Kummallisin katsomani komedia: The Greasy Strangler

Löysin jokin aika sitten Youtuben syövereistä hyvin kummallisen leffasuosituksen. Kyseistä elokuvaa kuvailtiin erittäin oudoksi ja kiusalliseksi cringe komediaksi, ja kyseinen kuvailu herätti mielenkiintoni. Etsin siis elokuvan käsiini, ja Youtubestahan se löytyi ilmaiseksi katseltavaksi. Elokuvan nimi on Greasy strangler, ja se on julkaistu vuonna 2016. Sen on ohjannut Jim Hosking, joka oli minulle täysin uusi nimi. 

Heti elokuvan ensi minuuteilla tiesin, että seuraavat 90 minuuttia tulisivat olemaan outouden vuoristorata. Sanon jo tässä vaiheessa postausta, ettei tämä elokuva todellakaan ole kaikille, koska sen huumori on todella kiusallista, ja joissain kohdissa jopa ällöttävää. Greasy strangler kertoo isästä ja pojasta; Big Ronniesta, ja Big Braydenista. Big Ronnie on vanha mies, jonka egon suuruuden kanssa kamppailevat vain hänen rakkautensa rasvaa kohtaan. Big Brayden, Big Ronnien poika taas on ujohko, kiusallinen nörtti, joka asuu vielä pitkällä aikuisiälläänkin isänsä kanssa. 

Tämä kaksikko pyörittää Ronnien johdolla "bisnestä", jonka ideana on näyttää turisteille kuuluisia diskopaikkoja. Ronnie on kuitenkin kovan luokan bullshit artist, tai toisin sanottuna kusettaja. Eräänä päivänä turisti joukon mukana on Janet niminen nainen, johon Brayden ihastuu. Janet pyytää Braydenin ulos treffeille, johon Brayden tietenkin suostuu. Ronnie ei pidä tästä. Hän päättää peittää itsensä rasvalla, ja käy murhaamassa turistit, joille oli aiemmin samana päivänä tarjonnut palveluitaan. 

Janet ja Brayden alkavat seurustella, mutta Ronnie onnistuukin voittamaan Janetin sydämen suoraan poikansa nenän edestä. Brayden on tietenkin murtunut tästä, mutta Janetin kiinnostus Braydenia kohtaan ei ole kuitenkaan täysin kadonnut. Kun hän palaa takaisin yhteen Braydenin kanssa, Ronnie ei ole mielissään ja jatkaa murhatöitään rasvan peittämänä. Braydenille selviää, että hänen isänsä on rasvainen kuristaja, ja hän alkaa koettaa Janetin avustuksella keräämään todistusaineistoa isäänsä vastaan. Kun Janet julistaa Ronnielle aikovansa mennä Braydenin kanssa naimisiin, Ronnie suuttuu toden teolla, ja raahaa Janetin ulos talosta peitettyään itsensä jälleen rasvaan. Braydenkin päättää uittautua rasvassa, ja katsojana odotin, että Brayden päätyisi kuristamaan isänsä. Elokuvan loppu kuitenkin todella yllätti minut. Brayden tappaakin Janetin, ja tämä isä poika kaksikko päätyy juttelemaan rannalla. He toteavat Janetin olleen ällöttävä, vaikka he itse ovat rasvan peitossa. 

Greasy strangler on erikoisin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Se oli täynnä todella mustaa huumoria, kiusallisia tilanteita, sekä ironiaa. Siinä toistetaan paljon samoja vitsejä, jotka eivät ole hauskoja ensimmäisellä kerralla, eivätkä toisella, mutta ovat jostain syystä hauskoja kolmannella kerralla, ja taas ei hauskoja neljännellä, hauskoja viidennellä, ja niin edelleen. Osa vitseistä taas on niin absurdeja, etten edes tiennyt nauranko siksi, että vitsi olisi oikeasti ollut hauska, vai vain shokista ja yllätyksestä. 

Se, mikä oli ehdottomasti mielestäni hauskaa tässä elokuvassa, oli näyttelijöiden roolisuoritukset. Päärooleihin valikoituneet Michael St. Michael (Big Ronnie), Sky Elobar (Big Brayden) ja Elizabeth Razzo (Janet) olivat täydellisiä valintoja näihin rooleihin. Aluksi ajattelin, että elokuvaan oli valikoitunut näyttelijöitä, jotka eivät oikein osanneet näytellä, mutta huono näytteleminen on osa hahmojen "charmia", jos sitä siksi voi kutsua. Lisäksi, minusta tämän elokuvan hauskuus piilee ehkä juurikin ulos kontekstista otetuissa klipeissä. Yksittäiset klipit ja kohtaukset omaavat todella paljon meemi arvoa, ja suosittelenkin lämpimästi ennemminkin katsomaan tästä elokuvasta yksittäisiä klippejä koko elokuvan sijaan.

Todella suuri osa visuaalisesta huumorista sai minut nauramaan, vaikka osa siitä myös ällötti minua. Ronnien todella... sanotaanko mielenkiintoiset asuvalinnat, sekä tarkoituksella todella huonosti tehdyt erikoisefektit olivat minusta todella suuri osa tämän elokuvan huumoria. Itse tein sen virheen, että söin leffa snäcksejä katsellessani. En todellakaan voi suositella edes popkornia tämän elokuvan kanssa, koska se sisältää niin paljon kaikenlaista ällöttävää.

Myös tämän elokuvan soundtrack on todella yksinkertainen. Samaa biisiä soitetaan uudestaan ja uudestaan, mutta itse aloin elokuvan loppua kohden jopa pitää kyseisestä soinnusta. Se on todella ärsyttävän mieleenpainuva, ja sitä jää melkein kaipaamaan, aina kun se loppuu. Aluksi kyseinen sointu oli vain ärsyttävä, mutta kun siihen tottui, siitä alkoi jopa pitämään.

En oikein osaa sanoa pidinkö tästä elokuvasta vai en. Samaan aikaan se oli tavallaan aika hauska, mutta toisaalta myös aika kyseenalainen. Ronnie ja Brayden olivat mielestäni kuitenkin loppujen lopuksi omalla tavallaan aika hyvin kirjoitettuja. Heidän myrkyllinen isä-poika suhteensa saa iskun, kun Brayden rakastuu, ja Ronnie onnistuu viemään poikansa ihailun kohteen häneltä. Janet on todella avoimesti seksuaalinen, mutta verrattuna Ronnieen ja Braydeniin, häntä voisi sanoa jopa melkein normaaliksi. Silti elokuvan lopussa hän on se, joka leimataan oudoksi ja ällöttäväksi, kun isä-poika kaksikko hylkää inhimillisyytensä, ja hyväksyvät uuden kohtalonsa rasvaisina kuristajina. Tämä ironia on minusta erittäin nerokas, ja elokuvan lopussa tuntui siltä, että kaikki rakentui hyvin juuri tätä hetkeä viimeistä keskustelua kohti. Jokaisella päähenkilöllä on sisäinen konflikti, joka sitoutuu hyvin muiden päähenkilöiden konflikteihin. Ronnien konflikti on se, ettei hän halua menettää poikaansa, kun taas Brayden haluaisi itsenäistyä ja elää Janetin kanssa. Braydenin on päätettävä siis isän ja tyttöystävän välillä. Janet taas joutuu päättämään isän ja pojan välillä, kumman kanssa hän haluaa olla. 

En tiedä suosittelisinko tätä elokuvaa itse kenellekkään. Jos olet kiinnostunut, etkä hetkahda pienistä, voit toki tsekata sen, mutta jos olet yhtään herkkä, jätä tämä välistä. Tämä elokuva jakaa ymmärrettävästi mielipiteitä, ja minusta se ansaitsee sekä kehuja, että kritiikkiä.

Mielenkiintoisia yhteyksiä: Antoine de Saint-Exupéry ja Pikku Prinssi

Pikku Prinssi on ajaton klassikko. Se on todella rakastettu tarina, joka on lähellä monien sydäntä. Tämä Antoine de Saint-Exupéryn kirja julkaistiin vuonna 1943, eli noin vuosi ennen hänen kuolemaansa. Pikku Prinssi on minulle itsellenikin erittäin rakas teos, mutta se, mikä sai kyseisen tarinan jäämään mieleeni vielä pidemmäksi aikaa, on mysteerinen yhteys kirjan tapahtumien ja oikean elämän välillä.

Kirja alkaa päähenkilön kerronnalla. Hän puhuu hieman lapsuudestaan, ja paljastaa pian, miten tapasi pikku prinssin. Päähenkilö on pudonnut lentokoneellaan autiomaahan, ja on aivan yksin, kun hänen luokseen ilmestyy pikku prinssi:
"Olen elänyt yksin, vailla ketään, jonka kanssa todella voisin keskustella, kunnes kuusi vuotta sitten jouduin tekemään hätälaskun Saharan erämaahan. Moottoriini oli tullut jotain vikaa. Ja koska mukanani ei ollut mekaanikkoa, eikä matkustajia, rupesin aivan yksin yrittämään vaikealta näyttävää korjausta. Se oli minulle kysymys elämästä ja kuolemasta: mukanani oli juomavettä tuskin viikoksi... - Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun aamunkoitossa hupaisa pieni ääni herätti minut." (Pikku Prinssi, s. 11)

Pikkuhiljaa päähenkilö tutustuu Pikku Prinssiin, joka alkaa kertoa omaa koskettavaa ja fantastista tarinaansa. Hänellä on paljon mielenkiintoisia tarinoita eri planeetoilta ja tähdiltä, joilla hän on seikkaillut ja tavannut jos jonkinlaisia ihmisiä, eläimiä, ja muita otuksia. Niin Prinssi itse kuin myös lukija voivat oppia jotain näiltä eri hahmoilta, ja nähdä palasia oikeasta maailmasta niissä. Yksinkertaiset, mutta kauniit piirrokset elävöittävät tarinaa, kun päähenkilö koettaa parhaansa mukaan uudelleen luoda Pikku Prinssin kertomukset paperille, jotta lukijoiden olisi helpompi kuvitella tämän seikkailut omissa mielissään. 

Kirjailija itse oli eläessään myös lentäjä. Hänen rakkautensa lentämistä kohtaan näkyi hänen kirjoituksissaan todella selkeästi. Todella suuri osa hänen teoksistaan käsitteli lentämistä, tai sisälsi lentämistä jollakin tavalla. Muutamia esimerkkejä tästä ovat muut hänen suomennetut teoksensa, kuten Yölento (1931), Postilento etelään (1929), Siipien sankarit (1945), sekä Lento Arrasiin (1942). Myös hänen ensimmäinen julkaistu kirjoituksensa L'aviateur (vapaasti suomennettuna Lentäjä) vuodelta 1926 liittyi jotenkin lentämiseen. On todella helppoa siis nähdä, että lentäminen oli Saint-Exupérylle erittäin lähellä sydäntä. 

Mitä enemmän aloin lukemaan itse kirjailijasta, sitä kiinnostavammiksi hänen tekstinsäkin, etenkin Pikku Prinssi, kävivät. 1923 Saint-Exupéry koki ensimmäisen lento-onnettomuutensa, josta hän sai kallonmurtuman. Tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan hän jatkoi lentämistä silti. Hän alkoi kuljettaa postia ilmateitse, etenkin Saharaan. Erään artikkelin mukaan, Exupéry rakasti tuota autiota maata, ja eteni urallaan jopa erään Saharan ilmareitin johtajaksi. Toinen lento-onnettomuus tapahtuikin toisessa maailmansodassa. Tuokaan onnettomuus ei saanut Exupérya pysymään maan pinnalla, vaikkakin hän sai siitä pahempia vammoja kuin ensimmäisestä. 

1944 hän kuitenkin lensi viimeisen lentonsa. Exupéryn lentokoneen oletetaan pudonneen, mutta kirjailijan ruumista ei koskaan löydetty. Hän vain katosi. On epäselvää, mitä oikein tapahtui, mutta on esitetty teorioita, että hänen koneensa olisi ammuttu alas, tai että kirjailija olisi tehnyt itsemurhan.

Minusta juuri Exupéryn mysteerin sumuttama kuolema on saanut Pikku Prinssin alun painumaan mieleeni todella mielenkiintoisena. En vain kykene uskomaan siihen, että 1943 julkaistu teos alkaa sillä, että päähenkilön lentokone putoaa maahan, ja vain vuosi kirjan julkaisemisesta kirjailija itse katoaa samalla tavalla. Toki, Exupéry on varmasti ottanut jonkin verran alkuun inspiraatiota myös 1923 lento-onnettomuudestaan, joka tapahtui myös Saharassa. Minusta Pikku Prinssin alku kuitenkin kuulostaa tämän tiedon valossa surullisen paljon jonkinlaiselta itsemurhakirjeeltä. 

Minä itse tulkitsen kaiken tämän siten, että Pikku Prinssi on Exupéryn elämäntarina. Hän on kirjoittanut ylös sen, mitä on nähnyt, kokenut ja oppinut elämänsä aikana erittäin kauniilla tavallla. Päähenkilö on hän itse, kun taas Pikku Prinssi on hänen sisäinen lapsensa ja elämän kokemuksensa. Kirjailija tavallaan elää elämänsä uudelleen, kuunnellessaan tarinansa oman sisäisen lapsensa näkökulmasta. Tämä todella kaunis tarina on ansainnut paikkansa rakastettuna klassikkona. Rakastuin tähän kirjaan heti ensilukemalta, ja mitä enemmän opin uutta itse kirjailijasta, sitä enemmän arvostan myös tätä teosta. Pikku Prinssi on valmiiksi todella syvällinen ja monitulkintainen teos, mutta itse kirjailijan oikea elämäntarina tarjoaa tähän tarinaan vielä paljon lisää erilaisia ulottuvuuksia ja tapoja tulkita sitä. 

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille vauvasta vaariin. Se on erittäin lämminhenkinen ja täynnä hienoja opetuksia, jotka esitetään erittäin luovalla tavalla kauniiden kuvien kera. Taustatyö juuri tätä postausta varten oli todella mielenkiintoinen ja mysteereitä täynnä oleva kanin kolo, joka antoi minulle paljon uusia näkökulmia. 

Lähteet:

https://www.nationalww2museum.org/war/articles/the-little-prince-antoine-de-saint-exupery

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antoine_de_Saint-Exup%C3%A9ry

"Kevyttä" kesäkatseltavaa: Gravity Falls

Nostalgia is one hell of a drug. Olen tämän lauseen kanssa täysin samaa mieltä. Nostalgia on tunne, joka ajaa minut aina vain uudelleen takaisin vanhojen tuttujen sarjojen, pelien, ja muun median pariin. Tarinat, joita pääsin kokemaan nuorempana, joiden maailmat olivat taianomaisia, ja täynnä taikaa. Gravity Falls on yksi niistä upeista tarinoista, joiden pariin palaan yhä uudelleen. 

Lukijoilleni Alex Hirsch on varmastikin jo tuttu nimi, koska olen kirjoitellut tänne monista eri sarjoista, joissa Hirschillä on ollut näppinsä pelissä. Gravity Falls on hänen oma luomuksensa, joka kertoo kaksosista nimeltään Mabel ja Dipper. He lähtevät viettämään kesälomansa isosetänsä Stanin luokse Gravity Fallsiin, joka on täynnä mysteereitä, fantasiaa, persoonallisia hahmoja, ja tarinoita. Kaksoset alkavat tehdä töitä isosetänsä kyseenalaisessa putiikissa, Mystery Shackissa. Ei aikaakaan, kun Dipper löytää erikoisen päiväkirjan, joka paljastaa, että Gravity Fallsissa on paljon salaisuuksia ratkottavaksi.

Tämä kaksi kautta sisältävä sarja on helppo ja nopea ahmia Disney+:ssasta. Kun sitä alkaa katsomaan, on todella vaikeaa lopettaa. Katsoin tämän sarjan itse ensimmäistä kertaa silloin, kun sen toista kautta alettiin julkaista jakso kerrallaan. Joitakin kuukausia sitten päätin katsoa sarjan uudestaan, ja on pakko myöntää, että Gravity Falls oli aivan yhtä mahtava kokemus nyt kuin ensimmäiselläkin katselukerralla. Se on kirjoitettu nerokkaasti siten, että siitä voivat nauttia monenlaiset katsojat. Niin eri ikäiset kuin myös eri genreistä pitävät ihmiset voivat nauttia siitä.

Huumorin ystäville Gravity Fallsista löytyy paljon nautittavaa. Gravity Falssissa asuu mitä eriskummallisimpia hahmoja, joista saa irti jos jonkinlaisia koomisia tilanteita. Minusta kaikkein hauskimpia komiikan lähteitä olivat Stanin erilaiset huijausyritykset ja rahanahneus, sekä viittaukset muihin medioihin. Jakso, jossa Stanford ja Dipper pelaavat Gravity Fallsin hauskasti ylilyötyä versiota Dungeons and Drangons pelistä, on todella hyvä esimerkki humoristisesta jaksosta, josta nautti varmasti erityisesti DnD pelaajat. Hahmojen luonteet, sekä todella hyvin kirjoitettu dialogi saivat minut myös huumorin ystävänä nauttimaan jokaisesta jaksosta. Alex Hirsch ja hänen tiiminsä ovat ujuttaneet tarinoiden sekaan todella hauskoja parodioita,sekä running gags, eli toistuvia vitsejä, joita itse arvostan todella paljon.

Sarjassa on toki jatkuva tarina, jonka aikana hahmot kehittyvät, mutta lähestulkoon jokainen jakso toimii myös itsenäisenä tarinanaan. Hahmot ovat Gravity Fallsin sydän. Minusta yksi suuri syy katsoa tämä sarja on etenkin sen valloittavat päähenkilöt, mutta myös maagiset ja fantastiset otukset, joihin päähenkilöt törmäävät eri jaksoissa. Joka jakson päätteeksi haluan vain oppia lisää tästä fantastisesta pikkukylästä, sekä itse päähenkilöistä.

Ne, jotka rakastavat mysteereitä, saavat tästä varmasti kaikista eniten irti. Itsellenikin kaikista rakkaimmat muistot ensimmäiseltä katselukerraltani oli juurikin se, kun pääsi teorisoimaan muiden Gravity Falls fanien kanssa erilaisista asioista. Kuka kirjoitti päiväkirjat? Tietääkö Stan enemmän kuin antaa olettaa? Onko Bill Cipher illuminati? Gravity Falls on jo kokonaan julkaistu, ja päättynyt sarja, joten täysin samaa katselukokemusta sarjasta ei voi enää saada. Minulle suuri osa nautintoa oli juurikin yhteisöllisyys, ja mitä hulluimpien erilaisten teorioiden lukeminen, sekä omien teorioiden luominen. Gravity Falls on sellainen sarja, josta löytää joka katselukerralla jotakin uutta. Jokin yksi pieni asia ruudun taustalla, sekä salaiset viestit jokaisen lopputekstin jälkeen innostivat faneja koettamaan selvittää suurempi tarina, joka oli koko ajan meneillään taustalla. Tätä sarjaa voi toki katsoa pintapuolisesti, mutta minusta oli ja on yhä, paljon hauskempaa koettaa löytää pieniä palapelin palasia, jotta voisin koota yhteen ja selvittää Gravity Fallsin mysteerin. Koko sarja on täynnä mysteeriä, ei vain tähän kylään liittyen, vaan myös itse hahmoihin ja heidän taustoihinsa. Mysteerin faneille siis todella vahva suositus!

Gravity Fallsin tapahtumat sijoittuvat kaksosten kesälomalle, ja siksi päätin suositella sitä itsekin kesäkatsomiseksi. Tarina on erittäin mielenkiintoinen ja täynnä sydäntä, ja sitä voi ainakin ensimmäisellä kaudella monen jakson kohdalla sanoa kevyeksi ja hauskaksi katseltavaksi. Loppua kohden tarinassa käsitellään myös paljon synkempiä teemoja, ja mennään jopa välillä kauhun puolelle. Silti sanoisin, että tämä sarja on ehdottomasti katsottava. Suosittelen Gravity Fallsia aivan kaikille, erityisesti mysteerin ystäville. Iloisia katselukokemuksia!

Kevyttä kesälukemista: Henriikka Rönkkönen

Henriikka Rönkkösen uusin kirja, Rakkausshokkihoito julkaistaan ensi keskiviikkona. Tämä on siis täydellinen aika kirjoitella hänen aiemmista kirjoistaan, kun odottelen, että oma signeerattu kopioni kyseisestä kirjasta tulee postista. Rönkkönen on ikisinkkuna tunnettu kirjailija, sekä bloggaaja. Hänen Sinkkubloginsa on yhtä huvittavaa luettavaa kuin hänen tähän asti julkaistut teoksensa Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus, sekä Määmatka. Nämä kolme kirjaa ovat myös todella hauskaa ja kepeää kesälukemista.

Mielikuvituspoikaystävä on Rönkkösen esikoisteos, ja se ilmestyi vuonna 2016. Se aloittaa nimettömän päähenkilön tarinan, joka on täyttä faktaa. Rönkkösen mukaan kaikki kirjan tapahtumat ovat oikeasti tapahtuneet ainakin jollekkulle, tai vähintäänkin kirjailijan omassa mielikuvituksessa. Sama koskee myös 2018 julkaistua Bikinirajatapausta, sekä 2020 ilmestynyttä Määmatkaa. Kaikissa näissä kirjoissa on oletettavasti sama nimetön naispäähenkilö, jonka sinkkuelämän toilailuja on todella hauskaa seurata. Varsinaista suurta alusta loppuun asti kestävää juonta ei ole, vaan jokainen näistä kirjoista sisältää erilaisia ratkiriemukkaita tarinoita sinkkuelämästä.

Kaikki kolme kirjaa ovat erittäin omalaatuisia ja hauskasti kirjoitettuja. Pidin niiden rakenteesta: jokainen kirja koostui lyhyehköistä hauskasti nimetystä luvusta, jossa pääsi näkemään erilaisia sinkkuelämän seikkailuja, suhdesekoiluja, sekä päähenkilön ihastumisten aiheuttamia draamoja. Rönkkösen vahvuus on todellakin hauskuus. Näitä kirjoja lukiessa ei todellakaan tullut missään vaiheessa tylsää. Oli välillä jopa hankalaa kuunnella hänen teoksiaan julkisilla paikoilla, koska usein moni tarinoista hymyilytti minua niin kovasti. Pidin todella paljon siitä, miten luovia ja mieleenpainuvia nimiä kirjailija antoi eri luvuille. Mieleenpainuvimpia esimerkkejä olivat Peräreikämies ja hänen kaverinsa, Olen ammattilainen ja voin vilkaista, Tinder Petteri ja Toinen murrosikä. Mielestäni Rönkkönen osaa todellakin keksiä hienoja ja hauskoja nimiä, koska jo kirjojenkin nimet ovat erittäin mieleenpainuvia. Oma suosikkini on Määmatka, joka yhdistää sanat häämatka ja mä, eli toisinsanoen kuherruskuukausi oman itsensä kanssa. 

Opin näistä kirjoista paljon myös itse kirjoittajana. Minäkin pidän kirjoittamisesta, ja näissä kirjoissa Rönkkönen pääsee todella siihen ytimeen, miten luoda heti muistettavia hahmoja. Harvalla hahmolla on tässä kirjassa oikeaa nimeä, mutta todella moni hahmo on silti todella mieleenpainuva. Minun mielestäni tämä johtuu siitä, että perusnimeämisen sijaan Rönkkönen nimeää monet näistä päähenkilön miesseuralaisista jonkin piirteen mukaan. Löytyy esimerkiksi Rölli ja Peräreikämies. Nämä tarinat ja hahmot jäivät erikoisuutensa takia nopeasti mieleen. Heillä on jokin tietty luonteenpiirre, tai asia, joka heitä määrittää, ja heille annetut nimet kertovat lukijalle heti kaiken, mitä heidän hahmosta tarvitsee tietää luodakseen mielikuvan. Olen itsekin koittanut ottaa tästä mallia omiin teksteihini. 

Näitä kirjoja voin suositella kaikkien lukulistoille myös siksi, että kaiken sen hauskuuden ja huumorin alta löytyy aitoja elämänohjeita ja aito itsensä rakastamisen sanoma. Näiden tarinoiden joukossa on mitä erikoisimpia asioita, jotka eivät kaikki välttämättä sovi kaikista herkimmille lukijoille. Kaikkien outouksien alta huomaa kuitenkin, että Rönkkönen on kirjoittanut nämä teokset sydämellä ja hyvällä mielellä. Seasta löytyy hyviä käytännön vinkkejä villiin sinkkuelämään, mutta myös syvällisempiä elämänohjeita niin suhteisiin, tunteiden käsittelyyn, seksuaalisuuteen kuin myös yksinäisyyteen liittyen. Näiden kirjojen huumori ei välttämättä iske kaikkiin, mutta niiden perimmäinen viesti on kuitenkin todella aito ja monelle tärkeä. Itsekin huomasin näitä lukiessani, että nämä tarinat todellakin saivat minut pohtimaan myös omaa elämääni, sekä suhtautumistani eri asioihin. Rönkkönen on osannut ujuttaa tekstin sekaan myös oikeasti upeita

metaforia, joista oma suosikkini oli peilitarrat. Samaistuin siihen metaforaan erittäin paljon.

Nämä kolme kirjaa sopivat täydellisesti kesälukemiseksi, koska ne ovat kuitenkin aika kepeitä ja nopeita luettavia. Niiden luvut ovat lyhyitä, joten niitä on helppo napsia niin pienissä erissä kuin hiukan pidemmissä lukusessioissa. Suosittelen näitä kirjoja kaikille, jotka eivät malta odottaa ensi keskiviikkoa, jolloin Rönkkösen uusi kirja julkaistaan. Suosittelen tätä myös kaikille, jotka haluavat aloittaa kesänsä nauruilla. Odotan innolla, että pääsen käsiksi tähän seuraavaan teokseen, josta tulen varmasti myös kirjoittelemaan, kun saan sen luettua.

Hyvää kesän alkua ja lukuintoa kaikille!

Hiljaiset protagonistit voivat olla täynnä persoonallisuutta

Jos pidät videopeleistä, olet varmasti pelannut jotakin peliä, jonka päähenkilö, jota pelaaja hallitsee, on "silent protagonist", eli hiljainen protagonisti. Hiljainen protagonisti, eli päähenkilö, puhuu pelin aikana erittäin vähän, jos ollenkaan. Syitä sille, miksi pelintekijät ovat päättäneet, ettei pelattavalla hahmolla ole lainkaan dialogia, on monia. Minulle tarina ja hahmot ovat erittäin tärkeä osa videopelejä, joita tykkään pelata, joten eikö olisi loogista, etten pitäisi hiljaisista protagonisteista?

Olen pelannut useita pelejä, joissa on käytetty hiljaista protagonistia. Osa niistä peleistä, joita rakastan eniten koko maailmassa, omaavat myös protagonistin, joka ei puhu pelin aikana juuri ollenkaan. Tässä postauksessa haluankin käsitellä niitä pelejä, jotka ovat onnistuneet luomaan erittäin persoonallisia hiljaisia pelihahmoja. Joillakin näistä hiljaisista hahmoista on mielestäni jopa enemmän persoonallisuutta kuin hahmoilla, joilla on paljon dialogia. Päätös siitä, että hahmo ei sano pelissä sanaakaan pakottaa pelintekijät ja käsikirjoittajat keksimään toisenlaisia tapoja välittää pelaajille viesti siitä, millainen hahmon luonne on.

Aloitetaan kaikkien rakastamasta ja erittäin tunnetusta, ikonisesta Crash Bandicootista. Crash on erittäin tunnettu hiljainen protagonisti hahmo, joka ei puhu pelisarjassa laisinkaan. Se saattaa olla joillekin yllätys, että Crash lasketaan hiljaiseksi protagonistiksi, koska hänen persoonansa ei todellakaan ole hiljainen. Crash on erittäin täynnä persoonaa, vaikkemme saakkaan tietää hänestä mitään sanojen avulla. Peleissä hänen persoonansa tuodaan kuitenkin esiin monilla muilla tavoilla. Koko pelisarja ja kaikki sen hahmot ovat todella sarjakuvamaisia, tai paremminkin englanniksi sanottuna cartoony. Heidän kasvojensa ilmeet ovat liioiteltuja, joten pelaajan on helppo tunnistaa hahmojen tunteet. Crash on hiukan höpsö ja kömpelö, vaikkakin hyväsydäminen. Tätä pussirottaa ei ole siunattu älyllä, mutta se, missä hän on loistaa on fyysinen kunto, erilaisten vempeleiden käytön nopea oppiminen, sekä hullujen ideoiden keksiminen. Kaiken tämän pelaaja oppii Crashista seuraamalla, miten muut pelin hahmot häntä kohtelevat, miten häneen suhtaudutaan, sekä tietenkin Crashin omista ilmeistä ja eleistä, ja pelimekaniikoista. Tämä hiljainen protagonisti ei tarvitse sanoja, koska hänen luonteensa on helppo ymmärtää.

Seuraavaksi mainitsenkin kolme hiljaista hahmoa, jotka ovat varmasti monille tuttuja. Persona pelisarjalle on erittäin tyypillistä, että pelattava hahmo on hiljainen protagonisti. Näin on ainakin niissä Persona peleissä, jotka olen itse kokenut, eli Persona 3, 4 ja 5. Tämä pelisarja jäi minulle erittäin voimakkaasti mieleen juuri sen hahmojen takia. Jokainen näistä pelisarjan peleistä omaa aivan omanlaisensa tarinan, omanlaisensa persoonalliset hahmot, ja jopa kolme aivan uniikkia ja persoonallista pelattavaa päähenkilöä, joista kukaan ei varsinaisesti puhu. Persona pelit ovat suurimmaksi osaksi ääninäyteltyjä, ja toki myös päähenkilöillä on ääninäyttelijät, mutta he eivät varsinaisesti puhu. Heillä on kuitenkin jonkin verran dialogia. Pelaaja pääsee hallitsemaan pelaamansa hahmon arkea, sitä, kenen kanssa hän viettää vapaa-aikaansa, ja miten hahmo reagoi tietyissä tilanteissa. Usein pelaajalle annetaan kaksi tai kolme eri vastausvaihtoehtoa, kun joku toinen hahmo esimerkiksi juttelee omalle hahmolle. Nämä vaihtoehdot ovat usein keskenään samankaltaisia, tai sitten täysin erilaisia. Itse tulkitsen tätä pelimekaniikkaa siten, että jokainen vastausvaihtoehto on pelihahmon oma ajatus, mutta pelaaja itse saa valita, mitä hahmo oikeasti vastaa.

Tässäkin pelisarjassa pelaaja saa myös nähdä oman pelattavan hahmonsa persoonaa osittain muiden hahmojen kautta. Se, miten muut hahmot reagoivat omaan hahmoon kertoo myös kyseisestä hahmosta jonkin verran. Esimerkiksi Persona 4:sen pelattava hahmo, jonka kanon nimeksi on valikoitunut You, on selkeästi rohkea naisten mies. Persona 5:sen Akira, tai Joker saa toki myös naisten suosiota, mutta hän jäi mieleeni enemmänkin siistinä, hiukan mysteerisenä pahana poikana, jolla on oikeasti todella vahva oikeudentaju. Myös pelin teemat ovat mukana tukemassa ja rakentamassa kuvaa näiden hahmojen kanon luonteesta. He eivät ole vain tyhjiä valkokankaita, joille pelaaja voi projisoida oman luonteensa, vaikkakin pelaaja voi vaikuttaa pelihahmoon todella vahvasti.

Kolmantena esimerkkinä hiljaisesta protagonistista, joka on täynnä luonnetta, on mielestäni Link pelistä Breath of the wild. BOTW on ensimmäinen Zelda pelini, joten en osaa kommentoida Linkin luonnetta muissa Zelda peleissä, mutta tässä pelissä Link on minusta erittäin persoonallinen. Kuten aiemmin mainitsemissani peleissä Crashissa ja Personassakin, Linkin luonne tulee todella vahvasti esiin muiden reaktioista häneen. Lisäksi pelissä on kohtauksia, jossa näytetään palasia Linkin menneisyydestä. Näissä kohtauksissa hän auttaa prinsessa Zeldaa suojelemalla tätä. Zeldan dialogista saamme tietää Linkistä itse asiassa aika paljonkin. Myös hänen tekonsa puhuvat puolestaan, kun analysoidaan, millainen luonne hänellä on. Link on urhea, valmis taistelemaan kuolemaan saakka puolustaakseen prinsessaa, sekä Hyrulen valtakuntaa, ja hän on erittäin lojaali. Tämä seikkailunhaluinen "nuori" mies on kuitenkin myös todella loistava improvisoimaan ja hänellä on paljon heittäytymiskykyä. Tämä puoli hänestä tulee esiin, kun pelaaja seikkailee ympäri Hyrulea suorittaen erilaisia sivutehtäviä. Link ottaa avosylin vastaan erilaiset haasteet, avunpyynnöt, ja käskyt. Hän pukeutuu naiseksi ongelmitta, päästäkseen Gerudo towniin, käy ottamassa kuvia vaarallisista otuksista ympäri Hyrulea, jotta voisi saada toisilta pelihahmoilta jotain, mitä tarvitsee ja suojelee muita seikkailijoita Moblinien hyökkäyksiltä. Link on todella reilu hahmo. Hän voisi helposti päihittää tavalliset seikkailijat, muut Hylianit, sekä monet muut Hyrulen asukit taistelussa, ja ottaa heiltä väkisin sen, mitä tarvitsee edetäkseen matkallaan. Hän ei kuitenkaan kertaakaan vie toisilta hahmoilta mitään, vaan tuo heille heidän pyytämänsä asiat vastineeksi jostain muusta.

Tässäkin pelissä Linkillä on tavallaan myös dialogia, koska hän voi puhua kymmenille muille hahmoille, ja pelaaja voi valita, mitä hän sanoo. Minusta Link on erittäin karismaattinen ja huumorintajuinen. Hän osaa lukea eri hahmoja todella hyvin, koska hänellä on aina vastaus valmiina kaikkeen, mitä hänelle sanotaan, ainakin suurimman osan ajasta. Ja ilmeet, sekä eleet, ovat mukana rakentamassa hänen hahmoaan, kuten myös Crashissa. Vaikka Link ottaa työnsä ja tehtävänsä Hyrulen suojelijana vakavasti, hän osaa suhtautua moniin asioihin myös huumorilla. 

Hahmo, jolla ei kuitenkaan ole kovin paljoa persoonaa, jos ollenkaan, on Pokémon Let's go Pikachun pelattava hahmo. Pelaaja saa itse valita, onko oma pelihahmo tyttö vai poika, mutta se ei vaikuta pelin tarinaan ollenkaan. Toisin kuin muilla mainitsemillani hahmoilla, tällä hahmolla ei ole minkäänlaista tausta tarinaa. Kaikilla aiemmin mainitsemillani hahmoilla on jonkinlainen taustatarina, mutta LGP:n pelattava hiljainen päähahmo on niin sanotusti blank slate, eli tyhjä taulu. Hahmolla on vain ja ainoastaan eri tunnetiloja kuvaavat ilmeet, muttei yhtään dialogia, eikä minkäänlaista persoonaa. Myöskään ulkopuolinen maailma ei juurikaan kommentoi pelaajan hahmoa, joten pelattavan hahmon persoonasta ei oikeastaan saa mitään irti. Tämä hahmo on ainoastaan sitä varten, että pelaaja voi projisoida itsensä sen kenkiin.

Haluan hiukan sukeltaa tässä postauksessa myös Undertalen Friskiin, ja Deltarunen Krisiin. Kumpikin näistä peleistä pistää pelaajan pohtimaan pelaajan ja pelihahmon suhdetta, erityisesti Deltarune. En aio avata sitä vesihanaa, joka on faniteoriat näistä peleistä, vaikkakin ne ovat erittäin mielenkiintoinen kaninkolo, johon tulen joku päivä palaamaan. Aloitetaan Undertalen Friskistä.

Pelaajille kerrotaan heti Undertalen alussa Friskin taustatarina todella pintapuolisesti. Hän putoaa koloon, ja löytää itsensä Undergroundista, eli alamaailmasta, joka on täynnä erilaisia hirviöitä. Hän on ainoa ihminen Undergroundissa, ja lähtee etsimään tietä ulos. Matkan aikana hän tapaa monia todella omalaatuisia ja mieleenpainuvia hahmoja. Tässä pelissä on periaatteessa kaksi eri tapaa pelata. Voit tappaa kaikki otukset tieltäsi, tai armahtaa ne. Nämä kaksi eri pelitapaa päättyvät kahteen aivan erilaiseen loppuun. Lisäksi se, miten pelaat, vaikuttaa erittäin vahvasti Friskin persoonaan ja siihen, miten häneen suhtaudutaan. Kun pelaa tappamatta ketään, Frisk saa elinikäisiä ystäviä, ja aivan mahtavan seikkailun, kun taas jos Frisk tappaa kaikki tieltään, tarina onkin todella kylmä, surullinen ja epätoivoinen. Tämä hahmo on siis kuin kolikko. Friskillä itsellään ei periaatteessa ole luonnetta, vaan hän toimii peilinä pelaajalle itselleen. Pelaajan päätökset määrittävät sen, kuka Frisk on paljon vahvemmin kuin muissa mainitsemissani peleissä. Toki esimerkiksi Personassa pelaaja voi tuoda pelattavaan hahmoon tiettyjä vivahde eroja valinnoillaan, mutta se, kuka Frisk on Undertalen lopussa on täysin pelaajan käsissä.

Deltarunen Kris on erittäin mielenkiintoinen tapaus. Pelaajan ja tämän hahmon suhde on saanut aikaiseksi tuhansia faniteorioita, sekä analyysivideoita Toby Foxin faneilta. Tästä hahmosta on kuitenkin helpointa sanoa, että hänellä on persoona pelaajan hallinnan ulkopuolella, koska Kris tekee pelin aikana omia päätöksiä. Deltarunen kummankin tähän asti julkaistun chapterin lopussa Kris tekee asioita, joihin pelaajalla itsellä ei ole valtaa vaikuttaa. Kuten Undertalessakin, Deltarunessakin on kaksi tapaa pelata: tapa tai armahda kaikki. Tällä kertaa nämä kaksi polkua eivät kuitenkaan johda kovin erilaisiin loppuihin. Näissä lopuissa on tietenkin eroja, mutta Kris on hahmona kuitenkin suuri mysteeri. Toby Fox on kirjoittanut tämän hahmon todella nerokkaasti. Pelaaja voi muiden hahmojen puheiden perusteella päätellä, että Kris on lapsi, jolla on ongelmia. Hän ikävöi todella vahvasti veljeään, joka on muuttanut pois kotoa opiskelujen perässä. Kris on todella ilkikurinen, ja tekeekin paljon jekkuja, mutta pelaaja ei vielä voi ainakaan kahden chapterin perusteella sanoa tästä hahmosta muuta. On selvää, että Krisillä on vahva tahto, ja todella mielenkiintoinen persoona, mutta tämä peli kyseenalaistaa nerokkaasti sen, mikä on osa Krisin omaa persoonaa, ja mikä on pelaajan valintaa. 

Hiljaiset protagonistit todistavat sen, ettei hahmo aina tarvitse sanoja ilmaistakseen persoonallisuutensa ja luonteensa. Minusta hahmot, joita käsittelin tässä postauksessa ovat Pokémonin päähenkilöä lukuunottamatta ehkä kaikista persoonallisimpia pelihahmoja, joihin olen törmännyt itse pelaamissani peleissä. Se, kun pelintekijät rajoittavat hahmolta pois käytöstä kaiken dialogin ja puheen, on saanut nämä erittäin taitavat käsikirjoittajat, animoijat, ja muut hahmoa luomassa olleet tahot, keksimään erittäin hienoja tapoja tuoda esiin kyseisten hahmojen tarinat ja persoonat ilman sanoja. Siksi pidänkin näistä hahmoista erittäin paljon.

Tympeät tytöt opettaa ja ottaa kantaa luovasti

Tympeät tytöt on ensimmäinen sarjakuva, jota käsittelen blogissani. Olen lukenut monia sarjakuvia, ja tämä on kyllä todellakin yksi mieleenpainuvimmista sarjakuvista, joita olen ikinä lukenut. Tympeät tytöt Aikuistumisriittejä on Riina Tanskasen 2021 elokuussa julkaistu esikoisteos, jossa päästään näkemään samanlaisia upeita ja ajatuksiaherättäviä piirroksia kuin hänen Instagram tililläänkin. Luettuani tämän sarjakuvan ja käytyäni Helsingissä hänen taidenäyttelyssään, minun oli pakko päästä puhumaan tästä huikeasta taiteilijasta.

Tämä sarjakuva sisältää yhdeksän eri tarinaa, jotka käsittelevät erilaisia ongelmia, joita erityisesti naiset joutuvat kokemaan yhteiskunnassa. Naiseksi kasvaminen, sisäistetty naisviha, ulkonäkö paineet, patriarkaatti, girl power ja sen ongelmat, seksuaalisuus ja kehollisuus, naisiin kohdistuvat odotukset, sekä se, millaista on olla "kiltti" tyttö ovat asioita, joita tässä sarjakuvassa käsitellään humoristisella ja jokseenkin hiukan sarkastisella otteella. Tympeissä tytöissä ei ole yhtä selkeää kaavaa seuraavaa juonta, vaan erilaisia yhteiskunnan ongelmakohtia käsitellään erilaisten värikkäiden hahmojen kautta. Näitä hahmoja riittääkin tässä sarjakuvassa joka suuntaan. Löytyy tolkun ihminen, patriarkaatti, Raili, tai toiselta nimeltään sisäistetty naisviha, sekä oma suosikkini: pimppienkeli. Nämä hahmot toimivat kärjistettyinä esimerkkeinä oikean elämän eri tilanteista, ja onnistuvat herättämään lukijassa monenlaisia ajatuksia. 

Tanskasen sarjakuva on loistava esimerkki feministisestä sarjakuvasta. Sitä lukiessa sai itkunauraa tietämättä itkikö enemmän vai nauroiko. Tanskanen osaa kärjistää asioita juuri oikealla tavalla, mutta pysyä silti aitona ja nostamaan pöydälle oikeita ongelmia. Tympeät tytöt on täynnä asioita, joihin olen itsekin naisena törmännyt niin omassa elämässäni kuin myös kuullut muiden naisten kokemuksia samoista asioista. Tätä lukiessani opin myös erittäin paljon uusia asioita feminismistä, koska Tanskanen oli osannut todella hienosti hivuttaa "tarinan" sekaan myös oikeaa faktatietoa ja tutkimuksia. Kyseessä ei siis ole vain "äärifeministinen" teos, vaan aito feministinen taideteos. 

Se, mikä tässä teoksessa herättää ensimmäisenä huomion on tietenkin Tanskasen todella omaperäinen tyyli. Jokainen sivu on täynnä värejä, ja jokainen hahmo on todella omalaatuinen. Pidin todella paljon siitä, että koko kirjan sisältö näytti käsinpiirretyltä tekstejä myöten. Jokaisen puhekuplan sisältö näyttää käsin kirjoitetulta, mikä tuo tähän kirjaan paljon persoonallisuutta. Siitä huomaa, että Tanskanen on nähnyt paljon vaivaa tämän kirjan eteen ja halunnut tehdä siitä omanlaisensa. Hän ei kaunistele tai peittele taiteessaan mitään. Tanskanen piirtää rohkeasti pimppienkelin piereskelemässä, sanoo asiat niin kuin ne ovat, käyttää rohkeasti kieltä, eikä jätä tulkinnan varaan mitään muuta kuin oman suhtautumisen näihin eri asioihin. Minusta oli myös upeaa bongata kuvien joukosta useita referenssejä itselleni rakkaaseen mediaan niin lapsuudesta kuin teini-iästä. Itselleni referensseistä jäi päällimmäiseksi mieleen Winx club, Tehotytöt, Mean girls ja erityisesti Heathers musikaali. Nämä olivat vain pieniä kuvallisia referenssejä, mutta minusta on aina hauska etsiskellä tällaisia referenssejä muihin medioihin.

Tämä kirja herätti erittäin paljon ajatuksia naiseudesta ja naisena elämisestä. Toinen asia mistä pidin tässä teoksessa oli se, miten Tanskanen käytti vanhoja taruja ja myyttejä esimerkkeinä, ja katsoi niitä feministisen suurennuslasin läpi. Esimerkiksi kreikkalaisesta mytologiasta tutun Medeian tarina kerrotaan tällä tavalla. Tanskasen tapa kertoa Medeian ja muutaman muun mytologisen ja uskonnollisen hahmon tarina omin sanoin feministisestä ja nykyaikaisesta näkökulmasta oli mielestäni luova idea. Hän onnistui korostamaan niiden avulla niitä pointteja, joita yritti jokaisessa luvussa tehdä. 

Vaikka Tympeät tytöt käsitteleekin vakavia aiheita ja oikeita ongelmia, Tanskanen on osannut höystää tätä kaikkea terveellä sarkasmilla. Moni teoksessa käsitelty aihe on todella raskas, mutta seassa oli mielestäni juuri oikea määrä loppukevennyksiä, jotka eivät kuitenkaan tehneet pilkkaa aiheesta. Nämä loppukevennykset oikeastaan vain korostivat sitä, kuinka naurettavia ja typeriä tietyt asenteet yhteiskunnassa ovat. Tympeiden tyttöjen yhteiskunta kritiikki osuu naulan kantaan, ja onnistuu myös samalla tekemään oppimisesta hauskaa. 

Kuten jo aiemmin totesin, tämä kirja opetti minulle paljon uutta. Tiedän feminismistä jonkin verran, mutta tämä kirja innosti minut oppimaan lisää. Tympeät tytöt Aikuistumisriittejä toimii minusta todella mahtavana tapana aloittaa feminismiin tutustuminen, jos aihe kiinnostaa. Tanskanen onkin yyhdistänyt tähän kirjaan omia kokemuksiaan, sekä muuta feminististä kirjallisuutta. Hän on listannut käyttämänsä lähteet kirjan loppuun, jotta lukija voisi itsekin tutustua niihin halutessaan. Suosittelen tätä sarjakuvaa oikeastaan kaikille, en vain niille, jotka ovat kiinnostuneita feminismistä. Sarjakuva käsittelee erittäin tärkeitä aiheita, joista kaikilla olisi varmasti paljon opittavaa. Tämän teoksen tarkoitus on mielestäni saada lukija reflektoimaan omia asenteitaan, ja pohtimaan, miten voisi omilla toimillaan viedä yhteiskuntaa ja sen asenteita parempaan suuntaan. 

Tympeät tytöt nousi heti yhdeksi suosikkisarjakuvistani. Tanskanen on erittäin lahjakas niin piirtämään kuin käsittelemään tärkeitä aiheita lukijan mukaansatempaavalla tavalla. Tätä lukiessa ei tullut missään vaiheessa tylsää, päinvastoin. Vaikka suoranaista jatkuvaa tarinaa ei ollutkaan, pienet tarinan muruset ja hauskat, mutta aidot hahmot, sekä eri käsitteiden personifikaatiot luovat aivan mahtavan kokonaisuuden. Tätä ei todellakaan kannata jättää välistä. Kaikessa absurdiudessaan ja kärjistetyissä tilanteissaan, Tympeät tytöt on erittäin aito teos. Se onnistuu peilaamaan oikean maailman ongelmia erittäin hienolla tavalla ja puhututtamaan lukijaa alusta loppuun saakka. 

Jos et saanut Tympeistä tytöistä tarpeeksesi, suosittelen lämpimästi tsekkaamaan Tanskasen Instagram tilin, jossa hän jakaa taidettaan ja mielipiteitään. Aikuistumisriittejä onkin pieni osa hänen tilistään kirjan muodossa, joten jos pidit Tympeistä tytöistä, Tanskasen Instagram kannattaa ottaa seurantaan. 

Lukea vaiko kuunnella? Kirjat vs äänikirjat

Olen viime vuosina rakastunut lukemiseen uudestaan. Lapsena minulla oli tapana lukea todella paljon, mutta yläasteella ja lukiossa lukuintoni hiipui, ja lähestulkoon sammui. En lukenut noina vuosina mitään muuta kuin koulun puolesta pakollisia kirjoja, joten lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta. Kun kuitenkin valitsin yliopistossa sivuaineekseni kotimaisen kirjallisuuden, rakastuin lukemiseen jälleen kerran. Kirjastosta tarttui mukaan kirja, jos toinenkin, ja tutustuminen Suomen kirjallisuushistoriaan auttoi luomaan aivan uudenlaisen arvostuksen kirjoja ja lukemista kohtaan. Puolessa välissä kotimaisen kirjallisuuden opintojani, veljeni ja minä aloitimme BookBeat tilauksen yhdessä. Tämä kyseinen tilaus räjäytti lukuintoni lopullisesti, ja sai nopeutettua kirjojen lukutahtiani isolla kädellä. 

Ei tule varmaan kenellekkään yllätyksenä, että nautin äänikirjojen kuuntelusta erittäin paljon. Lukeminen on nykyään yksi rakkaimmista harrastuksistani. Äänikirjat ovat todellakin myös auttaneet herättämään rakkauteni lukemiseen uudelle tasolle. Minulle tuli siis todellakin yllätyksenä, kun näin jossain netin keskustelupalstalla kommentin, jossa äänikirjoja halveksuttiin. Kyseinen kommentoija ei pitänyt äänikirjojen kuuntelemista oikeana lukemisena. Tänään ajattelin kuitenkin pohdiskella postauksessani äänikirjojen ja kirjojen lukemisen eroja. Kumpikin tapa lukea on aivan omanlaisensa kokemus, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että mielestäni kumpikin on yhtä lailla lukemista.

Aloitetaan äänikirjoista. Ei kun vain kuulokkeet korviin, pari klikkausta, ja voilà! Pääset kuuntelemaan mitä tahansa kirjaa siitä äänikirja palvelusta, jonka olet valinnut. Toki myös Youtubesta löytyy jonkin verran äänikirjoja, mutta lähinnä muilla kielillä kuin suomeksi. Pidän äänikirjoista siksi, että niitä voi kuunnella missä tahansa, kunhan kännykässä vain riittää akkua. Itse kuuntelen kirjoja työmatkoilla, kauppareissuilla, ja esimerkiksi siivotessa. Kirjan kuunteleminen on näin todella kätevää, koska samalla voi tehdä jotain muuta. Lisäksi se on loistavaa viihdykettä juna- tai bussimatkoille. Äänikirjat ovat huikea tapa ylläpitää omaa lukuharrastusta, etenkin jos on kiireinen ihminen.

Toinen syy lukea äänikirjoja on se, ettei se vaadi itseltä kovin paljoa vaivaa. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin kuuntelemiseen. Väsyneenä vanhan aikainen lukeminen saattaa tuntua hiukan

uuvuttavalta, joten äänikirja auttaa tässäkin tapauksessa. Pidän juurikin kirjojen kuuntelemisesta myös siksi, että jotkut lukijat eläytyvät hahmojen repliikkeihin, vaikka eivät toki kaikki. Esimerkiksi Emmi Liia-Sjöholmin uusin kirja Virtahevot oli huikea kokemus juuri äänikirjana. Virtahevot on dialogiromaani, eli se on kokonaan pelkkää dialogia. Tämä huikea teos ei todellakaan ole yhtä huikea kokemus pelkkänä kirjana, vaikka sisältö onkin erittäin ajatuksiaherättävää. Tämä johtuu siitä, että sen lukijoina toimivat erittäin lahjakkaat näytttelijät Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki. He esittävät kirjan Toukoa ja Eevistä, jotka vain juttelevat keskenään. Välillä tätä kuunnellessa oikeasti unohti kuuntelevansa kirjaa, koska dialogi tuntui niin aidolta, ja Viitala sekä Niittymäki osasivat eläytyä rooleihinsa niin aidon tuntuisesti. Toinen esimerkki kirjasta, joka ei tunnu samalta kirjana kuin äänikirjana, on Martta Kaukosen Terapiassa. Kyseisessä kirjassa on monta eri kertojaa, ja äänikirjassa jokaisella hahmolla on oma lukijansa. Olen lukenut tämän kirjan niin kirjana kuin äänikirjana, ja pidin äänikirjasta enemmän, vaikka myös kirjana tämä on aivan vertahyytävä kokemus.

Äänikirjoilla on toki myös huonoja puolia. Nämä huonot puolet eivät kosketa kuuntelukokemuksiani, mutta silti itsekin kirjailijan urasta haaveilevana ihmisenä, tämä kyseinen asia herättää kyllä ajatuksia. Se palkkio, jonka kirjailijat saavat äänikirjoista on todella pieni. MTV uutiset artikkelin mukaan kirjailija saa jokaisesta kovakantisesta kirjasta noin kolme euroa, kun taas yhdestä äänikirjasta vain 67 senttiä. Suurena äänikirjojen kuluttajana olen itse tehnyt niin, että olen aina silloin tällöin päätynyt ostamaan itselleni fyysisen kopion kirjoista, joista pidin erityisesti.

Jatketaanpa sitten kirjoihin. Ja puhun nyt erityisesti fyysisistä kirjoista, joissa pääsee itse kääntämään sivua. Kyllä, minä olen juuri se kliseinen ihminen, joka sateen tullen keittää itselleen kupin teetä, nappaa kirjan käteensä, ja istuu sängylle tai sohvalle lukemaan. Onko mitään parempaa kuin sateella lukeminen? En keksi kovinkaan montaa asiaa, jotka vetäisivät vertoja sille rauhalliselle tunnelmalle, jonka sateen aikana lukeminen luo. Fyysisen kirjan lukeminen on rauhoittavaa, koska voi vain ottaa mukavan asennon ja sulkea kaiken pois ympäriltään. Kirjan lukeminen vanhan aikaiseen tyyliin tuo minulle nykyään melkein saman tyylisen tunteen kuin jonkin sarjan katsominen. Se vaatii oman aikansa ja paikkansa, koska se vaatii tietenkin enemmän keskittymistä. Se keskittymisen määrä, jota vanhan aikainen lukeminen vaatii, tuntuu toisaalta myös palkitsevammalta. Se, kun pääsee sivun loppuun ja saa kääntää sivua, tuntuu aina yhtä hyvältä. Lisäksi siinä saa määrätä oman tahdin paremmin kuin äänikirjoja kuunnellessa. 

En osaa selittää sitä, mutta siinä vain on sitä jotain, kun saa lisätä jonkun omista suosikkikirjoistaan omaan kirjahyllyyn komeilemaan. Sieltä sen voi myös ottaa uudelleen luettavaksi milloin vain, jos siltä tuntuu. Omistan hyvän määrän kirjoja, ja kirjahyllyni onkin ehkä päivittämisen tarpeessa, koska se alkaa olla aika täynnä. Tästä pääsemmekin kuitenkin seuraavaan pointtiini: lukeminen voi harrastuksena olla melko kallis. Kirjat, erityisesti kovakantiset, eivät ole halpoja. BookBeat on todellakin hyvä palvelu, koska sieltä voi kuunnella kirjoja, sekä lukea e-kirjoja suhteellisen halvalla. Toki kirjasto on täysin ilmainen vaihtoehto, jos haluaa pitää lukemisen täysin ilmaisena harrastuksena. Minä olenkin aika aktiivinen kirjastossa ramppaaja, ja kirjasto onkin toinen suuri apu, joka on auttanut minua säästämään huimasti rahaa lukuharrastukseni ylläpidossa. 

Lukeminen missä tahansa muodossa on aivan yhtä ihanaa. Pidän siitä, että meillä on nykyään näin monia eri tapoja kokea taitavien kirjailijoiden tarinoita missä tahansa. Etenkin äänikirjat ovat varmasti auttaneet monia herättelemään oman lukuinnon viime vuosina takaisin korkeuksiin. Äänikirjoista puuttuu kuitenkin se visuaalinen puoli, jonka voi kokea vain kirjassa. Tällaista visuaalisuutta on esimerkiksi Johannes Ekholmin Rakkaus niinku:ssa ja Steven Hallin Haitekstissä. Kuten Emmi Liia-Sjöholmin Virtahepo toimii mielestäni parhaiten äänikirjana, mainitsemani Hallin ja Ekholmin kirjat taas menettäisivät erittäin paljon, jos ne olisivat vain äänikirjoja. Niinpä mielestäni nämä molemmat lukutavat ovat todella arvokkaita, ja kumpikin on antanut minulle lukuisia lukuelämyksiä.

Mitä itse olet mieltä? Pidätkö enemmän äänikirjojen kuuntelusta vai vanhan aikasesti fyysisten kirjojen lukemisesta?