Heartstopper, Alice Osemanin luomus vihdoinkin live actionina

Se tapahtui vihdoinkin. Yksi suosikki kirjailijoistani sai yhdelle teoksistaan Netflix adaptaation. Olen niin ylpeä, iloinen, ja onnellinen tästä uutisesta, ja katsoinkin tämän Alice Osemanin sarjakuvasta Heartstopper tehdyn Netflix version heti, kun se julkaistiin. Tämä sarja ylitti odotukset todella monella tasolla, vaikka en ollutkaan lukenut Heartstopperin alkuperäistä sarjakuvaa itse. Olen kuitenkin jo pitkään halunnut hankkia itselleni kyseisen sarjakuvan omaksi fyysisenä kopiona, ja tämän sarjan jälkeen haluni ostaa tämä Heartstopper sarjakuva vain kasvoi. 

Juoni

Heartstopper kertoo Charlie nimisestä lukiolaisesta, jota kiusataan koulussa hänen homoutensa vuoksi. Charlie ei itse tullut kaapista, joten se, että hänen homoutensa paljastui koko koululle oli hänelle todella vaikeaa. Hän seurustelee salaa Ben nimisen pojan kanssa, joka on vielä todella syvällä kaapin uumenissa. Ben ei tunnu haluavan Charlielta muuta kuin fyysistä läheisyyttä, ja esittääkin, ettei edes tunne Charlieta muiden edessä. Tämä on Charlielle rankkaa, koska hän ei haluaisi olla vain Benin likainen pikku salaisuus. 

Eräänä päivänä hän kuitenkin tutustuu rugby tiimin Nickiin, joka on mukava, kohtelee Charlieta hyvin, ja on sujut Charlien suuntautumisen kanssa. Charlie ihastuu Nickiin päätä pahkaa, mutta mukana on vain yksi ongelma: Nick on aivan selkeästi, varmasti, ja kiistämättömästi täyshetero. Niin uskovat ainakin Charlie ja hänen koko kaveriporukkansa, Tao, Elle ja Isaac. Nick kuitenkin ystävystyy Charlien kanssa, ja heidän väleistään tulee nopeasti erittäin läheiset. Etenkin Tao ottaa tämän tiedon vastaan todella nihkeästi. Hän ei luota Nickiin pätkän vertaa, ja koettaakin suojella yhtä rakkaimmista ystävistään tulemasta satutetuksi viimeiseen niittiin. 

Ystävystyessään yhä syvemmin Charlien kanssa, Nick alkaa kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumisensa. Hän ei ole varma pitääkö hän tytöistä, pojista, vai molemmista. Hän myös alkaa etääntyä kavereistaan, jotka kohtelevat Charlieta todella törkeästi. Nick kyseenalaistaa suuntautumisensa lisäksi paikkansa kyseisessä kaveriporukassa, koska hän tajuaa, ettei oikeasti viihdy kyseisten ihmisten seurassa, etenkin kun moni heistä on todella ilkeitä ja feikkejä. 

Samaan aikaan Elle koettaa parhaansa mukaan ystävystyä tyttökoulu Higgsissä kahteen luokkakaveriinsa Taraan ja Darcyyn. Hän saa selville, että hänen kaverinsa ovatkin keskenään pariskunta, joka ei vielä ole tullut kaapista muille kuin heille kaikista läheisimmille ihmisille. Tarinan aikana tämä pari kuitenkin päättää tehdä parisuhteestaan julkisen, mikä tuo etenkin Taralle eteen paljon muutoksia, joihin hän ei ollut valmistautunut.

Mielipiteeni

Tämä oli aivan huikea katselukokemus. Sarjasta todellakin huomasi Alice Osemanin käden jäljen erittäin vahvasti. Kaikki Osemanin kirjat sijoittuvat samaan maailmaan, joten joukossa oli myös kirjoista tuttuja hahmoja, kuten Charlien sisko Tori Springs Osemanin esikoisteoksesta Solitaire. Alice Osemanin suurena fanina voin sanoa, että tämä sarja on täynnä sitä samaa tunnelmaa kuin hänen kirjansakin. Jokainen hahmo pääsee oikeuksiinsa, ja jokaista hahmoa käsitellään tarinassa kuin oikeita ihmisiä. Tarina ja sen hahmot ovat kaikki todella nykyaikaisia, ja pidin siitä, miten tässä adaptaatiossa tarina edistyi osittain myös tekstiviestien ja somen kautta.

Hahmot

Hahmot ovat Osemanin tarinoiden sydän. Jokainen hahmo tuntuu tässä tarinassa oikealta ihmiseltä, ja mielestäni casting oli erittäin onnistunut. Kaikki hahmot näyttävät ja vaikuttavat samanlaisilta kuin alkuperäisessä sarjakuvassa. En ole tietenkään lukenut sarjakuvaa, mutta olen nähnyt siitä joitakin pieniä osasia. Tori Springsistä voin kuitenkin sanoa sen verran, että hän on todellakin juuri sellainen kuin kuvittelin hänen olevan lukiessani Solitairea. 

Se osa tätä tarinaa, joka iski todella syvälle sydämeeni, oli Taon sivutarina. Tao on todella suojelevainen ja lojaali ystäviään kohtaan. Hän todella rakastaa ystäviään erittäin syvästi, ja minusta hänen tarinaansa oli kaikista helpointa samaistua. Tao huomaa, kuinka hänen ystävänsä muuttuvat pikkuhiljaa, päätyvät parisuhteisiin, ja luonnollisesti häntä pelottaa ajatus ystäviensä menettämisestä. Tämä tulee esiin ilkeilynä, erityisesti Nickiä ja yhtä hänen "kaveriaan", Charlien kiusaajaa Harrya kohtaan. Alussa Tao vaikuttaa todella kovalta ja melkein ilkeältäkin, ja välillä jopa mietin, miksi Charlie ja muut ovat hänen ystäviään. Sarjan edetessä pääsemme kuitenkin näkemään Taon valoisammat puolet, ja hänestä tuli oikeastaan suosikkihahmoni. Hän on todella hauska ja hänen suustaan pääsemme mielestäni kuulemaan sarjan parhaat letkautukset. 

Mediassa on keskitytty harvemmin siihen, kuinka parisuhteet vaikuttavat niihin kavereihin, jotka jäävät sen ulkopuolelle, ja miltä tuntuu olla se kaveri, joka ei itse ole kovin kiinnostunut parisuhde asioista. Sydämeni särkyi, kun Taon ja Charlien välille syntyi syvä riita. Ystävyyssuhteet ja kaikki muutkin ihmissuhteet muuttuvat elämän edetessä, mikä tuntuu luonnollisesti pelottavalta. Kuten Taon tarinasta kuitenkin huomaa, siihen ei auta mikään muu kuin se,että yrittää kommunikoida mahdollisimman selkeästi, antaa ihmisille tilaisuus ja olla ystäviensä tukena omien voimavarojen mukaan.

Toinen hahmo, jonka sivutarinasta pidin kovasti oli Tara. Hän tuli julkisesti tyttöystävänsä kanssa ulos kaapista, ja tämä aiheutti suuren muutoksen siihen, miten muut ihmiset suhtautuivat häneen. Hän sai sosiaalisessa mediassa paljon kommentteja, kuten "Ai oletko lesbo? Et näytä lesbolta" ja "Mikä sääli, että olet lesbo, koska olet niin kaunis". Tarinan aikana pääsemme näkemään, miten nämä kommentit vaikuttavat Taraan, ja hänen sekä Darcyn parisuhteeseen. Tämä oli mielestäni todella aito ja puhutteleva kuvaus siitä, miten nykypäivänäkin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat ennakkoluulojen kohteiksi haluamattaan. Tara sai kuitenkin mielestäni todella kauniin lopun tarinalleen, kun hän puhui tunteistaan tyttöystävälleen. Darcy on todella rento ja vitsikäs hahmo, mutta kohtauksessa, jossa Tara avautui kokemuksistaan saimme nähdä Darcynkin vakavamman puolen. 

Näiden hahmojen tarinoissa yhteistä on nuoruuden ajan muutokset ja ennakkoluulot. Jokainen hahmo joutuu kokemaan jonkinlaisen muutoksen elämässään, ja kestämään toisten heihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Minusta Nick on aivan loistava esimerkki juuri tästä. Hän on urheilullinen, hyvännäköinen ja suosittu. Hän on niin stereotyyppinen hetero kuin vain voi olla. Vaikka hän pitääkin tytöistä, hän tajuaa, ettei se ole koko totuus. Nick huomaa pikku hiljaa ihastuvansa Charlieen, ja matka siihen pisteeseen, että hän uskaltaa kutsua Charlieta julkisesti poikaystäväkseen on pitkä ja kivinen. Hän ei oikein tiedä miksi kutsua itseään, mutta hän tuntee kovaa painetta esittää heteron roolia, koska yhteiskunta ja kaverit odottavat sitä häneltä. Nick on todella huomaavainen ja ajattelevainen hahmo, joka ei kuitenkaan ennakkoluulojen takia pysty aina tekemään oikein. Aivan tarinan lopussa hän kuitenkin päätyy tulemaan kaapista äidilleen, ja tämä on yksi koko sarjan kauneimmista ja parhaimmista kohtauksista.

Estetiikka ja musiikki

Netflixin versio Heartstopperista on todella kaunis, värikäs, ja täynnä elämää. Minä rakastuin sarjan estetiikkaan heti ensimmäisestä jaksosta. Näyttelijöiden upeita roolisuorituksia on värittämässä hiukan sarjakuvamainen tyyli joissakin kohdissa, kun esimerkiksi Charlien ihastumista Nickiin näytetään Charlien näkökulmasta siten, että Nickin ympärillä on sydämiä. Myös esimerkiksi käsistäpito kohtauksia oli terästämässä pieniä sarjakuvamaisia animaatioita, jotka kuvastivat sitä, kuinka jännittävältä eri hahmoista tuntui pitää kädestä ihastustaan. Näyttelijöiden kauniit brittiaksentit ovat kirsikka kakun päällä antamassa tälle sarjalle omaa identiteettiään. Kuvauspaikat, ja koulu, sekä päähenkilöiden kodit ovat todella esteettisiä ja heti ne nähdessäni, totesin, että asuisin todella mielelläni missä tahansa niistä. 

On mainittava myös musiikki. Pidin todella paljon Heartstopperin soundtrackista. Siinä oli juuri sellaista Oseman energiaa, jota Osemanin luomukselta osaakin odottaa. Tätä soundtrackia tulee ehdottomasti kuunneltua myös sarjan ulkopuolella. 

Dialogi

Yksi tämän sarjan kaikista parhaista puolista oli dialogi. Se oli purevaa, hauskaa ja suurimmaksi osaksi aitoa. Osemanin kirjoittamasta dialogista huomaa, että hän on viettänyt paljon aikaa Tumblrissa, ja sanon tämän hyvällä tavalla. Osemanin teksteistä huomaa, että fandomit ovat hänelle lähellä sydäntä, mikä on minusta hieno asia. Itsekin vietin koko teini-ikäni eri fandomeissa, joten Osemanin luomuksissa on minulle paljon samaistumispintaa, ja ne herättävät minussa paljon nostalgiaa. Joissakin kohdissa dialogi saattoi tuntua hiukan teennäiseltä, mutta on pakko sanoa, että Oseman kuitenkin osaa kirjoittaa myös todella aitoa dialogia. Etenkin vakavissa kohtauksissa dialogi on todella aitoa ja uppoaa suoraan sydämeen.

Lopuksi

Minä rakastan tätä sarjaa. Se oli kaunis niin tarinaltaan kuin visuaaliselta toteutukseltaan. Hahmot ovat täynnä sydäntä, ja ainoa asia mitä jäin kaipaamaan on toinen kausi, sekä oma kopio alkuperäisestä Heartstopper sarjakuvasta. Oseman ei todellakaan petä. Suosittelen tätä sarjaa aivan kaikille, koska se todellakin auttaa ymmärtämään sitä, mitä LGBT+ nuoret joutuvat kokemaan, ja siinä on paljon samaistuttavia hetkiä, joihin kuka tahansa voi samaistua. Oseman käsittelee tapansa mukaan tässäkin tarinassa sellaisia asioita, joita mediassa, tai etenkään nuorille suunnatussa mediassa, ei näe kovin usein. Kaikki hänen tuotoksensa tuntuvat todella tuoreilta, vaikka niissä käytetäänkin kliseitä. Se, missä Osemanin kirjoittajan taidot loistavat erityisesti, ovat juuri ihmissuhteet, etenkin ystävyydet. Tätä sarjaa ei kannata missata. 

Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Jouluspesiaali #1 - Paluu pulpettiin

 Joulukuu on viimein täällä! Joulun kunniaksi tämän kuun ajan kirjoittelenkin jouluaiheisia postauksia. Tässä kuussa saa odottaa useampaa kuin yhtä postausta viikossa, koska haluan jakaa suosikki joulutarinoitani kanssanne! 

Ensimmäinen joulutarina, jonka haluan jakaa kanssanne tänä vuonna on Paluu pulpettiin-sarjan (alkuperäiseltä nimeltään Community) kolmannen kauden jakso 10. Jakso on nimeltään Alueelliset erot joulumusiikissa (alkuperäiseltä nimeltään Regional Holiday Music). Tämä on Paluu pulpettiin jouluspesiaali jaksoista suosikkini, koska se on musikaalijakso. En usko, että rakkauteni musikaaleihin tulee kenellekään yllätyksenä. Ja musikaali parodiat ovat vielä parempi yhdistelmä. 

Paluu pulpettiin-sarjan koko idea onkin siinä, että se parodioi tv-sarjoja ja elokuvia, sekä niistä tuttuja kliseitä. Tämä satiirinen joulujakso parodioi televisiosta tuttua Glee musikaalia ja yhdistää parodiaan sekaan myös kritiikkiä kaikista kliseisimpiä joulumusikaali trooppeja kohtaan. Tämän jakson tarina alkaa siitä, kun Jeff onnistuu lopettamaan Greendalen community collegen Glee kerhon sillä verukkeella, että he ovat esittäneet tekijänoikeuslain suojaamia lauluja julkisilla paikoilla. Yksi jäsenistä, Cory Radison, kuitenkin jää Greendaleen vielä hetkeksi siivotakseen Glee kerhon jouluesityksen koristeet pois koululta. Abed päätyy juttelemaan hetkeksi hänen kanssaan, jolloin Cory onnistuu käännyttämään Abedin mukaan tavoittelemaan pääsyä aluekisoihin (regionals), mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Tämän musiikki esityksen jälkeen pääporukasta aletaan yksi kerrallaan käännyttää Glee kerhoa vihaavat päähenkilöt mukaan aluekisoihin musiikin voimalla. Abed käännyttää Troyn mukaan räpin keinoin, sitten Troy ja Abed yhdessä käännyttävät Piercen mukaan vetoamalla hänen boomerin ylpeyteensä yhdellä jakson hauskimmista lauluista:

Kun myös Pierce on saatu käännytettyä mukaan tähtäämään aluekisoihin, jäljellä ovat enää Annie, Shirley, Britta ja Jeff. Cory, Troy, ja Abed piirittävät Annien ja saavat käännytettyä hänet, kun taas Pierce kokoaa kasaan lapsikuoron, jotka saavat käännytettyä kristillisen Shirleyn mukaan Glee porukkaan.

Glee porukkaan mukaan käännytetty Annie onnistuu käännyttämään myös Jeffin mukaan koko jakson hulvattomimmalla laululla:

Lopuksi myös Britta saadaan käännytettyä, jolloin he kaikki päätyvät esiintymään Coryn joulumusikaalissa. Abed saa kuitenkin Coryn oikeat suunnitelmat selville. Hän tajuaa, että Coryn suunnitelmat on pysäytettävä, joten hän pyytää Brittaa, joka on alunperin pyydetty esiintymään musikaalissa pelkkänä puuna laulutaitojensa (tai niiden puutteen) vuoksi, improvisoimaan musikaaliin Abedin oman osuuden. Tämä onnistuu suututtamaan Coryn, jolloin kaikki saavat tietää hänen suunnitelmansa, ja pääpoppoomme pääsee palaamaan status quohonsa, eli kaikki palautuu normaaliksi.

 Rakastan tätä koko sarjaa todella paljon, ja tämä on minusta Paluu pulpettiin jouluspesiaaleista hauskin. Jakson nerokkuus piilee mielestäni juuri sen lauluissa. Vaikka tämä jakso toimii paremmin osana sen kauden kokonaista tarinaa, se toimii myös itsenäisenä tuotoksena. Nämä laulut tuovat esiin jokaisen hahmon persoonallisuuden siten, että ne kertovat katsojalle kyseisen hahmon sisimmät toiveet ja motivaation. Jokainen pääporukan jäsen on todella muistettava ja persoonallinen yksilö, mikä tulee juuri musiikkiesityksissä esiin hienosti. Lisäksi käsikirjoittajat ovat todellakin onnistuneet luomaan huumoria näillä lauluilla. Paluu pulpettiin sarjan huumori uppoaa minuun kuin kivenmurikka meriveteen, enkä kykene katsomaan yhtäkään jaksoa hymyilemättä. 

Suosikkikappaleeni tästä jaksosta on Annien Teach me how to understand Christmas. Tämän kyseisen laulun satiiri naisten ylimalkaisesta seksualisoinnista joulun teemojen lomassa on yksinkertaisesti nerokasta. Pääporukan fiksuin tyttö, koko koulun priimus, saa tässä laulussa käännytettyä psykologisesti älykkään ja manipuloivan Jeffin alentamalla itseään ja esittämällä tyhmää. Tämä kontrasti, joka ruudulla on läsnä tämän laulun ajan, on niin absurdi, ettei voi muuta kuin nauraa. Komedia on loistava tapa kyseenalaistaa normaalina pitämiämme asioita, ja mielestäni Teach me how to understand Christmas saa katsojan todellakin kyseenalaistamaan niitä kliseitä, joita se parodioi.

Suosittelen tätä koko sarjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät tv-sarja ja elokuvaparodioista. Jokainen jakso tuntuu olevan eri genreä, juuri tämän sen takia, että siinä parodioidaan niin monia eri asioita. Siitä löytyy siis aivan jokaiseen makuun jotakin! Myös muut joulujaksot tässä sarjassa ovat erittäin hauskoja ja niitä katsellessa pääsee itse kukin joulumielelle. Mitä mieltä itse olet tästä jaksosta? Mikä on sinun suosikki Paluu pulpettiin joulujaksosi? Mikä oli lempilaulusi tästä jaksosta?

Kiitos lukemisesta!

Sarjat vs Leffat

 Yleinen kiistan aihe, jonka muistan lapsuudestani, oli kilpailu siitä, kumpi oli parempi: kirja vai elokuva. Esimerkiksi Harry Potterista puhuttaessa kuuli usein kommentteja ylistäen kirjoja, tai elokuvia parempina.  "Kirja oli parempi!" "Itse pidin enemmän leffasta..." Harvemmin kuulin kuitenkaan keskustelua siitä, pitikö joku enemmän elokuvista vai sarjoista. Tietenkin totuus on, että sarjoihin perustuvia elokuvia, tai elokuviin perustuvia sarjoja on paljon vähemmän kuin kirjoihin perustuvia elokuvia ja toisinpäin. Niitäkin kuitenkin löytyy, mutta tässä postauksessa pohdiskelenkin elokuvien ja sarjojen tarinankerronnallisia eroja. 

Yllätys yllätys, olen sekä elokuvien, että sarjojen suuri ystävä. Molemmat tavat kertoa tarinaa ovat lähellä sydäntäni, mutta näillä kahdella on kuitenkin todella erilaisia tapoja kertoa tarina. Elokuvat ovat usein yksittäisiä, tai joskus jatko-osilla varustettuja kokonaisuuksia, jotka ovat keskimäärin 80-120 minuuttia pitkiä. Tietenkin on olemassa myös lyhytelokuvia, jotka voivat kestää myös alle puoli tuntia. Elokuvien tarinoiden pituudet ovat siis todella paljon lyhyempiä kuin sarjojen. Sarjoissa taas on monia jaksoja, jotka kestävät yleisesti 20-60 minuuttia. Nämä jaksot muodostavat kausia, joita on sarjasta riippuen myös eri määriä. Joissakin sarjoissa kausien pituudet vaihtelevat myös hurjasti (esimerkiksi The Walking dead, jossa ensimmäinen kausi sisältää 6 jaksoa, toinen 13, ja kaudet 3.-9. sisältävät 16). On itsestäänselvää, että sarjojen tarinat ovat täten pidempiä. Sarjojen tarinoissa on usein paljon helpompi syventyä tarinoiden eri osiin ja tutustua hahmoihin syvällisemmin. Elokuvissa tarina on esitettävä nopeammin, koska ruutuaikaa on paljon vähemmän. Niiden tarinat ovat usein suoraviivaisempia ja nopeampia, jolloin tekijöiden on rajoitettava tarinaa jonkin verran.

Rakastan tarinoihin, tarinoiden maailmoihin, sekä hahmoihin uppoutumista. Tässä suhteessa pidän siksi enemmän sarjoista. Kun löydän hyvän sarjan, rakastan sitä, että voin uppotua siihen päiviksi, viikoiksi, tai jopa kuukausiksi. Elokuvien tarinoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että ne saa katsottua nopeammin kuin sarjat. Niissä esitetään ideat ja teemat nopeammin, joten pääsen myös nopeammin pohtimaan ja reflektoimaan sitä, mitä tarina minussa herättää, tai mitä se on opettanut minulle.

Elokuvateatterit popcornin tuoksuisine saleineen ovat minulle todella kotoisia, rauhallisia ja viihtyisiä. Jonkin tarinan kokeminen isolta valkokankaalta, pimeässä, popcorn paketti sylissäni on sellainen kokemus, jota en valitettavasti ole voinut kokea sarjojen kanssa. En ole koskaan itse ollut katsomassa sarjaa elokuvateatterissa, tai edes kuullut sellaisesta elokuvateatterista, joka esittäisi sarjojen jaksoja. (Elokuvateatterit, jokin sarjankatsomismaratoni valkokankaalla ilta idea on vapaasti käytettävissänne!) Se tunnelma ja nostalgia, jonka elokuvan katsominen teatterissa herättää, on jotain sellaista, mitä ei voi kokea kotisohvalla. Tietenkin, olisi aika kallista rampata jatkuvasti elokuvissa, kun nykyään voi katsoa Netflixistä tuhansia elokuvia paljon halvemmalla, mutta tässä suhteessa elokuvien katselu vie voiton. (Ainakin siihen asti, kunnes teattereissa aletaan esittää sarjoja.)

On mainittava myös hahmokehitykset. Sarjoissa hahmokehitys on mahdollista toteuttaa hitaammin pidemmällä aikavälillä, jolloin katsoja voi kokea kasvavansa hahmon mukana. Tietenkään kaikissa sarjoissa ei ole sellaista juonta, joka jatkuu jaksosta jaksoon, mutta myös episodisissa sarjoissa on jonkinlaista hahmokehitystä. En sano, etteikö elokuvissa olisi hahmokehitystä, koska totta kai hahmokehitystä löytyy myös niiden sisältä. Elokuvien hahmokehitys on rajoitetun aikakehyksen takia esitettävä paljon nopeammin, joten elokuva saattaa usein tuntua yhdeltä jaksolta. Minulla on tapana kiintyä hahmoihin, joten haluan viettää hahmojen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minulla on piiiiiitkä lista upeasti rakennettuja elokuvahahmoja, joita rakastan yhtä paljon kuin joidenkin sarjojen hahmoja. Juuri tämän hahmorakkauden takia, valitsen yleensä mieluummin sarjat kuin elokuvat. Varsinkin sellaisissa elokuvissa, joissa ei ole jatko-osia, pääsen tutustumaan hahmoon vain todella lyhyen ajan. Sarjoissa taas minulla on pidempi aika seurata lempihahmojeni elämää ja kehitystä.

Elokuvat ovat kuitenkin loistava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Niiden keston vuoksi, niitä on helpompi kuluttaa yhdessä, koska ne ovat usein yksittäisiä tarinoita. Jos haluaa katsoa sarjoja toisten kanssa, voi tuntua todella vaikealta odottaa seuraavan jakson aloittamista ennen kuin toisilla olisi aikaa katsoa se kanssasi. Elokuvat ovat siksi loistava sosiaalinen tarinan kokemisen muoto. Vaikka ystävien kanssa voi maratoonata tietenkin myös sarjoja, niin elokuvat ovat usein helpompi ratkaisu, jos haluaa katsoa jotakin hyvässä seurassa. 

Sarjat sekä leffat ovat molemmat minulle siis todella lähellä sydäntä, ja rakastan kumpaakin tarinan kerronta muotoa. Pidän sarjojen katselemisesta itsekseni, ja jaan intoni niihin toisten kanssa katselun jälkeen esimerkiksi tässä blogissa, tai hehkuttamalla niistä ystävilleni, jos he ovat myös katsoneet ne. Elokuvat taas jaan katselukokemuksena mieluusti myös ystävieni kanssa esimerkiksi elokuvateatterissa. En osaa valita itselleni suosikkia, vaan katson jompaa kumpaa riippuen siitä, mitä juuri silloin tekee mieli katsoa. Useimmiten löydän itseni kuitenkin sarjojen parista.

Mitä mieltä sinä olet? Kummasta itse pidät enemmän, sarjoista vai leffoista? Ja tietenkin miksi itse pidät jommasta kummasta enemmän?