Top 3 parit

Maanantaina vietimme viimein ystävänpäivää! Lisäksi, edellisessä postauksessani kerroin muutamasta ystävyksestä, jotka ovat jääneet mieleeni mediassa. Tähän postaukseen valitsinkin kolme sydänkäpystä, joiden tarinat ovat lämmittäneet sydäntäni. 

1. Yuri Katsuki ja Viktor Nikiforov (Yuri on Ice!)

Kyllä, se luisteluanime ja sen pääpari Yuri ja Viktor pääsivät listani kärkeen. Vaikka sarjassa ei annettu 100% varmistusta tämän parivaljakon kanonisuudesta, minusta he ovat aivan selvä pari. 

Tämä anime kertoo japanilaisesta Yuri Katsukista, joka häviää tärkeän luistelukilpailun. Venäläinen luistelun ex-maailmanmestari Viktor Nikiforov kuitenkin näkee Yurissa paljon potentiaalia. Viktor matkustaa Japaniin tapaamaan Yuria, ja päättää ryhtyä tämän valmentajaksi. Yuri on täysin ällikällä lyöty, koska Viktor on hänen idolinsa ja inspiraationsa. Viktorin avustuksella hän kuitenkin onnistuu kehittymään luistelijana, ja pääsee todella pitkälle.

Rakastan tätä paria, koska he täydentävät toisiaan niin hienosti. Itsestään epävarma ja helposti huolestuva Yuri kehittyy sarjan aikana paljon itsevarmemmaksi niin luistelijana kuin myös ihmisenä. Viktor taas on Yurin seurassa koko ajan yhtä hymyä. Minusta oli todella ihanaa nähdä, kuinka onnelliseksi nämä kaksi tekivät toisensa. Pidin myös siitä, ettei heidän suhteestaan tehty isoa numeroa, vaan luistelu ja itse hahmot pysyivät koko ajan tarinan keskiössä. Toki heillä oli monia suloisia hetkiä, mutta tämä ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti romanttinen draama, vaan urheilu draama. Tästä syystä heidän suhteensa tuntui todella luonnolliselta, vaikka homosuhteet aiheuttavat mediassa nykyäänkin jonkin verran kohua ainakin joissakin maissa ja piireissä. 

2. Luz ja Amity (The Owl house) 

The Owl house on yksi tämän hetkisiä suosikkisarjojani. Sen fantastinen maailma ja persoonalliset hahmot ansaitsevat todellakin oman postauksensa. Tässä postauksessa haluan kuitenkin antaa kunniamaininnan erittäin sydäntälämmittävälle parille, Luzille ja Amitylle.

Luz on ihminen, joka päätyy taianomaiseen toiseen maailmaan, jossa hän alkaa opetella taikaa Eda nimisen noidan oppeja seuraten. Tässä toisessa maailmassa hän tapaa paljon uusia ystäviä, ja kokee monia seikkailuja. Hän saa myös nähdä pintaraapaisun siitä, kuinka vaarallinen maailma on. Amity on myös nuori noitaoppilas, joka sarjan alussa on Luzin ja hänen ystäviensä vihollinen. Jaksossa, jossa Amity esiintyy ensimmäisen kerran, hän vaikuttaa ilkeältä kiusaajalta. Toiseen kauteen mennessä hänen koko hahmonsa on kuitenkin muuttunut täysin. Tämä hahmokehitys on todella hienosti kirjoitettu, vaikkakin se tapahtuu hiukan nopeasti. Amityn ja Luzin matka vihollisista tyttöystäviksi on todella mielenkiintoinen, koska pääsemme näkemään miten Luzin avoin ja empaattinen asenne Amitya kohtaan saa Amityn lämpenemään ja muuttamaan omaa asennettaan tätä kohtaan pikkuhiljaa. Tämä pari on niin suloinen, että se tuo aina hymyn kasvoille. 

3. James ja Alyssa (The end of the f***ing world) 

Tämä todella epäterve ja impulsiivinen pari on surkukoominen. Alyssa vain päättää yhtenä päivänä, että haluaa seurustella Jamesin kanssa, mutta Jamesilla on aivan muita ajatuksia. Hän aikoo murhata Alyssan. Tämä konflikti johtaa todella syvälliseen matkaan, kun James ei uskallakaan tappaa Alyssaa, ja kun tämä tunteettomana esitelty hahmo alkaa pikkuhiljaa rakastua. 

Jamesin ja Alyssan pitkä ja vaarallinen karkumatka on täynnä käänteitä ja huumoria. Tämän sarjan huumori syntyy siitä, kun katsoja saa tietää kummankin hahmon oikeat ajatukset, kun taas tämä kaksikko tietää vain sen, mitä toinen sanoo ääneen. Pidän tästä parista, koska he kuvaavat loistavasti sitä, millainen impulsiivinen ja sekainen teinisuhde voi pahimmillaan olla. Lisäksi pidän siitä, kuinka heidän elämänsä kuitenkin sitoutuvat toisiinsa, kun kumpikin tajuaa tarvitsevansa toista.

Mediasta löytyy vielä paljon muitakin pareja, joista pidän. Tässä oli kuitenkin muutama pari, joka on saanut sydämeni lämpenemään. Piditkö itse näistä pareista? Onko sinulla omia lempipareja, ja miksi pidät kyseisistä kyyhkyläisistä? 

Top 3 ystävykset

Maanantaina juhlistetaan ystävänpäivää. Ystävät ja ystävyys ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, ja ystävyys on tuonut elämääni erittäin paljon iloa ja valoa vuosien aikana. Minusta on upeaa, että vaikka maailmalla 14. helmikuuta tunnetaan rakastavaisten päivänä, Suomessa tuona päivänä juhlistetaan myös ystävyyttä. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa postauksen suosikki ystävyksistäni eri medioissa. Nämä kumppanukset, jotka olen listannut, ovat kaikki vaikuttaneet minuun syvästi, ja palaankin näiden kyseisten sarjojen tai pelien pariin usein. Tässä postauksessa haluan siis ylistää ystävyyttä, ja erityisesti näitä ruudulla näkemiäni ystävyyksiä.

1. Sly, Bentley, Murray (Sly Cooper Trilogia)

Tämän kolmikon seikkailun olen pelannut läpi niin monta kertaa, etten edes itse ole pysynyt laskuissa. Orpokodissa toisensa tavanneet Sly, Bentley, ja Murray varttuivat yhdessä, ja aloittivat rikollisen uransa yhdessä aikuisina. Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly Cooper and the Thievius Raccoonus tämä kolmikko aloittaa seikkailunsa. Tässä pelissä näemme lähinnä Slyn ja Bentleyn välisen ystävyyden paremmin. Sly on ainoa, joka uskaltautuu kentälle, lukuunottamatta muutamaa tehtävää, joissa Murray hankkiutuu hankaluuksiin auttaakseen Slyta saamaan avaimet edetäkseen seuraaviin kenttiin. 

Koplan ystävyys alkaa näkyä selvemmin ja kukoistamaan trilogian toisessa osassa, joka onkin sopivasti nimetty Sly Cooper ja Konnakopla (Band of thieves). Kaikki kolme pääsevät kentälle näyttämään taitojaan erilaisissa tehtävissä, eli keikoissa. He kohtaavat yhdessä vaikeuksia, kokevat onnistumisia, epäonnistumisia, vitsailevat, ja kasvavat yhä läheisemmiksi. Ystävyyden kohokohtia tässä pelissä on erityisesti jaksossa 4, kun Bentleyn on pelastettava Sly ja Murray vankilasta. Tämän kyseisen jakson loppu cutscene näyttää sen, kuinka paljon nämä kolme oikeasti toisistaan välittävät.

Pelisarjan kolmas osa Konnien kunnia (Honour among thieves) kruunaa tämän ystävyyden lopullisesti yhdeksi median parhaista ystävyyksistä. Kun Bentley on joutunut edellisen pelin lopussa pyörätuoliin, Murray syyttää itseään, ja kolmas peli alkaakin siitä, kuinka Sly ja Bentley koettavat saada vaaleanpunaisen ystävänsä takaisin tiimiin. He onnistuvat, ja alkavat kasata koplaan lisää jäseniä. Tässä pelissä kolmikon ystävyys on nerokkaasti upotettu myös pelin keikkoihin, kuten Sitruunaraivo. Kyseisessä keikassa kaverukset haastavat paikalliset kaivostyöläiset limonaadin juontikilpailuun limonaadibaarissa. Se kuitenkin päättyy baaritappeluun, jossa pelaaja pääsee mäiskimään vihollisia koplan kaikilla jäsenillä. Muita kohokohtia, jotka vahvistavat tätä kolmikkoa, ovat esimerkiksi Bentleyn kateus Slyta kohtaan, joka kärjistyy, kun Tohtori M väittää Slyta itsekkääksi huijariksi. Murray kuitenkin puhuu Bentleyn ympäri, muistuttaen, että he kaikki olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. 

Cooperin koplan ystävyys on yksi niistä syistä, miksi palaan aina tämän pelin pariin. Tämä bromance on niin upeasti kirjoitettu, että sitä ei voi kuin rakastaa. Sly, Bentley ja Murray eivät ole vain ystäviä, he ovat veljiä, eikä mikään voi erottaa heitä. Ei edes pelisarjan neljäs peli, josta tässä blogissa ei puhuta.

2. Jeremy, Odd, Ulrich, Yumi, ja Aelita (Code Lyoko)

Code Lyoko, toinen nostalginen tarina lapsuudestani, oli myös lisättävä tähän listaan. Katsoin hiljattain koko sarjan uudestaan, ja olin todella iloinen saadessani tajuta, että tämä sarja on todellakin yhtä upea taideteos kuin miltä se tuntui silloin, kun katsoin sitä lapsena. 

Tämä sarja kertoo viidestä yläaste-ikäisestä oppilaasta, jotka löytävät eräänä päivänä koulunsa läheisestä tehtaasta supertietokoneen. Supertietokoneen sisällä on Aelita niminen tyttö, joka elää supertietokoneen sisäisessä maailmassa: Lyokossa. Jeremy, Odd, Ulrich, ja Yumi tutustuvat tähän virtuaaliseen maailmaan. Samalla he kuitenkin vahingossa vapauttavat Xana nimisen entiteetin, jolla on pahat mielessä.

Tämä sarja sisältää 97 jaksoa, jotka on jaettu 4 kauteen ja kaksiosaiseen spesiaaliin, joissa paljastetaan tarinan alkuperä. Vaikka Code Lyoko onkin sci-fi seikkailu, tämän viisikon välinen ystävyys on yksi realistisimmista mediassa näkemistäni ystävyyksistä. Katsojille näytetään koko porukan yhteinen dynamiikka, sekä porukan sisäiset dynamiikat jokaisen yksilön välillä. Code Lyokon hahmot ovat kaikki todella mieleenpainuvia ja valloittavia persoonia, vikoineen ja vahvuuksineen. Minusta tämän tarinan kirjoittajat ovat myös ottaneet hyvin huomioon päähenkilöidensä iän. Heillä on aina välillä lapsellisia riitoja, vaikeuksia sanoittaa tunteitaan, mitä ei helpota tasapainoilu maailman pelastamisen ja koulun käynnin välillä. 

Tästä porukasta on todella helppo tykätä. Sarjan viimeinen jakso sai minut jopa hiukan kyynelehtimään, kun Lyoko soturit epäröivät supertietokoneen sammuttamisen kanssa, ja saimme nähdä useamman montaasin jokaisen hahmon hyvistä hetkistä. Koko sarjan ajan olin tietenkin tykästynyt näihin hahmoihin joka jaksolla yhä enemmän, mutta tämä viimeinen jakso oli kirsikka kakun päällä yhden lyhyen keskustelun ansiosta. Jeremy koettaa perustella Yumille sitä, miksi häntä pelottaa sulkea supertietokone. Hän sanoo, että sammuttaessaan sen, hän pelkää sammuttavansa myös porukan välisen ystävyyden. Tähän Yumi vastaa sanomalla: "Ei näin vahvaa ystävyyttä voi sammuttaa." Kaikkien porukan kokemien seikkailujen jälkeen, tämä kohta osuu sydämeen todella syvälle. Siksi rakastan näitäkin ystävyksiä erittäin paljon, ja tulen katsomaan sarjan uudelleen taas joskus.

3. Sydney Novak ja Stanley Barber (I am not okay with this)

Tämä kaksikko on peräisin Netflixin I am not okay with this sarjasta, joka kertoo Sydneyn salaperäisestä tajunnanräjäyttävästä supervoimasta. Sydney on 17-vuotias nuori naisen alku, joka elää kolmestaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän koettaa parhaansa mukaan kahlata sen todella sokkeloisen ja pimeän metsän läpi, joka on teini-ikä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Hänen elämäänsä ei yhtään helpota se, että hänen isänsä on kuollut, ja Sydney on siitä surun murtama. 

Stanley Barber on saman ikäinen naapurinpoika, joka on hiukan ihastunut Sydneyyn. Hän on erittäin mukava ja huoleton poika, joka todella välittää Sydneystä. Sydney on hiukan hämmentynyt Stanleylta saamastaan huomiosta, ja päätyy jonkinlaiseen suhteeseen tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa sekavia tunteitaan Stanleyta kohtaan, vaikka tietääkin, ettei kyseessä ole minkäänlainen romanttinen tunne. Lopulta Sydney kuitenkin tajuaa eräissä juhlissa syyn sille, miksei pidä Stanleysta romanttisesti, vaikka Stanleysta on tullutkin hänelle todella tärkeä.

Minusta Stanley ja Sydney ovat todella upeasti kirjoitetut ystävät. Monesti romanttiset draamat eivät ole iskeneet minulle kovin syvälle juuri sen takia, että jos parisuhde hahmojen välillä ei onnistu, he vain unohtavat toisensa, vaikka vannoivatkin juuri toisilleen suurinta rakkautta muutamaa kohtausta aiemmin. I am not okay with this-sarjassa Sydneyn ja Stanleyn suhde kehittyy pikkuhiljaa, ja näemme, miksi Stanley välittää Sydneystä ja toisin päin. Silloinkin, kun Sydney päätyy torjumaan Stanleyn romanttiset elkeet, ja kertoo haluavansa olla ystäviä, Stanleyn reaktio on se, mikä sai minut rakastumaan tähän sarjaan ja parivaljakkoon. Stanley ei suutu, vaikka häntä selkeästi harmittaakin. Hän kunnioittaa Sydneyn päätöstä, eikä hän yritä saada tätä muuttamaan mieltään. Hän ottaa Sydneyn ystävyyden vastaan ilolla, ja on koko sarjan loppuun asti Sydneyn tukena, niin kuin hyvä ystävä oikeassakin elämässä olisi.

Stanleyn ja Sydneyn välinen lovers to friends-tarina on minusta loistava. Näitä tarinoita olen nähnyt mediassa todella harvoin, joten arvostan sitä suuresti, kun jossain tarinassa pääsen näkemään sen. I am not okay with this on kaikin puolin mahtava tarina, mutta minusta Sydneyn ja Stanleyn matka aitoon ja syvään ystävyyteen on yksi sen parhaista puolista.

Mediassa on paljon muitakin minua koskettaneita ystävyksiä ja tarinoita erilaisista ystävyyksistä, koska on miljardeja tapoja olla hyvä ystävä. Tässä listassa mainitsin siis muutaman tarinan ystävyydestä, jotka ovat jääneet minulle mieleen monesta eri syystä. Suosittelen näitä kaikkia katseltavaksi ja pelattavaksi erittäin lämpimästi. Vaikka kaikki tarinoiden hahmot ovatkin fiktiivisiä, niin ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun, ja heidän ja heidän tarinoidensa seuraan palaaminen on aina yhtä ihanaa. Ehkä ystävänpäivänä voisinkin siis katsoa jonkin näistä uudelleen!

 Millaisia tarinoita ystävyydestä olet itse nähnyt/pelannut/lukenut? Mikä ystäväporukka tai parivaljakko on mediassa sinun suosikkisi?

Hyvää ystävänpäivää!

Lähikaupan nainen, onnellinen ikisinkku

Ystävänpäivä, jota pidetään maailmalla myös rakastavaisten päivänä, lähestyy. Sen kunniaksi aion koko helmikuun ajan kirjoittaa minusta ystävänpäivän teemaan sopivista asioista. Rakkaus kukoistaa, ja nyt on täydellinen aika muistaa omia ystäviä ja mielitiettyjä. Parisuhteet voivat olla todella kaunis asia, ja tuoda ihmisen elämään paljonkin iloa, mutta parisuhteet eivät ole kaikkien juttu. Täydellinen esimerkki tästä on Lähikaupan nainen. 

Lähikaupan nainen on Sayaka Murakan romaani vuodelta 2016, ja joka suomennettiin 2020. Se kertoo 36-vuotiaasta sinkkuna elelevästä Keikosta, joka työskentelee tokiolaisen kaupan kassalla. Hän on ollut siellä töissä 18 vuotta, ja rakastaa työtään, mikä on suuri pettymys hänen perheelleen. Keikon koko elämä on ollut tasaisen arkista ja normaalia. Hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei ollut mitään kovin isoja ongelmia. Hänen äitinsä oli toki huolissaan Keikon sosiaalisista taidoista, jotka eivät aikuisenakaan ole kummoiset. Asia ei kuitenkaan haittaa Keikoa, joka on oppinut sopeutumaan ympäristöönsä. Keikon perhe kuitenkin koettaa painostaa tätä "oikeisiin töihin", ja ystävät taas kummaksuvat Keikon haluttomuutta mennä naimisiin. Keikon mielestä hänen elämänsä taas on täydellistä juuri sellaisena kuin se on. Ainoa asia, mikä hänen elämästään puuttuu, on hyväksytyksi tulemisen tunne. Keikon epätoivoinen halu saada hyväksyntää lähipiiriltään, ja vaikeus ymmärtää sitä, mikä hänen läheistensä kenkiä puristaa, johtaa hänet yhä vain epätoivoisempiin ja onnettomampiin ratkaisuihin. 

Tämä kirja sisältää paljon yhteiskunta kritiikkiä ja nykypäivän feminismiä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin Japaniin, Keikoon kohdistuviin odotuksiin voi samaistua mielestäni erityisesti kuka tahansa nainen, sekä moni onnellisesti sinkkuna elävä ihminen. Varsinkin entisaikoihin, kun naisten asema oli heikompi kuin nykyään, naisia saatettiin pahimmillaan pitää jopa omaisuutena. Onneksi näin ei nykyään enää ole, vaikka nykypäiväänkin asti on selvinnyt asenteita, ja "hyvän elämän" malleja. Kaikkien pitäisi opiskella ammatti, mennä kunnon töihin, löytää parisuhde, muuttaa yhteen, avioitua, aloittaa perhe, kasvattaa lapset, ja sitten eläköityä loppuelämä onnellisena. Tämä on monista se yksi ainoa oikea keino elää oikeanlainen elämä, mutta Keiko on täydellinen esimerkki siitä, että tämänlainen elämä ei ole kaikille. Erityisesti naisiin kohdistuva odotus, että heidän pitäisi tietyssä iässä olla jo naimisissa ja hankkia lapsia, kyseenalaistetaan vahvasti.

Keikon lähipiirin koettaessa yhä voimakkaammin painostaa Keikoa "oikeisiin töihin" ja naimisiin, Keiko murtuu paineen alla. Hän päästää yhden työkavereistaan asumaan luokseen. Vastineeksi työkaveri esittää olevansa Keikon poikaystävä, jotta tämän läheiset jättäisivät Keikon rauhaan. Keikoa tämä ei hetkauta, häntä eivät kiinnosta parisuhteet, ja hän oli onnellinen sellaisena kuin oli. Kun kirjassa sukelletaan hiukan myös Keikon lapsuuteen, lukija huomaa, että kaikki hänen ongelmansa ovat aina kummunneet siitä, kun lähipiiri koettaa etsiä ongelmia hänestä. Koska Keiko ei tunne voivansa olla onnellinen "hyvän elämän" erittäin ahtaassa ja tiukassa muotissa, hänessä on oltava jotain vikaa. Kukaan Keikon läheisistä ei kertaakaan edes yritä ymmärtää sitä, että Keiko haluaa omanlaisensa elämän. Kukaan heistä ei edes harkitse sitä mahdollisuutta, että Keikolla ei olisi ongelmia, jos he hyväksyisivät Keikon sellaisena kuin hän on. Läheiset suorastaan iloitsevat siitä, kun Keiko on viimein saanut heidän silmissään "normaalin" elämän, kun he alkavat uskomaan Keikon seurustelevan työkaverinsa kanssa. Läheisiä ei tunnu kiinnostavan Keikon onni, vaan se, että Keiko saataisiin puristettua hyvän elämän muottiin.

Minusta Keiko on myös mahtavaa representaatiota aseksuaaleille ja aromanttisille ihmisille. Erityisesti tähän kirjoon sopeutuvat ihmiset voivat varmasti samaistua Keikon kokemuksiin, ja asenteisiin, joita hän joutuu kohtaamaan. Eritoten sinkut, jotka ovat onnellisia sinkkuina, saavat usein osakseen ihmetystä, jos he eivät etsi parisuhdetta. Tämä tarina kyseenalaistaa ihmisten käsityksen hyvästä elämästä ja sinkkuudesta. Jotkut kokevat sinkkuuden itselleen oikeaksi ratkaisuksi elämässä. Jos se päätös tekee jonkun onnelliseksi, miksi pitäisi lähteä tuomitsemaan tätä, ja tunkemaan samaan hyvän elämän kapeaan muottiin, johon Keikoa yritetään asetella. Keiko ei koe tarvitsevansa parisuhdetta, mutta ainoa tapa saada hänen läheisensä tyytyväisiksi oli esittää parisuhdetta työkaverin kanssa.

Kirjailija Sayaka Murata

Kirjan kannessa tätä teosta kuvaillaan riemastuttavan hauskaksi, ja osa tätä kirjaa käsittelevistä blogipostauksistakin on todennut tämän olevan huumorikirja. Olen itse täysin eri mieltä. Tämä ei ole minusta mitenkään kyynelkanavia avaava tarina, vaikka se onkin hiukan surullinen ja vakava. Jotkut näkevät Keikon tarinan tragikoomisena. Itse näen tämän tarinan enemmän traagisena kuin koomisena. Keikon erilaisuus ja vaikeus samaistua muihin on jotain todella universaalia, ja samaistuttavaa. Kaikki ovat joskus kokeneet olonsa ulkopuoliseksi. Keiko on ollut koko elämänsä ulkopuolinen, koska hän ei ole samanlainen kuin kaikki muut. Tätä ulkopuolisuutta on osattu kuvata realistisesti ja kaunistelematta. 

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikkien lukulistalle! Se sisältää niin paljon tärkeää asiaa, ja ajatuksia herättävää kritiikkiä siitä, kuinka helposti ihminen voidaan pienenkin poikkeavuuden takia leimata. Onneksi Keikon tarinan lopussa on kuitenkin myös hiukan auringonpaistetta. Kaikenlaiset ihmiset voivat olla onnellisia, ja kaikkien pitäisi antaa elää elämänsä itselleen kaikista luontaisimmalta tuntuvalla tavalla. 

Mitä mieltä itse olit tästä kirjasta? Lähteekö Lähikaupan nainen lukulistallesi? Jos tämä kirja kiinnostaa, se löytyy BookBeatista kuunneltavaksi. Jos sinulla ei vielä ole BookBeat tilausta, voit rekisteröityä koodilla BBGE82V6 osoitteessa bookbeat.fi/alennuskoodi. Koodilla saat 40 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Tämä tarjous on voimassa 31.3.2022 asti. Mukavia lukuhetkiä!

Rahapaja, hyvä tarina loppuu aikanaan

Tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Tämä on yksi ensimmäisistä asioista, jonka opin tarinan kirjoittamisesta jo lapsena. Se on sääntö, neuvo, sekä tarinan määritelmä. Nykymediassa, etenkin tietyissä Netflix sarjoissa, olen huomannut, että loppu on se, mihin tarinat tyssäävät. 

Rahapaja, tai alkuperäiseltä nimeltään La casa de papel on yksi suosikkisarjoistani Netflixissä. Tai no, se OLI yksi suosikeistani siihen asti, kun tekijät alkoivat selkeästi pelkästään rahastamaan kyseisellä tarinalla. Tämä postaus sisältää tästä eteenpäin juonipaljastuksia kyseisestä sarjasta, joten jos et ole katsonut sitä, suosittelen lämpimästi katsomaan kaksi ensimmäistä kautta ja kolmannen kauden ensimmäisen jakson. Jos haluat kuitenkin tietää, miksi pidän tarinan lopettamista tärkeänä, voi skipata juonipaljastukset siirtymällä kohtaan, jossa on lihavoidulla tekstillä ilmoitettu spoilereiden loppuminen. 

Rahapaja kertoo joukosta rikollisia, jotka suunnittelevat vuosisadan ryöstöä. Porukkaa johtaa suunnitelman aivot, joka kutsuu itseään nimellä Professori. Jokainen ryhmän jäsen saa salanimen, jolla kutsua toisiaan, koska Professori on kieltänyt ryhmän sisäiset henkilökohtaiset suhteet. Porukkaan kuuluvat siis päähenkilö Tokio, jonka näkökulmasta Rahapajan tarinaa kerrotaan, Río, Nairobi, Berliini, Denver ja hänen isänsä Moskova, sekä keskenään läheiset Oslo ja Helsinki. Tokio on poliisilta karkumatkalla oleva rikollinen, Rio on porukan hakkeri, Nairobi osaa väärentää rahaa, ja Professori organisoi Espanjan kuninkaallisen rahapajan ryöstöä ulkoakäsin, kun taas kaupungin nimillä kutsutut hahmot pääsevät tositoimiin. Tästä alkaa monia päiviä kestävä ryöstö, jonka aikana tapahtuu aivan hulluja käänteitä, kun Professori esimerkiksi uskaltautuu lähestymään ryöstöä tutkivaa poliisia, ja aloittaa jopa parisuhteen tämän kanssa. Rahapajassakaan kaikki ei suju odotetusti, kun ryöstäjien väliset suhteet kiristävät milloin kenenkin pinnaa, ja panttivangitkin onnistuvat välillä pääsemään ihon alle (etenkin Arturito, vaikka hän onkin panttivanki, häntä kohtaan on erittäin vaikea tuntea sympatiaa). Joka kerta, kun katsoja kuitenkin luulee, että nyt peli on pelattu, seuraavassa jaksossa paljastuu, että kaikki oli osa Professorin erittäin tarkkaa suunnitelmaa. Professori on todellakin miettinyt kirjaimellisesti aivan kaikkea.

On varmaan selvää, miksi pidän tästä sarjasta. Toimintaa, draamaa, ja jännitystä riittää vaikka muille jakaa. Kuten sanoin spoilerivaroituksessani, en kuitenkaan suosittele katsomaan tätä sarjaa kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Miksi? Tämä sarjahan sisältää jo viisi kautta, hahmot ovat mieleenpainuvia ja pidettäviä, ja tarina on täynnä juuri sitä jotakin, mitä rakastan. Yleensä haluaisin tietenkin viettää suosikki fiktiohahmojeni parissa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta Rahapaja on täydellinen esimerkki siitä, miksi tarina on osattava lopettaa oikeaan kohtaan.

Kuten sanoin, tarina kertoo Espanjan historian suurimmasta ryöstöstä, joka sisältää tunnelmaa ja mukaansatempaavan juonen. Ensimmäisessä kaudessa kerrotaan ryöstön taustat, ja se, miten Professori valmisteli kokoamansa rikollisporukan ryöstöön. Katsoja pääsee tutustumaan jokaiseen hahmoon syvällisesti, ja sarjassa on tutkittu loistavasti myös jokaisen hahmon motivaatioita ja syitä sille, miksi he haluavat nämä rahat. Hahmojen väliset kemiatkin toimivat aivan loistavasti, ja näemmekin, miten heidän suhteensa kehittyvät hiljalleen. Vaikka hahmojen taustat paljastuvat pikkuhiljaa koko ajan, pääsemme silti heti toiminnan ytimeen, eli ryöstöön. Taustat paljastuvat hiljalleen pala palalta, jolloin katsoja voi itse alkaa päätellä asioiden kulkua, vaikka tämä sarja on käsikirjoitettu niin nerokkaasti ja odottamattomasti, että katsojan on oikeasti mahdotonta arvata, mitä seuraava jakso tuo tullessaan.

Toisella kaudella ryöstön pitkittyessä ja rosvojoukkomme väsyessä, heidän välilleen alkaa syntyä kitkaa. Professori koittaa pitää kaiken kasassa ulkoakäsin, joka johtaa kuitenkin siihen, että ryöstöä tutkiva Raquel, Professorin uusi tyttöystävä, saakin tietää Professorin olevan osana ryöstöä. Luonnollisesti Raquel on murtunut tästä tiedosta, eikä hän todellakaan toimi siten, miten hänen odottaisi poliisina toimivan. Loppujen lopuksi toinen kausi kuitenkin loppuu siihen, että rosvojoukkomme onnistuu saamaan rahat ja ryöstön loppuun onnistuneesti. He ovat tietenkin kokeneet menetyksiä ja paljon draamaa ryöstön aikana, mutta ainakin he saivat onnellisen lopun.

Tähän loppuvat juonipaljastukset. 

Rahapajan tarinan koko idea on seurata tämän rosvoporukan suunnittelemaa historian suurinta ryöstöä. Tämä ryöstö kuitenkin saa päätöksensä jo toisella kaudella. Kolmas kausi alkaa sillä, että katsojille näytetään, mitä kaikkea rosvojoukkomme on tehnyt rahoillaan. He ovat kaikki saaneet onnellisen loppunsa, ja saamme myös tietää sen, miten osa panttivankina olleista ovat päässeet jatkamaan elämäänsä. Kuten sanoin, tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Rahapaja olisi ollut täydellinen sarja, jos se olisi jätetty rauhaan toisen kauden päätyttyä, ja jos kolmannen kauden ensimmäinen jakso olisi ollut toisen kauden viimeinen. Kaikki tarinan osat ovat toisella kaudella saaneet hienot päätökset, hahmot ovat saaneet jotakuinkin onnelliset loppunsa, katsoja on tyytyväinen. Mihin tarina edes voisi mennä onnellisesta lopusta? Mitä järkeä on enää jatkaa tarinaa, kun ryöstö, joka on koko tarinan keskiössä, on saatu päätökseen?

Netflix näki, kuinka paljon suosiota Rahapaja sai, ja rahanhimon sokaisemina, he päättivät jatkaa Rahapajaa. Kolmannen kauden keskiössä oleva konflikti on todella pakotettu, typerä, ja suoraan sanottuna isku vasten kasvoja. Ensimmäinen jakso antaa katsojille sen täydellisen lopun, jonka katsoja luonnollisesti toivoikin näiden hahmojen saavan, mutta ottaa sen samantien pois. Käsikirjoittajat ensin antavat lapselle maailman maukkaimman tikkarin, ja kun lapsi on siitä hetken aikaa saanut nauttia, he riistävät tikkarin lapsen käsistä ja antavat tilalle kasan parsakaalia. 

Kyseinen sarja on kuitenkin aivan täydellinen esimerkki tarinan lopettamisen tärkeydestä. Tarinassa on aina alku, keskikohta, ja loppu. Rahapajassakin on täydellinen loppu, joka otetaan katsojilta pois vain sen takia, että tekijät halusivat lisää rahaa. Rahapajan tekijöiden toinen sarja Sky Rojo on todiste siitä, että tekijät olisivat voineet antaa Rahapajan loppua toiseen kauteen, koska Sky Rojon molemmat kaudet saivat myös suosiota, ja olivat yhtä loistavia kuin Rahapajakin. Sky Rojo kuitenkin päättyi toiseen kauteen, jossa oli onnellinen ja hiukan avoin loppu, joka jättää katsojan todella tyytyväiseksi. Toivotaan siis, etteivät Rahapajan tekijät tee samaa virhettä Sky Rojon kanssa tekemällä sen tarinalle lisää kausia. Kuten lause päättyy pisteeseen, tarina päättyy siihen, että kaikki hahmot ovat saaneet sellaisen lopun, joka käy tarinan kulussa järkeen. Rahapaja tarina onnistui rakentamaan mahtavan alun, keskikohdan, sekä lopun, mutta koska tarina menestyikin, Netflix halusi jatkoa, jolloin tarina ei saanut loppua. 

Jos siis haluat kirjoittaa hyvän tarinan, anna sille lopetus. Vaikka rakastankin kaikenlaisia fiktiomaailmoja, hahmoja, sekä tarinoita, kaikki maailmat, hahmot, sekä tarinat ansaitsevat jonkinlaisen lopun. Kun yksi asia loppuu, jokin uusi voi alkaa. Ja kun tarina saa lopun, sen maailmaan on hauska palata uudestaan jonkin ajan päästä, ja kokea sama seikkailu uudestaan. Lopussa pääsemme aina näkemään, mitkä asiat ovat tarinan aikana muuttuneet, kuinka pitkälle hahmot ovat kehittyneet, ja mitä tarinan maailmalle on tapahtunut. 

Olen lukenut, katsonut ja pelannut monia tarinoita, joiden maailmoihin rakastuin todella. Niiden loput ovat aina olleet katkeransuloisia, koska minun on täytynyt sanoa hyvästit maailmalle. Juuri siksi loppu on jokaiselle tarinalle tärkeä. Kun tiedän tarinan loppuvan, osaan arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka pääsen viettämään sen maailmassa, vielä enemmän.

Mitä mieltä itse olet Rahapajasta? Oletko katsonut/lukenut/pelannut jotakin, jonka loppu jätti sinuun suuren vaikutuksen?

Pilaavatko spoilerit tarinan?

Spoileri, juonipaljastus, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tai no, monet ihmiset eivät kyllä pidä spoilereista ollenkaan. Monissa arvosteluissa, teoriavideoissa, sekä jotakin tarinaa koskevissa keskusteluissa, ihmisiä varoitetaan etukäteen siitä, jos ne sisältävät mahdollisia spoilereita kyseisestä tarinasta. Suomisanakirjan määritelmän mukaan spoilerit pilaavat esimerkiksi elokuvan paljastamalla sen juonenkäänteet jollekin, joka ei ole vielä nähnyt kyseistä elokuvaa. Tässä postauksessa haluan kuitenkin pohtia juonipaljastuksia. Voiko spoileri oikeasti pilata kokonaisen tarinan?

Tämä postaus ei sisällä suoria juonipaljastuksia, mutta sisältää kuitenkin jonkin verran viittauksia Danganronpa peleihin, Steven Universeen ja This is us sarjaan.

Juonenkäänteet ovat yleensä tarinan kohokohta. Ne voivat kääntää kaiken päälaelleen moneen kertaan. Koko tarina saattoi olla esimerkiksi päähenkilön unta, tai päähenkilö oli koko ajan kuollut, tai joku toinen hahmo olikin salaa elossa. Ne ovat kuitenkin vain yksi osa tarinaa, jotka saattavat muuttaa aikaisempien tapahtumien kontekstia jollakin tavalla, tai täysin, kuten esimerkiksi Steven Universessa. Juonenkäänteiden takia jotkut tarinat ovat jopa parempia, kun ne koetaan uudestaan. Tarinoista saattaa löytää asioita, joita ei ensimmäisellä kerralla huomannut. Juonenkäänteen kokeminen ensimmäistä kertaa, kun itse lukee, pelaa, tai katsoo kyseistä tarinaa läpi, on usein aivan mahtavaa. Asiat loksahtavat kohdalleen, jokin asia, joka ei aiemmin käynyt järkeen onkin nyt päivänselvä. Tämä on yksi piste sille, että juonipaljastukset voivat pilata yhden osan tarinan kokemisesta. Minusta tarinoissa on hauskaa koettaa itse keksiä, mihin tarina johtaa seuraavaksi, ja nähdä myös muiden teorioita tarinoiden maailmasta, sekä mahdollisista tapahtumista. 

Toisaalta taas spoilerit ovat myös saaneet minut uppoutumaan eräisiin tarinoihin. Esimerkiksi Danganronpa on sellainen murhamysteeri kuolemapeli, jota en olisi pelannut läpi, jos en olisi kuullut tiettyjä juonipaljastuksia tarinasta. Ennen kuin pelasin ensimmäisen Danganronpan, minulle oli jo paljastettu suurin osa murhaajista, sekä uhreista. Samoin kävi Danganronpan toisen osan kanssa. Tiesin odottaa esimerkiksi erään hahmon oikean luonteen paljastumista. Vaikka tiesin nämä asiat tästä tarinasta, miksi vaivauduin? Miksi nautin niistä kuitenkin erittäin paljon?

Vastaus tähän on se, että murhaajat sekä uhrit olivat vain yksi osa tarinaa. Tietenkin ne ovat todella tärkeä osa Danganronpan tarinaa, ja ne ovat jokaisen chapterin keskiössä. Näiden murhien ympärille on kuitenkin rakennettu aivan mahtavat hahmot, sekä muita mielenkiintoisia tapahtumia. Muut tapahtumat, hahmoihin tutustuminen, sekä koko tarinan tunnelma on jotain sellaista, mitä spoilerit eivät voi kertoa. Vaikka kuvailisi tämän tarinan tunnelmaa, sen kokeminen itse tuntuu kuitenkin erilaiselta. Spoilerit eivät siis pilanneet minulta tätä tarinaa.

On myös tarinoita, joissa tarina itse tekee juonipaljastukset omasta tarinastaan. Esimerkiksi lämminhenkinen sarja This is us paljastaa jo hyvin aikaisin, että yksi rakastetuimmista hahmoista ei ole osa päähenkilöiden aikuiselämää, koska hän on kuollut. Katsojat eivät kuitenkaan tarkalleen tiedä, miten tämä hahmo on kuollut. Vaikka tämä kuolema juonenkäänne onkin spoilattu, tarinasta on helppo nauttia, koska pääsemme näkemään, miten tämä juonenkäänne on vaikuttanut hahmojen elämiin. Tämäkin oli sellainen juonenkäänne, josta tiesin jo ennen kuin edes katsoin sarjaa, eikä se vaikuttanut ollenkaan katselukokemukseeni. Samoin kuin Danganronpassa, tässä tarinassa on paljon muita loistavia puolia, mysteereitä, sekä tunnelmaa.

Tarinan käänteitä on hauska arvuutella itse, ja tietenkin jonkin juonenkäänteen tietäminen etukäteen vie pois sen yllätyksellisyyden. Aina, kun haluan kokea jonkin uuden tarinan, koetan tietenkin vältellä spoilereita ennen kuin olen saanut koko tarinan koettua. Itse pähkäily on hauskaa, enkä halua antaa spoilereiden vaikuttaa katselu-, luku-, tai pelikokemukseeni. En kuitenkaan keksi yhtäkään spoileria, joka olisi pilannut minulta koko ilon. Hyvä tarina on sellainen, jota spoilerit eivät voi pilata, koska tarina sisältää paljon asioita, joita ei voi kuvailla. Tunteet, tunnelma, sekä tapahtumat, jotka johtavat kyseisiin juonenkäänteisiin ovat aina mielenkiintoisia.

Minusta vastaus kysymykseen pilaavatko spoilerit tarinan on ei. En tietenkään halua tietoisesti etsiä spoilereita sellaisista tarinoista, jotka olen kiinnostunut lukemaan, katsomaan, tai pelaamaan. Se, jos tarinan juonenkäänteen tietää etukäteen, ei ole aina negatiivinen asia. Jos on tullut spoilatuksi, mutta kykenee silti nauttimaan tarinasta, minusta se on merkki taitavasta kirjoittamisesta. Spoileri ei voi pilata tarinaa, jos se on kirjoitettu tarpeeksi hyvin. Minusta on kuitenkin hyvä, että eri tarinoita käsittelevissä keskusteluissa annetaan varmuuden vuoksi spoilerivaroitukset, jos oma pohdinta sisältää juonipaljastuksia. Spoilerit voivat pilata yhden hauskan osion tarinoiden kokemisesta, ja se osa on palapelin rakentaminen itse omassa päässä ensimmäisellä luku-, peli-, tai katselukerralla. Ne eivät pilaa koko tarinaa, mutta minusta on tärkeää antaa kaikille mahdollisuus nauttia haluamistaan tarinoista ilman spoilereita.

Mitä mieltä itse olet spoilereista? Onko jokin spoileri pilannut oman kokemuksesi jostakin tarinasta? 

Billie Eilishin tarina kuvina on luettava sydämellä

Billie Eilish on aikakautemme yksi puhuttelevimmista laulajista. Hän nousi suosioon jo 15 vuotiaana, ja nyt 20 vuotias Billie on saavuttanut elämässään jo erittäin paljon. Rakastuin hänen musiikkiinsa jo lukioaikoina, kun hän julkaisi biisin Bellyache. Tämän monilahjakkaan laulajan musiikissa minua on erityisesti puhutellut moni sanoitus. Todella iso osa hänen kappaleistaan ovat täysiä bangereita, joita en koskaan kyllästy kuuntelemaan, koska myös instrumentaalinen puoli tässä musiikissa on erittäin koukuttavaa. Sanoituksissaan Billie puhuu usein avoimesti ongelmista, joita hän on itse joutunut kokemaan ja näkemään. Yksi syy sille, miksi rakastankin hänen musiikkiaan niin paljon on se, että voin samaistua moniin hänen sanoituksiinsa, ja lisäksi niistä löytyy paljon erittäin kauniita kielikuvia ja metaforia. Siksi myös Billien omaelämänkerrallinen kuvakirja oli minulle pienoinen pettymys.

Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Billieltä julkaistaisiin omaelämäkerrallinen kirja. Lukutoukkana en malttanut odottaa, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Sain kirjan isältäni joululahjaksi, ja pääsin viimein lukemaan sen. Tai no, ei tässä kirjassa ollut paljoa luettavaa. Tämä kirja on enemmänkin valokuva-albumi kuin kirja. Pisin tekstinpätkä löytyy aivan kirjan alusta, sen esipuheesta. On pakko myöntää, että esipuheessa Billie perustelee kirjan ulkomuodon ja tekstin vähäisyyden hyvin: "En halua tämän kirjan tuntuvan ikävystyttävältä, haluan sen tuntuvan valokuvakirjalta, jollainen sinulla voisi olla itsestäsi. En halua vääntää kaikkea rautalangasta. Haluan tarjota ison kasan kuvia, jotka puhuvat puolestaan." Billie lopettaa esipuheensa sanomalla, että haluaa lukijan vain omin silmin näkevän hänet ja hänen elämänsä. 

Esipuheen jälkeen kirja on lähes kokonaan pelkästään kuvia. Joillakin aukeamilla kuvien välissä on muutaman rivin verran tekstiä, mikä ei kerro kuvista kovinkaan paljon. Billien peloton ja energinen persoona paistaa kuvista läpi jo vauvakuvissa, ja hän on aina ollut musiikin ja taiteen ympäröimä. Perhe ja ystävät ovat hänelle erittäin tärkeä asia, ja se välittyy kuvista vahvasti. Se vähä, mitä kirjassa on tekstiä, kertoo paljon Billien läheisistä. Erityisesti kirjassa on läsnä Finneas, Billien isoveli. Billie myös paljastaa urheilullisen puolensa tässä albumissa, joka oli minulle uutta. Hän on harrastanut pikkulapsesta asti ilmavoimistelua. Elämänkerrasta löytyy paljon tällaisia hauskoja pikkufaktoja tästä idolisoimastani laulajasta, joiden ansiosta tuntuu, että olen kuitenkin päässyt tutustumaan yhteen idoleistani hiukan lähemmin. 

Tässä kirjassa on paljon hyvää, mutta silti olin hiukan pettynyt tähän. Minusta oli todella luova idea tehdä omaelämänkerta tällaisessa muodossa. Koska Billie on tosiaan vasta parikymppinen, hänellä ei vielä ole kovin paljoa elämää takana, vaikka hän onkin kokenut paljon. Kuten sanotaan, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä kirjassa on osioita, joissa Billie alkaa kertomaan tekstissä jotakin mielenkiintoista asiaa, mutta nämä mielenkiintoiset asiat jäävät pintaraapaisuksi. Esimerkiksi sivulla 149 Billie kommentoi kuvia: "Tällä kiertueella olin luultavasti henkisesti huonommassa jamassa kuin koskaan. Se oli myös todella hankala kiertue. Aina kun näen kuvia tuolta ajalta, rintaani puristaa muistaessani, miltä silloin tuntui. Kuulostaa ylitunteelliselta, lol, mutta se on totta. Keikat olivat silti uskomattomia, ja fanit piristivät minua joka ilta." Hän on ollut aiemmin avoin mielenterveysongelmistaan, joten minusta olisi ollut mielenkiintoista, jos hän olisi voinut syventää kyseistä kommenttia kertomalla hiukan enemmän. Tietenkin ymmärrän, ja kunnioitan Billien yksityisyyttä, ja jokainen ansaitsee itse valita sen, mitä itsestään maailmalle jakaa. Kirjassa oli kuitenkin monia samantyylisiä kohtia, joissa kuvatekstit aloittavat jonkin mielenkiintoisen asian, joka jää kuitenkin vain muutamaan lauseeseen. Moni kommenteista toi lukemisen aikana mieleeni 2010-luvun Facebook sääli postaukset, joissa joku itki ikävää oloa, mutta kun häneltä kysyttiin kommenteissa kertomaan lisää, postaaja ei suostunut kertomaan enempää.

Tiedän Billien olevan erittäin lahjakas kirjoittamaan, vaikkakin hänen kirjoituksensa ovat suureksi osaksi laulun sanoja. Kirjan kirjoittaminen, ja vieläpä omaelämäkerran laatiminen on aivan erilaista kirjoittamista kuin laulujen kirjoittaminen. Nostan todellakin hattua tälle nuorelle artistille, koska idea luoda omaelämänkerta kuvamuodossa oli erittäin luova. En ole nähnyt yhtä ainutta toista elämänkertaa, joka olisi koostettu kuin valokuva-albumi, vaikka olenkin lukenut monia luovalla tavalla tehtyjä elämänkertoja. 

Suurin kritiikkini tätä kirjaa kohtaan on se, että paljon mielenkiintoista asiaa jää sanomatta sellaiselta ihmiseltä, jonka kyky luoda taidetta sanoilla on maailmanluokkaa. Toisaalta, kun luin esipuheen uudestaan, se on varmasti koko kirjan idea. Billie ei halunnut sanoa liikaa puhumalla asioista, vaan hän halusi näyttää tarinansa kuvillaan. Pettymykseni ei johdu siitä, että tämä kirja olisi huono, vaan koska minulla oli erilaiset odotukset sitä kohtaan. Luettuani tämän uudelleen ja katseltuani kuvat läpi jälleen tätä postausta varten, aloin tykästyä kirjaan ja arvostaa sitä enemmän. Kuvat Billien eri elämänvaiheista, kiertueista, konserteista ja muusta elämästä kyllä kertovat aivan omaa tarinaansa tästä nuoresta artistista. 

Tämä on minusta sellainen kirja, jota ei pidä lukea silmillä, vaan sydämellä. Vaikka olisin mielelläni lukenut monista tekstissä vihjatuista aiheista enemmänkin, ymmärrän, että Billie tahtoo kuitenkin pitää jonkinlaisen yksityisyydenkin. Kaikki kuvat ovat todella hienoja ja laadukkaita. Ne kertovat yhdestä lempilaulajistani erittäin paljon, ja antaa lukijalle hyvän kuvan hänen persoonastaan ja elämästään, vaikka osa asioista jääkin vain pintaraapaisuksi. Billien kasvutarina, hänen tyylinsä kehittyminen sellaiseksi kuin se on nykyään, ja erilaiset vaiheet, sekä esimerkiksi hänen kiusallinen ihastuksensa Justin Bieberiin kerrotaan kuvien kautta häpeilemättä. 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti Billie faneille, sekä niille, jotka pitävät omaelämänkerroista. Billie on monessa asiassa esimerkiksi musiikin puolella luonut paljon uutta ja hänen levynsä ovat todella uniikkeja. Myös tämä elämänkerta on todella uniikki kokemus. Aluksi en pitänyt siitä, koska se ei ollut yhtään muiden lukemieni elämänkertojen tyylinen. Toisella lukukerralla tykästyessäni siihen tajusin kuitenkin, ettei muutos ja uusien asioiden kokeileminen taiteessa ole todellakaan paha asia. 

Mitä mieltä itse olet Billie Eilishin omaelämänkerrasta? Olisitko itse toivonut siihen enemmän tekstiä, vai oliko se täydellinen juuri sellaisena kuin se oli?

Encanto, uusi suosikki Disney elokuvani

 Disneyn uusin elokuva Encanto on saanut todella lämpimän vastaanoton. Sen taianomainen maailma, upea musiikki, ja ihastuttavat hahmot nostivat tämän elokuvan heti uudeksi suosikki Disney elokuvakseni. Pidin Encantosta niin paljon, että olen katsonut sen jo useamman kerran, ja kuunnellut sen lauluja toistolla jo pitkään. Disney elokuvat ovat aina olleet lähellä sydäntäni ja Encanto on juuri sitä, mitä Disney elokuvilta toivoo saavansa. Sen tarina tuntuu uudelta verrattuna vanhoihin Disney klassikkoihin. Miten Encanto onnistuu erottumaan muiden aivan upeiden Disney elokuvien joukosta niin paljon?

Ensimmäinen silmäänpistävä asia tässä elokuvassa on itse päähenkilö, Mirabel. Hän ei ole lainakaan niin kuin aiemmat Disney elokuvien päähenkilöt. Verrattuna muihin perheensä jäseniin hän vaikuttaa jopa normaalilta. Hänhän eroaa perheensä jäsenistä siten, ettei hän itse saanut taianomaista lahjaa, eli supervoimaa, jonka kaikki muut hänen perheensä jäsenet ovat saaneet. Ensinäkemältä Mirabel näyttää Disney elokuvan sivuhahmolta. Hän ei myöskään ole prinsessa, tai tule prinsessaksi. Hänen Disney prinsessa statuksestaan on kuitenkin ristiriitaa Disneyn fanikunnassa, koska Mirabel kuitenkin täyttää osan Disney prinsessa statuksen saamisen säännöistä.

On myös mainittava, että Encantossa on todella paljon keskiössä olevia hahmoja. Pelkästään Madrigalien perheessä on 12 hahmoa, joista jokainen saa elokuvan aikana loistaa. Kun tähän lasketaan mukaan vielä Mariano, Marianon äiti, sekä muut kyläläiset, puheroolissa olevia hahmoja on ennätyslukema. Encanton sivulle Disney fandomi Wikissä on listattu jopa 21 hahmoa. Minusta tälle listalle olisi voinut kuitenkin lisätä myös Casitan, eli Madrigal perheen kotitalon, koska Casita on yhtä persoonallinen ja värikäs hahmo kuin muutkin Madrigalit.

Minua ilahdutti suuresti myös se, ettei Encantossa ollut oikeaa pahista. Koko elokuvan alusta asti katsojalle uskotellaan, että pahis olisi mystinen tío Bruno Madrigal, joka katosi. Hänen lahjansa on kyky nähdä tulevaisuuteen. Brunon lahja ei kuitenkaan kerro tulevaisuutta suoraan, vaan näyttää pelkästään kuvia, joita Brunon itse pitää tulkita. Elokuvassa on jopa kokonainen laulu, jossa Mirabelin täti Pepa, setä Felix, serkut Dolores ja Camilo, sekä sisko Isabela kertovat omasta kokemuksestaan Brunon kanssa varoittelevaan sävyyn. Laulun nimi "We don't talk about Bruno"/"Me ei mainita Brunoo" antaa ymmärtää, että Bruno olisi pahanhaluinen ja vaarallinen. Kun Mirabel kuitenkin löytää Brunon, hän paljastuu oikeastaan aika surulliseksi tapaukseksi. Bruno päätti paeta ja piiloutua perheeltään vuosikausiksi, koska hän ei halunnut satuttaa heitä, tai kyläläisiä näyillään.

Lähemmäksi oikean pahiksen statusta pääsee itse asiassa Abuela Madrigal, vaikkei häntäkään voi suoranaisesti sanoa pahikseksi. Abuelan tekojen ja asenteen takaa paljastuu menettämisen pelko ja rakkaus perhettä kohtaan. Encanton viesti on minusta todella kaunis. Kukaan ei ole paha, mutta kaikki saattavat joskus tehdä pahoja asioita esimerkiksi pelosta. Se, että joku tekee jotain väärää ei tietenkään ole sellainen asia, mitä pitäisi katsoa sormien lävitse, mutta aina voi antaa anteeksi ja aloittaa alusta. Kun Madrigalien Casita menee rikki, he saavat sen rakennettua uudestaan ja paljon vahvemmaksi, kun antavat toisilleen anteeksi.

Viimeisenä, muttei Encanton kohdalla missään nimessä vähäisimpänä, mainitaanpa musiikki. Yleensä Disney elokuvissa on yksi laulu, joka erottuu muista, ja josta kyseinen elokuva tunnetaan. Esimerkiksi Frozen tunnetaan laulusta Let it go/Taakse jää, Frozen 2 Into the unknown/Tuntemattomaan, Ariel taas Part of your worldista/Unelmiin mä jään, ja Mulan kappaleesta I'll make a man out of you/Niin kuin mies. Encantosta taas ei voi valita vain yhtä laulua, josta se tunnettaisiin. Tämä on ensimmäinen Disney elokuva, josta osaan nimetä ulkomuistista jokaisen laulun heti ensimmäisen katselukerran jälkeen. Hamiltonista tunnettu Lin-Manuel Miranda kirjoitti Encanton laulut, joten en yhtään ihmettele miksi ne jäivät heti soimaan päähäni. 

Mielestäni syy sille, miksi jokainen Encanton laulu on niin mieleenpainuva on se, että suurin osa hahmokehityksestä tapahtui niiden aikana. Pääsimme laulujen avulla myös tutustumaan jokaiseen Madrigaliin hiukan lähemmin, joihinkin enemmän, joihinkin vähemmän. Ensimmäinen laulu Family Madrigal/Perhe Madrigal esittelee meille päähenkilöt. Mirabel laulaa siinä perheestään ja kertoo jokaisen lahjasta, mutta samalla tutustumme Mirabeliin itseensä. Hän ei tykkää puhua itsestään, johon selviää syy laulun lopussa: hänellä ei ole lahjaa, ja hän ihailee suuresti perheenjäseniään, joilla on lahja. Toinen laulu Waiting on a miracle/Mä yksin ootan ihmettä on Mirabelin "I want" laulu, eli toivelaulu. Siitä selviää, mitä hän oikeasti tuntee ja toivoo. 

Kolmantena lauluna on yksi Disneyn samaistuttavimmista lauluista Surface pressure/Pinnan alla, joka kertoo siitä, millaisia paineita perheen voimanaisella Luisalla on. Luisa on fyysisesti erittäin vahva, mikä kuvastaa sitä, kuinka hän yrittää kantaa koko maailman painon niin fyysisesti kuin myös henkisesti. Kuka tarvitsee terapiaa, kun voi vain kuunnella ja/tai laulaa tämän laulun mukana?

Jos olisi pakko valita yksi suosikki laulu Encantosta, se olisi neljäs laulu: We don't talk about Bruno/Me ei mainita Brunoo. Brunon hahmo sai nimensä tämän laulun mukaan. Hänen nimensä oli alunperin tarkoitus olla Oscar, mutta tämän laulun kertosäe "We don't talk about Bruno, no, no, no" kuulosti lauluntekijöiden mielestä paremmalta, jos hänen hahmonsa olisi nimeltään Bruno. Tämä on kyllä totta, "We don't talk about Oscar, no, no, no" ei kyllä todellakaan iske samalla tavalla. Rakastan tätä laulua, koska tässä laulussa suosikki Madrigalini pääsevät loistamaan. Pepa, Felix, ja heidän lapsensa Camilo ja Dolores saavat tässä laulussa jonkin verran hahmokehitystä, joka sai minut toivomaan, että etenkin Camilo olisi saanut enemmän ruutuaikaa. Tämä absoluuttinen bangeri jää heti soimaan päähän, ja se yhdistettynä upeaan koreografiaan luo aivan mahtavan kokonaisuuden, jonka olen katsonut Youtubesta todella monta kertaa. 

Viides kappale What else can I do/Mä uutta näin teen on Mirabelin isosisko Isabelan hahmokehitys laulu. Siinä saamme tietää, että myös hän tuntee valtavaa painetta. Isabela on onnettomassa parisuhteessa, mutta olisi valmis menemään kyseisen miehen kanssa naimisiin perheensä vuoksi. Hänen on oltava täydellinen koko ajan, eikä hän pääse lepäämään edes omassa huoneessaan. Itse täydellisyys kuitenkin huomaa pystyvänsä luomaan kukkien lisäksi myös kaktuksia, ja muita epätäydellisiä kasveja, mistä hän innostuu todella paljon. Lisäksi tämän laulun myötä Mirabel ja Isabela tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.

Dos orguitas (Kaksi perhosta) on erittäin kaunis laulu, ja se on jokaisessa Encanton versiossa jätetty alkuperäiselle kielelleen: espanjaksi. Se on surullinen laulu, joka soi taustalla, kun katsojille paljastetaan Abuelan menneisyys ja hänen rakkaustarinansa Mirabelin isoisän (Abuelo) Pedron kanssa. Tämä kappale saa minut kyyneliin joka kerta, kun katson Encanton. Abuela Madrigalin surullinen tarina kerrotaan todella koskettavasti, ja tämä kappale sopii niin sanoitukseltaan kuin myös tunnelmaltaan täydellisesti kyseiseen kohtaukseen.

Lopussa, kun Bruno pääsee palaamaan perheensä luokse, pääsemme kuulemaan kappaleen All of you/Jokainen. Tässä jokainen Madrigal saa oman vuoronsa loistaa, selittää oman näkökulmansa, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Vaikka mielestäni Encanton loppu on hiukan kiireisesti viimeistelty, se on kuitenkin Disney elokuvalle sopiva loppu. Anteeksiannot tapahtuvat hiukan liian nopeasti, mutta ainakin saamme tässä laulussa muutaman hauskan viittauksen Disneyn aikaisempaan elokuvaan, Frozeniin. Tästä etenemmekin vielä toiseen kappaleeseen, Hola Casitaan, jonka aikana Madrigalit korjaavat Casitan kyläläisten avustuksella. Kaikki hahmot saavat omalle kehitykselleen onnellisen lopun, ja Madrigaleista tulee yhä vain läheisempiä.

Rakastan Encanto elokuvaa, ja aion katsoa sen vielä monta kertaa uudestaan, koska jokaisella kerralla siitä saa irti jotain uutta. Suosittelen tätä lämpimästi aivan kaikille, varsinkin Disney faneille. Totta puhuen toivon, että Encanto saisi spin off-sarjan, koska Madrigalien maagisesta ja fantastisesta perheestä saisi irti niin paljon mahtavia tarinoita. Jokainen Madrigalin perheenjäsenistä on niin valloittava persoona, että olisi ihana päästä tutustumaan heihin vielä paremmin esimerkiksi juuri spin off-sarjassa, tai jatko-osalla. Toisaalta Disney+:ssa ilmestyy usein myös yksittäisiä Disney+-shorts pätkiä. Tällaisia pätkiä on saanut esimerkiksi Luca (Ciao Alberto), sekä Frozen (Olafin oma pähkinänkuori versio aiemmista Disney elokuvista). Ehkä myös Encantosta saattaa siis ilmestyä tällaisia pätkiä. 

Mitä itse olit mieltä Encantosta? Mikä sen lauluista on sinun suosikkisi? Entä mitä mieltä olet mahdollisesta jatkosta Madrigalien perheen tarinaan?