Visual novelit, eli visuaaliset romaanit, tai lyhyesti VN:nät ovat saaneet paljon suosiota viime vuosina. Lukutoukkana ja pelien ystävänä voin sanoa, että tämä peligenre on juuri minun makuuni. Kyseinen genre on lähtöisin Japanista, ja kyseiseen genreen kuuluvat pelit koostuvat suurimmaksi osaksi erilaisista taustoista, niiden päälle asetetuista kaksiulotteisista hahmojen kuvista, taustamusiikista, sekä tekstilaatikoista. Jotkut visual novelit sisältävät myös jonkin verran ääninäyttelyä. Dialogi on usein todella suuressa ja keskeisessä roolissa visual noveleissa. Kuvat, musiikki, ja mahdollinen ääninäyttely ovat tietenkin tärkeitä osia visual noveleissa, mutta kaiken keskiössä on kuitenkin teksti. Nimensä mukaisesti kyseessä on visuaalinen romaani, eli tavallaan kyseessä on vain kirja, johon on tehty omat kuvat ja musiikit tekstin seuraksi. Ovatko visual novelit siis pelejä vai kirjoja?
Tähän kysymykseen ei ole yhtä selkeää vastausta, koska visual novel on genre, joka sisältää tuhansia julkaisuja. Se on sama asia kuin jos kysyisi, ovatko komedia elokuvat sopivia lapsille. Tässä postauksessa aion tarkastella visual novelien pelimekaniikkoja, jos niitä on, ja asettaa ainakin muutaman visual novel genren alla julkaistun pelin kategoriaan peli, tai kirja.
Pelillistäminen kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä visual novelit ovat tehneet kirjoille. Kyseistä termiä käytetään usein puhuttaessa opetustyöstä, ja siitä, miten oppimisesta voisi tehdä hauskempaa pelillistämisellä. Se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että johonkin asiaan sovelletaan pelimekaniikkoja. Yksi tunnetuimmista visual noveleista, Danganronpa, sisältää paljon erilaisia pelimekaniikkoja. Se on ehdottomasti laskettava peliksi, eikä pelkästään kirjaksi. Kyseisen pelisarjan kaikki kolme pääpeliä keskittyvät tietenkin vahvasti tarinaan. Niissä kaikissa riittää erittäin paljon luettavaa, mutta tietyt pelimekaniikat saavat monet kohdat tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjan lukemiselta.
Danganronpa pelit on jaettu chaptereihin, eli lukuihin. Nämä luvut ovat todella kirjamaisia, mutta ne sisältävät päätarinan ohessa pelaajan omaa vapaata valintaa. Pelaaja voi esimerkiksi valita sen, että kenen hahmon kanssa haluaa viettää aikaa "free time" aikana. Tämä on yksi niistä tavoista, joilla pelaaja voi vaikuttaa tarinan tapahtumiin. Kun tarina etenee jokaisessa luvussa siihen, että joku on murhattu, alkaa murhapaikan tutkiminen ja muiden hahmojen kanssa asian selvittäminen. Tämä osa pelistä on lineaarinen, koska murhat ovat tapahtuneet tietyllä tavalla, eivätkä ne voi muuttua. Pelaaja pääsee kuitenkin itse etsimään johtolankoja, ja selvittämään jokaista tapausta, mikä saa tämän osion tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjalta. Ja lopuksi on tietenkin itse "oikeudenkäynti" osio, jossa pelaaja esittää kaikki löytämänsä johtolangat ja niiden pohjalta luodun teorian siitä, kuka on murhaaja. Oikeudenkäynti osio Danganronpassa sisältää kaikista eniten minipelejä, kuten sarjakuvan oikeaan aikajärjestykseen asettelua, hirsipuuta, ja jopa rytmipelejä.
Toinen visual novel, jonka luokittelisin ehdottomasti enemmän peliksi kuin kirjaksi on Your turn to die, eli YTTD. Se on hyvin samankaltainen kuin Danganronpa, mutta se sisältää vielä enemmän erilaisia minipelejä, ja pelaajan valinnoilla on paljon suurempi merkitys tarinan kulkuun. YTTD:ssä se, kuka kuolee riippuu oikeasti todella paljon pelaajasta. Se, mikä YTTD:stä tekee kuitenkin enemmän pelin kuin kirjan ei ole vain tämä valta vaikuttaa itse tapahtumiin, vaan se, että pelissä voi oikeasti myös hävitä. YTTD:n minipeleissä voi oikeasti hävitä, joka johtaa koko pelin päättymiseen ja "bad endingiin", eli yhteen pelin huonoista, ei toivotuista lopuista. Lisäksi joka ikinen minipeli on osa tarinaa, kuten suurimmaksi osaksi myös Danganronpassa. Ne eivät ole irrallisia osioita, vaan ne tukevat pelin tarinaa.
Puhutaanpa sitten hiukan visual noveleista, jotka ovat mielestäni enemmän kirjoja kuin pelejä. Aloitetaan 2017 julkaistusta todella suositusta Doki Doki Literature clubista, eli DDLC:stä. Tässä postauksessa käsittelen alkuperäistä versiota, enkä DDLC+:aa, joka on pelillisempi versio kuin alkuperäinen. Tässä visual novelissa ei oikeastaan ole pelin sisäisiä pelimekaniikkoja. Pelaajan pitää vain klikkailla enteriä lukeakseen sen, mitä pelin päähenkilöillä on sanottavana. Pelin sisäiset mekaniikat sisältävät pelkästään sen, että pelaaja voi klikkaamalla valita muutamalla eri tavalla sen, keneen tyttöön haluaa tutustua lähemmin. Tämä valinta tapahtuu valitsemalla tiettyjä sanoja päähenkilön runoihin, sekä tietenkin itse luokkahuoneessa silloin, kun pelaaja pääsee valitsemaan kumman tytön puolella on, kun eri hahmojen välille syntyy ristiriitoja, tai kenelle pelaaja haluaa näyttää runonsa ensin. Pelaajalla on jonkin verran valtaa valita se, kenen tytön reitin haluaa valita, mutta kaikki nämä valinnat tapahtuvat yksinkertaisesti klikkaamalla sanoja, joista kyseinen tyttö tykkää, ja asettumalla hänen puolelleen ristiriita tilanteissa. Muita mekaniikkoja ei oikeastaan ole, ainakaan pelin sisällä. DDLC sisältää kuitenkin tiettyjä pelin ulkopuolisia mekaniikkoja, joita en avaa tässä postauksessa, sillä ne olisivat spoilereita.
Kaikista kirjamaisin visual novel, jonka olen lukenut, on Saya no uta, eli Sayan laulu. Kyseinen visual novel on todellakin kauhua sanan kaameimmassa merkityksessä. Se kertoo Fuminori nimisestä nuoresta lääkisopiskelijasta, joka menettää koko perheensä auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden seurauksena Fuminori näkee kaikki ihmiset ympärillään lihamössönä ja hirviöinä, kaikki paikatkin ovat vain verestä ja sisälmyksistä koostuvia kokonaisuuksia ja kaikki normaali ruoka maistuu kuvottavalle. Sairaalassa hän kuitenkin tapaa Sayan, joka on maailman ainoa olento, jonka Fuminori kykenee näkemään tavallisesti. Saya muuttaa asumaan Fuminorin luokse, ja tämä kaksikko tulee toisistaan yhä riippuvaisemmaksi, kun pelaajalle alkaa pikkuhiljaa selvitä, miksi Fuminori näkee Sayan normaalina. Tämä visual novel ei sisällä yhtään pelimekaniikkoja. Siinä on vain kaksi loppua, joihin päästään vain kahdella valinnalla. Tämä on siis todellakin kirja, joka sisältää kuvia ja ääninäyttelyä.
Visual novel, joka on hiukan kirjamaisuuden ja pelimäisyyden keskivaiheilla on mielestäni Totono, eli You, and Me, and Her: A love story. Tässä visual novelissa ei ole muita pelimekaniikkoja kuin se, että pelaajalla on todella paljon valtaa päättää pelattavan päähenkilön tekemisistä. Lyhyesti tämän pelin tarina on hiukan syvällisempi ja paljon pidempi versio DDLC:stä. Päähenkilö Shinichi ystävystyy omalaatuisen Aoin kanssa, joka yrittää auttaa häntä pyytämään Shinichin lapsuuden ystävää Miyukia treffeille. Nämä kolme kuitenkin ystävystyvät keskenään, mutta Shinichin on silti valittava, kumman kanssa haluaisi olla. Mielestäni tämäkin visual novel nojaa enemmän kuvakirjan puolelle, mutta toisaalta siinä pelaajalla on erittäin suuri mahdollisuus vaikuttaa tarinan tapahtumiin mitä pidemmälle tarina etenee. Lisäksi Shinichi poisluettuna kaikkien hahmojen dialogi on ääninäyteltyä, kuten myös Saya no utassa.
Mikään visual novel ei mielestäni ole kuitenkaan täysin kirja. Kirjoissa ei yleisesti ole muita kuvia kuin kansikuva. Lisäksi kirjat eivät yleensä sisällä ääninäyttelyä. Toki on äänikirjoja, mutta niissäkin on suurimmassa osassa vain yksi lukija, joka lukee myös dialogin pätkät yleensä monotonisesti. Äänikirjoissa on myös se ero visual noveleihin, ettei niissä suurimmaksi osaksi ole musiikkia, mikä on minusta suuri harmi. Visual noveleissa hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun pelaaja tai lukija saa nähdä hahmojen reaktiot omin silmin sen sijaan, että pelkästään lukisi ne. Tarinaa on säväyttämässä myös kuvat, ja musiikki, joka luo tunnelman aivan eri tavalla kuin pelkkä teksti. Sen lisäksi useissa visual noveleissa on monta eri vaihtoehtoista loppua. Kirjoissa törmää todella harvoin siihen, että loppuja olisi useampi, joten visual novelit eroavat kirjoista silläkin tavalla. Ne ovat mielestäni siis tavallaan kirja+, jos niin voi sanoa.
Moni visual novel kuitenkin menee pelin ja kirjan rajalla. Ne kaikki ovat enemmän kuin kirjoja, mutta kaikkia niistä en sanoisi peleiksi. Point and click pelit ovat toki oma kategoriansa, ja visual noveleissa edetään yleensä niin, että pelaaja voi klikata sitä vaihtoehtoa, jota haluaa. Ne ovat tavallaan siis choose your own adventure, eli valitse oma seikkailusi kirjojen tyylisiä. Point and click peleissä on kuitenkin usein paljon enemmän klikkailtavaa kuin ainoastaan eri dialogivaihtoehdot, joten en välttämättä kutsuisi osaa mainitsemistani visual noveleista varsinaisesti peleiksi. Danganronpa ja YTTD ovat selkeästi pelejä, koska ne sisältävät paljon erilaisia pelimekaniikkoja, jotka tukevat kyseisten visual novelien tarinoita. Niitä on oikeasti hauskaa pelata, koska pelimekaniikat korostavat ja tukevat tarinaa monin eri tavoin.
Mitä mieltä itse olet? Ovatko visual novelit kirjoja vai pelejä? Ovatko ne molempia vai ei kumpaakaan? Oletko samaa mieltä kanssani visual noveleista, joita käsittelin tässä postauksessa?
Jos et ole itse vielä tutustunut visual novelien maailmaan, mutta tämä postaus sai sinut kiinnostumaan, tässä on pieni lista ehdotuksia siitä, mitä kannattaa ehdottomasti testata.
Pelillisiä:
Your turn to die, Danganronpa, Ace Attorney, Tears of Themis, Mystic Messenger, Needy Streamer overload, Sally face
Jotain siitä väliltä:
Doki doki literature club+, Totono (A love story)
Vähemmän pelillisiä:
Saya no Uta (vahva sisältövaroitus, ei todellakaan sovi kaikille), Missed messages, Doki doki literature club (alkuperäinen, ei +)
Hauskoja luku- ja pelihetkiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti