Miksi pelit ovat yksi parhaista tarinankerronnan muodoista?

Pelit ovat mielestäni yksi parhaista tavoista kertoa tarinoita. Pelit ovat sellainen fiktiomuoto, jossa se, joka tarinaa seuraa, on tavallaan mukana tarinassa. Useimmiten pelaaja hallitsee yhtä, tai joissain tapauksissa useampaa pelihahmoa, jotka pelaaja saa laittaa tekemään monenlaisia asioita pelin omassa maailmassa. Vanhemmissa peleissä on usein yksi lineaarinen tarina, jonka pelaaja pääsee kokemaan, ja jonka läpäisemiseen pelaajalle annetaan vihjeitä ja ohjeita eri tavoin. Monissa nykypeleissä on kuitenkin monia eri loppuja, jotka pelaaja pääsee näkemään vain pelaamalla omalla tavallaan, ja koettamalla käyttää luovuuttaan ja päättelykykyään saavuttaakseen kaikki eri loput. Pelaaja on siis yksi osa pelin tarinaa. 

Pelikaksikko, joita haluan syventyä pohtimaan tässä postauksessa ovat Danganronpa, sekä Your turn to die (YTTD). Miten pelaajan rooli eroaa toisistaan näissä kahdessa pelissä, ja miten näiden pelien tarinat aiheuttavat pelaajassa eri tunteita?

Danganronpa pelisarja sisältää kolme visual novelia, eli visuaalista romaania (Trigger happy havoc, Island mode, ja v3), sekä yhden third person shooter-pelin (Ultra despair girls), kun taas YTTD on vielä keskeneräinen visuaalinen romaani. Danganronpa ja YTTD ovat molemmat kuolemapelejä. Idea on yksinkertainen: ryhmä ihmisiä on sijoitettu rajattuun tilaan, ja heidän täytyy koettaa selvitä erilaisista haasteista, mutta peli jatkuu, kunnes vain osa heistä on jäljellä. Danganronpassa hahmojen täytyy tappaa toisiaan jäämättä kiinni. Jos tappaja jää kiinni, hän kuolee, mutta jos tappaja ei jää kiinni, kaikki muut kuolevat. YTTD:ssä taas hahmojen pitää äänestää erilaisten pelien aikana kenet säästetään ja kenet uhrataan. 

Danganronpa pelien tarinat osuivat ja upposivat syvälle sydämessäni. Pelien hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja, ja heihin on helppo tykästyä. Jokainen hahmo on uniikki ja muistettava. Lempihahmoa on vaikea valita, koska kaikissa on paljon piirteitä, joihin on helppo tykästyä, samaistua, ja joita voi ymmärtää. Sama pätee YTTD:n hahmoihin. Jokainen heistä tuntuu inhimilliseltä ja aidolta. YTTD:n tarina kuitenkin riipaisi minua pelaajana syvemmältä, mutta miksi?

Lähdin pohtimaan sitä, miksi uppouduin YTTD:n tarinaan syvemmin, ja miksi se sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin kuin Danganronpan tarina. Mietin molempien pelien sisältöä, ja mikä teki YTTD:stä vielä voimakkaamman kokemuksen minulle, ja mielestäni vastaus on pelaajan rooli. Miksi? Danganronpan tarina on todella suoralinjainen: siinä pelaaja seuraa tarinaa, muttei voi vaikuttaa siihen kovinkaan paljoa. Hahmot, jotka tarinassa kuolevat, kuolevat vaikka pelaaja tekisi mitä. Ainoa asia, mitä pelaajalle jää tehtäväksi on selvittää kuka oli tappaja. YTTD:ssä taas pelaajalla on jonkin verran valtaa päättää kuka elää ja kuka kuolee. Kun on ehtinyt tykästyä pelin hahmoihin ja joutuukin sitten valitsemaan kahden hahmon väliltä itse, se herättää vielä vahvemman tunnekuohun kuin se, että pitää selvittää oikea tappaja, jotta tämä kuolisi. Pelaaja on YTTD:ssä suuremmassa roolissa kuin Danganronpassa.

Tämän takia pelit ovat paras tapa kertoa tarinoita. Tarinaa pelaava ihminen on osa tarinaa ja pääsee jonkin verran vaikuttamaan tarinaan. Jopa täysin lineaarisissa peleissä, joissa ei ole ollenkaan valintoja tehtävänä, pelaaja on osa tarinaa jo siinä, että hän ohjaa jotakin pelin hahmoista. Kun pelin hahmoon samaistuu, on helppo tuntea se, mitä hahmokin tuntee. Lisäksi, kun pelaaja ohjaa hahmoa, hän laittaa hahmon tekemään asioita, mitä itse tekisi. Täten pelaaja samaistuu hahmoon syvemmin. Elokuvissa, sarjoissa ja kirjoissa katsoja tai lukija ei pysty vaikuttamaan mitenkään tarinan tapahtumiin tai hahmoihin, vaikka totta kai nuokin tarinankerronta muodot voivat aiheuttaa paljon tunteita. 

Rakastan kaikkia tarinankerronta muotoja, mutta pelien tarinat saavat minut tuntemaan tarinat syvemmin juuri siksi, että olen itse omalla tavallani osallisena niissä. Mitä mieltä olet itse? Mikä tarinankerronta muoto on sinun suosikkisi ja miksi? Mitä mieltä olet postauksessa mainituista peleistä? 

P.S. Jos kiinnostuit tsekkaamaan Your turn to die pelin, sitä voi pelata ilmaiseksi selaimella, mutta sen voi myös ladata ilmaiseksi. Tässä linkki siihen: https://vgperson.com/games/yourturntodie.htm
Suosittelen tätä peliä lämpimästi varsinkin jos pidit Danganronpasta. Aion todellakin tehdä tälle pelille omistetun postauksen, kun sen viimeinen luku on julkaistu. Kiitos postaukseni lukemisesta, ja nauti tästä pelikokemuksesta!

Terapiassa, kun terapia paljastaa niin asiakkaan kuin terapeutin vaietut salaisuudet

Aiemmin tänä vuonna julkaistu Terapiassa oli yksi ensimmäisistä äänikirjoista, jonka kuuntelin BookBeatista. Olen aina ollut psykologisten trillereiden ja kauhun ystävä, mutta kyseinen genre on erittäin vaikeaa kirjoittaa hyvin. Psykologisen trillerin tai kauhun kirjoittaminen vaatii mielestäni todella syvää ihmistuntemusta ja paljon kirjoituskokemusta. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa, kun kuulin tämän kirjan olevan Martta Kaukosen esikoisteos, mutta se, mitä kirjasta sain irti ei todellakaan pettänyt. Terapiassa on yksi parhaista lukukokemuksista, joita olen kokenut. Ei, tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä, joita olen koskaan katsonut, pelannut tai lukenut. 

Lyhyesti, tämä kirja kertoo neljästä hahmosta; sarjamurhaajaksi identifioituvasta Irasta, Iran terapeutista Clarissasta, Clarissan aviomiehestä Pekasta, sekä leskeksi jääneestä toimittajasta Artosta. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Ira päättää hakeutua terapiaan voidakseen manipuloida terapeutin kertomaan viranomaisille, että Iran mielenterveys on niin heikolla pohjalla, että hänen tuomiostaan tulisi lievempi, jos hän koskaan jäisi kiinni murhistaan. Iran ja Clarissan terapeutti-potilas suhde kuitenkin tuo esiin asioita, jotka kärjistyvät hiljalleen. Tämän enempää on vaikeaa kuvailla tätä tarinaa antamatta juonipaljastuksia.

Tähän postaukseen päätin kirjoittaa kaksi osiota: spoilerivapaan, ja spoilereita sisältävän. Seuraavassa osiossa kerron syitä lukea Kaukosen esikoisteos ilman spoilereita. Annan uuden spoilerivaroituksen siinä kohdassa, jossa ne alkavat.

Terapiassa on yksi niistä kirjoista, joita et voi lakata lukemasta, ennen kuin pääset loppuun. Itsekään en meinannut malttaa lopettaa tämän kirjan kuuntelua, koska tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisellä sivulla. Kaikki neljä päähenkilöä ovat todella persoonallisia ja muistettavia. Lisäksi tarina tuo todella hyvin esiin sen, miten eri tavalla saman tilanteen voi nähdä. Lukija pääsee kokemaan osan tarinan tapahtumista useamman hahmon silmin. Välillä on jopa vaikeaa päätellä, mitä oikeasti tapahtui, koska hahmoilla on niin erilaiset tuntemukset samoista tapahtumista. Lukijan täytyy siis vain päättää keneen kertojista hän voi luottaa eniten. Minusta tämän kirjan juonenkäänteitä voisi verrata jopa juonenkäänteiden kuningatar Claire Mackintoshin juonenkäänteisiin. Kaukosen esikoisteos on parempi kuin erinomainen. Terapiassa on sellainen kirja, jota ei voi lukea vain kerran, koska kun hahmot paljastavat ajatuksiaan lukijalle tarinan edetessä, heistä paljastuu asioita, jotka muuttavat koko tarinan kontekstia.

Minä itse kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja minun on pakko kehua juuri äänikirja kokemustani. Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla. Olen kuunnellut BookBeatista muitakin näkökulmatekniikalla kirjoitettuja äänikirjoja, ja yleensä yhdellä kirjalla on vain yksi lukija. Tällä kirjalla on kuitenkin 4 eri lukijaa: Anna Saksman, Satu Paavola, Ilkka Villi ja Martti Ranin. Jokainen päähenkilö on saanut oman lukijansa, mikä teki kuuntelukokemuksestani vielä miellyttävämmän. 

Tästä alkaa lieviä spoilereita sisältävä osio, joten jos et vielä ole lukenut Terapiassa kirjaa, käy lukemassa se, ja palaa sitten. En aio suoraan kertoa suurimpia juonipaljastuksia, mutta tämän kirja kannattaa lukea siten että sinulla on mahdollisimman vähän tietoa tästä tarinasta. Terapiassa on todellakin lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen sen todella mielenräjäyttävien juonikäänteiden, vertahyytävän tarinansa, sekä erittäin mielenkiintoisten ja loistavasti kirjoitettujen hahmojensa vuoksi. 

Ira kertoo heti tarinansa alussa olevansa sarjamurhaaja, sekä valehtelija. Hän periaatteessa käskee lukijaa olemaan luottamatta häneen, mutta ironista kyllä, hänen versionsa tapahtumista on mielestäni kaikista hahmoista luotettavin. Mielestäni tarinan parhaita puolia oli nimenomaan Iran ja Clarissan terapiaistunnot. Clarissa tuntee syvää empatiaa Iraa kohtaan, ja hänen näkökulmastaan hän ja Ira edistyvät istunnoissaan. Iran näkökulma taas on täysin päinvastainen. Tämä valtavan suuri ero näiden kahden hahmon näkemyksistä oli todella realistisesti kirjoitettu. 

Terapiassa-tarinan mieshahmot tuntuvat aluksi hiukan satunnaisilta. Varsinkin Arton hahmo tuntuu todella sattumanvaraiselta, koska kaikilla muilla hahmoilla on jokin asia, joka heitä yhdistää. Kaukonen kuitenkin antaa lukijalle paljon vinkkejä, joista lukija voi päätellä miten Arto oikeasti liittyy Iran tarinaan.

Pekkakin voi tuntua hiukan satunnaiselta hahmolta ensialkuun, vaikka hän on Clarissan aviomies. Hän on kuitenkin epäilyttävän kiinnostunut vaimonsa asiakkaista, erityisesti Irasta. Lukijan on aluksi helppo uskoa Pekkaa hänen väittäessään, että hänen vaimonsa suhde asiakkaisiinsa tekee hänet mustasukkaiseksi. Kun Clarissan ja Pekan suhdetta kuitenkin seuraa hiukan lähempää, lukija alkaa tietenkin epäillä tätä selitystä, koska heidän suhteensa ei vaikuta kovin lämpimältä. Pekkaa koskeva juonenkäänne on erittäin jäätävä.

Jokaisella hahmolla on omat salaisuutensa, joita he pitävät jopa lukijalta. Kuten mainitsinkin aiemmin, Kaukonen istuttaa paljon pieniä vihjeitä paikkoihin, mistä niitä ei tajua varsinkaan ensimmäisellä lukukerralla etsiä. Kun juonenkäänteet kuitenkin tulevat vastaan, ne käyvät täysin järkeen. Joitakin niistä aloin itse lukijana epäillä jo suhteellisen aikaisin. Pekan juonenkäännettä en kuitenkaan osannut missään nimessä odottaa tai arvata, vaikka toisella lukukerralla huomasin, että tämähän oli ihan nenän alla. Kaukonen osaa ohjata lukijan huomion aivan muualle ja sai minut pähkäilemään toisten hahmojen salaisuuksia, kun taas toiset hahmot saattoivat tehdä epäilyttäviä asioita aivan huomaamattani, koska olin keskittynyt muihin salaisuuksiin. 

Nautin tästä kirjasta erittäin paljon, mikä varmaan näkyy tästä arvostelusta. Toivon todella, että Kaukonen jatkaa kirjoittamista, ja että pääsen palaamaan hänen kirjoitustensa pariin tulevaisuudessakin. 

Teille, jotka ette vielä ole lukeneet tätä teosta: ottakaa mukava asento, koska tämän kirjan parissa et tule kyllästymään. Te, jotka olette jo lukeneet sen: mitä mieltä te olitte tästä kirjasta? Pidittekö tästä tarinasta yhtä paljon kuin minä? Osasitteko arvata juonenkäänteitä? Jos aiotte kommentoida kirjan sisältöä, muistakaa antaa spoilerivaroitus tarvittaessa. Kiitos lukemisesta!

Musta kuningatar, Beth Harmonin matka shakin kuningattareksi

Musta kuningatar, alkuperäiseltä nimeltään Queen's gambit, on Walter Tevisin 1983 kirjoittama romaani. Se on saanut hiljattain paljon lisää huomiota, sekä uusia lukijoita 2020 lokakuussa ilmestyneen samannimisen Netflix minisarjan myötä. 

Musta kuningatar kertoo kahdeksan vuotiaana orvoksi jäänestä Beth Harmonista, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Orpokodissa Beth tutustuu orpokodin talonmieheen, herra Shaibeliin, joka päätyy opettamaan tälle miten shakkia pelataan. Beth rakastuu shakin ihmeelliseen maailmaan, kun taas herra Shaibel huomaa Bethin olevan erittäin lahjakas. Elämä orpokodissa ei kuitenkaan ole helppoa, koska suurin osa orpokodin lapsista, Beth mukaan lukien, on jäänyt koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua Bethin eri addiktioille. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pariskunta Alma ja Allston Wheatly tulevat vierailulle orpokotiin ja adoptoivat nyt 12 vuotiaan Bethin. Uudessa kodissaan Beth löytää lehdestä ilmoituksen shakkikilpailuista, ja tarttuu tilaisuuteen. Ei kulu kauaa, kun Beth alkaa kiertää shakkikilpailuissa ympäri Yhdysvaltoja. Tie shakkimestaruuteen ei kuitenkaan ole helppo, kun joutuu kohtaamaan seksismiä, yksinäisyyttä, ja menetyksiä. Pakkaa on mukana sekoittamassa Bethin todella kehnot keinot käsitellä negatiivisia tunteitaan, ja pakkomiellettään shakkiin. 

Musta kuningatar on todella koskettava feministinen kasvutarina, joka todellakin herättää tunteita. Siinä kuvataan loistavasti sitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa varsinkin vanhoihin aikoihin. Lisäksi, Bethin itsetuhoinen käytös saa katsojan sekä lukijan pohtimaan, mikä on nerouden ja lahjakkuuden hinta. Shakkikilpailujen tason kovetessa, myös Bethin tuntema paine kohoaa huippuihinsa, mikä ajaa nuoren naisen itsetuhoiseksi. 

Postauksen seuraava osio sisältää kirjan ja sarjan välistä vertailua, joten päätin varmuuden vuoksi pistää tähän kohti sisältövaroituksen. Vertailuosio sisältää pieniä juonipaljastuksia näiden kahden version eroista, joten jos olet katsonut sarjan lukematta kirjaa, tai toisinpäin, ja sinua kiinnostaisi lukea/katsoa se ilman spoilereita, voit palata tähän postaukseen, kun olet lukenut/katsonut kyseisen version Mustasta kuningattaresta.

Ensimmäinen kokemukseni tästä tarinasta oli Netflixin minisarja. Luin alkuperäisteoksen vasta minisarjan jälkeen. Sarja on suurimmaksi osaksi todella uskollinen Tevisin kirjalle, mutta Netflix versiossa tarinaan on tehty mielestäni hienoja ja sopivia lisäyksiä. Mielestäni lähes kaikki hahmot ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan Netflixin versiossa kuin kirjassa. Hyvä esimerkki tästä on Bethin ja hänen adoptioäitinsä Alma Wheatlyn välinen suhde. Tevisin versiossa heidän suhteensa tuntuu kylmemmältä. Alma on poissaolevamman oloinen, ja Beth on itsenäisempi ja etäisempi. Netflix versiossakaan Alma ei aluksi vaikuta ottavan Bethin toiveita huomioon, mutta heidän suhteensa on paljon lämpimämpi, kun Beth alkaa matkustaa hänen kanssaan shakkiturnauksiin. Lisäksi Netflix versiossa Almalle on annettu pieni hahmokehitys, jota kirjasta ei löytynyt: hän uskaltautuu soittamaan pianoa julkisella paikalla ihmisten edessä, vaikka aiemmin hän myönsi Bethille olevansa esiintymiskammoinen. 

Toinen esimerkki hahmosta, joka sai lämpimämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn Netflix versiossa on orpokodin johtajatar, rouva Deardoff. Tevisin versiossa Deardoff kieltää Bethiltä shakin pelaamisen kokonaisuudessaan rangaistuksena rauhoittavien lääkkeiden varastamisesta. Tässä kohtauksessa hänestä saa vihaisemman ja ankaramman kuvan. Sarjassa taas Deardoff vaikuttaa lempeämmältä, ja pyrkii varmistamaan, että Beth ymmärtää rangaistuksen johtuvan siitä, että Deardoff haluaa varmistaa hänen turvallisuutensa. 

Netflixin versioon on tehty myös muita hyviä lisäyksiä, joita kirjassa ei ollut. Bethin lapsuuskohtaukset hänen elämästään ennen orpokotia, joissa tämän biologisten vanhempien hahmot saavat selkeämmän taustatarinan, olivat mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Lisäksi sarja selittää miten Bethin äiti kuoli, mikä teki Bethin taustatarinasta mielestäni vielä surullisemman. Hänen kuolemansa kuitenkin sopii hyvin tämän tarinan tunnelmaan. Bethin biologisen äidin käytös ja itsemurha selittävät osin myös Bethin itsetuhoisen käytöksen aikuisempana. 

Yksi suurimmista eroista kirjan ja sarjan välillä oli itse shakin kuvaus. Tevisin versiossa saattoi olla montakin sivua kestäviä kuvauksia Bethin peleistä, joissa kuvattiin Bethin ja hänen vastustajansa tekemiä siirtoja. Itse en ole koskaan pelannut shakkia, enkä myöskään ymmärrä siitä mitään. En siis saanut kovinkaan paljoa irti näistä pelikuvauksista. Uskon kuitenkin, että joku, joka oikeasti tuntee shakin säännöt, voisi saada näistä kirjan osioista enemmän irti kuin minä. Netflixin versiossa kuitenkin haluttiin keskittyä itse Bethiin, ja turnausten kuvaamisessa katsoja pääsee Bethin pään sisälle. Tästä versiosta myös ne ihmiset, jotka eivät osaa pelata shakkia saavat paljon irti. Turnaukset tuntuvat todella intensiivisiltä, ja niistä joka ikinen saa katsojan jännittämään Bethin puolesta. Pelin kulkua on helpompi ymmärtää, koska Netflix versiota katsoessa katsojalla on tukenaan hahmojen ilmeet ja eleet. Niitä seuraamalla on helpompi ymmärtää kumpi pelaajista on voitolla, ja kumpi häviöllä.

Toinen seikka, joka mielestäni tekee Netflix versiosta paremman, on puvustus ja estetiikka. Musta kuningatar minisarja on lähes koko ajan silmäkarkkia katsojalle. Bethin elegantista vaatemausta ja upeista hiustyyleistä 1960-luvun sisustukseen, kaikki on sarjassa mietitty todella huolellisesti. Kuvauspaikat ovat tyrmääviä, joka ikinen hahmo on saanut juuri heille täydellisesti sopivan näyttelijän, ja taustamusiikkin on tehty upeasti. Kaikki nämä asiat muodostavat henkeäsalpaavan kokonaisuuden, josta nautin jakso jaksolta enemmän. Netflix versio onnistui minusta myös visualisoimaan sen, miten Beth pelasi shakkia päässään animoimalla shakkilaudan ja nappulat kattoon. 

Viimeinen asia, jota haluan kommentoida on Mustan kuningattaren suomenkielinen nimi. Alkuperäinen nimi Queen's gambit viittaa shakkistrategiaan, kuningatar gambiittiin. Tein hiukan taustatyötä, ja kyseinen liike on nykyäänkin yleinen shakkiavaus. Sitä sanotaan gambiitiksi, eli uhkapeliksi, koska valkoinen pelaaja antaa vaikutelman, että uhraisi c-ruudun sotilaan (lähde). Tämä on kuitenkin harhaa, koska jos musta pelaaja lyö tuon sotilaan, hän joutuu alakynteen. Alkuperäinen nimi kuvaa mielestäni tarinaa todella hyvin. Kyseisessä avauksessa annetaan ymmärtää, että uhrataan yksi sotilaista, joka nähdään kaikista shakkinappuloista heikoimpana, koska sotilaita on eniten. Bethkin vaikuttaa monien vastapelaajiensa silmissä heikolta sukupuolensa takia. Beth kuitenkin päihittää suurimman osan miehistä, joita vastaan hän pelaa juuri sen vuoksi, että hänen lahjakkuutensa aliarvioidaan. Toisaalta suomen kielinen nimi Musta kuningatar on mielestäni myös sopiva nimi, koska kuningatar on shakissa kaikkein voimakkain nappula (lähde). Nimi kuvaa Bethiä hyvin, koska hän osoittautuu kaikkien vaikeuksienkin jälkeen kaikista parhaaksi pelaajaksi, kun hän vihdoin voittaa pahimman vastustajansa, Borgovin.

Pidin tästä tarinasta erityisen paljon. Minusta Netflixin versio oli kuitenkin vielä parempi kuin alkuperäinen, koska tarinaan oli lisätty niin paljon pieniä yksityiskohtia, näyttelijät osasivat hommansa paremmin kuin upeasti, ja koko sarja oli muutenkin esteettisesti erittäin ihanaa katsottavaa. Jos shakki ei ole sinulle tuttu peli, suosittelen ennemminkin katsomaan Netflix version, mutta jos shakki taas on tuttua juttua, suosittelen molempia. Kirjana Musta kuningatar on hiukan keskivertoa parempi, mutta sarjana se on kaikin puolin mahtava kokemus. 

Toivotan siis luku ja/tai katseluintoa sinulle, joka et ole vielä kokenut kumpaakaan versiota Mustasta kuningattaresta. Sinulle, joka olet kokenut jomman kumman tai molemmat, oletko  samaa mieltä kanssani Mustasta kuningattaresta? Kummasta versiosta itse pidit enemmän? Odotan innolla, että pääsen kuulemaan mielipiteesi ja keskustelemaan tästä huikeasta sarjasta.

Fiktiofanin kynästä...

Olen jo pitkään miettinyt, miten voisin jakaa rakkauteni fiktioon, tarinoihin, ja erilaisiin tapoihin kertoa tarinoita. Tarinat herättävät tunteita, ja ovat siksi mahtava tapa oppia ymmärtämään meidän maailmaamme, sekä erilaisten tunteiden ja ihmisten laajaa kirjoa paremmin. Olen pienestä lähtien saanut kokea erilaisia tarinoita monista eri medioista, ja jo pienenä rakastuin tarinoiden monipuoliseen maailmaan. 

Kävin ystävieni kanssa keskusteluita tästä aiheesta, ja lopulta minusta tuntui parhaalta vaihtoehdolta aloittaa blogi. Tarinoiden lukemisen, katselemisen, ja pelaamisen lisäksi pidän myös kirjoittamisesta, joten blogin kirjoittaminen yhdistää fantastisesti nämä kaikki aspektit. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia, joten tämä on minulle aivan uutta. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen päätökseeni aloittaa bloggaaminen, ja odotan innolla kaikkea, mitä bloggaaminen tulee tuomaan elämääni.  

Mihin kategoriaan blogini siis sijoittuu? Onko se kirjablogi?(Kyllä!) Elokuva/TV-sarjablogi? (Myös kyllä!) Peliblogi? (Ja kolmannen kerran kyllä!) Täällä aion jakaa mielipiteitäni, arvostella, suositella, ja puhua kaikenlaisista eri tarinoista, joita luen, katson, pelaan, ja koen. Katselen paljon Netflixin, sekä Disney+:n sarjoja ja elokuvia, pelejä taas pelailen lähinnä Nintendo switchillä ja vanhalla kunnon pleikkari kolmosellani, ja kirjahyllyyni eksyy satunnaisesti kirjoja kirjaston hyllyiltä, sekä BookBeat äänikirjapalvelusta. Makuni näissä kaikissa on erittäin laaja, mutta jos pitäisi mainita vain yksi asia, jota pidän tarinoissa kaikista tärkeimpänä, se on ehdottomasti tunteiden herättäminen. Hyvä tarina saa sen katselijan, kuuntelijan, lukijan tai pelaajan tuntemaan asioita, tuntemaan hahmojen ilot ja surut, onnistumiset, epäonnistumiset, heidän elämänsä. 

Kukas sitten on fiktiofani, tämän blogin kirjoittaja? Olen Helsingin yliopiston ranskan kielen opiskelija. Sivuaineeni on, yllätys yllätys, kotimainen kirjallisuus. Harrastan kaiken tämän blogin aiheeseen kuuluvan asian lisäksi musiikkia soittamalla kitaraa, ukulelea, ja laulamalla. Lisäksi kirjoittelen mielelläni vapaa-ajallani esimerkiksi runoja, ja muuta luovaa. Kuten opiskeluistani huomaa, myös kielet ovat lähellä sydäntäni. Pääaineenani opiskelen ranskaa, mutta olen myös ottanut siinä sivussa espanjan kursseja, jonkin verran ruotsia, ja lukiossa luin muutaman kurssin japania. Tämän viimeisen opiskelusta onkin siis jo hiukan pidempi aika, mutta minusta olisi ihanaa jatkaa joskus myös japanin parissa. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä harrastusten listaltani löytyy valokuvaaminen. Voisi kai sanoa, että olen luova ja jonkin verran taiteellinenkin. 

Tervetuloa siis blogiini! Odotan innolla, että pääsen jakamaan rakkauteni tarinoihin teidän kaikkien kanssa, ja vaihtamaan mielipiteitä lempifiktioistani. Postauksia odotellessa, minut löytää instagrammista @kia_eeva.