Mikä death game-tarinoissa kiehtoo?

Hiljattain Netflixissä julkaistu sarja Squid game on kerännyt todella paljon suosiota. Moni ystäväni on suositellut sarjaa minulle, ja sitä on hehkutettu lähes jokaisessa sosiaalisessa mediassa, jota käytän. Päädyin itsekin katsomaan Squid gamen, koska olen suuri death game-tarinoiden ystävä. Minusta kyseinen sarja oli keskinkertainen verrattuna muihin katsomiini, pelaamiini tai lukemiini death game-tarinoihin. Squid game on mielestäni kuitenkin hyvä ensikosketus death game-tarinoihin, jos ei ole kokenut niitä aiemmin. 

Koska Squid game on niin suosittu ja pidetty, aloin miettimään, miksi death gamet puhuttavat ihmisiä. Miksi itsekin rakastan death game-tarinoita niin paljon? Miksi death game-tarinat jäävät parhaiten mieleen? Tässä postauksessa on vain omaa pohdintaani ja mielipiteitäni asiasta, en ole tutustunut psykologisiin tutkimuksiin, tai muiden tekemiin blogipostauksiin. Omaa pohdintaani tukevat vain omat mielipiteeni, sekä esimerkiksi keskustelut, joita olen käynyt eri death game-tarinoista ihmisten kanssa.

Ensimmäinen asia, joka death game-tarinoissa minua kiehtoo, on niiden julmuus. Kun ajatellaan koko death game-tarinan konseptia, se on todella synkkä ja raaka. Se, että otetaan joukko ihmisiä johonkin rajattuun tilaan, ja pistetään heidät pelaamaan erilaisia pelejä pysyäkseen hengissä, tai usutetaan heidät tappamaan toisiaan, että voisivat itse pysyä hengissä, on sanoinkuvaamattoman kauhea tilanne. Ihmiset ovat luonnostaan kiinnostuneita kaikesta kauheasta. Sille löytyy psykologiasta jopa oma sana: morbid curiosity, eli sairaalloinen uteliaisuus näin karkeasti suomennettuna. Moneen death game-tarinaan liittyy juurikin mysteeri, joka saa katsojan kysymään, että miksi tai miten kukaan voisi pistää muita sellaiseen tilanteeseen, tai miksi kukaan haluaisi järjestää oikean death gamen. Lisäksi mysteerien ratkominen on minusta todella mielenkiintoista, ja death gamet ovat oiva tarinamuoto mysteerien luomiselle.

Hyvän death game-tarinan tärkein asia on mielestäni death gameen valitut hahmot. Miksi juuri heidät on valittu pelaamaan? Keitä nämä hahmot ovat? Millainen moraali heillä on? Mitä he ovat valmiita tekemään selviytyäkseen hengissä? Hahmot ovat death game-tarinoiden sielu. Hahmot kuljettavat death game-tarinaa. Heidät on pistetty vaikeaan tilanteeseen, joissa ihmisten sisin persoona ja aidot moraalit tulevat esiin. Kuolema tuo hahmoissa esiin sisimmän pelon, joka saa heidät käyttäytymään aivan eri tavoin kuin tavallisissa tilanteissa. Meidät on luotu tekemään kaikkemme selviytyäksemme, ja nämä tarinat nostavat esiin hahmojen, ja samalla myös meidän sisimmän toivomme ja epätoivomme. Katsojina, lukijoina, tai pelaajina voimme samaistua tarinoiden eri hahmoihin, ja kuvitella turvallisesti kotisohvalla mitä itse tekisimme kyseisissä tilanteissa. Death game-tarinoiden hahmot voivat toimia ikään kuin peileinä meille, ne voivat auttaa meitä kyseenalaistamaan omat moraalimme. 

Riippuen death game-tarinasta, kolmas syy on yhteiskunta kritiikki. Monessa death game-tarinassa, joita itse olen katsonut, kyseenalaistetaan myös yhteiskunnan moraali. Kuten jo mainittu, yksi syy death game-tarinoiden mielenkiintoisuuteen on ihmisten luonnollinen taipumus kiinnostua kaikesta kammottavasta. Moni näistä tarinoista kyseenalaistaa näiden tarinoiden seuraajien moraalia. Vaikka kaikki näistä tarinoista ovat fiktiivisiä, moni niistä kritisoi meitä niiden seuraamisesta. Kauppa toimii niin, että sitä tarjotaan mitä kysytään, joten jos moni haluaa katsoa death game-tarinoita, niitä tehdään. Monissa death game-tarinoissa, joita olen elämäni aikana katsonut, lukenut ja pelannut, kyseiset pelit ovat paljastuneet viihteeksi. Ne on järjestetty tarinan sisäisessä maailmassa viihdyttämään ihmisiä samalla tavalla kuin meidän maailmassamme esimerkiksi reality tv-sarjat. 

Toisaalta jotkut death game-tarinat, kuten The Circle, kritisoi yhteiskuntaa siitä, miten yhteiskunta arvottaa erilaisia ihmisiä. Kyseisessä elokuvassa ei paljasteta hahmojen nimiä, vaan kaikki äänestävät yhdessä siitä, kuka kuolee, lähes täysin pintapuolisesti. Tämä death game-tarina kertoo siitä, millaisia ihmisiä ja ominaisuuksia pidetään yhteiskunnassa arvokkaana, ja mitä ollaan valmiina uhraamaan. Se pistää katsojankin miettimään, ketkä hän itse uhraisi ja säästäisi. 

Tässä oli muutama syy sille, miksi itse rakastan death game-tarinoita. Lyhyesti sanottuna death game-tarinoiden hahmot ja mysteeri, sekä tapa kritisoida yhteiskuntaa ja ihmisten moraalia saa minut nauttimaan näistä tarinoista. Rakastan tarinoita, joissa pääsen tutustumaan hahmoihin kuin ystäviin, ja joka pakottaa minut pohtimaan omia arvojani ja omaa maailmaani. Omia lempi death game-tarinoitani ovat ehdottomasti Netflixin Alice in borderlands, Danganronpa, ja Your turn to die, ja minusta olisi mukava kuulla myös sinun lempi death game-tarinoistasi tämän postauksen kommenteissa. Miksi sinä pidät death game-tarinoista? Nautitko sinä Squid gamesta? Mikä on sinun lempi death game-tarinasi?

Miksi pelit ovat yksi parhaista tarinankerronnan muodoista?

Pelit ovat mielestäni yksi parhaista tavoista kertoa tarinoita. Pelit ovat sellainen fiktiomuoto, jossa se, joka tarinaa seuraa, on tavallaan mukana tarinassa. Useimmiten pelaaja hallitsee yhtä, tai joissain tapauksissa useampaa pelihahmoa, jotka pelaaja saa laittaa tekemään monenlaisia asioita pelin omassa maailmassa. Vanhemmissa peleissä on usein yksi lineaarinen tarina, jonka pelaaja pääsee kokemaan, ja jonka läpäisemiseen pelaajalle annetaan vihjeitä ja ohjeita eri tavoin. Monissa nykypeleissä on kuitenkin monia eri loppuja, jotka pelaaja pääsee näkemään vain pelaamalla omalla tavallaan, ja koettamalla käyttää luovuuttaan ja päättelykykyään saavuttaakseen kaikki eri loput. Pelaaja on siis yksi osa pelin tarinaa. 

Pelikaksikko, joita haluan syventyä pohtimaan tässä postauksessa ovat Danganronpa, sekä Your turn to die (YTTD). Miten pelaajan rooli eroaa toisistaan näissä kahdessa pelissä, ja miten näiden pelien tarinat aiheuttavat pelaajassa eri tunteita?

Danganronpa pelisarja sisältää kolme visual novelia, eli visuaalista romaania (Trigger happy havoc, Island mode, ja v3), sekä yhden third person shooter-pelin (Ultra despair girls), kun taas YTTD on vielä keskeneräinen visuaalinen romaani. Danganronpa ja YTTD ovat molemmat kuolemapelejä. Idea on yksinkertainen: ryhmä ihmisiä on sijoitettu rajattuun tilaan, ja heidän täytyy koettaa selvitä erilaisista haasteista, mutta peli jatkuu, kunnes vain osa heistä on jäljellä. Danganronpassa hahmojen täytyy tappaa toisiaan jäämättä kiinni. Jos tappaja jää kiinni, hän kuolee, mutta jos tappaja ei jää kiinni, kaikki muut kuolevat. YTTD:ssä taas hahmojen pitää äänestää erilaisten pelien aikana kenet säästetään ja kenet uhrataan. 

Danganronpa pelien tarinat osuivat ja upposivat syvälle sydämessäni. Pelien hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja, ja heihin on helppo tykästyä. Jokainen hahmo on uniikki ja muistettava. Lempihahmoa on vaikea valita, koska kaikissa on paljon piirteitä, joihin on helppo tykästyä, samaistua, ja joita voi ymmärtää. Sama pätee YTTD:n hahmoihin. Jokainen heistä tuntuu inhimilliseltä ja aidolta. YTTD:n tarina kuitenkin riipaisi minua pelaajana syvemmältä, mutta miksi?

Lähdin pohtimaan sitä, miksi uppouduin YTTD:n tarinaan syvemmin, ja miksi se sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin kuin Danganronpan tarina. Mietin molempien pelien sisältöä, ja mikä teki YTTD:stä vielä voimakkaamman kokemuksen minulle, ja mielestäni vastaus on pelaajan rooli. Miksi? Danganronpan tarina on todella suoralinjainen: siinä pelaaja seuraa tarinaa, muttei voi vaikuttaa siihen kovinkaan paljoa. Hahmot, jotka tarinassa kuolevat, kuolevat vaikka pelaaja tekisi mitä. Ainoa asia, mitä pelaajalle jää tehtäväksi on selvittää kuka oli tappaja. YTTD:ssä taas pelaajalla on jonkin verran valtaa päättää kuka elää ja kuka kuolee. Kun on ehtinyt tykästyä pelin hahmoihin ja joutuukin sitten valitsemaan kahden hahmon väliltä itse, se herättää vielä vahvemman tunnekuohun kuin se, että pitää selvittää oikea tappaja, jotta tämä kuolisi. Pelaaja on YTTD:ssä suuremmassa roolissa kuin Danganronpassa.

Tämän takia pelit ovat paras tapa kertoa tarinoita. Tarinaa pelaava ihminen on osa tarinaa ja pääsee jonkin verran vaikuttamaan tarinaan. Jopa täysin lineaarisissa peleissä, joissa ei ole ollenkaan valintoja tehtävänä, pelaaja on osa tarinaa jo siinä, että hän ohjaa jotakin pelin hahmoista. Kun pelin hahmoon samaistuu, on helppo tuntea se, mitä hahmokin tuntee. Lisäksi, kun pelaaja ohjaa hahmoa, hän laittaa hahmon tekemään asioita, mitä itse tekisi. Täten pelaaja samaistuu hahmoon syvemmin. Elokuvissa, sarjoissa ja kirjoissa katsoja tai lukija ei pysty vaikuttamaan mitenkään tarinan tapahtumiin tai hahmoihin, vaikka totta kai nuokin tarinankerronta muodot voivat aiheuttaa paljon tunteita. 

Rakastan kaikkia tarinankerronta muotoja, mutta pelien tarinat saavat minut tuntemaan tarinat syvemmin juuri siksi, että olen itse omalla tavallani osallisena niissä. Mitä mieltä olet itse? Mikä tarinankerronta muoto on sinun suosikkisi ja miksi? Mitä mieltä olet postauksessa mainituista peleistä? 

P.S. Jos kiinnostuit tsekkaamaan Your turn to die pelin, sitä voi pelata ilmaiseksi selaimella, mutta sen voi myös ladata ilmaiseksi. Tässä linkki siihen: https://vgperson.com/games/yourturntodie.htm
Suosittelen tätä peliä lämpimästi varsinkin jos pidit Danganronpasta. Aion todellakin tehdä tälle pelille omistetun postauksen, kun sen viimeinen luku on julkaistu. Kiitos postaukseni lukemisesta, ja nauti tästä pelikokemuksesta!