Let's go Pikachu, ensikosketukseni Pokémonin maailmaan

Viime vuoden lopussa olin onnekas, ja voitin eräästä arvonnasta itselleni vapaavalintaisen Nintendo Switch pelin. Olin tuossa vaiheessa jo pidempään katsellut Pokémonia sillä silmällä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta Pokémonista, lukuun ottamatta muutamaa satunnaista Pokémon animen jaksoa, jonka näin lapsena telkkarista. Pokémon peleihin en ollut koskenut ollenkaan. Tämä on todella suosittu ja rakastettu sarja, joten luonnollisesti minua kiinnosti tietää miksi nämä suloiset toistensa kanssa taistelevat pikku monsterit saivat kaikki rakastumaan niihin. Pokémon sarjassa on kuitenkin niin paljon pelejä ja kausia, että aluksi minun ei tehnyt edes mieli aloittaa. Voitettuani kuitenkin arvonnan, päätin, että halusin tutustua Pokémon peleihin. Valitsin siis voitto pelikseni Pokémon Let's go Pikachun. 

Pokémon Let's go Pikachu, tai lyhyesti LGP, on ensimmäinen Pokémon peli, jota olen ikinä pelannut. Se on Switchille tehty HD-remake klassisesta Pokémonista, ja siksi myös hyvä aloituspiste niille, jotka haluavat päästä tutustumaan Pokémonin suureen maailmaan. Se julkaistiin vuonna 2018, jonka jälkeen Switchille on julkaistu myös muutama muu Pokémon peli. 

Aloitin tämän pelin pelaamisen heti, kun se tuli postista, enkä saanut laskettua ohjainta alas. Tämä peli alkaa siitä, kun pelaaja herää omasta kodistaan, ja lähtee suurelle matkalle. Hän nappaa ensimmäisen Pokémoninsta, tapaa parhaan ystävänsä ja kilpailijansa, ja alkaa sitten kulkea kaupungista kaupunkiin samalla napaten mukaansa uusia Pokémoneja ja pikkuhiljaa saaden tietää enemmän ja enemmän näistä suloisista monstereista. Lisäksi pelaaja törmää matkansa aikana muihin Pokémon kouluttajiin, sekä Team Rocketin jäseniin, jotka koettavat hidastaa pelaajaa.

Kuten blogini teemastakin jo huomaa, tarinat ovat minulle erittäin tärkeitä. Tässä pelissä on toki tarina, mutta pääpaino on kuitenkin itse pelaamisessa. Tarina on todella yksinkertainen: pelaajan on päihitettävä Pokémon salien leaderit Misty, Brock, Luutnantti Surge, Erika, Koga, Sabrina, Blaine, ja Giovanni. He toimivat jokaisen kaupungin boss tappeluna, eli pelaajan pitää voittaa heidän Pokémoninsa omillaan. Tappelumekaniikka on tässä pelissä todella hyvin luotu. Se on koukuttava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Siitä riittää hupia kaikenlaisille pelaajille: niille, jotka tykkäävät strategioinnista, sekä niille, jotka vain haluavat antaa toisille Pokémoneille turpasaunan. Näiden leadereiden voittaminen on todella palkitsevaa, koska pelaaja saa jokaiselta heistä kunniamerkin. Kun kaikki kahdeksan kunniamerkkiä, eli badgea, on kasassa, pelaaja pääsee viimeiseen boss tappeluun, joka onkin bossrush, eli tapellaan montaa bossia vastaan peräkkäin. 

Kaupunkien välillä on polkuja, joita pitkin pelaajan on mentävä edetäkseen pelissä. Näiltä poluilta pelaaja voi napata itselleen uusia Pokémoneja, ja taistella muiden Pokémon kouluttajien Pokémoneja vastaan. Myös tämä osa pelistä on todella hauska. Siinä pääsin näkemään kaikenlaisia Pokémoneja, ja tietenkin minun tavoitteenani oli napata mahdollisimman suuri osa pelin sisältämistä Pokémoneista. Nappaustekniikka on yksinkertainen, muttei kuitenkaan varma. Se, saako pelaaja tietyn Pokémonin napattua on yhdistelmä taitoa ja arpapeliä, mikä tekeekin siitä juuri niin koukuttavaa.

Kokonaisuudessaan se, mikä tästä pelistä jää parhaiten mieleen, on itse peli. Toki sen tarinakin oli hauska, mutta se ei tuntunut missään vaiheessa olevan tämän pelin keskiössä. Keskiössä on hauskan pito, ja Pokémonien nappaaminen, kouluttaminen, ja niiden kanssa taisteleminen. Päätarina on todella yksinkertainen, mutta se, missä LGP:n tarina loistaa, on sivutarinat. Jokaisessa kaupungissa, sekä kaupunkien välillä on muita hahmoja, joiden kanssa voi jutella. Nämä hahmot kertovat omia näkemyksiään Pokémoneista, osa tutkii Pokémoneja tieteellisesti, ja siksi tämän pelin maailma tuntuukin niin eläväiseltä. Siellä on hahmoja, joilla on mielipiteitä joka lähtöön, ja jokaisella on omat motivaationsa ja tapansa kouluttaa Pokémoneja. Mieleeni jäi erityisesti Marowak Pokémonin sivutarina, jossa pelaajan oli autettava pientä otusta löytämään äitinsä. Se oli minusta yksi tämän pelin parhaista sivutarinoista. Lisäksi jokaisen taistelun jälkeen, hävinnyt vastapuoli sanoi aina jotakin ilmaistaakseen tappionsa. Osa näistä letkautuksista oli todella hauskoja.

Pidin myös todella paljon itse Pokémoneista. Niistä jokainen on todella uniikki ja persoonallinen. Nuorempana olin muutaman suuren Pokémon fanin kanssa samoissa porukoissa, ja ihmettelin valtavasti sitä, miten he kykenivät muistamaan niin monia Pokémoneja ulkoa. Pelattuani tämän, en enää yhtään ihmettele asiaa. Kun yrittää napata Onyxin tai Clefairyn omaan Pokédexiinsä yhtä monta kertaa kuin minä, ne tulevat jopa surullisen tutuiksi. Lisäksi pelissä voi antaa omille suosikki Pokémoneilleen oman nimen. Sanotaanpa vaikka niin, että tämä kyseinen mekaniikka antoi minulle paljon viihdykettä. Myös se, että sain valita omalle startteri Pikachulleni asun, oli todella ihanaa. Minun Pikachuni, jonka nimesin Pikaboiksi, olikin todella suloinen erilaisissa asuissa.

Suosittelen tätä peliä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita tutustumaan Pokémoniin, mutta eivät tiedä mistä aloittaa. Minusta tämä oli todella oiva paikka aloittaa Pokémon sarja, koska koko Pokémon maailma esitellään pelaajalle todella hienosti. Et tarvitse aiempaa tietämystä Pokémonista pelataksesi tätä peliä. Lisäksi, jos kaipaat jotain kevyttä aivot narikkaan pelattavaa, tämä on täydellinen juuri siihen. Peliä ei ole kovin vaikeaa läpäistä, ja sen värikäs maailma on todella kaunis ja rentouttava. Pidin myös pelin musiikeista, jotka luovat todellakin rennon peli-illan tunnelman. Tämä oli kaikin puolin hauska kokemus, vaikka pelimekaniikka saattaakin tuntua hiukan itseään toistavalta, jos tätä koittaa pelata yhdeltä istumalta.

Mitä itse pidit Let's go Pikachusta tai Eeveesta? Mikä on sinun lempi Pokémon pelisi? Mitä muita Pokémon pelejä suosittelisit?

Aliarvostettu kirjailija Alice Oseman

Nuortenkirjallisuus, tai englanniksi YA novels (young adult novels), on todella aliarvostettu genre. Toki, monissa nuorten kirjoissa on paljon kliseitä, ja niiden juonet ovat usein hyvinkin arvattavia. Tämä fakta on saanut minut vieraantumaan tästä kirjallisuusgenrestä pitkäksi aikaa, kunnes aloin lukea erään nuoren naisen tähän genreen kuuluvia romaaneja.

Alice Oseman on 1994 syntynyt kirjailija Englannista, joka sai ensimmäisen kirjansa julkaistua vuonna 2014 ollessaan 17-vuotias. Hän on kirjoittanut neljä kirjaa, ja kirjoittaa yhä webcomicciaan nimeltä Heartstopper. Tässä postauksessa haluan puhua erityisesti hänen kirjoistaan Radio silence (2016), I was born for this (2018), ja Loveless (2020), ja siitä, miksi ne ovat aivan mahtavia nuorten kirjoja, jotka todellakin ansaitsevat enemmän arvostusta. 

Lyhyet juonikuvaukset

Radio silence oli Osemanin toinen romaani. Se kertoo nuoresta Frances Janvierista, joka on Universe city nimisen podcastin suurin fani. Hän on myös ylisuorittaja, jonka koko elämä on rakentunut opiskelujen ympärille. Hän menestyy koulussa, ja tavoitteleekin paikkaa hyvässä yliopistossa. Eräissä juhlissa hän kuitenkin tapaa Radio silencen, joka on Universe cityn luojan salanimi. Hänelle paljastuu, että hänen suurin idolinsa onkin hänen entisen ihastuksensa kaksosveli Aled Last. Heidän välilleen syntyy todella kaunis ja syvä ystävyys, kun he tutustuvat toisiinsa yhä paremmin.

Osemanin kolmas romaani, I was born for this, kertoo Fereshteh Rahimista, joka tunnetaan kirjassa paremmin lempinimellä Angel. Hän on The Ark nimisen poikabändin suuri fani, ja tarinan toinen kertoja, Jimmy Kaga-Ricci onkin yksi tämän bändin jäsenistä. Tarina alkaa siitä, kun Angel on menossa tapaamaan internet ystäväänsä Juliettia, joka on myös The Arkin fani. He ovat suunnitelleet menevänsä yhdessä katsomaan bändin konserttia, mutta kyseisen konsertin ympärillä tapahtuukin paljon kaikkea muuta niin Angelin kuin The Arkinkin puolella.

Loveless, Osemanin uusin romaani, onkin tälle kirjailijalle hiukan henkilökohtaisempi. Hän on ottanut siihen inspiraatiota omista kokemuksistaan yliopistossa. Sen päähenkilönä on 18-vuotias Georgia, rakkauden suurin fani. Hän lukee paljon fanifiktiota, kirjoittaa sitä itsekin, shippaa hahmoja keskenään, ja tietää sitä sun tätä rakkaudesta. Yliopistossa hän alkaa yrittää etsiä itselleen parisuhdetta, mutta jostakin syystä häntä ei kuitenkaan onnista poikien, eikä tyttöjen kanssa.

Miksi juuri Oseman?

Kaikki Osemanin teokset ovat aliarvostettuja taideteoksia, vaikka lähes kaikki hänen kirjansa ovatkin voittaneet palkintoja. Minua harmittaa, ettei näitä kirjoja ole juurikaan käännetty muille kielille, jotta myös ne, joiden englanti ei ole kovin vahva voisivat nauttia niistä. 

Mikä tekee näistä kirjoista niin mahtavia? Tähän on monta vastausta. Tästä eteenpäin tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, joten suosittelen lämpimästi tässä välissä lukaisemaan nämä kirjat, ja palaamaan sitten takaisin.

Itsensä löytämisen tie

Aivan ensiksi on mainittava representaatio. Jokaisessa Osemanin tarinassa on ollut vahvasti mukana LGBT+ teemoja, sekä eri uskontoihin, että etnisiin ryhmiin kuuluvia hahmoja. Oseman osaa rakentaa todella uskottavia ja luonnollisia hahmoja. Yksikään hahmo ei jää pelkäksi stereotypiaksi, koska Oseman kirjoittaa heistä jokaisen täydellä sydämellä. Radio silencen kumpikin keskiössä oleva päähenkilö on osana LGBT:tä, I was born for this kirjan poikabändin jäsenet ovat kaikki eri taustoista, ja yksi heistä on transpoika, ja Lovelessin Georgia tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa aromanttinen aseksuaali. Kaikkia näistä hahmoista kohdellaan jokaisessa kirjassa kuin ihmisiä. Radio silence ja I was born for this kirjojen juoniin päähenkilöiden suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, etninen tausta, tai uskonnollinen vakaumus ei vaikuta yhtään. Ne ovat kaikki vain osa kyseisiä hahmoja. 

Kaikissa näissä kirjoissa toistuu kuitenkin yksi nuortenkirjallisuudelle tyypillinen teema: itsensä etsiminen, ja löytäminen. Oseman on lähestynyt tätä teemaa todella monesta näkökulmasta todella taitavasti. Itsensä löytäminen ei ole helppoa kenellekään. Radio silencen kohokohtia on minun mielestäni se, kun kumpikin päähenkilö tajuaa, ettei yliopisto elämä ole heidän juttunsa, vaikka kumpikin on omistanut lähestulkoon koko elämänsä sille, että pääsisivät yliopistoon. I was born for this taas käsittelee erityisesti fandomeita. Oseman on selkeästi itsekin ollut osana monia fandomeita, koska tämän kirjan The Ark fandomi on selkeästi saanut inspiraatiota esimerkiksi One Directionin ja BTS:n fandomeista. Tarinassa paneudutaan todella syvälle fanitytön psykologiaan, mutta päästään näkemään myös fanituksen kohteen näkökulma asiasta. Erityisesti Jimmy Kaga-Riccin näkökulma oli minusta todella mielenkiintoinen, koska monesti fanitytöt unohtavat sen, että heidän ihailunsa kohteetkin ovat vain ihmisiä. Minua kosketti myös se, kun lopussa Angel tajusi syyn sille, miksi piti The Ark bändistä niin kovasti. Hän oli omistanut elämänsä poikabändille, koska ei oikein tiennyt itse kuka oli. Hänen matkansa itsensä löytämiseen ja itsensä rakastamiseen alkaa vasta kirjan lopussa, ja tämä on jotain, mihin monet suuret fanit voivat samaistua. 

Ainoa tarina, jossa suuntautuminen oli yksi tärkeä osa tarinaa, oli Loveless. Olen nähnyt mediassa monia tarinoita, joissa joku hahmo tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa homo. En ole vielä kuitenkaan nähnyt yhtäkään tarinaa, jossa aseksuaaliksi paljastuva hahmo olisi tarinan keskiössä. Päähenkilö Georgia saa samanlaisen käsittelyn kuin kaikki muutkin Osemanin hahmot: sydämellisen ja ymmärtäväisen. Tätä tarinaa lukiessa oli selvää, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti. Georgian matka itsensä löytämiseen on todella samaistuttava monelle, joka ei koe seksuaalisuutta samalla tavalla kuin suuri osa maailman ihmisistä. Rakastan Osemanin tyyliä rakentaa hahmoja. Minusta tämä tarina on erittäin opettavainen, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat ymmärtää ihmisten erilaisuutta.

Nämä kirjat ovat kaikki todella lähellä sydäntäni, koska niihin kaikkiin on todella helppo samaistua. Oseman sitoo tarinoihinsa mukaan paljon asioita oikeasta elämästä, joita omassa elämässänikin olen kokenut. Etenkin kaikkien päähenkilöiden fanityttöilyt saivat oloni todella nostalgisiksi. Olen itsekin ollut osana monia fandomeita, joten minun oli helppoa tunnistaa monia näistä eri fanityttö hetkistä ja fanityttö tyypeistä.

Pidin näissä kirjoissa myös siitä, miten Oseman rakensi hahmojen välisiä suhteita. Kuten kaikki muukin, nämä suhteet tuntuivat realistisilta, vaikkakin toki joissakin kohdissa kliseisiltä ja melodramaattisilta. Nämä kliseet tuntuivat näissä tarinoissa kuitenkin luonnollisilta, eivätkä minusta rikkoneet tarinan illuusiota. Ne toimivat tarinoissa todella hyvin, koska Oseman osasi kuitenkin tehdä jokaisesta draamasta uskottavan, jopa samaistuttavan. Hahmojen välisiä kemioita oli todella hauska seurata, eikä minulla ollut yhtäkään tylsää hetkeä näiden kirjojen parissa.

Aliarvostettu kirjailija

Kaiken kaikkiaan Alice Osemanin kirjat ovat erittäin aliarvostettuja. Olen todella iloinen, että löysin tämän kirjailijan, koska hän on nostanut nuortenkirjallisuuden tasoa huimasti. Minusta hänen kirjansa sopivat kaikille, etenkin niille, jotka ovat koskaan olleet osana fanikulttuuria. Näistä kirjoista voi oppia todella paljon, ja saada kaupan päälle vielä todella sydämellisiä tarinoita ja upeita lukukokemuksia. Lisäksi kaikki hänen kirjojensa kannet ovat hänen itse piirtämiään, mikä on minusta erittäin upeaa.

Kaikki Osemanin kirjat löytyvät BookBeatista, joten niitä ei todellakaan kannata missata. Osemanin opastuksella olen myös antanut uuden mahdollisuuden nuorten kirjallisuudelle. Oletko itse lukenut Alice Osemanin kirjoja? Mikä on suosikkisi? 

Sly Cooper ja tarinan kerronta pelimekaniikoilla

Sly trilogialla on juhlavuosi. Pelisarjan ensimmäinen peli julkaistiin vuonna 2002, joten tänävuonna tämä minulle, ja monelle muullekin niin rakas sarja täyttää 20 vuotta. Sly Cooper pelisarja on jotakin todella erityistä. Sen tarina, hahmot, musiikit ja niiden muodostama kokonaisuus on jäänyt monien mieliin. Tarina on suoralinjainen, ja se johtaa joka pelissä yhteen ja samaan loppuun. Kun on kerran pelannut Sly sarjan 100% läpi, sillä ei periaatteessa ole enää mitään uutta tarjottavaa, mutta silti sen pariin on aina yhtä ihanaa palata ja pelata se läpi uudestaan.

Edellisellä pelikerrallani päätin kuitenkin kiinnittää tarinassa huomioni johonkin, mihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota: siihen, miten Sly Cooperin tarinaa kerrotaan pelimekaniikoilla. Tämän pelisarjan tarina on yksi kaikkien aikojen suosikkitarinoistani. Voisin siksi kommentoida sitä vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta tässä postauksessa haluan keskittyä siihen, miten pelimekaniikat voivat olla yksi tarinan kerronnan osista.

Sly Cooper and the Thievius Raccoonus

Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly the Raccoon, tai Sly Cooper and the Thievius Raccoonus, pääsemme ensikertaa tutustumaan tähän kaikkien rakastamaan pesukarhuun, häneen ystäviinsä Bentleyyn ja Murrayyn, sekä heitä jahtaavaan poliisiin, Carmelita Montoya Foxiin. Tässä pelissä Sly on 18 vuotias, eli juuri ja juuri aikuinen. Tämä näkyy liikkeissä, joita Sly voi tehdä edetäkseen pelissä. Hän on itsevarma, janoaa toimintaa, ja on aina valmis taistelemaan. Hänellä ei ole kovinkaan paljoa kokemusta kentältä, vaikka onkin selvästi harjoitellut varasliikkeitään jo kauan. Slyn kokemattomuuden huomaa pelimekaniikoista puhuttaessa parhaiten siitä, että hän kuolee yhdestä, kahdesta, tai kolmesta vihollisen iskusta, riippuen siitä, kuinka monta hevosenkenkää hänellä on mukanaan. Tämä mekaniikka turhautti tietyissä tehtävissä, etenkin, kun pelasin tätä peliä lapsena, mutta koko trilogian tarinankerronnan kontekstissa osaan nykyään todellakin arvostaa tätä valintaa. Sly ei ole vielä yhtä kestävä kentällä kuin myöhemmissä peleissä. Lisäksi tämän pelin vartijat huomaavat Slyn paljon helpommin kuin seuraavien pelien vartijat, joten Slylla on toki myös hiiviskelyssä petrattavaa. 

Bentleykin saa tässä pelissä hiukan kehitystä, monista eniten pelin lopussa. Minun mielestäni hän kuitenkin saa tässä pelissä suhteellisen paljon kehitystä, kun peli sijoitetaan osaksi koko trilogiaa. Tässä ensimmäisessä pelissä Bentley toimii lähinnä ohjeen antajana ja tietojen kerääjänä turvallisen välimatkan päästä. Hänenkin nuoruutensa ja naiiviutensa on kuitenkin erityisen näkyvää tässä pelissä. Bentley toimii ryhmän aivoina ja suunnittelijana, mutta tässä pelissä hänen suunnitelmansa eivät vielä ole kovin pitkälle kehitettyjä. Sen huomaa siitä, että monessa kentässä Slyn on vain improvisoitava itselleen avaimet, joilla hän pääsee etenemään kentästä kenttään. Bentleyn suunnitelmat eivät ole yhtä pitkälle mietittyjä kuin myöhemmissä peleissä, mutta hän on kuitenkin selvästi ryhmän aivot jo tässä osassa. 

Murraysta ei tässä pelissä ole valitettavasti kovinkaan paljoa sanottavaa. Hän pääsee kentälle vain muutaman kerran, suurimmaksi osaksi joko Slyn pelastettavaksi, tai sitten ajamaan autolla kilpaa. Autolla ajo mekaniikka kertoo Murraysta vain sen, että hän on todella kiinnostunut autoista, ja että hän on loistava kuski. Tehtävät, joissa Slyn täytyy auttaa Murrayta selviytymään avaimen luo taas eivät auta luomaan Murraysta kuvaa porukan lihaksina. Toki, hänkin on tässä pelissä todennäköisesti suurinpiirtein saman ikäinen kuin Sly, joten on luonnollista, että hänkin on hiukan naiivi, kokematon, ja nämä uudet tilanteet jännittävät häntä.

Sly Cooper ja Konnakopla

Pelisarjan toinen osa, suosikki Sly pelini, on kehittänyt kaikkia hahmoja eteenpäin huimasti. Lisäksi tämän pelin tarinan aikana koko kopla kasvaa ihmisinä mielestäni kaikkein eniten. Konnakoplan tarinassa Sly on 20 vuotias, joten ensimmäisen pelin tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Kahdessa vuodessa koko porukka on ehtinyt kasvaa ja kehittyä paljon kokeneemmaksi rötöstelyssä. Kyseisten vuosien aikana he ovat tehneet pienempiä konnuuksia, ja selkeästi alkaneet löytää oman varasjoukkonsa identiteettiä. Heistä huomaa myös, että he ovat pohtineet paljon omia moraalejaan ja sitä, millaisia rikollisia he haluavat olla. 

Aivan ensiksi on mainittava se, että koko koplalla on nyt käytössä health bar, eli he pystyvät nyt ottamaan vihollisilta vastaan useamman iskun ennen kuin he kuolevat. Tämä on loistava kehitys, ja kertoo hahmoista sen, että he ovat treenanneet mahdollisia taistelu tilanteita varten ja jopa porukan fyysisesti heikoin jäsen Bentley kykenee selviämään muutamasta iskusta. Nyt myös Murray on paljon hyödyllisempi ja kokeneempi kentällä. Hän on treenannut todella paljon, ja tässä pelissä hän ansaitsee maineensa koplan lihaksina, kun isommatkin vartijat kuolevat vain kahdesta Murrayn iskusta. 

Tämän pelin keikoissa on paljon vaiheita ja suunnitelmallisuutta, mitä ensimmäisen pelin keikoissa ei ollut. Bentley on itsekin uskaltautunut kentälle yhä useammin ja useammin, joten hänen on myös itse paljon helpompi luoda suunnitelmia. Itse kentällä olleena, hän osaa suunnitella keikat paljon realistisemmin kuin aiemmin. Lisäksi hänen suhteensa Slyn ja Murrayn kanssa on syventynyt, joten hän tuntee omat ja koplansa vahvuudet paremmin. Esimerkkinä tästä on muunmuassa se, että pelin alussa Murray saa muutaman ampumiskeikan. Pelin loppupuolella Bentley antaa Murraylle enemmän ja enemmän vahvuutta ja tappelua vaativia tehtäviä sen sijaan, että Murray joutuisi itse räiskimään aseilla, jotka toimivat varmaan samoin kuin hänen vanha perunapyssynsä. Bentley itse taas alkaa ottamaan enemmän vastuuta erilaisista ampumiskeikoista. Tämä kertoo siitä, että Bentley löysi jälleen itseltään uuden vahvuuden. 

Minusta Slyn osiot saavuttavat tässä pelissä parhaiten hiiviskelypelin ytimen. Vaikka Slyn on välillä jäätävä taistelemaan, pelaajaa kuitenkin kannustetaan pysyttelemään varjoissa Slylla pelatessa. Hän on selkeästi oppinut paljon virheistään viime pelissä ja kasvanut aikuisemmaksi. Ensimmäisen pelin erikoisliikkeet eli tehosteet olivat hiukan sekalaisia. Tässä pelissä tehosteet (niin ostetut kuin kassakaapeista löydettävät) kuvaavat kuitenkin sitä, että Sly on oppinut käyttämään niitä hyödykseen paremmin. Tehosteita voi valita valikosta käyttöön R2, L1 ja L2 näppäimille, eli ei-passiivisia liikkeitä on saatavilla vain kolme saman aikaisesti. Tämä pätee kaikkiin hahmoihin. Pelaajan on siis suunniteltava tarkkaan, mitä niistä käyttää ja milloin (jos käyttää). Se kertoo kaikista hahmoista sen, että he ovat suunnitelmallisempia, ja tuntevat omatkin voimansa paremmin. 

Sly Cooper ja konnien kunnia

Trilogian viimeinen osa, Konnien kunnia, tuo Cooperin koplan tarinan päätökseen. Pääkolmikollamme ei ole tässä pelissä kovinkaan montaa muutosta pelimekaniikan saralla verrattuna Konnakoplaan. Tässä osassa on kuitenkin paljon uusia hahmoja, jotka tuovat itsessään mukanaan monia uusia mekaniikkoja. 

Yksi pääkolmikkoamme koskeva muutos tässä pelissä, joka kertoo mielestäni päähenkilöiden kasvusta, on keskustelumekaniikka. Sly, Bentley, sekä Murray saavat kaikki vähintään yhden keskustelun hoidettavaksi, jossa pitää suostutella, manipuloida, tai harhauttaa keskustelun toista osapuolta. Keskustelut on kirjoitettu niin, että vaikka valitsisi väärän vaihtoehdon aluksi, niin pian tulee kuitenkin pakostikin valittua oikea vaihtoehto. Cooperin jengi ei siis enää tyydy pelkästään varjossa toimimiseen, vaan käyttävät myös keskustelukykyjään saavuttaakseen tavoitteensa. Minusta erityisesti Bentleyn manipuloiva luonne, sekä itsetunnon nousu näkyvät hänen keskustelutehtävissään todella vahvasti. Hän menee ja koettaa provosoida ensimmäisestä pelistä tuttua Kovanaamaa, joka on pientä pyörätuolissa istuvaa Bentleyä monta kymmentä kertaa isompi. Tämä on todella suuri kehitys Bentleylle, joka istui koko ensimmäisen pelin ajan kauhuissaan Cooperin koplan pakussa piilossa, kun Sly hoiti kaiken työn. Kuka olisi uskonut, että heiveröisestä Bentleystä olisi joskus haastamaan kyseinen lihaskimppu tappeluun?

Konnien kunniassa loistaa koko koplan välinen yhteistyö. Toki Konnakoplassakin oli yhteistyökeikkoja, mutta Konnien kunnian yhteiskeikat ovat vielä paremmin kirjoitettuja, ja myös näiden tehtävien mekaniikat luovat pelaajalle nerokkaasti tunteen siitä, että tämä on oikeasti yhteistyötä. Monien yksi suosikkitehtävistä tässä pelissä onkin juuri tämän yhteistyöaspektin takia Limonadiraivo. Kyseisessä tehtävässä kopla osallistuu limonaadibaarissa limonaadinjuonti kilpailuun, joka päättyy kuitenkin baaritappeluun. Pelaaja pääsee pelaamaan jokaisella koplan jäsenellä ja hakkaamaan vartijoita, kunnes tason pääpomo tulee haastamaan koplan. Pomo on liian vahva, eikä Sly voi normaalisti vahingoittaa häntä. Slyn on siis johdatettava pomo vuorotellen Bentleyn ja Murrayn ansoihin, jotta voisi saada pomon voitettua. Tämä on yksi koko pelisarjan huippukohdista myös minulle.

Tarinallisesti minulla ei ole paljoa sanottavaa pelin sivuhahmojen pelimekaniikoista, koska heillä pääsee pelaamaan suhteellisen vähän. Toki nämä mekaniikat kuvastavat hyvin jokaisen hahmon persoonaa, mutta pelattavia hahmoja on niin paljon, etteivät kaikki ehdi kuitenkaan loistaa. 

Viimeisenä tästä pelistä on mainittava aivan upeat kohdat, joissa uudelleen luotiin ensimmäisen pelin taisteluita, mutta ne muokattiin sopiviksi Konnien kunnian tarinan kontekstiin. Molemmat esimerkkini ovat neljännessä jaksossa, jossa Bentley haluaa tuoda Pandakunkun, yhden Slyn isän murhaajista, mukaan koplaan isoa keikkaa varten. Sly on tätä vastaan, mutta Bentley saa suostuteltua hänet. Sitten pääsemmekin näkemään Sly 3 version Sly 1 Pandakunkun taistelusta. Se ei kuitenkaan ole vain Slyn ja Pandakunkun taistelu, vaan tässä käytetään taistelun sijaan aiemmin mainittua keskustelutekniikkaa. Sly puhuu järkeä Pandakunkulle, jolloin tämä tulee tajuihinsa ja suostuu neuvottelemaan koplan kanssa.

Toinen pelimekaniikka viittaus ensimmäiseen peliin tulee myöhemmin samassa kentässä, kun Murray löytää Cooperin koplan pakun ja koettaa tuoda sitä turvapaikkaan. Pandakunkku alkaa ampua ilotulitteillaan vartijoita, jotka koettavat estää Murrayta. Tämä on loistava kontrasti siihen, kuinka Slyn piti useamman kerran auttaa Murrayta ampumalla vartijoita ensimmäisessä pelissä. Pelaaja saa kuitenkin olla Murraysta todella ylpeä, koska enää häntä ei suojella raketein siksi, että hän vahingossa ja naiivisti olisi joutunut vaaraan yrittäessään olla kuin Sly. Tässä Murray on päättänyt saavuttaa päämääränsä, koska hän ei halua enää eroon pakusta, joten Pandakunkun on autettava häntä. Tämä mekaniikka osoittaa siis Murrayn hahmokehityksen todella hienosti.

Sly Cooper-pelisarja on lempipelisarjani, ja minun on vaikea uskoa, että vietämme jo sen 20. juhlavuotta. Olen upottanut tähän analyysiin paljon aikaa, koska mielestäni tämä, jos mikä, pelisarja todellakin ansaitsee sen. Lisäksi, minua kiinnostaa todella paljon erilaiset tarinan kerronnan muodot. Minusta Sly Cooper kertoo tarinaa upeasti niin monella eri tasolla, että siitä saisi irti useammankin postauksen. 

Mitä mieltä itse olet tämän pelin tarinasta? Millaista tarinan kerrontaa arvostat peleissä eniten?

Invincible, supersankareita oikeassa maailmassa

Olen nähnyt paljon meemejä liittyen erääseen Amazon Prime palvelussa julkaistuun sarjaan. Invincible on ollut katsottavissa jo melkein vuoden ajan, joten olen toki hiukan myöhässä hypejunasta. Pääsin toki silti nauttimaan tähän sarjaan liittyvistä meemeistä, koska niitä käytettiin niin monipuolisesti. Vaikka tätä sarjaa kehuttiin maasta taivaisiin, en silti saanut aikaiseksi alkaa katsoa sitä aiemmin, mutta todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Invincible on Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva aikuisille suunnattu animaatio. Kirkman on erityisen tunnettu The Walking Deadin kirjoittajana niin sarjakuvamuodossa kuin myös TV-sarjan käsikirjoittajana. Tämä mies on todellakin aivan omaa luokkaansa tarinankertojana. Hän osaa saada katsojan tai lukijan pohtimaan monenlaisia monimutkaisia moraalikysymyksiä, elämää ja ihmisyyttä. Invincible ei pettänyt.

Tämä sarja kertoo nuoresta Mark Graysonista, joka odottaa malttamattomana sitä, että saisi supervoimia. Hänen isänsä Nolan Grayson on yksi maailman tunnetuimmista supersankareista, Omni man. Nolan ei kuitenkaan ole täysin ihminen. Hän on "viltrumiitti", eli kotoisin Viltrum nimiseltä planeetalta, jolla elää muitakin super vahvuuden omaavia viltrumiitteja. Mark ihailee isäänsä ja muita sankareita, haaveillen itsekin sankaruudesta. Alkaessaan harjoitella uusien supervoimiensa käyttöä Mark saa kuitenkin huomata, ettei sankaruus olekaan niin upeaa kuin miltä se näyttää.

Olin täysin sanaton, kun sain tämän sarjan katsottua läpi. Se oli aivan uskomaton. Invincible on erittäin realistinen kuvaus siitä, millainen maailmamme olisi, jos supersankareita ja supervoimia olisi oikeasti olemassa. Siinä myös paneudutaan hyvin syvälle hahmojen psykologiaan, ja näytetään, miten sankaruus ja jatkuva vaara vaikuttavat sankareihin, sekä heidän ihmissuhteisiinsa. Toki, sankarit saavat paljon ihailua osakseen, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. He joutuvat koko ajan tekemään valintoja rakkaittensa, ja maailman pelastamisen välillä. He joutuvat kokemaan jatkuvaa painetta, koska pienikin virhe voi aiheuttaa tuhansia kuolemia. Lisäksi heidän on jatkuvasti mietittävä, keihin he voivat luottaa ja keille he voivat kertoa salaisesta sankarin roolistaan.

Katsoessani ensimmäistä jaksoa, ajattelin, että sarja olisi varmaankin aika keskiverto. Poika unelmoi sankaruudesta, perussettiä, joka on nähty esimerkiksi My Hero Academiassakin jo aiemmin. Joo joo. Kun pääsin kuitenkin ensimmäisen jakson loppuun, olin lyöty yhtä ällikällä kuin Guardians, eli yksi sarjan sankaritiimeistä.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää spoilereita. Jos et vielä ole katsonut Invincibleä, suosittelen erittäin vahvasti sen katsomista, ennen kuin luet postaukseni loppuun.

Robert Kirkmanin tapa saada katsojansa ja lukijansa pohtimaan erilaisia moraalisia kysymyksiä on yksi syy, miksi rakastan Kirkmanin luomaa mediaa. Aina kuluttaessani hänen tarinoitaan mediasta tai toisesta, päädyn pohtimaan kaikkia eri vaihtoehtoja, ja tapahtumien verkkoja, jotka johtivat kyseiseen tilanteeseen. Täydellinen esimerkki tästä on Invinciblen Omni man, Nolan. 

Omni Man on kaikkien ihailema sankari, ja tarina jopa alkaa siitä, kun hän alkaa kouluttaa poikaansakin sankariksi. Markin sanat "Haluan olla aivan kuin sinä, isä!" kuulostavat todella iloisilta ja optimistisilta sarjan alussa, mutta nuo sanat saavat loppua kohden aivan uuden merkityksen. Jo ensimmäisen jakson lopussa katsojille selviää, ettei Nolan ole sitä, miltä näyttää, kun hän murhaa kylmäverisesti kaikki sankari ystävänsä. Olin aivan shokissa katsoessani tätä kohtausta, koska sarjan tunnelma muuttuu kertaheitolla todella brutaaliksi ja synkäksi. Veri ja ruumiinosat lentelevät, ja jakso loppuu siihen, kun Nolan on aivan uupunut tästä murhatyöstä.

Tästä eteenpäin olin koko ajan jännittynyt. Voiko Nolaniin luottaa? Puhuiko hän totta, kertoessaan tapauksen tutkijoille, ettei muistanut itse murhaamisesta mitään? Minusta Nolanin ja Markin välinen isä-poikasuhde ja heidän kummankin hahmokehityksensä oli sarjan mielenkiintoisin puoli. Välillä Nolan oli upea isä hahmo, joka kannusti poikaansa, mutta toisaalta, en ollut varma, voiko häneen luottaa. Hänen opetuksensa Markille vaikuttivat todella moraalisilta ja isällisiltä, varsinkin alussa. Minua todella kylmäsi ajatella sitä, miten harjoittelu alkoi siitä, kun Nolan näytti pojalleen miten lyödään, ja löi häntä antaakseen esimerkin. Mark oli tästä hiukan shokissa, mutta otti iskun vastaan ja jatkoi harjoittelua. Nolanin isällinen lämpö tämän ensimmäisen harjoittelukerran aikana katoaa täysin sarjan loppua kohden. Aivan lopussa Nolan antaa pojalleen järkyttävän ja  armottoman turpasaunan, joka vie sivussa monia tuhansia ihmishenkiä mukanaan. Tämän eeppisen taistelun aikana melkein toivoin, että Mark vain antaisi periksi, erityisesti metrokohtauksen aikana. Oli kamalaa katsoa, kuinka ihmisiä kuoli Markin ympärillä, eikä hän voinut tehdä mitään. Metro kohta oli yksi järkyttävimmistä kohtauksista Invinciblessa, enkä päässyt tätäkään sarjaa läpi kuivin silmin. 

Markin kasvutarina naiivista unelmoijasta aidoksi sankariksi on surullinen. Hän on todella mukava ja aito nuori mies, mutta hänen voimiensa takia hän ei pääse kokemaan onnistumisia kovinkaan usein. Hänen on salattava identiteettinsä ystäviltään ja tyttöystävältään, mikä aiheuttaa kitkaa näihin suhteisiin. Aivan alussa hän valitsee supersankari nimekseen Invincible, joka kuvastaa hyvin kyseisen hahmon ylimalkaista optimismia. Se on kuitenkin täydellinen nimi Markille, sillä kaikkien kauheuksien ja vaikeuksien jälkeenkin, Mark selviää hengissä ja voittamattomana. Pidän tästä kehityksestä, jossa kyseinen nimi muuttaa merkitystään tarinan edetessä, mutta kuvaa silti päähenkilöä hienosti.

Tarina on erittäin synkkä, mutta realistinen kuva sankareiden ja "sankareiden" maailmasta. Sen hahmot ovat todella pitkälle mietittyjä, ja joka ikisestä sivuhahmostakin saisi aikaiseksi oman esseen. Rakastan psykologisia sarjoja, ja Invincible on todellakin yksi synkimmistä psykologisista action trillereistä, joita olen ikinä katsonut. Tämä ei todellakaan sovi heikkohermoisille, koska erityisesti Nolanin syvällejuurtunut julmuus on todella vaikeaa katsottavaa. 

Ainoa asia, mistä keksin jotain kritisoitavaa tässä sarjassa, on sen animaatio. Se ei ole huonoa, muttei myöskään kovin kehuttavaa. Kaikista brutaaleimpiin kohtauksiin oli kuitenkin selkeästi panostettu, koska niissä animaatio oli paljon sulavampaa kuin joissakin muissa kohtauksissa. Hahmot oli kuitenkin suunniteltu mielestäni hyvin. Kaikilla oli todella omalaatuinen ulkonäkö, joten heidät oli helppo tunnistaa. Pidin myös eri sankareiden sankariasuista todella paljon, varsinkin Even, koska pinkki on lempivärini. 

Vaikka animaatio ei ollutkaan parasta mahdollista A-luokkaa, Invinciblen tarina on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Se todellakin täyttää ja ylittää jokaisen odotuksen, eikä pelkää näyttää katsojille kaikista kauheimpia puolia ihmisistä ja ihmisyydestä. Lisäksi ääninäyttely tässä sarjassa on aivan uskomatonta, varsinkin tietyillä hahmoilla. Tunsin oikeasti kylmiä väreitä tämän aivan fantastisen kokonaisuuden takia. Tätä ei missään nimessä kannata missata.

Oletko itse nähnyt Inviciblen? Mitä mieltä olet siitä? Kuka oli suosikkisankarisi?

Top 3 parit

Maanantaina vietimme viimein ystävänpäivää! Lisäksi, edellisessä postauksessani kerroin muutamasta ystävyksestä, jotka ovat jääneet mieleeni mediassa. Tähän postaukseen valitsinkin kolme sydänkäpystä, joiden tarinat ovat lämmittäneet sydäntäni. 

1. Yuri Katsuki ja Viktor Nikiforov (Yuri on Ice!)

Kyllä, se luisteluanime ja sen pääpari Yuri ja Viktor pääsivät listani kärkeen. Vaikka sarjassa ei annettu 100% varmistusta tämän parivaljakon kanonisuudesta, minusta he ovat aivan selvä pari. 

Tämä anime kertoo japanilaisesta Yuri Katsukista, joka häviää tärkeän luistelukilpailun. Venäläinen luistelun ex-maailmanmestari Viktor Nikiforov kuitenkin näkee Yurissa paljon potentiaalia. Viktor matkustaa Japaniin tapaamaan Yuria, ja päättää ryhtyä tämän valmentajaksi. Yuri on täysin ällikällä lyöty, koska Viktor on hänen idolinsa ja inspiraationsa. Viktorin avustuksella hän kuitenkin onnistuu kehittymään luistelijana, ja pääsee todella pitkälle.

Rakastan tätä paria, koska he täydentävät toisiaan niin hienosti. Itsestään epävarma ja helposti huolestuva Yuri kehittyy sarjan aikana paljon itsevarmemmaksi niin luistelijana kuin myös ihmisenä. Viktor taas on Yurin seurassa koko ajan yhtä hymyä. Minusta oli todella ihanaa nähdä, kuinka onnelliseksi nämä kaksi tekivät toisensa. Pidin myös siitä, ettei heidän suhteestaan tehty isoa numeroa, vaan luistelu ja itse hahmot pysyivät koko ajan tarinan keskiössä. Toki heillä oli monia suloisia hetkiä, mutta tämä ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti romanttinen draama, vaan urheilu draama. Tästä syystä heidän suhteensa tuntui todella luonnolliselta, vaikka homosuhteet aiheuttavat mediassa nykyäänkin jonkin verran kohua ainakin joissakin maissa ja piireissä. 

2. Luz ja Amity (The Owl house) 

The Owl house on yksi tämän hetkisiä suosikkisarjojani. Sen fantastinen maailma ja persoonalliset hahmot ansaitsevat todellakin oman postauksensa. Tässä postauksessa haluan kuitenkin antaa kunniamaininnan erittäin sydäntälämmittävälle parille, Luzille ja Amitylle.

Luz on ihminen, joka päätyy taianomaiseen toiseen maailmaan, jossa hän alkaa opetella taikaa Eda nimisen noidan oppeja seuraten. Tässä toisessa maailmassa hän tapaa paljon uusia ystäviä, ja kokee monia seikkailuja. Hän saa myös nähdä pintaraapaisun siitä, kuinka vaarallinen maailma on. Amity on myös nuori noitaoppilas, joka sarjan alussa on Luzin ja hänen ystäviensä vihollinen. Jaksossa, jossa Amity esiintyy ensimmäisen kerran, hän vaikuttaa ilkeältä kiusaajalta. Toiseen kauteen mennessä hänen koko hahmonsa on kuitenkin muuttunut täysin. Tämä hahmokehitys on todella hienosti kirjoitettu, vaikkakin se tapahtuu hiukan nopeasti. Amityn ja Luzin matka vihollisista tyttöystäviksi on todella mielenkiintoinen, koska pääsemme näkemään miten Luzin avoin ja empaattinen asenne Amitya kohtaan saa Amityn lämpenemään ja muuttamaan omaa asennettaan tätä kohtaan pikkuhiljaa. Tämä pari on niin suloinen, että se tuo aina hymyn kasvoille. 

3. James ja Alyssa (The end of the f***ing world) 

Tämä todella epäterve ja impulsiivinen pari on surkukoominen. Alyssa vain päättää yhtenä päivänä, että haluaa seurustella Jamesin kanssa, mutta Jamesilla on aivan muita ajatuksia. Hän aikoo murhata Alyssan. Tämä konflikti johtaa todella syvälliseen matkaan, kun James ei uskallakaan tappaa Alyssaa, ja kun tämä tunteettomana esitelty hahmo alkaa pikkuhiljaa rakastua. 

Jamesin ja Alyssan pitkä ja vaarallinen karkumatka on täynnä käänteitä ja huumoria. Tämän sarjan huumori syntyy siitä, kun katsoja saa tietää kummankin hahmon oikeat ajatukset, kun taas tämä kaksikko tietää vain sen, mitä toinen sanoo ääneen. Pidän tästä parista, koska he kuvaavat loistavasti sitä, millainen impulsiivinen ja sekainen teinisuhde voi pahimmillaan olla. Lisäksi pidän siitä, kuinka heidän elämänsä kuitenkin sitoutuvat toisiinsa, kun kumpikin tajuaa tarvitsevansa toista.

Mediasta löytyy vielä paljon muitakin pareja, joista pidän. Tässä oli kuitenkin muutama pari, joka on saanut sydämeni lämpenemään. Piditkö itse näistä pareista? Onko sinulla omia lempipareja, ja miksi pidät kyseisistä kyyhkyläisistä? 

Top 3 ystävykset

Maanantaina juhlistetaan ystävänpäivää. Ystävät ja ystävyys ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, ja ystävyys on tuonut elämääni erittäin paljon iloa ja valoa vuosien aikana. Minusta on upeaa, että vaikka maailmalla 14. helmikuuta tunnetaan rakastavaisten päivänä, Suomessa tuona päivänä juhlistetaan myös ystävyyttä. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa postauksen suosikki ystävyksistäni eri medioissa. Nämä kumppanukset, jotka olen listannut, ovat kaikki vaikuttaneet minuun syvästi, ja palaankin näiden kyseisten sarjojen tai pelien pariin usein. Tässä postauksessa haluan siis ylistää ystävyyttä, ja erityisesti näitä ruudulla näkemiäni ystävyyksiä.

1. Sly, Bentley, Murray (Sly Cooper Trilogia)

Tämän kolmikon seikkailun olen pelannut läpi niin monta kertaa, etten edes itse ole pysynyt laskuissa. Orpokodissa toisensa tavanneet Sly, Bentley, ja Murray varttuivat yhdessä, ja aloittivat rikollisen uransa yhdessä aikuisina. Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly Cooper and the Thievius Raccoonus tämä kolmikko aloittaa seikkailunsa. Tässä pelissä näemme lähinnä Slyn ja Bentleyn välisen ystävyyden paremmin. Sly on ainoa, joka uskaltautuu kentälle, lukuunottamatta muutamaa tehtävää, joissa Murray hankkiutuu hankaluuksiin auttaakseen Slyta saamaan avaimet edetäkseen seuraaviin kenttiin. 

Koplan ystävyys alkaa näkyä selvemmin ja kukoistamaan trilogian toisessa osassa, joka onkin sopivasti nimetty Sly Cooper ja Konnakopla (Band of thieves). Kaikki kolme pääsevät kentälle näyttämään taitojaan erilaisissa tehtävissä, eli keikoissa. He kohtaavat yhdessä vaikeuksia, kokevat onnistumisia, epäonnistumisia, vitsailevat, ja kasvavat yhä läheisemmiksi. Ystävyyden kohokohtia tässä pelissä on erityisesti jaksossa 4, kun Bentleyn on pelastettava Sly ja Murray vankilasta. Tämän kyseisen jakson loppu cutscene näyttää sen, kuinka paljon nämä kolme oikeasti toisistaan välittävät.

Pelisarjan kolmas osa Konnien kunnia (Honour among thieves) kruunaa tämän ystävyyden lopullisesti yhdeksi median parhaista ystävyyksistä. Kun Bentley on joutunut edellisen pelin lopussa pyörätuoliin, Murray syyttää itseään, ja kolmas peli alkaakin siitä, kuinka Sly ja Bentley koettavat saada vaaleanpunaisen ystävänsä takaisin tiimiin. He onnistuvat, ja alkavat kasata koplaan lisää jäseniä. Tässä pelissä kolmikon ystävyys on nerokkaasti upotettu myös pelin keikkoihin, kuten Sitruunaraivo. Kyseisessä keikassa kaverukset haastavat paikalliset kaivostyöläiset limonaadin juontikilpailuun limonaadibaarissa. Se kuitenkin päättyy baaritappeluun, jossa pelaaja pääsee mäiskimään vihollisia koplan kaikilla jäsenillä. Muita kohokohtia, jotka vahvistavat tätä kolmikkoa, ovat esimerkiksi Bentleyn kateus Slyta kohtaan, joka kärjistyy, kun Tohtori M väittää Slyta itsekkääksi huijariksi. Murray kuitenkin puhuu Bentleyn ympäri, muistuttaen, että he kaikki olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. 

Cooperin koplan ystävyys on yksi niistä syistä, miksi palaan aina tämän pelin pariin. Tämä bromance on niin upeasti kirjoitettu, että sitä ei voi kuin rakastaa. Sly, Bentley ja Murray eivät ole vain ystäviä, he ovat veljiä, eikä mikään voi erottaa heitä. Ei edes pelisarjan neljäs peli, josta tässä blogissa ei puhuta.

2. Jeremy, Odd, Ulrich, Yumi, ja Aelita (Code Lyoko)

Code Lyoko, toinen nostalginen tarina lapsuudestani, oli myös lisättävä tähän listaan. Katsoin hiljattain koko sarjan uudestaan, ja olin todella iloinen saadessani tajuta, että tämä sarja on todellakin yhtä upea taideteos kuin miltä se tuntui silloin, kun katsoin sitä lapsena. 

Tämä sarja kertoo viidestä yläaste-ikäisestä oppilaasta, jotka löytävät eräänä päivänä koulunsa läheisestä tehtaasta supertietokoneen. Supertietokoneen sisällä on Aelita niminen tyttö, joka elää supertietokoneen sisäisessä maailmassa: Lyokossa. Jeremy, Odd, Ulrich, ja Yumi tutustuvat tähän virtuaaliseen maailmaan. Samalla he kuitenkin vahingossa vapauttavat Xana nimisen entiteetin, jolla on pahat mielessä.

Tämä sarja sisältää 97 jaksoa, jotka on jaettu 4 kauteen ja kaksiosaiseen spesiaaliin, joissa paljastetaan tarinan alkuperä. Vaikka Code Lyoko onkin sci-fi seikkailu, tämän viisikon välinen ystävyys on yksi realistisimmista mediassa näkemistäni ystävyyksistä. Katsojille näytetään koko porukan yhteinen dynamiikka, sekä porukan sisäiset dynamiikat jokaisen yksilön välillä. Code Lyokon hahmot ovat kaikki todella mieleenpainuvia ja valloittavia persoonia, vikoineen ja vahvuuksineen. Minusta tämän tarinan kirjoittajat ovat myös ottaneet hyvin huomioon päähenkilöidensä iän. Heillä on aina välillä lapsellisia riitoja, vaikeuksia sanoittaa tunteitaan, mitä ei helpota tasapainoilu maailman pelastamisen ja koulun käynnin välillä. 

Tästä porukasta on todella helppo tykätä. Sarjan viimeinen jakso sai minut jopa hiukan kyynelehtimään, kun Lyoko soturit epäröivät supertietokoneen sammuttamisen kanssa, ja saimme nähdä useamman montaasin jokaisen hahmon hyvistä hetkistä. Koko sarjan ajan olin tietenkin tykästynyt näihin hahmoihin joka jaksolla yhä enemmän, mutta tämä viimeinen jakso oli kirsikka kakun päällä yhden lyhyen keskustelun ansiosta. Jeremy koettaa perustella Yumille sitä, miksi häntä pelottaa sulkea supertietokone. Hän sanoo, että sammuttaessaan sen, hän pelkää sammuttavansa myös porukan välisen ystävyyden. Tähän Yumi vastaa sanomalla: "Ei näin vahvaa ystävyyttä voi sammuttaa." Kaikkien porukan kokemien seikkailujen jälkeen, tämä kohta osuu sydämeen todella syvälle. Siksi rakastan näitäkin ystävyksiä erittäin paljon, ja tulen katsomaan sarjan uudelleen taas joskus.

3. Sydney Novak ja Stanley Barber (I am not okay with this)

Tämä kaksikko on peräisin Netflixin I am not okay with this sarjasta, joka kertoo Sydneyn salaperäisestä tajunnanräjäyttävästä supervoimasta. Sydney on 17-vuotias nuori naisen alku, joka elää kolmestaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän koettaa parhaansa mukaan kahlata sen todella sokkeloisen ja pimeän metsän läpi, joka on teini-ikä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Hänen elämäänsä ei yhtään helpota se, että hänen isänsä on kuollut, ja Sydney on siitä surun murtama. 

Stanley Barber on saman ikäinen naapurinpoika, joka on hiukan ihastunut Sydneyyn. Hän on erittäin mukava ja huoleton poika, joka todella välittää Sydneystä. Sydney on hiukan hämmentynyt Stanleylta saamastaan huomiosta, ja päätyy jonkinlaiseen suhteeseen tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa sekavia tunteitaan Stanleyta kohtaan, vaikka tietääkin, ettei kyseessä ole minkäänlainen romanttinen tunne. Lopulta Sydney kuitenkin tajuaa eräissä juhlissa syyn sille, miksei pidä Stanleysta romanttisesti, vaikka Stanleysta on tullutkin hänelle todella tärkeä.

Minusta Stanley ja Sydney ovat todella upeasti kirjoitetut ystävät. Monesti romanttiset draamat eivät ole iskeneet minulle kovin syvälle juuri sen takia, että jos parisuhde hahmojen välillä ei onnistu, he vain unohtavat toisensa, vaikka vannoivatkin juuri toisilleen suurinta rakkautta muutamaa kohtausta aiemmin. I am not okay with this-sarjassa Sydneyn ja Stanleyn suhde kehittyy pikkuhiljaa, ja näemme, miksi Stanley välittää Sydneystä ja toisin päin. Silloinkin, kun Sydney päätyy torjumaan Stanleyn romanttiset elkeet, ja kertoo haluavansa olla ystäviä, Stanleyn reaktio on se, mikä sai minut rakastumaan tähän sarjaan ja parivaljakkoon. Stanley ei suutu, vaikka häntä selkeästi harmittaakin. Hän kunnioittaa Sydneyn päätöstä, eikä hän yritä saada tätä muuttamaan mieltään. Hän ottaa Sydneyn ystävyyden vastaan ilolla, ja on koko sarjan loppuun asti Sydneyn tukena, niin kuin hyvä ystävä oikeassakin elämässä olisi.

Stanleyn ja Sydneyn välinen lovers to friends-tarina on minusta loistava. Näitä tarinoita olen nähnyt mediassa todella harvoin, joten arvostan sitä suuresti, kun jossain tarinassa pääsen näkemään sen. I am not okay with this on kaikin puolin mahtava tarina, mutta minusta Sydneyn ja Stanleyn matka aitoon ja syvään ystävyyteen on yksi sen parhaista puolista.

Mediassa on paljon muitakin minua koskettaneita ystävyksiä ja tarinoita erilaisista ystävyyksistä, koska on miljardeja tapoja olla hyvä ystävä. Tässä listassa mainitsin siis muutaman tarinan ystävyydestä, jotka ovat jääneet minulle mieleen monesta eri syystä. Suosittelen näitä kaikkia katseltavaksi ja pelattavaksi erittäin lämpimästi. Vaikka kaikki tarinoiden hahmot ovatkin fiktiivisiä, niin ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun, ja heidän ja heidän tarinoidensa seuraan palaaminen on aina yhtä ihanaa. Ehkä ystävänpäivänä voisinkin siis katsoa jonkin näistä uudelleen!

 Millaisia tarinoita ystävyydestä olet itse nähnyt/pelannut/lukenut? Mikä ystäväporukka tai parivaljakko on mediassa sinun suosikkisi?

Hyvää ystävänpäivää!

Lähikaupan nainen, onnellinen ikisinkku

Ystävänpäivä, jota pidetään maailmalla myös rakastavaisten päivänä, lähestyy. Sen kunniaksi aion koko helmikuun ajan kirjoittaa minusta ystävänpäivän teemaan sopivista asioista. Rakkaus kukoistaa, ja nyt on täydellinen aika muistaa omia ystäviä ja mielitiettyjä. Parisuhteet voivat olla todella kaunis asia, ja tuoda ihmisen elämään paljonkin iloa, mutta parisuhteet eivät ole kaikkien juttu. Täydellinen esimerkki tästä on Lähikaupan nainen. 

Lähikaupan nainen on Sayaka Murakan romaani vuodelta 2016, ja joka suomennettiin 2020. Se kertoo 36-vuotiaasta sinkkuna elelevästä Keikosta, joka työskentelee tokiolaisen kaupan kassalla. Hän on ollut siellä töissä 18 vuotta, ja rakastaa työtään, mikä on suuri pettymys hänen perheelleen. Keikon koko elämä on ollut tasaisen arkista ja normaalia. Hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei ollut mitään kovin isoja ongelmia. Hänen äitinsä oli toki huolissaan Keikon sosiaalisista taidoista, jotka eivät aikuisenakaan ole kummoiset. Asia ei kuitenkaan haittaa Keikoa, joka on oppinut sopeutumaan ympäristöönsä. Keikon perhe kuitenkin koettaa painostaa tätä "oikeisiin töihin", ja ystävät taas kummaksuvat Keikon haluttomuutta mennä naimisiin. Keikon mielestä hänen elämänsä taas on täydellistä juuri sellaisena kuin se on. Ainoa asia, mikä hänen elämästään puuttuu, on hyväksytyksi tulemisen tunne. Keikon epätoivoinen halu saada hyväksyntää lähipiiriltään, ja vaikeus ymmärtää sitä, mikä hänen läheistensä kenkiä puristaa, johtaa hänet yhä vain epätoivoisempiin ja onnettomampiin ratkaisuihin. 

Tämä kirja sisältää paljon yhteiskunta kritiikkiä ja nykypäivän feminismiä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin Japaniin, Keikoon kohdistuviin odotuksiin voi samaistua mielestäni erityisesti kuka tahansa nainen, sekä moni onnellisesti sinkkuna elävä ihminen. Varsinkin entisaikoihin, kun naisten asema oli heikompi kuin nykyään, naisia saatettiin pahimmillaan pitää jopa omaisuutena. Onneksi näin ei nykyään enää ole, vaikka nykypäiväänkin asti on selvinnyt asenteita, ja "hyvän elämän" malleja. Kaikkien pitäisi opiskella ammatti, mennä kunnon töihin, löytää parisuhde, muuttaa yhteen, avioitua, aloittaa perhe, kasvattaa lapset, ja sitten eläköityä loppuelämä onnellisena. Tämä on monista se yksi ainoa oikea keino elää oikeanlainen elämä, mutta Keiko on täydellinen esimerkki siitä, että tämänlainen elämä ei ole kaikille. Erityisesti naisiin kohdistuva odotus, että heidän pitäisi tietyssä iässä olla jo naimisissa ja hankkia lapsia, kyseenalaistetaan vahvasti.

Keikon lähipiirin koettaessa yhä voimakkaammin painostaa Keikoa "oikeisiin töihin" ja naimisiin, Keiko murtuu paineen alla. Hän päästää yhden työkavereistaan asumaan luokseen. Vastineeksi työkaveri esittää olevansa Keikon poikaystävä, jotta tämän läheiset jättäisivät Keikon rauhaan. Keikoa tämä ei hetkauta, häntä eivät kiinnosta parisuhteet, ja hän oli onnellinen sellaisena kuin oli. Kun kirjassa sukelletaan hiukan myös Keikon lapsuuteen, lukija huomaa, että kaikki hänen ongelmansa ovat aina kummunneet siitä, kun lähipiiri koettaa etsiä ongelmia hänestä. Koska Keiko ei tunne voivansa olla onnellinen "hyvän elämän" erittäin ahtaassa ja tiukassa muotissa, hänessä on oltava jotain vikaa. Kukaan Keikon läheisistä ei kertaakaan edes yritä ymmärtää sitä, että Keiko haluaa omanlaisensa elämän. Kukaan heistä ei edes harkitse sitä mahdollisuutta, että Keikolla ei olisi ongelmia, jos he hyväksyisivät Keikon sellaisena kuin hän on. Läheiset suorastaan iloitsevat siitä, kun Keiko on viimein saanut heidän silmissään "normaalin" elämän, kun he alkavat uskomaan Keikon seurustelevan työkaverinsa kanssa. Läheisiä ei tunnu kiinnostavan Keikon onni, vaan se, että Keiko saataisiin puristettua hyvän elämän muottiin.

Minusta Keiko on myös mahtavaa representaatiota aseksuaaleille ja aromanttisille ihmisille. Erityisesti tähän kirjoon sopeutuvat ihmiset voivat varmasti samaistua Keikon kokemuksiin, ja asenteisiin, joita hän joutuu kohtaamaan. Eritoten sinkut, jotka ovat onnellisia sinkkuina, saavat usein osakseen ihmetystä, jos he eivät etsi parisuhdetta. Tämä tarina kyseenalaistaa ihmisten käsityksen hyvästä elämästä ja sinkkuudesta. Jotkut kokevat sinkkuuden itselleen oikeaksi ratkaisuksi elämässä. Jos se päätös tekee jonkun onnelliseksi, miksi pitäisi lähteä tuomitsemaan tätä, ja tunkemaan samaan hyvän elämän kapeaan muottiin, johon Keikoa yritetään asetella. Keiko ei koe tarvitsevansa parisuhdetta, mutta ainoa tapa saada hänen läheisensä tyytyväisiksi oli esittää parisuhdetta työkaverin kanssa.

Kirjailija Sayaka Murata

Kirjan kannessa tätä teosta kuvaillaan riemastuttavan hauskaksi, ja osa tätä kirjaa käsittelevistä blogipostauksistakin on todennut tämän olevan huumorikirja. Olen itse täysin eri mieltä. Tämä ei ole minusta mitenkään kyynelkanavia avaava tarina, vaikka se onkin hiukan surullinen ja vakava. Jotkut näkevät Keikon tarinan tragikoomisena. Itse näen tämän tarinan enemmän traagisena kuin koomisena. Keikon erilaisuus ja vaikeus samaistua muihin on jotain todella universaalia, ja samaistuttavaa. Kaikki ovat joskus kokeneet olonsa ulkopuoliseksi. Keiko on ollut koko elämänsä ulkopuolinen, koska hän ei ole samanlainen kuin kaikki muut. Tätä ulkopuolisuutta on osattu kuvata realistisesti ja kaunistelematta. 

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikkien lukulistalle! Se sisältää niin paljon tärkeää asiaa, ja ajatuksia herättävää kritiikkiä siitä, kuinka helposti ihminen voidaan pienenkin poikkeavuuden takia leimata. Onneksi Keikon tarinan lopussa on kuitenkin myös hiukan auringonpaistetta. Kaikenlaiset ihmiset voivat olla onnellisia, ja kaikkien pitäisi antaa elää elämänsä itselleen kaikista luontaisimmalta tuntuvalla tavalla. 

Mitä mieltä itse olit tästä kirjasta? Lähteekö Lähikaupan nainen lukulistallesi? Jos tämä kirja kiinnostaa, se löytyy BookBeatista kuunneltavaksi. Jos sinulla ei vielä ole BookBeat tilausta, voit rekisteröityä koodilla BBGE82V6 osoitteessa bookbeat.fi/alennuskoodi. Koodilla saat 40 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Tämä tarjous on voimassa 31.3.2022 asti. Mukavia lukuhetkiä!