Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Miksi pelit ovat yksi parhaista tarinankerronnan muodoista?

Pelit ovat mielestäni yksi parhaista tavoista kertoa tarinoita. Pelit ovat sellainen fiktiomuoto, jossa se, joka tarinaa seuraa, on tavallaan mukana tarinassa. Useimmiten pelaaja hallitsee yhtä, tai joissain tapauksissa useampaa pelihahmoa, jotka pelaaja saa laittaa tekemään monenlaisia asioita pelin omassa maailmassa. Vanhemmissa peleissä on usein yksi lineaarinen tarina, jonka pelaaja pääsee kokemaan, ja jonka läpäisemiseen pelaajalle annetaan vihjeitä ja ohjeita eri tavoin. Monissa nykypeleissä on kuitenkin monia eri loppuja, jotka pelaaja pääsee näkemään vain pelaamalla omalla tavallaan, ja koettamalla käyttää luovuuttaan ja päättelykykyään saavuttaakseen kaikki eri loput. Pelaaja on siis yksi osa pelin tarinaa. 

Pelikaksikko, joita haluan syventyä pohtimaan tässä postauksessa ovat Danganronpa, sekä Your turn to die (YTTD). Miten pelaajan rooli eroaa toisistaan näissä kahdessa pelissä, ja miten näiden pelien tarinat aiheuttavat pelaajassa eri tunteita?

Danganronpa pelisarja sisältää kolme visual novelia, eli visuaalista romaania (Trigger happy havoc, Island mode, ja v3), sekä yhden third person shooter-pelin (Ultra despair girls), kun taas YTTD on vielä keskeneräinen visuaalinen romaani. Danganronpa ja YTTD ovat molemmat kuolemapelejä. Idea on yksinkertainen: ryhmä ihmisiä on sijoitettu rajattuun tilaan, ja heidän täytyy koettaa selvitä erilaisista haasteista, mutta peli jatkuu, kunnes vain osa heistä on jäljellä. Danganronpassa hahmojen täytyy tappaa toisiaan jäämättä kiinni. Jos tappaja jää kiinni, hän kuolee, mutta jos tappaja ei jää kiinni, kaikki muut kuolevat. YTTD:ssä taas hahmojen pitää äänestää erilaisten pelien aikana kenet säästetään ja kenet uhrataan. 

Danganronpa pelien tarinat osuivat ja upposivat syvälle sydämessäni. Pelien hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja, ja heihin on helppo tykästyä. Jokainen hahmo on uniikki ja muistettava. Lempihahmoa on vaikea valita, koska kaikissa on paljon piirteitä, joihin on helppo tykästyä, samaistua, ja joita voi ymmärtää. Sama pätee YTTD:n hahmoihin. Jokainen heistä tuntuu inhimilliseltä ja aidolta. YTTD:n tarina kuitenkin riipaisi minua pelaajana syvemmältä, mutta miksi?

Lähdin pohtimaan sitä, miksi uppouduin YTTD:n tarinaan syvemmin, ja miksi se sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin kuin Danganronpan tarina. Mietin molempien pelien sisältöä, ja mikä teki YTTD:stä vielä voimakkaamman kokemuksen minulle, ja mielestäni vastaus on pelaajan rooli. Miksi? Danganronpan tarina on todella suoralinjainen: siinä pelaaja seuraa tarinaa, muttei voi vaikuttaa siihen kovinkaan paljoa. Hahmot, jotka tarinassa kuolevat, kuolevat vaikka pelaaja tekisi mitä. Ainoa asia, mitä pelaajalle jää tehtäväksi on selvittää kuka oli tappaja. YTTD:ssä taas pelaajalla on jonkin verran valtaa päättää kuka elää ja kuka kuolee. Kun on ehtinyt tykästyä pelin hahmoihin ja joutuukin sitten valitsemaan kahden hahmon väliltä itse, se herättää vielä vahvemman tunnekuohun kuin se, että pitää selvittää oikea tappaja, jotta tämä kuolisi. Pelaaja on YTTD:ssä suuremmassa roolissa kuin Danganronpassa.

Tämän takia pelit ovat paras tapa kertoa tarinoita. Tarinaa pelaava ihminen on osa tarinaa ja pääsee jonkin verran vaikuttamaan tarinaan. Jopa täysin lineaarisissa peleissä, joissa ei ole ollenkaan valintoja tehtävänä, pelaaja on osa tarinaa jo siinä, että hän ohjaa jotakin pelin hahmoista. Kun pelin hahmoon samaistuu, on helppo tuntea se, mitä hahmokin tuntee. Lisäksi, kun pelaaja ohjaa hahmoa, hän laittaa hahmon tekemään asioita, mitä itse tekisi. Täten pelaaja samaistuu hahmoon syvemmin. Elokuvissa, sarjoissa ja kirjoissa katsoja tai lukija ei pysty vaikuttamaan mitenkään tarinan tapahtumiin tai hahmoihin, vaikka totta kai nuokin tarinankerronta muodot voivat aiheuttaa paljon tunteita. 

Rakastan kaikkia tarinankerronta muotoja, mutta pelien tarinat saavat minut tuntemaan tarinat syvemmin juuri siksi, että olen itse omalla tavallani osallisena niissä. Mitä mieltä olet itse? Mikä tarinankerronta muoto on sinun suosikkisi ja miksi? Mitä mieltä olet postauksessa mainituista peleistä? 

P.S. Jos kiinnostuit tsekkaamaan Your turn to die pelin, sitä voi pelata ilmaiseksi selaimella, mutta sen voi myös ladata ilmaiseksi. Tässä linkki siihen: https://vgperson.com/games/yourturntodie.htm
Suosittelen tätä peliä lämpimästi varsinkin jos pidit Danganronpasta. Aion todellakin tehdä tälle pelille omistetun postauksen, kun sen viimeinen luku on julkaistu. Kiitos postaukseni lukemisesta, ja nauti tästä pelikokemuksesta!

Fiktiofanin kynästä...

Olen jo pitkään miettinyt, miten voisin jakaa rakkauteni fiktioon, tarinoihin, ja erilaisiin tapoihin kertoa tarinoita. Tarinat herättävät tunteita, ja ovat siksi mahtava tapa oppia ymmärtämään meidän maailmaamme, sekä erilaisten tunteiden ja ihmisten laajaa kirjoa paremmin. Olen pienestä lähtien saanut kokea erilaisia tarinoita monista eri medioista, ja jo pienenä rakastuin tarinoiden monipuoliseen maailmaan. 

Kävin ystävieni kanssa keskusteluita tästä aiheesta, ja lopulta minusta tuntui parhaalta vaihtoehdolta aloittaa blogi. Tarinoiden lukemisen, katselemisen, ja pelaamisen lisäksi pidän myös kirjoittamisesta, joten blogin kirjoittaminen yhdistää fantastisesti nämä kaikki aspektit. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia, joten tämä on minulle aivan uutta. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen päätökseeni aloittaa bloggaaminen, ja odotan innolla kaikkea, mitä bloggaaminen tulee tuomaan elämääni.  

Mihin kategoriaan blogini siis sijoittuu? Onko se kirjablogi?(Kyllä!) Elokuva/TV-sarjablogi? (Myös kyllä!) Peliblogi? (Ja kolmannen kerran kyllä!) Täällä aion jakaa mielipiteitäni, arvostella, suositella, ja puhua kaikenlaisista eri tarinoista, joita luen, katson, pelaan, ja koen. Katselen paljon Netflixin, sekä Disney+:n sarjoja ja elokuvia, pelejä taas pelailen lähinnä Nintendo switchillä ja vanhalla kunnon pleikkari kolmosellani, ja kirjahyllyyni eksyy satunnaisesti kirjoja kirjaston hyllyiltä, sekä BookBeat äänikirjapalvelusta. Makuni näissä kaikissa on erittäin laaja, mutta jos pitäisi mainita vain yksi asia, jota pidän tarinoissa kaikista tärkeimpänä, se on ehdottomasti tunteiden herättäminen. Hyvä tarina saa sen katselijan, kuuntelijan, lukijan tai pelaajan tuntemaan asioita, tuntemaan hahmojen ilot ja surut, onnistumiset, epäonnistumiset, heidän elämänsä. 

Kukas sitten on fiktiofani, tämän blogin kirjoittaja? Olen Helsingin yliopiston ranskan kielen opiskelija. Sivuaineeni on, yllätys yllätys, kotimainen kirjallisuus. Harrastan kaiken tämän blogin aiheeseen kuuluvan asian lisäksi musiikkia soittamalla kitaraa, ukulelea, ja laulamalla. Lisäksi kirjoittelen mielelläni vapaa-ajallani esimerkiksi runoja, ja muuta luovaa. Kuten opiskeluistani huomaa, myös kielet ovat lähellä sydäntäni. Pääaineenani opiskelen ranskaa, mutta olen myös ottanut siinä sivussa espanjan kursseja, jonkin verran ruotsia, ja lukiossa luin muutaman kurssin japania. Tämän viimeisen opiskelusta onkin siis jo hiukan pidempi aika, mutta minusta olisi ihanaa jatkaa joskus myös japanin parissa. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä harrastusten listaltani löytyy valokuvaaminen. Voisi kai sanoa, että olen luova ja jonkin verran taiteellinenkin. 

Tervetuloa siis blogiini! Odotan innolla, että pääsen jakamaan rakkauteni tarinoihin teidän kaikkien kanssa, ja vaihtamaan mielipiteitä lempifiktioistani. Postauksia odotellessa, minut löytää instagrammista @kia_eeva.