Mikä tekee Sly Cooper-peleistä erityisiä? (Osa 1 - Hahmot)

En palaa kovin usein jo kokemieni tarinoiden pariin kokeakseni niitä uudestaan. Yleensä, kun olen katsonut, lukenut, tai pelannut jonkun tarinan läpi, lasken sen alas todeten, että olipa hyvä kokemus. Sitten kirja, sarja, leffa, tai peli jää usein keräämään pölyä kirjahyllyyn, tai se hukkuu Netflixin katalogissa kaiken muun alle. Näin ei kuitenkaan todellakaan käynyt erään pelisarjan kanssa.

Sly Cooper trilogia on ollut mukanani lähestulkoon koko elämäni. Pelasin sen läpi ensimmäisen kerran alakouluikäisenä veljeni kanssa jaetulla Playstation 2 konsolilla. Aivan ensimmäinen Sly pelini oli trilogian viimeinen peli, josta etenin Konnakoplaan, eli toiseen osaan ja vasta  sitten ensimmäiseen osaan. Pelasin aivan väärässä järjestyksessä, mutta tämän trilogian kanssa se ei haittaa. Tarinaa on helppo seurata missä tahansa järjestyksessä. Pelattuani tämän pelisarjan läpi, en kyennyt unohtamaan sitä, ja palasin sen pariin niin monta kertaa, että kerran pelin toisen osan fyysinen kopio meni jopa rikki. Onneksi vanhempani ostivat kuitenkin toisen kappaleen tätä kyseistä peliä, joten sain lapsuudessa vielä nauttia tästä pelistä uudestaan ja uudestaan.

Nyt, kun juhlimme tämän monelle niin rakkaan pelisarjan 20-vuotispäivää, en voi muuta kuin kirjoittaa postauksen sen kunniaksi. Olen pitkään pohtinut, että mikä on se asia Sly Cooper -trilogiassa, joka saa minut, ja niin monet muutkin pelin parissa varttuneet palaamaan aina takaisin sen pariin. Tällä ja ensi viikolla käsittelen siis postauksissani tätä peliä, ja mikä tekee siitä erityisen. Tässä postauksessa käsittelen sarjan sydäntä: sen hahmoja ja erityisesti sen pahiksia.

Hahmot

Kun mietin sitä, mikä tässä pelisarjassa koukuttaa, ensimmäisenä tulee mieleen tietenkin sen ikoniset hahmot. Pelisarjalle nimensä antanut mestarivaras Sly Cooper, sekä hänen koplaansa kuuluvat Bentley ja Murray, muodostavat unohtamattoman rikollistrion, joka varastaa vain ja ainoastaan toisilta varkailta. Sly Cooper on koplan ketterin jäsen. Hän hoitaa varjostukset, tiedustelun, näpistyksen ja soluttautumisen vaivatta. Hänen olemuksensa on täynnä charmia ja sarkasmia, mutta hän kuitenkin ottaa jokaisen tehtävän vakavasti. Koplan aivoina taas toimii Bentley, joka on aivan yhtä sarkastinen kuin Sly, mutta pienen kokonsa vuoksi, hänestä ei ole fyysisessä tappelussa kovinkaan paljoa vastusta. Hänen vahvuutensa on koplan keikkojen suunnittelu, vastusten tietokantoihin hakkeroituminen, sekä räjähteet ja erilaisten koneiden rakentelu. Murray toimii koplan lihaksina. Hän pärjää fyysisessä tappelussa erittäin hyvin, mutta ei kykene soluttautumaan, tai hiiviskelemään yhtä ketterästi kuin Sly. Hänen sydämensä on täynnä kultaa, ja hän välittää ystävistään syvästi. 

Tämä kolmikko sopii yhteen täydellisesti. He tasapainottavat toisiaan, ja yhden heikkoudet paikataan helposti toisten koplan jäsenten vahvuuksilla. Koplan syvä ystävyys ja sisäinen luottamus toisiinsa luo tosi selkeän kontrastin pelisarjan vihollisiin verrattuna. Varsinkin, kun puhutaan ensimmäisen ja toisen osan rikollisjengeistä. 

Fiendish five

Sly Raccoonissa, eli pelisarjan ensimmäisessä osassa Slyta vastassa on Fiendish five niminen rikollisviisikko. Tämän viisikon jäsenet ovat hyvä kontrasti Cooperin jengille, koska toisin kuin Cooperin jengillä, viisikon yhteistyö ei ole lähellekään yhtä vahvaa. Elämään kyllästynyt rikollisuudesta jännitystä hakeva Raleigh, lapsuudessaan kiusattu lihaskimppu Kovanaama, sekä kiinnostuksen kohteidensa takia syrjitty Miss Ruby paljastavat Slylle muiden rikollisjoukkonsa jäsenten olinpaikat tuosta noin vain hävittyään Slylle. 

Pandakunkku taas ei petä omia tovereitaan, mutta häntä verrataan Slyihin pelisarjan aikana useampaan otteeseen todella vahvasti. Hän on varas, ja ennen ensimmäistä taisteluaan Slyn kanssa, hän sanoo suoraan, että hän ja Sly ovat samanlaisia. Sly toteaa tähän, että heidän välillään on yksi suuri ero: Sly on mestarivaras pitkästä mestarivarkaiden suvusta, kun taas Pandakunkku on valinnut rikollisen uransa tultuaan torjutuksi. Toisin kuin Sly, Pandakunkku on purkanut turhautumisensa viattomiin ihmisiin (tai siis eläimiin). 

Lopuksi on mainittava myös Clockwerk, joka on koko Fiendish fiven takana. Hän kasasi tämän rikollisporukan vihan ja kateuden sokeuttamana. He onnistuivat tappamaan Slyn isän, mutta se onkin ainoa asia, jossa tämä tiimi on onnistunut. Clockwerk, kuten muutkaan Fiendish fiven jäsenet eivät välitä toisistaan. He eivät ole ystäviä. He vain hyötyvät toisistaan, ja kun heidät päihittää, heitä ei enää kiinnosta se, mitä muille tiimin jäsenille tapahtuu. Tämä on täydellinen vastakohta Cooperin jengille, joka kasvaa läheisemmäksi joka pelin myötä.

Klaww gang

Sly Cooper pelisarjan toisessa pelissä, Konnakoplassa, Cooperin jengillä on vastassaan Klaww gang. Toisin kuin Fiendish five, he toimivat yhdessä. Ensimmäisenä Cooperin jengi hoitelee kaikkien fanien rakastaman yökerhoa pyörittävän taidehuijari Dimitrin. Hän väärentää taidetta, ja levittää yökerhossaan maustetta nuorille bilettäjille. Hän ei paljasta mitään muista Klaww gangin jäsenistä, joten Slyn, Bentleyn ja Murrayn on tehtävä itse tiedustelutyötä löytääkseen seuraavan jäsenen: Rajanin. Dimitri on loistava ensimmäinen vastus, koska vaikka hän onkin hauska, ja hänen puheosuutensa ovat täynnä muistettavia one linereita, hän on vakavasti otettava hahmo, joka saa hienon hahmokehityksen pelisarjan kolmannessa osassa.

Rajan on nuori maustelordi (eli lapsiystävällinen versio huumelordista), joka elelee Intiassa. Hän yrittää saada muut vakuuttumaan omasta ylemmyydestään, sekä kuninkaallisuudestaan pitämällä kuninkaalliset tanssiaiset. Sly ja kaverit kuitenkin onnistuvat pilaamaan hänen suunnitelmansa, vaikkakin tiikeri pääsee pakenemaan. Kun kopla onnistuu päihittämään hänet Murrayn tapeltua häntä vastaan, hänkään ei paljasta suoraan mitään muista Klaww gangin jäsenistä. Sly, Bentley ja Murray ovat kuitenkin päässeet näkemään suuren osan vielä jäljellä olevista Klaww gangilaisista Rajanin hienoissa juhlissa.

Kun Rajan on päihitetty, Sly ja Murray saadaan pidätettyä. Bentley jää aivan yksin. Hän saa kuitenkin pian kauhukseen selville, että Slysta ja Murraysta vastuussa oleva vankilanjohtaja Kreivitär on Klaww gangin salainen jäsen. Kreivitär käyttää mausteita hyväkseen hypnotisoidakseen vankeja helpommin, jotta nämä paljastaisivat, minne ovat piilottaneet varastamansa rikkaudet. Tämä saa Bentleyn toimimaan, ja hän onnistuukin vapauttamaan Slyn vankilasta. Yhdessä he yrittävät myös vapauttaa Murrayta, joka onneksi onnistuu lopulta. 

Kukistettuaan seuraavassa jaksossa tämän kammottavan hämähäkin, Cooperin jengi kohtaa vielä kanadalaisen Jean Bisonin, joka on vastuussa mausteiden kuljettamisesta junillaan. Hän on myös mieleenpainuva hahmo, joka haastaa pikkuruisen Bentleyn käsirysyyn. Tämä onnistuu antamaan pienelle älyköllemme paljon itsevarmuutta. Jean Bison on vanhanaikainen, mutta hän on myös älykäs. Toisin kuin Bentley, hän pärjää helposti myös fyysisen voimansa avulla.

Lopuksi vastassa on Arpeggio, joka haluaa kasata Clockwerkin voidakseen saada ikuisen elämän. Hän paljastaa Klaww Gangin koko juonen ja sen, miten jokainen Klaww gangin jäsenistä osallistui siihen. Hän ei kuitenkaan itse ole kuvioissa kovinkaan kauaa, koska Neyla, joka on tähän mennessä pettänyt niin Interpolin poliisit kuin Klaww gangin salaisen jäsenen, pettää nyt myös Arpeggion. Puhun lisää Neylasta hänen omassa kappaleessaan.

Klaww Gang teki yhteistyötä keskenään, mutta mikä erotti heidät sitten Cooperin jengistä? Mikä on se asia, joka auttoi Slyta, Murrayta ja Bentleyä kukistamaan kaikki vastukset, kun taas Klaww gang hajosi palasiksi? Kuten Fiendish fivessakaan, nämä hahmot eivät välitä toisistaan. He hyötyvät toisistaan. Jokaisella on omat itsekkäät syynsä olla mukana Klaww gang operaatiossa. Siksi tämä klaani tulee Cooperin jengin kukistamaksi. Sly, Bentley ja Murray luottavat toisiinsa, tukeutuvat toisiinsa, ja välittävät toisistaan. He eivät ikinä jättäisi toisiaan pulaan. He tekevät todellista yhteistyötä, toisin kuin Klaww gang, jonka jäsenet työskentelevät omien etujensa edistämiseksi.

Neyla

Neyla on yksi Sly -trilogian kieroimmista hahmoista. Hän on poliisi, jonka kanssa Carmelita, Slyta ympäri maailmaa jahtaava toinen poliisi, joutuu tekemään töitä. Neyla on se, joka johtaa Slyn ja jengin Klaww gangin jäljille. Hänellä on täysin samat taidot kuin Slylla, mutta hän on vain poliisien puolella. Hän ei vaikuta jakavan Carmelitan mustavalkoista poliisit-rikolliset maailmankatsomusta, joten Sly alkaa luottaa häneen. 

Koettaessaan tehdä vaikutuksen Carmelitaan, Sly päätyy tanssimaan Neylan kanssa. Neyla kysyykin suoraan, että käyttääkö Sly häntä hyväkseen, minkä Sly myöntää. Jostakin syystä tämä ei hetkauta uutta poliisia lainkaan, hän vaikuttaa jopa hiukan iloiselta asiasta. Juuri tämä johtaa Slyn koplan ensimmäiseen suureen tappioon tässä pelissä: Slyn ja Murrayn pidätykseen. Kopla sortui samaan virheeseen kuin Klaww gang: he käyttivät toista hahmoa hyväkseen edistääkseen omia suunnitelmiaan sen sijaan, että oikeasti ja aidosti välittäisivät Neylasta. Pidän tästä tanssikohtauksesta todella paljon juuri siksi, että se näyttää pelaajalle sen, mikä johtaa Klaww gangin tuhoon: itsekkyys. Neyla onnistuu pidättämään Slyn ja Murrayn seuraavassa jaksossa, koska Sly onnistui hänen avullaan saamaan Carmelitalta tanssin. Neyla onnistuu vakuuttamaan Kreivittären ja Interpolin siitä, että Carmelita on ollut liitossa Cooperin koplan kanssa, jolloin myös Carmelita pidätetään. 

Kaksi jaksoa myöhemmin Neyla pettää myös Kreivittären, mikä sytyttää sodan näiden kahden välille. Jakson lopussa selviää, että Neyla on itsekin Clockwerk osien perässä. Se ei ole suuri yllätys, sillä hän on antanut ymmärtää, että tietää kuinka vakava asia Clockwerk osien kasaaminen olisi. Tässä kohtaa hänen ei enää tarvitse esittää Cooperien liittolaista, joten hän antaa todellisen luonteensa tulla esille. Hän ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen omat päämääränsä. Viimeisessä jaksossa hän paljastaa käyttäneensä kaikkia hyväkseen, ja liittää itsensä Clockwerkiin, luoden Clock-Lan. Hän on lopulta siis aivan yksin, eikä hänellä ole enää ketään jäljellä, josta hän voisi hyötyä. Sly, Bentley ja Murray taas lyöttäytyvät yhteen Carmelitan kanssa kukistaakseen Clock-Lan lopullisesti. He onnistuvat voittamaan Clock-Lan aidolla yhteistyöllä, koska kopla on ottanut opikseen, eikä käytä enää toisia hyväkseen itsekkäistä syistä. Yhteistyö Carmelitankin kanssa johtuu siitä, että Slyn ja Carmelitan välille on syntynyt luottamus, jonka ansiosta he voivat pistää hetkeksi erimielisyydet sivuun, saavuttaakseen yhdessä tärkeämmän päämäärän.

Neyla on täydellinen kontrasti Slylle ja Slyn koplalle juuri tämän takia. Klaww gangin jäsenet hyötyvät toisistaan ja käyttävät toisiaan hyväkseen, mutteivät todellakaan yllä Neylan itsekkyyden tasolle. Siksi Neylan häviö on kaikista suurin ja kohtalokkain. Sly, Bentley ja Murray ottavat opikseen häneltä, ja tajuavat olla käyttämättä muita hyväksi. He tajuavat, kuinka tärkeää aito yhtenäinen luottamus ja välittäminen on, jos halutaan saada yhteistyö toimimaan.

Carmelita

Emme toki todellakaan voi unohtaa Carmelitaa, arvostettua ja työssään menestynyttä poliisia, joka onnistuu nappaamaan rikollisen kuin rikollisen... lukuunottamatta Slyta. Pelisarjan ensimmäisessä osassa hän pidättää jokaisen Fiendish fiven jäsenen Clockwerkkia lukuunottamatta. Konnakoplassa taas hän onnistuu pidättämään Dimitrin, mutta sitten Neyla tahraa hänen maineensa, ja hänen on luotettava Slyn apuun saadakseen maineensa taas puhdistettua. Konnien kunniassa, eli trilogian viimeisessä osassa hän taas pidättää rikollisen rikollisen jälkeen, yhä onnistumatta saamaan Cooperia kiinni.

Carmelita kehittyy pelisarjan aikana todella paljon. Hän oppii katsomaan maailmaa paljon avarammin Slyn ansiosta. Hän on alusta loppuun asti todella intohimoinen työstään, mutta yleensä olosuhteiden pakottamana, hän päätyy tilanteisiin, joissa hänen on muutettava näkemystään ja opittava uutta. Carmelita on todella äkkipikainen ja sanavalmis. Hänellä ei ole ollenkaan vaikeuksia keksiä nasevia vastauksia Slyn flirttailuun. Ensimmäisessä pelissä hän saa suhteellisen vähän kehitystä verrattuna jatko-osiin. Etenkin Konnakoplassa, jossa hän itsekin tulee pidätetyksi, hän joutuu todella koville. Hän ei kuitenkaan lannistu, vaan päättää todistaa syyttömyytensä hinnalla millä hyvänsä. Hän ei todellakaan ole heikko, vaan yksi pelisarjan vahvimmista hahmoista. Konnakoplan lopussa hän onnistuu puhdistamaan maineensa Slyn avulla, ja pieni yhdessä vietetty hetki helikopterimatkalla kohti vankilaa on Carmelitan ja Slyn hahmoille täydellisesti sopiva tapa viettää ensitreffejä.

Kolmannessa pelissä, Konnien kunniassa, Carmelita on taas vauhdissa pidättämässä rikollisia. Hän onnistuu suurimmaksi osaksi pysymään Slyn ja kasvavan koplan kintereillä, vaikka onkin suurimmaksi osaksi taka-alalla. Se, mistä pidän erityisen paljon, on Carmelitan hahmokehityksen loppu. Viimeisessä jaksossa Carmelita päätyy pelastamaan Slyn, ja hoitelee Slyn viimeisen vastuksen itse loppuun. Kukistettuaan tämän, hän auttaa amnesiaa feikkaavan Slyn ulos sukunsa holvista, ja päättää aloittaa uuden yhteisen elämän rakkaan koukkuhäntänsä kanssa. Tämä on minusta todella hieno ja onnellinen päätös tämän äkkipikaisen poliisimme tarinalle. 

Konnien kunnia

Konnien kunniassa vastukset, tai pahikset, eivät toimi enää tiimeissä, kuten aiemmissa peleissä Fiendish five ja Klaww gang. Jokainen pahis toimii itsenäisesti, ja osa vanhoista pahiksista tekee jopa come backin. Tarinan ideana on, että Cooperin jengi lähtee kasaamaan porukkaa, joka voisi auttaa heitä pääsemään käsiksi Slyn suvun holviin ja hänen perintöönsä. Sitä varten Sly, Murray ja Bentley matkustavat ympäri maailmaa saadakseen tämän jengin kasaan. 

Ensimmäisessä jaksossa Bentley ja Sly yrittävät saada Murrayta takaisin jengiinsä. Heitä vastassa on kuitenkin mafiapomo ja oopperalaulaja Don Octavio, joka on saastuttanut Venetsian vedet tervalla. Octavio on yksi pelin kaikista mieleenpainuvimmista pahiksista. Hänet on käsikirjoitettu loistavasti. Hän on tarpeeksi höpsö hahmo, että hänen tarinalleen voi nauraa, mutta samaan aikaan hän on myös vakavasti otettava vastus. 

Pelin teema, anteeksianto, tulee hyvin esille jo tässä ensimmäisessä jaksossa, ja se sidotaan hienosti yhteen Murrayn tarinan kanssa. Octavio on vihainen maailmalle, koska se ei enää kuuntele oopperaa. Niinpä hän koettaa saada kaikki väkivallan ja terrorismin keinoin takaisin oopperan faneiksi. Murray taas on vihainen itselleen, koska ei pystynyt estämään Bentleyn vammautumista. Jakson lopuksi Murray ja Octavio päätyvät nyrkkitappeluun, jonka Murray tietysti voittaa. Octavio päätyy telkien taakse, koska ei suostunut viimeiseen asti antamaan anteeksi maailmalle, ja vain pakenemaan Cooperin jengin kanssa.

Toisessa jaksossa Cooperin jengi koettaa saada koplaansa mukaan Murrayn mentorin, Gurun. Guru on hiukan kliseinen hahmo, mutta pidän hänestä silti. Hän puhuu siansaksaa, mutta muut hahmot ymmärtävät häntä, vaikka pelaaja ei. Hän jää kuitenkin hiukan muiden Cooperin jengin uusien tulokkaiden varjoon. Koplan uusista jäsenistä eniten pääsevät loistamaan mielestäni Penelope ja Pandakunkku. 

Penelope liittyy koplaan, kun Slyn porukka on todistanut hänelle, että he ovat hänen aikansa arvoisia. Hän ja Bentley tapasivat netissä, ja heidän suhteensa oikeassa elämässä alkaa hiukan kiusallisesti heidän tajuttuaan, että kumpikin oli hiukan valehdellut ulkonäöstään. Penelope iskee silmänsä Slyhyn, mutta tarinan edetessä hän huomaa, että hänellä on paljon enemmän yhteistä Bentleyn kanssa. Lopulta hän päätyy rakastumaan Bentleyyn, kun tämä todistaa älykkyytensä ja tunteensa Penelopea kohtaan. Tämä hahmo kehittyy mielestäni myös todella mielenkiintoisella tavalla, ja hänen ansiostaan Bentleynkin tarina saa todella onnellisen ja hienon lopetuksen.

Pandakunkku on ensimmäisen pelin pahis, joka saa mielestäni kaikista mieleenpainuvimman hahmokehityksen. Hän on katkera Slylle siitä, että tuli kukistetuksi. Siitä asti hän on ollut rikkinäinen mies. Kun Sly kuitenkin ilmestyy pyytämään häntä mukaan koplaansa, Pandakunkku ei ole lainkaan ilahtunut. Hän kuitenkin suostuu keskustelemaan asioista, ja liittyy lopulta koplaan pelastaakseen tyttärensä. Hän ja Sly yrittävät tehdä yhteistyötä parhaansa mukaan, mutta on selvää, ettei kumpikaan osapuoli haluaisi olla tekemisissä toisen kanssa. Pandakunkku antaa anteeksi itselleen, ja jonkin verran myös Slylle, muttei kuitenkaan unohda menneisyyttä. Hän kuitenkin osaa pistää menneet sivuun tyttärensä vuoksi, mikä on yksi epäitsekkäimmistä teoista, joita tässä pelisarjassa on nähty.

Lopuksi haluan vielä puhua hiukan yhdestä kaikista muistettavimmista pahiksista: Tohtori M:stä. Hän on täydellinen peilikuva Bentleylle, ja realistinen uhkakuva siitä, mitä Bentleystä olisi voinut tulla, jos hänen ja Slyn välinen ystävyys ei olisi niin vahva. Tohtori M työskenteli Slyn isän koplan aivoina. Syystä tai toisesta Slyn isä ei kuitenkaan ollut hänen sanojensa mukaan hyvä ystävä, jonka vuoksi M on katkeroitunut. Hän kokee oikeudekseen päästä sisälle Cooperin holviin ja käsiksi Slyn perintöön. Kun Sly ja kopla saapuvat Caine saarelle, M yrittää mitä kammottavammilla keksinnöillään ja mutanteillaan päästä käsiksi Slyn keppiin, eli holvin avaimeen. Katkeruuden sokaisemana hän ei kuitenkaan tajua, että olisi saattanut rauhan keinoin päästä jopa Slyn hyvälle puolelle ja mahdollisesti saada sovussa osansa Slyn valtavasta perinnöstä. 

Tässä oli pieni katsaus pelin kaikista muistettavimmista hahmoista Slyn, Bentleyn ja Murrayn lisäksi. Olen käsitellyt näitä trilogian päähenkilöitä muissa postauksissani, joten päätin tässä postauksessa keskittyä eniten juuri pahiksiin, ja miksi hekin onnistuvat omalla panoksellaan tekemään tästä pelisarjasta todella spesiaalin. Ensi viikolla jatketaan vielä Sly-aiheisen postauksen parissa, kun juhlitaan myös Konnien kunnia pelin syntymäpäiviä. Todella mahtavaa ja upeaa syntymäpäivää lempipelisarjalleni!

Miten Fiktiofanin kynästä syntyi? - Blogin vuosipäivä

Fiktiofanin kynästä vietti tiistaina ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Olen pitänyt tätä blogia nyt jo vuoden, mikä tuntuu todella uskomattomalta. Bloggaamisesta on vain vuodessa tullut osa elämäni, ja olen sen ansiosta päässyt jakamaan omia mielipiteitäni ja pohdintojani monista suosikkiasioistani. Blogin ylläpitäminen on opettanut minulle paljon uutta kirjoittamisesta, omasta fiktiomaustani, sekä tietenkin itse bloggaamisesta. Tämä postaus on siis hiukan erilainen, koska se käsittelee Fiktiofanin kynästä -blogin tarinaa, joka ei ole fiktiivinen, vaan aivan oikea.

Alku ja nimen synty

Kuten lukijoilleni on varmasti selvää, rakastan fiktiota sen monissa eri muodoissa. Elokuvat, sarjat, kirjat, sarjakuvat, pelit, olen todella kaikkiruokainen median suhteen. Kunhan tarina herättää jonkinlaisia tunteita, ja sitä voi analysoida, sillä on mahdollisuus päätyä tänne käsittelyyn. Kun kuluttaa mediaa yhtä laaja-alaisesti kuin minä, kaikesta lukemastani, katsomastani tai pelaamastani on hankalaa päästä keskustelemaan muiden kanssa. 

Netti on täynnä foorumeita, fanisivuja ja videoita liittyen näihin mielenkiinnon kohteisiini, ja toki niissäkin voi jakaa omia näkemyksiään kyseisestä asiasta esimerkiksi kommenttikentässä. Kommentit ovat kuitenkin suhteellisen rajoittavia, kukaan ei jaksa lukea kolme sivua pitkää kommenttia, ja vielä kaiken lisäksi vastata siihen omalla näkemyksellään. 

Kavereiden kanssa pääsee toki jutustelemaan monista kokemistani tarinoista, mutta ei läheskään kaikista. Kuten minullakin, heillä on omat makunsa median suhteen. Erilaisuus on todella hieno asia, ja vaalin sitä. Siksi ymmärrän myös, ettei heitä välttämättä kiinnosta samat tarinat, jotka sytyttävät intoni, avaavat kyynelkanavani, tai herättävät suuria ajatuksia. Istuin ystäväni kanssa kahvilassa miettimässä juuri tätä dilemmaa. En halua tuputtaa ystävilleni asioita, joiden tiedän tylsistyttävän heitä. Sitten ystäväni keksi hienon idean: perusta blogi! 

Ystäväni ehdotuksesta aloin ideoimaan nimiä blogilleni. Tein listan asioista, joita halusin käsitellä postauksissani. Mitä blogini tulisi käsittelemään? Millaisin sanoin kyseistä aihetta voisi kuvata? Mitkä sanat voisivat kuvata kaikkea sitä, mistä haluan kirjoittaa? Millaisia sanoja näihin sanoihin voisi liittyä? Laadittuani pitkän listan erilaisia sanoja ja ssynonyymeja, aloin yhdistelemään sanoja tästä pitkästä listasta. Sieltä syntyi todella monta mahdollista nimivaihtoehtoa. Jotkut niistä olivat hyviä, jotkut loistavia, ja joitakin niistä en edes kehdannut kirjoittaa muistiin. Nimivaihtoehtoja oli monia, joten nyt ongelmana oli se, että mikä niistä päätyisi blogini nimeksi. Laitoin listastani kuvaa ystävilleni. He antoivat omia kommenttejaan ja näkemyksiään eri nimistä. Loppujen lopuksi yksi nimi kuitenkin nousi ylitse muiden: Fiktiofanin kynästä. 

Millä alustalla kirjoittaa?

Seuraava askel oli löytää sivusto, jolle halusin alkaa kirjoittamaan. Googlailtuani jonkin aikaa, löysin monta hyvää vaihtoehtoa. Kaikista suosituimmat vaihtoehdot olivat kuitenkin WordPress, Blogger, sekä Tumblr. Tumblrista minulla olikin jo jonkin verran kokemusta, ja tiesin miten se toimii. Tiesin siis, ettei se vastannut oman blogini visiota. 

Käännyin siis WordPressiin. Menin kyseiselle sivustolle, ja aloin testailemaan sitä, miten kyseinen alusta toimii. Sen käyttö vaikutti sellaiselta, jonka opetteluun menisi jonkin verran aikaa, mutta se ei kuitenkaan ollut liian hankala. Lopulta päädyin kuitenkin tyrmäämään tämänkin sivuston, koska vuoden ilmaisen kokeilun jälkeen se maksaisi. WordPressin hinnat eivät ole ollenkaan kalliita, mutta halusin kuitenkin löytää mieluiten ilmaisen alustan. 

Päädyin siis Bloggeriin. Blogger on ollut minusta todella kätevä ja helppokäyttöinen, sekä ilmainen. Oman blogin ulkoasun muokkaus on suhteellisen simppeliä, ja uusia postauksia on helppo luoda. Blogini näytti omaan silmääni juuri sellaiselta kuin toivoinkin, joten hyppäsin suoraan asiaan. Kirjoitin ensimmäiset postaukseni, ja siitä se lähti!

Mistä kirjoittaa?

Varsinkin bloggaamisen alkuvaiheilla oli todella helppoa keksiä aiheita, joista kirjoittaa. Minulla oli niin paljon aiheita, ideoita, sekä sanottavaa takaraivossa, että tekstit syntyivät kuin itsekseen. Yksi postaus viikossa on tuntunut todella hyvältä tahdilta alusta asti. Siitä muodostui pikku hiljaa rutiini. Joka viikon alussa aloin jo mielessäni pikku hiljaa hauduttelemaan seuraavaa aihetta, josta kirjoittaa. Sitten siirryin kirjoittamiseen, ja valitsin julkaisupäiväkseni perjantain. Pidin myös useampaa listaa, joihin kirjoitin muistiin mahdollisia postauksen aiheita. Tällä rutiinilla olen saanut aikaiseksi jo monta kymmentä tekstiä, ja lisää on toki tulossa. 

En tietenkään kirjoita kaikista kuluttamistani tarinoista, joten miten valitsen ne tarinat, joista haluan kirjoittaa? Vapaa-ajallani kulutan toki paljon erilaisia tarinoita. Jotkut niistä jäävät kesken, jotkut saan ahmittua todella nopeasti, ja toiset ovat jotakin tältä väliltä. Kaikista suurin syy sille, miksi tietyt tarinat päätyvät kuitenkin aiheiksi blogiini on se, että ne herättivät minussa jotakin. Ne aiheuttavat vahvoja tunteita, minulla on niistä mielipiteitä ja sanottavaa. Maailma on täynnä todella mahtavia tarinoita, jotka jäävät kokematta juuri sen takia, että maailmassa on niin paljon upeita tarinoita. Haluan blogissani hehkuttaa tarinoita, joista pidin, sekä tuoda valoa sellaisille tarinoille, jotka eivät ole niin kovin suosittuja, mutta joiden pitäisi olla. Lisäksi haluan jakaa omia positiivisia, sekä negatiivisiakin kokemuksia monenlaisten tarinoiden parissa muiden kanssa. 

Upea ensimmäinen vuosi

Ensimmäinen vuoteni bloggaajana on ollut todella antoisa. Olen oppinut todella paljon kirjoittamisesta, ja toki myös itsestäni. Blogipostauksen kirjoittaminen tarinasta, josta pidin, vaatii paljon pohdintaa ja analyysia. Olen siis oppinut katsomaan kuluttamaani mediaa uusin silmin. Lisäksi olen löytänyt monista sydäntäni lähellä olevista tarinoista aivan uusia tasoja, koska olen postauksia varten päätynyt tarkastelemaan niitä erilaisista näkökulmista. Bloggaaminen on ollut minulle todella antoisa harrastus, jota voin todellakin suositella muillekin, jotka pitävät kirjoittamisesta. Se tuo mukanaan mielenkiintoisia haasteita, ja opettaa katsomaan asioita useammasta näkökulmasta. 

Kiitos kaikille lukijoilleni tästä ensimmäisestä vuodesta. Odotan toista blogivuotta ja sen mukanaan tuomia uusia haasteita innolla.

Silta salaiseen maahan uudelleenluo lapsuuden maagisuuden

Lapsuuden nostalgia asettaa monille vaaleanpunaiset lasit kasvoille. Lapsuudessa katsotut elokuvat, pelatut pelit, ja luetut kirjat tuntuvat usein spesiaaleilta, jonka takia en ole monia lapsuuteni klassikoita uskaltanut katsoa uudestaan aikuisiällä. Niissä on sellaista taikaa, jota en halua rikkoa katsomalla niitä uudestaan nyt, kun ymmärrän maailmasta enemmän kuin silloin. Bridge to Terabithia, tai suomeksi Silta salaiseen maahan on yksi lapsuuteni nostalgisimmista elokuvista. Päädyin katsomaan sen uudestaan, koska löysin sen Netflixistä. Elokuvan katsominen uudestaan aikuisen näkökulmasta oli ilokseni aivan yhtä maaginen, surullinen ja tunteita herättävä kokemus kuin lapsenakin. Tämän päivän postauksen aiheena onkin siis 2007 julkaistu Silta salaiseen maahan elokuva.

Silta salaiseen maahan kertoo Jess nimisestä suurperheen pojasta, joka ystävystyy koulussa Leslie nimisen uuden oppilaan kanssa. Leslie on täynnä mielikuvitusta ja luovuutta. Piirtämistä harrastava Jess on iloinen saadessaan ystävän, joka arvostaa hänenkin luovia puoliaan. Kotona Jess jää siskojensa varjoon, eikä oikein osaa ilmaista itseään perheensä seurassa. Heillä on raha ongelmia, ja Jess antaa ison panoksen kotitöissä. Isä on todella ankara tätä kohtaan, eikä oikein osaa tukea poikaansa.

Viettäessään aikaa Leslien kanssa, kaksikko löytää metsästä salaperäisen köyden. He käyttävät sitä päästäkseen joen toiselle puolelle ja alkavat rakentamaan sinne omaa majapaikkaansa, jossa viettää aikaa koulun jälkeen. He alkavat myös kuvitella Terabithia nimistä maailmaa tähän metsään. Leslie neuvoo Jessiä pitämään mielensä avoimena, jolloin myös hän pääsee mukaan tähän heidän väliseen leikkiinsä. Metsässä piilee salaperäisiä olentoja, jotka muistuttavat erittäin paljon asioita, joiden kanssa he joutuvat kamppailemaan myös oikeassa elämässä. 

Eräänä päivänä Jessin musiikinopettaja pyytää Jessiä mukaan museoreissulle. Jess lähtee. Ajaessaan Leslien talon ohi, hän harkitsee pyytävänsä Leslietä mukaan, mutta päättää kuitenkin olla pyytämättä. Opettaja ja Jess viettävät päivän museossa, mutta kun he palaavat, Jessin perheellä on ikäviä uutisia. Leslie on pudonnut jokeen, lyönyt päänsä, ja hukkunut. Jess on murtunut tästä tiedosta. Hän palaa Terabithiaan etsimään Leslietä, mutta löytääkin sieltä isänsä. Hän avautuu tälle siitä, kuinka hän syyttää itseään Leslien kuolemasta. Isä on läsnä ja kuuntelee. Lopussa Jess päättää mennä Terabithiaan vielä kerran, mutta tällä kertaa hän ottaa siskonsa May Bellin mukaan. May Bell ja Jess kruunataan Terabithian kuninkaaksi ja prinsessaksi.

Silta salaiseen maahan on erittäin kaunis tarina ystävyydestä ja ylitsepääsemisestä. Siinä on todella hienosti kirjoitettu monia tasoja ja vastakkainasetteluja. Leslie on auringonvalo, joka tuo Jessin elämään paljon hyviä asioita. Hänen perheensä on täysi vastakohta Jessin perheelle. Jessin perhe on suuri, äänekäs ja ankara, kun taas Leslien perhe on pieni, hiljainen ja lempeä. Myös nämä kaksi hahmoa ovat toistensa vastakohdat. Leslie on rohkea, positiivinen, eikä pelkää muiden mielipiteitä. Jess taas on ujo ja vetäytyvä. Hän ei halua nolata itseään. Leslie kuitenkin onnistuu vetämään Jessin ulos kuorestaan. Hänestä on helppo pitää. Hän on ystävällinen kaikille, jopa niille, jotka ovat ilkeitä hänelle. Tämä ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus johtaa siihen, että Leslie onnistuu juttelemaan erään koulun kiusaajan, Janicen kanssa. Janice on aiheuttanut paljon harmia muille, mutta Leslie saa hänetkin avautumaan. Jopa Janicella on omat ongelmansa, joista muiden ilkeä kohtelu kumpuaa.

Toinen suuri vastakkainasettelu tässä elokuvassa on oikea maailma, ja Terabithia. Terabithian otukset ovat selkeästi saaneet inspiraation Jessin ja Leslien oikean elämän ongelmista. Heitä vastaan hyökkäävät oravat kuvastavat heidän luokkansa kiusaajaa, iso jättiläinen kuvastaa Janicea, ja metsissä liikkuva mysteerinen tumma varjo paljastuu lopussa Jessin isäksi. Tarina on täynnä juuri tällaisia metaforia, joita oli lapsenakin helppoa ymmärtää. Kun katsoin elokuvan uudelleen, oli helppoa huomata, että tämä on myös tarina siitä, miten lapset voivat oppia käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita. Fantasia ja luominen ovat mielestäni erittäin hyviä tapoja käsitellä omia ongelmiaan ja tunteitaan. Moni taideteos syntyykin juuri suurista tunteista, ja itsellenikin kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa käsitellä asioita ja ilmaista itseäni. 

Tämä tarina on yksi empaattisimmista ja lämpimimmistä tarinoista, jonka olen kokenut. Siinä ei ole oikeastaan pahiksia, vaan kaikki hahmot ovat aitoja ihmisiä, joilla on aitoja ongelmia. Kaikilla heistä on omat kamppailunsa, eivätkä kaikki heistä ole löytäneet hyviä tapoja purkaa ja ilmaista itseään. Se ei kuitenkaan tee heistä pahoja ihmisiä. Silta salaiseen maahan on täynnä lapsuuden taikaa, ja Leslien ja Jessin välinen ystävyys on todella kauniisti kirjoitettu. Elokuva käsittelee myös kuoleman todella hienotunteisesti ja aidosti. Kohtaus, jossa Jess saa tietää ystävänsä kuolemasta osui suoraan sydämeen, mutta vielä syvemmälle osui kohtaus, jossa hän avautui syyllisyyden tunteestaan isälleen. Heillä oli ollut kivinen suhde, joten minusta tämä kohtaus oli täydellinen päätös heidän väliselle tarinalleen. Ankara isä, joka ei ollut ollut poikansa tukena juuri ollenkaan elokuvan aikana todisti tässä, että välittää kuitenkin pojastaan todella paljon. 

Tunteita herättävä, maaginen ja lämminhenkinen ovat ne sanat, jotka kuvailevat tätä tarinaa kaikista parhaiten. Katselukokemukseni oli erittäin positiivinen niin lapsena kuin myös aikuisena, enkä voi suositella tätä elokuvaa tarpeeksi. Minusta Silta salaiseen maahan onnistuu luomaan erittäin maagisen ja taianomaisen kokemuksen myös aikuisille. Terabithia on selkeästi metafora lasten mielikuvitukselle, ja elokuvan pääkaksikko on täynnä luovuutta. 

Melanie Martinez ja Crybabyn kasvutarina

2019 yksi suosikkilaulajistani julkaisi ensimmäisen musikaalielokuvansa nimeltä K-12. Kyseisen elokuvan vuosipäivä lähestyy, joten mikä parempi aika kirjoitella postausta Melanie Martinezin tuotannosta! Tässä postauksessa aion K-12 elokuvan lisäksi käsitellä Martinezin tapaa kertoa tarinaa myös hänen aiemmassa albumissaan, Crybaby. Hän on yksi nuoruuteni idoleista, koska hänen musiikkinsa on todellakin täynnä persoonaa, ja lisäksi jokainen hänen albumeistaan kertoo tarinaa todella omalaatuisella tavalla.

Crybaby

Martinezin ensimmäinen albumi Crybaby julkaistiin vuonna 2015. Se aloittaa Martinezin tarinan Crybabysta. Albumin fyysisissä kopioissa on mukana jopa pieni satukirjamainen lehtinen, joka sisältää kuvia, sekä Crybabyn tarinaa selitettynä satukirjan tyyliin. Crybaby on nuori tyttö, joka kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa. Hänellä on suuri sydän, paljon unelmia, mutta valitettavasti elämä ei ole kohdellut häntä kovin hyvin. Martinezin omien sanojen mukaan Crybaby on lapsi, joka joutuu elämään aikuisten maailmassa. Seuraavissa kappaleissa on oma näkemykseni Crybabyn (albumin, sekä hahmon) tarinasta.

Albumin ensimmäinen laulu Crybaby esittelee kuuntelijalle tämän päähenkilön. Dollhouse ja Sippy cup taas esittelevät hänen perheensä, ja elämäntilanteensa. Kyseisissä kappaleissa kuuntelijalle selviää, ettei Crybabyn perhe-elämä ole yhtä täydellistä kuin miltä se ulospäin voisi vaikuttaa. Kappaleessa Carousel Crybaby ilmaisee turhautumisensa tilanteeseensa. Hänestä tuntuu, että hän ei pääse millään pois elämänsä karusellista, joka vain toistaa itseään. Albumin seuraavassa kappaleessa Alphabet boyssa hän kuitenkin tapaa pojan, johon hän tämän vioista huolimatta ihastuu. Kappaleessaan Soap hän kuitenkin toivoo, ettei olisi paljastanut pojalle tunteitaan, vaikka siitä seuraavassa kappaleessa Training wheels, nämä kaksi yrittävät saada suhdettaan toimimaan. Pity partyssa kukaan, edes aakkospoika, ei saavu hänen syntymäpäiväjuhliinsa, joten luonnollisesti hän suree asiaa. Surullisia syntymäpäivä juhlia seuraa yksi Crybabyn elämän traumaattisimmista kokemuksista: hänet kidnapataan. Tag you're it ja Milk and cookies kuvaavat Crybabyn kidnappausta, sekä sitä, miten hän pääsee pakenemaan. Paettuaan kidnappaajansa luota, hän palaa rakkautensa luokse, joka on kuitenkin jonkun toisen tytön kanssa. Crybaby ei pidä tästä yhtään. Häntä ärsyttää erityisesti tämä toinen tyttö, ja hän haluaa pojan täysin itselleen. Mrs. Potatohead kappaleessa tulee ilmi, että Crybaby on erittäin epävarma kehostaan, ja haluaa lähteä muuttamaan sitä saadakseen rakkautta. Hän päätyy kauneusleikkaukseen, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole hyväksi hänen mielenterveydelleen, mikä käy ilmi kappaleessa Mad hatter. Kauneusleikkaukset eivät tuoneet hänelle rakkautta, ja hänen suhteensa aakkospoikaan on vieläkin häilyvä. Play date kuvailee sitä, kuinka Crybaby haluaisi vakavan suhteen, kun taas aakkospoika vain leikkii hänen tunteillaan. Kappaleessa Teddy bear Crybaby viimein tajuaa jättää pojan taakseen, koska tämä on väkivaltainen. Viimeisessä kappaleessa Cake Crybaby tajuaa oman arvonsa, ja lähtee lopullisesti.

K-12

Crybaby albumia seuraa K-12 niminen musikaalielokuva, joka on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. Se jatkaa Crybabyn tarinaa näyttämällä millaista hänen kouluelämänsä on. Tämä elokuva on suurimmaksi osaksi yksi pitkä musiikkivideo, joka kattaa kaikki tämän albumin laulut, mutta tarina on kuitenkin todella syvällinen ja omaperäisesti kerrottu. 

Päähenkilömme herää uuteen kouluaamuun, ja valmistautuu lähtemään kouluun. Crybaby hyppää bussiin parhaan ystävänsä Angelitan kanssa, ja ensimmäisen kappaleen aikana katsoja pääsee näkemään kuinka kaoottista meininki on: kiusaamista, ahdistelua, vaikka ja mitä. Pian kuitenkin paljastuu, että Crybabylla ja Angelitalla on salaperäisiä voimia, jotka pelastavat tilanteen. 

Kun tytöt pääsevät luokkaan, Crybaby juttelee hetken luokkalaisensa Brendonin kanssa, mikä saa Kellyn, tämän tyttöystävän kateelliseksi. Kappaleessa Classfight Kelly ja Crybaby tappelevat välitunnilla. Laulussa Crybaby yrittää kysyä äidiltään neuvoja siihen, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta äiti on kotona sammuneena, eikä voi siksi neuvoa tytärtään. 

Jouduttuaan rehtorin puhutteluun tappelun vuoksi, Crybaby saa tietää, että oppilaille pakkosyötetään lääkkeitä, jotta he olisivat tottelevaisempia. Kappaleessa The principal hän kritisoi tätä toimintatapaa, mutta hän joutuukin pian "Show and tell" esitelmään kaikkien eteen. Sieltä hänet ja Angelita lähetetään terveydenhoitajalle kappaleen Nurse's office voimin. Onneksi heidät pelastaa Lilith, heidän hengellinen opastajansa. 

Tytöt pääsevät seuraavalle tunnille, joka on ilmaisutaitoa. Drama club kappaleen soidessa Crybaby ilmaisee haluttomuutensa esittää kiltisti vaimoa, joka vain istuu kotona, ja kokkaa aviomiehelleen. Esityksensä aikana hän onnistuu puhumaan aivopestyille koulutovereilleen suoraan, ja kertomaan, että heitä koetetaan hallita. Koulussa syttyy kapina, joka johtaa rehtorin kuolemaan. Kun hänet on haudattu, tytöt suuntaavat seuraavalle tunnille. Matkalla he tapaavat uuden ystävän, Celesten, jolla on samanlaisia voimia kuin heillä.

Tytöt joutuvat vaihtamaan vaatteensa uimapukuun, silä seuraavan kappaleen ajan heillä on luvassa uintia. Luokan pojat tuntuvat katsovan Crybabya kuin esinettä, tai kuin kakkua. Kappaleen Strawberry shortcake alkaessa, päähenkilömme ilmaisee ahdistuksensa tästä tilanteesta. Hän on kuin kakku, josta pojat ottavat palasia ilman hänen suostumustaan. Onneksi pian alkaa ruokatunti, jonne Crybaby lähtee ystäviensä kanssa. Siellä Kelly kuitenkin yrittää suostutella Crybabya syömään kanssaan. Lunchbox friends alkaa soida, ja Crybaby selittää, ettei häntä kiinnosta pinnallinen ystävyys. Ruokalassa syttyy ruokasota, jonka aikana Crybaby ja kumppanit pakenevat vessaan. Vessasta he löytävät syömishäiriötä sairastavan Fleurin, jonka kanssa he ystävystyvät. Crybaby koettaa parhaansa mukaan tukea Fleuria laulussa Orange juice.

Kaunis ystävyyden hetki ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun Crybaby päätyy jälki-istuntoon. Kelly on kannellut hänestä rehtorin pojalle Leolle, ja Detention laulun soidessa, Crybaby käyttää voimiaan päästäkseen pois. Hän ja kumppanit alkavat suunnitella koulun tuhoamista, mutta Angelita huomaakin ihastuneensa hiukan opettajaansa. Kappale Teacher's pet kuvailee Angelitan ja opettajan tuhoon päättyvää suhdetta, josta Angelita kuitenkin onneksi pääsee pakenemaan. Seuraavassa kappaleessa Highschool sweethearts katsojille selviää, mikä Crybabyn mielestä on tärkeää parisuhteessa. 

Lopuksi, elokuvan viimeinen kappale Recess alkaa soida. Kyseisen laulun tapahtumat sijoittuvat koulun tanssiaisiin, joiden aikana tytöt ovat suunnitelleet tuhoavansa koulun. Kaikki menee suurimmaksi osaksi suunnitelman mukaan, muutamaa dramaattista hetkeä lukuunottamatta, ja pian tytöt pakenevat paikalta. Elokuva päättyy siihen, kun Lilith tulee noutamaan tyttöjä, ja he kaikki lähtevät hänen matkaansa.

Oma mielipiteeni

Kuten näkyy, sille on syy miksi rakastan Melanie Martinezin tuotantoa. Hänellä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa musiikillaan. Hän ottaa asioita lasten maailmasta, ja tekee niistä metaforia aikuisten ongelmista. Etenkin ensimmäinen albumi, Crybaby, toteuttaa tätä tyyliä loistavasti. Lisäksi se, miten albumi albumilta pääsemme näkemään kuinka Crybaby kasvaa vaikeuksistaan huolimatta aikuiseksi, on todella mielenkiintoista. Koko Martinezin tuotanto kertoo tästä hahmosta, ja hänen matkastaan vaikeasta lapsuudesta aikuisuuteen. 

Arvostan Martinezia sanoittajana erittäin paljon. Kaikki hänen laulunsa toimivat osana tätä isoa Crybabyn kasvutarinaa, mutta ne toimivat myös itsenäisinä omina kappaleinaan. Jokaisessa on sanoma, jonka voi ymmärtää, vaikkei olisikaan perillä tästä tarinasta. Etenkin K-12 elokuvan kappaleet toimivat loistavasti myös itsenäisinä, koska niissä Martinez kritisoi monia yhteiskunnan epäkohtia ja ilmiöitä. Samaan aikaan nämä kappaleet kuitenkin kertovat myös Crybabyn oman maailman tarinaa, joten ne voi ymmärtää useammilla tavoilla. Monitulkintaisuus on minusta erittäin arvostettava piirre sanoituksissa, sekä tarinoissa yleensäkin. Jos tarina voi avautua eri ihmisille eri tavoin, se on minusta erittäin onnistunut.

Crybabyn tarina jatkuu aivan mahtavassa After school albumissa, josta tulen kirjoittamaan joskus omankin postauksen. Suosittelen lämpimästi sitä odotellessa tutustumaan Crybaby albumiin, sekä K-12 elokuvaan, sillä molemmat löytyvät Youtubesta Martinezin kanavalta ilmaiseksi. Lisäksi Crybaby albumin musiikkivideot kannattaa todellakin tsekata, koska nekin omalla tavallaan syventävät tätä tarinaa. Martinez on todella monilahjakas taiteilija, ja odotan innolla hänen seuraavia projektejaan.

Tytöt, tytöt, tytöt, aikuistuminen on vaikeaa

Pääsin pitkästä aikaa taas viettämään leffailtaa elokuvateatterissa, ja tämä elokuva oli todellakin katsomisen arvoinen. Minä ja ystäväni olimme molemmat todellakin sanattomia tämän katsottuamme. Tytöt, tytöt, tytöt on tänä vuonna julkaistu romantiikkaa sisältävä kasvutarina, joka kertoo nimensä mukaisesti kolmesta nuoresta naisesta: Mimmistä, Rönköstä ja Emmasta. Sen on ohjannut Alli Haapasalo, ja tämä on ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva, joka valittiin jopa Sundance elokuvajuhliin. Minusta kaikki suosio, minkä Tytöt, tytöt, tytöt on saanut on enemmän kuin ansaittua. 

Elokuvan keskiössä on kolmen tytön tarina. Mimmi ja Rönkkö ovat parhaat ystävät. He tukevat toisiaan ja ovat erittäin läheisiä. Kolmannen tytön, Emman, elämä taas pyörii luistelun ympärillä. Hän harjoittelee todella kovasti mestaruuskisoja varten, mutta hänen ohjelmansa vaikein hyppy ei jostain syystä millään tunnu onnistuvan. Kaikki kolme päätyvät samoihin juhliin, joissa jokaisella tytöllä on oma syynsä olla. Rönkkö haluaa selvittää, miksei seksi oikein innosta häntä. Emman äiti taas halusi, että Emma voisi hiukan rentoutua ja pitää välillä hauskaa. Mimmi taas tuli Rönkön mukana, mutta päätyy kuitenkin kiinnostumaan Emmasta. Tästä alkaakin kaikkien kolmen tytön omat tarinat, jotka kuitenkin kietoutuvat toisiinsa odottamattomilla ja erittäin koskettavilla tavoilla.

Seuraavassa osiossa on jonkin verran juonipaljastuksia. Voit skipata ne hyppäämällä seuraavaan punaiseen tekstiin.

Kaikkien tyttöjen tarinat olivat todella koskettavia. On vaikea valita vain yhtä suosikkia, mutta aloitetaanpa Rönkön tarinasta. Rönkkö pohdiskelee, miksei seksistä oikein tule mitään. Mimmi neuvoo häntä vain harjoittelemaan, minkä Rönkkö myös tekee. Hän tekee kaikkensa, jotta saisi luotua itselleen hyviä kokemuksia, mutta kun kerta toisensa jälkeen epäonnistuu, hän alkaa lannistua. Kaikki sujuu suurimmaksi osaksi hyvin aina makuuhuoneeseen asti, missä jutut tyssäävät hänelle. Tämä saa Rönkön tuntemaan itsensä vialliseksi ja vääränlaiseksi. Tarinansa lopussa hän kuitenkin tajuaa, ettei vika ole hänessä, ja alkaa yrittää hyväksyä itseään. 

Ystäväni mielestä Rönkön tarinan loppu oli hiukan surullinen, koska hän ei päätynyt "löytämään ketään", mutta minusta loppu oli onnellinen. Minusta oli upeaa nähdä valkokankaalla tarina, joka päättyi siihen, että hahmo löytää onnen itsestään, eikä yritä pakottaa itseään enää yhteiskunnan muottiin. Tällaisia tarinoita kaipaisin enemmänkin.

Emman tarina oli myös erittäin kauniisti kirjoitettu. Hän on omistanut koko elämänsä luistelemiselle, mutta sitten Mimmi astuukin hänen elämäänsä. Silloin Emma alkaa tajuta, että elämässä on muutakin kuin luistelu. Hän rakastuu Mimmiin, ja alkaa samalla pohtia, mitä oikeasti haluaa elämältään. Hän päätyy tulokseen, että aikoo jättää tärkeät kisansa välistä, koska hän ei vain enää jaksa. Hän päättää keskittyä parisuhteeseen Mimmin kanssa, mutta Mimmi ei olekaan enää yhtä varma tästä parisuhteesta kuin Emma. Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa todella syvästi, ja Emma palaa jäälle. Hän voittaa kisat, ja pääsee Euroopan mestaruuksiin. Voitto ei kuitenkaan tunnu yhtä makealta, kun tyttöystävä ei ole mukana juhlistamassa sitä. Mimmi kuitenkin saapuu näihin voiton juhliin, ja tytöt sopivat keskenään. 

Tämä osuus tästä elokuvasta on varmasti monelle todella samaistuttava. Moni on varmasti joskus kokenut, että jokin asia on se juttu, jota haluaa tehdä elämässä. Elämä kuitenkin heittää sekaan kaikenlaista, joten mitä jos se itselle rakas asia ei olekaan se, mitä haluaa elämältä. On erittäin vaikeaa tajuta, että jokin, jolle on omistanut niin paljon elämästään, ei tuokaan enää samanlaista nautintoa. Emman tarina on siksi todella koskettava. Hän joutuu melkeinpä valitsemaan luistelun ja Mimmin välillä. 

Lopuksi puhutaan vielä Mimmin tarinasta. Hän rakastuu Emmaan todella syvästi. Hän on kuitenkin hieman hukassa itsensä kanssa. Mimmi asuu jo omillaan, ja vaikuttaa todella itsenäiseltä aikuiselta. Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Mimmi kärsii masennuksesta, koska tuntee olonsa ulkopuoliseksi perheestään. Hänen äitinsä on mennyt uusiin naimisiin, ja on saanut uuden miehen kanssa lapsenkin. Mimmi rakastaa 4-vuotiasta pikkuvelipuoltaan, mutta hänestä tuntuu, että äiti on kokonaan unohtanut hänet. Pikkuhiljaa nämä pullotetut tunteet paisuvat, ja Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa, ja riitelemään Rönkön kanssa töissä. Tämä riita päättyy siihen, että vartijoiden pitää tulla väliin, joka johtaa elokuvan kaikista koskettavimpaan silmät kostuttavaan kohtaukseen. Mimmi ei suostu lähtemään poliisilaitokselta ennen kuin hänen äitinsä tulee hakemaan hänet. Tämä kohtaus oli erittäin aito, ja täynnä tunnetta. Äiti tulee kuin tuleekin Mimmin tueksi, ja Mimmi kertoo hänelle kaikesta, mikä häntä on painanut. 

Tähän päättyvät juonipaljastukset.

Pidin tässä elokuvassa erittäin paljon siitä, miten jokainen päähenkilö sai oman henkilökohtaisen tarinansa, mutta jokaisen tarina oli kuitenkin sidoksissa muiden tyttöjen tarinoihin. Heistä jokainen oli mieleenpainuva persoona, ja heistä jokainen tuntui aidolta ihmiseltä, eikä vain hahmolta. Dialogikin oli kirjoitettu todella luonnolliseksi. Kaikki kolme yhteenpunoutunutta tarinaa sisälsi todella paljon syvällisiä tasoja ja antoi todellakin hienoja mahdollisuuksia tarkastella tarinoita niin erikseen kuin yhdessä. Lisäksi jokainen näyttelijä osasi antaa erittäin upean roolisuorituksen, joka vain lisäsi elokuvan vakuuttavuutta.

Kaikkien tyttöjen tarinoita yhdistää se, että aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa. Niin Rönkkö, Mimmi kuin Emmakin kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa omalla tavallaan. Heillä on kuitenkin onneksi toisensa, joihin tukeutua. Rönkön ja Mimmin välinen ystävyys on todella aitoa ja uskottavaa, kun taas Mimmin ja Emman todella töyssyinen parisuhde on uskottava kuvaus nuorten ensimmäisestä parisuhteesta. Lisäksi tässä elokuvassa käsitellään naisten seksuaalisuutta todella avoimesti ja rehellisesti. Ketään ei tuomittu, ja aihetta käsiteltiin mielestäni todella hienotunteisesti. 

Tytöt, tytöt, tytöt on saanut erittäin paljon positiivisia arvosteluja, jotka ovat minusta erittäin ansaittuja. Sen parissa pääsin nauramaan, itkemään, ja kokemaan todella upeasti kirjoitetun tunteiden vuoristoradan. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan, oli hiukan vahvempi side myös Rönkön ja Emman välille. Mimmi tuntui olevan liima, joka piti kaikkien kolmen tytön tarinaa yhdessä, mutta Rönkön ja Emman ihmissuhdetta ei päästy näkemään kovinkaan paljoa, jos ollenkaan. Katsoisin tämän elokuvan todella mieluusti uudestaan. Suosittelen tätä kaikille, joita ei haittaa se, ettei voi katsoa Muumimukeja enää samalla tavalla. Tytöt, tytöt, tytöt on paras elokuva, jonka olen vuosiin nähnyt.

Heartstopper, Netflixin uskollinen versio ja sarjakuva

2022 on ollut hyvä vuosi yhdelle suosikkikirjailijoistani: Alice Osemanille. Hänen sarjakuvansa Heartstopper sai oman Netflix adaptaation, jonka katsoin heti, kun se julkaistiin. En ollut aiemmin lukenut kyseistä sarjakuvaa, kunnes löysin sen ensimmäisen osan suomennetun version myynnistä kirjakaupassa. Vihdoinkin voin siis todeta, että kirjahyllystäni löytyy Osemania. Tässä postauksessa haluankin kirjoittaakin Heartstopper sarjakuvan ensimmäisestä osasta, ja siitä, miten lukukokemukseni erosi katselukokemuksestani.

Oseman alkoi kirjoittaa ja kuvittaa tätä kyseistä sarjakuva romaania jo vuonna 2016. Tyypilliseen tyyliinsä Oseman on sisällyttänyt tähänkin teokseen hahmoja, jotka esiintyvät muissa hänen teoksissaan. Hyvä esimerkki tästä on päähenkilö Charlien sisko, Tori. Tämä sarjakuva on alunperin toiminut Osemanin itsejulkaisemana webcomiccina, mutta saavutettuaan suuren suosion viime vuosina, se sai oman Netflix sarjansa, ja sitä myös käännettiin useille eri kielille. 

Tarinan päähenkilö Charlie Spring on koulussaan avoimesti homo, koska hänet revittiin ulos kaapista vuosi ennen tarinan alun tapahtumia. Hän tapaa koulun kautta Nick Nelsonin, rugbya harrastavan suositun pojan, johon hän päätyy ihastumaan. Charlie kuitenkin uskoo Nickin olevan hetero, eikä siksi uskalla näyttää tunteitaan avoimesti. Samaan aikaan Nick kuitenkin alkaa pohtimaan omaa suuntautumistaan, koska huomaa tuntevansa jotakin Charlieta kohtaan.

Luettuani sarjakuvaromaanin alun, tähän asti Netflix adaptaatio on ollut minusta todella uskollinen Osemanin alkuperäisteokselle. Tarina kulkee aikalailla samassa aikajärjestyksessä kummassakin versiossa. Pidin siitä, kuinka Netflixin versiossakin oli käytetty sarjakuvamaisia efektejä, joka todella loi tunnelmaa. Vaikka Netflix versio oli liveaction, sarjakuvamaiset efektit tuntuivat sopivan sekaan luonnollisesti.

Eroja näiden kahden version välillä oli tietysti myös jonkin verran. Netflixin versiossa moni hahmo esiteltiin paljon aikaisemmin kuin sarjakuvassa. Hahmoja oli siis enemmän. Tässä ensimmäisessä osassa ainoa Charlien läheisistä ystävistä, johon pääsi tutustumaan, oli Tao. Taon rooli ei tässä osassa ollut vielä kovin suuri. Arvostukseni Netflix versiota kohtaan kuitenkin kasvoi, koska casting oli todella onnistunut. Näyttelijät todella saavat kiinni siitä, millaisia hahmot ovat Osemanin alkuperäisessä sarjakuvassa, ja he jopa näyttävät kyseisiltä hahmoilta.

Toinen ero, jonka huomasin sarjakuvan ja Netflix version välillä on tarinan kulun nopeus. Sarjakuvassa kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin kuin sarjassa, joten tempo on nopeampi. Pidin siitä, että vaikka Netflix sarja on uskollinen Osemanin teokselle, siinä tarina etenee ilman kiirettä rauhallisesti. Sarjakuvissa kerronta on luonnollisesti erilaista kuin ruudulla, joten on vain odotettavaa, että tarinan eteneminen on hiukan vauhdikkaampaa.

Heartstopper sarjakuvassa pidin myös erityisen paljon pienistä yksityiskohdista, jotka eivät välttämättä liity tarinaan, mutta kertovat hahmojen luonteista. Aivan sarjakuvan lopussa Oseman on sisällyttänyt kasetin, jonka Nick ja Charlie ovat tehneet toisilleen. Siinä on soittolista biiseistä, joita he ovat toisilleen omistaneet. Tämä oli minusta todella kiva lisä.

Olen todella iloinen, että viimein sain käsiini oman fyysisen kopion Heartstopperista. Odotan innolla, että saan seuraavatkin osat käsiini. Olin myös todella positiivisesti yllättynyt suomennoksen laadusta. Yleensä haluan kuluttaa mediani alkuperäiskielellä (jos se on tehty kielellä, jota osaan), mutta tämän sarjakuvan kohdalla suomennos ei pettänyt.

Suosittelen todella lämpimästi niin Osemanin sarjakuvaa kuin Netflixin versiota tästä tarinasta. Tämä on todella sydäntä lämmittävä sarjakuva, josta huomaa kyllä Osemanin kädenjäljen ja tyylin. Hän on selkeästi panostanut tarinoidensa maailmaan, ja kaatanut koko sydämensä mieleenpainuviin ja persoonallisiin hahmoihinsa. 

Kun kertojan sanaan ei voi luottaa: epäluotettava kertoja

Epäluotettavan kertojan sisällyttäminen tarinaan on minusta todella hyvä ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kyseisen kertojatyypin käyttäminen tuo tarinaan paljon mielenkiintoisia ja lukijaa puhuttelevia tasoja. Kiinnostuin tästä kyseisestä troopista erittäin paljon, kun löysin kesän alussa listan kirjoista, joissa on käytetty tätä kertojatyyppiä. Tässä postauksessa aionkin juuri pohtia sitä, miksi tarinat, joiden kertoja on epäluotettava, ovat todella mieleenpainuvia. Lisäksi aion käsitellä muutamaa kirjaa, joissa esiintyy loistavia esimerkkejä epäluotettavista kertojista.

Mikä on epäluotettava kertoja? Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kertoja, johon ei voi luottaa syystä tai toisesta. Kyseinen kertoja on kaikista useimmin tarinan minäkertoja, jonka silmien läpi lukija pääsee katsomaan maailmaa. Sille, miksi kertoja on epäluotettava voi olla monia syitä. Masterclassin artikkeli listaa 4 erilaista epäluotettavaa kertojaa: kertoja voi olla dramaattinen, ja suurennella asioita, tai sitten kertoja on naiivi, hänellä voi olla mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat asioiden havainnointiin, tai sitten kertoja on vain yksinkertaisesti valehtelija. Usein tällaisen kertojan voi tunnistaa siitä, että tarinassa on jonkinlaisia ristiriitaisuuksia. 

Kiltti tyttö (2012)

Gillian Flynn on erittäin tunnettu koukuttavista trillereistään. Hänen teoksensa Gone girl, tai suomeksi Kiltti tyttö, on yksi hänen suosituimmista teoksistaan. Kyseisen kirjan päähenkilöt, Amy ja Nick Dunne ovat loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Tässä kirjassa lukija tajuaa suhteellisen nopeasti, ettei tämän avioparin sanoihin voi luottaa. Amyn ja Nickin näkemykset asioista ovat täysin vastakkaisia, mikä luo jännitteen kerrontaan. Kumpikin jättää tärkeitä asioita kertomatta, valehtelee, ja vääristelee totuutta. Kertojien epäluotettavuus tulee esille, kun nämä kaksi kertovat samaa tarinaa, mutta heidän totuutensa ovat täysin vastakkaiset. 

Tarinan keskiössä on Amy Dunnen katoaminen. Nick saa pikkuhiljaa selville, että Amy on tehnyt katoamistempun tahallaan, ja lavastanut tämän näyttämään syylliseltä. Nick yrittää selvittää Amyn katoamista, ja hän vaikuttaa aluksi huolestuneelta aviomieheltä. Pikku hiljaa lukija kuitenkin saa tietää asioita, jotka herättävät epäilykset Nickin syyttömyydestä. Samaan aikaan muutama ihminen Amyn menneisyydestä kuitenkin paljastaa omat kokemuksensa Amysta. He antavat myös Amysta erittäin epäluotettavan kuvan, joten lukija elää jatkuvassa jännityksessä, eikä tiedä kumpaan kertojaan hänen pitäisi luottaa. 

Tässä tarinassa kertojan epäluotettavuus on se, mikä luo jännitteen. Kumpikin kertoja on valehtelija, ja kumpikin todennäköisesti kärsii jonkinlaisesta mielenterveydenongelmasta. Kiltti tyttö on yksi parhaista epäluotettavan kertojan sisältävistä tarinoista, jonka olen lukenut. Kyseinen trooppi on juurikin se, mikä tekee tästä kirjasta (sekä elokuvasta) mielenkiintoisen.

Lopun jälkeen (2019)

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin romaani. Mackintosh tunnetaan hullujen lopputwistien kuningattarena. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, eikä hänen tarinoidensa loppuja voi arvata, vaikka olisi kuinka kokenut lukija. Lopun jälkeen on sydämellinen tarina avioparista Maxista ja Pipistä, sekä heidän syöpää sairastavasta pikkupojastaan Dylanista. Tässä kirjassa kertojien epäluotettavuus ei tule esille ennen puoltaväliä. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää vuorotellen Maxin ja vuorotellen Pipin näkökulmaa elämästä syöpää sairastavan lapsen kanssa. Kumpikin rakastaa poikaa yli kaiken, mutta he kuitenkin saavat ikäviä uutisia. Heidän olisi valittava jatkaako Dylanin hoitoa, joka antaisi hänelle muutaman vuoden lisää elinaikaa, vai pitäisikö heidän antaa pojan kärsimysten loppua.

Luonnollisesti Max ja Pip ovat asiasta aivan eri mieltä keskenään. Kumpikin vaikuttaa alkupuoliskon ajan luotettavalta kertojalta, vaikka he ovatkin surun murtamia. Sitten tapahtuu kuitenkin muutos. Max ja Pip alkavat kertoa aivan eri tarinoita. Kun itse pääsin tähän kohtaan kirjassa, olin aivan ällikällä lyöty. Tähän asti olin koko ajan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui. Tästä eteenpäin Max ja Pip alkavat kuitenkin elää aivan eri totuuksia, aivan eri maailmoissa. Mackintoshin tyylin tuntien, olin odottanut jotakin yllättävää twistiä vasta aivan kirjan lopussa, mutta tässä se tulikin jo aiemmin. 

Kirjan loppupuoliskossa käytetty epäluotettava kerrontatyyli sidotaan mielestäni lopussa hyvin pakettiin. Lukija ei koskaan saa tietää, kumman avioparin "totuus" tapahtui oikeasti, mutta tarinan sanoma on selvä. Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, kumman tarina on totta. Minusta Mackintosh käytti epäluotettavaa kerrontaa erittäin uniikilla tavalla verrattuna muihin kirjoihin, joita tässä postauksessa käsittelen. En voi suositella tätä kyseistä kirjaa tarpeeksi, varsinkin, jos haluat kokea todella omalaatuisen tavan käsitellä epäluotettavaa kertojaa.

Allegedly (2017)

Tiffany D. Jacksonin teosta Allegedly ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi esimerkiksi BookBeatista. Mielestäni tämä kirja sisältää tämän postauksen kaikista nerokkaimmin kirjoitetun epäluotettavan kertojan. Tässä tarinassa päähenkilönä on 15-vuotias Mary B. Addison, joka elää lastenkodissa, jota hän itse nimittää "baby jailiksi". Hänen uskotaan tappaneen 9-vuotiaana pieni 3 kuukautta vanha vauva, jota hän oli äitinsä kanssa vahtimassa, kun tytön omilla vanhemmilla oli muuta menoa. Mary on todella nuori, ja hänellä on vaikea suhde itseensä, äitiinsä, ja maailmaan. Elämä lastenkodissa ei ole helppoa, ja Mary vaikuttaa erittäin naiivilta ja surulliselta nuorelta tytöltä. Hänen jo täysi-ikäinen poikaystävänsä Ted tuo kuitenkin valoa hänen päiviinsä. Mary saa pian tietää olevansa raskaana ja kantavansa Tedin lasta, mistä alkaa todella mielenkiintoinen selviytymistarina. Mary haluaisi pitää lapsen, ja sitä varten hänen on todistettava syyttömyytensä 3 kuukautta vanhan Alyssan tappoon. 

Mary on todella surullinen hahmo, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa koko kirjan ajan. Kun lukija pääsee tytön pään sisälle, saadaan tietää, että Mary ei usko tappaneensa Alyssaa. Hänellä ei toki ole muistoja kyseisestä illasta. Kun lukija kuitenkin tutustuu paremmin kirjan muihin hahmoihin, lukija saa kuvan, että Marya manipuloidaan, ja että tytön epätoivoisissa yrityksissä todistaa syyttömyytensä on perää. Hän vaikuttaa erittäin naiivilta nuorelta tytöltä, vaikka hän onkin kokenut kovia. Lukija tietenkin kyseenalaistaa koko ajan tuon kauhunillan oikeat tapahtumat, mutta onko Mary todella oikea syyllinen Alyssan kuolemaan on kysymys, jota lukijan on mietittävä koko kirjan läpi. 

Seuraava kappale sisältää suuren juonipaljastuksen, ja tulkintaani kyseisestä paljastuksesta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos et halua juonipaljastuksia.

Lopussa kuitenkin selviää, ettei Mary ole naiiviutensa takia epäluotettava kertoja. Minusta tarinan lopputwisti on todella monitasoinen, ja hienosti kirjoitettu. Jos tarinan lopputwistiä on uskominen, Mary paljastuu valehtelevaksi manipuloijaksi, joka on tiennyt koko ajan mitä tekee. Toisaalta haluaisin lukijana toki uskoa siihen hyvään, mitä Marysta pääsin näkemään tarinan aikana. Lopun voi minusta lukea myös niin, että Mary murtuu kaiken paineen alla, ja alkaa itsekin uskoa siihen, että tappoi Alyssan. Tämä on minusta yksi kaikista nerokkaimmista epäluotettavista kertojista, jonka olen kokenut. Kertojan epäluotettavuus luo paljon tasoja tähän tarinaan, ja tämä on yksi niistä kirjoista, joka kannattaa ehdottomasti lukea toisenkin kerran. 

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Epäluotettava kertoja on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Se kyseenalaistaa tarinan kerronnan perussääntöjä kysymällä kysymyksen: mitä jos päähenkilö, jonka silmien läpi tarina koetaan, ei olekaan syystä tai toisesta täysin luotettava? Rakastan trillereitä ja psykologiaa, ja epäluotettava kerronta tarjoaa monia mahdollisuuksia tarkastella ihmisten välisiä erilaisuuksia. Etenkin näkökulmakerronta antaa oivan tilaisuuden sisällyttää tarinaan epäluotettava kertoja. Kun kertojan sanaan ei voi luottaa, se luo omalla tavallaan jännitystä ja konfliktia lukijan mielessä. Suosittelen todella lämpimästi kaikkia postauksessani mainitsemia kirjoja, jos kiinnostuit tarkastelemaan tätä ilmiötä tarkemmin. 

Breath of the wild kertoo tarinaa uniikilla tavalla

Niille, jotka seuraavat minua somessa, ei varmaan tule yllätyksenä rakkauteni Zelda Breath of the Wild peliä kohtaan. Siitä asti, kun aloin pelaamaan kyseistä peliä, olen päässyt uppoutumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle sen maailmaan, hahmoihin, sekä taustoihin. Joka ikisen pelitunnin myötä aloin pitää tästä pelistä yhä vain enemmän ja enemmän. Tällä pelillä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa, ja tässä postauksessa aion kertoa, mikä minun mielestäni tekee Breath of the wild tarinankerronnasta niin erityistä. Postaus ei sisällä suuria spoilereita.

Maailma

Aloitetaan siitä, minkä kaikki huomaavat varmasti ensimmäisenä: pelin maailma. Breath of the wildin maailma kertoo pelaajalle todella paljon, jos pelaaja päättää jäädä tutkimaan ja katselemaan ympärilleen. Jokaikinen yksityiskohta tässä aivan valtavassa Hyrulen valtakunnassa on viimeisen päälle mietitty. Jokainen kylä, jokainen tuhoutunut rakennus, luonto, ja niissä elävät otukset kertovat paljon sanomatta sanaakaan. Tämä hiljainen tarinankerronta antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä omia tulkintojaan ja päätelmiään 100 vuotta aikaisemmin tapahtuneesta katastrofista. Lisäksi ympäröivä maailma, etenkin kylät, kertovat tarinaa Hyrulen erilaisisten asukkien erilaisista kulttuureista. Rito kansa, joka on täynnä lintuihmisiä, asuu korkealla vuoristossa, ja heidän kylänsä on rakennettu puusta. Kalaihmiset, eli Zorat taas asuvat piilossa todella kauniiden vesialueiden, metsän, ja vuoriston ympäröimänä. Jokaisen fantastisen kansan kylä, tai kaupunki, kuvastaa kyseisen kansan kulttuuria niin arkkitehtuurillaan kuin myös sijainnillaan. Lisäksi jokainen näistä eri kansoista on joutunut kärsimään Ganonin aiheuttamasta katastrofista jollakin tavalla. Tarkkasilmäisimmät voivat jopa löytää täysin tuhoutuneita kyliä, sekä muita todisteita 100 vuotta sitten Hyrulessa tapahtuneista kauhuista.

Hahmot

Tämä peli on täynnä hahmoja, jotka saavat sen maailman tuntumaan elävältä. Hahmoja on todella, todella paljon, ja hahmot ovat myös todella monipuolisia. Tarina sisältää paljon erilaisia kansoja, mutta myös jokainen yksittäinen hahmo omaa jonkinlaisen oman pienen tarinansa. Kaikki niistä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta jokaisessa niistä on kuitenkin eloa. Hahmot reagoivat ympäristöön, pelaajaan, ja kertovat Hyrulen valtakunnasta omia näkemyksiään. Kyseiset kanssakäymiset hahmojen kanssa paljastavat yhä vain enemmän asioita eri kansojen kulttuureista, tavoista, ja näkemyksistä kuin myös tietysti kyseisistä hahmoista itsestään. Gerudo naiset lähtevät esimerkiksi pitkille matkoille etsimään itselleen aviomiehen tietyssä iässä, kun taas tulivuorilla elelevät Goronit herkuttelevat kivillä, joita he etsivät kaivoksilta työkseen. 

Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan tämän pelin hahmoihin, koska heidän kanssaan jutustelu on yksi pelin parhaista antimista. Osa hahmoista toki toistaa tietyn ajan jälkeen samoja mantroja, mutta silti ainakin ensikertalaiselle nämä keskustelut tarjoavat paljon mielenkiintoisia osasia tarinan koko kuvaan.

Muistot

Muistojen kerääminen on tässä pelissä yksi kaikista parhaista tarinankerronnan muodoista. Se on täysin vapaavalintainen osa peliä, jonka suorittamalla pelaaja oppii paljon pelin otsikossa mainitusta hahmosta: prinsessa Zeldasta. Pelaajalle selviää hiukan paremmin se, mikä katastrofi Ganon oikeastaan on, sekä se, miten Hyrulen kuningas, Zelda, ja muut sankarit yrittivät pysäyttää sen. Eniten se kuitenkin kertoo Linkin ja Zelda suhteesta, paljastaen myös jonkin verran itse pelattavasta päähenkilöstämme, Linkistä. Nämä kaksi hahmoa, etenkin Zelda, ovat todella mielenkiintoisia. Lisäksi näitä muistoja on todella hauskaa yrittää etsiä pelkkien kuvien perusteella. Toki, kaikkien muistojen löytäminen ilman internetin avustusta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Breath of the wild kannustaa pelaajaa tutkimaan Hyrulea todella vahvasti, ja tutkiskelu palkitaan. Kaikkien muistojen löytäminen palkitsee minusta pelaajaa eniten, sillä löytämällä kaikki Linkin muistot, pelaaja pääsee näkemään pelin todellisen lopun.
 

Questit

Sivu- ja päätehtävät (side ja main questit) ovat todella tyypillisiä open world, eli avoimen maailman omaaville peleille. Breath of the wild on kuitenkin siitä hiukan harvinainen, että heti tutoriaalin suoritettuaan, pelaaja voi halutessaan mennä haastamaan koko pelin loppuvastuksen ja täten voittaa koko pelin kertaheitolla. Itse en suosittele tätä, koska Breath of the wildin muut tehtävät sisältävät paljon hauskaa tekemistä, tarinoita, ja hahmoja. Jo kuolleiden championeiden, eli mestareiden sielujen vapauttaminen divine beasteista on erittäin palkitsevaa erityisesti pelaajalle, jolle tarina on tärkeä. Minusta juuri päätehtävät sisältävät pelin parhaita sivuhahmoja, ja tunteita herättäviä hetkiä. 

Suuri osa sivutehtävistä on sellaisia, joissa jollekin hahmolle pitää tuoda jotakin. Vaikka moni tehtävistä on paperilla aika samankaltaisia, niissä on mielestäni tarpeeksi variaatiota hahmojen keskinäisessä kanssakäymisessä, joten minusta ei tarina ei ainakaan tuntunut hirveämmin toistavan itseään. Osa näistä tehtävistä on selkeästi tehty kieliposkessa, joukossa on esimerkiksi "sienien" keräämistä vanhalle miehelle, joka ei tietenkään ole addiktoitunut niihin. Eräs toinen tehtävä taas sisältää esimerkiksi kokkaamista pienen Kakariko kylässä elävän tytön kanssa. Tämä kokkailu sivutehtävä jäi erityisesti mieleeni, koska mitä pidemmälle siinä etenee, sitä enemmän saa tietää tämän pienen tytön surullisesta taustatarinasta. 

Pelin paras sivutehtävä on ehdottomasti Linkin talon, sekä kokonaisen kaupungin rakentaminen. Kyllä, koko pelin pisin sivutehtävä sisältää kaupungin rakentamisen. Tämä tehtävä saattoi välillä tuntua hiukan työläältä ja itseään toistavalta, mutta loppujen lopuksi se oli koko pelin hauskin tehtävä. Se yksinkertaisesti toimii, koska se yhdistelee monia tässä pelissä käytettyjä tarinankerronnan elementtejä, ja pelaaja pääsee itse näkemään, kuinka tämä kaupunki alkaa kukoistamaan rakennus kerrallaan. Lisäksi tässä tehtävässä pääsee tutustumaan syvemmin todella moneen hahmoon, ja näkemään, kuinka kyseiseen kaupunkiin muodostuu pikkuhiljaa todella monipuolinen kulttuuri.

Lopuksi

En voi suositella tätä peliä tarpeeksi. Breath of the wild on ensimmäinen open world peli, jota olen pelannut, ja näen todellakin, miksi se on niin rakastettu ja hyvin myyty peli. Rakastan tarinoita, ja tässä pelissä on kerrottu mahtava tarina erittäin uniikilla tavalla. Odotan innolla seuraavaa Breath of the wild peliä, ja toivon, että se sisältää yhtä upeaa tarinankerrontaa kuin ensimmäinenkin.

Aliarvostettu genre: Fanifiktio

Fiktion suurena ystävänä, tai fiktiofanina, joka on viettänyt netin ihmeellisessä maailmassa enemmän aikaa kuin kehtaisi myöntää, fanifiktio ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Itse asiassa ensimmäiset nettiin julkaisemani tekstit olivat fanifiktiota, mikä ei varmaankaan tule yllätyksenä. Siitä on vuosia, kun viimeksi luin fanifiktiota, ja lähestulkoon vuosikymmen, kun viimeksi kirjoitin sitä. Viime viikonloppuna pääsin kuitenkin osallistumaan Hanna Karoliinan ja Riku Hannukaisen fanifiktio työpajaan Desuconissa. Kyseinen työpaja nousi heti yhdeksi Desucon viikonloppuni tähtihetkeksi. Vaikka olen ollut aikoinani osa fanifiktio yhteisöä, opin tämän työpajan aikana todella paljon uusia asioita fanifiktiosta, sekä itse kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut koko elämäni, mutta fanifiktioon tutustuin ensimmäistä kertaa ehkä 11-12 vuotiaana. 

Mitä fanifiktio oikeastaan on? Kirjanetin määritelmän mukaan se on fanien tuottamaa tekstiä, jossa käytetään jostakin jo olemassa olevasta kirjasta, pelistä, sarjasta, tai elokuvasta tuttuja hahmoja. Fanifiktio voi siis jatkaa siitä, mihin alkuperäinen tarina päättyy. Suosittuja fanifiktio sivuja ovat esimerkiksi fanfiction.net, Archive of our own, sekä Wattpad. Kyseisiltä sivuilta löytyy paljon fanien tuottamia tarinoita, joissa on käytetty tunnettujen tarinoiden hahmoja. Harry Potterista löytyy läjäpäin fanien kirjoittamia tekstejä, mutta myös oikean elämän julkkiksista, kuten BTS:n, sekä One Directionin jäsenistä löytyy tuhansia, ellei miljoonia eri tuotoksia. 

Desuconin fanifiktio työpajassa käytiin läpi tiettyjä myyttejä fanifiktioon liittyen. Kyseiset myytit olivat:
1. Eiks se oo joku teinien hömppäjuttu ja aina (poika)romantiikkaa?
2. Koska sä alat kirjoittamaan jotain oikeeta?
3. Fanfiction on aika huonolaatuista, tyyliin: "Their tongues fought for dominance, while blue orbs stared at each other."
4. En ollut kovin hyvä kielissä koulussa, punakynä heilui opettajalla. En osaa kirjoittaa.

Ajattelin puhua näistä myyteistä hiukan omien kokemuksieni pohjalta. En itse tiedä sanoisinko näitä kaikkia myyteiksi, etenkään ensimmäistä. Fanifiktiota pidetään usein teinien hömppäjuttuna ja etenkin teinityttöjen hömppäjuttuna. Toki moni fanifiktion kirjoittajista on nuoria, mutta nämä todella nuoret fanifiktion kirjoittajat ovat vain pieni osa fanifiktio yhteisöä. Fanifiktion kirjoittajat, sekä lukijat sijoittuvat paljon isommalle ikähaarukalle kuin vain teini-ikäisiin. Toinen osa tätä ensimmäistä myyttiä taas on vain osittain myytti. Romantiikka, ja etenkin poikaromantiikka, on omaksi fanifiktio alalajikseen muodostunut fanifiktion muoto. Kaikki fanifiktiot eivät ole, tai sisällä romantiikkaa, mutta shippaaminen, eli hahmojen kirjoittaminen suhteeseen, on todella suosittua fanifiktioissa. Monesti tarinoissa, joita koemme, on hahmoja, jotka voisivat jonkun fanin mielestä sopia hyvin yhteen, mutta he eivät päädy alkuperäisessä tarinassa yhteen syystä tai toisesta. Fanifiktio on siksi täydellinen ratkaisu tähän, koska fanien luomuksissa voi tutkia sitä, miten parisuhde kyseisten hahmojen välillä voisi toimia.

Toinen myytti koski asenteita fanifiktiota kohtaan. Fanifiktio on saanut netissä tietynlaisen maineen, joka koskee osittain myös kolmatta myyttiä. Kuka tahansa voi kirjoittaa ja julkaista omaa fanifiktiotaan todella helposti, joten on selvää, että joukkoon mahtuu paljon ei niin hyviä tekstejä. Fanifiktiota itsessään ei välttämättä voi myöskään myydä kirjamuodossa, koska niissä käytetään hahmoja, jotka kuuluvat jo jollekin taholle. Minusta on kuitenkin todella epäkunnioittavaa pitää fanifiktiota alempi arvoisena kirjoittamisen muotona. Todella moni löytää rakkautensa kirjoittamiseen fanifiktioiden kautta, ja fanifiktiot ovat loistava tapa harjoitella luovaa kirjoittamista. Fanifiktio yhteisössä on ihmisiä, joista on myöhemmin elämässä tullut kirjailijoita. Tässä yhteisössä on myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole julkaisseet kirjoja, mutta joiden fanifiktiot ovat vuosien harjoittelun tuloksena lähestulkoon parempia kuin alkuperäisteokset. Kyseisen genren kirjoittajat ovat usein todella omistautuneita, ja siitä on tullut jopa meemi, kuinka omistautuneita esimerkiksi Archive of our own kirjoittajat ovat. Fanifiktio on siis aivan yhtä "oikea" tapa kirjoittaa kuin minkä tahansa muun genren kirjoittaminen. Pohjimmiltaan se on kuitenkin monille todella rakas harrastus, eikä harrastusta tarvitse aina ottaa niin vakavasti. Tärkeintä on se, että voi pitää hauskaa, ja nauttia siitä, mitä tekee.

Fanifiktio on todella turvallinen ja hyvä tapa aloittaa kirjoittaminen, jos ei ole aiemmin kirjoittanut fiktiota. Sen avulla voi oppia erilaisia kirjoitustekniikoita, hahmon rakentamista, dialogin kirjoittamista, ja paljon muuta. Desuconin fanifiktio työpajassakin kävimme paljon mielenkiintoista keskustelua juurikin hahmoista. Mikä tekee hahmosta muistettavan, ja millainen on hyvä ja onnistunut hahmo, ovat asioita, joita fanifiktion kirjoittaminen opettaa varmasti aivan toisella tasolla kuin se, jos aloittaa kirjoittamisen suoraan omilla hahmoilla ja tarinoilla. Kun fanifiktion kirjoittaja kysyy itseltään, miksi valitsi juuri kyseiset hahmot tarinaansa, vastaus voi antaa todella paljon hyödyllisiä rakennuspalikoita omien hahmojen luomiseen tulevaisuudessa. Siinä oppii myös pikkuhiljaa käyttämään kieltä (pun not intended) luovilla tavoilla. Vaikkakin jos ottaa liikaa mallia niistä hiukan vähemmän laadukkaista fanifiktioista, saattaa tulla itsekin luoneeksi sellaisia kauniita mielikuvia kuin kaksi kieltä taistelemassa valta-asemasta. Netistä kuitenkin löytyy todella paljon hyviä vinkkejä ja luettavaa, jos haluaa kehittää omaa kielen käyttöä teksteissä.

Fanifiktioita on helppo julkaista ja jakaa, joten niistä voi myös saada palautetta aivan ilmaiseksi. Kyseinen tekstilaji on ehkä tekstilajeista interaktiivisin, ja siksi pidän sitä hyvänä väylänä itsensä kehittämiseen kirjoittajana. Fanifiktio yhteisö on siis todella hyvä tapa myös löytää kavereita, jotka pitävät kirjoittamisesta, sekä tarinasta, josta itsekin pidät. Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla!

Suosittelen todella lämpimästi rohkeasti kokeilemaan fanifiktion kirjoittamista. Olen itse kirjoittanut tarinoita siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kirjoittelin fanifiktiota muutaman vuoden teininä, ja nykyään kirjoittelen paljon runoja, sekä novelleja. Tässä työpajassa teimme muutaman lyhyen fanifiktio kirjoitusharjoituksen, jotka todellakin avasivat silmäni sille, kuinka hauskaa juuri tätä genreä on kirjoittaa. Kirjoittaminen on aina ollut minusta hauskaa, mutta en edes muistanut, kuinka hauskaa fanifiktioiden luominen on. Viime aikoina olen kirjoitellut paljon lähinnä trilleri tyyppisiä tekstejä, joten oli todella mukavaa vaihtelua testailla pitkästä aikaa toisenlaista genreä. Vahva vinkki siis kaikille teille, jotka kirjoittelette myös aktiivisesti: tutkiskelkaa muitakin genrejä, ja kirjoittakaa jotakin, jostain toisesta genrestä. Iloisia kirjotteluhetkiä!