Kikka, enemmän kuin viihdyttäjä

Pidemmän bloggailutaukoni aikana, tätä viikottaista kirjoittelua on tullut jo ikävä. Koulu on syönyt kaiken aikani, joten blogi oli pakko pistää tauolle. Onneksi minulta löytyi kuitenkin aikaa käydä ystävieni kanssa katsomassa uusi Kikka elokuva viime viikolla, josta minun oli aivan pakko päästä taas kirjoittamaan.

Kikka! on vuonna 2022 ilmestynyt elokuva, joka kertoo laulaja Kirsi Viilosen (naimisiin mentyään Sirénin) elämästä ja urasta. Elokuvassa on toki käytetty jonkin verran fiktion keinoja, ja tarinaan on lisätty jonkun verran hahmoja. Se kuitenkin onnistuu antamaan rajun ja realistisen kuvan siitä, millaista oli olla Kikka.

Elokuvan alussa Kikka, eli Kirsi, on elämäniloa ja unelmia täynnä oleva nuori nainen, joka rakastaa esiintymistä yli kaiken. Hän on todella valloittava persoona, jota ei vain voi unohtaa. Jos on tavannut Kikan, sen kyllä tietää. Hän työskentelee Stockmannissa päivisin, ja vapaa ajallaan hän huolehti mummostaan, ja kävi toki silloin tällöin bilettämässä. Eräänä bileiltana hän päätyy juttelemaan baarin tiskijukkana toimivan Paulan kanssa. Kun DJ:n laitteisiin tulee vika, Kikka ottaa lavan ja illan haltuun tuosta noin vain. Hän viihdyttää ja ylläpitää yökerhon hyvää tanssifiilistä sen aikaa, kun Paula saa vian kojattua. Paula huomaa Kikan potentiaalin, ja siitä alkaa näiden nuorten naisten ystävyys. 

Kikka kertoo Paulalle unelmoivansa laulajan urasta, ja Paula päättää auttaa uutta ystäväänsä löytämään menestyksen tielle ja kaksikko onnistuukin saamaan Kikalle hienoja mahdollisuuksia. Paula koittaa parhaansa mukaan antaa Kikalle parhaat mahdollisuudet ja pitää hänet kurissa. Hän ei kuitenkaan onnistu kesyttämään Kikkaa, mikä vaikuttaa aluksi olevan mahdollinen haitta hänen uralleen. Kikan erikoisuus ja karisma kuitenkin paistavat läpi niin vahvasti, että hän saa kuin saakin suosiota. Nousevalle artistille aletaan säveltää singleä, joka on jäänytkin yhdeksi hänen uransa suosituimmista kappaleista: Mä haluun viihdyttää. 

Ura lähtee nousuun, ja pian Kikka pääseekin jo kuvaamaan ensimmäistä musiikkivideotaan. Kuvaukset eivät kuitenkaan suju odotetusti, kun paita valahtaa hänen päältään hiukan liian alas yhdessä kohtauksessa. Paula koettaa parhaansa mukaan varmistaa, että kyseistä otosta ei käytettäisi lopullisessa videossa. Hänelle luvataan, että nännin vilahdusta ei näytettäisi, mutta kuinkas kävikään. Paula, ja etenkin Kikka ovat musertuneita, koska luulevat, että laulajan ura on ohi jo ennen kuin se ehti alkaakaan. Pian kuitenkin selviää, että kaikki pitivät tästä uudesta kappaleesta, ja haastattelusoittopyyntöjä alkaa sadella ovista ja ikkunoista. Kikka antaa haastatteluja, saa lisää keikkoja, ja pääsee matkustelemaan ympäri Suomea. Keikkareissut ovat erittäin railakkaita ja täynnä bileitä. Kirkassilmäiselle Kikallekin alkaa pikku hiljaa selvitä hänen imagonsa varjopuolet. Tämä luku hänen elämästään päättyy siihen, kun Kikan ja Paulan tiet erkanevat riidan takia.

Keikkailu, jatkuva alentaminen, päälle puhuminen haastatteluissa ja se, miten häneen suhtaudutaan kaikkialla minne hän menee, alkaa painaa nuorta artistia. Hän tajuaa jääneensä imagonsa vangiksi, eikä tiedä, miten pääsisi siltä pakoon. Niinpä Kikka päättää asettua aloilleen poikaystävänsä Henkan kanssa ihan Kirsinä. Hän raitistuu joksikin aikaa, ja parille syntyy lapsi. Vanha kutina kuitenkin palaa, ja Kirsi ikävöi takaisin parrasvaloihin. Hän haluaisi tehdä hiukan vakavampaa musiikkia, mutta hänen uudet kappaleensa eivät ota tuulta alleen. Hän jää varjoihin, ja joutuu uudelleen takaisin vanhaan rooliinsa. Kikan alamäki jatkuu, kun hän alkoholisoituu, eroaa miehestään, eikä pääse näkemään enää tytärtään. Asiat menevät hetken aikaa kuitenkin parempaan suuntaan, kun Kikka onnistuu lopettamaan juomisen, ja jotakuinkin sopimaan riitansa Paulan kanssa vuosien jälkeen. 41-vuotiaana kuolleen artistin tarinan loppu jätetään hiukan auki, vaikka katsojille tulee selväksi, että hänen elämänsä on valitettavasti tullut päätökseen. 

Elokuva oli todella raskasta katsottavaa. Se kertoi tarinan siitä, miten nuoren Kikan unelmat Euroviisuista ja tähteydestä nitistettiin seksipommi imagon alle julmasti. Taiteellisella ja karismaattisella Kirsillä olisi ollut varmasti todella paljon enemmän annettavaa maailmalle, jos hänen vakavammalle uralleen olisi annettu edes mahdollisuus. Valitettavasti näin ei kuitenkaan käynyt, emmekä koskaan saa tietää, mitä kaikkea Kirsi olisi voinut saavuttaa, jos hän ei olisi jäänyt imagonsa vangiksi. 

Mielestäni elokuva on kuvattu todella nerokkaasti. Alkupuoliskon aikana katsojat pääsevät näkemään Kikan ulkopuolelta. Hänet nähdään erityisesti Paulan silmin, mutta myös kansan silmin. Puolessa välissä elokuva alkaa hiljalleen siirtyä Kikan omaan näkökulmaan. Emme enää katso ulkopuolelta sitä Kikkaa, jonka me näemme, vaan pääsemme näkemään sen Kikan, jonka Kikka itse näkee, sekä sen Kikan, joka hän haluaisi olla. Katsoja pääsee näkemään, kuinka kirkas valo päähenkilömme silmissä sammuu hiljalleen. 

Kikka! ei todellakaan kaunistele tämän tähden elämää. Siinä on ylämäkiä, mutta erittäin paljon alamäkiä. Minusta on todella hienoa, että saimme tämän elokuvan yhdestä Suomen ikonisimmista artisteista, joka on musiikillaan onnistunut saamaan aikaan paljon muutosta. Sara Melleri antaa selkäpiitä karmivan huikean suorituksen päähenkilönä. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat todellakin hommansa, ja itkimme ystävieni kanssa lähestulkoon koko elokuvan läpi. 

Pääsimme näkemään valkokankaalla uudelleenluotuja versioita esimerkiksi Kikan musiikkivideosta Mä haluun viihdyttää, sekä haastattelusta Irwin Goodmanin kanssa. Mielestäni erityisesti tämä haastattelu kuvaa täydellisesti Kikan uraa, ja sitä, miten hänet nähtiin. Kikalla oli selkeä oma identiteetti ja paljon sanottavaa, mutta hänelle ei anneta minkäänlaista tilaa ilmaista itse itseään. Kaikki ovat valmiiksi päättäneet millainen hän on, eivätkä suostu näkemään häntä sinä ihmisenä, jonka hän yrittää tuoda esille. Päädyin katsomaan koko alkuperäisen haastattelun elokuvan jälkeen, ja se oli täynnä todella järkyttäviä kommentteja ja asenteita Kikkaa kohtaan. Oli järkyttävää katsoa, kuinka Kikkaa alistettiin, hänelle ei annettu mahdollisuutta vastata, ja kysymykset, jotka hänelle esitettiin olivat erittäin alentavia.

Katsottuani tämän elokuvan, halusin tietää lisää Kikasta, joten päädyin lukemaan Raija Pellin kirjoittaman kirjan hänestä. Kirja olikin hyvin erilainen kuin elokuva, joka johtuu osittain myös siitä, että kirjailija oli Kirsin läheinen ystävä. Kirjassa päästiin syventymään Kirsin elämään vielä enemmän kuin elokuvassa. Pelli erotti ystävänsä henkilökohtaisen elämän minän ja artistiminän nimittämällä lavapersoonaa Kikaksi, ja ystäväänsä Kirsiksi. Näin lukijakin pääsi huomaamaan kuinka paljon Kikka ja Kirsi erosivat toisistaan. 

Kirjan nimi on Kikka, Mä haluun viihdyttää. Se on todella hyvä nimi, koska se vaikutti kuitenkin olevan yksi Kirsin syvimmistä haluista. Lava oli Kirsin artistiminälle kuin toinen koti. Kirjan luettuani tunsin yhä suurempaa empatiaa tätä edesmennyttä taiteilijaa kohtaan. Elokuvasta oli jätetty pois paljon asioita, joita kirjassa käsiteltiin, kuten Kirsin lapsuus, isän puuttuminen elämästä, isän löytäminen jälleen aikuisiällä, vaikea suhde äitiin, sekä äänihuulten todella vaikea leikkaus. Arvostukseni Kirsiä kohtaan nousee korkeammalle, mitä enemmän hänestä opin. 

Se kuva, jonka olen Kikasta ja Kirsistä saanut näiden kahden elämänkerran perusteella on minusta surullinen. Hän oli täynnä potentiaalia, karismaa ja unelmia. Hänen koko persoonansa yksinkertaistettiin seksisymboliin, joka haluaa vain viihdyttää, vaikka hänessä oli niin paljon muutakin. Hän oli rakastava ystävä, joka osasi aina piristää. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka halusi rakkautta. Hän oli rakastava ja lämmin äiti, jolle Sanni-tytär oli koko maailma. Hän oli artisti, jolla olisi ollut vielä paljon sanottavaa, mutta joka kuoli valitettavasti vasta 41-vuotiaana. 

Suosittelen todella lämpimästi lukemaan Raija Pellin kirjan ystävästään. Se on todella lämmöllä kirjoitettu, ja esittelee Kirsin sellaisena kuin hän oikeasti oli: kokonaisena ihmisenä. Elokuva oli todella raju ja realistinen, johon emme ystävieni kanssa olleet täysin osanneet varautua. Suosittelen todellakin tämän elokuvankin katsomista, mutta kannattaa todellakin varautua siihen, kuinka raskas se on. Kaikki arvostukseni ja empatiani Kirsiä kohtaan, toivon, että hän saa levätä rauhassa.

Silta salaiseen maahan uudelleenluo lapsuuden maagisuuden

Lapsuuden nostalgia asettaa monille vaaleanpunaiset lasit kasvoille. Lapsuudessa katsotut elokuvat, pelatut pelit, ja luetut kirjat tuntuvat usein spesiaaleilta, jonka takia en ole monia lapsuuteni klassikoita uskaltanut katsoa uudestaan aikuisiällä. Niissä on sellaista taikaa, jota en halua rikkoa katsomalla niitä uudestaan nyt, kun ymmärrän maailmasta enemmän kuin silloin. Bridge to Terabithia, tai suomeksi Silta salaiseen maahan on yksi lapsuuteni nostalgisimmista elokuvista. Päädyin katsomaan sen uudestaan, koska löysin sen Netflixistä. Elokuvan katsominen uudestaan aikuisen näkökulmasta oli ilokseni aivan yhtä maaginen, surullinen ja tunteita herättävä kokemus kuin lapsenakin. Tämän päivän postauksen aiheena onkin siis 2007 julkaistu Silta salaiseen maahan elokuva.

Silta salaiseen maahan kertoo Jess nimisestä suurperheen pojasta, joka ystävystyy koulussa Leslie nimisen uuden oppilaan kanssa. Leslie on täynnä mielikuvitusta ja luovuutta. Piirtämistä harrastava Jess on iloinen saadessaan ystävän, joka arvostaa hänenkin luovia puoliaan. Kotona Jess jää siskojensa varjoon, eikä oikein osaa ilmaista itseään perheensä seurassa. Heillä on raha ongelmia, ja Jess antaa ison panoksen kotitöissä. Isä on todella ankara tätä kohtaan, eikä oikein osaa tukea poikaansa.

Viettäessään aikaa Leslien kanssa, kaksikko löytää metsästä salaperäisen köyden. He käyttävät sitä päästäkseen joen toiselle puolelle ja alkavat rakentamaan sinne omaa majapaikkaansa, jossa viettää aikaa koulun jälkeen. He alkavat myös kuvitella Terabithia nimistä maailmaa tähän metsään. Leslie neuvoo Jessiä pitämään mielensä avoimena, jolloin myös hän pääsee mukaan tähän heidän väliseen leikkiinsä. Metsässä piilee salaperäisiä olentoja, jotka muistuttavat erittäin paljon asioita, joiden kanssa he joutuvat kamppailemaan myös oikeassa elämässä. 

Eräänä päivänä Jessin musiikinopettaja pyytää Jessiä mukaan museoreissulle. Jess lähtee. Ajaessaan Leslien talon ohi, hän harkitsee pyytävänsä Leslietä mukaan, mutta päättää kuitenkin olla pyytämättä. Opettaja ja Jess viettävät päivän museossa, mutta kun he palaavat, Jessin perheellä on ikäviä uutisia. Leslie on pudonnut jokeen, lyönyt päänsä, ja hukkunut. Jess on murtunut tästä tiedosta. Hän palaa Terabithiaan etsimään Leslietä, mutta löytääkin sieltä isänsä. Hän avautuu tälle siitä, kuinka hän syyttää itseään Leslien kuolemasta. Isä on läsnä ja kuuntelee. Lopussa Jess päättää mennä Terabithiaan vielä kerran, mutta tällä kertaa hän ottaa siskonsa May Bellin mukaan. May Bell ja Jess kruunataan Terabithian kuninkaaksi ja prinsessaksi.

Silta salaiseen maahan on erittäin kaunis tarina ystävyydestä ja ylitsepääsemisestä. Siinä on todella hienosti kirjoitettu monia tasoja ja vastakkainasetteluja. Leslie on auringonvalo, joka tuo Jessin elämään paljon hyviä asioita. Hänen perheensä on täysi vastakohta Jessin perheelle. Jessin perhe on suuri, äänekäs ja ankara, kun taas Leslien perhe on pieni, hiljainen ja lempeä. Myös nämä kaksi hahmoa ovat toistensa vastakohdat. Leslie on rohkea, positiivinen, eikä pelkää muiden mielipiteitä. Jess taas on ujo ja vetäytyvä. Hän ei halua nolata itseään. Leslie kuitenkin onnistuu vetämään Jessin ulos kuorestaan. Hänestä on helppo pitää. Hän on ystävällinen kaikille, jopa niille, jotka ovat ilkeitä hänelle. Tämä ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus johtaa siihen, että Leslie onnistuu juttelemaan erään koulun kiusaajan, Janicen kanssa. Janice on aiheuttanut paljon harmia muille, mutta Leslie saa hänetkin avautumaan. Jopa Janicella on omat ongelmansa, joista muiden ilkeä kohtelu kumpuaa.

Toinen suuri vastakkainasettelu tässä elokuvassa on oikea maailma, ja Terabithia. Terabithian otukset ovat selkeästi saaneet inspiraation Jessin ja Leslien oikean elämän ongelmista. Heitä vastaan hyökkäävät oravat kuvastavat heidän luokkansa kiusaajaa, iso jättiläinen kuvastaa Janicea, ja metsissä liikkuva mysteerinen tumma varjo paljastuu lopussa Jessin isäksi. Tarina on täynnä juuri tällaisia metaforia, joita oli lapsenakin helppoa ymmärtää. Kun katsoin elokuvan uudelleen, oli helppoa huomata, että tämä on myös tarina siitä, miten lapset voivat oppia käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita. Fantasia ja luominen ovat mielestäni erittäin hyviä tapoja käsitellä omia ongelmiaan ja tunteitaan. Moni taideteos syntyykin juuri suurista tunteista, ja itsellenikin kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa käsitellä asioita ja ilmaista itseäni. 

Tämä tarina on yksi empaattisimmista ja lämpimimmistä tarinoista, jonka olen kokenut. Siinä ei ole oikeastaan pahiksia, vaan kaikki hahmot ovat aitoja ihmisiä, joilla on aitoja ongelmia. Kaikilla heistä on omat kamppailunsa, eivätkä kaikki heistä ole löytäneet hyviä tapoja purkaa ja ilmaista itseään. Se ei kuitenkaan tee heistä pahoja ihmisiä. Silta salaiseen maahan on täynnä lapsuuden taikaa, ja Leslien ja Jessin välinen ystävyys on todella kauniisti kirjoitettu. Elokuva käsittelee myös kuoleman todella hienotunteisesti ja aidosti. Kohtaus, jossa Jess saa tietää ystävänsä kuolemasta osui suoraan sydämeen, mutta vielä syvemmälle osui kohtaus, jossa hän avautui syyllisyyden tunteestaan isälleen. Heillä oli ollut kivinen suhde, joten minusta tämä kohtaus oli täydellinen päätös heidän väliselle tarinalleen. Ankara isä, joka ei ollut ollut poikansa tukena juuri ollenkaan elokuvan aikana todisti tässä, että välittää kuitenkin pojastaan todella paljon. 

Tunteita herättävä, maaginen ja lämminhenkinen ovat ne sanat, jotka kuvailevat tätä tarinaa kaikista parhaiten. Katselukokemukseni oli erittäin positiivinen niin lapsena kuin myös aikuisena, enkä voi suositella tätä elokuvaa tarpeeksi. Minusta Silta salaiseen maahan onnistuu luomaan erittäin maagisen ja taianomaisen kokemuksen myös aikuisille. Terabithia on selkeästi metafora lasten mielikuvitukselle, ja elokuvan pääkaksikko on täynnä luovuutta. 

Heartstopper, Netflixin uskollinen versio ja sarjakuva

2022 on ollut hyvä vuosi yhdelle suosikkikirjailijoistani: Alice Osemanille. Hänen sarjakuvansa Heartstopper sai oman Netflix adaptaation, jonka katsoin heti, kun se julkaistiin. En ollut aiemmin lukenut kyseistä sarjakuvaa, kunnes löysin sen ensimmäisen osan suomennetun version myynnistä kirjakaupassa. Vihdoinkin voin siis todeta, että kirjahyllystäni löytyy Osemania. Tässä postauksessa haluankin kirjoittaakin Heartstopper sarjakuvan ensimmäisestä osasta, ja siitä, miten lukukokemukseni erosi katselukokemuksestani.

Oseman alkoi kirjoittaa ja kuvittaa tätä kyseistä sarjakuva romaania jo vuonna 2016. Tyypilliseen tyyliinsä Oseman on sisällyttänyt tähänkin teokseen hahmoja, jotka esiintyvät muissa hänen teoksissaan. Hyvä esimerkki tästä on päähenkilö Charlien sisko, Tori. Tämä sarjakuva on alunperin toiminut Osemanin itsejulkaisemana webcomiccina, mutta saavutettuaan suuren suosion viime vuosina, se sai oman Netflix sarjansa, ja sitä myös käännettiin useille eri kielille. 

Tarinan päähenkilö Charlie Spring on koulussaan avoimesti homo, koska hänet revittiin ulos kaapista vuosi ennen tarinan alun tapahtumia. Hän tapaa koulun kautta Nick Nelsonin, rugbya harrastavan suositun pojan, johon hän päätyy ihastumaan. Charlie kuitenkin uskoo Nickin olevan hetero, eikä siksi uskalla näyttää tunteitaan avoimesti. Samaan aikaan Nick kuitenkin alkaa pohtimaan omaa suuntautumistaan, koska huomaa tuntevansa jotakin Charlieta kohtaan.

Luettuani sarjakuvaromaanin alun, tähän asti Netflix adaptaatio on ollut minusta todella uskollinen Osemanin alkuperäisteokselle. Tarina kulkee aikalailla samassa aikajärjestyksessä kummassakin versiossa. Pidin siitä, kuinka Netflixin versiossakin oli käytetty sarjakuvamaisia efektejä, joka todella loi tunnelmaa. Vaikka Netflix versio oli liveaction, sarjakuvamaiset efektit tuntuivat sopivan sekaan luonnollisesti.

Eroja näiden kahden version välillä oli tietysti myös jonkin verran. Netflixin versiossa moni hahmo esiteltiin paljon aikaisemmin kuin sarjakuvassa. Hahmoja oli siis enemmän. Tässä ensimmäisessä osassa ainoa Charlien läheisistä ystävistä, johon pääsi tutustumaan, oli Tao. Taon rooli ei tässä osassa ollut vielä kovin suuri. Arvostukseni Netflix versiota kohtaan kuitenkin kasvoi, koska casting oli todella onnistunut. Näyttelijät todella saavat kiinni siitä, millaisia hahmot ovat Osemanin alkuperäisessä sarjakuvassa, ja he jopa näyttävät kyseisiltä hahmoilta.

Toinen ero, jonka huomasin sarjakuvan ja Netflix version välillä on tarinan kulun nopeus. Sarjakuvassa kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin kuin sarjassa, joten tempo on nopeampi. Pidin siitä, että vaikka Netflix sarja on uskollinen Osemanin teokselle, siinä tarina etenee ilman kiirettä rauhallisesti. Sarjakuvissa kerronta on luonnollisesti erilaista kuin ruudulla, joten on vain odotettavaa, että tarinan eteneminen on hiukan vauhdikkaampaa.

Heartstopper sarjakuvassa pidin myös erityisen paljon pienistä yksityiskohdista, jotka eivät välttämättä liity tarinaan, mutta kertovat hahmojen luonteista. Aivan sarjakuvan lopussa Oseman on sisällyttänyt kasetin, jonka Nick ja Charlie ovat tehneet toisilleen. Siinä on soittolista biiseistä, joita he ovat toisilleen omistaneet. Tämä oli minusta todella kiva lisä.

Olen todella iloinen, että viimein sain käsiini oman fyysisen kopion Heartstopperista. Odotan innolla, että saan seuraavatkin osat käsiini. Olin myös todella positiivisesti yllättynyt suomennoksen laadusta. Yleensä haluan kuluttaa mediani alkuperäiskielellä (jos se on tehty kielellä, jota osaan), mutta tämän sarjakuvan kohdalla suomennos ei pettänyt.

Suosittelen todella lämpimästi niin Osemanin sarjakuvaa kuin Netflixin versiota tästä tarinasta. Tämä on todella sydäntä lämmittävä sarjakuva, josta huomaa kyllä Osemanin kädenjäljen ja tyylin. Hän on selkeästi panostanut tarinoidensa maailmaan, ja kaatanut koko sydämensä mieleenpainuviin ja persoonallisiin hahmoihinsa. 

Netflixin piilotettu helmi: Dead end paranormal park

Netflixiin on ilmestynyt jokin aika sitten sarja, nimeltä Dead end paranormal park. Sarja perustuu Steelen DeadEndia nimiseen sarjakuvaromaaniin, sekä Cartoon Hangoverin lyhyeen websarjaan Dead End. Pidän animaatiosarjoista, ja kun kuulin tämän sarjan sisältävän kauhun ja komedian sekoitusta, mielenkiintoni heräsi heti. Sarjan trailerista sain kuitenkin hiukan vaisun ensivaikutelman. En siis aluksi jaksanut aloittaa sarjan katsomista. Minulle jäi trailerista sellainen kuva, että tämä olisi todella enemmänkin lapsille suunnattu, joten meni jonkin aikaa, ennen kuin päätin vihdoin antaa Dead end paranormal parkille mahdollisuuden. Jo ensimmäinen jakso onnistui taas herättämään mielenkiintoni, ja sainkin ahmittua kaikki 10 jaksoa muutamassa päivässä.

Dead end paranormal parkin tarina alkaa siitä, kun kaksi nuorta hakevat vartijan töitä Phoenix parks huvipuistosta, joka pitää sisällään monia mielenkiintoisia mysteereitä. Nämä hakijat, Barney ja Norma, ovat molemmat hakemassa paikkaa omista syistään. Barney haluaa päästä pakoon perheessä kuohuvalta draamalta, kun taas Norma on koko elämänsä ihaillut elokuvatähti Pauline Phoenixia, jonka ympärille koko huvipuisto on rakennettu. Kaksikko tajuaa kuitenkin "työhaastattelussaan", ettei kyseessä olekaan mikä tahansa kesätyö, kun heidän haastattelijansa Courtney paljastuu demoniksi. Pian Barney ja Norma joutuvat taistelemaan hengestään, kun Temeluchus niminen demonien kuningas koettaa ottaa jommankumman heistä haltuunsa. Onneksi Barneyn koira Pugsley kuitenkin pelastaa heidät, mutta pelastuksella on hintansa: Temeluchus saa osittain vallan tästä suloisesta mopsista. Pugsley onnistuu saamaan ylivoiman ja vallan kehostaan, ja täten hän kykenee nyt Temeluchusin vuoksi puhumaan ja taikomaan. Courtney päätyy antamaan Normalle, sekä Barneylle kesätyöpestin Phoenix parksin vartijoina, johon kumpikin suostuu.

Kun Norma ja Barney aloittavat kesätyönsä Phoenix parksin vartijoina, he pääsevät kesän aikana tutustumaan muihin huvipuiston kesätyöläisiin, sekä toisiinsa. Tämän sarjan tarina alkaa loistaa jakso jaksolta enemmän. Jokainen hahmo on oma mielenkiintoinen persoonansa, eikä kukaan hahmoista jää muiden varjoon. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on oikeita ongelmia, vaikkeivät läheskään kaikki hahmot edes ole ihmisiä. Etenkin päähenkilöiden tarinoita oli todella mielenkiintoista seurata. Barney, Norma, Pugsley ja Courtney ovat kaikki todella viihdyttäviä ja mielenkiintoisia hahmoja niin itsenään kuin myös toistensa seurassa. Heidän väliset kemiansa saavat aikaan paljon huvittavia tilanteita ja draamaa. Tarinassa on kuitenkin paljon myös sydäntä, mikä tuodaan esiin todella hienolla tavalla. Niin Norma kuin myös Barney joutuvat kamppailemaan omien epävarmuuksiensa kanssa eri syistä, mutta kummankin kamppailut esitetään tarinassa hienovaraisesti.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää pieniä spoilereita. Jos haluat skipata spoilerit, siirry seuraavan punaisen tekstin kohdalle.

Tämä sarja käsittelee mielenterveysongelmia, sekä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin ilmaisua hienovaraisesti ja aidosti. Arvasin itse jo ensimmäisessä jaksossa, että Barney on transpoika. Hänen identiteettiään ei missään vaiheessa tungeta katsojan kasvoille, eikä siitä tehdä numeroa, kun hän tulee Normalle kaapista ulos. Minusta oli hienoa nähdä, että näitä asioita käsiteltiin tässä sarjassa niin kypsästi ja aikuismaisesti. Konflikti Barneyn ja Barneyn perheen välillä on erittäin hienosti kirjoitettu. Tämä konflikti tuntuu aidolta ja uskottavalta. Barney ja Barneyn vanhemmat eivät oikein ymmärrä toisiaan. Barneyn vanhemmat välittävät ja rakastavat poikaansa, mutta eivät oikein osaa tukea häntä. Barneylla on epämukava olo heidän seurassaan, koska hänestä tuntuu, etteivät he tue häntä. Kukaan ei ole tässä konfliktissa "pahis", vaan kaikki ovat vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä. Tämä on minusta todella hienosti ja oikein kirjoitettua representaatiota.

Norman sisäiset epävarmuudet taas tulivat minulle yllätyksenä. Norma kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta, mikä tekee ystävystymisestä muiden kanssa hankalaa. Hän kuitenkin uskaltautuu luottamaan Barneyyn, joka aidosti välittää uudesta ystävästään. Minusta oli mahtavaa, ettei tästäkään asiasta tehty tarinassa showta, eikä tämä asia parantunut kertaheitolla jakson loppuessa. Norma kärsii yhä sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta hän on oppinut uusia tapoja käsitellä pelkojaan, ja koettaa parhaansa mukaan päästä eteenpäin. 

Spoilerit päättyvät tähän.

Dead end paranormal parkissa on paljon asioita, joista pidän. Tumma komedia yhdistettynä kauhuun ja fantasiaan, sekä taustalla tapahtuva isompi tarina, en voisi löytää itseäni enemmän sopivaa yhdistelmää. Sekaan on heitetty kaiken lisäksi jonkin verran parodiaa, ja ehdottomaksi suosikki jaksokseni nousi musikaalijakso. Tämä jakso otti selkeästi erittäin paljon vaikutteita Disney elokuvista, mutta jokainen laulu oli kuitenkin selkeästi oma luomuksensa. Kyseinen jakso on täydellinen esimerkki ohjeesta, joka kirjoittajille usein annetaan: inspiroidu, mutta älä kopioi, äläkä pelkää näyttää inspiraatiosi lähdettä omassa luomuksessasi. 

Koko tarinaan on upotettu paljon referenssihuumoria. Dead end paranormal parkissa tämä huumori toimii, koska katsojan ei oikeasti tarvitse katsoa sitä sarjaa, tai asiaa, johon viitataan. Katsoja voi hyvin mielin missata kaikki viittaukset, eikä se vaikuta katselukokemukseen, mutta nämä viittaukset ovat osa sarjan tarinaa ja hahmodesigneja. Niitä on hauska bongata, jos haluaa. 

Tästä sarjasta ei voi puhua mainitsematta sitä kaikkea lahjakkuutta, jota alkuperäisen dubin ääninäyttelijät omaavat. Mukaan on valikoitunut todella isojakin nimiä, jotka oli helppo tunnistaa heti, kuten Temeluchusta ääninäytellyt Alex Brightman, joka tunnetaan myös rooleistaan Beetlejuicena ja Fizzarollina. Toinen tunnettu näyttelijä, joka oli mukana lainaamassa ääntään yhdelle suosikkihahmoistani, oli Hannah Montanan parhaana ystävänä Lillynä tunnettu Emily Osment. Hänen ääntään en edes tunnistanut, mutta Osment todellakin loisti tässä roolissa, ja olin aivan ällikällä lyöty, kun luin listaa sarjan ääninäyttelijöistä. Kaikki ääninäyttelijät olivat aivan huikeita, ja odotan innolla sitä, että pääsen seuraamaan heidän tulevia projektejaan. 

Kun puhutaan hahmoista, he olivat mielestäni tämän sarjan parasta antia. Suurimmalle osalle hahmoista oli mielestäni annettu todella muistettava persoonallisuus. Ainoa kritiikki, joka minulla on annettavana tälle sarjalle on se, että vaikka suuri osa hahmoista pääsi loistamaan, moni sivuhahmo kesätyöläinen jäi hiukan muiden hahmojen varjoon. Kaikilla heistä ei ollut tavallaan edes syytä olla tarinassa. Tämä kritiikki on minusta kuitenkin vain pilkunviilausta, koska tarina onnistui kuitenkin niin monella eri osa-alueella, ettei se ollut minusta suuri ongelma, että muutama hahmo jäi hiukan turhaksi. Joukossa oli niin paljon upeita ja mieleenpainuvia hahmoja, että tämän pikkuvian voi painaa villaisella.

Tämä 10 jakson mittainen sarja on juuri sopivan mittainen kesäkatsottava. Suosittelen tätä erityisesti Disney faneille, sekä niille, jotka pitävät fantasialla maustetusta kauhukomediasta. Animaatio on minusta hyvin tehty, tarina on täynnä mysteeriä niille, jotka haluavat tarkastella sitä syvemmin, ja hahmot tuntuvat aidoilta ja syvällisiltä. Itse nautin koko tarinasta erittäin paljon. Se on aika uusi sarja, mutta se onnistui luomaan minussa nostalgisia fiiliksiä. Tämä johtuu kai siitä, että se muistuttaa minusta jonkin verran Gravity Fallsia, jonka katsoin teinivuosinani. Se on todella hienosti kirjoitettu tarina kahden nuoren kesätöistä, aikuistumisesta, ihmissuhteista, sekä totuuden kohtaamisesta. Dead end paranormal parkkia ei siis todellakaan kannata missata!

Kummallisin katsomani komedia: The Greasy Strangler

Löysin jokin aika sitten Youtuben syövereistä hyvin kummallisen leffasuosituksen. Kyseistä elokuvaa kuvailtiin erittäin oudoksi ja kiusalliseksi cringe komediaksi, ja kyseinen kuvailu herätti mielenkiintoni. Etsin siis elokuvan käsiini, ja Youtubestahan se löytyi ilmaiseksi katseltavaksi. Elokuvan nimi on Greasy strangler, ja se on julkaistu vuonna 2016. Sen on ohjannut Jim Hosking, joka oli minulle täysin uusi nimi. 

Heti elokuvan ensi minuuteilla tiesin, että seuraavat 90 minuuttia tulisivat olemaan outouden vuoristorata. Sanon jo tässä vaiheessa postausta, ettei tämä elokuva todellakaan ole kaikille, koska sen huumori on todella kiusallista, ja joissain kohdissa jopa ällöttävää. Greasy strangler kertoo isästä ja pojasta; Big Ronniesta, ja Big Braydenista. Big Ronnie on vanha mies, jonka egon suuruuden kanssa kamppailevat vain hänen rakkautensa rasvaa kohtaan. Big Brayden, Big Ronnien poika taas on ujohko, kiusallinen nörtti, joka asuu vielä pitkällä aikuisiälläänkin isänsä kanssa. 

Tämä kaksikko pyörittää Ronnien johdolla "bisnestä", jonka ideana on näyttää turisteille kuuluisia diskopaikkoja. Ronnie on kuitenkin kovan luokan bullshit artist, tai toisin sanottuna kusettaja. Eräänä päivänä turisti joukon mukana on Janet niminen nainen, johon Brayden ihastuu. Janet pyytää Braydenin ulos treffeille, johon Brayden tietenkin suostuu. Ronnie ei pidä tästä. Hän päättää peittää itsensä rasvalla, ja käy murhaamassa turistit, joille oli aiemmin samana päivänä tarjonnut palveluitaan. 

Janet ja Brayden alkavat seurustella, mutta Ronnie onnistuukin voittamaan Janetin sydämen suoraan poikansa nenän edestä. Brayden on tietenkin murtunut tästä, mutta Janetin kiinnostus Braydenia kohtaan ei ole kuitenkaan täysin kadonnut. Kun hän palaa takaisin yhteen Braydenin kanssa, Ronnie ei ole mielissään ja jatkaa murhatöitään rasvan peittämänä. Braydenille selviää, että hänen isänsä on rasvainen kuristaja, ja hän alkaa koettaa Janetin avustuksella keräämään todistusaineistoa isäänsä vastaan. Kun Janet julistaa Ronnielle aikovansa mennä Braydenin kanssa naimisiin, Ronnie suuttuu toden teolla, ja raahaa Janetin ulos talosta peitettyään itsensä jälleen rasvaan. Braydenkin päättää uittautua rasvassa, ja katsojana odotin, että Brayden päätyisi kuristamaan isänsä. Elokuvan loppu kuitenkin todella yllätti minut. Brayden tappaakin Janetin, ja tämä isä poika kaksikko päätyy juttelemaan rannalla. He toteavat Janetin olleen ällöttävä, vaikka he itse ovat rasvan peitossa. 

Greasy strangler on erikoisin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Se oli täynnä todella mustaa huumoria, kiusallisia tilanteita, sekä ironiaa. Siinä toistetaan paljon samoja vitsejä, jotka eivät ole hauskoja ensimmäisellä kerralla, eivätkä toisella, mutta ovat jostain syystä hauskoja kolmannella kerralla, ja taas ei hauskoja neljännellä, hauskoja viidennellä, ja niin edelleen. Osa vitseistä taas on niin absurdeja, etten edes tiennyt nauranko siksi, että vitsi olisi oikeasti ollut hauska, vai vain shokista ja yllätyksestä. 

Se, mikä oli ehdottomasti mielestäni hauskaa tässä elokuvassa, oli näyttelijöiden roolisuoritukset. Päärooleihin valikoituneet Michael St. Michael (Big Ronnie), Sky Elobar (Big Brayden) ja Elizabeth Razzo (Janet) olivat täydellisiä valintoja näihin rooleihin. Aluksi ajattelin, että elokuvaan oli valikoitunut näyttelijöitä, jotka eivät oikein osanneet näytellä, mutta huono näytteleminen on osa hahmojen "charmia", jos sitä siksi voi kutsua. Lisäksi, minusta tämän elokuvan hauskuus piilee ehkä juurikin ulos kontekstista otetuissa klipeissä. Yksittäiset klipit ja kohtaukset omaavat todella paljon meemi arvoa, ja suosittelenkin lämpimästi ennemminkin katsomaan tästä elokuvasta yksittäisiä klippejä koko elokuvan sijaan.

Todella suuri osa visuaalisesta huumorista sai minut nauramaan, vaikka osa siitä myös ällötti minua. Ronnien todella... sanotaanko mielenkiintoiset asuvalinnat, sekä tarkoituksella todella huonosti tehdyt erikoisefektit olivat minusta todella suuri osa tämän elokuvan huumoria. Itse tein sen virheen, että söin leffa snäcksejä katsellessani. En todellakaan voi suositella edes popkornia tämän elokuvan kanssa, koska se sisältää niin paljon kaikenlaista ällöttävää.

Myös tämän elokuvan soundtrack on todella yksinkertainen. Samaa biisiä soitetaan uudestaan ja uudestaan, mutta itse aloin elokuvan loppua kohden jopa pitää kyseisestä soinnusta. Se on todella ärsyttävän mieleenpainuva, ja sitä jää melkein kaipaamaan, aina kun se loppuu. Aluksi kyseinen sointu oli vain ärsyttävä, mutta kun siihen tottui, siitä alkoi jopa pitämään.

En oikein osaa sanoa pidinkö tästä elokuvasta vai en. Samaan aikaan se oli tavallaan aika hauska, mutta toisaalta myös aika kyseenalainen. Ronnie ja Brayden olivat mielestäni kuitenkin loppujen lopuksi omalla tavallaan aika hyvin kirjoitettuja. Heidän myrkyllinen isä-poika suhteensa saa iskun, kun Brayden rakastuu, ja Ronnie onnistuu viemään poikansa ihailun kohteen häneltä. Janet on todella avoimesti seksuaalinen, mutta verrattuna Ronnieen ja Braydeniin, häntä voisi sanoa jopa melkein normaaliksi. Silti elokuvan lopussa hän on se, joka leimataan oudoksi ja ällöttäväksi, kun isä-poika kaksikko hylkää inhimillisyytensä, ja hyväksyvät uuden kohtalonsa rasvaisina kuristajina. Tämä ironia on minusta erittäin nerokas, ja elokuvan lopussa tuntui siltä, että kaikki rakentui hyvin juuri tätä hetkeä viimeistä keskustelua kohti. Jokaisella päähenkilöllä on sisäinen konflikti, joka sitoutuu hyvin muiden päähenkilöiden konflikteihin. Ronnien konflikti on se, ettei hän halua menettää poikaansa, kun taas Brayden haluaisi itsenäistyä ja elää Janetin kanssa. Braydenin on päätettävä siis isän ja tyttöystävän välillä. Janet taas joutuu päättämään isän ja pojan välillä, kumman kanssa hän haluaa olla. 

En tiedä suosittelisinko tätä elokuvaa itse kenellekkään. Jos olet kiinnostunut, etkä hetkahda pienistä, voit toki tsekata sen, mutta jos olet yhtään herkkä, jätä tämä välistä. Tämä elokuva jakaa ymmärrettävästi mielipiteitä, ja minusta se ansaitsee sekä kehuja, että kritiikkiä.

Tympeät tytöt opettaa ja ottaa kantaa luovasti

Tympeät tytöt on ensimmäinen sarjakuva, jota käsittelen blogissani. Olen lukenut monia sarjakuvia, ja tämä on kyllä todellakin yksi mieleenpainuvimmista sarjakuvista, joita olen ikinä lukenut. Tympeät tytöt Aikuistumisriittejä on Riina Tanskasen 2021 elokuussa julkaistu esikoisteos, jossa päästään näkemään samanlaisia upeita ja ajatuksiaherättäviä piirroksia kuin hänen Instagram tililläänkin. Luettuani tämän sarjakuvan ja käytyäni Helsingissä hänen taidenäyttelyssään, minun oli pakko päästä puhumaan tästä huikeasta taiteilijasta.

Tämä sarjakuva sisältää yhdeksän eri tarinaa, jotka käsittelevät erilaisia ongelmia, joita erityisesti naiset joutuvat kokemaan yhteiskunnassa. Naiseksi kasvaminen, sisäistetty naisviha, ulkonäkö paineet, patriarkaatti, girl power ja sen ongelmat, seksuaalisuus ja kehollisuus, naisiin kohdistuvat odotukset, sekä se, millaista on olla "kiltti" tyttö ovat asioita, joita tässä sarjakuvassa käsitellään humoristisella ja jokseenkin hiukan sarkastisella otteella. Tympeissä tytöissä ei ole yhtä selkeää kaavaa seuraavaa juonta, vaan erilaisia yhteiskunnan ongelmakohtia käsitellään erilaisten värikkäiden hahmojen kautta. Näitä hahmoja riittääkin tässä sarjakuvassa joka suuntaan. Löytyy tolkun ihminen, patriarkaatti, Raili, tai toiselta nimeltään sisäistetty naisviha, sekä oma suosikkini: pimppienkeli. Nämä hahmot toimivat kärjistettyinä esimerkkeinä oikean elämän eri tilanteista, ja onnistuvat herättämään lukijassa monenlaisia ajatuksia. 

Tanskasen sarjakuva on loistava esimerkki feministisestä sarjakuvasta. Sitä lukiessa sai itkunauraa tietämättä itkikö enemmän vai nauroiko. Tanskanen osaa kärjistää asioita juuri oikealla tavalla, mutta pysyä silti aitona ja nostamaan pöydälle oikeita ongelmia. Tympeät tytöt on täynnä asioita, joihin olen itsekin naisena törmännyt niin omassa elämässäni kuin myös kuullut muiden naisten kokemuksia samoista asioista. Tätä lukiessani opin myös erittäin paljon uusia asioita feminismistä, koska Tanskanen oli osannut todella hienosti hivuttaa "tarinan" sekaan myös oikeaa faktatietoa ja tutkimuksia. Kyseessä ei siis ole vain "äärifeministinen" teos, vaan aito feministinen taideteos. 

Se, mikä tässä teoksessa herättää ensimmäisenä huomion on tietenkin Tanskasen todella omaperäinen tyyli. Jokainen sivu on täynnä värejä, ja jokainen hahmo on todella omalaatuinen. Pidin todella paljon siitä, että koko kirjan sisältö näytti käsinpiirretyltä tekstejä myöten. Jokaisen puhekuplan sisältö näyttää käsin kirjoitetulta, mikä tuo tähän kirjaan paljon persoonallisuutta. Siitä huomaa, että Tanskanen on nähnyt paljon vaivaa tämän kirjan eteen ja halunnut tehdä siitä omanlaisensa. Hän ei kaunistele tai peittele taiteessaan mitään. Tanskanen piirtää rohkeasti pimppienkelin piereskelemässä, sanoo asiat niin kuin ne ovat, käyttää rohkeasti kieltä, eikä jätä tulkinnan varaan mitään muuta kuin oman suhtautumisen näihin eri asioihin. Minusta oli myös upeaa bongata kuvien joukosta useita referenssejä itselleni rakkaaseen mediaan niin lapsuudesta kuin teini-iästä. Itselleni referensseistä jäi päällimmäiseksi mieleen Winx club, Tehotytöt, Mean girls ja erityisesti Heathers musikaali. Nämä olivat vain pieniä kuvallisia referenssejä, mutta minusta on aina hauska etsiskellä tällaisia referenssejä muihin medioihin.

Tämä kirja herätti erittäin paljon ajatuksia naiseudesta ja naisena elämisestä. Toinen asia mistä pidin tässä teoksessa oli se, miten Tanskanen käytti vanhoja taruja ja myyttejä esimerkkeinä, ja katsoi niitä feministisen suurennuslasin läpi. Esimerkiksi kreikkalaisesta mytologiasta tutun Medeian tarina kerrotaan tällä tavalla. Tanskasen tapa kertoa Medeian ja muutaman muun mytologisen ja uskonnollisen hahmon tarina omin sanoin feministisestä ja nykyaikaisesta näkökulmasta oli mielestäni luova idea. Hän onnistui korostamaan niiden avulla niitä pointteja, joita yritti jokaisessa luvussa tehdä. 

Vaikka Tympeät tytöt käsitteleekin vakavia aiheita ja oikeita ongelmia, Tanskanen on osannut höystää tätä kaikkea terveellä sarkasmilla. Moni teoksessa käsitelty aihe on todella raskas, mutta seassa oli mielestäni juuri oikea määrä loppukevennyksiä, jotka eivät kuitenkaan tehneet pilkkaa aiheesta. Nämä loppukevennykset oikeastaan vain korostivat sitä, kuinka naurettavia ja typeriä tietyt asenteet yhteiskunnassa ovat. Tympeiden tyttöjen yhteiskunta kritiikki osuu naulan kantaan, ja onnistuu myös samalla tekemään oppimisesta hauskaa. 

Kuten jo aiemmin totesin, tämä kirja opetti minulle paljon uutta. Tiedän feminismistä jonkin verran, mutta tämä kirja innosti minut oppimaan lisää. Tympeät tytöt Aikuistumisriittejä toimii minusta todella mahtavana tapana aloittaa feminismiin tutustuminen, jos aihe kiinnostaa. Tanskanen onkin yyhdistänyt tähän kirjaan omia kokemuksiaan, sekä muuta feminististä kirjallisuutta. Hän on listannut käyttämänsä lähteet kirjan loppuun, jotta lukija voisi itsekin tutustua niihin halutessaan. Suosittelen tätä sarjakuvaa oikeastaan kaikille, en vain niille, jotka ovat kiinnostuneita feminismistä. Sarjakuva käsittelee erittäin tärkeitä aiheita, joista kaikilla olisi varmasti paljon opittavaa. Tämän teoksen tarkoitus on mielestäni saada lukija reflektoimaan omia asenteitaan, ja pohtimaan, miten voisi omilla toimillaan viedä yhteiskuntaa ja sen asenteita parempaan suuntaan. 

Tympeät tytöt nousi heti yhdeksi suosikkisarjakuvistani. Tanskanen on erittäin lahjakas niin piirtämään kuin käsittelemään tärkeitä aiheita lukijan mukaansatempaavalla tavalla. Tätä lukiessa ei tullut missään vaiheessa tylsää, päinvastoin. Vaikka suoranaista jatkuvaa tarinaa ei ollutkaan, pienet tarinan muruset ja hauskat, mutta aidot hahmot, sekä eri käsitteiden personifikaatiot luovat aivan mahtavan kokonaisuuden. Tätä ei todellakaan kannata jättää välistä. Kaikessa absurdiudessaan ja kärjistetyissä tilanteissaan, Tympeät tytöt on erittäin aito teos. Se onnistuu peilaamaan oikean maailman ongelmia erittäin hienolla tavalla ja puhututtamaan lukijaa alusta loppuun saakka. 

Jos et saanut Tympeistä tytöistä tarpeeksesi, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan Tanskasen Instagram tilin, jossa hän jakaa taidettaan ja mielipiteitään. Aikuistumisriittejä onkin pieni osa hänen tilistään kirjan muodossa, joten jos pidit Tympeistä tytöistä, Tanskasen Instagram kannattaa ottaa seurantaan. 

Heartstopper, Alice Osemanin luomus vihdoinkin live actionina

Se tapahtui vihdoinkin. Yksi suosikki kirjailijoistani sai yhdelle teoksistaan Netflix adaptaation. Olen niin ylpeä, iloinen, ja onnellinen tästä uutisesta, ja katsoinkin tämän Alice Osemanin sarjakuvasta Heartstopper tehdyn Netflix version heti, kun se julkaistiin. Tämä sarja ylitti odotukset todella monella tasolla, vaikka en ollutkaan lukenut Heartstopperin alkuperäistä sarjakuvaa itse. Olen kuitenkin jo pitkään halunnut hankkia itselleni kyseisen sarjakuvan omaksi fyysisenä kopiona, ja tämän sarjan jälkeen haluni ostaa tämä Heartstopper sarjakuva vain kasvoi. 

Juoni

Heartstopper kertoo Charlie nimisestä lukiolaisesta, jota kiusataan koulussa hänen homoutensa vuoksi. Charlie ei itse tullut kaapista, joten se, että hänen homoutensa paljastui koko koululle oli hänelle todella vaikeaa. Hän seurustelee salaa Ben nimisen pojan kanssa, joka on vielä todella syvällä kaapin uumenissa. Ben ei tunnu haluavan Charlielta muuta kuin fyysistä läheisyyttä, ja esittääkin, ettei edes tunne Charlieta muiden edessä. Tämä on Charlielle rankkaa, koska hän ei haluaisi olla vain Benin likainen pikku salaisuus. 

Eräänä päivänä hän kuitenkin tutustuu rugby tiimin Nickiin, joka on mukava, kohtelee Charlieta hyvin, ja on sujut Charlien suuntautumisen kanssa. Charlie ihastuu Nickiin päätä pahkaa, mutta mukana on vain yksi ongelma: Nick on aivan selkeästi, varmasti, ja kiistämättömästi täyshetero. Niin uskovat ainakin Charlie ja hänen koko kaveriporukkansa, Tao, Elle ja Isaac. Nick kuitenkin ystävystyy Charlien kanssa, ja heidän väleistään tulee nopeasti erittäin läheiset. Etenkin Tao ottaa tämän tiedon vastaan todella nihkeästi. Hän ei luota Nickiin pätkän vertaa, ja koettaakin suojella yhtä rakkaimmista ystävistään tulemasta satutetuksi viimeiseen niittiin. 

Ystävystyessään yhä syvemmin Charlien kanssa, Nick alkaa kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumisensa. Hän ei ole varma pitääkö hän tytöistä, pojista, vai molemmista. Hän myös alkaa etääntyä kavereistaan, jotka kohtelevat Charlieta todella törkeästi. Nick kyseenalaistaa suuntautumisensa lisäksi paikkansa kyseisessä kaveriporukassa, koska hän tajuaa, ettei oikeasti viihdy kyseisten ihmisten seurassa, etenkin kun moni heistä on todella ilkeitä ja feikkejä. 

Samaan aikaan Elle koettaa parhaansa mukaan ystävystyä tyttökoulu Higgsissä kahteen luokkakaveriinsa Taraan ja Darcyyn. Hän saa selville, että hänen kaverinsa ovatkin keskenään pariskunta, joka ei vielä ole tullut kaapista muille kuin heille kaikista läheisimmille ihmisille. Tarinan aikana tämä pari kuitenkin päättää tehdä parisuhteestaan julkisen, mikä tuo etenkin Taralle eteen paljon muutoksia, joihin hän ei ollut valmistautunut.

Mielipiteeni

Tämä oli aivan huikea katselukokemus. Sarjasta todellakin huomasi Alice Osemanin käden jäljen erittäin vahvasti. Kaikki Osemanin kirjat sijoittuvat samaan maailmaan, joten joukossa oli myös kirjoista tuttuja hahmoja, kuten Charlien sisko Tori Springs Osemanin esikoisteoksesta Solitaire. Alice Osemanin suurena fanina voin sanoa, että tämä sarja on täynnä sitä samaa tunnelmaa kuin hänen kirjansakin. Jokainen hahmo pääsee oikeuksiinsa, ja jokaista hahmoa käsitellään tarinassa kuin oikeita ihmisiä. Tarina ja sen hahmot ovat kaikki todella nykyaikaisia, ja pidin siitä, miten tässä adaptaatiossa tarina edistyi osittain myös tekstiviestien ja somen kautta.

Hahmot

Hahmot ovat Osemanin tarinoiden sydän. Jokainen hahmo tuntuu tässä tarinassa oikealta ihmiseltä, ja mielestäni casting oli erittäin onnistunut. Kaikki hahmot näyttävät ja vaikuttavat samanlaisilta kuin alkuperäisessä sarjakuvassa. En ole tietenkään lukenut sarjakuvaa, mutta olen nähnyt siitä joitakin pieniä osasia. Tori Springsistä voin kuitenkin sanoa sen verran, että hän on todellakin juuri sellainen kuin kuvittelin hänen olevan lukiessani Solitairea. 

Se osa tätä tarinaa, joka iski todella syvälle sydämeeni, oli Taon sivutarina. Tao on todella suojelevainen ja lojaali ystäviään kohtaan. Hän todella rakastaa ystäviään erittäin syvästi, ja minusta hänen tarinaansa oli kaikista helpointa samaistua. Tao huomaa, kuinka hänen ystävänsä muuttuvat pikkuhiljaa, päätyvät parisuhteisiin, ja luonnollisesti häntä pelottaa ajatus ystäviensä menettämisestä. Tämä tulee esiin ilkeilynä, erityisesti Nickiä ja yhtä hänen "kaveriaan", Charlien kiusaajaa Harrya kohtaan. Alussa Tao vaikuttaa todella kovalta ja melkein ilkeältäkin, ja välillä jopa mietin, miksi Charlie ja muut ovat hänen ystäviään. Sarjan edetessä pääsemme kuitenkin näkemään Taon valoisammat puolet, ja hänestä tuli oikeastaan suosikkihahmoni. Hän on todella hauska ja hänen suustaan pääsemme mielestäni kuulemaan sarjan parhaat letkautukset. 

Mediassa on keskitytty harvemmin siihen, kuinka parisuhteet vaikuttavat niihin kavereihin, jotka jäävät sen ulkopuolelle, ja miltä tuntuu olla se kaveri, joka ei itse ole kovin kiinnostunut parisuhde asioista. Sydämeni särkyi, kun Taon ja Charlien välille syntyi syvä riita. Ystävyyssuhteet ja kaikki muutkin ihmissuhteet muuttuvat elämän edetessä, mikä tuntuu luonnollisesti pelottavalta. Kuten Taon tarinasta kuitenkin huomaa, siihen ei auta mikään muu kuin se,että yrittää kommunikoida mahdollisimman selkeästi, antaa ihmisille tilaisuus ja olla ystäviensä tukena omien voimavarojen mukaan.

Toinen hahmo, jonka sivutarinasta pidin kovasti oli Tara. Hän tuli julkisesti tyttöystävänsä kanssa ulos kaapista, ja tämä aiheutti suuren muutoksen siihen, miten muut ihmiset suhtautuivat häneen. Hän sai sosiaalisessa mediassa paljon kommentteja, kuten "Ai oletko lesbo? Et näytä lesbolta" ja "Mikä sääli, että olet lesbo, koska olet niin kaunis". Tarinan aikana pääsemme näkemään, miten nämä kommentit vaikuttavat Taraan, ja hänen sekä Darcyn parisuhteeseen. Tämä oli mielestäni todella aito ja puhutteleva kuvaus siitä, miten nykypäivänäkin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat ennakkoluulojen kohteiksi haluamattaan. Tara sai kuitenkin mielestäni todella kauniin lopun tarinalleen, kun hän puhui tunteistaan tyttöystävälleen. Darcy on todella rento ja vitsikäs hahmo, mutta kohtauksessa, jossa Tara avautui kokemuksistaan saimme nähdä Darcynkin vakavamman puolen. 

Näiden hahmojen tarinoissa yhteistä on nuoruuden ajan muutokset ja ennakkoluulot. Jokainen hahmo joutuu kokemaan jonkinlaisen muutoksen elämässään, ja kestämään toisten heihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Minusta Nick on aivan loistava esimerkki juuri tästä. Hän on urheilullinen, hyvännäköinen ja suosittu. Hän on niin stereotyyppinen hetero kuin vain voi olla. Vaikka hän pitääkin tytöistä, hän tajuaa, ettei se ole koko totuus. Nick huomaa pikku hiljaa ihastuvansa Charlieen, ja matka siihen pisteeseen, että hän uskaltaa kutsua Charlieta julkisesti poikaystäväkseen on pitkä ja kivinen. Hän ei oikein tiedä miksi kutsua itseään, mutta hän tuntee kovaa painetta esittää heteron roolia, koska yhteiskunta ja kaverit odottavat sitä häneltä. Nick on todella huomaavainen ja ajattelevainen hahmo, joka ei kuitenkaan ennakkoluulojen takia pysty aina tekemään oikein. Aivan tarinan lopussa hän kuitenkin päätyy tulemaan kaapista äidilleen, ja tämä on yksi koko sarjan kauneimmista ja parhaimmista kohtauksista.

Estetiikka ja musiikki

Netflixin versio Heartstopperista on todella kaunis, värikäs, ja täynnä elämää. Minä rakastuin sarjan estetiikkaan heti ensimmäisestä jaksosta. Näyttelijöiden upeita roolisuorituksia on värittämässä hiukan sarjakuvamainen tyyli joissakin kohdissa, kun esimerkiksi Charlien ihastumista Nickiin näytetään Charlien näkökulmasta siten, että Nickin ympärillä on sydämiä. Myös esimerkiksi käsistäpito kohtauksia oli terästämässä pieniä sarjakuvamaisia animaatioita, jotka kuvastivat sitä, kuinka jännittävältä eri hahmoista tuntui pitää kädestä ihastustaan. Näyttelijöiden kauniit brittiaksentit ovat kirsikka kakun päällä antamassa tälle sarjalle omaa identiteettiään. Kuvauspaikat, ja koulu, sekä päähenkilöiden kodit ovat todella esteettisiä ja heti ne nähdessäni, totesin, että asuisin todella mielelläni missä tahansa niistä. 

On mainittava myös musiikki. Pidin todella paljon Heartstopperin soundtrackista. Siinä oli juuri sellaista Oseman energiaa, jota Osemanin luomukselta osaakin odottaa. Tätä soundtrackia tulee ehdottomasti kuunneltua myös sarjan ulkopuolella. 

Dialogi

Yksi tämän sarjan kaikista parhaista puolista oli dialogi. Se oli purevaa, hauskaa ja suurimmaksi osaksi aitoa. Osemanin kirjoittamasta dialogista huomaa, että hän on viettänyt paljon aikaa Tumblrissa, ja sanon tämän hyvällä tavalla. Osemanin teksteistä huomaa, että fandomit ovat hänelle lähellä sydäntä, mikä on minusta hieno asia. Itsekin vietin koko teini-ikäni eri fandomeissa, joten Osemanin luomuksissa on minulle paljon samaistumispintaa, ja ne herättävät minussa paljon nostalgiaa. Joissakin kohdissa dialogi saattoi tuntua hiukan teennäiseltä, mutta on pakko sanoa, että Oseman kuitenkin osaa kirjoittaa myös todella aitoa dialogia. Etenkin vakavissa kohtauksissa dialogi on todella aitoa ja uppoaa suoraan sydämeen.

Lopuksi

Minä rakastan tätä sarjaa. Se oli kaunis niin tarinaltaan kuin visuaaliselta toteutukseltaan. Hahmot ovat täynnä sydäntä, ja ainoa asia mitä jäin kaipaamaan on toinen kausi, sekä oma kopio alkuperäisestä Heartstopper sarjakuvasta. Oseman ei todellakaan petä. Suosittelen tätä sarjaa aivan kaikille, koska se todellakin auttaa ymmärtämään sitä, mitä LGBT+ nuoret joutuvat kokemaan, ja siinä on paljon samaistuttavia hetkiä, joihin kuka tahansa voi samaistua. Oseman käsittelee tapansa mukaan tässäkin tarinassa sellaisia asioita, joita mediassa, tai etenkään nuorille suunnatussa mediassa, ei näe kovin usein. Kaikki hänen tuotoksensa tuntuvat todella tuoreilta, vaikka niissä käytetäänkin kliseitä. Se, missä Osemanin kirjoittajan taidot loistavat erityisesti, ovat juuri ihmissuhteet, etenkin ystävyydet. Tätä sarjaa ei kannata missata. 

Terkuin ope, rehellinen ja hauska tarina opettajan näkökulmasta

Aino Leppäsen Terkuin ope on tänä vuonna julkaistu romaani opettajan elämästä. Löysin tämän uutuuden BookBeatista, ja itsekin opettaja opiskelijana päätin sitten pistää tämän teoksen kuunteluun. Kansi, otsikko ja kirjan kuvaus herättivät mielenkiintoni, ja aloitettuani sen, en pystynyt ottamaan kuulokkeita korviltani edes hetkeksi.

Terkuin ope kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Aiskusta, ja hänen kokemuksistaan ja elämästään niin opettajana kuin myös äitinä. Välillä tämä opettajan rooli tuo kuitenkin Aiskulle mukanaan muitakin rooleja. Hän joutuu toimimaan välienselvittelijänä, poliisina, ja omasta mielestään jopa päiväkodin tätinä. Lisäksi hänen on pikku hiljaa totuteltava aivan uudenlaiseen tapaan opettaa, kun korona alkaa levitä Suomessakin. Tätä koko rumbaa on sekoittamassa kaiken lisäksi myös Aiskun ihastuksen kohde ja työkaveri Elmo, tytär Alina, ja Alinan isä, eli Aiskun ex-aviomies. Tästä myrskystä ei todellakaan puutu hauskuutta!

Kirja alkaa saatesanoilla, joissa kirjailija kertoo kaiken olevan "fiktiota". Jo tästä johdannosta saa todella hyvän kuvan siitä, mitä kirja tulee tuomaan tullessaan. Leppäsen sanoin, tarinassa ei ole muutettu nimiä, koska kaikki tapahtumat ovat täysin "fiktiivisiä", mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kirja sisältää paljon hauskoja kuvauksia erilaisista oppilaista, sekä jonkin verran myös kuvailua joidenkin oppilaiden vanhemmista. Moni varmasti tunnistaa itsensä Rikuksi, vaikka itse ainakin toivon, että omat opettajani näkivät minut lukioaikoina enemmänkin Anuna. Leppänen käyttää ja kuvailee stereotyyppisiä oppilaita tässä kirjassa todella sujuvasti, osuvasti, ja välillä jopa liiankin samaistuttavasti. Pystyin tunnistamaan osasia itsestäni opiskelijana monista Aiskun oppilaista. Vaikka nämä eri tyyppiset oppilaat ovatkin stereotyyppisiä, jokainen hahmo on kuitenkin kirjoitettu realistisesti. Tätä lukiessa näin itseni oman lukioni käytävillä, oppitunneilla, ja pystyin todellakin tunnistamaan Leppäsen kuvailemia oppilaita. Äidinkieli on yksi pakollisista kirjoitettavista aineista, joten äidinkielen opettajat opettavat varmaankin määrällisesti eniten oppilaita. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän pääsee tietenkin tutustumaan erilaisiin oppijoihin. Osa kirjassa kuvailluista tapauksista kuulostavat erittäin kärjistetyiltä, vaikka tiedänkin, että ne sisältävät totuuksia oikeasta elämästä. Jotkut tilanteet kuulostivat todella absurdeilta, mutta ihmiset osaavat todellakin olla välillä absurdeja.

Leppänen kertoo kaikista eri oppilas tyypeistä kaunistelematta ja rehellisesti. Aisku on hiukan kyynistyneen oloinen opettaja, mutta pidän tässä kirjassa siitä, ettei tarina pelkästään kritisoi oppilaita. Kerronta on todella itsetietoista. Aisku ei itsekään ole aina puhdas pulmunen, ja hänessä on omat vikansa. Hän kritisoi oppilaita monista asioista, vaikka syyllistyy itsekin joskus samoihin asioihin. Eivätkä kaikki oppilaat kuitenkaan ole Rikuja, ja jopa Rikussa on hyviäkin puolia. Aisku tuo mielipiteensä esille todella suoraan, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut olo, että hän suoranaisesti vihaisi, tai haluaisi haukkua oppilaita. Loppupeleissä tämä päähenkilö on todella äidillinen, ja välittävä. Vaikka hän kutsuukin joitakin oppilaita idiooteiksi, minulle itselleni jäi sellainen tunne, että kyse oli vain huolesta lukio nuorten tulevaisuutta kohtaan. Aisku on siis todella lämmin ja sydämellinen päähenkilö.

Kirjan kerronta on todella hauskaa, ja Aiskun terävä sarkastinen huumori on todellakin minun makuuni. Se tulee kirjassa parhaiten esille Wilma-viestien ja sähköpostien muodossa. Oppilailta tulee mitä hullumpia viestejä läksyihin, kurssimateriaaleihin, ja pakollisiin kurssitöihin liittyen. Aiskulla riittää näistä viesteistä todella paljon sanottavaa. Tämän kirjan hauskinta antia olivat Aiskun sensuroimattomat ja suorat viestit, joita hän olisi halunnut lähettää vastaukseksi. Se, mitä Aisku kuitenkin yleensä päätyy lähettämään vastaukseksi on paljon soveliaampi, kohteliaampi, ja ammattimaisempi viesti kuin alkuperäinen. Hauskuutta oli luomassa myös Aiskun oppilaiden esseiden pätkät, joista Aisku tietenkin mainitsi kaikista kauheimmat esiteltäviksi. Kirjoitusvirheet, ongelmat lauseenrakenteissa, ja erittäin paljon tieto-aukkoja sisältävät esseet olivat todella hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti. Sen musta huumori ja uniikki näkökulma antoivat minulle mahtavan lukuelämyksen. Pystyin samaistumaan niin oppilaisiin kuin monissa kohdissa myös Aiskuun. Tarina antaa todella rehellisen kuvan opettajan työstä, sen vaikeuksista, ja siitä, miten korona on vaikuttanut siihen. Olen itse tehnyt jonkin verran jo opetustyötä, vaikka olenkin vielä vasta opiskelija. Allekirjoitan monia asioita, joita tämä tarina nosti pinnalle. Minusta oli upeaa lukea tarina opettajan näkökulmasta, koska itse opiskelijana olen saanut nähdä asioita luonnollisesti opiskelijan silmin. Kaiken hauskuuden alta paljastuu oikeasti ajatuksia herättävä tarina opetustyöstä, ja siitä mitä se tuo tullessaan. Tämän teoksen parissa saa tuntea hieman syyllisyyden piikkejä, koska en tietenkään ollut Anun kaltainen täydellinen oppilas. Sen parissa pääsee myös nauramaan hyvässä mielessä niin itselle kuin myös mahdollisesti koulukavereilleen ja opettajilleen. Oppilaana ei itse tullut ajatelleeksi asioita opettajan näkökulmasta, ja siksi tämä kirja herätti paljon nolostuttavia, mutta myös riemastuttavia muistoja omalta lukio ajaltani. Pidin myös siitä, kuinka rehellisesti opettajan työtä kuvaillaan. Tulevana opettajana tulen varmasti kohtaamaan joitakin samanlaisia yllättäviä tilanteita kuin Aisku. Aivan kuten Aisku, minä toivon voivani antaa tulevaisuuden oppilailleni mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille, jotka ovat koskaan olleet millään tavalla tekemisissä koulun kanssa. Oppilas, opettaja, kaikki varmasti löytävät tästä jonkinlaista samaistumispintaa. Tämä oli aivan mahtava lukuelämys, ja odotan innolla lisää kirjoja Leppäseltä. 

Netflixin Cuphead shown upeasta animaatiosta ei voi kääntää katsettaan

Cuphead on 2017 julkaistu videopeli, jonka uniikki vanhan aikainen ja Disneymäinen tyyli herätti huomiota. Sitä onkin ollut kehittämässä ihmisiä, jotka ovat tehneet töitä myös Disneylle. En itse ole pelannut tätä peliä, mutta katsoin hiljattain Netflixiin julkaistun The Cuphead shown, joka perustuu kyseiseen peliin. Katsoin sen, ja minulla on todellakin paljon sanottavaa siitä, vaikkei alkuperäinen peli olekaan minulle kovin tuttu. 

Tarina ja hahmot

The Cuphead show kertoo veljeksistä nimeltä Cuphead ja Mugman. Netflixin Cuphead animaatiossa ei oikeastaan ole jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Suurimmaksi osaksi sarjan juoni on episodinen, eli jokainen jakso sisältää kiinteän tarinan, joka ei jatku seuraavassa jaksossa. Sarja sisältää kuitenkin muutamia toistuvia elementtejä, kuten pirun, joka yrittää erilaisin keinoin saada haltuunsa Cupheadin sielun. 

Jaksoja on yhteensä 12, joten tämä on nopeasti katsottavissa. Jaksojen tarinoiden taso vaihtelee mielestäni todella suuresti. Osa jaksoista tuntuu todella pitkäveteisiltä, tylsisltä, ja jopa ärsyttäviltä, mutta osa jaksoista taas loistaa kirkkaana, ja jää mieleen todella hyvin. Esimerkki erittäin heikosta jaksosta oli mielestäni jakso 2 nimeltään Baby bottle. Kyseisessä jaksossa Cupheadin ja Mugmanin pitää huolehtia heidän ovelleen jätetystä vauvasta, joka paljastuu odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Tämä jakso on todella kliseinen animaatiosarjan jakso, ja tuntuu todella irralliselta verrattuna muihin jaksoihin, vaikkei Cupheadissa olekaan suoranaisesti jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Minua ei haittaa se, jos tarinassa käytetään kliseitä, mutta tässä jaksossa ei kyseisellä kliseellä tehty mielestäni mitään mielenkiintoista. Jakso on vain täynnä sekoilua ja huutamista, eikä sillä oikein tuntunut olevan suuntaa tai syytä.

Minusta tämän sarjan parhaat jaksot sijoittuvat kauden loppuun. Etenkin jaksot 5, 8, 9 ja 12 ovat todella muistettavia ja hauskoja. Näissä jaksoissa päästiin tutustumaan muutamaan erittäin hyvin kirjoitettuun hahmoon, kuten King Diceen, sekä katsomaan sivusta Cupheadin ja Mugmanin erittäin viihdyttävää kamppailua pirun kanssa. Sanoisin, että tarinan vahvuudet ovat todellakin sen erittäin karismaattiset, hyvin kirjoitetut ja mielednpainuvat sivuhenkilöt. 

Tästä sarjasta on helppoa valita suosikkihahmo. Luke Millington-Draken upea roolisuoritus piruna on jotain aivan uskomatonta. Hänen sassy brittiläinen roolisuorituksensa on erittäin hauska ja mieleenpainuva. Suomalainen versio ei todellakaan pääse lähellekkään Millington-Draken tasoa, koska hän todellakin asettaa riman erittäin korkealle. Tätä hahmoa ja hänen toilailujaan on erittäin hauskaa seurata vierestä, eikä hänestä voinut saada tarpeekseen. Itse demoni, tai kuten häntä omien sanojensa mukaan kuvaillaan "Mr. S" on todella riemastuttava hahmo, joka olisi voinut olla minun puolestani vaikka jokaisessa jaksossa. Hän on hiukan yli itsevarma, sassy, vaikuttaa uhkaavalta, mutta onkin oikeasti kaikkea muuta. Piru on todella rakastettava hölmönpuoleinen pahis.

Toinen karismaattinen hahmo, josta pidin, oli King Dice. Wayne Bradyn hunajainen ääni sopi täydellisesti tälle karismaattiselle gameshow juontajalle. King Dice on todella itsekeskeinen ja itsevarma Inkwell saarten julkkis. Hän työskentelee itse pirulle, mikä ei ole suuri yllätys, koska hänen gameshownsa idea on, että voittajien sielut menevät suoraan pirun kokoelmaan. Oli erittäin huvittavaa seurata, kuinka hän teki kaikkensa saadakseen Cupheadin voittamaan pelinsä, jotta piru saisi vihdoin ja viimein tämän sielun. Jakson lopussa kuitenkin tapahtui aivan huikea hahmokehitys niin hänelle kuin pirulle. Kun King Dice ei onnistunut saamaan Cupheadin sielua, piru irtisanoo hänet, ja katsoja pääsee näkemään aivan uuden, aidosti uhkaavan puolen pirusta, sekä King Dicen pelokkaan puolen. King Dicen jakso oli yksi suosikeistani.

Viimeisenä sivuhahmona on pakko mainita Miss Chalice, joka esitellään viimeisessä jaksossa. Hän on hurmaava kuppityttönen, joka opettaa Cupheadille ja Mugmanille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Veljeksillä ei kuitenkaan ole yhtä paljoa charmia kuin Miss Chalicella, joten tämä kupponen joutuu auttamaan veljekset pulasta. Hänet esitellään vasta viimeisessä jaksossa, ja pakko myöntää, etten todellakaan osannut odottaa sellaista cliff hanger loppua, johon tämä jakso päättyi. Se jätti katsojan todellakin janoamaan lisää, koska tämä uusin hahmo loi paljon mysteeriä Cuphead shown tarinaan.

Päähenkilöt Cuphead ja Mugman olivat myös hyvin kirjoitettuja. Heidän välinen kemiansa oli suurimmaksi osaksi hauskaa katsottavaa, joskin tämä kaksikko, etenkin Cuphead, osasi olla joksenkin todella ärsyttäviä. He jäävät mielestäni hahmoina todella paljon näiden Inkwell saarten muiden karismaattisten asukkien varjoon, vaikka he ovatkin äänekkäitä ja heillä on kummallakin suuret persoonat. Minusta oli kuitenkin paljon hauskempaa seurata sarjan sivuhenkilöitä kuin päähenkilöitä. Siksi jaksot, joissa keskityttiin vain ja ainoastaan tähän veljeskaksikkoon, eivät jääneet mieleeni päällimmäisiksi yhtä vahvasti. Jaksot 8 ja 9 olivat kuitenkin aivan suosikkejani, koska veljesten ja pirun välinen kemia ja kamppailu oli erittäin hauskaa seurattavaa.

Visuaalinen puoli

Tämän sarjan visuaalisesta puolesta minulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Jokainen jakso on todella huolella tehty, ja heikommatkin jaksot ovat todellakin silmäkarkkia. Hahmojen designit ovat todella valloittavia ja värikkäitä, ja se, miten he liikkuvat ruudulla on todella kaunista katsottavaa. On erittäin vaikea kääntää katsettaan, kun ruudulla tapahtuu koko ajan jotain. En halunnut edes räpäyttää silmiäni, koska jokaikinen frame oli niin täynnä eloa ja hurmaavuutta. Tämä on täydellinen esimerkki siitä, millaista animaatio voi parhaimmillaan olla. Toivon todella, että tulevaisuudessa pääsemme näkemään lisää tämän tasoista animaatiota. Sekaan oli lisäksi ujutettu erittäin paljon referenssejä Disneyyn, joita kaltaiseni Disney fani kykeni todellakin arvostamaan.

Laulut

The Cuphead show sisälsi myös musiikkia, mikä vaikutti ensimmäisen jakson jälkeen erittäin lupaavalta. Pirun laulu oli niin valloittava korvamato, että olen kuunnellut sen jo aivan liian monta kertaa. Se toimii täydellisenä esittelynä tälle hahmolle. Toinen suosikkini oli Miss Chalicen laulu, Turn up the charm. Sen aikana Miss Chalice opettaa veljeksille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Sarjan muut laulut eivät olleet yhtä mieleenpainuvia kuin nämä kaksi mestariteosta. Sammakkoveljesten laulu oli toki hauska ainakin sanoituksiltaan. Kummitusten laulu taas ei jäänyt mieleeni ollenkaan, vaikka sen visuaalinen puoli oli todella huippuluokkaa ja pidin sen tunnelmasta. 

Pidin pirun laulussa ja Turn up the charmissa siitä, että ne olivat todella Disneymäisiä. Minusta olikin yllättävää, että tämä on Netflix sarja, eikä Disney+ sarja, koska niin animaatio kuin myös laulutkin ovat selkeästi saaneet erittäin paljon vaikutteita Disneyltä.

Mielipiteeni ja odotukset toiselle kaudelle

Kaiken kaikkiaan pidin tästä sarjasta, vaikka se oli joissakin kohdissa todella lapsellisen ja tylsän oloinen. Minusta tuntuu, ettei tämä sarja ole vielä täysin päättänyt kohdeyleisöään, koska joissakin jaksoissa minusta tuntui, että tarina oli todella Paavo Pesusienimäinen seikkailu lapsille, kun taas osa jaksoista tuntui sopivan paremmin myös aikuisille. Toivon, että toisella kaudella pääsemme tutustumaan syvemmin jo ensimmäisellä kaudella esiteltyihin hahmoihin, ja tapaamaan myös uusia hahmoja. Sarjan introssa näkyy todella paljon mielenkiintoisen näköisiä hahmoja, joita todellakin haluaisin nähdä. 

Toinen toiveeni tämän sarjan seuraavalle kaudelle on jaksosta jaksoon jatkuva yhtenäinen tarina. Vaikka pidinkin siitä, että suurimmaksi osaksi tämän sarjan pystyi katsomaan missä tahansa järjestyksessä, kuten lapsuudessani katsomani aamuanimaatiot nelosella ja maikkarilla, haluaisin kokea pidemmän tarinan näiden hahmojen seurassa. Todella suuri toive on myös se, että Cuphead uskaltautuisi käsittelemään vähän rohkeammin aikuisempiakin teemoja, eikä olisi vain suunnattu lapsille. Tällä maailmalla ja sen hahmoilla on todella paljon potentiaalia, ja haluan todellakin nähdä kuinka se kukoistaa.

Suosittelen tätä sarjaa todella lämpimästi katselulistalle. Vaikka tämä tuntuukin olevan hiukan enemmän lapsille suunnattu, sen hahmot ovat valloittavia, ja se luo kaltaiselleni animaatioiden parissa kasvaneelle nuorelle aikuiselle todella suuren nostalgian tunteen. Suosittelen tätä siis erittäin vahvasti, jos olet itsekin kasvanut animaatiosarjojen ja Disneyn parissa.