi esimerkiksi valita sen, että kenen hahmon kanssa haluaa viettää aikaa "free time" aikana. Tämä on yksi niistä tavoista, joilla pelaaja voi vaikuttaa tarinan tapahtumiin. Kun tarina etenee jokaisessa luvussa siihen, että joku on murhattu, alkaa murhapaikan tutkiminen ja muiden hahmojen kanssa asian selvittäminen. Tämä osa pelistä on lineaarinen, koska murhat ovat tapahtuneet tietyllä tavalla, eivätkä ne voi muuttua. Pelaaja pääsee kuitenkin itse etsimään johtolankoja, ja selvittämään jokaista tapausta, mikä saa tämän osion tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjalta. Ja lopuksi on tietenkin itse "oikeudenkäynti" osio, jossa pelaaja esittää kaikki löytämänsä johtolangat ja niiden pohjalta luodun teorian siitä, kuka on murhaaja. Oikeudenkäynti osio Danganronpassa sisältää kaikista eniten minipelejä, kuten sarjakuvan oikeaan aikajärjestykseen asettelua, hirsipuuta, ja jopa rytmipelejä. 

Toinen visual novel, jonka luokittelisin ehdottomasti enemmän peliksi kuin kirjaksi on Your turn to die, eli YTTD. Se on hyvin samankaltainen kuin Danganronpa, mutta se sisältää vielä enemmän erilaisia minipelejä, ja pelaajan valinnoilla on paljon suurempi merkitys tarinan kulkuun. YTTD:ssä se, kuka kuolee riippuu oikeasti todella paljon pelaajasta. Se, mikä YTTD:stä tekee kuitenkin enemmän pelin kuin kirjan ei ole vain tämä valta vaikuttaa itse tapahtumiin, vaan se, että pelissä voi oikeasti myös hävitä. YTTD:n minipeleissä voi oikeasti hävitä, joka johtaa koko pelin päättymiseen ja "bad endingiin", eli yhteen pelin huonoista, ei toivotuista lopuista. Lisäksi joka ikinen minipeli on osa tarinaa, kuten suurimmaksi osaksi myös Danganronpassa. Ne eivät ole irrallisia osioita, vaan ne tukevat pelin tarinaa.

Puhutaanpa sitten hiukan visual noveleista, jotka ovat mielestäni enemmän kirjoja kuin pelejä. Aloitetaan 2017 julkaistusta todella suositusta Doki Doki Literature clubista, eli DDLC:stä. Tässä postauksessa käsittelen alkuperäistä versiota, enkä DDLC+:aa, joka on pelillisempi versio kuin alkuperäinen. Tässä visual novelissa ei oikeastaan ole pelin sisäisiä pelimekaniikkoja. Pelaajan pitää vain klikkailla enteriä lukeakseen sen, mitä pelin päähenkilöillä on sanottavana. Pelin sisäiset mekaniikat sisältävät pelkästään sen, että pelaaja voi klikkaamalla valita muutamalla eri tavalla sen, keneen tyttöön haluaa tutustua lähemmin. Tämä valinta tapahtuu valitsemalla tiettyjä sanoja päähenkilön runoihin, sekä tietenkin itse luokkahuoneessa silloin, kun pelaaja pääsee valitsemaan kumman tytön puolella on, kun eri hahmojen välille syntyy ristiriitoja, tai kenelle pelaaja haluaa näyttää runonsa ensin. Pelaajalla on jonkin verran valtaa valita se, kenen tytön reitin haluaa valita, mutta kaikki nämä valinnat tapahtuvat yksinkertaisesti klikkaamalla sanoja, joista kyseinen tyttö tykkää, ja asettumalla hänen puolelleen ristiriita tilanteissa. Muita mekaniikkoja ei oikeastaan ole, ainakaan pelin sisällä. DDLC sisältää kuitenkin tiettyjä pelin ulkopuolisia mekaniikkoja, joita en avaa tässä postauksessa, sillä ne olisivat spoilereita.

Kaikista kirjamaisin visual novel, jonka olen lukenut, on Saya no uta, eli Sayan laulu. Kyseinen visual novel on todellakin kauhua sanan kaameimmassa merkityksessä. Se kertoo Fuminori nimisestä nuoresta lääkisopiskelijasta, joka menettää koko perheensä auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden seurauksena Fuminori näkee kaikki ihmiset ympärillään lihamössönä ja hirviöinä, kaikki paikatkin ovat vain verestä ja sisälmyksistä koostuvia kokonaisuuksia ja kaikki normaali ruoka maistuu kuvottavalle. Sairaalassa hän kuitenkin tapaa Sayan, joka on maailman ainoa olento, jonka Fuminori kykenee näkemään tavallisesti. Saya muuttaa asumaan Fuminorin luokse, ja tämä kaksikko tulee toisistaan yhä riippuvaisemmaksi, kun pelaajalle alkaa pikkuhiljaa selvitä, miksi Fuminori näkee Sayan normaalina. Tämä visual novel ei sisällä yhtään pelimekaniikkoja. Siinä on vain kaksi loppua, joihin päästään vain kahdella valinnalla. Tämä on siis todellakin kirja, joka sisältää kuvia ja ääninäyttelyä. 

Visual novel, joka on hiukan kirjamaisuuden ja pelimäisyyden keskivaiheilla on mielestäni Totono, eli You, and Me, and Her: A love story. Tässä visual novelissa ei ole muita pelimekaniikkoja kuin se, että pelaajalla on todella paljon valtaa päättää pelattavan päähenkilön tekemisistä. Lyhyesti tämän pelin tarina on hiukan syvällisempi ja paljon pidempi versio DDLC:stä. Päähenkilö Shinichi ystävystyy omalaatuisen Aoin kanssa, joka yrittää auttaa häntä pyytämään Shinichin lapsuuden ystävää Miyukia treffeille. Nämä kolme kuitenkin ystävystyvät keskenään, mutta Shinichin on silti valittava, kumman kanssa haluaisi olla. Mielestäni tämäkin visual novel nojaa enemmän kuvakirjan puolelle, mutta toisaalta siinä pelaajalla on erittäin suuri mahdollisuus vaikuttaa tarinan tapahtumiin mitä pidemmälle tarina etenee. Lisäksi Shinichi poisluettuna kaikkien hahmojen dialogi on ääninäyteltyä, kuten myös Saya no utassa. 

Mikään visual novel ei mielestäni ole kuitenkaan täysin kirja. Kirjoissa ei yleisesti ole muita kuvia kuin kansikuva. Lisäksi kirjat eivät yleensä sisällä ääninäyttelyä. Toki on äänikirjoja, mutta niissäkin on suurimmassa osassa vain yksi lukija, joka lukee myös dialogin pätkät yleensä monotonisesti. Äänikirjoissa on myös se ero visual noveleihin, ettei niissä suurimmaksi osaksi ole musiikkia, mikä on minusta suuri harmi. Visual noveleissa hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun pelaaja tai lukija saa nähdä hahmojen reaktiot omin silmin sen sijaan, että pelkästään lukisi ne. Tarinaa on säväyttämässä myös kuvat, ja musiikki, joka luo tunnelman aivan eri tavalla kuin pelkkä teksti. Sen lisäksi useissa visual noveleissa on monta eri vaihtoehtoista loppua. Kirjoissa törmää todella harvoin siihen, että loppuja olisi useampi, joten visual novelit eroavat kirjoista silläkin tavalla. Ne ovat mielestäni siis tavallaan kirja+, jos niin voi sanoa. 

Moni visual novel kuitenkin menee pelin ja kirjan rajalla. Ne kaikki ovat enemmän kuin kirjoja, mutta kaikkia niistä en sanoisi peleiksi. Point and click pelit ovat toki oma kategoriansa, ja visual noveleissa edetään yleensä niin, että pelaaja voi klikata sitä vaihtoehtoa, jota haluaa. Ne ovat tavallaan siis choose your own adventure, eli valitse oma seikkailusi kirjojen tyylisiä. Point and click peleissä on kuitenkin usein paljon enemmän klikkailtavaa kuin ainoastaan eri dialogivaihtoehdot, joten en välttämättä kutsuisi osaa mainitsemistani visual noveleista varsinaisesti peleiksi. Danganronpa ja YTTD ovat selkeästi pelejä, koska ne sisältävät paljon erilaisia pelimekaniikkoja, jotka tukevat kyseisten visual novelien tarinoita. Niitä on oikeasti hauskaa pelata, koska pelimekaniikat korostavat ja tukevat tarinaa monin eri tavoin. 

Mitä mieltä itse olet? Ovatko visual novelit kirjoja vai pelejä? Ovatko ne molempia vai ei kumpaakaan? Oletko samaa mieltä kanssani visual noveleista, joita käsittelin tässä postauksessa?

Jos et ole itse vielä tutustunut visual novelien maailmaan, mutta tämä postaus sai sinut kiinnostumaan, tässä on pieni lista ehdotuksia siitä, mitä kannattaa ehdottomasti testata.

Pelillisiä:
Your turn to die, Danganronpa, Ace Attorney, Tears of Themis, Mystic Messenger, Needy Streamer overload, Sally face

Jotain siitä väliltä: 
Doki doki literature club+, Totono (A love story) 

Vähemmän pelillisiä:
Saya no Uta (vahva sisältövaroitus, ei todellakaan sovi kaikille), Missed messages, Doki doki literature club (alkuperäinen, ei +)

Hauskoja luku- ja pelihetkiä!

Huone, kaunis tarina, joka toimii kansissa sekä valkokankaalla

Luin hiljattain Emma Donoghuen 2010 julkaistun kirjan Huone. Se tuli BookBeatissa vastaan, ja muistin joskus nuorempana lukeneeni siitä pätkän, joten siitä lähti koko kirja kuunteluun. Kuunneltuani sitä jonkin matkaa, päädyin keskustelemaan kyseisestä teoksesta äitini kanssa. Hän paljasti, että kirjasta on myös tehty elokuva. Minä olin siihen mennessä ehtinyt jo rakastua tähän tarinaan niin paljon, että minun oli pakko katsoa myös elokuva. Tässä postauksessa aionkin siis käsitellä kyseistä tarinaa sen molemmissa muodoissa.

Juoni

Tarina kertoo 5-vuotiaasta Jack pojasta, joka on viettänyt koko pienen ikänsä kahdestaan äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma. Siellä on vain sänky, televisio, muutama kirja, kylpyallas ja keittiö. Heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan on vanha kehno, joka tuo heille ruokaa ja muuta sunnuntaisin. Jackin äidillä on myös paljon mielenkiintoisia ja fantastisia tarinoita ulkomaailmasta, joiden Jack tietää olevan vain tarinoita. 

Jackin viidennen syntymäpäivän jälkeen äiti paljastaakin, että televisiossa olleet asiat ulkomaailmasta, sekä moni hänen tarinoistaan ovatkin oikeasti totta. Ulkomaailmassa on oikeasti olemassa kaniineja, muita ihmisiä, toisia lapsia, ja riippumatto. Tämä kaikki on Jackille suuri järkytys, koska hän ei ole koskaan päässyt käymään ulkona. Pikku hiljaa äiti alkaa valmentaa pientä poikaansa todella vaaralliseen tehtävään. Jackin on leikittävä kuollutta, jotta vanha kehno veisi hänet ulkomaailmaan. Ulkomaailmassa Jackin on sitten karattava vanhan kehnon käsistä ja huudettava apua.

Kaikkien onneksi Jack onnistuu tässä pakoyrityksessä, ja kertoo poliiseille äitinsä olevan yhä vankina huoneessa. Tästä alkaakin Jackin ja hänen äitinsä pitkä yhteinen matka siihen, että he tottuisivat taas ulkomaailmaan, ja saisivat parannettua ne syvät haavat, jotka Jackin äidin kidnappaaja vanha kehno aiheutti heille molemmille.

Kirja

Luonnollisesti alkuperäisteos, eli kirja, sisälsi paljon enemmän yksityiskohtia kuin elokuva. Kirjassa Jack toimi minäkertojana, ja lukija pääsi näkemään maailman koko ajan hänen silmiensä läpi. Donoghue on mielestäni todellakin onnistunut kirjoittaessaan lapsen näkökulmasta. Jack ei ymmärrä kaikkea, ja varsinkin ulkomaailmassa hän oppii hirmuisen paljon kaikkea uutta koko ajan. Lukijan on helppo päästä Jackin pään sisälle. Teksti on mielestäni kirjoitettu todella taitavasti, koska joissakin kohdissa, joissa Jack ei ymmärrä jotain asiaa, hän selittää sen niin lapsenomaisesti, ettei lukija itsekkään välttämättä heti ymmärrä mistä on kyse. Tämä auttoi minua todellakin eläytymään kirjan maailmaan. 

Jack on todella sympaattinen hahmo, josta on helppo tykätä. Hän on energinen, luova, täynnä mielikuvitusta ja erittäin rakastava. Sen takia koko kirja onkin niin sydämellinen lukukokemus. Jokainen hahmo tuntuu niin aidolta, ja jokaista hahmoa, paitsi vanhaa kehnoa kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Donoghue todellakin kaatoi sydämensä ja sielunsa tähän teokseen. Jackin ja hänen äitinsä suhde, ja se miten se kehittyy ja muuttuu kirjan aikana on todella voimaannuttavaa ja kaunista luettavaa. Näiden kahden side on niin vahva, että sitä ei mikään saa rikottua. 

Aluksi ajattelin toki, että tämä olisi kirja pelkästään äidin ja pojan paosta, mutta oikeasti tämä onkin tarina selviytymisestä. Huone ei todellakaan olisi ollut läheskään yhtä ylistetty ja rakastettu, jos se olisi loppunut siihen, kun Jack ja äiti pääsivät vapauteen. Etenkin Jackin on vaikea sopeutua kaikkeen uuteen, koska hän ei luonnollisesti oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Hän on elänyt koko elämänsä huoneessa kahdestaan äitinsä kanssa, joten uusien ihmisten tapaaminen on hänelle todella ylikuormittavaa. Lukijan sydän lähestulkoon särkyy, kun Jack kysyy äidiltä, milloin he voisivat palata takaisin huoneeseen. 

Elokuva

Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva ilmestyi vuonna 2015. Jackin roolissa loisti nykyään Pixar elokuva Lucan ääninäyttelijänä tunnettu Jacob Tremblay, ja äidin roolissa oli myös Captain Marvelin näyttelijänä tunnettu Brie Larson. Tämä kaksikko oli mielestäni täydellinen valinta näiksi hahmoiksi. Heidän välillään oli juuri sellaista kemiaa kuin kirjassakin. Jacobin suloinen roolisuoritus Jackina sai sydämen pakahtumaan, ja Brien sydäntä raastava roolisuoritus äitinä onnistui todella kuvaamaan sitä, miten kovasti äiti yritti suojella pientä rakasta poikaansa. 

Elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa Jack ja äiti olivat yhä vanhan kehnon vankeina, oli lähestulkoon suora kopio kirjasta. Pieniä muutoksia oli siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi se oli täydellinen kuvaus siitä, mitä olin kuvitellut päässäni kirjaa kuunnellessani. Jotkin asiat, kuten tietyt leikit, joita äiti leikki Jackin kanssa saivat kuitenkin elokuvassa loistaa paremmin. Tajusin vasta elokuvaa katsellessani, että nämä leikitkin olivat sellaisia, joiden tarkoituksena oli peittää Jackilta heidän tilanteensa surullisuus ja vakavuus. Kirjassa Jack kertoi esimerkiksi huutoleikistä, jota he leikkivät äitinsä kanssa. Elokuvassa tajusin, että kyseisen "leikin" tarkoitus oli koettaa tehdä niin paljon ääntä kuin suinkin, jos vaikka joku sattuisi hyvällä tuurilla kuulemaan ja soittamaan apua. 

Myös toimintakohtaukset toimivat paremmin elokuvassa. Toki, kirjassa ne tuntuivat myös jännittäviltä, mutta kun katsoin esimerkiksi Jackin pakoa ruudulta, se tuntui paljon intensiivisemmältä. Elokuvassa oli tietenkin käytetty aivan upeiden näyttelijöiden lisäksi apuna myös musiikkia, sekä kuvaustekniikoita, jotka vaikuttivat katselukokemukseen ja katsojan tunteisiin intensiivisemmin.

Tarinan loppupuolisko, eli se osa, joka kuvasi Jackin ja äidin totuttelua takaisin tavalliseen elämään, sisälsi elokuvassa enemmän eroavaisuuksia kirjasta kuin ensimmäinen. Pidin esimerkiksi siitä, että pääsimme elokuvassa hiukan syvemmälle myös äidin päähän. Kirjassa kaikki tapahtui Jackin näkökulmasta, ja elokuvassakin suuri osa tarinasta nähdään Jackin silmin. Joissakin kohdissa keskiössä on kuitenkin omasta mielestäni äidin näkökulma. Pidin tästä muutoksesta, koska äiti on myös tämän tarinan toinen päähenkilö, vaikkakin Jack on suuremmassa parrasvalossa.

Eroavaisuudet

Tämä osio sisältää jonkin verran lieviä spoilereita kirjasta ja elokuvasta. Minusta nämä eivät kuitenkaan vaikuta katselukokemukseen, tai lukukokemukseen, mutta suosittelen silti katsomaan ja/tai lukemaan tämän tarinan ensin. Tämä osio käsittelee myös jonkin verran itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Jos kyseiset aiheet ovat sinulle vaikeita, voit hypätä postauksen kahteen viimeiseen kappaleeseen. 

Suurin eroavaisuus, jonka minä huomasin näiden kahden tarinan esityksen välillä, olivat hahmot. Elokuvasta oli poistettu kokonaisia hahmoja ja sivutarinoita. Esimerkiksi äidin veli Paul, ja hänen perheensä, olivat kokonaan poistettu. Tämä oli hiukan sääli, koska pidin Paulista hahmona. Kirjassa hän vei Jackin kauppareissulle ja museovierailulle, mikä oli minusta yksi todella ihanista sivutarinoista.

Toinen asia, jonka puuttumista elokuvasta ihmettelen suuresti, ovat Jackin ja äidin sanasämpylät, sadut, ja runot. Kirjassa Jack ja äiti tekevät yhdessä sanasämpylöitä, kuten pohkea. Pohkea on yhdistelmä pelokasta ja rohkeaa. Yksi tavoista, joilla nämä kaksi hahmoa viettivät aikaa yhdessä ollessaan vankeina oli myös runojen teko. He kertoivat yhdessä runoja toisilleen, ja äiti myös lueskeli Jackille paljon satuja niin kirjoista kuin myös omasta päästään. Nämä olivat minusta yksiä kirjan sympaattisimmista kohdista. Lisäksi ne saivat minut pohtimaan sitä, kuinka hauskaa kirjan suomentajalla oli varmasti ollut juuri näiden kohtien parissa.

Tarinassa tulee kohta, jossa Jackin äiti kokee, ettei hän pysty elämään traumojensa kanssa, joten hän yrittää ottaa henkensä. Kirjassa se tapahtuu sairaalassa lääkkeiden yliannostukseen, mutta elokuvassa hän tekee sen Jackin edessä. Tämä on todella intensiivinen ja sydäntäriipivä kohtaus, ja elokuvassa se oli mielestäni tehty huonommin. Jackin äiti rakastaa poikaansa niin paljon, etten näkisi häntä ottamassa elämäänsä poikansa edessä. Hän onneksi kuitenkin selviää tästä yrityksestä huolimatta. Kyseinen kohtaus oli toki hyvin toteutettu myös elokuvassa, mutta mielestäni kirjassa tämä osa tarinasta kuvattiin paremmin. 

Hiustenleikkuu on mediassa todella yleinen metafora sille, että hyväksytään jokin muutos elämässä. Tämä oli minulle itse asiassa hiukan yllättävä muutos elokuvassa, vaikkakin kyseinen hiusten leikkuu kohtaus toimii upeasti kummassakin versiossa. Kirjassa Jack päättää itse leikata pitkäksi kasvaneen tukkansa. Elokuvassa taas hän pyytää mummiaan leikkaamaan sen. Elokuvassa tämä on sydäntä lämmittävä kohtaus, jossa Jack uskaltautuu viimein luottamaan äitinsä äitiin, ja he jakavat yhteisen hetken. Siinä he myös perustelevat hiusten leikkuun paremmin: Jack säilyttää vahvuuttaan hiuksissaan, ja haluaa viedä äidilleen sairaalaan tupon hiuksiaan, jotta äiti saisi hänen voimansa parantuakseen. Pidin tästä kohtauksesta erityisesti elokuvassa.

Tässä olivat suurimmat eroavaisuudet, jotka pomppasivat vahvasti omille silmilleni. Niitä on kuitenkin vielä paljon enemmänkin, jotka jätän kuitenkin teille itse koettaviksi ja nautittaviksi, jos päätätte katsoa tai lukea tämän mestariteoksen. Kaiken kaikkiaan tämä tarina oli aivan henkeäsalpaava kokemus niin kirjana kuin elokuvana. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi luku- ja katselulistalle. Tämä on todella hurmaava ja realistinen tarina kidnappauksen uhreista, jotka tekevät parhaansa selviytyäkseen ensin vapauteen, ja sitten parantaakseen henkiset haavansa. En osaa todellakaan päättää kummasta versiosta pidin enemmän, koska molemmat koskettivat sydäntäni. Tarina on kaikin puolin todella sympaattinen ja lämmin kokemus. Jos kuitenkin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu, tai itsetuhoisuus tuntuvat vaikeilta aiheilta, tämä voi tuntua osittain raskaalta katsottavalta tai luettavalta. Kirjassa puhutaan myös hiukan syvemmin Jackin äitiin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta, joten katso tai lue oman harkinnan mukaan. 

Oletko itse katsonut tai lukenut tämän tarinan? Kummasta versiosta itse pidit eniten?

Billie Eilishin tarina kuvina on luettava sydämellä

Billie Eilish on aikakautemme yksi puhuttelevimmista laulajista. Hän nousi suosioon jo 15 vuotiaana, ja nyt 20 vuotias Billie on saavuttanut elämässään jo erittäin paljon. Rakastuin hänen musiikkiinsa jo lukioaikoina, kun hän julkaisi biisin Bellyache. Tämän monilahjakkaan laulajan musiikissa minua on erityisesti puhutellut moni sanoitus. Todella iso osa hänen kappaleistaan ovat täysiä bangereita, joita en koskaan kyllästy kuuntelemaan, koska myös instrumentaalinen puoli tässä musiikissa on erittäin koukuttavaa. Sanoituksissaan Billie puhuu usein avoimesti ongelmista, joita hän on itse joutunut kokemaan ja näkemään. Yksi syy sille, miksi rakastankin hänen musiikkiaan niin paljon on se, että voin samaistua moniin hänen sanoituksiinsa, ja lisäksi niistä löytyy paljon erittäin kauniita kielikuvia ja metaforia. Siksi myös Billien omaelämänkerrallinen kuvakirja oli minulle pienoinen pettymys.

Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Billieltä julkaistaisiin omaelämäkerrallinen kirja. Lukutoukkana en malttanut odottaa, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Sain kirjan isältäni joululahjaksi, ja pääsin viimein lukemaan sen. Tai no, ei tässä kirjassa ollut paljoa luettavaa. Tämä kirja on enemmänkin valokuva-albumi kuin kirja. Pisin tekstinpätkä löytyy aivan kirjan alusta, sen esipuheesta. On pakko myöntää, että esipuheessa Billie perustelee kirjan ulkomuodon ja tekstin vähäisyyden hyvin: "En halua tämän kirjan tuntuvan ikävystyttävältä, haluan sen tuntuvan valokuvakirjalta, jollainen sinulla voisi olla itsestäsi. En halua vääntää kaikkea rautalangasta. Haluan tarjota ison kasan kuvia, jotka puhuvat puolestaan." Billie lopettaa esipuheensa sanomalla, että haluaa lukijan vain omin silmin näkevän hänet ja hänen elämänsä. 

Esipuheen jälkeen kirja on lähes kokonaan pelkästään kuvia. Joillakin aukeamilla kuvien välissä on muutaman rivin verran tekstiä, mikä ei kerro kuvista kovinkaan paljon. Billien peloton ja energinen persoona paistaa kuvista läpi jo vauvakuvissa, ja hän on aina ollut musiikin ja taiteen ympäröimä. Perhe ja ystävät ovat hänelle erittäin tärkeä asia, ja se välittyy kuvista vahvasti. Se vähä, mitä kirjassa on tekstiä, kertoo paljon Billien läheisistä. Erityisesti kirjassa on läsnä Finneas, Billien isoveli. Billie myös paljastaa urheilullisen puolensa tässä albumissa, joka oli minulle uutta. Hän on harrastanut pikkulapsesta asti ilmavoimistelua. Elämänkerrasta löytyy paljon tällaisia hauskoja pikkufaktoja tästä idolisoimastani laulajasta, joiden ansiosta tuntuu, että olen kuitenkin päässyt tutustumaan yhteen idoleistani hiukan lähemmin. 

Tässä kirjassa on paljon hyvää, mutta silti olin hiukan pettynyt tähän. Minusta oli todella luova idea tehdä omaelämänkerta tällaisessa muodossa. Koska Billie on tosiaan vasta parikymppinen, hänellä ei vielä ole kovin paljoa elämää takana, vaikka hän onkin kokenut paljon. Kuten sanotaan, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä kirjassa on osioita, joissa Billie alkaa kertomaan tekstissä jotakin mielenkiintoista asiaa, mutta nämä mielenkiintoiset asiat jäävät pintaraapaisuksi. Esimerkiksi sivulla 149 Billie kommentoi kuvia: "Tällä kiertueella olin luultavasti henkisesti huonommassa jamassa kuin koskaan. Se oli myös todella hankala kiertue. Aina kun näen kuvia tuolta ajalta, rintaani puristaa muistaessani, miltä silloin tuntui. Kuulostaa ylitunteelliselta, lol, mutta se on totta. Keikat olivat silti uskomattomia, ja fanit piristivät minua joka ilta." Hän on ollut aiemmin avoin mielenterveysongelmistaan, joten minusta olisi ollut mielenkiintoista, jos hän olisi voinut syventää kyseistä kommenttia kertomalla hiukan enemmän. Tietenkin ymmärrän, ja kunnioitan Billien yksityisyyttä, ja jokainen ansaitsee itse valita sen, mitä itsestään maailmalle jakaa. Kirjassa oli kuitenkin monia samantyylisiä kohtia, joissa kuvatekstit aloittavat jonkin mielenkiintoisen asian, joka jää kuitenkin vain muutamaan lauseeseen. Moni kommenteista toi lukemisen aikana mieleeni 2010-luvun Facebook sääli postaukset, joissa joku itki ikävää oloa, mutta kun häneltä kysyttiin kommenteissa kertomaan lisää, postaaja ei suostunut kertomaan enempää.

Tiedän Billien olevan erittäin lahjakas kirjoittamaan, vaikkakin hänen kirjoituksensa ovat suureksi osaksi laulun sanoja. Kirjan kirjoittaminen, ja vieläpä omaelämäkerran laatiminen on aivan erilaista kirjoittamista kuin laulujen kirjoittaminen. Nostan todellakin hattua tälle nuorelle artistille, koska idea luoda omaelämänkerta kuvamuodossa oli erittäin luova. En ole nähnyt yhtä ainutta toista elämänkertaa, joka olisi koostettu kuin valokuva-albumi, vaikka olenkin lukenut monia luovalla tavalla tehtyjä elämänkertoja. 

Suurin kritiikkini tätä kirjaa kohtaan on se, että paljon mielenkiintoista asiaa jää sanomatta sellaiselta ihmiseltä, jonka kyky luoda taidetta sanoilla on maailmanluokkaa. Toisaalta, kun luin esipuheen uudestaan, se on varmasti koko kirjan idea. Billie ei halunnut sanoa liikaa puhumalla asioista, vaan hän halusi näyttää tarinansa kuvillaan. Pettymykseni ei johdu siitä, että tämä kirja olisi huono, vaan koska minulla oli erilaiset odotukset sitä kohtaan. Luettuani tämän uudelleen ja katseltuani kuvat läpi jälleen tätä postausta varten, aloin tykästyä kirjaan ja arvostaa sitä enemmän. Kuvat Billien eri elämänvaiheista, kiertueista, konserteista ja muusta elämästä kyllä kertovat aivan omaa tarinaansa tästä nuoresta artistista. 

Tämä on minusta sellainen kirja, jota ei pidä lukea silmillä, vaan sydämellä. Vaikka olisin mielelläni lukenut monista tekstissä vihjatuista aiheista enemmänkin, ymmärrän, että Billie tahtoo kuitenkin pitää jonkinlaisen yksityisyydenkin. Kaikki kuvat ovat todella hienoja ja laadukkaita. Ne kertovat yhdestä lempilaulajistani erittäin paljon, ja antaa lukijalle hyvän kuvan hänen persoonastaan ja elämästään, vaikka osa asioista jääkin vain pintaraapaisuksi. Billien kasvutarina, hänen tyylinsä kehittyminen sellaiseksi kuin se on nykyään, ja erilaiset vaiheet, sekä esimerkiksi hänen kiusallinen ihastuksensa Justin Bieberiin kerrotaan kuvien kautta häpeilemättä. 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti Billie faneille, sekä niille, jotka pitävät omaelämänkerroista. Billie on monessa asiassa esimerkiksi musiikin puolella luonut paljon uutta ja hänen levynsä ovat todella uniikkeja. Myös tämä elämänkerta on todella uniikki kokemus. Aluksi en pitänyt siitä, koska se ei ollut yhtään muiden lukemieni elämänkertojen tyylinen. Toisella lukukerralla tykästyessäni siihen tajusin kuitenkin, ettei muutos ja uusien asioiden kokeileminen taiteessa ole todellakaan paha asia. 

Mitä mieltä itse olet Billie Eilishin omaelämänkerrasta? Olisitko itse toivonut siihen enemmän tekstiä, vai oliko se täydellinen juuri sellaisena kuin se oli?

2022 odotukset

Ensi vuosi tuo mukanaan paljon uusia asioita, joita odotan innolla. Tässä on lyhyt lista asioista, joita todella odotan 2022 vuodelta.

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

Kaukosen esikoisteos Terapiassa, josta tein myös oman postauksen, on yksi parhaista trillereistä, jonka olen lukenut. Kuvitelkaa vain, kuinka innoissani olin, kun BookBeatiin ilmestyi ilmoitus, että Kaukoselta julkaistaisiin toinen kirja 2022. Tämä kirja sivuaa kuvauksen mukaan saman tyylisiä aiheita kuin Kaukosen ensimmäinen teos. Sen päähenkilöitä ovat kuusikymppinen Maaria Lauttasaaresta, näyttelijä Minna, koulussa ennen loistavasti menestynyt Suvi, ja feministinen performanssitaiteilija Roni. He muodostavat ryhmän, joka ei suostu pysymään hiljaa #MeToo-kampanjan ansiosta. Kirjan kuvaus päättyy kysymykseen: "Voivatko ryhmäläiset luottaa toisiinsa, ja ajaako heitä oikeudenmukaisuuden jano, vai kostonhimo?" Kuulostaa siis erittäin lupaavalta!

Life is strange 1 remastered

Selailin mielenkiinnosta myös ensi vuonna julkaistavia pelejä. Life is strange-sarjan suurena fanina minua ilahdutti suuresti, kun näin 2022 julkaistavien pelien listalla LIS1 remastered. Tämä peli on minulle jo nyt nostalginen, vaikka pelasinkin sen ensimmäistä kertaa aivan lukion alussa. Sen tarina kertoo todella kauniin sanoman ystävyydestä ja rakkaudesta. Max Caulfield tajuaa valokuvaamistunnillaan, että hänellä on mysteerinen voima matkustaa ajassa taaksepäin, ja hän koettaa käyttää tätä voimaansa estääkseen lapsuudenystäväänsä Chloea kuolemasta, samalla yrittäen välttää uhkaavaa tornadoa, ja selvittäen Chloen ystävän Rachelin katoamista. Vaikka tässä tarinassa ja sen hahmorakennuksessa on omat aukkonsa, tämä peli on todella lähellä sydäntäni. Arcadia Bay on tavallinen kaupunki, mutta siellä asuu paljon rakastettavia hahmoja.

Helluva boss 2. kausi

Vaikka Helluva Bossin ensimmäinen kausi ei ole vielä pulkassa, sen toinen kausi on jo saanut oman trailerinsa. En todellakaan malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä Vivziepopilla on varastossa meille syntisille sarjan faneille. Trailerin perusteella voimme odottaa, että saamme tietää lisää Blitzon menneisyydestä, hänen lapsuudestaan, ja seikkailuistaan ihmismaailmassa ennen IMP:n perustamista. Minua kiinnostaa erityisesti Blitzon ja Fizzerallin suhde. Yllätyksekseni, ilokseni, trailerissa oli myös Moxxie oletettavasti ryöstämässä pankkia, tai jotain muuta arvokasta aivan uuden tuntemattoman hahmon kanssa. Olen nähnyt spekulaatiota, että tämä voisi mahdollisesti olla taustatarina sille, miten Millie ja Moxxie tapasivat toisensa. Myös Striker tekee paluun tässä trailerissa. Hän taistelee Millietä ja Moxxieta vastaan, ilman Blitzoa paikalla. Ymmärrettävästi Striker kantaa kaunaa heitä kohtaan Harvest Moon festival jakson tapahtumien jälkeen. Olen erittäin innoissani tästä uudesta kaudesta, koska sarjan hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, Striker on yksi lempipahiksistani, ja koska haluan lisää hahmolauluja.

 Hazbin hotel 1. kausi

Vivziepopin sarjojen fanit pääsevät todella nauttimaan vuodesta 2022. Hazbin hotelin ensimmäinen kausi tulee vihdoinkin julki A24 ansiosta. Sarjan pilotti jakso julkaistiin jo kaksi vuotta sitten Youtubessa, ja on kerännyt sinä aikana 70 miljoonaa katselukertaa. Vaikka olemmekin saaneet ikäviä uutisia siitä, että suuri osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistä vaihtuvat, odotan tätäkin. Tietenkin rakastan näitä alkuperäisiä ääninäyttelijöitä, ja siinä menee varmasti aikaa, että totun uusiin ääniin, mutta haluan antaa näille uusille äänille mahdollisuuden. Minulle tärkeintä Hazbin hotelissa on kuitenkin tarina ja hahmot. Lisäksi voin tukea alkuperäisiä ääninäyttelijöitä ja seurata heidän uraansa sosiaalisesta mediasta muutenkin. Olen kiitollinen siitä, että Hazbin hotel pilotin ansiosta tutustuin moneen uuteen ääninäyttelijään, joita nyt fanitan, ja seuraan innolla muitakin projekteja, joissa  he ovat olleet mukana. Minulla on suuri luotto Vivziepopiin ja tähän sarjaan. 

Mitä sarjoja/pelejä/kirjoja sinä odotat 2022 vuodelta? Oletko yhtä innoissasi tässä postauksessa mainitsemistani tarinoista?

Hyvää uutta vuotta!