Netflixin piilotettu helmi: Dead end paranormal park

Netflixiin on ilmestynyt jokin aika sitten sarja, nimeltä Dead end paranormal park. Sarja perustuu Steelen DeadEndia nimiseen sarjakuvaromaaniin, sekä Cartoon Hangoverin lyhyeen websarjaan Dead End. Pidän animaatiosarjoista, ja kun kuulin tämän sarjan sisältävän kauhun ja komedian sekoitusta, mielenkiintoni heräsi heti. Sarjan trailerista sain kuitenkin hiukan vaisun ensivaikutelman. En siis aluksi jaksanut aloittaa sarjan katsomista. Minulle jäi trailerista sellainen kuva, että tämä olisi todella enemmänkin lapsille suunnattu, joten meni jonkin aikaa, ennen kuin päätin vihdoin antaa Dead end paranormal parkille mahdollisuuden. Jo ensimmäinen jakso onnistui taas herättämään mielenkiintoni, ja sainkin ahmittua kaikki 10 jaksoa muutamassa päivässä.

Dead end paranormal parkin tarina alkaa siitä, kun kaksi nuorta hakevat vartijan töitä Phoenix parks huvipuistosta, joka pitää sisällään monia mielenkiintoisia mysteereitä. Nämä hakijat, Barney ja Norma, ovat molemmat hakemassa paikkaa omista syistään. Barney haluaa päästä pakoon perheessä kuohuvalta draamalta, kun taas Norma on koko elämänsä ihaillut elokuvatähti Pauline Phoenixia, jonka ympärille koko huvipuisto on rakennettu. Kaksikko tajuaa kuitenkin "työhaastattelussaan", ettei kyseessä olekaan mikä tahansa kesätyö, kun heidän haastattelijansa Courtney paljastuu demoniksi. Pian Barney ja Norma joutuvat taistelemaan hengestään, kun Temeluchus niminen demonien kuningas koettaa ottaa jommankumman heistä haltuunsa. Onneksi Barneyn koira Pugsley kuitenkin pelastaa heidät, mutta pelastuksella on hintansa: Temeluchus saa osittain vallan tästä suloisesta mopsista. Pugsley onnistuu saamaan ylivoiman ja vallan kehostaan, ja täten hän kykenee nyt Temeluchusin vuoksi puhumaan ja taikomaan. Courtney päätyy antamaan Normalle, sekä Barneylle kesätyöpestin Phoenix parksin vartijoina, johon kumpikin suostuu.

Kun Norma ja Barney aloittavat kesätyönsä Phoenix parksin vartijoina, he pääsevät kesän aikana tutustumaan muihin huvipuiston kesätyöläisiin, sekä toisiinsa. Tämän sarjan tarina alkaa loistaa jakso jaksolta enemmän. Jokainen hahmo on oma mielenkiintoinen persoonansa, eikä kukaan hahmoista jää muiden varjoon. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on oikeita ongelmia, vaikkeivät läheskään kaikki hahmot edes ole ihmisiä. Etenkin päähenkilöiden tarinoita oli todella mielenkiintoista seurata. Barney, Norma, Pugsley ja Courtney ovat kaikki todella viihdyttäviä ja mielenkiintoisia hahmoja niin itsenään kuin myös toistensa seurassa. Heidän väliset kemiansa saavat aikaan paljon huvittavia tilanteita ja draamaa. Tarinassa on kuitenkin paljon myös sydäntä, mikä tuodaan esiin todella hienolla tavalla. Niin Norma kuin myös Barney joutuvat kamppailemaan omien epävarmuuksiensa kanssa eri syistä, mutta kummankin kamppailut esitetään tarinassa hienovaraisesti.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää pieniä spoilereita. Jos haluat skipata spoilerit, siirry seuraavan punaisen tekstin kohdalle.

Tämä sarja käsittelee mielenterveysongelmia, sekä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin ilmaisua hienovaraisesti ja aidosti. Arvasin itse jo ensimmäisessä jaksossa, että Barney on transpoika. Hänen identiteettiään ei missään vaiheessa tungeta katsojan kasvoille, eikä siitä tehdä numeroa, kun hän tulee Normalle kaapista ulos. Minusta oli hienoa nähdä, että näitä asioita käsiteltiin tässä sarjassa niin kypsästi ja aikuismaisesti. Konflikti Barneyn ja Barneyn perheen välillä on erittäin hienosti kirjoitettu. Tämä konflikti tuntuu aidolta ja uskottavalta. Barney ja Barneyn vanhemmat eivät oikein ymmärrä toisiaan. Barneyn vanhemmat välittävät ja rakastavat poikaansa, mutta eivät oikein osaa tukea häntä. Barneylla on epämukava olo heidän seurassaan, koska hänestä tuntuu, etteivät he tue häntä. Kukaan ei ole tässä konfliktissa "pahis", vaan kaikki ovat vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä. Tämä on minusta todella hienosti ja oikein kirjoitettua representaatiota.

Norman sisäiset epävarmuudet taas tulivat minulle yllätyksenä. Norma kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta, mikä tekee ystävystymisestä muiden kanssa hankalaa. Hän kuitenkin uskaltautuu luottamaan Barneyyn, joka aidosti välittää uudesta ystävästään. Minusta oli mahtavaa, ettei tästäkään asiasta tehty tarinassa showta, eikä tämä asia parantunut kertaheitolla jakson loppuessa. Norma kärsii yhä sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta hän on oppinut uusia tapoja käsitellä pelkojaan, ja koettaa parhaansa mukaan päästä eteenpäin. 

Spoilerit päättyvät tähän.

Dead end paranormal parkissa on paljon asioita, joista pidän. Tumma komedia yhdistettynä kauhuun ja fantasiaan, sekä taustalla tapahtuva isompi tarina, en voisi löytää itseäni enemmän sopivaa yhdistelmää. Sekaan on heitetty kaiken lisäksi jonkin verran parodiaa, ja ehdottomaksi suosikki jaksokseni nousi musikaalijakso. Tämä jakso otti selkeästi erittäin paljon vaikutteita Disney elokuvista, mutta jokainen laulu oli kuitenkin selkeästi oma luomuksensa. Kyseinen jakso on täydellinen esimerkki ohjeesta, joka kirjoittajille usein annetaan: inspiroidu, mutta älä kopioi, äläkä pelkää näyttää inspiraatiosi lähdettä omassa luomuksessasi. 

Koko tarinaan on upotettu paljon referenssihuumoria. Dead end paranormal parkissa tämä huumori toimii, koska katsojan ei oikeasti tarvitse katsoa sitä sarjaa, tai asiaa, johon viitataan. Katsoja voi hyvin mielin missata kaikki viittaukset, eikä se vaikuta katselukokemukseen, mutta nämä viittaukset ovat osa sarjan tarinaa ja hahmodesigneja. Niitä on hauska bongata, jos haluaa. 

Tästä sarjasta ei voi puhua mainitsematta sitä kaikkea lahjakkuutta, jota alkuperäisen dubin ääninäyttelijät omaavat. Mukaan on valikoitunut todella isojakin nimiä, jotka oli helppo tunnistaa heti, kuten Temeluchusta ääninäytellyt Alex Brightman, joka tunnetaan myös rooleistaan Beetlejuicena ja Fizzarollina. Toinen tunnettu näyttelijä, joka oli mukana lainaamassa ääntään yhdelle suosikkihahmoistani, oli Hannah Montanan parhaana ystävänä Lillynä tunnettu Emily Osment. Hänen ääntään en edes tunnistanut, mutta Osment todellakin loisti tässä roolissa, ja olin aivan ällikällä lyöty, kun luin listaa sarjan ääninäyttelijöistä. Kaikki ääninäyttelijät olivat aivan huikeita, ja odotan innolla sitä, että pääsen seuraamaan heidän tulevia projektejaan. 

Kun puhutaan hahmoista, he olivat mielestäni tämän sarjan parasta antia. Suurimmalle osalle hahmoista oli mielestäni annettu todella muistettava persoonallisuus. Ainoa kritiikki, joka minulla on annettavana tälle sarjalle on se, että vaikka suuri osa hahmoista pääsi loistamaan, moni sivuhahmo kesätyöläinen jäi hiukan muiden hahmojen varjoon. Kaikilla heistä ei ollut tavallaan edes syytä olla tarinassa. Tämä kritiikki on minusta kuitenkin vain pilkunviilausta, koska tarina onnistui kuitenkin niin monella eri osa-alueella, ettei se ollut minusta suuri ongelma, että muutama hahmo jäi hiukan turhaksi. Joukossa oli niin paljon upeita ja mieleenpainuvia hahmoja, että tämän pikkuvian voi painaa villaisella.

Tämä 10 jakson mittainen sarja on juuri sopivan mittainen kesäkatsottava. Suosittelen tätä erityisesti Disney faneille, sekä niille, jotka pitävät fantasialla maustetusta kauhukomediasta. Animaatio on minusta hyvin tehty, tarina on täynnä mysteeriä niille, jotka haluavat tarkastella sitä syvemmin, ja hahmot tuntuvat aidoilta ja syvällisiltä. Itse nautin koko tarinasta erittäin paljon. Se on aika uusi sarja, mutta se onnistui luomaan minussa nostalgisia fiiliksiä. Tämä johtuu kai siitä, että se muistuttaa minusta jonkin verran Gravity Fallsia, jonka katsoin teinivuosinani. Se on todella hienosti kirjoitettu tarina kahden nuoren kesätöistä, aikuistumisesta, ihmissuhteista, sekä totuuden kohtaamisesta. Dead end paranormal parkkia ei siis todellakaan kannata missata!

Heartstopper, Alice Osemanin luomus vihdoinkin live actionina

Se tapahtui vihdoinkin. Yksi suosikki kirjailijoistani sai yhdelle teoksistaan Netflix adaptaation. Olen niin ylpeä, iloinen, ja onnellinen tästä uutisesta, ja katsoinkin tämän Alice Osemanin sarjakuvasta Heartstopper tehdyn Netflix version heti, kun se julkaistiin. Tämä sarja ylitti odotukset todella monella tasolla, vaikka en ollutkaan lukenut Heartstopperin alkuperäistä sarjakuvaa itse. Olen kuitenkin jo pitkään halunnut hankkia itselleni kyseisen sarjakuvan omaksi fyysisenä kopiona, ja tämän sarjan jälkeen haluni ostaa tämä Heartstopper sarjakuva vain kasvoi. 

Juoni

Heartstopper kertoo Charlie nimisestä lukiolaisesta, jota kiusataan koulussa hänen homoutensa vuoksi. Charlie ei itse tullut kaapista, joten se, että hänen homoutensa paljastui koko koululle oli hänelle todella vaikeaa. Hän seurustelee salaa Ben nimisen pojan kanssa, joka on vielä todella syvällä kaapin uumenissa. Ben ei tunnu haluavan Charlielta muuta kuin fyysistä läheisyyttä, ja esittääkin, ettei edes tunne Charlieta muiden edessä. Tämä on Charlielle rankkaa, koska hän ei haluaisi olla vain Benin likainen pikku salaisuus. 

Eräänä päivänä hän kuitenkin tutustuu rugby tiimin Nickiin, joka on mukava, kohtelee Charlieta hyvin, ja on sujut Charlien suuntautumisen kanssa. Charlie ihastuu Nickiin päätä pahkaa, mutta mukana on vain yksi ongelma: Nick on aivan selkeästi, varmasti, ja kiistämättömästi täyshetero. Niin uskovat ainakin Charlie ja hänen koko kaveriporukkansa, Tao, Elle ja Isaac. Nick kuitenkin ystävystyy Charlien kanssa, ja heidän väleistään tulee nopeasti erittäin läheiset. Etenkin Tao ottaa tämän tiedon vastaan todella nihkeästi. Hän ei luota Nickiin pätkän vertaa, ja koettaakin suojella yhtä rakkaimmista ystävistään tulemasta satutetuksi viimeiseen niittiin. 

Ystävystyessään yhä syvemmin Charlien kanssa, Nick alkaa kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumisensa. Hän ei ole varma pitääkö hän tytöistä, pojista, vai molemmista. Hän myös alkaa etääntyä kavereistaan, jotka kohtelevat Charlieta todella törkeästi. Nick kyseenalaistaa suuntautumisensa lisäksi paikkansa kyseisessä kaveriporukassa, koska hän tajuaa, ettei oikeasti viihdy kyseisten ihmisten seurassa, etenkin kun moni heistä on todella ilkeitä ja feikkejä. 

Samaan aikaan Elle koettaa parhaansa mukaan ystävystyä tyttökoulu Higgsissä kahteen luokkakaveriinsa Taraan ja Darcyyn. Hän saa selville, että hänen kaverinsa ovatkin keskenään pariskunta, joka ei vielä ole tullut kaapista muille kuin heille kaikista läheisimmille ihmisille. Tarinan aikana tämä pari kuitenkin päättää tehdä parisuhteestaan julkisen, mikä tuo etenkin Taralle eteen paljon muutoksia, joihin hän ei ollut valmistautunut.

Mielipiteeni

Tämä oli aivan huikea katselukokemus. Sarjasta todellakin huomasi Alice Osemanin käden jäljen erittäin vahvasti. Kaikki Osemanin kirjat sijoittuvat samaan maailmaan, joten joukossa oli myös kirjoista tuttuja hahmoja, kuten Charlien sisko Tori Springs Osemanin esikoisteoksesta Solitaire. Alice Osemanin suurena fanina voin sanoa, että tämä sarja on täynnä sitä samaa tunnelmaa kuin hänen kirjansakin. Jokainen hahmo pääsee oikeuksiinsa, ja jokaista hahmoa käsitellään tarinassa kuin oikeita ihmisiä. Tarina ja sen hahmot ovat kaikki todella nykyaikaisia, ja pidin siitä, miten tässä adaptaatiossa tarina edistyi osittain myös tekstiviestien ja somen kautta.

Hahmot

Hahmot ovat Osemanin tarinoiden sydän. Jokainen hahmo tuntuu tässä tarinassa oikealta ihmiseltä, ja mielestäni casting oli erittäin onnistunut. Kaikki hahmot näyttävät ja vaikuttavat samanlaisilta kuin alkuperäisessä sarjakuvassa. En ole tietenkään lukenut sarjakuvaa, mutta olen nähnyt siitä joitakin pieniä osasia. Tori Springsistä voin kuitenkin sanoa sen verran, että hän on todellakin juuri sellainen kuin kuvittelin hänen olevan lukiessani Solitairea. 

Se osa tätä tarinaa, joka iski todella syvälle sydämeeni, oli Taon sivutarina. Tao on todella suojelevainen ja lojaali ystäviään kohtaan. Hän todella rakastaa ystäviään erittäin syvästi, ja minusta hänen tarinaansa oli kaikista helpointa samaistua. Tao huomaa, kuinka hänen ystävänsä muuttuvat pikkuhiljaa, päätyvät parisuhteisiin, ja luonnollisesti häntä pelottaa ajatus ystäviensä menettämisestä. Tämä tulee esiin ilkeilynä, erityisesti Nickiä ja yhtä hänen "kaveriaan", Charlien kiusaajaa Harrya kohtaan. Alussa Tao vaikuttaa todella kovalta ja melkein ilkeältäkin, ja välillä jopa mietin, miksi Charlie ja muut ovat hänen ystäviään. Sarjan edetessä pääsemme kuitenkin näkemään Taon valoisammat puolet, ja hänestä tuli oikeastaan suosikkihahmoni. Hän on todella hauska ja hänen suustaan pääsemme mielestäni kuulemaan sarjan parhaat letkautukset. 

Mediassa on keskitytty harvemmin siihen, kuinka parisuhteet vaikuttavat niihin kavereihin, jotka jäävät sen ulkopuolelle, ja miltä tuntuu olla se kaveri, joka ei itse ole kovin kiinnostunut parisuhde asioista. Sydämeni särkyi, kun Taon ja Charlien välille syntyi syvä riita. Ystävyyssuhteet ja kaikki muutkin ihmissuhteet muuttuvat elämän edetessä, mikä tuntuu luonnollisesti pelottavalta. Kuten Taon tarinasta kuitenkin huomaa, siihen ei auta mikään muu kuin se,että yrittää kommunikoida mahdollisimman selkeästi, antaa ihmisille tilaisuus ja olla ystäviensä tukena omien voimavarojen mukaan.

Toinen hahmo, jonka sivutarinasta pidin kovasti oli Tara. Hän tuli julkisesti tyttöystävänsä kanssa ulos kaapista, ja tämä aiheutti suuren muutoksen siihen, miten muut ihmiset suhtautuivat häneen. Hän sai sosiaalisessa mediassa paljon kommentteja, kuten "Ai oletko lesbo? Et näytä lesbolta" ja "Mikä sääli, että olet lesbo, koska olet niin kaunis". Tarinan aikana pääsemme näkemään, miten nämä kommentit vaikuttavat Taraan, ja hänen sekä Darcyn parisuhteeseen. Tämä oli mielestäni todella aito ja puhutteleva kuvaus siitä, miten nykypäivänäkin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat ennakkoluulojen kohteiksi haluamattaan. Tara sai kuitenkin mielestäni todella kauniin lopun tarinalleen, kun hän puhui tunteistaan tyttöystävälleen. Darcy on todella rento ja vitsikäs hahmo, mutta kohtauksessa, jossa Tara avautui kokemuksistaan saimme nähdä Darcynkin vakavamman puolen. 

Näiden hahmojen tarinoissa yhteistä on nuoruuden ajan muutokset ja ennakkoluulot. Jokainen hahmo joutuu kokemaan jonkinlaisen muutoksen elämässään, ja kestämään toisten heihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Minusta Nick on aivan loistava esimerkki juuri tästä. Hän on urheilullinen, hyvännäköinen ja suosittu. Hän on niin stereotyyppinen hetero kuin vain voi olla. Vaikka hän pitääkin tytöistä, hän tajuaa, ettei se ole koko totuus. Nick huomaa pikku hiljaa ihastuvansa Charlieen, ja matka siihen pisteeseen, että hän uskaltaa kutsua Charlieta julkisesti poikaystäväkseen on pitkä ja kivinen. Hän ei oikein tiedä miksi kutsua itseään, mutta hän tuntee kovaa painetta esittää heteron roolia, koska yhteiskunta ja kaverit odottavat sitä häneltä. Nick on todella huomaavainen ja ajattelevainen hahmo, joka ei kuitenkaan ennakkoluulojen takia pysty aina tekemään oikein. Aivan tarinan lopussa hän kuitenkin päätyy tulemaan kaapista äidilleen, ja tämä on yksi koko sarjan kauneimmista ja parhaimmista kohtauksista.

Estetiikka ja musiikki

Netflixin versio Heartstopperista on todella kaunis, värikäs, ja täynnä elämää. Minä rakastuin sarjan estetiikkaan heti ensimmäisestä jaksosta. Näyttelijöiden upeita roolisuorituksia on värittämässä hiukan sarjakuvamainen tyyli joissakin kohdissa, kun esimerkiksi Charlien ihastumista Nickiin näytetään Charlien näkökulmasta siten, että Nickin ympärillä on sydämiä. Myös esimerkiksi käsistäpito kohtauksia oli terästämässä pieniä sarjakuvamaisia animaatioita, jotka kuvastivat sitä, kuinka jännittävältä eri hahmoista tuntui pitää kädestä ihastustaan. Näyttelijöiden kauniit brittiaksentit ovat kirsikka kakun päällä antamassa tälle sarjalle omaa identiteettiään. Kuvauspaikat, ja koulu, sekä päähenkilöiden kodit ovat todella esteettisiä ja heti ne nähdessäni, totesin, että asuisin todella mielelläni missä tahansa niistä. 

On mainittava myös musiikki. Pidin todella paljon Heartstopperin soundtrackista. Siinä oli juuri sellaista Oseman energiaa, jota Osemanin luomukselta osaakin odottaa. Tätä soundtrackia tulee ehdottomasti kuunneltua myös sarjan ulkopuolella. 

Dialogi

Yksi tämän sarjan kaikista parhaista puolista oli dialogi. Se oli purevaa, hauskaa ja suurimmaksi osaksi aitoa. Osemanin kirjoittamasta dialogista huomaa, että hän on viettänyt paljon aikaa Tumblrissa, ja sanon tämän hyvällä tavalla. Osemanin teksteistä huomaa, että fandomit ovat hänelle lähellä sydäntä, mikä on minusta hieno asia. Itsekin vietin koko teini-ikäni eri fandomeissa, joten Osemanin luomuksissa on minulle paljon samaistumispintaa, ja ne herättävät minussa paljon nostalgiaa. Joissakin kohdissa dialogi saattoi tuntua hiukan teennäiseltä, mutta on pakko sanoa, että Oseman kuitenkin osaa kirjoittaa myös todella aitoa dialogia. Etenkin vakavissa kohtauksissa dialogi on todella aitoa ja uppoaa suoraan sydämeen.

Lopuksi

Minä rakastan tätä sarjaa. Se oli kaunis niin tarinaltaan kuin visuaaliselta toteutukseltaan. Hahmot ovat täynnä sydäntä, ja ainoa asia mitä jäin kaipaamaan on toinen kausi, sekä oma kopio alkuperäisestä Heartstopper sarjakuvasta. Oseman ei todellakaan petä. Suosittelen tätä sarjaa aivan kaikille, koska se todellakin auttaa ymmärtämään sitä, mitä LGBT+ nuoret joutuvat kokemaan, ja siinä on paljon samaistuttavia hetkiä, joihin kuka tahansa voi samaistua. Oseman käsittelee tapansa mukaan tässäkin tarinassa sellaisia asioita, joita mediassa, tai etenkään nuorille suunnatussa mediassa, ei näe kovin usein. Kaikki hänen tuotoksensa tuntuvat todella tuoreilta, vaikka niissä käytetäänkin kliseitä. Se, missä Osemanin kirjoittajan taidot loistavat erityisesti, ovat juuri ihmissuhteet, etenkin ystävyydet. Tätä sarjaa ei kannata missata. 

Invincible, supersankareita oikeassa maailmassa

Olen nähnyt paljon meemejä liittyen erääseen Amazon Prime palvelussa julkaistuun sarjaan. Invincible on ollut katsottavissa jo melkein vuoden ajan, joten olen toki hiukan myöhässä hypejunasta. Pääsin toki silti nauttimaan tähän sarjaan liittyvistä meemeistä, koska niitä käytettiin niin monipuolisesti. Vaikka tätä sarjaa kehuttiin maasta taivaisiin, en silti saanut aikaiseksi alkaa katsoa sitä aiemmin, mutta todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Invincible on Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva aikuisille suunnattu animaatio. Kirkman on erityisen tunnettu The Walking Deadin kirjoittajana niin sarjakuvamuodossa kuin myös TV-sarjan käsikirjoittajana. Tämä mies on todellakin aivan omaa luokkaansa tarinankertojana. Hän osaa saada katsojan tai lukijan pohtimaan monenlaisia monimutkaisia moraalikysymyksiä, elämää ja ihmisyyttä. Invincible ei pettänyt.

Tämä sarja kertoo nuoresta Mark Graysonista, joka odottaa malttamattomana sitä, että saisi supervoimia. Hänen isänsä Nolan Grayson on yksi maailman tunnetuimmista supersankareista, Omni man. Nolan ei kuitenkaan ole täysin ihminen. Hän on "viltrumiitti", eli kotoisin Viltrum nimiseltä planeetalta, jolla elää muitakin super vahvuuden omaavia viltrumiitteja. Mark ihailee isäänsä ja muita sankareita, haaveillen itsekin sankaruudesta. Alkaessaan harjoitella uusien supervoimiensa käyttöä Mark saa kuitenkin huomata, ettei sankaruus olekaan niin upeaa kuin miltä se näyttää.

Olin täysin sanaton, kun sain tämän sarjan katsottua läpi. Se oli aivan uskomaton. Invincible on erittäin realistinen kuvaus siitä, millainen maailmamme olisi, jos supersankareita ja supervoimia olisi oikeasti olemassa. Siinä myös paneudutaan hyvin syvälle hahmojen psykologiaan, ja näytetään, miten sankaruus ja jatkuva vaara vaikuttavat sankareihin, sekä heidän ihmissuhteisiinsa. Toki, sankarit saavat paljon ihailua osakseen, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. He joutuvat koko ajan tekemään valintoja rakkaittensa, ja maailman pelastamisen välillä. He joutuvat kokemaan jatkuvaa painetta, koska pienikin virhe voi aiheuttaa tuhansia kuolemia. Lisäksi heidän on jatkuvasti mietittävä, keihin he voivat luottaa ja keille he voivat kertoa salaisesta sankarin roolistaan.

Katsoessani ensimmäistä jaksoa, ajattelin, että sarja olisi varmaankin aika keskiverto. Poika unelmoi sankaruudesta, perussettiä, joka on nähty esimerkiksi My Hero Academiassakin jo aiemmin. Joo joo. Kun pääsin kuitenkin ensimmäisen jakson loppuun, olin lyöty yhtä ällikällä kuin Guardians, eli yksi sarjan sankaritiimeistä.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää spoilereita. Jos et vielä ole katsonut Invincibleä, suosittelen erittäin vahvasti sen katsomista, ennen kuin luet postaukseni loppuun.

Robert Kirkmanin tapa saada katsojansa ja lukijansa pohtimaan erilaisia moraalisia kysymyksiä on yksi syy, miksi rakastan Kirkmanin luomaa mediaa. Aina kuluttaessani hänen tarinoitaan mediasta tai toisesta, päädyn pohtimaan kaikkia eri vaihtoehtoja, ja tapahtumien verkkoja, jotka johtivat kyseiseen tilanteeseen. Täydellinen esimerkki tästä on Invinciblen Omni man, Nolan. 

Omni Man on kaikkien ihailema sankari, ja tarina jopa alkaa siitä, kun hän alkaa kouluttaa poikaansakin sankariksi. Markin sanat "Haluan olla aivan kuin sinä, isä!" kuulostavat todella iloisilta ja optimistisilta sarjan alussa, mutta nuo sanat saavat loppua kohden aivan uuden merkityksen. Jo ensimmäisen jakson lopussa katsojille selviää, ettei Nolan ole sitä, miltä näyttää, kun hän murhaa kylmäverisesti kaikki sankari ystävänsä. Olin aivan shokissa katsoessani tätä kohtausta, koska sarjan tunnelma muuttuu kertaheitolla todella brutaaliksi ja synkäksi. Veri ja ruumiinosat lentelevät, ja jakso loppuu siihen, kun Nolan on aivan uupunut tästä murhatyöstä.

Tästä eteenpäin olin koko ajan jännittynyt. Voiko Nolaniin luottaa? Puhuiko hän totta, kertoessaan tapauksen tutkijoille, ettei muistanut itse murhaamisesta mitään? Minusta Nolanin ja Markin välinen isä-poikasuhde ja heidän kummankin hahmokehityksensä oli sarjan mielenkiintoisin puoli. Välillä Nolan oli upea isä hahmo, joka kannusti poikaansa, mutta toisaalta, en ollut varma, voiko häneen luottaa. Hänen opetuksensa Markille vaikuttivat todella moraalisilta ja isällisiltä, varsinkin alussa. Minua todella kylmäsi ajatella sitä, miten harjoittelu alkoi siitä, kun Nolan näytti pojalleen miten lyödään, ja löi häntä antaakseen esimerkin. Mark oli tästä hiukan shokissa, mutta otti iskun vastaan ja jatkoi harjoittelua. Nolanin isällinen lämpö tämän ensimmäisen harjoittelukerran aikana katoaa täysin sarjan loppua kohden. Aivan lopussa Nolan antaa pojalleen järkyttävän ja  armottoman turpasaunan, joka vie sivussa monia tuhansia ihmishenkiä mukanaan. Tämän eeppisen taistelun aikana melkein toivoin, että Mark vain antaisi periksi, erityisesti metrokohtauksen aikana. Oli kamalaa katsoa, kuinka ihmisiä kuoli Markin ympärillä, eikä hän voinut tehdä mitään. Metro kohta oli yksi järkyttävimmistä kohtauksista Invinciblessa, enkä päässyt tätäkään sarjaa läpi kuivin silmin. 

Markin kasvutarina naiivista unelmoijasta aidoksi sankariksi on surullinen. Hän on todella mukava ja aito nuori mies, mutta hänen voimiensa takia hän ei pääse kokemaan onnistumisia kovinkaan usein. Hänen on salattava identiteettinsä ystäviltään ja tyttöystävältään, mikä aiheuttaa kitkaa näihin suhteisiin. Aivan alussa hän valitsee supersankari nimekseen Invincible, joka kuvastaa hyvin kyseisen hahmon ylimalkaista optimismia. Se on kuitenkin täydellinen nimi Markille, sillä kaikkien kauheuksien ja vaikeuksien jälkeenkin, Mark selviää hengissä ja voittamattomana. Pidän tästä kehityksestä, jossa kyseinen nimi muuttaa merkitystään tarinan edetessä, mutta kuvaa silti päähenkilöä hienosti.

Tarina on erittäin synkkä, mutta realistinen kuva sankareiden ja "sankareiden" maailmasta. Sen hahmot ovat todella pitkälle mietittyjä, ja joka ikisestä sivuhahmostakin saisi aikaiseksi oman esseen. Rakastan psykologisia sarjoja, ja Invincible on todellakin yksi synkimmistä psykologisista action trillereistä, joita olen ikinä katsonut. Tämä ei todellakaan sovi heikkohermoisille, koska erityisesti Nolanin syvällejuurtunut julmuus on todella vaikeaa katsottavaa. 

Ainoa asia, mistä keksin jotain kritisoitavaa tässä sarjassa, on sen animaatio. Se ei ole huonoa, muttei myöskään kovin kehuttavaa. Kaikista brutaaleimpiin kohtauksiin oli kuitenkin selkeästi panostettu, koska niissä animaatio oli paljon sulavampaa kuin joissakin muissa kohtauksissa. Hahmot oli kuitenkin suunniteltu mielestäni hyvin. Kaikilla oli todella omalaatuinen ulkonäkö, joten heidät oli helppo tunnistaa. Pidin myös eri sankareiden sankariasuista todella paljon, varsinkin Even, koska pinkki on lempivärini. 

Vaikka animaatio ei ollutkaan parasta mahdollista A-luokkaa, Invinciblen tarina on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Se todellakin täyttää ja ylittää jokaisen odotuksen, eikä pelkää näyttää katsojille kaikista kauheimpia puolia ihmisistä ja ihmisyydestä. Lisäksi ääninäyttely tässä sarjassa on aivan uskomatonta, varsinkin tietyillä hahmoilla. Tunsin oikeasti kylmiä väreitä tämän aivan fantastisen kokonaisuuden takia. Tätä ei missään nimessä kannata missata.

Oletko itse nähnyt Inviciblen? Mitä mieltä olet siitä? Kuka oli suosikkisankarisi?

Rahapaja, hyvä tarina loppuu aikanaan

Tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Tämä on yksi ensimmäisistä asioista, jonka opin tarinan kirjoittamisesta jo lapsena. Se on sääntö, neuvo, sekä tarinan määritelmä. Nykymediassa, etenkin tietyissä Netflix sarjoissa, olen huomannut, että loppu on se, mihin tarinat tyssäävät. 

Rahapaja, tai alkuperäiseltä nimeltään La casa de papel on yksi suosikkisarjoistani Netflixissä. Tai no, se OLI yksi suosikeistani siihen asti, kun tekijät alkoivat selkeästi pelkästään rahastamaan kyseisellä tarinalla. Tämä postaus sisältää tästä eteenpäin juonipaljastuksia kyseisestä sarjasta, joten jos et ole katsonut sitä, suosittelen lämpimästi katsomaan kaksi ensimmäistä kautta ja kolmannen kauden ensimmäisen jakson. Jos haluat kuitenkin tietää, miksi pidän tarinan lopettamista tärkeänä, voi skipata juonipaljastukset siirtymällä kohtaan, jossa on lihavoidulla tekstillä ilmoitettu spoilereiden loppuminen. 

Rahapaja kertoo joukosta rikollisia, jotka suunnittelevat vuosisadan ryöstöä. Porukkaa johtaa suunnitelman aivot, joka kutsuu itseään nimellä Professori. Jokainen ryhmän jäsen saa salanimen, jolla kutsua toisiaan, koska Professori on kieltänyt ryhmän sisäiset henkilökohtaiset suhteet. Porukkaan kuuluvat siis päähenkilö Tokio, jonka näkökulmasta Rahapajan tarinaa kerrotaan, Río, Nairobi, Berliini, Denver ja hänen isänsä Moskova, sekä keskenään läheiset Oslo ja Helsinki. Tokio on poliisilta karkumatkalla oleva rikollinen, Rio on porukan hakkeri, Nairobi osaa väärentää rahaa, ja Professori organisoi Espanjan kuninkaallisen rahapajan ryöstöä ulkoakäsin, kun taas kaupungin nimillä kutsutut hahmot pääsevät tositoimiin. Tästä alkaa monia päiviä kestävä ryöstö, jonka aikana tapahtuu aivan hulluja käänteitä, kun Professori esimerkiksi uskaltautuu lähestymään ryöstöä tutkivaa poliisia, ja aloittaa jopa parisuhteen tämän kanssa. Rahapajassakaan kaikki ei suju odotetusti, kun ryöstäjien väliset suhteet kiristävät milloin kenenkin pinnaa, ja panttivangitkin onnistuvat välillä pääsemään ihon alle (etenkin Arturito, vaikka hän onkin panttivanki, häntä kohtaan on erittäin vaikea tuntea sympatiaa). Joka kerta, kun katsoja kuitenkin luulee, että nyt peli on pelattu, seuraavassa jaksossa paljastuu, että kaikki oli osa Professorin erittäin tarkkaa suunnitelmaa. Professori on todellakin miettinyt kirjaimellisesti aivan kaikkea.

On varmaan selvää, miksi pidän tästä sarjasta. Toimintaa, draamaa, ja jännitystä riittää vaikka muille jakaa. Kuten sanoin spoilerivaroituksessani, en kuitenkaan suosittele katsomaan tätä sarjaa kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Miksi? Tämä sarjahan sisältää jo viisi kautta, hahmot ovat mieleenpainuvia ja pidettäviä, ja tarina on täynnä juuri sitä jotakin, mitä rakastan. Yleensä haluaisin tietenkin viettää suosikki fiktiohahmojeni parissa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta Rahapaja on täydellinen esimerkki siitä, miksi tarina on osattava lopettaa oikeaan kohtaan.

Kuten sanoin, tarina kertoo Espanjan historian suurimmasta ryöstöstä, joka sisältää tunnelmaa ja mukaansatempaavan juonen. Ensimmäisessä kaudessa kerrotaan ryöstön taustat, ja se, miten Professori valmisteli kokoamansa rikollisporukan ryöstöön. Katsoja pääsee tutustumaan jokaiseen hahmoon syvällisesti, ja sarjassa on tutkittu loistavasti myös jokaisen hahmon motivaatioita ja syitä sille, miksi he haluavat nämä rahat. Hahmojen väliset kemiatkin toimivat aivan loistavasti, ja näemmekin, miten heidän suhteensa kehittyvät hiljalleen. Vaikka hahmojen taustat paljastuvat pikkuhiljaa koko ajan, pääsemme silti heti toiminnan ytimeen, eli ryöstöön. Taustat paljastuvat hiljalleen pala palalta, jolloin katsoja voi itse alkaa päätellä asioiden kulkua, vaikka tämä sarja on käsikirjoitettu niin nerokkaasti ja odottamattomasti, että katsojan on oikeasti mahdotonta arvata, mitä seuraava jakso tuo tullessaan.

Toisella kaudella ryöstön pitkittyessä ja rosvojoukkomme väsyessä, heidän välilleen alkaa syntyä kitkaa. Professori koittaa pitää kaiken kasassa ulkoakäsin, joka johtaa kuitenkin siihen, että ryöstöä tutkiva Raquel, Professorin uusi tyttöystävä, saakin tietää Professorin olevan osana ryöstöä. Luonnollisesti Raquel on murtunut tästä tiedosta, eikä hän todellakaan toimi siten, miten hänen odottaisi poliisina toimivan. Loppujen lopuksi toinen kausi kuitenkin loppuu siihen, että rosvojoukkomme onnistuu saamaan rahat ja ryöstön loppuun onnistuneesti. He ovat tietenkin kokeneet menetyksiä ja paljon draamaa ryöstön aikana, mutta ainakin he saivat onnellisen lopun.

Tähän loppuvat juonipaljastukset. 

Rahapajan tarinan koko idea on seurata tämän rosvoporukan suunnittelemaa historian suurinta ryöstöä. Tämä ryöstö kuitenkin saa päätöksensä jo toisella kaudella. Kolmas kausi alkaa sillä, että katsojille näytetään, mitä kaikkea rosvojoukkomme on tehnyt rahoillaan. He ovat kaikki saaneet onnellisen loppunsa, ja saamme myös tietää sen, miten osa panttivankina olleista ovat päässeet jatkamaan elämäänsä. Kuten sanoin, tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Rahapaja olisi ollut täydellinen sarja, jos se olisi jätetty rauhaan toisen kauden päätyttyä, ja jos kolmannen kauden ensimmäinen jakso olisi ollut toisen kauden viimeinen. Kaikki tarinan osat ovat toisella kaudella saaneet hienot päätökset, hahmot ovat saaneet jotakuinkin onnelliset loppunsa, katsoja on tyytyväinen. Mihin tarina edes voisi mennä onnellisesta lopusta? Mitä järkeä on enää jatkaa tarinaa, kun ryöstö, joka on koko tarinan keskiössä, on saatu päätökseen?

Netflix näki, kuinka paljon suosiota Rahapaja sai, ja rahanhimon sokaisemina, he päättivät jatkaa Rahapajaa. Kolmannen kauden keskiössä oleva konflikti on todella pakotettu, typerä, ja suoraan sanottuna isku vasten kasvoja. Ensimmäinen jakso antaa katsojille sen täydellisen lopun, jonka katsoja luonnollisesti toivoikin näiden hahmojen saavan, mutta ottaa sen samantien pois. Käsikirjoittajat ensin antavat lapselle maailman maukkaimman tikkarin, ja kun lapsi on siitä hetken aikaa saanut nauttia, he riistävät tikkarin lapsen käsistä ja antavat tilalle kasan parsakaalia. 

Kyseinen sarja on kuitenkin aivan täydellinen esimerkki tarinan lopettamisen tärkeydestä. Tarinassa on aina alku, keskikohta, ja loppu. Rahapajassakin on täydellinen loppu, joka otetaan katsojilta pois vain sen takia, että tekijät halusivat lisää rahaa. Rahapajan tekijöiden toinen sarja Sky Rojo on todiste siitä, että tekijät olisivat voineet antaa Rahapajan loppua toiseen kauteen, koska Sky Rojon molemmat kaudet saivat myös suosiota, ja olivat yhtä loistavia kuin Rahapajakin. Sky Rojo kuitenkin päättyi toiseen kauteen, jossa oli onnellinen ja hiukan avoin loppu, joka jättää katsojan todella tyytyväiseksi. Toivotaan siis, etteivät Rahapajan tekijät tee samaa virhettä Sky Rojon kanssa tekemällä sen tarinalle lisää kausia. Kuten lause päättyy pisteeseen, tarina päättyy siihen, että kaikki hahmot ovat saaneet sellaisen lopun, joka käy tarinan kulussa järkeen. Rahapaja tarina onnistui rakentamaan mahtavan alun, keskikohdan, sekä lopun, mutta koska tarina menestyikin, Netflix halusi jatkoa, jolloin tarina ei saanut loppua. 

Jos siis haluat kirjoittaa hyvän tarinan, anna sille lopetus. Vaikka rakastankin kaikenlaisia fiktiomaailmoja, hahmoja, sekä tarinoita, kaikki maailmat, hahmot, sekä tarinat ansaitsevat jonkinlaisen lopun. Kun yksi asia loppuu, jokin uusi voi alkaa. Ja kun tarina saa lopun, sen maailmaan on hauska palata uudestaan jonkin ajan päästä, ja kokea sama seikkailu uudestaan. Lopussa pääsemme aina näkemään, mitkä asiat ovat tarinan aikana muuttuneet, kuinka pitkälle hahmot ovat kehittyneet, ja mitä tarinan maailmalle on tapahtunut. 

Olen lukenut, katsonut ja pelannut monia tarinoita, joiden maailmoihin rakastuin todella. Niiden loput ovat aina olleet katkeransuloisia, koska minun on täytynyt sanoa hyvästit maailmalle. Juuri siksi loppu on jokaiselle tarinalle tärkeä. Kun tiedän tarinan loppuvan, osaan arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka pääsen viettämään sen maailmassa, vielä enemmän.

Mitä mieltä itse olet Rahapajasta? Oletko katsonut/lukenut/pelannut jotakin, jonka loppu jätti sinuun suuren vaikutuksen?

Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Musta kuningatar, Beth Harmonin matka shakin kuningattareksi

Musta kuningatar, alkuperäiseltä nimeltään Queen's gambit, on Walter Tevisin 1983 kirjoittama romaani. Se on saanut hiljattain paljon lisää huomiota, sekä uusia lukijoita 2020 lokakuussa ilmestyneen samannimisen Netflix minisarjan myötä. 

Musta kuningatar kertoo kahdeksan vuotiaana orvoksi jäänestä Beth Harmonista, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Orpokodissa Beth tutustuu orpokodin talonmieheen, herra Shaibeliin, joka päätyy opettamaan tälle miten shakkia pelataan. Beth rakastuu shakin ihmeelliseen maailmaan, kun taas herra Shaibel huomaa Bethin olevan erittäin lahjakas. Elämä orpokodissa ei kuitenkaan ole helppoa, koska suurin osa orpokodin lapsista, Beth mukaan lukien, on jäänyt koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua Bethin eri addiktioille. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pariskunta Alma ja Allston Wheatly tulevat vierailulle orpokotiin ja adoptoivat nyt 12 vuotiaan Bethin. Uudessa kodissaan Beth löytää lehdestä ilmoituksen shakkikilpailuista, ja tarttuu tilaisuuteen. Ei kulu kauaa, kun Beth alkaa kiertää shakkikilpailuissa ympäri Yhdysvaltoja. Tie shakkimestaruuteen ei kuitenkaan ole helppo, kun joutuu kohtaamaan seksismiä, yksinäisyyttä, ja menetyksiä. Pakkaa on mukana sekoittamassa Bethin todella kehnot keinot käsitellä negatiivisia tunteitaan, ja pakkomiellettään shakkiin. 

Musta kuningatar on todella koskettava feministinen kasvutarina, joka todellakin herättää tunteita. Siinä kuvataan loistavasti sitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa varsinkin vanhoihin aikoihin. Lisäksi, Bethin itsetuhoinen käytös saa katsojan sekä lukijan pohtimaan, mikä on nerouden ja lahjakkuuden hinta. Shakkikilpailujen tason kovetessa, myös Bethin tuntema paine kohoaa huippuihinsa, mikä ajaa nuoren naisen itsetuhoiseksi. 

Postauksen seuraava osio sisältää kirjan ja sarjan välistä vertailua, joten päätin varmuuden vuoksi pistää tähän kohti sisältövaroituksen. Vertailuosio sisältää pieniä juonipaljastuksia näiden kahden version eroista, joten jos olet katsonut sarjan lukematta kirjaa, tai toisinpäin, ja sinua kiinnostaisi lukea/katsoa se ilman spoilereita, voit palata tähän postaukseen, kun olet lukenut/katsonut kyseisen version Mustasta kuningattaresta.

Ensimmäinen kokemukseni tästä tarinasta oli Netflixin minisarja. Luin alkuperäisteoksen vasta minisarjan jälkeen. Sarja on suurimmaksi osaksi todella uskollinen Tevisin kirjalle, mutta Netflix versiossa tarinaan on tehty mielestäni hienoja ja sopivia lisäyksiä. Mielestäni lähes kaikki hahmot ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan Netflixin versiossa kuin kirjassa. Hyvä esimerkki tästä on Bethin ja hänen adoptioäitinsä Alma Wheatlyn välinen suhde. Tevisin versiossa heidän suhteensa tuntuu kylmemmältä. Alma on poissaolevamman oloinen, ja Beth on itsenäisempi ja etäisempi. Netflix versiossakaan Alma ei aluksi vaikuta ottavan Bethin toiveita huomioon, mutta heidän suhteensa on paljon lämpimämpi, kun Beth alkaa matkustaa hänen kanssaan shakkiturnauksiin. Lisäksi Netflix versiossa Almalle on annettu pieni hahmokehitys, jota kirjasta ei löytynyt: hän uskaltautuu soittamaan pianoa julkisella paikalla ihmisten edessä, vaikka aiemmin hän myönsi Bethille olevansa esiintymiskammoinen. 

Toinen esimerkki hahmosta, joka sai lämpimämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn Netflix versiossa on orpokodin johtajatar, rouva Deardoff. Tevisin versiossa Deardoff kieltää Bethiltä shakin pelaamisen kokonaisuudessaan rangaistuksena rauhoittavien lääkkeiden varastamisesta. Tässä kohtauksessa hänestä saa vihaisemman ja ankaramman kuvan. Sarjassa taas Deardoff vaikuttaa lempeämmältä, ja pyrkii varmistamaan, että Beth ymmärtää rangaistuksen johtuvan siitä, että Deardoff haluaa varmistaa hänen turvallisuutensa. 

Netflixin versioon on tehty myös muita hyviä lisäyksiä, joita kirjassa ei ollut. Bethin lapsuuskohtaukset hänen elämästään ennen orpokotia, joissa tämän biologisten vanhempien hahmot saavat selkeämmän taustatarinan, olivat mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Lisäksi sarja selittää miten Bethin äiti kuoli, mikä teki Bethin taustatarinasta mielestäni vielä surullisemman. Hänen kuolemansa kuitenkin sopii hyvin tämän tarinan tunnelmaan. Bethin biologisen äidin käytös ja itsemurha selittävät osin myös Bethin itsetuhoisen käytöksen aikuisempana. 

Yksi suurimmista eroista kirjan ja sarjan välillä oli itse shakin kuvaus. Tevisin versiossa saattoi olla montakin sivua kestäviä kuvauksia Bethin peleistä, joissa kuvattiin Bethin ja hänen vastustajansa tekemiä siirtoja. Itse en ole koskaan pelannut shakkia, enkä myöskään ymmärrä siitä mitään. En siis saanut kovinkaan paljoa irti näistä pelikuvauksista. Uskon kuitenkin, että joku, joka oikeasti tuntee shakin säännöt, voisi saada näistä kirjan osioista enemmän irti kuin minä. Netflixin versiossa kuitenkin haluttiin keskittyä itse Bethiin, ja turnausten kuvaamisessa katsoja pääsee Bethin pään sisälle. Tästä versiosta myös ne ihmiset, jotka eivät osaa pelata shakkia saavat paljon irti. Turnaukset tuntuvat todella intensiivisiltä, ja niistä joka ikinen saa katsojan jännittämään Bethin puolesta. Pelin kulkua on helpompi ymmärtää, koska Netflix versiota katsoessa katsojalla on tukenaan hahmojen ilmeet ja eleet. Niitä seuraamalla on helpompi ymmärtää kumpi pelaajista on voitolla, ja kumpi häviöllä.

Toinen seikka, joka mielestäni tekee Netflix versiosta paremman, on puvustus ja estetiikka. Musta kuningatar minisarja on lähes koko ajan silmäkarkkia katsojalle. Bethin elegantista vaatemausta ja upeista hiustyyleistä 1960-luvun sisustukseen, kaikki on sarjassa mietitty todella huolellisesti. Kuvauspaikat ovat tyrmääviä, joka ikinen hahmo on saanut juuri heille täydellisesti sopivan näyttelijän, ja taustamusiikkin on tehty upeasti. Kaikki nämä asiat muodostavat henkeäsalpaavan kokonaisuuden, josta nautin jakso jaksolta enemmän. Netflix versio onnistui minusta myös visualisoimaan sen, miten Beth pelasi shakkia päässään animoimalla shakkilaudan ja nappulat kattoon. 

Viimeinen asia, jota haluan kommentoida on Mustan kuningattaren suomenkielinen nimi. Alkuperäinen nimi Queen's gambit viittaa shakkistrategiaan, kuningatar gambiittiin. Tein hiukan taustatyötä, ja kyseinen liike on nykyäänkin yleinen shakkiavaus. Sitä sanotaan gambiitiksi, eli uhkapeliksi, koska valkoinen pelaaja antaa vaikutelman, että uhraisi c-ruudun sotilaan (lähde). Tämä on kuitenkin harhaa, koska jos musta pelaaja lyö tuon sotilaan, hän joutuu alakynteen. Alkuperäinen nimi kuvaa mielestäni tarinaa todella hyvin. Kyseisessä avauksessa annetaan ymmärtää, että uhrataan yksi sotilaista, joka nähdään kaikista shakkinappuloista heikoimpana, koska sotilaita on eniten. Bethkin vaikuttaa monien vastapelaajiensa silmissä heikolta sukupuolensa takia. Beth kuitenkin päihittää suurimman osan miehistä, joita vastaan hän pelaa juuri sen vuoksi, että hänen lahjakkuutensa aliarvioidaan. Toisaalta suomen kielinen nimi Musta kuningatar on mielestäni myös sopiva nimi, koska kuningatar on shakissa kaikkein voimakkain nappula (lähde). Nimi kuvaa Bethiä hyvin, koska hän osoittautuu kaikkien vaikeuksienkin jälkeen kaikista parhaaksi pelaajaksi, kun hän vihdoin voittaa pahimman vastustajansa, Borgovin.

Pidin tästä tarinasta erityisen paljon. Minusta Netflixin versio oli kuitenkin vielä parempi kuin alkuperäinen, koska tarinaan oli lisätty niin paljon pieniä yksityiskohtia, näyttelijät osasivat hommansa paremmin kuin upeasti, ja koko sarja oli muutenkin esteettisesti erittäin ihanaa katsottavaa. Jos shakki ei ole sinulle tuttu peli, suosittelen ennemminkin katsomaan Netflix version, mutta jos shakki taas on tuttua juttua, suosittelen molempia. Kirjana Musta kuningatar on hiukan keskivertoa parempi, mutta sarjana se on kaikin puolin mahtava kokemus. 

Toivotan siis luku ja/tai katseluintoa sinulle, joka et ole vielä kokenut kumpaakaan versiota Mustasta kuningattaresta. Sinulle, joka olet kokenut jomman kumman tai molemmat, oletko  samaa mieltä kanssani Mustasta kuningattaresta? Kummasta versiosta itse pidit enemmän? Odotan innolla, että pääsen kuulemaan mielipiteesi ja keskustelemaan tästä huikeasta sarjasta.