Heartstopper, Alice Osemanin luomus vihdoinkin live actionina

Se tapahtui vihdoinkin. Yksi suosikki kirjailijoistani sai yhdelle teoksistaan Netflix adaptaation. Olen niin ylpeä, iloinen, ja onnellinen tästä uutisesta, ja katsoinkin tämän Alice Osemanin sarjakuvasta Heartstopper tehdyn Netflix version heti, kun se julkaistiin. Tämä sarja ylitti odotukset todella monella tasolla, vaikka en ollutkaan lukenut Heartstopperin alkuperäistä sarjakuvaa itse. Olen kuitenkin jo pitkään halunnut hankkia itselleni kyseisen sarjakuvan omaksi fyysisenä kopiona, ja tämän sarjan jälkeen haluni ostaa tämä Heartstopper sarjakuva vain kasvoi. 

Juoni

Heartstopper kertoo Charlie nimisestä lukiolaisesta, jota kiusataan koulussa hänen homoutensa vuoksi. Charlie ei itse tullut kaapista, joten se, että hänen homoutensa paljastui koko koululle oli hänelle todella vaikeaa. Hän seurustelee salaa Ben nimisen pojan kanssa, joka on vielä todella syvällä kaapin uumenissa. Ben ei tunnu haluavan Charlielta muuta kuin fyysistä läheisyyttä, ja esittääkin, ettei edes tunne Charlieta muiden edessä. Tämä on Charlielle rankkaa, koska hän ei haluaisi olla vain Benin likainen pikku salaisuus. 

Eräänä päivänä hän kuitenkin tutustuu rugby tiimin Nickiin, joka on mukava, kohtelee Charlieta hyvin, ja on sujut Charlien suuntautumisen kanssa. Charlie ihastuu Nickiin päätä pahkaa, mutta mukana on vain yksi ongelma: Nick on aivan selkeästi, varmasti, ja kiistämättömästi täyshetero. Niin uskovat ainakin Charlie ja hänen koko kaveriporukkansa, Tao, Elle ja Isaac. Nick kuitenkin ystävystyy Charlien kanssa, ja heidän väleistään tulee nopeasti erittäin läheiset. Etenkin Tao ottaa tämän tiedon vastaan todella nihkeästi. Hän ei luota Nickiin pätkän vertaa, ja koettaakin suojella yhtä rakkaimmista ystävistään tulemasta satutetuksi viimeiseen niittiin. 

Ystävystyessään yhä syvemmin Charlien kanssa, Nick alkaa kyseenalaistamaan oman seksuaalisen suuntautumisensa. Hän ei ole varma pitääkö hän tytöistä, pojista, vai molemmista. Hän myös alkaa etääntyä kavereistaan, jotka kohtelevat Charlieta todella törkeästi. Nick kyseenalaistaa suuntautumisensa lisäksi paikkansa kyseisessä kaveriporukassa, koska hän tajuaa, ettei oikeasti viihdy kyseisten ihmisten seurassa, etenkin kun moni heistä on todella ilkeitä ja feikkejä. 

Samaan aikaan Elle koettaa parhaansa mukaan ystävystyä tyttökoulu Higgsissä kahteen luokkakaveriinsa Taraan ja Darcyyn. Hän saa selville, että hänen kaverinsa ovatkin keskenään pariskunta, joka ei vielä ole tullut kaapista muille kuin heille kaikista läheisimmille ihmisille. Tarinan aikana tämä pari kuitenkin päättää tehdä parisuhteestaan julkisen, mikä tuo etenkin Taralle eteen paljon muutoksia, joihin hän ei ollut valmistautunut.

Mielipiteeni

Tämä oli aivan huikea katselukokemus. Sarjasta todellakin huomasi Alice Osemanin käden jäljen erittäin vahvasti. Kaikki Osemanin kirjat sijoittuvat samaan maailmaan, joten joukossa oli myös kirjoista tuttuja hahmoja, kuten Charlien sisko Tori Springs Osemanin esikoisteoksesta Solitaire. Alice Osemanin suurena fanina voin sanoa, että tämä sarja on täynnä sitä samaa tunnelmaa kuin hänen kirjansakin. Jokainen hahmo pääsee oikeuksiinsa, ja jokaista hahmoa käsitellään tarinassa kuin oikeita ihmisiä. Tarina ja sen hahmot ovat kaikki todella nykyaikaisia, ja pidin siitä, miten tässä adaptaatiossa tarina edistyi osittain myös tekstiviestien ja somen kautta.

Hahmot

Hahmot ovat Osemanin tarinoiden sydän. Jokainen hahmo tuntuu tässä tarinassa oikealta ihmiseltä, ja mielestäni casting oli erittäin onnistunut. Kaikki hahmot näyttävät ja vaikuttavat samanlaisilta kuin alkuperäisessä sarjakuvassa. En ole tietenkään lukenut sarjakuvaa, mutta olen nähnyt siitä joitakin pieniä osasia. Tori Springsistä voin kuitenkin sanoa sen verran, että hän on todellakin juuri sellainen kuin kuvittelin hänen olevan lukiessani Solitairea. 

Se osa tätä tarinaa, joka iski todella syvälle sydämeeni, oli Taon sivutarina. Tao on todella suojelevainen ja lojaali ystäviään kohtaan. Hän todella rakastaa ystäviään erittäin syvästi, ja minusta hänen tarinaansa oli kaikista helpointa samaistua. Tao huomaa, kuinka hänen ystävänsä muuttuvat pikkuhiljaa, päätyvät parisuhteisiin, ja luonnollisesti häntä pelottaa ajatus ystäviensä menettämisestä. Tämä tulee esiin ilkeilynä, erityisesti Nickiä ja yhtä hänen "kaveriaan", Charlien kiusaajaa Harrya kohtaan. Alussa Tao vaikuttaa todella kovalta ja melkein ilkeältäkin, ja välillä jopa mietin, miksi Charlie ja muut ovat hänen ystäviään. Sarjan edetessä pääsemme kuitenkin näkemään Taon valoisammat puolet, ja hänestä tuli oikeastaan suosikkihahmoni. Hän on todella hauska ja hänen suustaan pääsemme mielestäni kuulemaan sarjan parhaat letkautukset. 

Mediassa on keskitytty harvemmin siihen, kuinka parisuhteet vaikuttavat niihin kavereihin, jotka jäävät sen ulkopuolelle, ja miltä tuntuu olla se kaveri, joka ei itse ole kovin kiinnostunut parisuhde asioista. Sydämeni särkyi, kun Taon ja Charlien välille syntyi syvä riita. Ystävyyssuhteet ja kaikki muutkin ihmissuhteet muuttuvat elämän edetessä, mikä tuntuu luonnollisesti pelottavalta. Kuten Taon tarinasta kuitenkin huomaa, siihen ei auta mikään muu kuin se,että yrittää kommunikoida mahdollisimman selkeästi, antaa ihmisille tilaisuus ja olla ystäviensä tukena omien voimavarojen mukaan.

Toinen hahmo, jonka sivutarinasta pidin kovasti oli Tara. Hän tuli julkisesti tyttöystävänsä kanssa ulos kaapista, ja tämä aiheutti suuren muutoksen siihen, miten muut ihmiset suhtautuivat häneen. Hän sai sosiaalisessa mediassa paljon kommentteja, kuten "Ai oletko lesbo? Et näytä lesbolta" ja "Mikä sääli, että olet lesbo, koska olet niin kaunis". Tarinan aikana pääsemme näkemään, miten nämä kommentit vaikuttavat Taraan, ja hänen sekä Darcyn parisuhteeseen. Tämä oli mielestäni todella aito ja puhutteleva kuvaus siitä, miten nykypäivänäkin seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat ennakkoluulojen kohteiksi haluamattaan. Tara sai kuitenkin mielestäni todella kauniin lopun tarinalleen, kun hän puhui tunteistaan tyttöystävälleen. Darcy on todella rento ja vitsikäs hahmo, mutta kohtauksessa, jossa Tara avautui kokemuksistaan saimme nähdä Darcynkin vakavamman puolen. 

Näiden hahmojen tarinoissa yhteistä on nuoruuden ajan muutokset ja ennakkoluulot. Jokainen hahmo joutuu kokemaan jonkinlaisen muutoksen elämässään, ja kestämään toisten heihin kohdistuvia ennakkoluuloja. Minusta Nick on aivan loistava esimerkki juuri tästä. Hän on urheilullinen, hyvännäköinen ja suosittu. Hän on niin stereotyyppinen hetero kuin vain voi olla. Vaikka hän pitääkin tytöistä, hän tajuaa, ettei se ole koko totuus. Nick huomaa pikku hiljaa ihastuvansa Charlieen, ja matka siihen pisteeseen, että hän uskaltaa kutsua Charlieta julkisesti poikaystäväkseen on pitkä ja kivinen. Hän ei oikein tiedä miksi kutsua itseään, mutta hän tuntee kovaa painetta esittää heteron roolia, koska yhteiskunta ja kaverit odottavat sitä häneltä. Nick on todella huomaavainen ja ajattelevainen hahmo, joka ei kuitenkaan ennakkoluulojen takia pysty aina tekemään oikein. Aivan tarinan lopussa hän kuitenkin päätyy tulemaan kaapista äidilleen, ja tämä on yksi koko sarjan kauneimmista ja parhaimmista kohtauksista.

Estetiikka ja musiikki

Netflixin versio Heartstopperista on todella kaunis, värikäs, ja täynnä elämää. Minä rakastuin sarjan estetiikkaan heti ensimmäisestä jaksosta. Näyttelijöiden upeita roolisuorituksia on värittämässä hiukan sarjakuvamainen tyyli joissakin kohdissa, kun esimerkiksi Charlien ihastumista Nickiin näytetään Charlien näkökulmasta siten, että Nickin ympärillä on sydämiä. Myös esimerkiksi käsistäpito kohtauksia oli terästämässä pieniä sarjakuvamaisia animaatioita, jotka kuvastivat sitä, kuinka jännittävältä eri hahmoista tuntui pitää kädestä ihastustaan. Näyttelijöiden kauniit brittiaksentit ovat kirsikka kakun päällä antamassa tälle sarjalle omaa identiteettiään. Kuvauspaikat, ja koulu, sekä päähenkilöiden kodit ovat todella esteettisiä ja heti ne nähdessäni, totesin, että asuisin todella mielelläni missä tahansa niistä. 

On mainittava myös musiikki. Pidin todella paljon Heartstopperin soundtrackista. Siinä oli juuri sellaista Oseman energiaa, jota Osemanin luomukselta osaakin odottaa. Tätä soundtrackia tulee ehdottomasti kuunneltua myös sarjan ulkopuolella. 

Dialogi

Yksi tämän sarjan kaikista parhaista puolista oli dialogi. Se oli purevaa, hauskaa ja suurimmaksi osaksi aitoa. Osemanin kirjoittamasta dialogista huomaa, että hän on viettänyt paljon aikaa Tumblrissa, ja sanon tämän hyvällä tavalla. Osemanin teksteistä huomaa, että fandomit ovat hänelle lähellä sydäntä, mikä on minusta hieno asia. Itsekin vietin koko teini-ikäni eri fandomeissa, joten Osemanin luomuksissa on minulle paljon samaistumispintaa, ja ne herättävät minussa paljon nostalgiaa. Joissakin kohdissa dialogi saattoi tuntua hiukan teennäiseltä, mutta on pakko sanoa, että Oseman kuitenkin osaa kirjoittaa myös todella aitoa dialogia. Etenkin vakavissa kohtauksissa dialogi on todella aitoa ja uppoaa suoraan sydämeen.

Lopuksi

Minä rakastan tätä sarjaa. Se oli kaunis niin tarinaltaan kuin visuaaliselta toteutukseltaan. Hahmot ovat täynnä sydäntä, ja ainoa asia mitä jäin kaipaamaan on toinen kausi, sekä oma kopio alkuperäisestä Heartstopper sarjakuvasta. Oseman ei todellakaan petä. Suosittelen tätä sarjaa aivan kaikille, koska se todellakin auttaa ymmärtämään sitä, mitä LGBT+ nuoret joutuvat kokemaan, ja siinä on paljon samaistuttavia hetkiä, joihin kuka tahansa voi samaistua. Oseman käsittelee tapansa mukaan tässäkin tarinassa sellaisia asioita, joita mediassa, tai etenkään nuorille suunnatussa mediassa, ei näe kovin usein. Kaikki hänen tuotoksensa tuntuvat todella tuoreilta, vaikka niissä käytetäänkin kliseitä. Se, missä Osemanin kirjoittajan taidot loistavat erityisesti, ovat juuri ihmissuhteet, etenkin ystävyydet. Tätä sarjaa ei kannata missata. 

Ovatko visual novelit pelejä vai kirjoja?

Visual novelit, eli visuaaliset romaanit, tai lyhyesti VN:nät ovat saaneet paljon suosiota viime vuosina. Lukutoukkana ja pelien ystävänä voin sanoa, että tämä peligenre on juuri minun makuuni. Kyseinen genre on lähtöisin Japanista, ja kyseiseen genreen kuuluvat pelit koostuvat suurimmaksi osaksi erilaisista taustoista, niiden päälle asetetuista kaksiulotteisista hahmojen kuvista, taustamusiikista, sekä tekstilaatikoista. Jotkut visual novelit sisältävät myös jonkin verran ääninäyttelyä. Dialogi on usein todella suuressa ja keskeisessä roolissa visual noveleissa. Kuvat, musiikki, ja mahdollinen ääninäyttely ovat tietenkin tärkeitä osia visual noveleissa, mutta kaiken keskiössä on kuitenkin teksti. Nimensä mukaisesti kyseessä on visuaalinen romaani, eli tavallaan kyseessä on vain kirja, johon on tehty omat kuvat ja musiikit tekstin seuraksi. Ovatko visual novelit siis pelejä vai kirjoja? 

Tähän kysymykseen ei ole yhtä selkeää vastausta, koska visual novel on genre, joka sisältää tuhansia julkaisuja. Se on sama asia kuin jos kysyisi, ovatko komedia elokuvat sopivia lapsille. Tässä postauksessa aion tarkastella visual novelien pelimekaniikkoja, jos niitä on, ja asettaa ainakin muutaman visual novel genren alla julkaistun pelin kategoriaan peli, tai kirja. 

Pelillistäminen kuvaa mielestäni hyvin sitä, mitä visual novelit ovat tehneet kirjoille. Kyseistä termiä käytetään usein puhuttaessa opetustyöstä, ja siitä, miten oppimisesta voisi tehdä hauskempaa pelillistämisellä. Se tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että johonkin asiaan sovelletaan pelimekaniikkoja. Yksi tunnetuimmista visual noveleista, Danganronpa, sisältää paljon erilaisia pelimekaniikkoja. Se on ehdottomasti laskettava peliksi, eikä pelkästään kirjaksi. Kyseisen pelisarjan kaikki kolme pääpeliä keskittyvät tietenkin vahvasti tarinaan. Niissä kaikissa riittää erittäin paljon luettavaa, mutta tietyt pelimekaniikat saavat monet kohdat tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjan lukemiselta.

Danganronpa pelit on jaettu chaptereihin, eli lukuihin. Nämä luvut ovat todella kirjamaisia, mutta ne sisältävät päätarinan ohessa pelaajan omaa vapaata valintaa. Pelaaja voi esimerkiksi valita sen, että kenen hahmon kanssa haluaa viettää aikaa "free time" aikana. Tämä on yksi niistä tavoista, joilla pelaaja voi vaikuttaa tarinan tapahtumiin. Kun tarina etenee jokaisessa luvussa siihen, että joku on murhattu, alkaa murhapaikan tutkiminen ja muiden hahmojen kanssa asian selvittäminen. Tämä osa pelistä on lineaarinen, koska murhat ovat tapahtuneet tietyllä tavalla, eivätkä ne voi muuttua. Pelaaja pääsee kuitenkin itse etsimään johtolankoja, ja selvittämään jokaista tapausta, mikä saa tämän osion tuntumaan enemmän peliltä kuin kirjalta. Ja lopuksi on tietenkin itse "oikeudenkäynti" osio, jossa pelaaja esittää kaikki löytämänsä johtolangat ja niiden pohjalta luodun teorian siitä, kuka on murhaaja. Oikeudenkäynti osio Danganronpassa sisältää kaikista eniten minipelejä, kuten sarjakuvan oikeaan aikajärjestykseen asettelua, hirsipuuta, ja jopa rytmipelejä. 

Toinen visual novel, jonka luokittelisin ehdottomasti enemmän peliksi kuin kirjaksi on Your turn to die, eli YTTD. Se on hyvin samankaltainen kuin Danganronpa, mutta se sisältää vielä enemmän erilaisia minipelejä, ja pelaajan valinnoilla on paljon suurempi merkitys tarinan kulkuun. YTTD:ssä se, kuka kuolee riippuu oikeasti todella paljon pelaajasta. Se, mikä YTTD:stä tekee kuitenkin enemmän pelin kuin kirjan ei ole vain tämä valta vaikuttaa itse tapahtumiin, vaan se, että pelissä voi oikeasti myös hävitä. YTTD:n minipeleissä voi oikeasti hävitä, joka johtaa koko pelin päättymiseen ja "bad endingiin", eli yhteen pelin huonoista, ei toivotuista lopuista. Lisäksi joka ikinen minipeli on osa tarinaa, kuten suurimmaksi osaksi myös Danganronpassa. Ne eivät ole irrallisia osioita, vaan ne tukevat pelin tarinaa.

Puhutaanpa sitten hiukan visual noveleista, jotka ovat mielestäni enemmän kirjoja kuin pelejä. Aloitetaan 2017 julkaistusta todella suositusta Doki Doki Literature clubista, eli DDLC:stä. Tässä postauksessa käsittelen alkuperäistä versiota, enkä DDLC+:aa, joka on pelillisempi versio kuin alkuperäinen. Tässä visual novelissa ei oikeastaan ole pelin sisäisiä pelimekaniikkoja. Pelaajan pitää vain klikkailla enteriä lukeakseen sen, mitä pelin päähenkilöillä on sanottavana. Pelin sisäiset mekaniikat sisältävät pelkästään sen, että pelaaja voi klikkaamalla valita muutamalla eri tavalla sen, keneen tyttöön haluaa tutustua lähemmin. Tämä valinta tapahtuu valitsemalla tiettyjä sanoja päähenkilön runoihin, sekä tietenkin itse luokkahuoneessa silloin, kun pelaaja pääsee valitsemaan kumman tytön puolella on, kun eri hahmojen välille syntyy ristiriitoja, tai kenelle pelaaja haluaa näyttää runonsa ensin. Pelaajalla on jonkin verran valtaa valita se, kenen tytön reitin haluaa valita, mutta kaikki nämä valinnat tapahtuvat yksinkertaisesti klikkaamalla sanoja, joista kyseinen tyttö tykkää, ja asettumalla hänen puolelleen ristiriita tilanteissa. Muita mekaniikkoja ei oikeastaan ole, ainakaan pelin sisällä. DDLC sisältää kuitenkin tiettyjä pelin ulkopuolisia mekaniikkoja, joita en avaa tässä postauksessa, sillä ne olisivat spoilereita.

Kaikista kirjamaisin visual novel, jonka olen lukenut, on Saya no uta, eli Sayan laulu. Kyseinen visual novel on todellakin kauhua sanan kaameimmassa merkityksessä. Se kertoo Fuminori nimisestä nuoresta lääkisopiskelijasta, joka menettää koko perheensä auto-onnettomuudessa. Onnettomuuden seurauksena Fuminori näkee kaikki ihmiset ympärillään lihamössönä ja hirviöinä, kaikki paikatkin ovat vain verestä ja sisälmyksistä koostuvia kokonaisuuksia ja kaikki normaali ruoka maistuu kuvottavalle. Sairaalassa hän kuitenkin tapaa Sayan, joka on maailman ainoa olento, jonka Fuminori kykenee näkemään tavallisesti. Saya muuttaa asumaan Fuminorin luokse, ja tämä kaksikko tulee toisistaan yhä riippuvaisemmaksi, kun pelaajalle alkaa pikkuhiljaa selvitä, miksi Fuminori näkee Sayan normaalina. Tämä visual novel ei sisällä yhtään pelimekaniikkoja. Siinä on vain kaksi loppua, joihin päästään vain kahdella valinnalla. Tämä on siis todellakin kirja, joka sisältää kuvia ja ääninäyttelyä. 

Visual novel, joka on hiukan kirjamaisuuden ja pelimäisyyden keskivaiheilla on mielestäni Totono, eli You, and Me, and Her: A love story. Tässä visual novelissa ei ole muita pelimekaniikkoja kuin se, että pelaajalla on todella paljon valtaa päättää pelattavan päähenkilön tekemisistä. Lyhyesti tämän pelin tarina on hiukan syvällisempi ja paljon pidempi versio DDLC:stä. Päähenkilö Shinichi ystävystyy omalaatuisen Aoin kanssa, joka yrittää auttaa häntä pyytämään Shinichin lapsuuden ystävää Miyukia treffeille. Nämä kolme kuitenkin ystävystyvät keskenään, mutta Shinichin on silti valittava, kumman kanssa haluaisi olla. Mielestäni tämäkin visual novel nojaa enemmän kuvakirjan puolelle, mutta toisaalta siinä pelaajalla on erittäin suuri mahdollisuus vaikuttaa tarinan tapahtumiin mitä pidemmälle tarina etenee. Lisäksi Shinichi poisluettuna kaikkien hahmojen dialogi on ääninäyteltyä, kuten myös Saya no utassa. 

Mikään visual novel ei mielestäni ole kuitenkaan täysin kirja. Kirjoissa ei yleisesti ole muita kuvia kuin kansikuva. Lisäksi kirjat eivät yleensä sisällä ääninäyttelyä. Toki on äänikirjoja, mutta niissäkin on suurimmassa osassa vain yksi lukija, joka lukee myös dialogin pätkät yleensä monotonisesti. Äänikirjoissa on myös se ero visual noveleihin, ettei niissä suurimmaksi osaksi ole musiikkia, mikä on minusta suuri harmi. Visual noveleissa hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun pelaaja tai lukija saa nähdä hahmojen reaktiot omin silmin sen sijaan, että pelkästään lukisi ne. Tarinaa on säväyttämässä myös kuvat, ja musiikki, joka luo tunnelman aivan eri tavalla kuin pelkkä teksti. Sen lisäksi useissa visual noveleissa on monta eri vaihtoehtoista loppua. Kirjoissa törmää todella harvoin siihen, että loppuja olisi useampi, joten visual novelit eroavat kirjoista silläkin tavalla. Ne ovat mielestäni siis tavallaan kirja+, jos niin voi sanoa. 

Moni visual novel kuitenkin menee pelin ja kirjan rajalla. Ne kaikki ovat enemmän kuin kirjoja, mutta kaikkia niistä en sanoisi peleiksi. Point and click pelit ovat toki oma kategoriansa, ja visual noveleissa edetään yleensä niin, että pelaaja voi klikata sitä vaihtoehtoa, jota haluaa. Ne ovat tavallaan siis choose your own adventure, eli valitse oma seikkailusi kirjojen tyylisiä. Point and click peleissä on kuitenkin usein paljon enemmän klikkailtavaa kuin ainoastaan eri dialogivaihtoehdot, joten en välttämättä kutsuisi osaa mainitsemistani visual noveleista varsinaisesti peleiksi. Danganronpa ja YTTD ovat selkeästi pelejä, koska ne sisältävät paljon erilaisia pelimekaniikkoja, jotka tukevat kyseisten visual novelien tarinoita. Niitä on oikeasti hauskaa pelata, koska pelimekaniikat korostavat ja tukevat tarinaa monin eri tavoin. 

Mitä mieltä itse olet? Ovatko visual novelit kirjoja vai pelejä? Ovatko ne molempia vai ei kumpaakaan? Oletko samaa mieltä kanssani visual noveleista, joita käsittelin tässä postauksessa?

Jos et ole itse vielä tutustunut visual novelien maailmaan, mutta tämä postaus sai sinut kiinnostumaan, tässä on pieni lista ehdotuksia siitä, mitä kannattaa ehdottomasti testata.

Pelillisiä:
Your turn to die, Danganronpa, Ace Attorney, Tears of Themis, Mystic Messenger, Needy Streamer overload, Sally face

Jotain siitä väliltä: 
Doki doki literature club+, Totono (A love story) 

Vähemmän pelillisiä:
Saya no Uta (vahva sisältövaroitus, ei todellakaan sovi kaikille), Missed messages, Doki doki literature club (alkuperäinen, ei +)

Hauskoja luku- ja pelihetkiä!

Terkuin ope, rehellinen ja hauska tarina opettajan näkökulmasta

Aino Leppäsen Terkuin ope on tänä vuonna julkaistu romaani opettajan elämästä. Löysin tämän uutuuden BookBeatista, ja itsekin opettaja opiskelijana päätin sitten pistää tämän teoksen kuunteluun. Kansi, otsikko ja kirjan kuvaus herättivät mielenkiintoni, ja aloitettuani sen, en pystynyt ottamaan kuulokkeita korviltani edes hetkeksi.

Terkuin ope kertoo lukion äidinkielenopettajasta, Aiskusta, ja hänen kokemuksistaan ja elämästään niin opettajana kuin myös äitinä. Välillä tämä opettajan rooli tuo kuitenkin Aiskulle mukanaan muitakin rooleja. Hän joutuu toimimaan välienselvittelijänä, poliisina, ja omasta mielestään jopa päiväkodin tätinä. Lisäksi hänen on pikku hiljaa totuteltava aivan uudenlaiseen tapaan opettaa, kun korona alkaa levitä Suomessakin. Tätä koko rumbaa on sekoittamassa kaiken lisäksi myös Aiskun ihastuksen kohde ja työkaveri Elmo, tytär Alina, ja Alinan isä, eli Aiskun ex-aviomies. Tästä myrskystä ei todellakaan puutu hauskuutta!

Kirja alkaa saatesanoilla, joissa kirjailija kertoo kaiken olevan "fiktiota". Jo tästä johdannosta saa todella hyvän kuvan siitä, mitä kirja tulee tuomaan tullessaan. Leppäsen sanoin, tarinassa ei ole muutettu nimiä, koska kaikki tapahtumat ovat täysin "fiktiivisiä", mutta se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa! Kirja sisältää paljon hauskoja kuvauksia erilaisista oppilaista, sekä jonkin verran myös kuvailua joidenkin oppilaiden vanhemmista. Moni varmasti tunnistaa itsensä Rikuksi, vaikka itse ainakin toivon, että omat opettajani näkivät minut lukioaikoina enemmänkin Anuna. Leppänen käyttää ja kuvailee stereotyyppisiä oppilaita tässä kirjassa todella sujuvasti, osuvasti, ja välillä jopa liiankin samaistuttavasti. Pystyin tunnistamaan osasia itsestäni opiskelijana monista Aiskun oppilaista. Vaikka nämä eri tyyppiset oppilaat ovatkin stereotyyppisiä, jokainen hahmo on kuitenkin kirjoitettu realistisesti. Tätä lukiessa näin itseni oman lukioni käytävillä, oppitunneilla, ja pystyin todellakin tunnistamaan Leppäsen kuvailemia oppilaita. Äidinkieli on yksi pakollisista kirjoitettavista aineista, joten äidinkielen opettajat opettavat varmaankin määrällisesti eniten oppilaita. Mitä enemmän oppilaita, sitä enemmän pääsee tietenkin tutustumaan erilaisiin oppijoihin. Osa kirjassa kuvailluista tapauksista kuulostavat erittäin kärjistetyiltä, vaikka tiedänkin, että ne sisältävät totuuksia oikeasta elämästä. Jotkut tilanteet kuulostivat todella absurdeilta, mutta ihmiset osaavat todellakin olla välillä absurdeja.

Leppänen kertoo kaikista eri oppilas tyypeistä kaunistelematta ja rehellisesti. Aisku on hiukan kyynistyneen oloinen opettaja, mutta pidän tässä kirjassa siitä, ettei tarina pelkästään kritisoi oppilaita. Kerronta on todella itsetietoista. Aisku ei itsekään ole aina puhdas pulmunen, ja hänessä on omat vikansa. Hän kritisoi oppilaita monista asioista, vaikka syyllistyy itsekin joskus samoihin asioihin. Eivätkä kaikki oppilaat kuitenkaan ole Rikuja, ja jopa Rikussa on hyviäkin puolia. Aisku tuo mielipiteensä esille todella suoraan, mutta missään vaiheessa minulle ei tullut olo, että hän suoranaisesti vihaisi, tai haluaisi haukkua oppilaita. Loppupeleissä tämä päähenkilö on todella äidillinen, ja välittävä. Vaikka hän kutsuukin joitakin oppilaita idiooteiksi, minulle itselleni jäi sellainen tunne, että kyse oli vain huolesta lukio nuorten tulevaisuutta kohtaan. Aisku on siis todella lämmin ja sydämellinen päähenkilö.

Kirjan kerronta on todella hauskaa, ja Aiskun terävä sarkastinen huumori on todellakin minun makuuni. Se tulee kirjassa parhaiten esille Wilma-viestien ja sähköpostien muodossa. Oppilailta tulee mitä hullumpia viestejä läksyihin, kurssimateriaaleihin, ja pakollisiin kurssitöihin liittyen. Aiskulla riittää näistä viesteistä todella paljon sanottavaa. Tämän kirjan hauskinta antia olivat Aiskun sensuroimattomat ja suorat viestit, joita hän olisi halunnut lähettää vastaukseksi. Se, mitä Aisku kuitenkin yleensä päätyy lähettämään vastaukseksi on paljon soveliaampi, kohteliaampi, ja ammattimaisempi viesti kuin alkuperäinen. Hauskuutta oli luomassa myös Aiskun oppilaiden esseiden pätkät, joista Aisku tietenkin mainitsi kaikista kauheimmat esiteltäviksi. Kirjoitusvirheet, ongelmat lauseenrakenteissa, ja erittäin paljon tieto-aukkoja sisältävät esseet olivat todella hauskaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Minä rakastuin tähän kirjaan heti. Sen musta huumori ja uniikki näkökulma antoivat minulle mahtavan lukuelämyksen. Pystyin samaistumaan niin oppilaisiin kuin monissa kohdissa myös Aiskuun. Tarina antaa todella rehellisen kuvan opettajan työstä, sen vaikeuksista, ja siitä, miten korona on vaikuttanut siihen. Olen itse tehnyt jonkin verran jo opetustyötä, vaikka olenkin vielä vasta opiskelija. Allekirjoitan monia asioita, joita tämä tarina nosti pinnalle. Minusta oli upeaa lukea tarina opettajan näkökulmasta, koska itse opiskelijana olen saanut nähdä asioita luonnollisesti opiskelijan silmin. Kaiken hauskuuden alta paljastuu oikeasti ajatuksia herättävä tarina opetustyöstä, ja siitä mitä se tuo tullessaan. Tämän teoksen parissa saa tuntea hieman syyllisyyden piikkejä, koska en tietenkään ollut Anun kaltainen täydellinen oppilas. Sen parissa pääsee myös nauramaan hyvässä mielessä niin itselle kuin myös mahdollisesti koulukavereilleen ja opettajilleen. Oppilaana ei itse tullut ajatelleeksi asioita opettajan näkökulmasta, ja siksi tämä kirja herätti paljon nolostuttavia, mutta myös riemastuttavia muistoja omalta lukio ajaltani. Pidin myös siitä, kuinka rehellisesti opettajan työtä kuvaillaan. Tulevana opettajana tulen varmasti kohtaamaan joitakin samanlaisia yllättäviä tilanteita kuin Aisku. Aivan kuten Aisku, minä toivon voivani antaa tulevaisuuden oppilailleni mahdollisimman hyvät eväät elämään.

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille, jotka ovat koskaan olleet millään tavalla tekemisissä koulun kanssa. Oppilas, opettaja, kaikki varmasti löytävät tästä jonkinlaista samaistumispintaa. Tämä oli aivan mahtava lukuelämys, ja odotan innolla lisää kirjoja Leppäseltä. 

Netflixin Cuphead shown upeasta animaatiosta ei voi kääntää katsettaan

Cuphead on 2017 julkaistu videopeli, jonka uniikki vanhan aikainen ja Disneymäinen tyyli herätti huomiota. Sitä onkin ollut kehittämässä ihmisiä, jotka ovat tehneet töitä myös Disneylle. En itse ole pelannut tätä peliä, mutta katsoin hiljattain Netflixiin julkaistun The Cuphead shown, joka perustuu kyseiseen peliin. Katsoin sen, ja minulla on todellakin paljon sanottavaa siitä, vaikkei alkuperäinen peli olekaan minulle kovin tuttu. 

Tarina ja hahmot

The Cuphead show kertoo veljeksistä nimeltä Cuphead ja Mugman. Netflixin Cuphead animaatiossa ei oikeastaan ole jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Suurimmaksi osaksi sarjan juoni on episodinen, eli jokainen jakso sisältää kiinteän tarinan, joka ei jatku seuraavassa jaksossa. Sarja sisältää kuitenkin muutamia toistuvia elementtejä, kuten pirun, joka yrittää erilaisin keinoin saada haltuunsa Cupheadin sielun. 

Jaksoja on yhteensä 12, joten tämä on nopeasti katsottavissa. Jaksojen tarinoiden taso vaihtelee mielestäni todella suuresti. Osa jaksoista tuntuu todella pitkäveteisiltä, tylsisltä, ja jopa ärsyttäviltä, mutta osa jaksoista taas loistaa kirkkaana, ja jää mieleen todella hyvin. Esimerkki erittäin heikosta jaksosta oli mielestäni jakso 2 nimeltään Baby bottle. Kyseisessä jaksossa Cupheadin ja Mugmanin pitää huolehtia heidän ovelleen jätetystä vauvasta, joka paljastuu odotettua vaikeammaksi tehtäväksi. Tämä jakso on todella kliseinen animaatiosarjan jakso, ja tuntuu todella irralliselta verrattuna muihin jaksoihin, vaikkei Cupheadissa olekaan suoranaisesti jaksosta jaksoon jatkuvaa tarinaa. Minua ei haittaa se, jos tarinassa käytetään kliseitä, mutta tässä jaksossa ei kyseisellä kliseellä tehty mielestäni mitään mielenkiintoista. Jakso on vain täynnä sekoilua ja huutamista, eikä sillä oikein tuntunut olevan suuntaa tai syytä.

Minusta tämän sarjan parhaat jaksot sijoittuvat kauden loppuun. Etenkin jaksot 5, 8, 9 ja 12 ovat todella muistettavia ja hauskoja. Näissä jaksoissa päästiin tutustumaan muutamaan erittäin hyvin kirjoitettuun hahmoon, kuten King Diceen, sekä katsomaan sivusta Cupheadin ja Mugmanin erittäin viihdyttävää kamppailua pirun kanssa. Sanoisin, että tarinan vahvuudet ovat todellakin sen erittäin karismaattiset, hyvin kirjoitetut ja mielednpainuvat sivuhenkilöt. 

Tästä sarjasta on helppoa valita suosikkihahmo. Luke Millington-Draken upea roolisuoritus piruna on jotain aivan uskomatonta. Hänen sassy brittiläinen roolisuorituksensa on erittäin hauska ja mieleenpainuva. Suomalainen versio ei todellakaan pääse lähellekkään Millington-Draken tasoa, koska hän todellakin asettaa riman erittäin korkealle. Tätä hahmoa ja hänen toilailujaan on erittäin hauskaa seurata vierestä, eikä hänestä voinut saada tarpeekseen. Itse demoni, tai kuten häntä omien sanojensa mukaan kuvaillaan "Mr. S" on todella riemastuttava hahmo, joka olisi voinut olla minun puolestani vaikka jokaisessa jaksossa. Hän on hiukan yli itsevarma, sassy, vaikuttaa uhkaavalta, mutta onkin oikeasti kaikkea muuta. Piru on todella rakastettava hölmönpuoleinen pahis.

Toinen karismaattinen hahmo, josta pidin, oli King Dice. Wayne Bradyn hunajainen ääni sopi täydellisesti tälle karismaattiselle gameshow juontajalle. King Dice on todella itsekeskeinen ja itsevarma Inkwell saarten julkkis. Hän työskentelee itse pirulle, mikä ei ole suuri yllätys, koska hänen gameshownsa idea on, että voittajien sielut menevät suoraan pirun kokoelmaan. Oli erittäin huvittavaa seurata, kuinka hän teki kaikkensa saadakseen Cupheadin voittamaan pelinsä, jotta piru saisi vihdoin ja viimein tämän sielun. Jakson lopussa kuitenkin tapahtui aivan huikea hahmokehitys niin hänelle kuin pirulle. Kun King Dice ei onnistunut saamaan Cupheadin sielua, piru irtisanoo hänet, ja katsoja pääsee näkemään aivan uuden, aidosti uhkaavan puolen pirusta, sekä King Dicen pelokkaan puolen. King Dicen jakso oli yksi suosikeistani.

Viimeisenä sivuhahmona on pakko mainita Miss Chalice, joka esitellään viimeisessä jaksossa. Hän on hurmaava kuppityttönen, joka opettaa Cupheadille ja Mugmanille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Veljeksillä ei kuitenkaan ole yhtä paljoa charmia kuin Miss Chalicella, joten tämä kupponen joutuu auttamaan veljekset pulasta. Hänet esitellään vasta viimeisessä jaksossa, ja pakko myöntää, etten todellakaan osannut odottaa sellaista cliff hanger loppua, johon tämä jakso päättyi. Se jätti katsojan todellakin janoamaan lisää, koska tämä uusin hahmo loi paljon mysteeriä Cuphead shown tarinaan.

Päähenkilöt Cuphead ja Mugman olivat myös hyvin kirjoitettuja. Heidän välinen kemiansa oli suurimmaksi osaksi hauskaa katsottavaa, joskin tämä kaksikko, etenkin Cuphead, osasi olla joksenkin todella ärsyttäviä. He jäävät mielestäni hahmoina todella paljon näiden Inkwell saarten muiden karismaattisten asukkien varjoon, vaikka he ovatkin äänekkäitä ja heillä on kummallakin suuret persoonat. Minusta oli kuitenkin paljon hauskempaa seurata sarjan sivuhenkilöitä kuin päähenkilöitä. Siksi jaksot, joissa keskityttiin vain ja ainoastaan tähän veljeskaksikkoon, eivät jääneet mieleeni päällimmäisiksi yhtä vahvasti. Jaksot 8 ja 9 olivat kuitenkin aivan suosikkejani, koska veljesten ja pirun välinen kemia ja kamppailu oli erittäin hauskaa seurattavaa.

Visuaalinen puoli

Tämän sarjan visuaalisesta puolesta minulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa. Jokainen jakso on todella huolella tehty, ja heikommatkin jaksot ovat todellakin silmäkarkkia. Hahmojen designit ovat todella valloittavia ja värikkäitä, ja se, miten he liikkuvat ruudulla on todella kaunista katsottavaa. On erittäin vaikea kääntää katsettaan, kun ruudulla tapahtuu koko ajan jotain. En halunnut edes räpäyttää silmiäni, koska jokaikinen frame oli niin täynnä eloa ja hurmaavuutta. Tämä on täydellinen esimerkki siitä, millaista animaatio voi parhaimmillaan olla. Toivon todella, että tulevaisuudessa pääsemme näkemään lisää tämän tasoista animaatiota. Sekaan oli lisäksi ujutettu erittäin paljon referenssejä Disneyyn, joita kaltaiseni Disney fani kykeni todellakin arvostamaan.

Laulut

The Cuphead show sisälsi myös musiikkia, mikä vaikutti ensimmäisen jakson jälkeen erittäin lupaavalta. Pirun laulu oli niin valloittava korvamato, että olen kuunnellut sen jo aivan liian monta kertaa. Se toimii täydellisenä esittelynä tälle hahmolle. Toinen suosikkini oli Miss Chalicen laulu, Turn up the charm. Sen aikana Miss Chalice opettaa veljeksille, miten he voivat saada kaiken haluamansa. Sarjan muut laulut eivät olleet yhtä mieleenpainuvia kuin nämä kaksi mestariteosta. Sammakkoveljesten laulu oli toki hauska ainakin sanoituksiltaan. Kummitusten laulu taas ei jäänyt mieleeni ollenkaan, vaikka sen visuaalinen puoli oli todella huippuluokkaa ja pidin sen tunnelmasta. 

Pidin pirun laulussa ja Turn up the charmissa siitä, että ne olivat todella Disneymäisiä. Minusta olikin yllättävää, että tämä on Netflix sarja, eikä Disney+ sarja, koska niin animaatio kuin myös laulutkin ovat selkeästi saaneet erittäin paljon vaikutteita Disneyltä.

Mielipiteeni ja odotukset toiselle kaudelle

Kaiken kaikkiaan pidin tästä sarjasta, vaikka se oli joissakin kohdissa todella lapsellisen ja tylsän oloinen. Minusta tuntuu, ettei tämä sarja ole vielä täysin päättänyt kohdeyleisöään, koska joissakin jaksoissa minusta tuntui, että tarina oli todella Paavo Pesusienimäinen seikkailu lapsille, kun taas osa jaksoista tuntui sopivan paremmin myös aikuisille. Toivon, että toisella kaudella pääsemme tutustumaan syvemmin jo ensimmäisellä kaudella esiteltyihin hahmoihin, ja tapaamaan myös uusia hahmoja. Sarjan introssa näkyy todella paljon mielenkiintoisen näköisiä hahmoja, joita todellakin haluaisin nähdä. 

Toinen toiveeni tämän sarjan seuraavalle kaudelle on jaksosta jaksoon jatkuva yhtenäinen tarina. Vaikka pidinkin siitä, että suurimmaksi osaksi tämän sarjan pystyi katsomaan missä tahansa järjestyksessä, kuten lapsuudessani katsomani aamuanimaatiot nelosella ja maikkarilla, haluaisin kokea pidemmän tarinan näiden hahmojen seurassa. Todella suuri toive on myös se, että Cuphead uskaltautuisi käsittelemään vähän rohkeammin aikuisempiakin teemoja, eikä olisi vain suunnattu lapsille. Tällä maailmalla ja sen hahmoilla on todella paljon potentiaalia, ja haluan todellakin nähdä kuinka se kukoistaa.

Suosittelen tätä sarjaa todella lämpimästi katselulistalle. Vaikka tämä tuntuukin olevan hiukan enemmän lapsille suunnattu, sen hahmot ovat valloittavia, ja se luo kaltaiselleni animaatioiden parissa kasvaneelle nuorelle aikuiselle todella suuren nostalgian tunteen. Suosittelen tätä siis erittäin vahvasti, jos olet itsekin kasvanut animaatiosarjojen ja Disneyn parissa.

Parasiten tarina kääntää kaikki odotukset päälaelleen

Katsoin hiljattain 2019 julkaistun elokuvan Parasite. Huhhuh, korealaiset osaavat todellakin tehdä elokuvia ja sarjoja, joita ei vain voi unohtaa! Olen viime vuosina huomannut, että korealaiset sarjat ja elokuvat ovat tarinallisesti huippuluokkaa. Jopa "huonot" korealaiset sarjat ovat todella hyviä ja muistettavia. En ole oikeastaan katsonut yhtäkään huonoa korealaista sarjaa tai elokuvaa. Parasite on mustaa huumoria sisältävä psykologinen trilleri. Tämä genreyhdistelmä on kuin juuri minulle suunnattu, joten tämä elokuva todellakin sai mielenkiintoni heräämään lähestulkoon aivan alussa. Mielenkiintoni vain jatkoi kasvamistaan elokuvan loppua kohden. Tämän tarinan loppu oli jotain sellaista, jota edes kaltaiseni kokenut mediankuluttaja ei pystynyt arvaamaan.

Juoni

Parasite kertoo köyhyyden kanssa kamppailevasta Kimin perheestä. Perhe asuu pienessä kellari huoneessa köyhällä alueella. Perhe taittelee kasaan pizza laatikkoja saadakseen rahaa. Tämä ei todellakaan ole unelmatyö etenkään perheen jo aikuisille lapsille, Ki-jungille ja Ki-woolle. Kumpikin lapsista on lahjakas omalla tavallaan, mutta köyhyytensä takia, heillä ei ollut mahdollisuuksia saada koulutusta, jonka avulla he voisivat saada parempia töitä.

Eräänä päivänä Ki-woon ystävä suosittelee Ki-woota rikkaalle Parkin perheelle englannin opettajaksi, koska on itse lähdössä ulkomaille vaihto-opiskelemaan. Ki-woo ottaa tilaisuudesta kaiken irti, ja saakin työn tämän rikkaan perheen tyttären englannin opettajana. Pidettyään jo muutaman oppitunnin perheen tyttärelle, hän kuulee perheen äidin toiveesta palkata taideterapeutti perheen pienelle pojalle Da-songille. Ki-woo suosittelee siskoaan, väittäen kuitenkin, että kyseessä olisi hänen opiskelukaverinsa ulkomailta. Ki-jung alkaa siis esittämään Jessicaa, ja väärentää itselleen todistuksen arvostetusta koulusta, ja valehtelee taustastaan. Hänetkin päädytään palkkaamaan perheeseen lasten avuksi. 

Yhdessä nämä sisarukset saavat hankittua potkut perheen kuljettajalle. Tilalle Ki-jung, tai "Jessica" suosittelee tietysti isäänsä. Ja viimein isä, poika ja tytär saavat juoniteltua erotuksen myös kotiapulaiselle, jonka tilalle palkataan tietenkin Kimin perheen äiti. Niinpä koko Kimin perhe on saanut soluttauduttua Parkin perheen joukkoon ja he pääsevät hyötymään heidän rahoistaan kuin loiset.

Odotukset

Tämä osio sisältää raskaita juonipaljastuksia koko elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän elokuvan ennen kuin luet postausta pidemmälle, koska Parasitesta saa eniten irti, kun sen katsoo tietäen siitä mahdollisimman vähän. Siirry osioon pohdinnat, jos haluat hypätä juonipaljastusten yli.

Ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta oli arvattavissa siinä vaiheessa, kun molemmat sisarukset olivat tulleet palkatuiksi Parkin perheen kotiin. Arvattavuudesta huolimatta oli todella jännittävää katsoa, miten Kimin perhe saavuttaisi tavoitteensa. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä pirullisemmiksi ja uskaliaammiksi Kimin perheen suunnitelmat muuttuivat. En edes osaa sanoa missä vaiheessa aloin kyseenalaistamaan sitä, kenen puolella oikeasti olin. Kaikki hahmot, Da-songia lukuunottamatta, olivat jollakin tasolla epäluotettavia, ja omasivat synkkiä salaisuuksia ja pimeitä puolia. En tiennyt ollenkaan keneen voi luottaa, tai kenen toivoin onnistuvan eri tilanteissa.

Elokuvassa kyseenalaistetaan todella hienosti sitä, missä menee raja sen välillä, mitä on valmis tekemään päästäkseen pois köyhyydestä. Muutama valkoinen valhe muuttuu tarinan edetessä valtavaksi valheiden verkoksi, johon koko Kimin perhe on itse kietoutunut, ja johon kietoutuu myös muita yllättäviä hahmoja, joita en osannut edes epäillä. Minulle oli täysi järkytys, että potkut saanut alkuperäinen kotiapulainen Lee Jung-eun palaa Parkin perheen talolle, ja paljastaa talossa sijaitsevan salaisen huoneen. Tarinan suunta vaihtuu tässä kohtaa kokonaan, kun katsoja tajuaa, ettei Kimin perhe ole ainoa, jolla on suuria salaisuuksia. Vaikka Parkin perhe ei tietenkään ole vaikuttanut kovinkaan puhtoiselta ja viattomalta, he ovat kuitenkin viattomia verrattuna näihin muihin hahmoihin. 

Minulla oli paljon odotuksia siitä, mihin Parasiten tarina kulkisi, mutta kaikki odotukseni osuivat täysin harhaan toisen puoliskon alettua. Kun Parkin perhe lähti viettämään lomaa pois kotoaan, he jättivät Kimin perheen äidin, uuden kotiapulaisensa huolehtimaan talosta. He eivät kuitenkaan tienneet, että koko Kimin perhe oli juhlimassa ja viettämässä upeaa iltaa yhdessä heidän upeassa talossaan. Tässä vaiheessa Parkin perhe oli antanut Kimin perheelle kaikki omat tietonsa, erilaiset todistukset, sun muuta. Oma teoriani oli, että Kimin perhe varastaisi Parkin perheen identiteetin, talon, ja omaisuuden. Kuten kuitenkin sanoin, alkuperäinen kotiapulainen ilmestyy paikalle paljastaen, että hänen aviomiehensä on asunut Parkin perheen talon salaisessa bunkkerissa jo vuosia. Tämäkin johtuu köyhyydestä. Kotiapulainen Lee Jung-eu tunnustaa, että velkojat ovat hänen aviomiehensä perässä, ja bunkkeri on ainoa paikka, missä mies on turvassa. 

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Lee Jung-eu saa selville Kimin perheen huijauksen ja kiristää heitä uhkaamalla paljastaa totuuden Parkin perheelle. Elokuvaa oli jäljellä vielä hyvän verran, ja tiesin odottaa ainoastaan sitä, että tämä tulisi menemään vielä hullummaksi. Se jäikin ainoaksi oikeaan osuvaksi odotuksekseni. Parkin perhe päättääkin palata lomaltaan ennen aikojaan, joten Kimin perheen on työskenneltävä yhdessä lukitakseen Lee Jung-eun ja hänen miehensä takaisin bunkkeriin, mikä ei onnistukaan täysin ilman väkivaltaa. 

Elokuvan loppuhuipennus tapahtuu pikku Da-songin syntymäpäivillä, jonne Kimin perhe on luonnollisesti kutsuttu. Tämä loppuhuipennus kääntää koko elokuvan päälaelleen vielä kertaalleen, ihan kuin katsoja ei olisi jo tarpeeksi ällikällä lyöty. Jung-eun aviomies karkaa bunkkerista raivostuneena, ja yrittää tappaa koko Kimin perheen. Tähän asti elokuvaa oli ollut hauska katsoa, ja olin jopa nauranut ääneen joissakin kohdissa, koska tarina osasi todellakin rakentaa absurdeja ja humoristisia tilanteita. Koko lopun ajan katsoin kuitenkin silmät suurina ja suu ammollaan kauhusta, yllätyksestä, ja shokista. Kaikki muuttui niin todelliseksi muutamassa sekunnissa. 

Pohdinnat

Parasite oli suuri genrejen sekameteli soppa. Se oli osittain mustaa komediaa, osittain psykologista trilleriä, ja osittain jopa kauhua. Vaikka näin montaa eri genreä sekoitettiinkin keskenään, elokuva muodostaa yhtenäisen ja hienon kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa tunnu väärältä, tai tarinaan sopimattomalta. Joka ikinen hahmo on todella pitkälle mietitty, ja jokaista heistä voisi analysoida psykologisesti aivan omassa postauksessaan. Olen itse nähnyt tämän elokuvan vasta kerran, mutta olen varma, että tämä on niitä elokuvia, joista löytää jokaisella katselukerralla jotain uutta. Tarina on vain niin täynnä pieniä asioita, joita jää huomaamatta, jos ei katso tarkkaan. Tämä on siitäkin aivan mahtava tarina, että siitä voivat nauttia niin kasuaalit katsojat, kuin teorioiden tekoa ja tarinoiden syväanalysointia harrastavat superfanit. 

Rakastuin tähän elokuvaan heti ensikatselun jälkeen, koska sen katsominen tuntui todella virkistävältä. Kulutan todella paljon mediaa, ja usein osaan tehdä päätelmiä ja muodostaa oikeaan meneviä odotuksia, mutta tästä tarinasta en todellakaan osannut arvata lopputulosta ollenkaan. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minua viedään kuin pässiä hihnassa. En usko, että tämän tarinan loppua voisi millään arvata, vaikka loppu on kuitenkin tälle elokuvalle todella sopiva, ja erittäin vaikuttava. 

Pidin Parasitessa myös siitä, kuinka kaikilla hahmoilla oli hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ollut täysin viaton, mutta kukaan ei ollut täysin pahakaan. Kimin perhettä kohtaan oli helppo tuntea tiettyyn pisteeseen asti empatiaa, koska heillä oli todella vaikeaa. Lisäksi elokuva esittää hienon kysymyksen: kuinka pitkälle on sopivaa mennä päästäkseen pois köyhyydestä ja kuinka väärin se on, että kertoo työnantajalleen muutaman valkoisen valheen, jos kuitenkin on pätevä työntekijä? Tässä tarinassa on niin paljon moraalista pohdintaa, ja yhteiskunta kritiikkiä, joka todellakin pistää miettimään. 

Minusta tämän elokuvan perimmäinen viesti on se, että rehellisyys kannattaa aina. Kimin perhe joutuu näkemään niin paljon vaivaa valheensa eteen, että aloin jo todella aikaisin kyseenalaistamaan sen, että onko kaikki tuo työ oikeasti sen rahan arvoista? Mistä hinnasta tämä perhe on valmis myymään moraalinsa? Alussa he vaikuttivat todella rehdiltä perheeltä, joka koetti vain tehdä parhaansa selvitäkseen, mutta lopussa, he olivat kaikkea muuta kuin sitä. Sanonnan mukaan ahneella on paskainen loppu, mikä valitettavasti käy toteen tässäkin tarinassa. 

Suosittelen tätä elokuvaa kaikille. Tämä oli huikea katselukokemus, eikä todellakaan päästä katsojan mielenkiintoa tipahtamaan sekuntiksikaan. Tätä ei kannata jättää välistä. Parasiten parissa pääsee nauramaan, itkemään, sekä kauhistelemaan. Se tunneskaala, jonka tämä tarina herättää on siis todella laaja, mikä on minusta yksi tärkeimmistä asioista tarinoissa.