Hiljaiset protagonistit voivat olla täynnä persoonallisuutta

Jos pidät videopeleistä, olet varmasti pelannut jotakin peliä, jonka päähenkilö, jota pelaaja hallitsee, on "silent protagonist", eli hiljainen protagonisti. Hiljainen protagonisti, eli päähenkilö, puhuu pelin aikana erittäin vähän, jos ollenkaan. Syitä sille, miksi pelintekijät ovat päättäneet, ettei pelattavalla hahmolla ole lainkaan dialogia, on monia. Minulle tarina ja hahmot ovat erittäin tärkeä osa videopelejä, joita tykkään pelata, joten eikö olisi loogista, etten pitäisi hiljaisista protagonisteista?

Olen pelannut useita pelejä, joissa on käytetty hiljaista protagonistia. Osa niistä peleistä, joita rakastan eniten koko maailmassa, omaavat myös protagonistin, joka ei puhu pelin aikana juuri ollenkaan. Tässä postauksessa haluankin käsitellä niitä pelejä, jotka ovat onnistuneet luomaan erittäin persoonallisia hiljaisia pelihahmoja. Joillakin näistä hiljaisista hahmoista on mielestäni jopa enemmän persoonallisuutta kuin hahmoilla, joilla on paljon dialogia. Päätös siitä, että hahmo ei sano pelissä sanaakaan pakottaa pelintekijät ja käsikirjoittajat keksimään toisenlaisia tapoja välittää pelaajille viesti siitä, millainen hahmon luonne on.

Aloitetaan kaikkien rakastamasta ja erittäin tunnetusta, ikonisesta Crash Bandicootista. Crash on erittäin tunnettu hiljainen protagonisti hahmo, joka ei puhu pelisarjassa laisinkaan. Se saattaa olla joillekin yllätys, että Crash lasketaan hiljaiseksi protagonistiksi, koska hänen persoonansa ei todellakaan ole hiljainen. Crash on erittäin täynnä persoonaa, vaikkemme saakkaan tietää hänestä mitään sanojen avulla. Peleissä hänen persoonansa tuodaan kuitenkin esiin monilla muilla tavoilla. Koko pelisarja ja kaikki sen hahmot ovat todella sarjakuvamaisia, tai paremminkin englanniksi sanottuna cartoony. Heidän kasvojensa ilmeet ovat liioiteltuja, joten pelaajan on helppo tunnistaa hahmojen tunteet. Crash on hiukan höpsö ja kömpelö, vaikkakin hyväsydäminen. Tätä pussirottaa ei ole siunattu älyllä, mutta se, missä hän on loistaa on fyysinen kunto, erilaisten vempeleiden käytön nopea oppiminen, sekä hullujen ideoiden keksiminen. Kaiken tämän pelaaja oppii Crashista seuraamalla, miten muut pelin hahmot häntä kohtelevat, miten häneen suhtaudutaan, sekä tietenkin Crashin omista ilmeistä ja eleistä, ja pelimekaniikoista. Tämä hiljainen protagonisti ei tarvitse sanoja, koska hänen luonteensa on helppo ymmärtää.

Seuraavaksi mainitsenkin kolme hiljaista hahmoa, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Persona pelisarjalle on erittäin tyypillistä, että pelattava hahmo on hiljainen protagonisti. Näin on ainakin niissä Persona peleissä, jotka olen itse kokenut, eli Persona 3, 4 ja 5. Tämä pelisarja jäi minulle erittäin voimakkaasti mieleen juuri sen hahmojen takia. Jokainen näistä pelisarjan peleistä omaa aivan omanlaisensa tarinan, omanlaisensa persoonalliset hahmot, ja jopa kolme aivan uniikkia ja persoonallista pelattavaa päähenkilöä, joista kukaan ei varsinaisesti puhu. Persona pelit ovat suurimmaksi osaksi ääninäyteltyjä, ja toki myös päähenkilöillä on ääninäyttelijät, mutta he eivät varsinaisesti puhu. Heillä on kuitenkin jonkin verran dialogia. Pelaaja pääsee hallitsemaan pelaamansa hahmon arkea, sitä, kenen kanssa hän viettää vapaa-aikaansa, ja miten hahmo reagoi tietyissä tilanteissa. Usein pelaajalle annetaan kaksi tai kolme eri vastausvaihtoehtoa, kun joku toinen hahmo esimerkiksi juttelee omalle hahmolle. Nämä vaihtoehdot ovat usein keskenään samankaltaisia, tai sitten täysin erilaisia. Itse tulkitsen tätä pelimekaniikkaa siten, että jokainen vastausvaihtoehto on pelihahmon oma ajatus, mutta pelaaja itse saa valita, mitä hahmo oikeasti vastaa.

Tässäkin pelisarjassa pelaaja saa myös nähdä oman pelattavan hahmonsa persoonaa osittain muiden hahmojen kautta. Se, miten muut hahmot reagoivat omaan hahmoon kertoo myös kyseisestä hahmosta jonkin verran. Esimerkiksi Persona 4:sen pelattava hahmo, jonka kanon nimeksi on valikoitunut You, on selkeästi rohkea naisten mies. Persona 5:sen Akira, tai Joker saa toki myös naisten suosiota, mutta hän jäi mieleeni enemmänkin siistinä, hiukan mysteerisenä pahana poikana, jolla on oikeasti todella vahva oikeudentaju. Myös pelin teemat ovat mukana tukemassa ja rakentamassa kuvaa näiden hahmojen kanon luonteesta. He eivät ole vain tyhjiä valkokankaita, joille pelaaja voi projisoida oman luonteensa, vaikkakin pelaaja voi vaikuttaa pelihahmoon todella vahvasti.

Kolmantena esimerkkinä hiljaisesta protagonistista, joka on täynnä luonnetta, on mielestäni Link pelistä Breath of the wild. BOTW on ensimmäinen Zelda pelini, joten en osaa kommentoida Linkin luonnetta muissa Zelda peleissä, mutta tässä pelissä Link on minusta erittäin persoonallinen. Kuten aiemmin mainitsemissani peleissä Crashissa ja Personassakin, Linkin luonne tulee todella vahvasti esiin muiden reaktioista häneen. Lisäksi pelissä on kohtauksia, jossa näytetään palasia Linkin menneisyydestä. Näissä kohtauksissa hän auttaa prinsessa Zeldaa suojelemalla tätä. Zeldan dialogista saamme tietää Linkistä itse asiassa aika paljonkin. Myös hänen tekonsa puhuvat puolestaan, kun analysoidaan, millainen luonne hänellä on. Link on urhea, valmis taistelemaan kuolemaan saakka puolustaakseen prinsessaa, sekä Hyrulen valtakuntaa, ja hän on erittäin lojaali. Tämä seikkailunhaluinen "nuori" mies on kuitenkin myös todella loistava improvisoimaan ja hänellä on paljon heittäytymiskykyä. Tämä puoli hänestä tulee esiin, kun pelaaja seikkailee ympäri Hyrulea suorittaen erilaisia sivutehtäviä. Link ottaa avosylin vastaan erilaiset haasteet, avunpyynnöt, ja käskyt. Hän pukeutuu naiseksi ongelmitta, päästäkseen Gerudo towniin, käy ottamassa kuvia vaarallisista otuksista ympäri Hyrulea, jotta voisi saada toisilta pelihahmoilta jotain, mitä tarvitsee ja suojelee muita seikkailijoita Moblinien hyökkäyksiltä. Link on todella reilu hahmo. Hän voisi helposti päihittää tavalliset seikkailijat, muut Hylianit, sekä monet muut Hyrulen asukit taistelussa, ja ottaa heiltä väkisin sen, mitä tarvitsee edetäkseen matkallaan. Hän ei kuitenkaan kertaakaan vie toisilta hahmoilta mitään, vaan tuo heille heidän pyytämänsä asiat vastineeksi jostain muusta.

Tässäkin pelissä Linkillä on tavallaan myös dialogia, koska hän voi puhua kymmenille muille hahmoille, ja pelaaja voi valita, mitä hän sanoo. Minusta Link on erittäin karismaattinen ja huumorintajuinen. Hän osaa lukea eri hahmoja todella hyvin, koska hänellä on aina vastaus valmiina kaikkeen, mitä hänelle sanotaan, ainakin suurimman osan ajasta. Ja ilmeet, sekä eleet, ovat mukana rakentamassa hänen hahmoaan, kuten myös Crashissa. Vaikka Link ottaa työnsä ja tehtävänsä Hyrulen suojelijana vakavasti, hän osaa suhtautua moniin asioihin myös huumorilla. 

Hahmo, jolla ei kuitenkaan ole kovin paljoa persoonaa, jos ollenkaan, on Pokémon Let's go Pikachun pelattava hahmo. Pelaaja saa itse valita, onko oma pelihahmo tyttö vai poika, mutta se ei vaikuta pelin tarinaan ollenkaan. Toisin kuin muilla mainitsemillani hahmoilla, tällä hahmolla ei ole minkäänlaista tausta tarinaa. Kaikilla aiemmin mainitsemillani hahmoilla on jonkinlainen taustatarina, mutta LGP:n pelattava hiljainen päähahmo on niin sanotusti blank slate, eli tyhjä taulu. Hahmolla on vain ja ainoastaan eri tunnetiloja kuvaavat ilmeet, muttei yhtään dialogia, eikä minkäänlaista persoonaa. Myöskään ulkopuolinen maailma ei juurikaan kommentoi pelaajan hahmoa, joten pelattavan hahmon persoonasta ei oikeastaan saa mitään irti. Tämä hahmo on ainoastaan sitä varten, että pelaaja voi projisoida itsensä sen kenkiin.

Haluan hiukan sukeltaa tässä postauksessa myös Undertalen Friskiin, ja Deltarunen Krisiin. Kumpikin näistä peleistä pistää pelaajan pohtimaan pelaajan ja pelihahmon suhdetta, erityisesti Deltarune. En aio avata sitä vesihanaa, joka on faniteoriat näistä peleistä, vaikkakin ne ovat erittäin mielenkiintoinen kaninkolo, johon tulen joku päivä palaamaan. Aloitetaan Undertalen Friskistä.

Pelaajille kerrotaan heti Undertalen alussa Friskin taustatarina todella pintapuolisesti. Hän putoaa koloon, ja löytää itsensä Undergroundista, eli alamaailmasta, joka on täynnä erilaisia hirviöitä. Hän on ainoa ihminen Undergroundissa, ja lähtee etsimään tietä ulos. Matkan aikana hän tapaa monia todella omalaatuisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Tässä pelissä on periaatteessa kaksi eri tapaa pelata. Voit tappaa kaikki otukset tieltäsi, tai armahtaa ne. Nämä kaksi eri pelitapaa päättyvät kahteen aivan erilaiseen loppuun. Lisäksi se, miten pelaat, vaikuttaa erittäin vahvasti Friskin persoonaan ja siihen, miten häneen suhtaudutaan. Kun pelaa tappamatta ketään, Frisk saa elinikäisiä ystäviä, ja aivan mahtavan seikkailun, kun taas jos Frisk tappaa kaikki tieltään, tarina onkin todella kylmä, surullinen ja epätoivoinen. Tämä hahmo on siis kuin kolikko. Friskillä itsellään ei periaatteessa ole luonnetta, vaan hän toimii peilinä pelaajalle itselleen. Pelaajan päätökset määrittävät sen, kuka Frisk on paljon vahvemmin kuin muissa mainitsemissani peleissä. Toki esimerkiksi Personassa pelaaja voi tuoda pelattavaan hahmoon tiettyjä vivahde eroja valinnoillaan, mutta se, kuka Frisk on Undertalen lopussa on täysin pelaajan käsissä.

Deltarunen Kris on erittäin mielenkiintoinen tapaus. Pelaajan ja tämän hahmon suhde on saanut aikaiseksi tuhansia faniteorioita, sekä analyysivideoita Toby Foxin faneilta. Tästä hahmosta on kuitenkin helpointa sanoa, että hänellä on persoona pelaajan hallinnan ulkopuolella, koska Kris tekee pelin aikana omia päätöksiä. Deltarunen kummankin tähän asti julkaistun chapterin lopussa Kris tekee asioita, joihin pelaajalla itsellä ei ole valtaa vaikuttaa. Kuten Undertalessakin, Deltarunessakin on kaksi tapaa pelata: tapa tai armahda kaikki. Tällä kertaa nämä kaksi polkua eivät kuitenkaan johda kovin erilaisiin loppuihin. Näissä lopuissa on tietenkin eroja, mutta Kris on hahmona kuitenkin suuri mysteeri. Toby Fox on kirjoittanut tämän hahmon todella nerokkaasti. Pelaaja voi muiden hahmojen puheiden perusteella päätellä, että Kris on lapsi, jolla on ongelmia. Hän ikävöi todella vahvasti veljeään, joka on muuttanut pois kotoa opiskelujen perässä. Kris on todella ilkikurinen, ja tekeekin paljon jekkuja, mutta pelaaja ei vielä voi ainakaan kahden chapterin perusteella sanoa tästä hahmosta muuta. On selvää, että Krisillä on vahva tahto, ja todella mielenkiintoinen persoona, mutta tämä peli kyseenalaistaa nerokkaasti sen, mikä on osa Krisin omaa persoonaa, ja mikä on pelaajan valintaa. 

Hiljaiset protagonistit todistavat sen, ettei hahmo aina tarvitse sanoja ilmaistakseen persoonallisuutensa ja luonteensa. Minusta hahmot, joita käsittelin tässä postauksessa ovat Pokémonin päähenkilöä lukuunottamatta ehkä kaikista persoonallisimpia pelihahmoja, joihin olen törmännyt itse pelaamissani peleissä. Se, kun pelintekijät rajoittavat hahmolta pois käytöstä kaiken dialogin ja puheen, on saanut nämä erittäin taitavat käsikirjoittajat, animoijat, ja muut hahmoa luomassa olleet tahot, keksimään erittäin hienoja tapoja tuoda esiin kyseisten hahmojen tarinat ja persoonat ilman sanoja. Siksi pidänkin näistä hahmoista erittäin paljon.

Let's go Pikachu, ensikosketukseni Pokémonin maailmaan

Viime vuoden lopussa olin onnekas, ja voitin eräästä arvonnasta itselleni vapaavalintaisen Nintendo Switch pelin. Olin tuossa vaiheessa jo pidempään katsellut Pokémonia sillä silmällä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta Pokémonista, lukuun ottamatta muutamaa satunnaista Pokémon animen jaksoa, jonka näin lapsena telkkarista. Pokémon peleihin en ollut koskenut ollenkaan. Tämä on todella suosittu ja rakastettu sarja, joten luonnollisesti minua kiinnosti tietää miksi nämä suloiset toistensa kanssa taistelevat pikku monsterit saivat kaikki rakastumaan niihin. Pokémon sarjassa on kuitenkin niin paljon pelejä ja kausia, että aluksi minun ei tehnyt edes mieli aloittaa. Voitettuani kuitenkin arvonnan, päätin, että halusin tutustua Pokémon peleihin. Valitsin siis voitto pelikseni Pokémon Let's go Pikachun. 

Pokémon Let's go Pikachu, tai lyhyesti LGP, on ensimmäinen Pokémon peli, jota olen ikinä pelannut. Se on Switchille tehty HD-remake klassisesta Pokémonista, ja siksi myös hyvä aloituspiste niille, jotka haluavat päästä tutustumaan Pokémonin suureen maailmaan. Se julkaistiin vuonna 2018, jonka jälkeen Switchille on julkaistu myös muutama muu Pokémon peli. 

Aloitin tämän pelin pelaamisen heti, kun se tuli postista, enkä saanut laskettua ohjainta alas. Tämä peli alkaa siitä, kun pelaaja herää omasta kodistaan, ja lähtee suurelle matkalle. Hän nappaa ensimmäisen Pokémoninsta, tapaa parhaan ystävänsä ja kilpailijansa, ja alkaa sitten kulkea kaupungista kaupunkiin samalla napaten mukaansa uusia Pokémoneja ja pikkuhiljaa saaden tietää enemmän ja enemmän näistä suloisista monstereista. Lisäksi pelaaja törmää matkansa aikana muihin Pokémon kouluttajiin, sekä Team Rocketin jäseniin, jotka koettavat hidastaa pelaajaa.

Kuten blogini teemastakin jo huomaa, tarinat ovat minulle erittäin tärkeitä. Tässä pelissä on toki tarina, mutta pääpaino on kuitenkin itse pelaamisessa. Tarina on todella yksinkertainen: pelaajan on päihitettävä Pokémon salien leaderit Misty, Brock, Luutnantti Surge, Erika, Koga, Sabrina, Blaine, ja Giovanni. He toimivat jokaisen kaupungin boss tappeluna, eli pelaajan pitää voittaa heidän Pokémoninsa omillaan. Tappelumekaniikka on tässä pelissä todella hyvin luotu. Se on koukuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siitä riittää hupia kaikenlaisille pelaajille: niille, jotka tykkäävät strategioinnista, sekä niille, jotka vain haluavat antaa toisille Pokémoneille turpasaunan. Näiden leadereiden voittaminen on todella palkitsevaa, koska pelaaja saa jokaiselta heistä kunniamerkin. Kun kaikki kahdeksan kunniamerkkiä, eli badgea, on kasassa, pelaaja pääsee viimeiseen boss tappeluun, joka onkin bossrush, eli tapellaan montaa bossia vastaan peräkkäin. 

Kaupunkien välillä on polkuja, joita pitkin pelaajan on mentävä edetäkseen pelissä. Näiltä poluilta pelaaja voi napata itselleen uusia Pokémoneja, ja taistella muiden Pokémon kouluttajien Pokémoneja vastaan. Myös tämä osa pelistä on todella hauska. Siinä pääsin näkemään kaikenlaisia Pokémoneja, ja tietenkin minun tavoitteenani oli napata mahdollisimman suuri osa pelin sisältämistä Pokémoneista. Nappaustekniikka on yksinkertainen, muttei kuitenkaan varma. Se, saako pelaaja tietyn Pokémonin napattua on yhdistelmä taitoa ja arpapeliä, mikä tekeekin siitä juuri niin koukuttavaa.

Kokonaisuudessaan se, mikä tästä pelistä jää parhaiten mieleen, on itse peli. Toki sen tarinakin oli hauska, mutta se ei tuntunut missään vaiheessa olevan tämän pelin keskiössä. Keskiössä on hauskan pito, ja Pokémonien nappaaminen, kouluttaminen, ja niiden kanssa taisteleminen. Päätarina on todella yksinkertainen, mutta se, missä LGP:n tarina loistaa, on sivutarinat. Jokaisessa kaupungissa, sekä kaupunkien välillä on muita hahmoja, joiden kanssa voi jutella. Nämä hahmot kertovat omia näkemyksiään Pokémoneista, osa tutkii Pokémoneja tieteellisesti, ja siksi tämän pelin maailma tuntuukin niin eläväiseltä. Siellä on hahmoja, joilla on mielipiteitä joka lähtöön, ja jokaisella on omat motivaationsa ja tapansa kouluttaa Pokémoneja. Mieleeni jäi erityisesti Marowak Pokémonin sivutarina, jossa pelaajan oli autettava pientä otusta löytämään äitinsä. Se oli minusta yksi tämän pelin parhaista sivutarinoista. Lisäksi jokaisen taistelun jälkeen, hävinnyt vastapuoli sanoi aina jotakin ilmaistaakseen tappionsa. Osa näistä letkautuksista oli todella hauskoja.

Pidin myös todella paljon itse Pokémoneista. Niistä jokainen on todella uniikki ja persoonallinen. Nuorempana olin muutaman suuren Pokémon fanin kanssa samoissa porukoissa, ja ihmettelin valtavasti sitä, miten he kykenivät muistamaan niin monia Pokémoneja ulkoa. Pelattuani tämän, en enää yhtään ihmettele asiaa. Kun yrittää napata Onyxin tai Clefairyn omaan Pokédexiinsä yhtä monta kertaa kuin minä, ne tulevat jopa surullisen tutuiksi. Lisäksi pelissä voi antaa omille suosikki Pokémoneilleen oman nimen. Sanotaanpa vaikka niin, että tämä kyseinen mekaniikka antoi minulle paljon viihdykettä. Myös se, että sain valita omalle startteri Pikachulleni asun, oli todella ihanaa. Minun Pikachuni, jonka nimesin Pikaboiksi, olikin todella suloinen erilaisissa asuissa.

Suosittelen tätä peliä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan Pokémoniin, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Minusta tämä oli todella oiva paikka aloittaa Pokémon sarja, koska koko Pokémon maailma esitellään pelaajalle todella hienosti. Et tarvitse aiempaa tietämystä Pokémonista pelataksesi tätä peliä. Lisäksi, jos kaipaat jotain kevyttä aivot narikkaan pelattavaa, tämä on täydellinen juuri siihen. Peliä ei ole kovin vaikeaa läpäistä, ja sen värikäs maailma on todella kaunis ja rentouttava. Pidin myös pelin musiikeista, jotka luovat todellakin rennon peli-illan tunnelman. Tämä oli kaikin puolin hauska kokemus, vaikka pelimekaniikka saattaakin tuntua hiukan itseään toistavalta, jos tätä koittaa pelata yhdeltä istumalta.

Mitä itse pidit Let's go Pikachusta tai Eeveesta? Mikä on sinun lempi Pokémon pelisi? Mitä muita Pokémon pelejä suosittelisit?

2021 suosikkini

 2021 löysin ja rakastuin moniin uusiin tarinoihin. Luin enemmän kirjoja kuin koskaan aiemmin, katsoin paljon sarjoja, ja Nintendo Switch pelikonsolin hankittuani, rakastuin myös moneen uuteen peliin. Tässä postauksessa ajattelin jakaa lukijoideni kanssa, mitä kaikkea olen löytänyt ja mistä olen nauttinut fiktion upeassa maailmassa tänävuonna. 

Tammikuu

Jojo's Bizzarre adventure Part 5
Aloitin 2020 loppupuolella kunnolla katsomaan Jojoa, ja kun pääsin hiukan pitkästyttävän part 1:sen läpi, aloinkin maratoonata Jojoa huolella. Tammikuussa pääsin siis aloittamaan part 5:sen. Nautin tästä osasta erittäin paljon. Part 5 Jojo porukka on todella rakastettava ja persoonallinen, mikä ei ole yllätys, kun on katsonut aiemmat partit. Pidin tämän partin tarinan kerronnan rakenteesta, ja siitä, miten jokaisen hahmon taustatarina sai kokonaisen jakson. Lisäksi tämän partin pahiksillekin oli annettu kunnon taustatarinat, joten katsoja pystyi ymmärtämään ja tuntemaan empatiaa heitäkin kohtaan. (Tai no, ainakin suurta osaa kohtaan!) Vaikka Jojo on suurimmaksi osaksi hullun hauska, tämä osa sai minut myös itkemään, koska Araki todella osaa tehdä hahmoista pidettäviä. Itse tykästyin eniten tässä partissa Brunon ja Narancian hahmoihin. Pidin myös erittäin paljon partin pääpahiksesta, vai pitäisikö sanoa pääpahiksista. Hän, tai he, oli(vat) todella persoonallisia ja erikoisia. Myös tämän partin animaatiosta huomasi, että tekijät todella pistivät tähän koko sydämensä, ja että he todellakin pitävät Jojosta myös itse. Ja soundtrack, en voi olla mainitsematta myös sitä, koska Jojon (koko sarjan) musiikkeja on tullut vuoden aikana kuunneltua todella paljon.

Helmikuu

The good place
Hyvän mielen komediasarja Netflixistä, jota kaverini suositteli minulle, koukutti minut heti ensimmäisessä jaksossa. Michael Schur, joka on luonut myös The Officen ja Parks and recreationin, on ollut luomassa myös tätä tilannekomediaa. Tämän sarjan tarina keskittyy Eleanor Shellstroppiin, joka on kuollut ja päätynyt "hyvään paikkaan". "Hyvä paikka" ja "paha paikka" vastaavat meidän käsitystämme taivaasta ja helvetistä, vaikka niissä onkin tietenkin eroja. Eleanor kuitenkin tajuaa, ettei ollut tarpeeksi hyvä ihminen elämässään ansaitakseen pääsyä hyvään paikkaan. Hän koettaa pitää asian salassa, mikä johtaa hulvattoman hauskoihin tilanteisiin, ja aivan nerokkaaseen juonenkäänteeseen ensimmäisen kauden lopussa. Tätä ei kannata jättää välistä, varsinkin, kun sen viimeinen kausi ilmestyi juuri Netflixiin.

Maaliskuu

Among us
Olin pelannut tätä peliä tietenkin jo aiemmin, mutta tämän vuoden alkupuolella pelasin sitä erityisen paljon ystävieni kanssa, sekä jonkun verran myös randomien kanssa. Among us on todella yksinkertainen ja koukuttava peli. Sen idea on, että maximissaan 10 astronauttia, eli pelaajaa, suorittaa erilaisia tehtäviä ympäri avaruusalusta. Näiden pelaajien joukossa on kuitenkin yhdestä kolmeen imposteria, eli huijaria, joiden tehtävänä on tappaa muut pelaajat. Crewmatet, eli pelaajat, jotka eivät ole huijari, yrittävät saada kaikki avaruusaluksen tehtävät suoritettua tulematta tapetuiksi, ja äänestämällä samalla yksi kerrallaan ulos muita, jos he uskovat tämän olevan huijari. Huijari(t) voittaa, jos hän/he saa(vat) kaikki tapettua, kun taas crewmatet voittavat, jos he saavat kaikki tehtävät tehtyä, tai äänestettyä kaikki huijarit ulos. Pelin yksinkertaisuus tekee siitä niin koukuttavan, ja lisäksi se paljastaa kaveriporukasta taitavat valehtelijat ja pelaajat. Suosittelen tätä pelattavaksi etenkin kavereiden kanssa! Tämä on saatavilla kaikille konsoleille, sekä tietokoneelle.

Huhtikuu

Miika Nousiainen: Juurihoito
Tämä on Miika Nousiaisen kirjoitustyylin tuntien erittäin hauska kirja. Tarina kertoo kahdesta veljeksestä, Onnista ja Eskosta. Onni oli aina luullut olevansa ainut lapsi, mutta kun hänen hammaslääkärinsä Esko paljastuu hänen veljekseen, pienen kinan jälkeen he lähtevät isänsä jalanjäljissä kohti Australiaa. Matkan aikana he löytävät sisaruksia sieltä täältä ympäri maailmaa, ja tutustuvat tietenkin toisiinsa. Tämän tarinan metaforat on sidottu nerokkaasti hampaidenhoitoon. Kaiken hauskan takaa löytyy myös aito sanoma perheen arvosta ja elämäntarkoituksesta, sekä paljon oikeaa tietoa Australian kulttuurista. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, jotka kaipaavat hyvänmielen luettavaa.

Toukokuu

Animal Crossing New Horizons

Sain huhtikuun lopussa itselleni Nintendo Switch konsolin, ja ensimmäinen pelini sille oli tietenkin Animal Crossing. New Horizons on ensimmäinen Animal Crossing peli, jota olen pelannut, joten voitte varmaan arvata, mihin käytin koko kesäni. Tämä hyvän mielen peli toimi täydellisenä vastapainona kandityöni edistämiselle, kun pääsin rakentamaan saartani, etsimään itselleni kyläläisiä, täyttelemään museotani, ja muuten vain nautiskelemaan tämän pelin äärellä niin itsekseni kuin myös ystävieni kanssa. Animal Crossingia pelatessa tulee aina hyvä mieli, koska sen musiikki, hahmot, ja rentouttava energia on vain niin koukuttavaa ja rauhoittavaa.

Kesäkuu

Miraculous Ladybug

Tässä kuussa ystäväni näytti minulle muutaman jakson tästä sarjasta, ja käännytti minut täten tämän absoluuttisen katastrofisen, aukkoja täynnä olevan, huonosti toteutetun tarinan suureksi faniksi. Tietenkin, Miraculous Ladybug on suunnattu lapsille, mutta silti siitä voi nauttia myös aikuisena. Kyllä, pidän tästä sarjasta erittäin paljon, vaikka se onkin rakenteellisesti ja tarinaa lähemmin katsottuna täysi katastrofi. Miraculous ladybug kertoo Marinette nimisestä pariisilaistytöstä, joka koettaa tasapainotella supersankari Ladybugin elämää koulun ja muun teini-iän elämän ohella. Hän on täysin ihastunut luokkalaiseensa Adrieniin, joka tasapainottelee salaa itsekin supersankari Cat noir elämän ja teini-elämän välillä. Adrien on täysin lääpällään Ladybugiin, tietämättä sen olevan Marinette, mutta Marinette Ladybugina ei ole pätkääkään kiinnostunut Cat noirista. Yhdessä Cat noir ja Ladybug yrittävät kuitenkin pysäyttää Hawkmoth nimisen pahiksen, joka käyttää pariisilaisten negatiivisia tunteita ottaakseen heistä vallan, ja varastaakseen Ladybugin ja Cat noirin supervoimien lähteen: miraculous nimiset korut. Tällä tarinalla on todella paljon potentiaalia, vaikka sen katsominen tuntuukin välillä raivostuttavalta. Jos rakastat viharakkauskatsoa, tai haluat vain pistää aivot narikkaan ja nauttia tämän sarjan kauniista animaatiosta, suosittelen tätä lämpimästi.

Heinäkuu

Beastars 2. kausi
Tätä olin odottanut todella pitkään. Beastarsin ensimmäinen kausi osui ja upposi suoraan sydämeeni, joten kun sarjan toinen kausi ilmestyi Netflixiin, katsoin sen melkein yhdeltä istumalta. Legoshin, Louis senpain, Harun, ja muiden Cherryton Academyn, sekä koko Beastars tarinan maailman hahmot ovat todella kiinnostavia, syvällisiä ja upeasti kirjoitettuja. Tarina jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen kausi loppui, joten tarinaan pääsee helposti mukaan. Ensimmäisellä kaudella ei keskitytty kovinkaan paljoa murhamysteeriin, josta koko tarina alkoi, mutta tällä kaudella Legoshi alkaa selvittämään kuka tappoi Temin. Vaikka tarina kerrotaankin suloisilla eläinhahmoilla, älä anna ulkokuoren hämätä. Tämä on todella synkkä ja syvällinen tarina, jonka hahmot ovat todella valloittavia ja mieleenpainuvia. Upeasti animoitu kokonaisuus, mahtavat ääninäyttelijät (niin dubissa kuin subissa), sekä erittäin banger taustamusiikit luovat erinomaisen kokonaisuuden. Jos pidät vakavammista tarinoista ja aikuisemmista, ja aidoista rakkaustarinoista, tämä sopii sinulle täydellisesti.

Elokuu

S.K. Tremayne: Äänet
Aloitin veljeni kanssa kesäkuussa Bookbeat tilauksen, joka on yksi syy sille, että olen tänävuonna saanut luettua enemmän kirjoja kuin koskaan aiemmin. Psykologisten trillereiden ja kauhun ystävänä pyysin tietenkin toiselta lukutoukka ystävältäni lukusuositusta tästä genrestä. Hän sitten suositteli minulle Tremaynen kirjaa Äänet. (Kiitos Pieni Suuri Kirjahylly <3 !) Itse vertasin tätä kirjaa mielessäni elokuvaan Kaunis mieli, koska kyseessä on tarina, jossa lukija ei oikeasti tiedä, ovatko tietyt tapahtumat päähenkilön mielenterveyden ongelmien tuotosta, vai todellisuutta. Innostuin kuuntelemaan myös muut Tremaynen kirjat, koska niissä on samaan kammottavaan tyyliin loistavasti rakennetut loppuratkaisut. Äänet (alkuperäiseltä nimeltään The Assistant) kertoo Jo nimisestä hiljattain eronneesta naisesta, jolla on kotonaan Electra niminen virtuaalinen kotiapulainen. Jo kuitenkin järkyttyy, kun Electra paljastaa hänelle tietävänsä Jon osallisuudesta erään nuoren miehen kuolemaan vuosia sitten. Tremaynen kirjat ovat todellakin nannaa kaikille psykologisten trillereiden faneille, ja Äänet, jossa käytetään hyväksi nykyajan teknologiaa, tuo esiin karmivia pelkoja teknologiian liittyen. 

Syyskuu

Your turn to die chapter 3 part 2

Danganronpa fanina ei varmaan tule yllätyksenä, että rakastan myös Your turn to die peliä. Opiskelijana se yllättää vielä vähemmän, koska peli on ilmaiseksi pelattavissa tällä sivulla. Olen odottanut pitkään ja hartaasti tätä chapteria ilmestyväksi, joten kun se viimeinkin julkaistiin, pelasin sen melkein heti. Your turn to die on minusta vielä parempi versio Danganronpasta, vaikka sen idea onkin hiukan erilainen. Pidän myös todella paljon YTTD:n hahmoista, jotka eroavat toisistaan paljon enemmän kuin Danganronpa hahmot. Danganronpassa kaikki hahmot ovat saman ikäisiä, koska he ovat luokkalaisia, mutta YTTD:ssä on eri ikäisiä hahmoja, opiskelijoita, lapsia, aikuisia, eri ammateista, ja eri taustoista. Chapter 3 part 2 oli todellakin suuri tunteiden vuoristorata. Kyseisen chapterin pääpahis Midori on rakastettavan raivostuttava hahmo, joka vetoaa todellakin siihen fanityttö puoleen minussa, joka rakastaa juuri tällaisia raivostuttavia hahmoja. Koko chapterin ajan pelaaja joutuu elämään epävarmuudessa siitä, onko yksi parhaista hahmoista elossa vai ei, ja yksi uusista tuttavuuksista saa pelaajan, eli Saran, valinnoista riippuen glow upin. Jos et vielä ole pelannut tätä, niin hopi hopi, tätä ei kannata missata.

Lokakuu

Deltarune chapter 2

Undertalen suurena fanina, ja edelleen opiskelijana, ei varmaan yllätä, että tämä peli oli pakko pelata. Chapter 1 aivan hullun cliffhanger lopun jälkeen Toby Fox palasi vihdoin ja viimein chapter 2 kanssa, joka oli aivan yhtä loistava kuin Foxin aiemmatkin pelit. Kirjoittajana ja säveltäjänä Fox on todellakin täysi nero. Hänen kaikki hahmonsa ovat mieleenpainuvia ja rakastettavia, ja tarinat ovat täynnä sydäntä. Jokainen hahmo saa todellakin huolellisesti kirjoitetun kehityksen, ja tämä chapter todellakin muuttaa asioita todella paljon. Vaikka Fox on todennut julkisesti, että Deltarunella tulee olemaan yksi selkeä loppu, johon ei voi vaikuttaa, tässä chapterissa on kaksi eri polkua. Kuten Undertalessakin, voit joko tappaa kaikki vastaantulijat, tai sitten säästää heidät. Itse pelasin läpi pacifist tyylillä, koska tarina on paljon hauskempi ja mukavampi sillä polulla. Snowgrave polulla taas pelaaja manipuloi yhtä sydämellisimmistä ja kilteimmistä hahmoista tässä pelissä, eikä minusta ollut todellakaan mukavaa katsoa, kuinka Noelle pikkuhiljaa alkaa murtua. Lisäksi tämän polun valitessaan, pelistä päätyy skippaamaan todella ison osan. Odotan innolla sitä, mitä seuraavat chapterit tuovat tullessaan, koska tämän chapterin joko todella hyvän mielen aiheuttava pelaaminen, tai todella mieltä painavan polun pelaaminen johtavat kuitenkin samaan cliffhanger loppuun. En malta odottaa, mitä Foxilla on varastossa odottamassa. Tätä peliä on todella helppo päästä pelaamaan, koska se on ilmaisena ladattavissa tietokoneelle, PS4:lle, PS5:lle, sekä Switchille.

Marraskuu

Pokémon Let's go Pikachu

Tämän kuun loppupuolella voitin eräästä arvonnasta ensimmäisen Pokémon pelini: Let's go Pikachun. Olen pelannut tätä todella paljon marraskuun ja joulukuun ajan. En ole koskaan aiemmin pelannut, tai katsonutkaan Pokémonia, ellei lasketa joitakin satunnaisia jaksoja, joita näin lapsena viikonloppuaamuisin televisiosta. LGP on ollut minusta todella hyvä ja helppo tapa lähteä tutustumaan tähän sarjaan. Pelissä on mielenkiintoinen tarina, voit napata Pokédexiisi todella suloisia pokémoneja, kehittää niitä, taistella NPC:eitä vastaan, ja kerätä Gym badgeja. Yksi ystäväni, joka on suuri Pokémon fani, sanoi tämän pelin olevan hänestäkin todella hyvä remake alkuperäisestä pokémonista GameBoy konsolille. Minustakin tämä peli on todella koukuttava ja hauska pelikokemus. En ole vielä pelannut sitä kokonaan läpi, mutta olen kyllä jo todella pitkällä. Minusta on ollut hauskaa päästä nimeämään pokémonejani, sekä antamaan Pikachulle erittäin suloisia erilaisia asuja. 

Joulukuu

Aggretsuko 4. kausi

Tämän sarjan ulkonäkö pettää vielä pahemmin kuin Beastarsin. Aggretsukossa on vielä suloisempia eläinhahmoja animaatiomaailmassa, joka on täynnä värejä ja suloisuutta. Tarina on kuitenkin kaikkea muuta kuin lapsille. Toki, myös lapset voivat katsoa tätä, mutta en usko, että he saisivat tästä yhtä paljon irti kuin aikuiset. Tarina kertoo Retsukosta, joka on jumissa tylsässä työpaikassa. Hän unelmoi paremmasta elämästä, ja jokaisella kaudella hän yrittää saavuttaa paremman elämän erilaisilla keinoilla, kuten rakkaudella, tai uuden työpaikan löytämisellä. Nämä kaikki yritykset päätyvät kuitenkin jotenkin johtamaan Retsukon takaisin tylsään vanhaan toimistotyöhönsä vanhojen työkavereidensa luokse. Tällä uusimmalla kaudella Retsuko huomaa vihdoinkin häneen ihastuneen työkaverinsa Haidan yritykset saada hänen huomionsa. Haida ei kuitenkaan osaa käsitellä sitä, että Retsuko on viimein huomannut hänet, ja keskittää kaiken aikansa ja energiansa yhtiönsä uuden pomon hänelle antamiin askareisiin. Retsuko tajuaa, ettei Haidan tekemä työ ole täysin laillista, joten hän kerää työkavereistaan tiimin, joka yrittää pysäyttää Haidan, ja lopuksi myös uuden pomon. Aggretsuko on yksi niistä erittäin samaistuttavista aikuisten animaatioista, joita olen kaivannut elämääni. Retsuko on kuin kuka tahansa työelämään astunut nuori, joka on joutunut oppimaan monia asioita oikeasta elämästä kantapään kautta. Kaikki hahmot ovat rakennettu jostakin stereotypiasta, mutta jokainen on kuitenkin oikea ihminen stereotypian takana. Mielestäni paras esimerkki tästä on johtaja Ton, jonka tarina menee tällä kaudella todella synkkiin paikkoihin. Tämä kannattaa todellakin katsoa!

Tässä olivat minun tämän vuoden suosikki tarinani. Piditkö itsekin näistä? Mitä itse luit/katsoit/pelasit tänä vuonna? Kiitos tästä vuodesta, ja hyvää uutta vuotta kaikille!