Mikä tekee Sly Cooper-peleistä erityisiä? (Osa 1 - Hahmot)

En palaa kovin usein jo kokemieni tarinoiden pariin kokeakseni niitä uudestaan. Yleensä, kun olen katsonut, lukenut, tai pelannut jonkun tarinan läpi, lasken sen alas todeten, että olipa hyvä kokemus. Sitten kirja, sarja, leffa, tai peli jää usein keräämään pölyä kirjahyllyyn, tai se hukkuu Netflixin katalogissa kaiken muun alle. Näin ei kuitenkaan todellakaan käynyt erään pelisarjan kanssa.

Sly Cooper trilogia on ollut mukanani lähestulkoon koko elämäni. Pelasin sen läpi ensimmäisen kerran alakouluikäisenä veljeni kanssa jaetulla Playstation 2 konsolilla. Aivan ensimmäinen Sly pelini oli trilogian viimeinen peli, josta etenin Konnakoplaan, eli toiseen osaan ja vasta  sitten ensimmäiseen osaan. Pelasin aivan väärässä järjestyksessä, mutta tämän trilogian kanssa se ei haittaa. Tarinaa on helppo seurata missä tahansa järjestyksessä. Pelattuani tämän pelisarjan läpi, en kyennyt unohtamaan sitä, ja palasin sen pariin niin monta kertaa, että kerran pelin toisen osan fyysinen kopio meni jopa rikki. Onneksi vanhempani ostivat kuitenkin toisen kappaleen tätä kyseistä peliä, joten sain lapsuudessa vielä nauttia tästä pelistä uudestaan ja uudestaan.

Nyt, kun juhlimme tämän monelle niin rakkaan pelisarjan 20-vuotispäivää, en voi muuta kuin kirjoittaa postauksen sen kunniaksi. Olen pitkään pohtinut, että mikä on se asia Sly Cooper -trilogiassa, joka saa minut, ja niin monet muutkin pelin parissa varttuneet palaamaan aina takaisin sen pariin. Tällä ja ensi viikolla käsittelen siis postauksissani tätä peliä, ja mikä tekee siitä erityisen. Tässä postauksessa käsittelen sarjan sydäntä: sen hahmoja ja erityisesti sen pahiksia.

Hahmot

Kun mietin sitä, mikä tässä pelisarjassa koukuttaa, ensimmäisenä tulee mieleen tietenkin sen ikoniset hahmot. Pelisarjalle nimensä antanut mestarivaras Sly Cooper, sekä hänen koplaansa kuuluvat Bentley ja Murray, muodostavat unohtamattoman rikollistrion, joka varastaa vain ja ainoastaan toisilta varkailta. Sly Cooper on koplan ketterin jäsen. Hän hoitaa varjostukset, tiedustelun, näpistyksen ja soluttautumisen vaivatta. Hänen olemuksensa on täynnä charmia ja sarkasmia, mutta hän kuitenkin ottaa jokaisen tehtävän vakavasti. Koplan aivoina taas toimii Bentley, joka on aivan yhtä sarkastinen kuin Sly, mutta pienen kokonsa vuoksi, hänestä ei ole fyysisessä tappelussa kovinkaan paljoa vastusta. Hänen vahvuutensa on koplan keikkojen suunnittelu, vastusten tietokantoihin hakkeroituminen, sekä räjähteet ja erilaisten koneiden rakentelu. Murray toimii koplan lihaksina. Hän pärjää fyysisessä tappelussa erittäin hyvin, mutta ei kykene soluttautumaan, tai hiiviskelemään yhtä ketterästi kuin Sly. Hänen sydämensä on täynnä kultaa, ja hän välittää ystävistään syvästi. 

Tämä kolmikko sopii yhteen täydellisesti. He tasapainottavat toisiaan, ja yhden heikkoudet paikataan helposti toisten koplan jäsenten vahvuuksilla. Koplan syvä ystävyys ja sisäinen luottamus toisiinsa luo tosi selkeän kontrastin pelisarjan vihollisiin verrattuna. Varsinkin, kun puhutaan ensimmäisen ja toisen osan rikollisjengeistä. 

Fiendish five

Sly Raccoonissa, eli pelisarjan ensimmäisessä osassa Slyta vastassa on Fiendish five niminen rikollisviisikko. Tämän viisikon jäsenet ovat hyvä kontrasti Cooperin jengille, koska toisin kuin Cooperin jengillä, viisikon yhteistyö ei ole lähellekään yhtä vahvaa. Elämään kyllästynyt rikollisuudesta jännitystä hakeva Raleigh, lapsuudessaan kiusattu lihaskimppu Kovanaama, sekä kiinnostuksen kohteidensa takia syrjitty Miss Ruby paljastavat Slylle muiden rikollisjoukkonsa jäsenten olinpaikat tuosta noin vain hävittyään Slylle. 

Pandakunkku taas ei petä omia tovereitaan, mutta häntä verrataan Slyihin pelisarjan aikana useampaan otteeseen todella vahvasti. Hän on varas, ja ennen ensimmäistä taisteluaan Slyn kanssa, hän sanoo suoraan, että hän ja Sly ovat samanlaisia. Sly toteaa tähän, että heidän välillään on yksi suuri ero: Sly on mestarivaras pitkästä mestarivarkaiden suvusta, kun taas Pandakunkku on valinnut rikollisen uransa tultuaan torjutuksi. Toisin kuin Sly, Pandakunkku on purkanut turhautumisensa viattomiin ihmisiin (tai siis eläimiin). 

Lopuksi on mainittava myös Clockwerk, joka on koko Fiendish fiven takana. Hän kasasi tämän rikollisporukan vihan ja kateuden sokeuttamana. He onnistuivat tappamaan Slyn isän, mutta se onkin ainoa asia, jossa tämä tiimi on onnistunut. Clockwerk, kuten muutkaan Fiendish fiven jäsenet eivät välitä toisistaan. He eivät ole ystäviä. He vain hyötyvät toisistaan, ja kun heidät päihittää, heitä ei enää kiinnosta se, mitä muille tiimin jäsenille tapahtuu. Tämä on täydellinen vastakohta Cooperin jengille, joka kasvaa läheisemmäksi joka pelin myötä.

Klaww gang

Sly Cooper pelisarjan toisessa pelissä, Konnakoplassa, Cooperin jengillä on vastassaan Klaww gang. Toisin kuin Fiendish five, he toimivat yhdessä. Ensimmäisenä Cooperin jengi hoitelee kaikkien fanien rakastaman yökerhoa pyörittävän taidehuijari Dimitrin. Hän väärentää taidetta, ja levittää yökerhossaan maustetta nuorille bilettäjille. Hän ei paljasta mitään muista Klaww gangin jäsenistä, joten Slyn, Bentleyn ja Murrayn on tehtävä itse tiedustelutyötä löytääkseen seuraavan jäsenen: Rajanin. Dimitri on loistava ensimmäinen vastus, koska vaikka hän onkin hauska, ja hänen puheosuutensa ovat täynnä muistettavia one linereita, hän on vakavasti otettava hahmo, joka saa hienon hahmokehityksen pelisarjan kolmannessa osassa.

Rajan on nuori maustelordi (eli lapsiystävällinen versio huumelordista), joka elelee Intiassa. Hän yrittää saada muut vakuuttumaan omasta ylemmyydestään, sekä kuninkaallisuudestaan pitämällä kuninkaalliset tanssiaiset. Sly ja kaverit kuitenkin onnistuvat pilaamaan hänen suunnitelmansa, vaikkakin tiikeri pääsee pakenemaan. Kun kopla onnistuu päihittämään hänet Murrayn tapeltua häntä vastaan, hänkään ei paljasta suoraan mitään muista Klaww gangin jäsenistä. Sly, Bentley ja Murray ovat kuitenkin päässeet näkemään suuren osan vielä jäljellä olevista Klaww gangilaisista Rajanin hienoissa juhlissa.

Kun Rajan on päihitetty, Sly ja Murray saadaan pidätettyä. Bentley jää aivan yksin. Hän saa kuitenkin pian kauhukseen selville, että Slysta ja Murraysta vastuussa oleva vankilanjohtaja Kreivitär on Klaww gangin salainen jäsen. Kreivitär käyttää mausteita hyväkseen hypnotisoidakseen vankeja helpommin, jotta nämä paljastaisivat, minne ovat piilottaneet varastamansa rikkaudet. Tämä saa Bentleyn toimimaan, ja hän onnistuukin vapauttamaan Slyn vankilasta. Yhdessä he yrittävät myös vapauttaa Murrayta, joka onneksi onnistuu lopulta. 

Kukistettuaan seuraavassa jaksossa tämän kammottavan hämähäkin, Cooperin jengi kohtaa vielä kanadalaisen Jean Bisonin, joka on vastuussa mausteiden kuljettamisesta junillaan. Hän on myös mieleenpainuva hahmo, joka haastaa pikkuruisen Bentleyn käsirysyyn. Tämä onnistuu antamaan pienelle älyköllemme paljon itsevarmuutta. Jean Bison on vanhanaikainen, mutta hän on myös älykäs. Toisin kuin Bentley, hän pärjää helposti myös fyysisen voimansa avulla.

Lopuksi vastassa on Arpeggio, joka haluaa kasata Clockwerkin voidakseen saada ikuisen elämän. Hän paljastaa Klaww Gangin koko juonen ja sen, miten jokainen Klaww gangin jäsenistä osallistui siihen. Hän ei kuitenkaan itse ole kuvioissa kovinkaan kauaa, koska Neyla, joka on tähän mennessä pettänyt niin Interpolin poliisit kuin Klaww gangin salaisen jäsenen, pettää nyt myös Arpeggion. Puhun lisää Neylasta hänen omassa kappaleessaan.

Klaww Gang teki yhteistyötä keskenään, mutta mikä erotti heidät sitten Cooperin jengistä? Mikä on se asia, joka auttoi Slyta, Murrayta ja Bentleyä kukistamaan kaikki vastukset, kun taas Klaww gang hajosi palasiksi? Kuten Fiendish fivessakaan, nämä hahmot eivät välitä toisistaan. He hyötyvät toisistaan. Jokaisella on omat itsekkäät syynsä olla mukana Klaww gang operaatiossa. Siksi tämä klaani tulee Cooperin jengin kukistamaksi. Sly, Bentley ja Murray luottavat toisiinsa, tukeutuvat toisiinsa, ja välittävät toisistaan. He eivät ikinä jättäisi toisiaan pulaan. He tekevät todellista yhteistyötä, toisin kuin Klaww gang, jonka jäsenet työskentelevät omien etujensa edistämiseksi.

Neyla

Neyla on yksi Sly -trilogian kieroimmista hahmoista. Hän on poliisi, jonka kanssa Carmelita, Slyta ympäri maailmaa jahtaava toinen poliisi, joutuu tekemään töitä. Neyla on se, joka johtaa Slyn ja jengin Klaww gangin jäljille. Hänellä on täysin samat taidot kuin Slylla, mutta hän on vain poliisien puolella. Hän ei vaikuta jakavan Carmelitan mustavalkoista poliisit-rikolliset maailmankatsomusta, joten Sly alkaa luottaa häneen. 

Koettaessaan tehdä vaikutuksen Carmelitaan, Sly päätyy tanssimaan Neylan kanssa. Neyla kysyykin suoraan, että käyttääkö Sly häntä hyväkseen, minkä Sly myöntää. Jostakin syystä tämä ei hetkauta uutta poliisia lainkaan, hän vaikuttaa jopa hiukan iloiselta asiasta. Juuri tämä johtaa Slyn koplan ensimmäiseen suureen tappioon tässä pelissä: Slyn ja Murrayn pidätykseen. Kopla sortui samaan virheeseen kuin Klaww gang: he käyttivät toista hahmoa hyväkseen edistääkseen omia suunnitelmiaan sen sijaan, että oikeasti ja aidosti välittäisivät Neylasta. Pidän tästä tanssikohtauksesta todella paljon juuri siksi, että se näyttää pelaajalle sen, mikä johtaa Klaww gangin tuhoon: itsekkyys. Neyla onnistuu pidättämään Slyn ja Murrayn seuraavassa jaksossa, koska Sly onnistui hänen avullaan saamaan Carmelitalta tanssin. Neyla onnistuu vakuuttamaan Kreivittären ja Interpolin siitä, että Carmelita on ollut liitossa Cooperin koplan kanssa, jolloin myös Carmelita pidätetään. 

Kaksi jaksoa myöhemmin Neyla pettää myös Kreivittären, mikä sytyttää sodan näiden kahden välille. Jakson lopussa selviää, että Neyla on itsekin Clockwerk osien perässä. Se ei ole suuri yllätys, sillä hän on antanut ymmärtää, että tietää kuinka vakava asia Clockwerk osien kasaaminen olisi. Tässä kohtaa hänen ei enää tarvitse esittää Cooperien liittolaista, joten hän antaa todellisen luonteensa tulla esille. Hän ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen omat päämääränsä. Viimeisessä jaksossa hän paljastaa käyttäneensä kaikkia hyväkseen, ja liittää itsensä Clockwerkiin, luoden Clock-Lan. Hän on lopulta siis aivan yksin, eikä hänellä ole enää ketään jäljellä, josta hän voisi hyötyä. Sly, Bentley ja Murray taas lyöttäytyvät yhteen Carmelitan kanssa kukistaakseen Clock-Lan lopullisesti. He onnistuvat voittamaan Clock-Lan aidolla yhteistyöllä, koska kopla on ottanut opikseen, eikä käytä enää toisia hyväkseen itsekkäistä syistä. Yhteistyö Carmelitankin kanssa johtuu siitä, että Slyn ja Carmelitan välille on syntynyt luottamus, jonka ansiosta he voivat pistää hetkeksi erimielisyydet sivuun, saavuttaakseen yhdessä tärkeämmän päämäärän.

Neyla on täydellinen kontrasti Slylle ja Slyn koplalle juuri tämän takia. Klaww gangin jäsenet hyötyvät toisistaan ja käyttävät toisiaan hyväkseen, mutteivät todellakaan yllä Neylan itsekkyyden tasolle. Siksi Neylan häviö on kaikista suurin ja kohtalokkain. Sly, Bentley ja Murray ottavat opikseen häneltä, ja tajuavat olla käyttämättä muita hyväksi. He tajuavat, kuinka tärkeää aito yhtenäinen luottamus ja välittäminen on, jos halutaan saada yhteistyö toimimaan.

Carmelita

Emme toki todellakaan voi unohtaa Carmelitaa, arvostettua ja työssään menestynyttä poliisia, joka onnistuu nappaamaan rikollisen kuin rikollisen... lukuunottamatta Slyta. Pelisarjan ensimmäisessä osassa hän pidättää jokaisen Fiendish fiven jäsenen Clockwerkkia lukuunottamatta. Konnakoplassa taas hän onnistuu pidättämään Dimitrin, mutta sitten Neyla tahraa hänen maineensa, ja hänen on luotettava Slyn apuun saadakseen maineensa taas puhdistettua. Konnien kunniassa, eli trilogian viimeisessä osassa hän taas pidättää rikollisen rikollisen jälkeen, yhä onnistumatta saamaan Cooperia kiinni.

Carmelita kehittyy pelisarjan aikana todella paljon. Hän oppii katsomaan maailmaa paljon avarammin Slyn ansiosta. Hän on alusta loppuun asti todella intohimoinen työstään, mutta yleensä olosuhteiden pakottamana, hän päätyy tilanteisiin, joissa hänen on muutettava näkemystään ja opittava uutta. Carmelita on todella äkkipikainen ja sanavalmis. Hänellä ei ole ollenkaan vaikeuksia keksiä nasevia vastauksia Slyn flirttailuun. Ensimmäisessä pelissä hän saa suhteellisen vähän kehitystä verrattuna jatko-osiin. Etenkin Konnakoplassa, jossa hän itsekin tulee pidätetyksi, hän joutuu todella koville. Hän ei kuitenkaan lannistu, vaan päättää todistaa syyttömyytensä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei todellakaan ole heikko, vaan yksi pelisarjan vahvimmista hahmoista. Konnakoplan lopussa hän onnistuu puhdistamaan maineensa Slyn avulla, ja pieni yhdessä vietetty hetki helikopterimatkalla kohti vankilaa on Carmelitan ja Slyn hahmoille täydellisesti sopiva tapa viettää ensitreffejä.

Kolmannessa pelissä, Konnien kunniassa, Carmelita on taas vauhdissa pidättämässä rikollisia. Hän onnistuu suurimmaksi osaksi pysymään Slyn ja kasvavan koplan kintereillä, vaikka onkin suurimmaksi osaksi taka-alalla. Se, mistä pidän erityisen paljon, on Carmelitan hahmokehityksen loppu. Viimeisessä jaksossa Carmelita päätyy pelastamaan Slyn, ja hoitelee Slyn viimeisen vastuksen itse loppuun. Kukistettuaan tämän, hän auttaa amnesiaa feikkaavan Slyn ulos sukunsa holvista, ja päättää aloittaa uuden yhteisen elämän rakkaan koukkuhäntänsä kanssa. Tämä on minusta todella hieno ja onnellinen päätös tämän äkkipikaisen poliisimme tarinalle. 

Konnien kunnia

Konnien kunniassa vastukset, tai pahikset, eivät toimi enää tiimeissä, kuten aiemmissa peleissä Fiendish five ja Klaww gang. Jokainen pahis toimii itsenäisesti, ja osa vanhoista pahiksista tekee jopa come backin. Tarinan ideana on, että Cooperin jengi lähtee kasaamaan porukkaa, joka voisi auttaa heitä pääsemään käsiksi Slyn suvun holviin ja hänen perintöönsä. Sitä varten Sly, Murray ja Bentley matkustavat ympäri maailmaa saadakseen tämän jengin kasaan. 

Ensimmäisessä jaksossa Bentley ja Sly yrittävät saada Murrayta takaisin jengiinsä. Heitä vastassa on kuitenkin mafiapomo ja oopperalaulaja Don Octavio, joka on saastuttanut Venetsian vedet tervalla. Octavio on yksi pelin kaikista mieleenpainuvimmista pahiksista. Hänet on käsikirjoitettu loistavasti. Hän on tarpeeksi höpsö hahmo, että hänen tarinalleen voi nauraa, mutta samaan aikaan hän on myös vakavasti otettava vastus. 

Pelin teema, anteeksianto, tulee hyvin esille jo tässä ensimmäisessä jaksossa, ja se sidotaan hienosti yhteen Murrayn tarinan kanssa. Octavio on vihainen maailmalle, koska se ei enää kuuntele oopperaa. Niinpä hän koettaa saada kaikki väkivallan ja terrorismin keinoin takaisin oopperan faneiksi. Murray taas on vihainen itselleen, koska ei pystynyt estämään Bentleyn vammautumista. Jakson lopuksi Murray ja Octavio päätyvät nyrkkitappeluun, jonka Murray tietysti voittaa. Octavio päätyy telkien taakse, koska ei suostunut viimeiseen asti antamaan anteeksi maailmalle, ja vain pakenemaan Cooperin jengin kanssa.

Toisessa jaksossa Cooperin jengi koettaa saada koplaansa mukaan Murrayn mentorin, Gurun. Guru on hiukan kliseinen hahmo, mutta pidän hänestä silti. Hän puhuu siansaksaa, mutta muut hahmot ymmärtävät häntä, vaikka pelaaja ei. Hän jää kuitenkin hiukan muiden Cooperin jengin uusien tulokkaiden varjoon. Koplan uusista jäsenistä eniten pääsevät loistamaan mielestäni Penelope ja Pandakunkku. 

Penelope liittyy koplaan, kun Slyn porukka on todistanut hänelle, että he ovat hänen aikansa arvoisia. Hän ja Bentley tapasivat netissä, ja heidän suhteensa oikeassa elämässä alkaa hiukan kiusallisesti heidän tajuttuaan, että kumpikin oli hiukan valehdellut ulkonäöstään. Penelope iskee silmänsä Slyhyn, mutta tarinan edetessä hän huomaa, että hänellä on paljon enemmän yhteistä Bentleyn kanssa. Lopulta hän päätyy rakastumaan Bentleyyn, kun tämä todistaa älykkyytensä ja tunteensa Penelopea kohtaan. Tämä hahmo kehittyy mielestäni myös todella mielenkiintoisella tavalla, ja hänen ansiostaan Bentleynkin tarina saa todella onnellisen ja hienon lopetuksen.

Pandakunkku on ensimmäisen pelin pahis, joka saa mielestäni kaikista mieleenpainuvimman hahmokehityksen. Hän on katkera Slylle siitä, että tuli kukistetuksi. Siitä asti hän on ollut rikkinäinen mies. Kun Sly kuitenkin ilmestyy pyytämään häntä mukaan koplaansa, Pandakunkku ei ole lainkaan ilahtunut. Hän kuitenkin suostuu keskustelemaan asioista, ja liittyy lopulta koplaan pelastaakseen tyttärensä. Hän ja Sly yrittävät tehdä yhteistyötä parhaansa mukaan, mutta on selvää, ettei kumpikaan osapuoli haluaisi olla tekemisissä toisen kanssa. Pandakunkku antaa anteeksi itselleen, ja jonkin verran myös Slylle, muttei kuitenkaan unohda menneisyyttä. Hän kuitenkin osaa pistää menneet sivuun tyttärensä vuoksi, mikä on yksi epäitsekkäimmistä teoista, joita tässä pelisarjassa on nähty.

Lopuksi haluan vielä puhua hiukan yhdestä kaikista muistettavimmista pahiksista: Tohtori M:stä. Hän on täydellinen peilikuva Bentleylle, ja realistinen uhkakuva siitä, mitä Bentleystä olisi voinut tulla, jos hänen ja Slyn välinen ystävyys ei olisi niin vahva. Tohtori M työskenteli Slyn isän koplan aivoina. Syystä tai toisesta Slyn isä ei kuitenkaan ollut hänen sanojensa mukaan hyvä ystävä, jonka vuoksi M on katkeroitunut. Hän kokee oikeudekseen päästä sisälle Cooperin holviin ja käsiksi Slyn perintöön. Kun Sly ja kopla saapuvat Caine saarelle, M yrittää mitä kammottavammilla keksinnöillään ja mutanteillaan päästä käsiksi Slyn keppiin, eli holvin avaimeen. Katkeruuden sokaisemana hän ei kuitenkaan tajua, että olisi saattanut rauhan keinoin päästä jopa Slyn hyvälle puolelle ja mahdollisesti saada sovussa osansa Slyn valtavasta perinnöstä. 

Tässä oli pieni katsaus pelin kaikista muistettavimmista hahmoista Slyn, Bentleyn ja Murrayn lisäksi. Olen käsitellyt näitä trilogian päähenkilöitä muissa postauksissani, joten päätin tässä postauksessa keskittyä eniten juuri pahiksiin, ja miksi hekin onnistuvat omalla panoksellaan tekemään tästä pelisarjasta todella spesiaalin. Ensi viikolla jatketaan vielä Sly-aiheisen postauksen parissa, kun juhlitaan myös Konnien kunnia pelin syntymäpäiviä. Todella mahtavaa ja upeaa syntymäpäivää lempipelisarjalleni!

Breath of the wild kertoo tarinaa uniikilla tavalla

Niille, jotka seuraavat minua somessa, ei varmaan tule yllätyksenä rakkauteni Zelda Breath of the Wild peliä kohtaan. Siitä asti, kun aloin pelaamaan kyseistä peliä, olen päässyt uppoutumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle sen maailmaan, hahmoihin, sekä taustoihin. Joka ikisen pelitunnin myötä aloin pitää tästä pelistä yhä vain enemmän ja enemmän. Tällä pelillä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa, ja tässä postauksessa aion kertoa, mikä minun mielestäni tekee Breath of the wild tarinankerronnasta niin erityistä. Postaus ei sisällä suuria spoilereita.

Maailma

Aloitetaan siitä, minkä kaikki huomaavat varmasti ensimmäisenä: pelin maailma. Breath of the wildin maailma kertoo pelaajalle todella paljon, jos pelaaja päättää jäädä tutkimaan ja katselemaan ympärilleen. Jokaikinen yksityiskohta tässä aivan valtavassa Hyrulen valtakunnassa on viimeisen päälle mietitty. Jokainen kylä, jokainen tuhoutunut rakennus, luonto, ja niissä elävät otukset kertovat paljon sanomatta sanaakaan. Tämä hiljainen tarinankerronta antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä omia tulkintojaan ja päätelmiään 100 vuotta aikaisemmin tapahtuneesta katastrofista. Lisäksi ympäröivä maailma, etenkin kylät, kertovat tarinaa Hyrulen erilaisisten asukkien erilaisista kulttuureista. Rito kansa, joka on täynnä lintuihmisiä, asuu korkealla vuoristossa, ja heidän kylänsä on rakennettu puusta. Kalaihmiset, eli Zorat taas asuvat piilossa todella kauniiden vesialueiden, metsän, ja vuoriston ympäröimänä. Jokaisen fantastisen kansan kylä, tai kaupunki, kuvastaa kyseisen kansan kulttuuria niin arkkitehtuurillaan kuin myös sijainnillaan. Lisäksi jokainen näistä eri kansoista on joutunut kärsimään Ganonin aiheuttamasta katastrofista jollakin tavalla. Tarkkasilmäisimmät voivat jopa löytää täysin tuhoutuneita kyliä, sekä muita todisteita 100 vuotta sitten Hyrulessa tapahtuneista kauhuista.

Hahmot

Tämä peli on täynnä hahmoja, jotka saavat sen maailman tuntumaan elävältä. Hahmoja on todella, todella paljon, ja hahmot ovat myös todella monipuolisia. Tarina sisältää paljon erilaisia kansoja, mutta myös jokainen yksittäinen hahmo omaa jonkinlaisen oman pienen tarinansa. Kaikki niistä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta jokaisessa niistä on kuitenkin eloa. Hahmot reagoivat ympäristöön, pelaajaan, ja kertovat Hyrulen valtakunnasta omia näkemyksiään. Kyseiset kanssakäymiset hahmojen kanssa paljastavat yhä vain enemmän asioita eri kansojen kulttuureista, tavoista, ja näkemyksistä kuin myös tietysti kyseisistä hahmoista itsestään. Gerudo naiset lähtevät esimerkiksi pitkille matkoille etsimään itselleen aviomiehen tietyssä iässä, kun taas tulivuorilla elelevät Goronit herkuttelevat kivillä, joita he etsivät kaivoksilta työkseen. 

Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan tämän pelin hahmoihin, koska heidän kanssaan jutustelu on yksi pelin parhaista antimista. Osa hahmoista toki toistaa tietyn ajan jälkeen samoja mantroja, mutta silti ainakin ensikertalaiselle nämä keskustelut tarjoavat paljon mielenkiintoisia osasia tarinan koko kuvaan.

Muistot

Muistojen kerääminen on tässä pelissä yksi kaikista parhaista tarinankerronnan muodoista. Se on täysin vapaavalintainen osa peliä, jonka suorittamalla pelaaja oppii paljon pelin otsikossa mainitusta hahmosta: prinsessa Zeldasta. Pelaajalle selviää hiukan paremmin se, mikä katastrofi Ganon oikeastaan on, sekä se, miten Hyrulen kuningas, Zelda, ja muut sankarit yrittivät pysäyttää sen. Eniten se kuitenkin kertoo Linkin ja Zelda suhteesta, paljastaen myös jonkin verran itse pelattavasta päähenkilöstämme, Linkistä. Nämä kaksi hahmoa, etenkin Zelda, ovat todella mielenkiintoisia. Lisäksi näitä muistoja on todella hauskaa yrittää etsiä pelkkien kuvien perusteella. Toki, kaikkien muistojen löytäminen ilman internetin avustusta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Breath of the wild kannustaa pelaajaa tutkimaan Hyrulea todella vahvasti, ja tutkiskelu palkitaan. Kaikkien muistojen löytäminen palkitsee minusta pelaajaa eniten, sillä löytämällä kaikki Linkin muistot, pelaaja pääsee näkemään pelin todellisen lopun.
 

Questit

Sivu- ja päätehtävät (side ja main questit) ovat todella tyypillisiä open world, eli avoimen maailman omaaville peleille. Breath of the wild on kuitenkin siitä hiukan harvinainen, että heti tutoriaalin suoritettuaan, pelaaja voi halutessaan mennä haastamaan koko pelin loppuvastuksen ja täten voittaa koko pelin kertaheitolla. Itse en suosittele tätä, koska Breath of the wildin muut tehtävät sisältävät paljon hauskaa tekemistä, tarinoita, ja hahmoja. Jo kuolleiden championeiden, eli mestareiden sielujen vapauttaminen divine beasteista on erittäin palkitsevaa erityisesti pelaajalle, jolle tarina on tärkeä. Minusta juuri päätehtävät sisältävät pelin parhaita sivuhahmoja, ja tunteita herättäviä hetkiä. 

Suuri osa sivutehtävistä on sellaisia, joissa jollekin hahmolle pitää tuoda jotakin. Vaikka moni tehtävistä on paperilla aika samankaltaisia, niissä on mielestäni tarpeeksi variaatiota hahmojen keskinäisessä kanssakäymisessä, joten minusta ei tarina ei ainakaan tuntunut hirveämmin toistavan itseään. Osa näistä tehtävistä on selkeästi tehty kieliposkessa, joukossa on esimerkiksi "sienien" keräämistä vanhalle miehelle, joka ei tietenkään ole addiktoitunut niihin. Eräs toinen tehtävä taas sisältää esimerkiksi kokkaamista pienen Kakariko kylässä elävän tytön kanssa. Tämä kokkailu sivutehtävä jäi erityisesti mieleeni, koska mitä pidemmälle siinä etenee, sitä enemmän saa tietää tämän pienen tytön surullisesta taustatarinasta. 

Pelin paras sivutehtävä on ehdottomasti Linkin talon, sekä kokonaisen kaupungin rakentaminen. Kyllä, koko pelin pisin sivutehtävä sisältää kaupungin rakentamisen. Tämä tehtävä saattoi välillä tuntua hiukan työläältä ja itseään toistavalta, mutta loppujen lopuksi se oli koko pelin hauskin tehtävä. Se yksinkertaisesti toimii, koska se yhdistelee monia tässä pelissä käytettyjä tarinankerronnan elementtejä, ja pelaaja pääsee itse näkemään, kuinka tämä kaupunki alkaa kukoistamaan rakennus kerrallaan. Lisäksi tässä tehtävässä pääsee tutustumaan syvemmin todella moneen hahmoon, ja näkemään, kuinka kyseiseen kaupunkiin muodostuu pikkuhiljaa todella monipuolinen kulttuuri.

Lopuksi

En voi suositella tätä peliä tarpeeksi. Breath of the wild on ensimmäinen open world peli, jota olen pelannut, ja näen todellakin, miksi se on niin rakastettu ja hyvin myyty peli. Rakastan tarinoita, ja tässä pelissä on kerrottu mahtava tarina erittäin uniikilla tavalla. Odotan innolla seuraavaa Breath of the wild peliä, ja toivon, että se sisältää yhtä upeaa tarinankerrontaa kuin ensimmäinenkin.

Ovatko visual novelit pelejä vai kirjoja?

Visual novelit, eli visuaaliset romaanit, tai lyhyesti VN:nät ovat saaneet paljon suosiota viime vuosina. Lukutoukkana ja pelien ystävänä voin sanoa, että tämä peligenre on juuri minun makuuni. Kyseinen genre on lähtöisin Japanista, ja kyseiseen genreen kuuluvat pelit koostuvat suurimmaksi osaksi erilaisista taustoista, niiden päälle asetetuista kaksiulotteisista hahmojen kuvista, taustamusiikista, sekä tekstilaatikoista. Jotkut visual novelit sisältävät myös jonkin verran ääninäyttelyä. Dialogi on usein todella suuressa ja keskeisessä roolissa visual noveleissa. Kuvat, musiikki, ja mahdollinen ääninäyttely ovat tietenkin tärkeitä osia visual noveleissa, mutta kaiken keskiössä on kuitenkin teksti. Nimensä mukaisesti kyseessä on visuaalinen romaani, eli tavallaan kyseessä on vain kirja, johon on tehty omat kuvat ja musiikit tekstin seuraksi. Ovatko visual novelit siis pelejä vai kirjoja? 

Tähän kysymykseen ei ole yhtä selkeää vastausta, koska visual novel on genre, joka sisältää tuhansia julkaisuja. Se on sama asia kuin jos kysyisi, ovatko komedia elokuvat sopivia lapsille. Tässä postauksessa aion tarkastella visual novelien pelimekaniikkoja, jos niitä on, ja asettaa ainakin muutaman visual novel genren alla julkaistun pelin kategoriaan peli, tai kirja. 

Pelillistäminen kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä visual novelit ovat tehneet kirjoille. Kyseistä termiä käytetään usein puhuttaessa opetustyöstä, ja siitä, miten oppimisesta voisi tehdä hauskempaa pelillistämisellä. Se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että johonkin asiaan sovelletaan pelimekaniikkoja. Yksi tunnetuimmista visual noveleista, Danganronpa, sisältää paljon erilaisia pelimekaniikkoja. Se on ehdottomasti laskettava peliksi, eikä pelkästään kirjaksi. Kyseisen pelisarjan kaikki kolme pääpeliä keskittyvät tietenkin vahvasti tarinaan. Niissä kaikissa riittää erittäin paljon luettavaa, mutta tietyt pelimekaniikat saavat monet kohdat tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjan lukemiselta.

Danganronpa pelit on jaettu chaptereihin, eli lukuihin. Nämä luvut ovat todella kirjamaisia, mutta ne sisältävät päätarinan ohessa pelaajan omaa vapaata valintaa. Pelaaja voi esimerkiksi valita sen, että kenen hahmon kanssa haluaa viettää aikaa "free time" aikana. Tämä on yksi niistä tavoista, joilla pelaaja voi vaikuttaa tarinan tapahtumiin. Kun tarina etenee jokaisessa luvussa siihen, että joku on murhattu, alkaa murhapaikan tutkiminen ja muiden hahmojen kanssa asian selvittäminen. Tämä osa pelistä on lineaarinen, koska murhat ovat tapahtuneet tietyllä tavalla, eivätkä ne voi muuttua. Pelaaja pääsee kuitenkin itse etsimään johtolankoja, ja selvittämään jokaista tapausta, mikä saa tämän osion tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjalta. Ja lopuksi on tietenkin itse "oikeudenkäynti" osio, jossa pelaaja esittää kaikki löytämänsä johtolangat ja niiden pohjalta luodun teorian siitä, kuka on murhaaja. Oikeudenkäynti osio Danganronpassa sisältää kaikista eniten minipelejä, kuten sarjakuvan oikeaan aikajärjestykseen asettelua, hirsipuuta, ja jopa rytmipelejä. 

Toinen visual novel, jonka luokittelisin ehdottomasti enemmän peliksi kuin kirjaksi on Your turn to die, eli YTTD. Se on hyvin samankaltainen kuin Danganronpa, mutta se sisältää vielä enemmän erilaisia minipelejä, ja pelaajan valinnoilla on paljon suurempi merkitys tarinan kulkuun. YTTD:ssä se, kuka kuolee riippuu oikeasti todella paljon pelaajasta. Se, mikä YTTD:stä tekee kuitenkin enemmän pelin kuin kirjan ei ole vain tämä valta vaikuttaa itse tapahtumiin, vaan se, että pelissä voi oikeasti myös hävitä. YTTD:n minipeleissä voi oikeasti hävitä, joka johtaa koko pelin päättymiseen ja "bad endingiin", eli yhteen pelin huonoista, ei toivotuista lopuista. Lisäksi joka ikinen minipeli on osa tarinaa, kuten suurimmaksi osaksi myös Danganronpassa. Ne eivät ole irrallisia osioita, vaan ne tukevat pelin tarinaa.

Puhutaanpa sitten hiukan visual noveleista, jotka ovat mielestäni enemmän kirjoja kuin pelejä. Aloitetaan 2017 julkaistusta todella suositusta Doki Doki Literature clubista, eli DDLC:stä. Tässä postauksessa käsittelen alkuperäistä versiota, enkä DDLC+:aa, joka on pelillisempi versio kuin alkuperäinen. Tässä visual novelissa ei oikeastaan ole pelin sisäisiä pelimekaniikkoja. Pelaajan pitää vain klikkailla enteriä lukeakseen sen, mitä pelin päähenkilöillä on sanottavana. Pelin sisäiset mekaniikat sisältävät pelkästään sen, että pelaaja voi klikkaamalla valita muutamalla eri tavalla sen, keneen tyttöön haluaa tutustua lähemmin. Tämä valinta tapahtuu valitsemalla tiettyjä sanoja päähenkilön runoihin, sekä tietenkin itse luokkahuoneessa silloin, kun pelaaja pääsee valitsemaan kumman tytön puolella on, kun eri hahmojen välille syntyy ristiriitoja, tai kenelle pelaaja haluaa näyttää runonsa ensin. Pelaajalla on jonkin verran valtaa valita se, kenen tytön reitin haluaa valita, mutta kaikki nämä valinnat tapahtuvat yksinkertaisesti klikkaamalla sanoja, joista kyseinen tyttö tykkää, ja asettumalla hänen puolelleen ristiriita tilanteissa. Muita mekaniikkoja ei oikeastaan ole, ainakaan pelin sisällä. DDLC sisältää kuitenkin tiettyjä pelin ulkopuolisia mekaniikkoja, joita en avaa tässä postauksessa, sillä ne olisivat spoilereita.

Kaikista kirjamaisin visual novel, jonka olen lukenut, on Saya no uta, eli Sayan laulu. Kyseinen visual novel on todellakin kauhua sanan kaameimmassa merkityksessä. Se kertoo Fuminori nimisestä nuoresta lääkisopiskelijasta, joka menettää koko perheensä auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden seurauksena Fuminori näkee kaikki ihmiset ympärillään lihamössönä ja hirviöinä, kaikki paikatkin ovat vain verestä ja sisälmyksistä koostuvia kokonaisuuksia ja kaikki normaali ruoka maistuu kuvottavalle. Sairaalassa hän kuitenkin tapaa Sayan, joka on maailman ainoa olento, jonka Fuminori kykenee näkemään tavallisesti. Saya muuttaa asumaan Fuminorin luokse, ja tämä kaksikko tulee toisistaan yhä riippuvaisemmaksi, kun pelaajalle alkaa pikkuhiljaa selvitä, miksi Fuminori näkee Sayan normaalina. Tämä visual novel ei sisällä yhtään pelimekaniikkoja. Siinä on vain kaksi loppua, joihin päästään vain kahdella valinnalla. Tämä on siis todellakin kirja, joka sisältää kuvia ja ääninäyttelyä. 

Visual novel, joka on hiukan kirjamaisuuden ja pelimäisyyden keskivaiheilla on mielestäni Totono, eli You, and Me, and Her: A love story. Tässä visual novelissa ei ole muita pelimekaniikkoja kuin se, että pelaajalla on todella paljon valtaa päättää pelattavan päähenkilön tekemisistä. Lyhyesti tämän pelin tarina on hiukan syvällisempi ja paljon pidempi versio DDLC:stä. Päähenkilö Shinichi ystävystyy omalaatuisen Aoin kanssa, joka yrittää auttaa häntä pyytämään Shinichin lapsuuden ystävää Miyukia treffeille. Nämä kolme kuitenkin ystävystyvät keskenään, mutta Shinichin on silti valittava, kumman kanssa haluaisi olla. Mielestäni tämäkin visual novel nojaa enemmän kuvakirjan puolelle, mutta toisaalta siinä pelaajalla on erittäin suuri mahdollisuus vaikuttaa tarinan tapahtumiin mitä pidemmälle tarina etenee. Lisäksi Shinichi poisluettuna kaikkien hahmojen dialogi on ääninäyteltyä, kuten myös Saya no utassa. 

Mikään visual novel ei mielestäni ole kuitenkaan täysin kirja. Kirjoissa ei yleisesti ole muita kuvia kuin kansikuva. Lisäksi kirjat eivät yleensä sisällä ääninäyttelyä. Toki on äänikirjoja, mutta niissäkin on suurimmassa osassa vain yksi lukija, joka lukee myös dialogin pätkät yleensä monotonisesti. Äänikirjoissa on myös se ero visual noveleihin, ettei niissä suurimmaksi osaksi ole musiikkia, mikä on minusta suuri harmi. Visual noveleissa hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun pelaaja tai lukija saa nähdä hahmojen reaktiot omin silmin sen sijaan, että pelkästään lukisi ne. Tarinaa on säväyttämässä myös kuvat, ja musiikki, joka luo tunnelman aivan eri tavalla kuin pelkkä teksti. Sen lisäksi useissa visual noveleissa on monta eri vaihtoehtoista loppua. Kirjoissa törmää todella harvoin siihen, että loppuja olisi useampi, joten visual novelit eroavat kirjoista silläkin tavalla. Ne ovat mielestäni siis tavallaan kirja+, jos niin voi sanoa. 

Moni visual novel kuitenkin menee pelin ja kirjan rajalla. Ne kaikki ovat enemmän kuin kirjoja, mutta kaikkia niistä en sanoisi peleiksi. Point and click pelit ovat toki oma kategoriansa, ja visual noveleissa edetään yleensä niin, että pelaaja voi klikata sitä vaihtoehtoa, jota haluaa. Ne ovat tavallaan siis choose your own adventure, eli valitse oma seikkailusi kirjojen tyylisiä. Point and click peleissä on kuitenkin usein paljon enemmän klikkailtavaa kuin ainoastaan eri dialogivaihtoehdot, joten en välttämättä kutsuisi osaa mainitsemistani visual noveleista varsinaisesti peleiksi. Danganronpa ja YTTD ovat selkeästi pelejä, koska ne sisältävät paljon erilaisia pelimekaniikkoja, jotka tukevat kyseisten visual novelien tarinoita. Niitä on oikeasti hauskaa pelata, koska pelimekaniikat korostavat ja tukevat tarinaa monin eri tavoin. 

Mitä mieltä itse olet? Ovatko visual novelit kirjoja vai pelejä? Ovatko ne molempia vai ei kumpaakaan? Oletko samaa mieltä kanssani visual noveleista, joita käsittelin tässä postauksessa?

Jos et ole itse vielä tutustunut visual novelien maailmaan, mutta tämä postaus sai sinut kiinnostumaan, tässä on pieni lista ehdotuksia siitä, mitä kannattaa ehdottomasti testata.

Pelillisiä:
Your turn to die, Danganronpa, Ace Attorney, Tears of Themis, Mystic Messenger, Needy Streamer overload, Sally face

Jotain siitä väliltä: 
Doki doki literature club+, Totono (A love story) 

Vähemmän pelillisiä:
Saya no Uta (vahva sisältövaroitus, ei todellakaan sovi kaikille), Missed messages, Doki doki literature club (alkuperäinen, ei +)

Hauskoja luku- ja pelihetkiä!

Let's go Pikachu, ensikosketukseni Pokémonin maailmaan

Viime vuoden lopussa olin onnekas, ja voitin eräästä arvonnasta itselleni vapaavalintaisen Nintendo Switch pelin. Olin tuossa vaiheessa jo pidempään katsellut Pokémonia sillä silmällä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta Pokémonista, lukuun ottamatta muutamaa satunnaista Pokémon animen jaksoa, jonka näin lapsena telkkarista. Pokémon peleihin en ollut koskenut ollenkaan. Tämä on todella suosittu ja rakastettu sarja, joten luonnollisesti minua kiinnosti tietää miksi nämä suloiset toistensa kanssa taistelevat pikku monsterit saivat kaikki rakastumaan niihin. Pokémon sarjassa on kuitenkin niin paljon pelejä ja kausia, että aluksi minun ei tehnyt edes mieli aloittaa. Voitettuani kuitenkin arvonnan, päätin, että halusin tutustua Pokémon peleihin. Valitsin siis voitto pelikseni Pokémon Let's go Pikachun. 

Pokémon Let's go Pikachu, tai lyhyesti LGP, on ensimmäinen Pokémon peli, jota olen ikinä pelannut. Se on Switchille tehty HD-remake klassisesta Pokémonista, ja siksi myös hyvä aloituspiste niille, jotka haluavat päästä tutustumaan Pokémonin suureen maailmaan. Se julkaistiin vuonna 2018, jonka jälkeen Switchille on julkaistu myös muutama muu Pokémon peli. 

Aloitin tämän pelin pelaamisen heti, kun se tuli postista, enkä saanut laskettua ohjainta alas. Tämä peli alkaa siitä, kun pelaaja herää omasta kodistaan, ja lähtee suurelle matkalle. Hän nappaa ensimmäisen Pokémoninsta, tapaa parhaan ystävänsä ja kilpailijansa, ja alkaa sitten kulkea kaupungista kaupunkiin samalla napaten mukaansa uusia Pokémoneja ja pikkuhiljaa saaden tietää enemmän ja enemmän näistä suloisista monstereista. Lisäksi pelaaja törmää matkansa aikana muihin Pokémon kouluttajiin, sekä Team Rocketin jäseniin, jotka koettavat hidastaa pelaajaa.

Kuten blogini teemastakin jo huomaa, tarinat ovat minulle erittäin tärkeitä. Tässä pelissä on toki tarina, mutta pääpaino on kuitenkin itse pelaamisessa. Tarina on todella yksinkertainen: pelaajan on päihitettävä Pokémon salien leaderit Misty, Brock, Luutnantti Surge, Erika, Koga, Sabrina, Blaine, ja Giovanni. He toimivat jokaisen kaupungin boss tappeluna, eli pelaajan pitää voittaa heidän Pokémoninsa omillaan. Tappelumekaniikka on tässä pelissä todella hyvin luotu. Se on koukuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siitä riittää hupia kaikenlaisille pelaajille: niille, jotka tykkäävät strategioinnista, sekä niille, jotka vain haluavat antaa toisille Pokémoneille turpasaunan. Näiden leadereiden voittaminen on todella palkitsevaa, koska pelaaja saa jokaiselta heistä kunniamerkin. Kun kaikki kahdeksan kunniamerkkiä, eli badgea, on kasassa, pelaaja pääsee viimeiseen boss tappeluun, joka onkin bossrush, eli tapellaan montaa bossia vastaan peräkkäin. 

Kaupunkien välillä on polkuja, joita pitkin pelaajan on mentävä edetäkseen pelissä. Näiltä poluilta pelaaja voi napata itselleen uusia Pokémoneja, ja taistella muiden Pokémon kouluttajien Pokémoneja vastaan. Myös tämä osa pelistä on todella hauska. Siinä pääsin näkemään kaikenlaisia Pokémoneja, ja tietenkin minun tavoitteenani oli napata mahdollisimman suuri osa pelin sisältämistä Pokémoneista. Nappaustekniikka on yksinkertainen, muttei kuitenkaan varma. Se, saako pelaaja tietyn Pokémonin napattua on yhdistelmä taitoa ja arpapeliä, mikä tekeekin siitä juuri niin koukuttavaa.

Kokonaisuudessaan se, mikä tästä pelistä jää parhaiten mieleen, on itse peli. Toki sen tarinakin oli hauska, mutta se ei tuntunut missään vaiheessa olevan tämän pelin keskiössä. Keskiössä on hauskan pito, ja Pokémonien nappaaminen, kouluttaminen, ja niiden kanssa taisteleminen. Päätarina on todella yksinkertainen, mutta se, missä LGP:n tarina loistaa, on sivutarinat. Jokaisessa kaupungissa, sekä kaupunkien välillä on muita hahmoja, joiden kanssa voi jutella. Nämä hahmot kertovat omia näkemyksiään Pokémoneista, osa tutkii Pokémoneja tieteellisesti, ja siksi tämän pelin maailma tuntuukin niin eläväiseltä. Siellä on hahmoja, joilla on mielipiteitä joka lähtöön, ja jokaisella on omat motivaationsa ja tapansa kouluttaa Pokémoneja. Mieleeni jäi erityisesti Marowak Pokémonin sivutarina, jossa pelaajan oli autettava pientä otusta löytämään äitinsä. Se oli minusta yksi tämän pelin parhaista sivutarinoista. Lisäksi jokaisen taistelun jälkeen, hävinnyt vastapuoli sanoi aina jotakin ilmaistaakseen tappionsa. Osa näistä letkautuksista oli todella hauskoja.

Pidin myös todella paljon itse Pokémoneista. Niistä jokainen on todella uniikki ja persoonallinen. Nuorempana olin muutaman suuren Pokémon fanin kanssa samoissa porukoissa, ja ihmettelin valtavasti sitä, miten he kykenivät muistamaan niin monia Pokémoneja ulkoa. Pelattuani tämän, en enää yhtään ihmettele asiaa. Kun yrittää napata Onyxin tai Clefairyn omaan Pokédexiinsä yhtä monta kertaa kuin minä, ne tulevat jopa surullisen tutuiksi. Lisäksi pelissä voi antaa omille suosikki Pokémoneilleen oman nimen. Sanotaanpa vaikka niin, että tämä kyseinen mekaniikka antoi minulle paljon viihdykettä. Myös se, että sain valita omalle startteri Pikachulleni asun, oli todella ihanaa. Minun Pikachuni, jonka nimesin Pikaboiksi, olikin todella suloinen erilaisissa asuissa.

Suosittelen tätä peliä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan Pokémoniin, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Minusta tämä oli todella oiva paikka aloittaa Pokémon sarja, koska koko Pokémon maailma esitellään pelaajalle todella hienosti. Et tarvitse aiempaa tietämystä Pokémonista pelataksesi tätä peliä. Lisäksi, jos kaipaat jotain kevyttä aivot narikkaan pelattavaa, tämä on täydellinen juuri siihen. Peliä ei ole kovin vaikeaa läpäistä, ja sen värikäs maailma on todella kaunis ja rentouttava. Pidin myös pelin musiikeista, jotka luovat todellakin rennon peli-illan tunnelman. Tämä oli kaikin puolin hauska kokemus, vaikka pelimekaniikka saattaakin tuntua hiukan itseään toistavalta, jos tätä koittaa pelata yhdeltä istumalta.

Mitä itse pidit Let's go Pikachusta tai Eeveesta? Mikä on sinun lempi Pokémon pelisi? Mitä muita Pokémon pelejä suosittelisit?

Sly Cooper ja tarinan kerronta pelimekaniikoilla

Sly trilogialla on juhlavuosi. Pelisarjan ensimmäinen peli julkaistiin vuonna 2002, joten tänävuonna tämä minulle, ja monelle muullekin niin rakas sarja täyttää 20 vuotta. Sly Cooper pelisarja on jotakin todella erityistä. Sen tarina, hahmot, musiikit ja niiden muodostama kokonaisuus on jäänyt monien mieliin. Tarina on suoralinjainen, ja se johtaa joka pelissä yhteen ja samaan loppuun. Kun on kerran pelannut Sly sarjan 100% läpi, sillä ei periaatteessa ole enää mitään uutta tarjottavaa, mutta silti sen pariin on aina yhtä ihanaa palata ja pelata se läpi uudestaan.

Edellisellä pelikerrallani päätin kuitenkin kiinnittää tarinassa huomioni johonkin, mihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota: siihen, miten Sly Cooperin tarinaa kerrotaan pelimekaniikoilla. Tämän pelisarjan tarina on yksi kaikkien aikojen suosikkitarinoistani. Voisin siksi kommentoida sitä vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta tässä postauksessa haluan keskittyä siihen, miten pelimekaniikat voivat olla yksi tarinan kerronnan osista.

Sly Cooper and the Thievius Raccoonus

Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly the Raccoon, tai Sly Cooper and the Thievius Raccoonus, pääsemme ensikertaa tutustumaan tähän kaikkien rakastamaan pesukarhuun, häneen ystäviinsä Bentleyyn ja Murrayyn, sekä heitä jahtaavaan poliisiin, Carmelita Montoya Foxiin. Tässä pelissä Sly on 18 vuotias, eli juuri ja juuri aikuinen. Tämä näkyy liikkeissä, joita Sly voi tehdä edetäkseen pelissä. Hän on itsevarma, janoaa toimintaa, ja on aina valmis taistelemaan. Hänellä ei ole kovinkaan paljoa kokemusta kentältä, vaikka onkin selvästi harjoitellut varasliikkeitään jo kauan. Slyn kokemattomuuden huomaa pelimekaniikoista puhuttaessa parhaiten siitä, että hän kuolee yhdestä, kahdesta, tai kolmesta vihollisen iskusta, riippuen siitä, kuinka monta hevosenkenkää hänellä on mukanaan. Tämä mekaniikka turhautti tietyissä tehtävissä, etenkin, kun pelasin tätä peliä lapsena, mutta koko trilogian tarinankerronnan kontekstissa osaan nykyään todellakin arvostaa tätä valintaa. Sly ei ole vielä yhtä kestävä kentällä kuin myöhemmissä peleissä. Lisäksi tämän pelin vartijat huomaavat Slyn paljon helpommin kuin seuraavien pelien vartijat, joten Slylla on toki myös hiiviskelyssä petrattavaa. 

Bentleykin saa tässä pelissä hiukan kehitystä, monista eniten pelin lopussa. Minun mielestäni hän kuitenkin saa tässä pelissä suhteellisen paljon kehitystä, kun peli sijoitetaan osaksi koko trilogiaa. Tässä ensimmäisessä pelissä Bentley toimii lähinnä ohjeen antajana ja tietojen kerääjänä turvallisen välimatkan päästä. Hänenkin nuoruutensa ja naiiviutensa on kuitenkin erityisen näkyvää tässä pelissä. Bentley toimii ryhmän aivoina ja suunnittelijana, mutta tässä pelissä hänen suunnitelmansa eivät vielä ole kovin pitkälle kehitettyjä. Sen huomaa siitä, että monessa kentässä Slyn on vain improvisoitava itselleen avaimet, joilla hän pääsee etenemään kentästä kenttään. Bentleyn suunnitelmat eivät ole yhtä pitkälle mietittyjä kuin myöhemmissä peleissä, mutta hän on kuitenkin selvästi ryhmän aivot jo tässä osassa. 

Murraysta ei tässä pelissä ole valitettavasti kovinkaan paljoa sanottavaa. Hän pääsee kentälle vain muutaman kerran, suurimmaksi osaksi joko Slyn pelastettavaksi, tai sitten ajamaan autolla kilpaa. Autolla ajo mekaniikka kertoo Murraysta vain sen, että hän on todella kiinnostunut autoista, ja että hän on loistava kuski. Tehtävät, joissa Slyn täytyy auttaa Murrayta selviytymään avaimen luo taas eivät auta luomaan Murraysta kuvaa porukan lihaksina. Toki, hänkin on tässä pelissä todennäköisesti suurinpiirtein saman ikäinen kuin Sly, joten on luonnollista, että hänkin on hiukan naiivi, kokematon, ja nämä uudet tilanteet jännittävät häntä.

Sly Cooper ja Konnakopla

Pelisarjan toinen osa, suosikki Sly pelini, on kehittänyt kaikkia hahmoja eteenpäin huimasti. Lisäksi tämän pelin tarinan aikana koko kopla kasvaa ihmisinä mielestäni kaikkein eniten. Konnakoplan tarinassa Sly on 20 vuotias, joten ensimmäisen pelin tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Kahdessa vuodessa koko porukka on ehtinyt kasvaa ja kehittyä paljon kokeneemmaksi rötöstelyssä. Kyseisten vuosien aikana he ovat tehneet pienempiä konnuuksia, ja selkeästi alkaneet löytää oman varasjoukkonsa identiteettiä. Heistä huomaa myös, että he ovat pohtineet paljon omia moraalejaan ja sitä, millaisia rikollisia he haluavat olla. 

Aivan ensiksi on mainittava se, että koko koplalla on nyt käytössä health bar, eli he pystyvät nyt ottamaan vihollisilta vastaan useamman iskun ennen kuin he kuolevat. Tämä on loistava kehitys, ja kertoo hahmoista sen, että he ovat treenanneet mahdollisia taistelu tilanteita varten ja jopa porukan fyysisesti heikoin jäsen Bentley kykenee selviämään muutamasta iskusta. Nyt myös Murray on paljon hyödyllisempi ja kokeneempi kentällä. Hän on treenannut todella paljon, ja tässä pelissä hän ansaitsee maineensa koplan lihaksina, kun isommatkin vartijat kuolevat vain kahdesta Murrayn iskusta. 

Tämän pelin keikoissa on paljon vaiheita ja suunnitelmallisuutta, mitä ensimmäisen pelin keikoissa ei ollut. Bentley on itsekin uskaltautunut kentälle yhä useammin ja useammin, joten hänen on myös itse paljon helpompi luoda suunnitelmia. Itse kentällä olleena, hän osaa suunnitella keikat paljon realistisemmin kuin aiemmin. Lisäksi hänen suhteensa Slyn ja Murrayn kanssa on syventynyt, joten hän tuntee omat ja koplansa vahvuudet paremmin. Esimerkkinä tästä on muunmuassa se, että pelin alussa Murray saa muutaman ampumiskeikan. Pelin loppupuolella Bentley antaa Murraylle enemmän ja enemmän vahvuutta ja tappelua vaativia tehtäviä sen sijaan, että Murray joutuisi itse räiskimään aseilla, jotka toimivat varmaan samoin kuin hänen vanha perunapyssynsä. Bentley itse taas alkaa ottamaan enemmän vastuuta erilaisista ampumiskeikoista. Tämä kertoo siitä, että Bentley löysi jälleen itseltään uuden vahvuuden. 

Minusta Slyn osiot saavuttavat tässä pelissä parhaiten hiiviskelypelin ytimen. Vaikka Slyn on välillä jäätävä taistelemaan, pelaajaa kuitenkin kannustetaan pysyttelemään varjoissa Slylla pelatessa. Hän on selkeästi oppinut paljon virheistään viime pelissä ja kasvanut aikuisemmaksi. Ensimmäisen pelin erikoisliikkeet eli tehosteet olivat hiukan sekalaisia. Tässä pelissä tehosteet (niin ostetut kuin kassakaapeista löydettävät) kuvaavat kuitenkin sitä, että Sly on oppinut käyttämään niitä hyödykseen paremmin. Tehosteita voi valita valikosta käyttöön R2, L1 ja L2 näppäimille, eli ei-passiivisia liikkeitä on saatavilla vain kolme saman aikaisesti. Tämä pätee kaikkiin hahmoihin. Pelaajan on siis suunniteltava tarkkaan, mitä niistä käyttää ja milloin (jos käyttää). Se kertoo kaikista hahmoista sen, että he ovat suunnitelmallisempia, ja tuntevat omatkin voimansa paremmin. 

Sly Cooper ja konnien kunnia

Trilogian viimeinen osa, Konnien kunnia, tuo Cooperin koplan tarinan päätökseen. Pääkolmikollamme ei ole tässä pelissä kovinkaan montaa muutosta pelimekaniikan saralla verrattuna Konnakoplaan. Tässä osassa on kuitenkin paljon uusia hahmoja, jotka tuovat itsessään mukanaan monia uusia mekaniikkoja. 

Yksi pääkolmikkoamme koskeva muutos tässä pelissä, joka kertoo mielestäni päähenkilöiden kasvusta, on keskustelumekaniikka. Sly, Bentley, sekä Murray saavat kaikki vähintään yhden keskustelun hoidettavaksi, jossa pitää suostutella, manipuloida, tai harhauttaa keskustelun toista osapuolta. Keskustelut on kirjoitettu niin, että vaikka valitsisi väärän vaihtoehdon aluksi, niin pian tulee kuitenkin pakostikin valittua oikea vaihtoehto. Cooperin jengi ei siis enää tyydy pelkästään varjossa toimimiseen, vaan käyttävät myös keskustelukykyjään saavuttaakseen tavoitteensa. Minusta erityisesti Bentleyn manipuloiva luonne, sekä itsetunnon nousu näkyvät hänen keskustelutehtävissään todella vahvasti. Hän menee ja koettaa provosoida ensimmäisestä pelistä tuttua Kovanaamaa, joka on pientä pyörätuolissa istuvaa Bentleyä monta kymmentä kertaa isompi. Tämä on todella suuri kehitys Bentleylle, joka istui koko ensimmäisen pelin ajan kauhuissaan Cooperin koplan pakussa piilossa, kun Sly hoiti kaiken työn. Kuka olisi uskonut, että heiveröisestä Bentleystä olisi joskus haastamaan kyseinen lihaskimppu tappeluun?

Konnien kunniassa loistaa koko koplan välinen yhteistyö. Toki Konnakoplassakin oli yhteistyökeikkoja, mutta Konnien kunnian yhteiskeikat ovat vielä paremmin kirjoitettuja, ja myös näiden tehtävien mekaniikat luovat pelaajalle nerokkaasti tunteen siitä, että tämä on oikeasti yhteistyötä. Monien yksi suosikkitehtävistä tässä pelissä onkin juuri tämän yhteistyöaspektin takia Limonadiraivo. Kyseisessä tehtävässä kopla osallistuu limonaadibaarissa limonaadinjuonti kilpailuun, joka päättyy kuitenkin baaritappeluun. Pelaaja pääsee pelaamaan jokaisella koplan jäsenellä ja hakkaamaan vartijoita, kunnes tason pääpomo tulee haastamaan koplan. Pomo on liian vahva, eikä Sly voi normaalisti vahingoittaa häntä. Slyn on siis johdatettava pomo vuorotellen Bentleyn ja Murrayn ansoihin, jotta voisi saada pomon voitettua. Tämä on yksi koko pelisarjan huippukohdista myös minulle.

Tarinallisesti minulla ei ole paljoa sanottavaa pelin sivuhahmojen pelimekaniikoista, koska heillä pääsee pelaamaan suhteellisen vähän. Toki nämä mekaniikat kuvastavat hyvin jokaisen hahmon persoonaa, mutta pelattavia hahmoja on niin paljon, etteivät kaikki ehdi kuitenkaan loistaa. 

Viimeisenä tästä pelistä on mainittava aivan upeat kohdat, joissa uudelleen luotiin ensimmäisen pelin taisteluita, mutta ne muokattiin sopiviksi Konnien kunnian tarinan kontekstiin. Molemmat esimerkkini ovat neljännessä jaksossa, jossa Bentley haluaa tuoda Pandakunkun, yhden Slyn isän murhaajista, mukaan koplaan isoa keikkaa varten. Sly on tätä vastaan, mutta Bentley saa suostuteltua hänet. Sitten pääsemmekin näkemään Sly 3 version Sly 1 Pandakunkun taistelusta. Se ei kuitenkaan ole vain Slyn ja Pandakunkun taistelu, vaan tässä käytetään taistelun sijaan aiemmin mainittua keskustelutekniikkaa. Sly puhuu järkeä Pandakunkulle, jolloin tämä tulee tajuihinsa ja suostuu neuvottelemaan koplan kanssa.

Toinen pelimekaniikka viittaus ensimmäiseen peliin tulee myöhemmin samassa kentässä, kun Murray löytää Cooperin koplan pakun ja koettaa tuoda sitä turvapaikkaan. Pandakunkku alkaa ampua ilotulitteillaan vartijoita, jotka koettavat estää Murrayta. Tämä on loistava kontrasti siihen, kuinka Slyn piti useamman kerran auttaa Murrayta ampumalla vartijoita ensimmäisessä pelissä. Pelaaja saa kuitenkin olla Murraysta todella ylpeä, koska enää häntä ei suojella raketein siksi, että hän vahingossa ja naiivisti olisi joutunut vaaraan yrittäessään olla kuin Sly. Tässä Murray on päättänyt saavuttaa päämääränsä, koska hän ei halua enää eroon pakusta, joten Pandakunkun on autettava häntä. Tämä mekaniikka osoittaa siis Murrayn hahmokehityksen todella hienosti.

Sly Cooper-pelisarja on lempipelisarjani, ja minun on vaikea uskoa, että vietämme jo sen 20. juhlavuotta. Olen upottanut tähän analyysiin paljon aikaa, koska mielestäni tämä, jos mikä, pelisarja todellakin ansaitsee sen. Lisäksi, minua kiinnostaa todella paljon erilaiset tarinan kerronnan muodot. Minusta Sly Cooper kertoo tarinaa upeasti niin monella eri tasolla, että siitä saisi irti useammankin postauksen. 

Mitä mieltä itse olet tämän pelin tarinasta? Millaista tarinan kerrontaa arvostat peleissä eniten?

Top 3 ystävykset

Maanantaina juhlistetaan ystävänpäivää. Ystävät ja ystävyys ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, ja ystävyys on tuonut elämääni erittäin paljon iloa ja valoa vuosien aikana. Minusta on upeaa, että vaikka maailmalla 14. helmikuuta tunnetaan rakastavaisten päivänä, Suomessa tuona päivänä juhlistetaan myös ystävyyttä. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa postauksen suosikki ystävyksistäni eri medioissa. Nämä kumppanukset, jotka olen listannut, ovat kaikki vaikuttaneet minuun syvästi, ja palaankin näiden kyseisten sarjojen tai pelien pariin usein. Tässä postauksessa haluan siis ylistää ystävyyttä, ja erityisesti näitä ruudulla näkemiäni ystävyyksiä.

1. Sly, Bentley, Murray (Sly Cooper Trilogia)

Tämän kolmikon seikkailun olen pelannut läpi niin monta kertaa, etten edes itse ole pysynyt laskuissa. Orpokodissa toisensa tavanneet Sly, Bentley, ja Murray varttuivat yhdessä, ja aloittivat rikollisen uransa yhdessä aikuisina. Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly Cooper and the Thievius Raccoonus tämä kolmikko aloittaa seikkailunsa. Tässä pelissä näemme lähinnä Slyn ja Bentleyn välisen ystävyyden paremmin. Sly on ainoa, joka uskaltautuu kentälle, lukuunottamatta muutamaa tehtävää, joissa Murray hankkiutuu hankaluuksiin auttaakseen Slyta saamaan avaimet edetäkseen seuraaviin kenttiin. 

Koplan ystävyys alkaa näkyä selvemmin ja kukoistamaan trilogian toisessa osassa, joka onkin sopivasti nimetty Sly Cooper ja Konnakopla (Band of thieves). Kaikki kolme pääsevät kentälle näyttämään taitojaan erilaisissa tehtävissä, eli keikoissa. He kohtaavat yhdessä vaikeuksia, kokevat onnistumisia, epäonnistumisia, vitsailevat, ja kasvavat yhä läheisemmiksi. Ystävyyden kohokohtia tässä pelissä on erityisesti jaksossa 4, kun Bentleyn on pelastettava Sly ja Murray vankilasta. Tämän kyseisen jakson loppu cutscene näyttää sen, kuinka paljon nämä kolme oikeasti toisistaan välittävät.

Pelisarjan kolmas osa Konnien kunnia (Honour among thieves) kruunaa tämän ystävyyden lopullisesti yhdeksi median parhaista ystävyyksistä. Kun Bentley on joutunut edellisen pelin lopussa pyörätuoliin, Murray syyttää itseään, ja kolmas peli alkaakin siitä, kuinka Sly ja Bentley koettavat saada vaaleanpunaisen ystävänsä takaisin tiimiin. He onnistuvat, ja alkavat kasata koplaan lisää jäseniä. Tässä pelissä kolmikon ystävyys on nerokkaasti upotettu myös pelin keikkoihin, kuten Sitruunaraivo. Kyseisessä keikassa kaverukset haastavat paikalliset kaivostyöläiset limonaadin juontikilpailuun limonaadibaarissa. Se kuitenkin päättyy baaritappeluun, jossa pelaaja pääsee mäiskimään vihollisia koplan kaikilla jäsenillä. Muita kohokohtia, jotka vahvistavat tätä kolmikkoa, ovat esimerkiksi Bentleyn kateus Slyta kohtaan, joka kärjistyy, kun Tohtori M väittää Slyta itsekkääksi huijariksi. Murray kuitenkin puhuu Bentleyn ympäri, muistuttaen, että he kaikki olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. 

Cooperin koplan ystävyys on yksi niistä syistä, miksi palaan aina tämän pelin pariin. Tämä bromance on niin upeasti kirjoitettu, että sitä ei voi kuin rakastaa. Sly, Bentley ja Murray eivät ole vain ystäviä, he ovat veljiä, eikä mikään voi erottaa heitä. Ei edes pelisarjan neljäs peli, josta tässä blogissa ei puhuta.

2. Jeremy, Odd, Ulrich, Yumi, ja Aelita (Code Lyoko)

Code Lyoko, toinen nostalginen tarina lapsuudestani, oli myös lisättävä tähän listaan. Katsoin hiljattain koko sarjan uudestaan, ja olin todella iloinen saadessani tajuta, että tämä sarja on todellakin yhtä upea taideteos kuin miltä se tuntui silloin, kun katsoin sitä lapsena. 

Tämä sarja kertoo viidestä yläaste-ikäisestä oppilaasta, jotka löytävät eräänä päivänä koulunsa läheisestä tehtaasta supertietokoneen. Supertietokoneen sisällä on Aelita niminen tyttö, joka elää supertietokoneen sisäisessä maailmassa: Lyokossa. Jeremy, Odd, Ulrich, ja Yumi tutustuvat tähän virtuaaliseen maailmaan. Samalla he kuitenkin vahingossa vapauttavat Xana nimisen entiteetin, jolla on pahat mielessä.

Tämä sarja sisältää 97 jaksoa, jotka on jaettu 4 kauteen ja kaksiosaiseen spesiaaliin, joissa paljastetaan tarinan alkuperä. Vaikka Code Lyoko onkin sci-fi seikkailu, tämän viisikon välinen ystävyys on yksi realistisimmista mediassa näkemistäni ystävyyksistä. Katsojille näytetään koko porukan yhteinen dynamiikka, sekä porukan sisäiset dynamiikat jokaisen yksilön välillä. Code Lyokon hahmot ovat kaikki todella mieleenpainuvia ja valloittavia persoonia, vikoineen ja vahvuuksineen. Minusta tämän tarinan kirjoittajat ovat myös ottaneet hyvin huomioon päähenkilöidensä iän. Heillä on aina välillä lapsellisia riitoja, vaikeuksia sanoittaa tunteitaan, mitä ei helpota tasapainoilu maailman pelastamisen ja koulun käynnin välillä. 

Tästä porukasta on todella helppo tykätä. Sarjan viimeinen jakso sai minut jopa hiukan kyynelehtimään, kun Lyoko soturit epäröivät supertietokoneen sammuttamisen kanssa, ja saimme nähdä useamman montaasin jokaisen hahmon hyvistä hetkistä. Koko sarjan ajan olin tietenkin tykästynyt näihin hahmoihin joka jaksolla yhä enemmän, mutta tämä viimeinen jakso oli kirsikka kakun päällä yhden lyhyen keskustelun ansiosta. Jeremy koettaa perustella Yumille sitä, miksi häntä pelottaa sulkea supertietokone. Hän sanoo, että sammuttaessaan sen, hän pelkää sammuttavansa myös porukan välisen ystävyyden. Tähän Yumi vastaa sanomalla: "Ei näin vahvaa ystävyyttä voi sammuttaa." Kaikkien porukan kokemien seikkailujen jälkeen, tämä kohta osuu sydämeen todella syvälle. Siksi rakastan näitäkin ystävyksiä erittäin paljon, ja tulen katsomaan sarjan uudelleen taas joskus.

3. Sydney Novak ja Stanley Barber (I am not okay with this)

Tämä kaksikko on peräisin Netflixin I am not okay with this sarjasta, joka kertoo Sydneyn salaperäisestä tajunnanräjäyttävästä supervoimasta. Sydney on 17-vuotias nuori naisen alku, joka elää kolmestaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän koettaa parhaansa mukaan kahlata sen todella sokkeloisen ja pimeän metsän läpi, joka on teini-ikä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Hänen elämäänsä ei yhtään helpota se, että hänen isänsä on kuollut, ja Sydney on siitä surun murtama. 

Stanley Barber on saman ikäinen naapurinpoika, joka on hiukan ihastunut Sydneyyn. Hän on erittäin mukava ja huoleton poika, joka todella välittää Sydneystä. Sydney on hiukan hämmentynyt Stanleylta saamastaan huomiosta, ja päätyy jonkinlaiseen suhteeseen tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa sekavia tunteitaan Stanleyta kohtaan, vaikka tietääkin, ettei kyseessä ole minkäänlainen romanttinen tunne. Lopulta Sydney kuitenkin tajuaa eräissä juhlissa syyn sille, miksei pidä Stanleysta romanttisesti, vaikka Stanleysta on tullutkin hänelle todella tärkeä.

Minusta Stanley ja Sydney ovat todella upeasti kirjoitetut ystävät. Monesti romanttiset draamat eivät ole iskeneet minulle kovin syvälle juuri sen takia, että jos parisuhde hahmojen välillä ei onnistu, he vain unohtavat toisensa, vaikka vannoivatkin juuri toisilleen suurinta rakkautta muutamaa kohtausta aiemmin. I am not okay with this-sarjassa Sydneyn ja Stanleyn suhde kehittyy pikkuhiljaa, ja näemme, miksi Stanley välittää Sydneystä ja toisin päin. Silloinkin, kun Sydney päätyy torjumaan Stanleyn romanttiset elkeet, ja kertoo haluavansa olla ystäviä, Stanleyn reaktio on se, mikä sai minut rakastumaan tähän sarjaan ja parivaljakkoon. Stanley ei suutu, vaikka häntä selkeästi harmittaakin. Hän kunnioittaa Sydneyn päätöstä, eikä hän yritä saada tätä muuttamaan mieltään. Hän ottaa Sydneyn ystävyyden vastaan ilolla, ja on koko sarjan loppuun asti Sydneyn tukena, niin kuin hyvä ystävä oikeassakin elämässä olisi.

Stanleyn ja Sydneyn välinen lovers to friends-tarina on minusta loistava. Näitä tarinoita olen nähnyt mediassa todella harvoin, joten arvostan sitä suuresti, kun jossain tarinassa pääsen näkemään sen. I am not okay with this on kaikin puolin mahtava tarina, mutta minusta Sydneyn ja Stanleyn matka aitoon ja syvään ystävyyteen on yksi sen parhaista puolista.

Mediassa on paljon muitakin minua koskettaneita ystävyksiä ja tarinoita erilaisista ystävyyksistä, koska on miljardeja tapoja olla hyvä ystävä. Tässä listassa mainitsin siis muutaman tarinan ystävyydestä, jotka ovat jääneet minulle mieleen monesta eri syystä. Suosittelen näitä kaikkia katseltavaksi ja pelattavaksi erittäin lämpimästi. Vaikka kaikki tarinoiden hahmot ovatkin fiktiivisiä, niin ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun, ja heidän ja heidän tarinoidensa seuraan palaaminen on aina yhtä ihanaa. Ehkä ystävänpäivänä voisinkin siis katsoa jonkin näistä uudelleen!

 Millaisia tarinoita ystävyydestä olet itse nähnyt/pelannut/lukenut? Mikä ystäväporukka tai parivaljakko on mediassa sinun suosikkisi?

Hyvää ystävänpäivää!

2022 odotukset

Ensi vuosi tuo mukanaan paljon uusia asioita, joita odotan innolla. Tässä on lyhyt lista asioista, joita todella odotan 2022 vuodelta.

Martta Kaukonen: Sinun varjossasi

Kaukosen esikoisteos Terapiassa, josta tein myös oman postauksen, on yksi parhaista trillereistä, jonka olen lukenut. Kuvitelkaa vain, kuinka innoissani olin, kun BookBeatiin ilmestyi ilmoitus, että Kaukoselta julkaistaisiin toinen kirja 2022. Tämä kirja sivuaa kuvauksen mukaan saman tyylisiä aiheita kuin Kaukosen ensimmäinen teos. Sen päähenkilöitä ovat kuusikymppinen Maaria Lauttasaaresta, näyttelijä Minna, koulussa ennen loistavasti menestynyt Suvi, ja feministinen performanssitaiteilija Roni. He muodostavat ryhmän, joka ei suostu pysymään hiljaa #MeToo-kampanjan ansiosta. Kirjan kuvaus päättyy kysymykseen: "Voivatko ryhmäläiset luottaa toisiinsa, ja ajaako heitä oikeudenmukaisuuden jano, vai kostonhimo?" Kuulostaa siis erittäin lupaavalta!

Life is strange 1 remastered

Selailin mielenkiinnosta myös ensi vuonna julkaistavia pelejä. Life is strange-sarjan suurena fanina minua ilahdutti suuresti, kun näin 2022 julkaistavien pelien listalla LIS1 remastered. Tämä peli on minulle jo nyt nostalginen, vaikka pelasinkin sen ensimmäistä kertaa aivan lukion alussa. Sen tarina kertoo todella kauniin sanoman ystävyydestä ja rakkaudesta. Max Caulfield tajuaa valokuvaamistunnillaan, että hänellä on mysteerinen voima matkustaa ajassa taaksepäin, ja hän koettaa käyttää tätä voimaansa estääkseen lapsuudenystäväänsä Chloea kuolemasta, samalla yrittäen välttää uhkaavaa tornadoa, ja selvittäen Chloen ystävän Rachelin katoamista. Vaikka tässä tarinassa ja sen hahmorakennuksessa on omat aukkonsa, tämä peli on todella lähellä sydäntäni. Arcadia Bay on tavallinen kaupunki, mutta siellä asuu paljon rakastettavia hahmoja.

Helluva boss 2. kausi

Vaikka Helluva Bossin ensimmäinen kausi ei ole vielä pulkassa, sen toinen kausi on jo saanut oman trailerinsa. En todellakaan malta odottaa sitä, että pääsen näkemään mitä Vivziepopilla on varastossa meille syntisille sarjan faneille. Trailerin perusteella voimme odottaa, että saamme tietää lisää Blitzon menneisyydestä, hänen lapsuudestaan, ja seikkailuistaan ihmismaailmassa ennen IMP:n perustamista. Minua kiinnostaa erityisesti Blitzon ja Fizzerallin suhde. Yllätyksekseni, ilokseni, trailerissa oli myös Moxxie oletettavasti ryöstämässä pankkia, tai jotain muuta arvokasta aivan uuden tuntemattoman hahmon kanssa. Olen nähnyt spekulaatiota, että tämä voisi mahdollisesti olla taustatarina sille, miten Millie ja Moxxie tapasivat toisensa. Myös Striker tekee paluun tässä trailerissa. Hän taistelee Millietä ja Moxxieta vastaan, ilman Blitzoa paikalla. Ymmärrettävästi Striker kantaa kaunaa heitä kohtaan Harvest Moon festival jakson tapahtumien jälkeen. Olen erittäin innoissani tästä uudesta kaudesta, koska sarjan hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, Striker on yksi lempipahiksistani, ja koska haluan lisää hahmolauluja.

 Hazbin hotel 1. kausi

Vivziepopin sarjojen fanit pääsevät todella nauttimaan vuodesta 2022. Hazbin hotelin ensimmäinen kausi tulee vihdoinkin julki A24 ansiosta. Sarjan pilotti jakso julkaistiin jo kaksi vuotta sitten Youtubessa, ja on kerännyt sinä aikana 70 miljoonaa katselukertaa. Vaikka olemmekin saaneet ikäviä uutisia siitä, että suuri osa alkuperäisistä ääninäyttelijöistä vaihtuvat, odotan tätäkin. Tietenkin rakastan näitä alkuperäisiä ääninäyttelijöitä, ja siinä menee varmasti aikaa, että totun uusiin ääniin, mutta haluan antaa näille uusille äänille mahdollisuuden. Minulle tärkeintä Hazbin hotelissa on kuitenkin tarina ja hahmot. Lisäksi voin tukea alkuperäisiä ääninäyttelijöitä ja seurata heidän uraansa sosiaalisesta mediasta muutenkin. Olen kiitollinen siitä, että Hazbin hotel pilotin ansiosta tutustuin moneen uuteen ääninäyttelijään, joita nyt fanitan, ja seuraan innolla muitakin projekteja, joissa  he ovat olleet mukana. Minulla on suuri luotto Vivziepopiin ja tähän sarjaan. 

Mitä sarjoja/pelejä/kirjoja sinä odotat 2022 vuodelta? Oletko yhtä innoissasi tässä postauksessa mainitsemistani tarinoista?

Hyvää uutta vuotta!