Terkuin ope, rehellinen ja hauska tarina opettajan näkökulmasta

Aino Leppäsen Terkuin ope on tänä vuonna julkaistu romaani opettajan elämästä. Löysin tämän uutuuden BookBeatista, ja itsekin opettaja opiskelijana päätin sitten pistää tämän teoksen kuunteluun. Kansi, otsikko ja kirjan kuvaus herättivät mielenkiintoni, ja aloitettuani sen, en pystynyt ottamaan kuulokkeita korviltani edes hetkeksi.

Terkuin ope kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Aiskusta, ja hänen kokemuksistaan ja elämästään niin opettajana kuin myös äitinä. Välillä tämä opettajan rooli tuo kuitenkin Aiskulle mukanaan muitakin rooleja. Hän joutuu toimimaan välienselvittelijänä, poliisina, ja omasta mielestään jopa päiväkodin tätinä. Lisäksi hänen on pikku hiljaa totuteltava aivan uudenlaiseen tapaan opettaa, kun korona alkaa levitä Suomessakin. Tätä koko rumbaa on sekoittamassa kaiken lisäksi myös Aiskun ihastuksen kohde ja työkaveri Elmo, tytär Alina, ja Alinan isä, eli Aiskun ex-aviomies. Tästä myrskystä ei todellakaan puutu hauskuutta!

Kirja alkaa saatesanoilla, joissa kirjailija kertoo kaiken olevan "fiktiota". Jo tästä johdannosta saa todella hyvän kuvan siitä, mitä kirja tulee tuomaan tullessaan. Leppäsen sanoin, tarinassa ei ole muutettu nimiä, koska kaikki tapahtumat ovat täysin "fiktiivisiä", mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kirja sisältää paljon hauskoja kuvauksia erilaisista oppilaista, sekä jonkin verran myös kuvailua joidenkin oppilaiden vanhemmista. Moni varmasti tunnistaa itsensä Rikuksi, vaikka itse ainakin toivon, että omat opettajani näkivät minut lukioaikoina enemmänkin Anuna. Leppänen käyttää ja kuvailee stereotyyppisiä oppilaita tässä kirjassa todella sujuvasti, osuvasti, ja välillä jopa liiankin samaistuttavasti. Pystyin tunnistamaan osasia itsestäni opiskelijana monista Aiskun oppilaista. Vaikka nämä eri tyyppiset oppilaat ovatkin stereotyyppisiä, jokainen hahmo on kuitenkin kirjoitettu realistisesti. Tätä lukiessa näin itseni oman lukioni käytävillä, oppitunneilla, ja pystyin todellakin tunnistamaan Leppäsen kuvailemia oppilaita. Äidinkieli on yksi pakollisista kirjoitettavista aineista, joten äidinkielen opettajat opettavat varmaankin määrällisesti eniten oppilaita. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän pääsee tietenkin tutustumaan erilaisiin oppijoihin. Osa kirjassa kuvailluista tapauksista kuulostavat erittäin kärjistetyiltä, vaikka tiedänkin, että ne sisältävät totuuksia oikeasta elämästä. Jotkut tilanteet kuulostivat todella absurdeilta, mutta ihmiset osaavat todellakin olla välillä absurdeja.

Leppänen kertoo kaikista eri oppilas tyypeistä kaunistelematta ja rehellisesti. Aisku on hiukan kyynistyneen oloinen opettaja, mutta pidän tässä kirjassa siitä, ettei tarina pelkästään kritisoi oppilaita. Kerronta on todella itsetietoista. Aisku ei itsekään ole aina puhdas pulmunen, ja hänessä on omat vikansa. Hän kritisoi oppilaita monista asioista, vaikka syyllistyy itsekin joskus samoihin asioihin. Eivätkä kaikki oppilaat kuitenkaan ole Rikuja, ja jopa Rikussa on hyviäkin puolia. Aisku tuo mielipiteensä esille todella suoraan, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut olo, että hän suoranaisesti vihaisi, tai haluaisi haukkua oppilaita. Loppupeleissä tämä päähenkilö on todella äidillinen, ja välittävä. Vaikka hän kutsuukin joitakin oppilaita idiooteiksi, minulle itselleni jäi sellainen tunne, että kyse oli vain huolesta lukio nuorten tulevaisuutta kohtaan. Aisku on siis todella lämmin ja sydämellinen päähenkilö.

Kirjan kerronta on todella hauskaa, ja Aiskun terävä sarkastinen huumori on todellakin minun makuuni. Se tulee kirjassa parhaiten esille Wilma-viestien ja sähköpostien muodossa. Oppilailta tulee mitä hullumpia viestejä läksyihin, kurssimateriaaleihin, ja pakollisiin kurssitöihin liittyen. Aiskulla riittää näistä viesteistä todella paljon sanottavaa. Tämän kirjan hauskinta antia olivat Aiskun sensuroimattomat ja suorat viestit, joita hän olisi halunnut lähettää vastaukseksi. Se, mitä Aisku kuitenkin yleensä päätyy lähettämään vastaukseksi on paljon soveliaampi, kohteliaampi, ja ammattimaisempi viesti kuin alkuperäinen. Hauskuutta oli luomassa myös Aiskun oppilaiden esseiden pätkät, joista Aisku tietenkin mainitsi kaikista kauheimmat esiteltäviksi. Kirjoitusvirheet, ongelmat lauseenrakenteissa, ja erittäin paljon tieto-aukkoja sisältävät esseet olivat todella hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti. Sen musta huumori ja uniikki näkökulma antoivat minulle mahtavan lukuelämyksen. Pystyin samaistumaan niin oppilaisiin kuin monissa kohdissa myös Aiskuun. Tarina antaa todella rehellisen kuvan opettajan työstä, sen vaikeuksista, ja siitä, miten korona on vaikuttanut siihen. Olen itse tehnyt jonkin verran jo opetustyötä, vaikka olenkin vielä vasta opiskelija. Allekirjoitan monia asioita, joita tämä tarina nosti pinnalle. Minusta oli upeaa lukea tarina opettajan näkökulmasta, koska itse opiskelijana olen saanut nähdä asioita luonnollisesti opiskelijan silmin. Kaiken hauskuuden alta paljastuu oikeasti ajatuksia herättävä tarina opetustyöstä, ja siitä mitä se tuo tullessaan. Tämän teoksen parissa saa tuntea hieman syyllisyyden piikkejä, koska en tietenkään ollut Anun kaltainen täydellinen oppilas. Sen parissa pääsee myös nauramaan hyvässä mielessä niin itselle kuin myös mahdollisesti koulukavereilleen ja opettajilleen. Oppilaana ei itse tullut ajatelleeksi asioita opettajan näkökulmasta, ja siksi tämä kirja herätti paljon nolostuttavia, mutta myös riemastuttavia muistoja omalta lukio ajaltani. Pidin myös siitä, kuinka rehellisesti opettajan työtä kuvaillaan. Tulevana opettajana tulen varmasti kohtaamaan joitakin samanlaisia yllättäviä tilanteita kuin Aisku. Aivan kuten Aisku, minä toivon voivani antaa tulevaisuuden oppilailleni mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille, jotka ovat koskaan olleet millään tavalla tekemisissä koulun kanssa. Oppilas, opettaja, kaikki varmasti löytävät tästä jonkinlaista samaistumispintaa. Tämä oli aivan mahtava lukuelämys, ja odotan innolla lisää kirjoja Leppäseltä.