Parasiten tarina kääntää kaikki odotukset päälaelleen

Katsoin hiljattain 2019 julkaistun elokuvan Parasite. Huhhuh, korealaiset osaavat todellakin tehdä elokuvia ja sarjoja, joita ei vain voi unohtaa! Olen viime vuosina huomannut, että korealaiset sarjat ja elokuvat ovat tarinallisesti huippuluokkaa. Jopa "huonot" korealaiset sarjat ovat todella hyviä ja muistettavia. En ole oikeastaan katsonut yhtäkään huonoa korealaista sarjaa tai elokuvaa. Parasite on mustaa huumoria sisältävä psykologinen trilleri. Tämä genreyhdistelmä on kuin juuri minulle suunnattu, joten tämä elokuva todellakin sai mielenkiintoni heräämään lähestulkoon aivan alussa. Mielenkiintoni vain jatkoi kasvamistaan elokuvan loppua kohden. Tämän tarinan loppu oli jotain sellaista, jota edes kaltaiseni kokenut mediankuluttaja ei pystynyt arvaamaan.

Juoni

Parasite kertoo köyhyyden kanssa kamppailevasta Kimin perheestä. Perhe asuu pienessä kellari huoneessa köyhällä alueella. Perhe taittelee kasaan pizza laatikkoja saadakseen rahaa. Tämä ei todellakaan ole unelmatyö etenkään perheen jo aikuisille lapsille, Ki-jungille ja Ki-woolle. Kumpikin lapsista on lahjakas omalla tavallaan, mutta köyhyytensä takia, heillä ei ollut mahdollisuuksia saada koulutusta, jonka avulla he voisivat saada parempia töitä.

Eräänä päivänä Ki-woon ystävä suosittelee Ki-woota rikkaalle Parkin perheelle englannin opettajaksi, koska on itse lähdössä ulkomaille vaihto-opiskelemaan. Ki-woo ottaa tilaisuudesta kaiken irti, ja saakin työn tämän rikkaan perheen tyttären englannin opettajana. Pidettyään jo muutaman oppitunnin perheen tyttärelle, hän kuulee perheen äidin toiveesta palkata taideterapeutti perheen pienelle pojalle Da-songille. Ki-woo suosittelee siskoaan, väittäen kuitenkin, että kyseessä olisi hänen opiskelukaverinsa ulkomailta. Ki-jung alkaa siis esittämään Jessicaa, ja väärentää itselleen todistuksen arvostetusta koulusta, ja valehtelee taustastaan. Hänetkin päädytään palkkaamaan perheeseen lasten avuksi. 

Yhdessä nämä sisarukset saavat hankittua potkut perheen kuljettajalle. Tilalle Ki-jung, tai "Jessica" suosittelee tietysti isäänsä. Ja viimein isä, poika ja tytär saavat juoniteltua erotuksen myös kotiapulaiselle, jonka tilalle palkataan tietenkin Kimin perheen äiti. Niinpä koko Kimin perhe on saanut soluttauduttua Parkin perheen joukkoon ja he pääsevät hyötymään heidän rahoistaan kuin loiset.

Odotukset

Tämä osio sisältää raskaita juonipaljastuksia koko elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän elokuvan ennen kuin luet postausta pidemmälle, koska Parasitesta saa eniten irti, kun sen katsoo tietäen siitä mahdollisimman vähän. Siirry osioon pohdinnat, jos haluat hypätä juonipaljastusten yli.

Ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta oli arvattavissa siinä vaiheessa, kun molemmat sisarukset olivat tulleet palkatuiksi Parkin perheen kotiin. Arvattavuudesta huolimatta oli todella jännittävää katsoa, miten Kimin perhe saavuttaisi tavoitteensa. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä pirullisemmiksi ja uskaliaammiksi Kimin perheen suunnitelmat muuttuivat. En edes osaa sanoa missä vaiheessa aloin kyseenalaistamaan sitä, kenen puolella oikeasti olin. Kaikki hahmot, Da-songia lukuunottamatta, olivat jollakin tasolla epäluotettavia, ja omasivat synkkiä salaisuuksia ja pimeitä puolia. En tiennyt ollenkaan keneen voi luottaa, tai kenen toivoin onnistuvan eri tilanteissa.

Elokuvassa kyseenalaistetaan todella hienosti sitä, missä menee raja sen välillä, mitä on valmis tekemään päästäkseen pois köyhyydestä. Muutama valkoinen valhe muuttuu tarinan edetessä valtavaksi valheiden verkoksi, johon koko Kimin perhe on itse kietoutunut, ja johon kietoutuu myös muita yllättäviä hahmoja, joita en osannut edes epäillä. Minulle oli täysi järkytys, että potkut saanut alkuperäinen kotiapulainen Lee Jung-eun palaa Parkin perheen talolle, ja paljastaa talossa sijaitsevan salaisen huoneen. Tarinan suunta vaihtuu tässä kohtaa kokonaan, kun katsoja tajuaa, ettei Kimin perhe ole ainoa, jolla on suuria salaisuuksia. Vaikka Parkin perhe ei tietenkään ole vaikuttanut kovinkaan puhtoiselta ja viattomalta, he ovat kuitenkin viattomia verrattuna näihin muihin hahmoihin. 

Minulla oli paljon odotuksia siitä, mihin Parasiten tarina kulkisi, mutta kaikki odotukseni osuivat täysin harhaan toisen puoliskon alettua. Kun Parkin perhe lähti viettämään lomaa pois kotoaan, he jättivät Kimin perheen äidin, uuden kotiapulaisensa huolehtimaan talosta. He eivät kuitenkaan tienneet, että koko Kimin perhe oli juhlimassa ja viettämässä upeaa iltaa yhdessä heidän upeassa talossaan. Tässä vaiheessa Parkin perhe oli antanut Kimin perheelle kaikki omat tietonsa, erilaiset todistukset, sun muuta. Oma teoriani oli, että Kimin perhe varastaisi Parkin perheen identiteetin, talon, ja omaisuuden. Kuten kuitenkin sanoin, alkuperäinen kotiapulainen ilmestyy paikalle paljastaen, että hänen aviomiehensä on asunut Parkin perheen talon salaisessa bunkkerissa jo vuosia. Tämäkin johtuu köyhyydestä. Kotiapulainen Lee Jung-eu tunnustaa, että velkojat ovat hänen aviomiehensä perässä, ja bunkkeri on ainoa paikka, missä mies on turvassa. 

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Lee Jung-eu saa selville Kimin perheen huijauksen ja kiristää heitä uhkaamalla paljastaa totuuden Parkin perheelle. Elokuvaa oli jäljellä vielä hyvän verran, ja tiesin odottaa ainoastaan sitä, että tämä tulisi menemään vielä hullummaksi. Se jäikin ainoaksi oikeaan osuvaksi odotuksekseni. Parkin perhe päättääkin palata lomaltaan ennen aikojaan, joten Kimin perheen on työskenneltävä yhdessä lukitakseen Lee Jung-eun ja hänen miehensä takaisin bunkkeriin, mikä ei onnistukaan täysin ilman väkivaltaa. 

Elokuvan loppuhuipennus tapahtuu pikku Da-songin syntymäpäivillä, jonne Kimin perhe on luonnollisesti kutsuttu. Tämä loppuhuipennus kääntää koko elokuvan päälaelleen vielä kertaalleen, ihan kuin katsoja ei olisi jo tarpeeksi ällikällä lyöty. Jung-eun aviomies karkaa bunkkerista raivostuneena, ja yrittää tappaa koko Kimin perheen. Tähän asti elokuvaa oli ollut hauska katsoa, ja olin jopa nauranut ääneen joissakin kohdissa, koska tarina osasi todellakin rakentaa absurdeja ja humoristisia tilanteita. Koko lopun ajan katsoin kuitenkin silmät suurina ja suu ammollaan kauhusta, yllätyksestä, ja shokista. Kaikki muuttui niin todelliseksi muutamassa sekunnissa. 

Pohdinnat

Parasite oli suuri genrejen sekameteli soppa. Se oli osittain mustaa komediaa, osittain psykologista trilleriä, ja osittain jopa kauhua. Vaikka näin montaa eri genreä sekoitettiinkin keskenään, elokuva muodostaa yhtenäisen ja hienon kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa tunnu väärältä, tai tarinaan sopimattomalta. Joka ikinen hahmo on todella pitkälle mietitty, ja jokaista heistä voisi analysoida psykologisesti aivan omassa postauksessaan. Olen itse nähnyt tämän elokuvan vasta kerran, mutta olen varma, että tämä on niitä elokuvia, joista löytää jokaisella katselukerralla jotain uutta. Tarina on vain niin täynnä pieniä asioita, joita jää huomaamatta, jos ei katso tarkkaan. Tämä on siitäkin aivan mahtava tarina, että siitä voivat nauttia niin kasuaalit katsojat, kuin teorioiden tekoa ja tarinoiden syväanalysointia harrastavat superfanit. 

Rakastuin tähän elokuvaan heti ensikatselun jälkeen, koska sen katsominen tuntui todella virkistävältä. Kulutan todella paljon mediaa, ja usein osaan tehdä päätelmiä ja muodostaa oikeaan meneviä odotuksia, mutta tästä tarinasta en todellakaan osannut arvata lopputulosta ollenkaan. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minua viedään kuin pässiä hihnassa. En usko, että tämän tarinan loppua voisi millään arvata, vaikka loppu on kuitenkin tälle elokuvalle todella sopiva, ja erittäin vaikuttava. 

Pidin Parasitessa myös siitä, kuinka kaikilla hahmoilla oli hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ollut täysin viaton, mutta kukaan ei ollut täysin pahakaan. Kimin perhettä kohtaan oli helppo tuntea tiettyyn pisteeseen asti empatiaa, koska heillä oli todella vaikeaa. Lisäksi elokuva esittää hienon kysymyksen: kuinka pitkälle on sopivaa mennä päästäkseen pois köyhyydestä ja kuinka väärin se on, että kertoo työnantajalleen muutaman valkoisen valheen, jos kuitenkin on pätevä työntekijä? Tässä tarinassa on niin paljon moraalista pohdintaa, ja yhteiskunta kritiikkiä, joka todellakin pistää miettimään. 

Minusta tämän elokuvan perimmäinen viesti on se, että rehellisyys kannattaa aina. Kimin perhe joutuu näkemään niin paljon vaivaa valheensa eteen, että aloin jo todella aikaisin kyseenalaistamaan sen, että onko kaikki tuo työ oikeasti sen rahan arvoista? Mistä hinnasta tämä perhe on valmis myymään moraalinsa? Alussa he vaikuttivat todella rehdiltä perheeltä, joka koetti vain tehdä parhaansa selvitäkseen, mutta lopussa, he olivat kaikkea muuta kuin sitä. Sanonnan mukaan ahneella on paskainen loppu, mikä valitettavasti käy toteen tässäkin tarinassa. 

Suosittelen tätä elokuvaa kaikille. Tämä oli huikea katselukokemus, eikä todellakaan päästä katsojan mielenkiintoa tipahtamaan sekuntiksikaan. Tätä ei kannata jättää välistä. Parasiten parissa pääsee nauramaan, itkemään, sekä kauhistelemaan. Se tunneskaala, jonka tämä tarina herättää on siis todella laaja, mikä on minusta yksi tärkeimmistä asioista tarinoissa. 

Sarjat vs Leffat

 Yleinen kiistan aihe, jonka muistan lapsuudestani, oli kilpailu siitä, kumpi oli parempi: kirja vai elokuva. Esimerkiksi Harry Potterista puhuttaessa kuuli usein kommentteja ylistäen kirjoja, tai elokuvia parempina.  "Kirja oli parempi!" "Itse pidin enemmän leffasta..." Harvemmin kuulin kuitenkaan keskustelua siitä, pitikö joku enemmän elokuvista vai sarjoista. Tietenkin totuus on, että sarjoihin perustuvia elokuvia, tai elokuviin perustuvia sarjoja on paljon vähemmän kuin kirjoihin perustuvia elokuvia ja toisinpäin. Niitäkin kuitenkin löytyy, mutta tässä postauksessa pohdiskelenkin elokuvien ja sarjojen tarinankerronnallisia eroja. 

Yllätys yllätys, olen sekä elokuvien, että sarjojen suuri ystävä. Molemmat tavat kertoa tarinaa ovat lähellä sydäntäni, mutta näillä kahdella on kuitenkin todella erilaisia tapoja kertoa tarina. Elokuvat ovat usein yksittäisiä, tai joskus jatko-osilla varustettuja kokonaisuuksia, jotka ovat keskimäärin 80-120 minuuttia pitkiä. Tietenkin on olemassa myös lyhytelokuvia, jotka voivat kestää myös alle puoli tuntia. Elokuvien tarinoiden pituudet ovat siis todella paljon lyhyempiä kuin sarjojen. Sarjoissa taas on monia jaksoja, jotka kestävät yleisesti 20-60 minuuttia. Nämä jaksot muodostavat kausia, joita on sarjasta riippuen myös eri määriä. Joissakin sarjoissa kausien pituudet vaihtelevat myös hurjasti (esimerkiksi The Walking dead, jossa ensimmäinen kausi sisältää 6 jaksoa, toinen 13, ja kaudet 3.-9. sisältävät 16). On itsestäänselvää, että sarjojen tarinat ovat täten pidempiä. Sarjojen tarinoissa on usein paljon helpompi syventyä tarinoiden eri osiin ja tutustua hahmoihin syvällisemmin. Elokuvissa tarina on esitettävä nopeammin, koska ruutuaikaa on paljon vähemmän. Niiden tarinat ovat usein suoraviivaisempia ja nopeampia, jolloin tekijöiden on rajoitettava tarinaa jonkin verran.

Rakastan tarinoihin, tarinoiden maailmoihin, sekä hahmoihin uppoutumista. Tässä suhteessa pidän siksi enemmän sarjoista. Kun löydän hyvän sarjan, rakastan sitä, että voin uppotua siihen päiviksi, viikoiksi, tai jopa kuukausiksi. Elokuvien tarinoissa on kuitenkin se hyvä puoli, että ne saa katsottua nopeammin kuin sarjat. Niissä esitetään ideat ja teemat nopeammin, joten pääsen myös nopeammin pohtimaan ja reflektoimaan sitä, mitä tarina minussa herättää, tai mitä se on opettanut minulle.

Elokuvateatterit popcornin tuoksuisine saleineen ovat minulle todella kotoisia, rauhallisia ja viihtyisiä. Jonkin tarinan kokeminen isolta valkokankaalta, pimeässä, popcorn paketti sylissäni on sellainen kokemus, jota en valitettavasti ole voinut kokea sarjojen kanssa. En ole koskaan itse ollut katsomassa sarjaa elokuvateatterissa, tai edes kuullut sellaisesta elokuvateatterista, joka esittäisi sarjojen jaksoja. (Elokuvateatterit, jokin sarjankatsomismaratoni valkokankaalla ilta idea on vapaasti käytettävissänne!) Se tunnelma ja nostalgia, jonka elokuvan katsominen teatterissa herättää, on jotain sellaista, mitä ei voi kokea kotisohvalla. Tietenkin, olisi aika kallista rampata jatkuvasti elokuvissa, kun nykyään voi katsoa Netflixistä tuhansia elokuvia paljon halvemmalla, mutta tässä suhteessa elokuvien katselu vie voiton. (Ainakin siihen asti, kunnes teattereissa aletaan esittää sarjoja.)

On mainittava myös hahmokehitykset. Sarjoissa hahmokehitys on mahdollista toteuttaa hitaammin pidemmällä aikavälillä, jolloin katsoja voi kokea kasvavansa hahmon mukana. Tietenkään kaikissa sarjoissa ei ole sellaista juonta, joka jatkuu jaksosta jaksoon, mutta myös episodisissa sarjoissa on jonkinlaista hahmokehitystä. En sano, etteikö elokuvissa olisi hahmokehitystä, koska totta kai hahmokehitystä löytyy myös niiden sisältä. Elokuvien hahmokehitys on rajoitetun aikakehyksen takia esitettävä paljon nopeammin, joten elokuva saattaa usein tuntua yhdeltä jaksolta. Minulla on tapana kiintyä hahmoihin, joten haluan viettää hahmojen kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Minulla on piiiiiitkä lista upeasti rakennettuja elokuvahahmoja, joita rakastan yhtä paljon kuin joidenkin sarjojen hahmoja. Juuri tämän hahmorakkauden takia, valitsen yleensä mieluummin sarjat kuin elokuvat. Varsinkin sellaisissa elokuvissa, joissa ei ole jatko-osia, pääsen tutustumaan hahmoon vain todella lyhyen ajan. Sarjoissa taas minulla on pidempi aika seurata lempihahmojeni elämää ja kehitystä.

Elokuvat ovat kuitenkin loistava tapa viettää aikaa ystävien kanssa. Niiden keston vuoksi, niitä on helpompi kuluttaa yhdessä, koska ne ovat usein yksittäisiä tarinoita. Jos haluaa katsoa sarjoja toisten kanssa, voi tuntua todella vaikealta odottaa seuraavan jakson aloittamista ennen kuin toisilla olisi aikaa katsoa se kanssasi. Elokuvat ovat siksi loistava sosiaalinen tarinan kokemisen muoto. Vaikka ystävien kanssa voi maratoonata tietenkin myös sarjoja, niin elokuvat ovat usein helpompi ratkaisu, jos haluaa katsoa jotakin hyvässä seurassa. 

Sarjat sekä leffat ovat molemmat minulle siis todella lähellä sydäntä, ja rakastan kumpaakin tarinan kerronta muotoa. Pidän sarjojen katselemisesta itsekseni, ja jaan intoni niihin toisten kanssa katselun jälkeen esimerkiksi tässä blogissa, tai hehkuttamalla niistä ystävilleni, jos he ovat myös katsoneet ne. Elokuvat taas jaan katselukokemuksena mieluusti myös ystävieni kanssa esimerkiksi elokuvateatterissa. En osaa valita itselleni suosikkia, vaan katson jompaa kumpaa riippuen siitä, mitä juuri silloin tekee mieli katsoa. Useimmiten löydän itseni kuitenkin sarjojen parista.

Mitä mieltä sinä olet? Kummasta itse pidät enemmän, sarjoista vai leffoista? Ja tietenkin miksi itse pidät jommasta kummasta enemmän?

Fiktiofanin kynästä...

Olen jo pitkään miettinyt, miten voisin jakaa rakkauteni fiktioon, tarinoihin, ja erilaisiin tapoihin kertoa tarinoita. Tarinat herättävät tunteita, ja ovat siksi mahtava tapa oppia ymmärtämään meidän maailmaamme, sekä erilaisten tunteiden ja ihmisten laajaa kirjoa paremmin. Olen pienestä lähtien saanut kokea erilaisia tarinoita monista eri medioista, ja jo pienenä rakastuin tarinoiden monipuoliseen maailmaan. 

Kävin ystävieni kanssa keskusteluita tästä aiheesta, ja lopulta minusta tuntui parhaalta vaihtoehdolta aloittaa blogi. Tarinoiden lukemisen, katselemisen, ja pelaamisen lisäksi pidän myös kirjoittamisesta, joten blogin kirjoittaminen yhdistää fantastisesti nämä kaikki aspektit. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut blogia, joten tämä on minulle aivan uutta. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen päätökseeni aloittaa bloggaaminen, ja odotan innolla kaikkea, mitä bloggaaminen tulee tuomaan elämääni.  

Mihin kategoriaan blogini siis sijoittuu? Onko se kirjablogi?(Kyllä!) Elokuva/TV-sarjablogi? (Myös kyllä!) Peliblogi? (Ja kolmannen kerran kyllä!) Täällä aion jakaa mielipiteitäni, arvostella, suositella, ja puhua kaikenlaisista eri tarinoista, joita luen, katson, pelaan, ja koen. Katselen paljon Netflixin, sekä Disney+:n sarjoja ja elokuvia, pelejä taas pelailen lähinnä Nintendo switchillä ja vanhalla kunnon pleikkari kolmosellani, ja kirjahyllyyni eksyy satunnaisesti kirjoja kirjaston hyllyiltä, sekä BookBeat äänikirjapalvelusta. Makuni näissä kaikissa on erittäin laaja, mutta jos pitäisi mainita vain yksi asia, jota pidän tarinoissa kaikista tärkeimpänä, se on ehdottomasti tunteiden herättäminen. Hyvä tarina saa sen katselijan, kuuntelijan, lukijan tai pelaajan tuntemaan asioita, tuntemaan hahmojen ilot ja surut, onnistumiset, epäonnistumiset, heidän elämänsä. 

Kukas sitten on fiktiofani, tämän blogin kirjoittaja? Olen Helsingin yliopiston ranskan kielen opiskelija. Sivuaineeni on, yllätys yllätys, kotimainen kirjallisuus. Harrastan kaiken tämän blogin aiheeseen kuuluvan asian lisäksi musiikkia soittamalla kitaraa, ukulelea, ja laulamalla. Lisäksi kirjoittelen mielelläni vapaa-ajallani esimerkiksi runoja, ja muuta luovaa. Kuten opiskeluistani huomaa, myös kielet ovat lähellä sydäntäni. Pääaineenani opiskelen ranskaa, mutta olen myös ottanut siinä sivussa espanjan kursseja, jonkin verran ruotsia, ja lukiossa luin muutaman kurssin japania. Tämän viimeisen opiskelusta onkin siis jo hiukan pidempi aika, mutta minusta olisi ihanaa jatkaa joskus myös japanin parissa. Viimeisenä, muttei vähäisimpänä harrastusten listaltani löytyy valokuvaaminen. Voisi kai sanoa, että olen luova ja jonkin verran taiteellinenkin. 

Tervetuloa siis blogiini! Odotan innolla, että pääsen jakamaan rakkauteni tarinoihin teidän kaikkien kanssa, ja vaihtamaan mielipiteitä lempifiktioistani. Postauksia odotellessa, minut löytää instagrammista @kia_eeva.