Huone, kaunis tarina, joka toimii kansissa sekä valkokankaalla

Luin hiljattain Emma Donoghuen 2010 julkaistun kirjan Huone. Se tuli BookBeatissa vastaan, ja muistin joskus nuorempana lukeneeni siitä pätkän, joten siitä lähti koko kirja kuunteluun. Kuunneltuani sitä jonkin matkaa, päädyin keskustelemaan kyseisestä teoksesta äitini kanssa. Hän paljasti, että kirjasta on myös tehty elokuva. Minä olin siihen mennessä ehtinyt jo rakastua tähän tarinaan niin paljon, että minun oli pakko katsoa myös elokuva. Tässä postauksessa aionkin siis käsitellä kyseistä tarinaa sen molemmissa muodoissa.

Juoni

Tarina kertoo 5-vuotiaasta Jack pojasta, joka on viettänyt koko pienen ikänsä kahdestaan äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma. Siellä on vain sänky, televisio, muutama kirja, kylpyallas ja keittiö. Heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan on vanha kehno, joka tuo heille ruokaa ja muuta sunnuntaisin. Jackin äidillä on myös paljon mielenkiintoisia ja fantastisia tarinoita ulkomaailmasta, joiden Jack tietää olevan vain tarinoita. 

Jackin viidennen syntymäpäivän jälkeen äiti paljastaakin, että televisiossa olleet asiat ulkomaailmasta, sekä moni hänen tarinoistaan ovatkin oikeasti totta. Ulkomaailmassa on oikeasti olemassa kaniineja, muita ihmisiä, toisia lapsia, ja riippumatto. Tämä kaikki on Jackille suuri järkytys, koska hän ei ole koskaan päässyt käymään ulkona. Pikku hiljaa äiti alkaa valmentaa pientä poikaansa todella vaaralliseen tehtävään. Jackin on leikittävä kuollutta, jotta vanha kehno veisi hänet ulkomaailmaan. Ulkomaailmassa Jackin on sitten karattava vanhan kehnon käsistä ja huudettava apua.

Kaikkien onneksi Jack onnistuu tässä pakoyrityksessä, ja kertoo poliiseille äitinsä olevan yhä vankina huoneessa. Tästä alkaakin Jackin ja hänen äitinsä pitkä yhteinen matka siihen, että he tottuisivat taas ulkomaailmaan, ja saisivat parannettua ne syvät haavat, jotka Jackin äidin kidnappaaja vanha kehno aiheutti heille molemmille.

Kirja

Luonnollisesti alkuperäisteos, eli kirja, sisälsi paljon enemmän yksityiskohtia kuin elokuva. Kirjassa Jack toimi minäkertojana, ja lukija pääsi näkemään maailman koko ajan hänen silmiensä läpi. Donoghue on mielestäni todellakin onnistunut kirjoittaessaan lapsen näkökulmasta. Jack ei ymmärrä kaikkea, ja varsinkin ulkomaailmassa hän oppii hirmuisen paljon kaikkea uutta koko ajan. Lukijan on helppo päästä Jackin pään sisälle. Teksti on mielestäni kirjoitettu todella taitavasti, koska joissakin kohdissa, joissa Jack ei ymmärrä jotain asiaa, hän selittää sen niin lapsenomaisesti, ettei lukija itsekkään välttämättä heti ymmärrä mistä on kyse. Tämä auttoi minua todellakin eläytymään kirjan maailmaan. 

Jack on todella sympaattinen hahmo, josta on helppo tykätä. Hän on energinen, luova, täynnä mielikuvitusta ja erittäin rakastava. Sen takia koko kirja onkin niin sydämellinen lukukokemus. Jokainen hahmo tuntuu niin aidolta, ja jokaista hahmoa, paitsi vanhaa kehnoa kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Donoghue todellakin kaatoi sydämensä ja sielunsa tähän teokseen. Jackin ja hänen äitinsä suhde, ja se miten se kehittyy ja muuttuu kirjan aikana on todella voimaannuttavaa ja kaunista luettavaa. Näiden kahden side on niin vahva, että sitä ei mikään saa rikottua. 

Aluksi ajattelin toki, että tämä olisi kirja pelkästään äidin ja pojan paosta, mutta oikeasti tämä onkin tarina selviytymisestä. Huone ei todellakaan olisi ollut läheskään yhtä ylistetty ja rakastettu, jos se olisi loppunut siihen, kun Jack ja äiti pääsivät vapauteen. Etenkin Jackin on vaikea sopeutua kaikkeen uuteen, koska hän ei luonnollisesti oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Hän on elänyt koko elämänsä huoneessa kahdestaan äitinsä kanssa, joten uusien ihmisten tapaaminen on hänelle todella ylikuormittavaa. Lukijan sydän lähestulkoon särkyy, kun Jack kysyy äidiltä, milloin he voisivat palata takaisin huoneeseen. 

Elokuva

Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva ilmestyi vuonna 2015. Jackin roolissa loisti nykyään Pixar elokuva Lucan ääninäyttelijänä tunnettu Jacob Tremblay, ja äidin roolissa oli myös Captain Marvelin näyttelijänä tunnettu Brie Larson. Tämä kaksikko oli mielestäni täydellinen valinta näiksi hahmoiksi. Heidän välillään oli juuri sellaista kemiaa kuin kirjassakin. Jacobin suloinen roolisuoritus Jackina sai sydämen pakahtumaan, ja Brien sydäntä raastava roolisuoritus äitinä onnistui todella kuvaamaan sitä, miten kovasti äiti yritti suojella pientä rakasta poikaansa. 

Elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa Jack ja äiti olivat yhä vanhan kehnon vankeina, oli lähestulkoon suora kopio kirjasta. Pieniä muutoksia oli siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi se oli täydellinen kuvaus siitä, mitä olin kuvitellut päässäni kirjaa kuunnellessani. Jotkin asiat, kuten tietyt leikit, joita äiti leikki Jackin kanssa saivat kuitenkin elokuvassa loistaa paremmin. Tajusin vasta elokuvaa katsellessani, että nämä leikitkin olivat sellaisia, joiden tarkoituksena oli peittää Jackilta heidän tilanteensa surullisuus ja vakavuus. Kirjassa Jack kertoi esimerkiksi huutoleikistä, jota he leikkivät äitinsä kanssa. Elokuvassa tajusin, että kyseisen "leikin" tarkoitus oli koettaa tehdä niin paljon ääntä kuin suinkin, jos vaikka joku sattuisi hyvällä tuurilla kuulemaan ja soittamaan apua. 

Myös toimintakohtaukset toimivat paremmin elokuvassa. Toki, kirjassa ne tuntuivat myös jännittäviltä, mutta kun katsoin esimerkiksi Jackin pakoa ruudulta, se tuntui paljon intensiivisemmältä. Elokuvassa oli tietenkin käytetty aivan upeiden näyttelijöiden lisäksi apuna myös musiikkia, sekä kuvaustekniikoita, jotka vaikuttivat katselukokemukseen ja katsojan tunteisiin intensiivisemmin.

Tarinan loppupuolisko, eli se osa, joka kuvasi Jackin ja äidin totuttelua takaisin tavalliseen elämään, sisälsi elokuvassa enemmän eroavaisuuksia kirjasta kuin ensimmäinen. Pidin esimerkiksi siitä, että pääsimme elokuvassa hiukan syvemmälle myös äidin päähän. Kirjassa kaikki tapahtui Jackin näkökulmasta, ja elokuvassakin suuri osa tarinasta nähdään Jackin silmin. Joissakin kohdissa keskiössä on kuitenkin omasta mielestäni äidin näkökulma. Pidin tästä muutoksesta, koska äiti on myös tämän tarinan toinen päähenkilö, vaikkakin Jack on suuremmassa parrasvalossa.

Eroavaisuudet

Tämä osio sisältää jonkin verran lieviä spoilereita kirjasta ja elokuvasta. Minusta nämä eivät kuitenkaan vaikuta katselukokemukseen, tai lukukokemukseen, mutta suosittelen silti katsomaan ja/tai lukemaan tämän tarinan ensin. Tämä osio käsittelee myös jonkin verran itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Jos kyseiset aiheet ovat sinulle vaikeita, voit hypätä postauksen kahteen viimeiseen kappaleeseen. 

Suurin eroavaisuus, jonka minä huomasin näiden kahden tarinan esityksen välillä, olivat hahmot. Elokuvasta oli poistettu kokonaisia hahmoja ja sivutarinoita. Esimerkiksi äidin veli Paul, ja hänen perheensä, olivat kokonaan poistettu. Tämä oli hiukan sääli, koska pidin Paulista hahmona. Kirjassa hän vei Jackin kauppareissulle ja museovierailulle, mikä oli minusta yksi todella ihanista sivutarinoista.

Toinen asia, jonka puuttumista elokuvasta ihmettelen suuresti, ovat Jackin ja äidin sanasämpylät, sadut, ja runot. Kirjassa Jack ja äiti tekevät yhdessä sanasämpylöitä, kuten pohkea. Pohkea on yhdistelmä pelokasta ja rohkeaa. Yksi tavoista, joilla nämä kaksi hahmoa viettivät aikaa yhdessä ollessaan vankeina oli myös runojen teko. He kertoivat yhdessä runoja toisilleen, ja äiti myös lueskeli Jackille paljon satuja niin kirjoista kuin myös omasta päästään. Nämä olivat minusta yksiä kirjan sympaattisimmista kohdista. Lisäksi ne saivat minut pohtimaan sitä, kuinka hauskaa kirjan suomentajalla oli varmasti ollut juuri näiden kohtien parissa.

Tarinassa tulee kohta, jossa Jackin äiti kokee, ettei hän pysty elämään traumojensa kanssa, joten hän yrittää ottaa henkensä. Kirjassa se tapahtuu sairaalassa lääkkeiden yliannostukseen, mutta elokuvassa hän tekee sen Jackin edessä. Tämä on todella intensiivinen ja sydäntäriipivä kohtaus, ja elokuvassa se oli mielestäni tehty huonommin. Jackin äiti rakastaa poikaansa niin paljon, etten näkisi häntä ottamassa elämäänsä poikansa edessä. Hän onneksi kuitenkin selviää tästä yrityksestä huolimatta. Kyseinen kohtaus oli toki hyvin toteutettu myös elokuvassa, mutta mielestäni kirjassa tämä osa tarinasta kuvattiin paremmin. 

Hiustenleikkuu on mediassa todella yleinen metafora sille, että hyväksytään jokin muutos elämässä. Tämä oli minulle itse asiassa hiukan yllättävä muutos elokuvassa, vaikkakin kyseinen hiusten leikkuu kohtaus toimii upeasti kummassakin versiossa. Kirjassa Jack päättää itse leikata pitkäksi kasvaneen tukkansa. Elokuvassa taas hän pyytää mummiaan leikkaamaan sen. Elokuvassa tämä on sydäntä lämmittävä kohtaus, jossa Jack uskaltautuu viimein luottamaan äitinsä äitiin, ja he jakavat yhteisen hetken. Siinä he myös perustelevat hiusten leikkuun paremmin: Jack säilyttää vahvuuttaan hiuksissaan, ja haluaa viedä äidilleen sairaalaan tupon hiuksiaan, jotta äiti saisi hänen voimansa parantuakseen. Pidin tästä kohtauksesta erityisesti elokuvassa.

Tässä olivat suurimmat eroavaisuudet, jotka pomppasivat vahvasti omille silmilleni. Niitä on kuitenkin vielä paljon enemmänkin, jotka jätän kuitenkin teille itse koettaviksi ja nautittaviksi, jos päätätte katsoa tai lukea tämän mestariteoksen. Kaiken kaikkiaan tämä tarina oli aivan henkeäsalpaava kokemus niin kirjana kuin elokuvana. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi luku- ja katselulistalle. Tämä on todella hurmaava ja realistinen tarina kidnappauksen uhreista, jotka tekevät parhaansa selviytyäkseen ensin vapauteen, ja sitten parantaakseen henkiset haavansa. En osaa todellakaan päättää kummasta versiosta pidin enemmän, koska molemmat koskettivat sydäntäni. Tarina on kaikin puolin todella sympaattinen ja lämmin kokemus. Jos kuitenkin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu, tai itsetuhoisuus tuntuvat vaikeilta aiheilta, tämä voi tuntua osittain raskaalta katsottavalta tai luettavalta. Kirjassa puhutaan myös hiukan syvemmin Jackin äitiin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta, joten katso tai lue oman harkinnan mukaan. 

Oletko itse katsonut tai lukenut tämän tarinan? Kummasta versiosta itse pidit eniten?

Aliarvostettu kirjailija Alice Oseman

Nuortenkirjallisuus, tai englanniksi YA novels (young adult novels), on todella aliarvostettu genre. Toki, monissa nuorten kirjoissa on paljon kliseitä, ja niiden juonet ovat usein hyvinkin arvattavia. Tämä fakta on saanut minut vieraantumaan tästä kirjallisuusgenrestä pitkäksi aikaa, kunnes aloin lukea erään nuoren naisen tähän genreen kuuluvia romaaneja.

Alice Oseman on 1994 syntynyt kirjailija Englannista, joka sai ensimmäisen kirjansa julkaistua vuonna 2014 ollessaan 17-vuotias. Hän on kirjoittanut neljä kirjaa, ja kirjoittaa yhä webcomicciaan nimeltä Heartstopper. Tässä postauksessa haluan puhua erityisesti hänen kirjoistaan Radio silence (2016), I was born for this (2018), ja Loveless (2020), ja siitä, miksi ne ovat aivan mahtavia nuorten kirjoja, jotka todellakin ansaitsevat enemmän arvostusta. 

Lyhyet juonikuvaukset

Radio silence oli Osemanin toinen romaani. Se kertoo nuoresta Frances Janvierista, joka on Universe city nimisen podcastin suurin fani. Hän on myös ylisuorittaja, jonka koko elämä on rakentunut opiskelujen ympärille. Hän menestyy koulussa, ja tavoitteleekin paikkaa hyvässä yliopistossa. Eräissä juhlissa hän kuitenkin tapaa Radio silencen, joka on Universe cityn luojan salanimi. Hänelle paljastuu, että hänen suurin idolinsa onkin hänen entisen ihastuksensa kaksosveli Aled Last. Heidän välilleen syntyy todella kaunis ja syvä ystävyys, kun he tutustuvat toisiinsa yhä paremmin.

Osemanin kolmas romaani, I was born for this, kertoo Fereshteh Rahimista, joka tunnetaan kirjassa paremmin lempinimellä Angel. Hän on The Ark nimisen poikabändin suuri fani, ja tarinan toinen kertoja, Jimmy Kaga-Ricci onkin yksi tämän bändin jäsenistä. Tarina alkaa siitä, kun Angel on menossa tapaamaan internet ystäväänsä Juliettia, joka on myös The Arkin fani. He ovat suunnitelleet menevänsä yhdessä katsomaan bändin konserttia, mutta kyseisen konsertin ympärillä tapahtuukin paljon kaikkea muuta niin Angelin kuin The Arkinkin puolella.

Loveless, Osemanin uusin romaani, onkin tälle kirjailijalle hiukan henkilökohtaisempi. Hän on ottanut siihen inspiraatiota omista kokemuksistaan yliopistossa. Sen päähenkilönä on 18-vuotias Georgia, rakkauden suurin fani. Hän lukee paljon fanifiktiota, kirjoittaa sitä itsekin, shippaa hahmoja keskenään, ja tietää sitä sun tätä rakkaudesta. Yliopistossa hän alkaa yrittää etsiä itselleen parisuhdetta, mutta jostakin syystä häntä ei kuitenkaan onnista poikien, eikä tyttöjen kanssa.

Miksi juuri Oseman?

Kaikki Osemanin teokset ovat aliarvostettuja taideteoksia, vaikka lähes kaikki hänen kirjansa ovatkin voittaneet palkintoja. Minua harmittaa, ettei näitä kirjoja ole juurikaan käännetty muille kielille, jotta myös ne, joiden englanti ei ole kovin vahva voisivat nauttia niistä. 

Mikä tekee näistä kirjoista niin mahtavia? Tähän on monta vastausta. Tästä eteenpäin tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, joten suosittelen lämpimästi tässä välissä lukaisemaan nämä kirjat, ja palaamaan sitten takaisin.

Itsensä löytämisen tie

Aivan ensiksi on mainittava representaatio. Jokaisessa Osemanin tarinassa on ollut vahvasti mukana LGBT+ teemoja, sekä eri uskontoihin, että etnisiin ryhmiin kuuluvia hahmoja. Oseman osaa rakentaa todella uskottavia ja luonnollisia hahmoja. Yksikään hahmo ei jää pelkäksi stereotypiaksi, koska Oseman kirjoittaa heistä jokaisen täydellä sydämellä. Radio silencen kumpikin keskiössä oleva päähenkilö on osana LGBT:tä, I was born for this kirjan poikabändin jäsenet ovat kaikki eri taustoista, ja yksi heistä on transpoika, ja Lovelessin Georgia tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa aromanttinen aseksuaali. Kaikkia näistä hahmoista kohdellaan jokaisessa kirjassa kuin ihmisiä. Radio silence ja I was born for this kirjojen juoniin päähenkilöiden suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, etninen tausta, tai uskonnollinen vakaumus ei vaikuta yhtään. Ne ovat kaikki vain osa kyseisiä hahmoja. 

Kaikissa näissä kirjoissa toistuu kuitenkin yksi nuortenkirjallisuudelle tyypillinen teema: itsensä etsiminen, ja löytäminen. Oseman on lähestynyt tätä teemaa todella monesta näkökulmasta todella taitavasti. Itsensä löytäminen ei ole helppoa kenellekään. Radio silencen kohokohtia on minun mielestäni se, kun kumpikin päähenkilö tajuaa, ettei yliopisto elämä ole heidän juttunsa, vaikka kumpikin on omistanut lähestulkoon koko elämänsä sille, että pääsisivät yliopistoon. I was born for this taas käsittelee erityisesti fandomeita. Oseman on selkeästi itsekin ollut osana monia fandomeita, koska tämän kirjan The Ark fandomi on selkeästi saanut inspiraatiota esimerkiksi One Directionin ja BTS:n fandomeista. Tarinassa paneudutaan todella syvälle fanitytön psykologiaan, mutta päästään näkemään myös fanituksen kohteen näkökulma asiasta. Erityisesti Jimmy Kaga-Riccin näkökulma oli minusta todella mielenkiintoinen, koska monesti fanitytöt unohtavat sen, että heidän ihailunsa kohteetkin ovat vain ihmisiä. Minua kosketti myös se, kun lopussa Angel tajusi syyn sille, miksi piti The Ark bändistä niin kovasti. Hän oli omistanut elämänsä poikabändille, koska ei oikein tiennyt itse kuka oli. Hänen matkansa itsensä löytämiseen ja itsensä rakastamiseen alkaa vasta kirjan lopussa, ja tämä on jotain, mihin monet suuret fanit voivat samaistua. 

Ainoa tarina, jossa suuntautuminen oli yksi tärkeä osa tarinaa, oli Loveless. Olen nähnyt mediassa monia tarinoita, joissa joku hahmo tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa homo. En ole vielä kuitenkaan nähnyt yhtäkään tarinaa, jossa aseksuaaliksi paljastuva hahmo olisi tarinan keskiössä. Päähenkilö Georgia saa samanlaisen käsittelyn kuin kaikki muutkin Osemanin hahmot: sydämellisen ja ymmärtäväisen. Tätä tarinaa lukiessa oli selvää, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti. Georgian matka itsensä löytämiseen on todella samaistuttava monelle, joka ei koe seksuaalisuutta samalla tavalla kuin suuri osa maailman ihmisistä. Rakastan Osemanin tyyliä rakentaa hahmoja. Minusta tämä tarina on erittäin opettavainen, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat ymmärtää ihmisten erilaisuutta.

Nämä kirjat ovat kaikki todella lähellä sydäntäni, koska niihin kaikkiin on todella helppo samaistua. Oseman sitoo tarinoihinsa mukaan paljon asioita oikeasta elämästä, joita omassa elämässänikin olen kokenut. Etenkin kaikkien päähenkilöiden fanityttöilyt saivat oloni todella nostalgisiksi. Olen itsekin ollut osana monia fandomeita, joten minun oli helppoa tunnistaa monia näistä eri fanityttö hetkistä ja fanityttö tyypeistä.

Pidin näissä kirjoissa myös siitä, miten Oseman rakensi hahmojen välisiä suhteita. Kuten kaikki muukin, nämä suhteet tuntuivat realistisilta, vaikkakin toki joissakin kohdissa kliseisiltä ja melodramaattisilta. Nämä kliseet tuntuivat näissä tarinoissa kuitenkin luonnollisilta, eivätkä minusta rikkoneet tarinan illuusiota. Ne toimivat tarinoissa todella hyvin, koska Oseman osasi kuitenkin tehdä jokaisesta draamasta uskottavan, jopa samaistuttavan. Hahmojen välisiä kemioita oli todella hauska seurata, eikä minulla ollut yhtäkään tylsää hetkeä näiden kirjojen parissa.

Aliarvostettu kirjailija

Kaiken kaikkiaan Alice Osemanin kirjat ovat erittäin aliarvostettuja. Olen todella iloinen, että löysin tämän kirjailijan, koska hän on nostanut nuortenkirjallisuuden tasoa huimasti. Minusta hänen kirjansa sopivat kaikille, etenkin niille, jotka ovat koskaan olleet osana fanikulttuuria. Näistä kirjoista voi oppia todella paljon, ja saada kaupan päälle vielä todella sydämellisiä tarinoita ja upeita lukukokemuksia. Lisäksi kaikki hänen kirjojensa kannet ovat hänen itse piirtämiään, mikä on minusta erittäin upeaa.

Kaikki Osemanin kirjat löytyvät BookBeatista, joten niitä ei todellakaan kannata missata. Osemanin opastuksella olen myös antanut uuden mahdollisuuden nuorten kirjallisuudelle. Oletko itse lukenut Alice Osemanin kirjoja? Mikä on suosikkisi? 

Sly Cooper ja tarinan kerronta pelimekaniikoilla

Sly trilogialla on juhlavuosi. Pelisarjan ensimmäinen peli julkaistiin vuonna 2002, joten tänävuonna tämä minulle, ja monelle muullekin niin rakas sarja täyttää 20 vuotta. Sly Cooper pelisarja on jotakin todella erityistä. Sen tarina, hahmot, musiikit ja niiden muodostama kokonaisuus on jäänyt monien mieliin. Tarina on suoralinjainen, ja se johtaa joka pelissä yhteen ja samaan loppuun. Kun on kerran pelannut Sly sarjan 100% läpi, sillä ei periaatteessa ole enää mitään uutta tarjottavaa, mutta silti sen pariin on aina yhtä ihanaa palata ja pelata se läpi uudestaan.

Edellisellä pelikerrallani päätin kuitenkin kiinnittää tarinassa huomioni johonkin, mihin en ennen ollut kiinnittänyt huomiota: siihen, miten Sly Cooperin tarinaa kerrotaan pelimekaniikoilla. Tämän pelisarjan tarina on yksi kaikkien aikojen suosikkitarinoistani. Voisin siksi kommentoida sitä vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta tässä postauksessa haluan keskittyä siihen, miten pelimekaniikat voivat olla yksi tarinan kerronnan osista.

Sly Cooper and the Thievius Raccoonus

Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly the Raccoon, tai Sly Cooper and the Thievius Raccoonus, pääsemme ensikertaa tutustumaan tähän kaikkien rakastamaan pesukarhuun, häneen ystäviinsä Bentleyyn ja Murrayyn, sekä heitä jahtaavaan poliisiin, Carmelita Montoya Foxiin. Tässä pelissä Sly on 18 vuotias, eli juuri ja juuri aikuinen. Tämä näkyy liikkeissä, joita Sly voi tehdä edetäkseen pelissä. Hän on itsevarma, janoaa toimintaa, ja on aina valmis taistelemaan. Hänellä ei ole kovinkaan paljoa kokemusta kentältä, vaikka onkin selvästi harjoitellut varasliikkeitään jo kauan. Slyn kokemattomuuden huomaa pelimekaniikoista puhuttaessa parhaiten siitä, että hän kuolee yhdestä, kahdesta, tai kolmesta vihollisen iskusta, riippuen siitä, kuinka monta hevosenkenkää hänellä on mukanaan. Tämä mekaniikka turhautti tietyissä tehtävissä, etenkin, kun pelasin tätä peliä lapsena, mutta koko trilogian tarinankerronnan kontekstissa osaan nykyään todellakin arvostaa tätä valintaa. Sly ei ole vielä yhtä kestävä kentällä kuin myöhemmissä peleissä. Lisäksi tämän pelin vartijat huomaavat Slyn paljon helpommin kuin seuraavien pelien vartijat, joten Slylla on toki myös hiiviskelyssä petrattavaa. 

Bentleykin saa tässä pelissä hiukan kehitystä, monista eniten pelin lopussa. Minun mielestäni hän kuitenkin saa tässä pelissä suhteellisen paljon kehitystä, kun peli sijoitetaan osaksi koko trilogiaa. Tässä ensimmäisessä pelissä Bentley toimii lähinnä ohjeen antajana ja tietojen kerääjänä turvallisen välimatkan päästä. Hänenkin nuoruutensa ja naiiviutensa on kuitenkin erityisen näkyvää tässä pelissä. Bentley toimii ryhmän aivoina ja suunnittelijana, mutta tässä pelissä hänen suunnitelmansa eivät vielä ole kovin pitkälle kehitettyjä. Sen huomaa siitä, että monessa kentässä Slyn on vain improvisoitava itselleen avaimet, joilla hän pääsee etenemään kentästä kenttään. Bentleyn suunnitelmat eivät ole yhtä pitkälle mietittyjä kuin myöhemmissä peleissä, mutta hän on kuitenkin selvästi ryhmän aivot jo tässä osassa. 

Murraysta ei tässä pelissä ole valitettavasti kovinkaan paljoa sanottavaa. Hän pääsee kentälle vain muutaman kerran, suurimmaksi osaksi joko Slyn pelastettavaksi, tai sitten ajamaan autolla kilpaa. Autolla ajo mekaniikka kertoo Murraysta vain sen, että hän on todella kiinnostunut autoista, ja että hän on loistava kuski. Tehtävät, joissa Slyn täytyy auttaa Murrayta selviytymään avaimen luo taas eivät auta luomaan Murraysta kuvaa porukan lihaksina. Toki, hänkin on tässä pelissä todennäköisesti suurinpiirtein saman ikäinen kuin Sly, joten on luonnollista, että hänkin on hiukan naiivi, kokematon, ja nämä uudet tilanteet jännittävät häntä.

Sly Cooper ja Konnakopla

Pelisarjan toinen osa, suosikki Sly pelini, on kehittänyt kaikkia hahmoja eteenpäin huimasti. Lisäksi tämän pelin tarinan aikana koko kopla kasvaa ihmisinä mielestäni kaikkein eniten. Konnakoplan tarinassa Sly on 20 vuotias, joten ensimmäisen pelin tapahtumista on kulunut kaksi vuotta. Kahdessa vuodessa koko porukka on ehtinyt kasvaa ja kehittyä paljon kokeneemmaksi rötöstelyssä. Kyseisten vuosien aikana he ovat tehneet pienempiä konnuuksia, ja selkeästi alkaneet löytää oman varasjoukkonsa identiteettiä. Heistä huomaa myös, että he ovat pohtineet paljon omia moraalejaan ja sitä, millaisia rikollisia he haluavat olla. 

Aivan ensiksi on mainittava se, että koko koplalla on nyt käytössä health bar, eli he pystyvät nyt ottamaan vihollisilta vastaan useamman iskun ennen kuin he kuolevat. Tämä on loistava kehitys, ja kertoo hahmoista sen, että he ovat treenanneet mahdollisia taistelu tilanteita varten ja jopa porukan fyysisesti heikoin jäsen Bentley kykenee selviämään muutamasta iskusta. Nyt myös Murray on paljon hyödyllisempi ja kokeneempi kentällä. Hän on treenannut todella paljon, ja tässä pelissä hän ansaitsee maineensa koplan lihaksina, kun isommatkin vartijat kuolevat vain kahdesta Murrayn iskusta. 

Tämän pelin keikoissa on paljon vaiheita ja suunnitelmallisuutta, mitä ensimmäisen pelin keikoissa ei ollut. Bentley on itsekin uskaltautunut kentälle yhä useammin ja useammin, joten hänen on myös itse paljon helpompi luoda suunnitelmia. Itse kentällä olleena, hän osaa suunnitella keikat paljon realistisemmin kuin aiemmin. Lisäksi hänen suhteensa Slyn ja Murrayn kanssa on syventynyt, joten hän tuntee omat ja koplansa vahvuudet paremmin. Esimerkkinä tästä on muunmuassa se, että pelin alussa Murray saa muutaman ampumiskeikan. Pelin loppupuolella Bentley antaa Murraylle enemmän ja enemmän vahvuutta ja tappelua vaativia tehtäviä sen sijaan, että Murray joutuisi itse räiskimään aseilla, jotka toimivat varmaan samoin kuin hänen vanha perunapyssynsä. Bentley itse taas alkaa ottamaan enemmän vastuuta erilaisista ampumiskeikoista. Tämä kertoo siitä, että Bentley löysi jälleen itseltään uuden vahvuuden. 

Minusta Slyn osiot saavuttavat tässä pelissä parhaiten hiiviskelypelin ytimen. Vaikka Slyn on välillä jäätävä taistelemaan, pelaajaa kuitenkin kannustetaan pysyttelemään varjoissa Slylla pelatessa. Hän on selkeästi oppinut paljon virheistään viime pelissä ja kasvanut aikuisemmaksi. Ensimmäisen pelin erikoisliikkeet eli tehosteet olivat hiukan sekalaisia. Tässä pelissä tehosteet (niin ostetut kuin kassakaapeista löydettävät) kuvaavat kuitenkin sitä, että Sly on oppinut käyttämään niitä hyödykseen paremmin. Tehosteita voi valita valikosta käyttöön R2, L1 ja L2 näppäimille, eli ei-passiivisia liikkeitä on saatavilla vain kolme saman aikaisesti. Tämä pätee kaikkiin hahmoihin. Pelaajan on siis suunniteltava tarkkaan, mitä niistä käyttää ja milloin (jos käyttää). Se kertoo kaikista hahmoista sen, että he ovat suunnitelmallisempia, ja tuntevat omatkin voimansa paremmin. 

Sly Cooper ja konnien kunnia

Trilogian viimeinen osa, Konnien kunnia, tuo Cooperin koplan tarinan päätökseen. Pääkolmikollamme ei ole tässä pelissä kovinkaan montaa muutosta pelimekaniikan saralla verrattuna Konnakoplaan. Tässä osassa on kuitenkin paljon uusia hahmoja, jotka tuovat itsessään mukanaan monia uusia mekaniikkoja. 

Yksi pääkolmikkoamme koskeva muutos tässä pelissä, joka kertoo mielestäni päähenkilöiden kasvusta, on keskustelumekaniikka. Sly, Bentley, sekä Murray saavat kaikki vähintään yhden keskustelun hoidettavaksi, jossa pitää suostutella, manipuloida, tai harhauttaa keskustelun toista osapuolta. Keskustelut on kirjoitettu niin, että vaikka valitsisi väärän vaihtoehdon aluksi, niin pian tulee kuitenkin pakostikin valittua oikea vaihtoehto. Cooperin jengi ei siis enää tyydy pelkästään varjossa toimimiseen, vaan käyttävät myös keskustelukykyjään saavuttaakseen tavoitteensa. Minusta erityisesti Bentleyn manipuloiva luonne, sekä itsetunnon nousu näkyvät hänen keskustelutehtävissään todella vahvasti. Hän menee ja koettaa provosoida ensimmäisestä pelistä tuttua Kovanaamaa, joka on pientä pyörätuolissa istuvaa Bentleyä monta kymmentä kertaa isompi. Tämä on todella suuri kehitys Bentleylle, joka istui koko ensimmäisen pelin ajan kauhuissaan Cooperin koplan pakussa piilossa, kun Sly hoiti kaiken työn. Kuka olisi uskonut, että heiveröisestä Bentleystä olisi joskus haastamaan kyseinen lihaskimppu tappeluun?

Konnien kunniassa loistaa koko koplan välinen yhteistyö. Toki Konnakoplassakin oli yhteistyökeikkoja, mutta Konnien kunnian yhteiskeikat ovat vielä paremmin kirjoitettuja, ja myös näiden tehtävien mekaniikat luovat pelaajalle nerokkaasti tunteen siitä, että tämä on oikeasti yhteistyötä. Monien yksi suosikkitehtävistä tässä pelissä onkin juuri tämän yhteistyöaspektin takia Limonadiraivo. Kyseisessä tehtävässä kopla osallistuu limonaadibaarissa limonaadinjuonti kilpailuun, joka päättyy kuitenkin baaritappeluun. Pelaaja pääsee pelaamaan jokaisella koplan jäsenellä ja hakkaamaan vartijoita, kunnes tason pääpomo tulee haastamaan koplan. Pomo on liian vahva, eikä Sly voi normaalisti vahingoittaa häntä. Slyn on siis johdatettava pomo vuorotellen Bentleyn ja Murrayn ansoihin, jotta voisi saada pomon voitettua. Tämä on yksi koko pelisarjan huippukohdista myös minulle.

Tarinallisesti minulla ei ole paljoa sanottavaa pelin sivuhahmojen pelimekaniikoista, koska heillä pääsee pelaamaan suhteellisen vähän. Toki nämä mekaniikat kuvastavat hyvin jokaisen hahmon persoonaa, mutta pelattavia hahmoja on niin paljon, etteivät kaikki ehdi kuitenkaan loistaa. 

Viimeisenä tästä pelistä on mainittava aivan upeat kohdat, joissa uudelleen luotiin ensimmäisen pelin taisteluita, mutta ne muokattiin sopiviksi Konnien kunnian tarinan kontekstiin. Molemmat esimerkkini ovat neljännessä jaksossa, jossa Bentley haluaa tuoda Pandakunkun, yhden Slyn isän murhaajista, mukaan koplaan isoa keikkaa varten. Sly on tätä vastaan, mutta Bentley saa suostuteltua hänet. Sitten pääsemmekin näkemään Sly 3 version Sly 1 Pandakunkun taistelusta. Se ei kuitenkaan ole vain Slyn ja Pandakunkun taistelu, vaan tässä käytetään taistelun sijaan aiemmin mainittua keskustelutekniikkaa. Sly puhuu järkeä Pandakunkulle, jolloin tämä tulee tajuihinsa ja suostuu neuvottelemaan koplan kanssa.

Toinen pelimekaniikka viittaus ensimmäiseen peliin tulee myöhemmin samassa kentässä, kun Murray löytää Cooperin koplan pakun ja koettaa tuoda sitä turvapaikkaan. Pandakunkku alkaa ampua ilotulitteillaan vartijoita, jotka koettavat estää Murrayta. Tämä on loistava kontrasti siihen, kuinka Slyn piti useamman kerran auttaa Murrayta ampumalla vartijoita ensimmäisessä pelissä. Pelaaja saa kuitenkin olla Murraysta todella ylpeä, koska enää häntä ei suojella raketein siksi, että hän vahingossa ja naiivisti olisi joutunut vaaraan yrittäessään olla kuin Sly. Tässä Murray on päättänyt saavuttaa päämääränsä, koska hän ei halua enää eroon pakusta, joten Pandakunkun on autettava häntä. Tämä mekaniikka osoittaa siis Murrayn hahmokehityksen todella hienosti.

Sly Cooper-pelisarja on lempipelisarjani, ja minun on vaikea uskoa, että vietämme jo sen 20. juhlavuotta. Olen upottanut tähän analyysiin paljon aikaa, koska mielestäni tämä, jos mikä, pelisarja todellakin ansaitsee sen. Lisäksi, minua kiinnostaa todella paljon erilaiset tarinan kerronnan muodot. Minusta Sly Cooper kertoo tarinaa upeasti niin monella eri tasolla, että siitä saisi irti useammankin postauksen. 

Mitä mieltä itse olet tämän pelin tarinasta? Millaista tarinan kerrontaa arvostat peleissä eniten?

Invincible, supersankareita oikeassa maailmassa

Olen nähnyt paljon meemejä liittyen erääseen Amazon Prime palvelussa julkaistuun sarjaan. Invincible on ollut katsottavissa jo melkein vuoden ajan, joten olen toki hiukan myöhässä hypejunasta. Pääsin toki silti nauttimaan tähän sarjaan liittyvistä meemeistä, koska niitä käytettiin niin monipuolisesti. Vaikka tätä sarjaa kehuttiin maasta taivaisiin, en silti saanut aikaiseksi alkaa katsoa sitä aiemmin, mutta todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Invincible on Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva aikuisille suunnattu animaatio. Kirkman on erityisen tunnettu The Walking Deadin kirjoittajana niin sarjakuvamuodossa kuin myös TV-sarjan käsikirjoittajana. Tämä mies on todellakin aivan omaa luokkaansa tarinankertojana. Hän osaa saada katsojan tai lukijan pohtimaan monenlaisia monimutkaisia moraalikysymyksiä, elämää ja ihmisyyttä. Invincible ei pettänyt.

Tämä sarja kertoo nuoresta Mark Graysonista, joka odottaa malttamattomana sitä, että saisi supervoimia. Hänen isänsä Nolan Grayson on yksi maailman tunnetuimmista supersankareista, Omni man. Nolan ei kuitenkaan ole täysin ihminen. Hän on "viltrumiitti", eli kotoisin Viltrum nimiseltä planeetalta, jolla elää muitakin super vahvuuden omaavia viltrumiitteja. Mark ihailee isäänsä ja muita sankareita, haaveillen itsekin sankaruudesta. Alkaessaan harjoitella uusien supervoimiensa käyttöä Mark saa kuitenkin huomata, ettei sankaruus olekaan niin upeaa kuin miltä se näyttää.

Olin täysin sanaton, kun sain tämän sarjan katsottua läpi. Se oli aivan uskomaton. Invincible on erittäin realistinen kuvaus siitä, millainen maailmamme olisi, jos supersankareita ja supervoimia olisi oikeasti olemassa. Siinä myös paneudutaan hyvin syvälle hahmojen psykologiaan, ja näytetään, miten sankaruus ja jatkuva vaara vaikuttavat sankareihin, sekä heidän ihmissuhteisiinsa. Toki, sankarit saavat paljon ihailua osakseen, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. He joutuvat koko ajan tekemään valintoja rakkaittensa, ja maailman pelastamisen välillä. He joutuvat kokemaan jatkuvaa painetta, koska pienikin virhe voi aiheuttaa tuhansia kuolemia. Lisäksi heidän on jatkuvasti mietittävä, keihin he voivat luottaa ja keille he voivat kertoa salaisesta sankarin roolistaan.

Katsoessani ensimmäistä jaksoa, ajattelin, että sarja olisi varmaankin aika keskiverto. Poika unelmoi sankaruudesta, perussettiä, joka on nähty esimerkiksi My Hero Academiassakin jo aiemmin. Joo joo. Kun pääsin kuitenkin ensimmäisen jakson loppuun, olin lyöty yhtä ällikällä kuin Guardians, eli yksi sarjan sankaritiimeistä.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää spoilereita. Jos et vielä ole katsonut Invincibleä, suosittelen erittäin vahvasti sen katsomista, ennen kuin luet postaukseni loppuun.

Robert Kirkmanin tapa saada katsojansa ja lukijansa pohtimaan erilaisia moraalisia kysymyksiä on yksi syy, miksi rakastan Kirkmanin luomaa mediaa. Aina kuluttaessani hänen tarinoitaan mediasta tai toisesta, päädyn pohtimaan kaikkia eri vaihtoehtoja, ja tapahtumien verkkoja, jotka johtivat kyseiseen tilanteeseen. Täydellinen esimerkki tästä on Invinciblen Omni man, Nolan. 

Omni Man on kaikkien ihailema sankari, ja tarina jopa alkaa siitä, kun hän alkaa kouluttaa poikaansakin sankariksi. Markin sanat "Haluan olla aivan kuin sinä, isä!" kuulostavat todella iloisilta ja optimistisilta sarjan alussa, mutta nuo sanat saavat loppua kohden aivan uuden merkityksen. Jo ensimmäisen jakson lopussa katsojille selviää, ettei Nolan ole sitä, miltä näyttää, kun hän murhaa kylmäverisesti kaikki sankari ystävänsä. Olin aivan shokissa katsoessani tätä kohtausta, koska sarjan tunnelma muuttuu kertaheitolla todella brutaaliksi ja synkäksi. Veri ja ruumiinosat lentelevät, ja jakso loppuu siihen, kun Nolan on aivan uupunut tästä murhatyöstä.

Tästä eteenpäin olin koko ajan jännittynyt. Voiko Nolaniin luottaa? Puhuiko hän totta, kertoessaan tapauksen tutkijoille, ettei muistanut itse murhaamisesta mitään? Minusta Nolanin ja Markin välinen isä-poikasuhde ja heidän kummankin hahmokehityksensä oli sarjan mielenkiintoisin puoli. Välillä Nolan oli upea isä hahmo, joka kannusti poikaansa, mutta toisaalta, en ollut varma, voiko häneen luottaa. Hänen opetuksensa Markille vaikuttivat todella moraalisilta ja isällisiltä, varsinkin alussa. Minua todella kylmäsi ajatella sitä, miten harjoittelu alkoi siitä, kun Nolan näytti pojalleen miten lyödään, ja löi häntä antaakseen esimerkin. Mark oli tästä hiukan shokissa, mutta otti iskun vastaan ja jatkoi harjoittelua. Nolanin isällinen lämpö tämän ensimmäisen harjoittelukerran aikana katoaa täysin sarjan loppua kohden. Aivan lopussa Nolan antaa pojalleen järkyttävän ja  armottoman turpasaunan, joka vie sivussa monia tuhansia ihmishenkiä mukanaan. Tämän eeppisen taistelun aikana melkein toivoin, että Mark vain antaisi periksi, erityisesti metrokohtauksen aikana. Oli kamalaa katsoa, kuinka ihmisiä kuoli Markin ympärillä, eikä hän voinut tehdä mitään. Metro kohta oli yksi järkyttävimmistä kohtauksista Invinciblessa, enkä päässyt tätäkään sarjaa läpi kuivin silmin. 

Markin kasvutarina naiivista unelmoijasta aidoksi sankariksi on surullinen. Hän on todella mukava ja aito nuori mies, mutta hänen voimiensa takia hän ei pääse kokemaan onnistumisia kovinkaan usein. Hänen on salattava identiteettinsä ystäviltään ja tyttöystävältään, mikä aiheuttaa kitkaa näihin suhteisiin. Aivan alussa hän valitsee supersankari nimekseen Invincible, joka kuvastaa hyvin kyseisen hahmon ylimalkaista optimismia. Se on kuitenkin täydellinen nimi Markille, sillä kaikkien kauheuksien ja vaikeuksien jälkeenkin, Mark selviää hengissä ja voittamattomana. Pidän tästä kehityksestä, jossa kyseinen nimi muuttaa merkitystään tarinan edetessä, mutta kuvaa silti päähenkilöä hienosti.

Tarina on erittäin synkkä, mutta realistinen kuva sankareiden ja "sankareiden" maailmasta. Sen hahmot ovat todella pitkälle mietittyjä, ja joka ikisestä sivuhahmostakin saisi aikaiseksi oman esseen. Rakastan psykologisia sarjoja, ja Invincible on todellakin yksi synkimmistä psykologisista action trillereistä, joita olen ikinä katsonut. Tämä ei todellakaan sovi heikkohermoisille, koska erityisesti Nolanin syvällejuurtunut julmuus on todella vaikeaa katsottavaa. 

Ainoa asia, mistä keksin jotain kritisoitavaa tässä sarjassa, on sen animaatio. Se ei ole huonoa, muttei myöskään kovin kehuttavaa. Kaikista brutaaleimpiin kohtauksiin oli kuitenkin selkeästi panostettu, koska niissä animaatio oli paljon sulavampaa kuin joissakin muissa kohtauksissa. Hahmot oli kuitenkin suunniteltu mielestäni hyvin. Kaikilla oli todella omalaatuinen ulkonäkö, joten heidät oli helppo tunnistaa. Pidin myös eri sankareiden sankariasuista todella paljon, varsinkin Even, koska pinkki on lempivärini. 

Vaikka animaatio ei ollutkaan parasta mahdollista A-luokkaa, Invinciblen tarina on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Se todellakin täyttää ja ylittää jokaisen odotuksen, eikä pelkää näyttää katsojille kaikista kauheimpia puolia ihmisistä ja ihmisyydestä. Lisäksi ääninäyttely tässä sarjassa on aivan uskomatonta, varsinkin tietyillä hahmoilla. Tunsin oikeasti kylmiä väreitä tämän aivan fantastisen kokonaisuuden takia. Tätä ei missään nimessä kannata missata.

Oletko itse nähnyt Inviciblen? Mitä mieltä olet siitä? Kuka oli suosikkisankarisi?

Top 3 ystävykset

Maanantaina juhlistetaan ystävänpäivää. Ystävät ja ystävyys ovat minulle yksi maailman tärkeimmistä asioista, ja ystävyys on tuonut elämääni erittäin paljon iloa ja valoa vuosien aikana. Minusta on upeaa, että vaikka maailmalla 14. helmikuuta tunnetaan rakastavaisten päivänä, Suomessa tuona päivänä juhlistetaan myös ystävyyttä. Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa postauksen suosikki ystävyksistäni eri medioissa. Nämä kumppanukset, jotka olen listannut, ovat kaikki vaikuttaneet minuun syvästi, ja palaankin näiden kyseisten sarjojen tai pelien pariin usein. Tässä postauksessa haluan siis ylistää ystävyyttä, ja erityisesti näitä ruudulla näkemiäni ystävyyksiä.

1. Sly, Bentley, Murray (Sly Cooper Trilogia)

Tämän kolmikon seikkailun olen pelannut läpi niin monta kertaa, etten edes itse ole pysynyt laskuissa. Orpokodissa toisensa tavanneet Sly, Bentley, ja Murray varttuivat yhdessä, ja aloittivat rikollisen uransa yhdessä aikuisina. Sarjan ensimmäisessä pelissä Sly Cooper and the Thievius Raccoonus tämä kolmikko aloittaa seikkailunsa. Tässä pelissä näemme lähinnä Slyn ja Bentleyn välisen ystävyyden paremmin. Sly on ainoa, joka uskaltautuu kentälle, lukuunottamatta muutamaa tehtävää, joissa Murray hankkiutuu hankaluuksiin auttaakseen Slyta saamaan avaimet edetäkseen seuraaviin kenttiin. 

Koplan ystävyys alkaa näkyä selvemmin ja kukoistamaan trilogian toisessa osassa, joka onkin sopivasti nimetty Sly Cooper ja Konnakopla (Band of thieves). Kaikki kolme pääsevät kentälle näyttämään taitojaan erilaisissa tehtävissä, eli keikoissa. He kohtaavat yhdessä vaikeuksia, kokevat onnistumisia, epäonnistumisia, vitsailevat, ja kasvavat yhä läheisemmiksi. Ystävyyden kohokohtia tässä pelissä on erityisesti jaksossa 4, kun Bentleyn on pelastettava Sly ja Murray vankilasta. Tämän kyseisen jakson loppu cutscene näyttää sen, kuinka paljon nämä kolme oikeasti toisistaan välittävät.

Pelisarjan kolmas osa Konnien kunnia (Honour among thieves) kruunaa tämän ystävyyden lopullisesti yhdeksi median parhaista ystävyyksistä. Kun Bentley on joutunut edellisen pelin lopussa pyörätuoliin, Murray syyttää itseään, ja kolmas peli alkaakin siitä, kuinka Sly ja Bentley koettavat saada vaaleanpunaisen ystävänsä takaisin tiimiin. He onnistuvat, ja alkavat kasata koplaan lisää jäseniä. Tässä pelissä kolmikon ystävyys on nerokkaasti upotettu myös pelin keikkoihin, kuten Sitruunaraivo. Kyseisessä keikassa kaverukset haastavat paikalliset kaivostyöläiset limonaadin juontikilpailuun limonaadibaarissa. Se kuitenkin päättyy baaritappeluun, jossa pelaaja pääsee mäiskimään vihollisia koplan kaikilla jäsenillä. Muita kohokohtia, jotka vahvistavat tätä kolmikkoa, ovat esimerkiksi Bentleyn kateus Slyta kohtaan, joka kärjistyy, kun Tohtori M väittää Slyta itsekkääksi huijariksi. Murray kuitenkin puhuu Bentleyn ympäri, muistuttaen, että he kaikki olisivat valmiita kuolemaan toistensa puolesta. 

Cooperin koplan ystävyys on yksi niistä syistä, miksi palaan aina tämän pelin pariin. Tämä bromance on niin upeasti kirjoitettu, että sitä ei voi kuin rakastaa. Sly, Bentley ja Murray eivät ole vain ystäviä, he ovat veljiä, eikä mikään voi erottaa heitä. Ei edes pelisarjan neljäs peli, josta tässä blogissa ei puhuta.

2. Jeremy, Odd, Ulrich, Yumi, ja Aelita (Code Lyoko)

Code Lyoko, toinen nostalginen tarina lapsuudestani, oli myös lisättävä tähän listaan. Katsoin hiljattain koko sarjan uudestaan, ja olin todella iloinen saadessani tajuta, että tämä sarja on todellakin yhtä upea taideteos kuin miltä se tuntui silloin, kun katsoin sitä lapsena. 

Tämä sarja kertoo viidestä yläaste-ikäisestä oppilaasta, jotka löytävät eräänä päivänä koulunsa läheisestä tehtaasta supertietokoneen. Supertietokoneen sisällä on Aelita niminen tyttö, joka elää supertietokoneen sisäisessä maailmassa: Lyokossa. Jeremy, Odd, Ulrich, ja Yumi tutustuvat tähän virtuaaliseen maailmaan. Samalla he kuitenkin vahingossa vapauttavat Xana nimisen entiteetin, jolla on pahat mielessä.

Tämä sarja sisältää 97 jaksoa, jotka on jaettu 4 kauteen ja kaksiosaiseen spesiaaliin, joissa paljastetaan tarinan alkuperä. Vaikka Code Lyoko onkin sci-fi seikkailu, tämän viisikon välinen ystävyys on yksi realistisimmista mediassa näkemistäni ystävyyksistä. Katsojille näytetään koko porukan yhteinen dynamiikka, sekä porukan sisäiset dynamiikat jokaisen yksilön välillä. Code Lyokon hahmot ovat kaikki todella mieleenpainuvia ja valloittavia persoonia, vikoineen ja vahvuuksineen. Minusta tämän tarinan kirjoittajat ovat myös ottaneet hyvin huomioon päähenkilöidensä iän. Heillä on aina välillä lapsellisia riitoja, vaikeuksia sanoittaa tunteitaan, mitä ei helpota tasapainoilu maailman pelastamisen ja koulun käynnin välillä. 

Tästä porukasta on todella helppo tykätä. Sarjan viimeinen jakso sai minut jopa hiukan kyynelehtimään, kun Lyoko soturit epäröivät supertietokoneen sammuttamisen kanssa, ja saimme nähdä useamman montaasin jokaisen hahmon hyvistä hetkistä. Koko sarjan ajan olin tietenkin tykästynyt näihin hahmoihin joka jaksolla yhä enemmän, mutta tämä viimeinen jakso oli kirsikka kakun päällä yhden lyhyen keskustelun ansiosta. Jeremy koettaa perustella Yumille sitä, miksi häntä pelottaa sulkea supertietokone. Hän sanoo, että sammuttaessaan sen, hän pelkää sammuttavansa myös porukan välisen ystävyyden. Tähän Yumi vastaa sanomalla: "Ei näin vahvaa ystävyyttä voi sammuttaa." Kaikkien porukan kokemien seikkailujen jälkeen, tämä kohta osuu sydämeen todella syvälle. Siksi rakastan näitäkin ystävyksiä erittäin paljon, ja tulen katsomaan sarjan uudelleen taas joskus.

3. Sydney Novak ja Stanley Barber (I am not okay with this)

Tämä kaksikko on peräisin Netflixin I am not okay with this sarjasta, joka kertoo Sydneyn salaperäisestä tajunnanräjäyttävästä supervoimasta. Sydney on 17-vuotias nuori naisen alku, joka elää kolmestaan äitinsä ja veljensä kanssa. Hän koettaa parhaansa mukaan kahlata sen todella sokkeloisen ja pimeän metsän läpi, joka on teini-ikä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Hänen elämäänsä ei yhtään helpota se, että hänen isänsä on kuollut, ja Sydney on siitä surun murtama. 

Stanley Barber on saman ikäinen naapurinpoika, joka on hiukan ihastunut Sydneyyn. Hän on erittäin mukava ja huoleton poika, joka todella välittää Sydneystä. Sydney on hiukan hämmentynyt Stanleylta saamastaan huomiosta, ja päätyy jonkinlaiseen suhteeseen tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan oikein osaa sanoittaa sekavia tunteitaan Stanleyta kohtaan, vaikka tietääkin, ettei kyseessä ole minkäänlainen romanttinen tunne. Lopulta Sydney kuitenkin tajuaa eräissä juhlissa syyn sille, miksei pidä Stanleysta romanttisesti, vaikka Stanleysta on tullutkin hänelle todella tärkeä.

Minusta Stanley ja Sydney ovat todella upeasti kirjoitetut ystävät. Monesti romanttiset draamat eivät ole iskeneet minulle kovin syvälle juuri sen takia, että jos parisuhde hahmojen välillä ei onnistu, he vain unohtavat toisensa, vaikka vannoivatkin juuri toisilleen suurinta rakkautta muutamaa kohtausta aiemmin. I am not okay with this-sarjassa Sydneyn ja Stanleyn suhde kehittyy pikkuhiljaa, ja näemme, miksi Stanley välittää Sydneystä ja toisin päin. Silloinkin, kun Sydney päätyy torjumaan Stanleyn romanttiset elkeet, ja kertoo haluavansa olla ystäviä, Stanleyn reaktio on se, mikä sai minut rakastumaan tähän sarjaan ja parivaljakkoon. Stanley ei suutu, vaikka häntä selkeästi harmittaakin. Hän kunnioittaa Sydneyn päätöstä, eikä hän yritä saada tätä muuttamaan mieltään. Hän ottaa Sydneyn ystävyyden vastaan ilolla, ja on koko sarjan loppuun asti Sydneyn tukena, niin kuin hyvä ystävä oikeassakin elämässä olisi.

Stanleyn ja Sydneyn välinen lovers to friends-tarina on minusta loistava. Näitä tarinoita olen nähnyt mediassa todella harvoin, joten arvostan sitä suuresti, kun jossain tarinassa pääsen näkemään sen. I am not okay with this on kaikin puolin mahtava tarina, mutta minusta Sydneyn ja Stanleyn matka aitoon ja syvään ystävyyteen on yksi sen parhaista puolista.

Mediassa on paljon muitakin minua koskettaneita ystävyksiä ja tarinoita erilaisista ystävyyksistä, koska on miljardeja tapoja olla hyvä ystävä. Tässä listassa mainitsin siis muutaman tarinan ystävyydestä, jotka ovat jääneet minulle mieleen monesta eri syystä. Suosittelen näitä kaikkia katseltavaksi ja pelattavaksi erittäin lämpimästi. Vaikka kaikki tarinoiden hahmot ovatkin fiktiivisiä, niin ne ovat kuitenkin vaikuttaneet minuun, ja heidän ja heidän tarinoidensa seuraan palaaminen on aina yhtä ihanaa. Ehkä ystävänpäivänä voisinkin siis katsoa jonkin näistä uudelleen!

 Millaisia tarinoita ystävyydestä olet itse nähnyt/pelannut/lukenut? Mikä ystäväporukka tai parivaljakko on mediassa sinun suosikkisi?

Hyvää ystävänpäivää!

Lähikaupan nainen, onnellinen ikisinkku

Ystävänpäivä, jota pidetään maailmalla myös rakastavaisten päivänä, lähestyy. Sen kunniaksi aion koko helmikuun ajan kirjoittaa minusta ystävänpäivän teemaan sopivista asioista. Rakkaus kukoistaa, ja nyt on täydellinen aika muistaa omia ystäviä ja mielitiettyjä. Parisuhteet voivat olla todella kaunis asia, ja tuoda ihmisen elämään paljonkin iloa, mutta parisuhteet eivät ole kaikkien juttu. Täydellinen esimerkki tästä on Lähikaupan nainen. 

Lähikaupan nainen on Sayaka Murakan romaani vuodelta 2016, ja joka suomennettiin 2020. Se kertoo 36-vuotiaasta sinkkuna elelevästä Keikosta, joka työskentelee tokiolaisen kaupan kassalla. Hän on ollut siellä töissä 18 vuotta, ja rakastaa työtään, mikä on suuri pettymys hänen perheelleen. Keikon koko elämä on ollut tasaisen arkista ja normaalia. Hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei ollut mitään kovin isoja ongelmia. Hänen äitinsä oli toki huolissaan Keikon sosiaalisista taidoista, jotka eivät aikuisenakaan ole kummoiset. Asia ei kuitenkaan haittaa Keikoa, joka on oppinut sopeutumaan ympäristöönsä. Keikon perhe kuitenkin koettaa painostaa tätä "oikeisiin töihin", ja ystävät taas kummaksuvat Keikon haluttomuutta mennä naimisiin. Keikon mielestä hänen elämänsä taas on täydellistä juuri sellaisena kuin se on. Ainoa asia, mikä hänen elämästään puuttuu, on hyväksytyksi tulemisen tunne. Keikon epätoivoinen halu saada hyväksyntää lähipiiriltään, ja vaikeus ymmärtää sitä, mikä hänen läheistensä kenkiä puristaa, johtaa hänet yhä vain epätoivoisempiin ja onnettomampiin ratkaisuihin. 

Tämä kirja sisältää paljon yhteiskunta kritiikkiä ja nykypäivän feminismiä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin Japaniin, Keikoon kohdistuviin odotuksiin voi samaistua mielestäni erityisesti kuka tahansa nainen, sekä moni onnellisesti sinkkuna elävä ihminen. Varsinkin entisaikoihin, kun naisten asema oli heikompi kuin nykyään, naisia saatettiin pahimmillaan pitää jopa omaisuutena. Onneksi näin ei nykyään enää ole, vaikka nykypäiväänkin asti on selvinnyt asenteita, ja "hyvän elämän" malleja. Kaikkien pitäisi opiskella ammatti, mennä kunnon töihin, löytää parisuhde, muuttaa yhteen, avioitua, aloittaa perhe, kasvattaa lapset, ja sitten eläköityä loppuelämä onnellisena. Tämä on monista se yksi ainoa oikea keino elää oikeanlainen elämä, mutta Keiko on täydellinen esimerkki siitä, että tämänlainen elämä ei ole kaikille. Erityisesti naisiin kohdistuva odotus, että heidän pitäisi tietyssä iässä olla jo naimisissa ja hankkia lapsia, kyseenalaistetaan vahvasti.

Keikon lähipiirin koettaessa yhä voimakkaammin painostaa Keikoa "oikeisiin töihin" ja naimisiin, Keiko murtuu paineen alla. Hän päästää yhden työkavereistaan asumaan luokseen. Vastineeksi työkaveri esittää olevansa Keikon poikaystävä, jotta tämän läheiset jättäisivät Keikon rauhaan. Keikoa tämä ei hetkauta, häntä eivät kiinnosta parisuhteet, ja hän oli onnellinen sellaisena kuin oli. Kun kirjassa sukelletaan hiukan myös Keikon lapsuuteen, lukija huomaa, että kaikki hänen ongelmansa ovat aina kummunneet siitä, kun lähipiiri koettaa etsiä ongelmia hänestä. Koska Keiko ei tunne voivansa olla onnellinen "hyvän elämän" erittäin ahtaassa ja tiukassa muotissa, hänessä on oltava jotain vikaa. Kukaan Keikon läheisistä ei kertaakaan edes yritä ymmärtää sitä, että Keiko haluaa omanlaisensa elämän. Kukaan heistä ei edes harkitse sitä mahdollisuutta, että Keikolla ei olisi ongelmia, jos he hyväksyisivät Keikon sellaisena kuin hän on. Läheiset suorastaan iloitsevat siitä, kun Keiko on viimein saanut heidän silmissään "normaalin" elämän, kun he alkavat uskomaan Keikon seurustelevan työkaverinsa kanssa. Läheisiä ei tunnu kiinnostavan Keikon onni, vaan se, että Keiko saataisiin puristettua hyvän elämän muottiin.

Minusta Keiko on myös mahtavaa representaatiota aseksuaaleille ja aromanttisille ihmisille. Erityisesti tähän kirjoon sopeutuvat ihmiset voivat varmasti samaistua Keikon kokemuksiin, ja asenteisiin, joita hän joutuu kohtaamaan. Eritoten sinkut, jotka ovat onnellisia sinkkuina, saavat usein osakseen ihmetystä, jos he eivät etsi parisuhdetta. Tämä tarina kyseenalaistaa ihmisten käsityksen hyvästä elämästä ja sinkkuudesta. Jotkut kokevat sinkkuuden itselleen oikeaksi ratkaisuksi elämässä. Jos se päätös tekee jonkun onnelliseksi, miksi pitäisi lähteä tuomitsemaan tätä, ja tunkemaan samaan hyvän elämän kapeaan muottiin, johon Keikoa yritetään asetella. Keiko ei koe tarvitsevansa parisuhdetta, mutta ainoa tapa saada hänen läheisensä tyytyväisiksi oli esittää parisuhdetta työkaverin kanssa.

Kirjailija Sayaka Murata

Kirjan kannessa tätä teosta kuvaillaan riemastuttavan hauskaksi, ja osa tätä kirjaa käsittelevistä blogipostauksistakin on todennut tämän olevan huumorikirja. Olen itse täysin eri mieltä. Tämä ei ole minusta mitenkään kyynelkanavia avaava tarina, vaikka se onkin hiukan surullinen ja vakava. Jotkut näkevät Keikon tarinan tragikoomisena. Itse näen tämän tarinan enemmän traagisena kuin koomisena. Keikon erilaisuus ja vaikeus samaistua muihin on jotain todella universaalia, ja samaistuttavaa. Kaikki ovat joskus kokeneet olonsa ulkopuoliseksi. Keiko on ollut koko elämänsä ulkopuolinen, koska hän ei ole samanlainen kuin kaikki muut. Tätä ulkopuolisuutta on osattu kuvata realistisesti ja kaunistelematta. 

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikkien lukulistalle! Se sisältää niin paljon tärkeää asiaa, ja ajatuksia herättävää kritiikkiä siitä, kuinka helposti ihminen voidaan pienenkin poikkeavuuden takia leimata. Onneksi Keikon tarinan lopussa on kuitenkin myös hiukan auringonpaistetta. Kaikenlaiset ihmiset voivat olla onnellisia, ja kaikkien pitäisi antaa elää elämänsä itselleen kaikista luontaisimmalta tuntuvalla tavalla. 

Mitä mieltä itse olit tästä kirjasta? Lähteekö Lähikaupan nainen lukulistallesi? Jos tämä kirja kiinnostaa, se löytyy BookBeatista kuunneltavaksi. Jos sinulla ei vielä ole BookBeat tilausta, voit rekisteröityä koodilla BBGE82V6 osoitteessa bookbeat.fi/alennuskoodi. Koodilla saat 40 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Tämä tarjous on voimassa 31.3.2022 asti. Mukavia lukuhetkiä!

Rahapaja, hyvä tarina loppuu aikanaan

Tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Tämä on yksi ensimmäisistä asioista, jonka opin tarinan kirjoittamisesta jo lapsena. Se on sääntö, neuvo, sekä tarinan määritelmä. Nykymediassa, etenkin tietyissä Netflix sarjoissa, olen huomannut, että loppu on se, mihin tarinat tyssäävät. 

Rahapaja, tai alkuperäiseltä nimeltään La casa de papel on yksi suosikkisarjoistani Netflixissä. Tai no, se OLI yksi suosikeistani siihen asti, kun tekijät alkoivat selkeästi pelkästään rahastamaan kyseisellä tarinalla. Tämä postaus sisältää tästä eteenpäin juonipaljastuksia kyseisestä sarjasta, joten jos et ole katsonut sitä, suosittelen lämpimästi katsomaan kaksi ensimmäistä kautta ja kolmannen kauden ensimmäisen jakson. Jos haluat kuitenkin tietää, miksi pidän tarinan lopettamista tärkeänä, voi skipata juonipaljastukset siirtymällä kohtaan, jossa on lihavoidulla tekstillä ilmoitettu spoilereiden loppuminen. 

Rahapaja kertoo joukosta rikollisia, jotka suunnittelevat vuosisadan ryöstöä. Porukkaa johtaa suunnitelman aivot, joka kutsuu itseään nimellä Professori. Jokainen ryhmän jäsen saa salanimen, jolla kutsua toisiaan, koska Professori on kieltänyt ryhmän sisäiset henkilökohtaiset suhteet. Porukkaan kuuluvat siis päähenkilö Tokio, jonka näkökulmasta Rahapajan tarinaa kerrotaan, Río, Nairobi, Berliini, Denver ja hänen isänsä Moskova, sekä keskenään läheiset Oslo ja Helsinki. Tokio on poliisilta karkumatkalla oleva rikollinen, Rio on porukan hakkeri, Nairobi osaa väärentää rahaa, ja Professori organisoi Espanjan kuninkaallisen rahapajan ryöstöä ulkoakäsin, kun taas kaupungin nimillä kutsutut hahmot pääsevät tositoimiin. Tästä alkaa monia päiviä kestävä ryöstö, jonka aikana tapahtuu aivan hulluja käänteitä, kun Professori esimerkiksi uskaltautuu lähestymään ryöstöä tutkivaa poliisia, ja aloittaa jopa parisuhteen tämän kanssa. Rahapajassakaan kaikki ei suju odotetusti, kun ryöstäjien väliset suhteet kiristävät milloin kenenkin pinnaa, ja panttivangitkin onnistuvat välillä pääsemään ihon alle (etenkin Arturito, vaikka hän onkin panttivanki, häntä kohtaan on erittäin vaikea tuntea sympatiaa). Joka kerta, kun katsoja kuitenkin luulee, että nyt peli on pelattu, seuraavassa jaksossa paljastuu, että kaikki oli osa Professorin erittäin tarkkaa suunnitelmaa. Professori on todellakin miettinyt kirjaimellisesti aivan kaikkea.

On varmaan selvää, miksi pidän tästä sarjasta. Toimintaa, draamaa, ja jännitystä riittää vaikka muille jakaa. Kuten sanoin spoilerivaroituksessani, en kuitenkaan suosittele katsomaan tätä sarjaa kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Miksi? Tämä sarjahan sisältää jo viisi kautta, hahmot ovat mieleenpainuvia ja pidettäviä, ja tarina on täynnä juuri sitä jotakin, mitä rakastan. Yleensä haluaisin tietenkin viettää suosikki fiktiohahmojeni parissa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta Rahapaja on täydellinen esimerkki siitä, miksi tarina on osattava lopettaa oikeaan kohtaan.

Kuten sanoin, tarina kertoo Espanjan historian suurimmasta ryöstöstä, joka sisältää tunnelmaa ja mukaansatempaavan juonen. Ensimmäisessä kaudessa kerrotaan ryöstön taustat, ja se, miten Professori valmisteli kokoamansa rikollisporukan ryöstöön. Katsoja pääsee tutustumaan jokaiseen hahmoon syvällisesti, ja sarjassa on tutkittu loistavasti myös jokaisen hahmon motivaatioita ja syitä sille, miksi he haluavat nämä rahat. Hahmojen väliset kemiatkin toimivat aivan loistavasti, ja näemmekin, miten heidän suhteensa kehittyvät hiljalleen. Vaikka hahmojen taustat paljastuvat pikkuhiljaa koko ajan, pääsemme silti heti toiminnan ytimeen, eli ryöstöön. Taustat paljastuvat hiljalleen pala palalta, jolloin katsoja voi itse alkaa päätellä asioiden kulkua, vaikka tämä sarja on käsikirjoitettu niin nerokkaasti ja odottamattomasti, että katsojan on oikeasti mahdotonta arvata, mitä seuraava jakso tuo tullessaan.

Toisella kaudella ryöstön pitkittyessä ja rosvojoukkomme väsyessä, heidän välilleen alkaa syntyä kitkaa. Professori koittaa pitää kaiken kasassa ulkoakäsin, joka johtaa kuitenkin siihen, että ryöstöä tutkiva Raquel, Professorin uusi tyttöystävä, saakin tietää Professorin olevan osana ryöstöä. Luonnollisesti Raquel on murtunut tästä tiedosta, eikä hän todellakaan toimi siten, miten hänen odottaisi poliisina toimivan. Loppujen lopuksi toinen kausi kuitenkin loppuu siihen, että rosvojoukkomme onnistuu saamaan rahat ja ryöstön loppuun onnistuneesti. He ovat tietenkin kokeneet menetyksiä ja paljon draamaa ryöstön aikana, mutta ainakin he saivat onnellisen lopun.

Tähän loppuvat juonipaljastukset. 

Rahapajan tarinan koko idea on seurata tämän rosvoporukan suunnittelemaa historian suurinta ryöstöä. Tämä ryöstö kuitenkin saa päätöksensä jo toisella kaudella. Kolmas kausi alkaa sillä, että katsojille näytetään, mitä kaikkea rosvojoukkomme on tehnyt rahoillaan. He ovat kaikki saaneet onnellisen loppunsa, ja saamme myös tietää sen, miten osa panttivankina olleista ovat päässeet jatkamaan elämäänsä. Kuten sanoin, tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Rahapaja olisi ollut täydellinen sarja, jos se olisi jätetty rauhaan toisen kauden päätyttyä, ja jos kolmannen kauden ensimmäinen jakso olisi ollut toisen kauden viimeinen. Kaikki tarinan osat ovat toisella kaudella saaneet hienot päätökset, hahmot ovat saaneet jotakuinkin onnelliset loppunsa, katsoja on tyytyväinen. Mihin tarina edes voisi mennä onnellisesta lopusta? Mitä järkeä on enää jatkaa tarinaa, kun ryöstö, joka on koko tarinan keskiössä, on saatu päätökseen?

Netflix näki, kuinka paljon suosiota Rahapaja sai, ja rahanhimon sokaisemina, he päättivät jatkaa Rahapajaa. Kolmannen kauden keskiössä oleva konflikti on todella pakotettu, typerä, ja suoraan sanottuna isku vasten kasvoja. Ensimmäinen jakso antaa katsojille sen täydellisen lopun, jonka katsoja luonnollisesti toivoikin näiden hahmojen saavan, mutta ottaa sen samantien pois. Käsikirjoittajat ensin antavat lapselle maailman maukkaimman tikkarin, ja kun lapsi on siitä hetken aikaa saanut nauttia, he riistävät tikkarin lapsen käsistä ja antavat tilalle kasan parsakaalia. 

Kyseinen sarja on kuitenkin aivan täydellinen esimerkki tarinan lopettamisen tärkeydestä. Tarinassa on aina alku, keskikohta, ja loppu. Rahapajassakin on täydellinen loppu, joka otetaan katsojilta pois vain sen takia, että tekijät halusivat lisää rahaa. Rahapajan tekijöiden toinen sarja Sky Rojo on todiste siitä, että tekijät olisivat voineet antaa Rahapajan loppua toiseen kauteen, koska Sky Rojon molemmat kaudet saivat myös suosiota, ja olivat yhtä loistavia kuin Rahapajakin. Sky Rojo kuitenkin päättyi toiseen kauteen, jossa oli onnellinen ja hiukan avoin loppu, joka jättää katsojan todella tyytyväiseksi. Toivotaan siis, etteivät Rahapajan tekijät tee samaa virhettä Sky Rojon kanssa tekemällä sen tarinalle lisää kausia. Kuten lause päättyy pisteeseen, tarina päättyy siihen, että kaikki hahmot ovat saaneet sellaisen lopun, joka käy tarinan kulussa järkeen. Rahapaja tarina onnistui rakentamaan mahtavan alun, keskikohdan, sekä lopun, mutta koska tarina menestyikin, Netflix halusi jatkoa, jolloin tarina ei saanut loppua. 

Jos siis haluat kirjoittaa hyvän tarinan, anna sille lopetus. Vaikka rakastankin kaikenlaisia fiktiomaailmoja, hahmoja, sekä tarinoita, kaikki maailmat, hahmot, sekä tarinat ansaitsevat jonkinlaisen lopun. Kun yksi asia loppuu, jokin uusi voi alkaa. Ja kun tarina saa lopun, sen maailmaan on hauska palata uudestaan jonkin ajan päästä, ja kokea sama seikkailu uudestaan. Lopussa pääsemme aina näkemään, mitkä asiat ovat tarinan aikana muuttuneet, kuinka pitkälle hahmot ovat kehittyneet, ja mitä tarinan maailmalle on tapahtunut. 

Olen lukenut, katsonut ja pelannut monia tarinoita, joiden maailmoihin rakastuin todella. Niiden loput ovat aina olleet katkeransuloisia, koska minun on täytynyt sanoa hyvästit maailmalle. Juuri siksi loppu on jokaiselle tarinalle tärkeä. Kun tiedän tarinan loppuvan, osaan arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka pääsen viettämään sen maailmassa, vielä enemmän.

Mitä mieltä itse olet Rahapajasta? Oletko katsonut/lukenut/pelannut jotakin, jonka loppu jätti sinuun suuren vaikutuksen?

Pilaavatko spoilerit tarinan?

Spoileri, juonipaljastus, rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tai no, monet ihmiset eivät kyllä pidä spoilereista ollenkaan. Monissa arvosteluissa, teoriavideoissa, sekä jotakin tarinaa koskevissa keskusteluissa, ihmisiä varoitetaan etukäteen siitä, jos ne sisältävät mahdollisia spoilereita kyseisestä tarinasta. Suomisanakirjan määritelmän mukaan spoilerit pilaavat esimerkiksi elokuvan paljastamalla sen juonenkäänteet jollekin, joka ei ole vielä nähnyt kyseistä elokuvaa. Tässä postauksessa haluan kuitenkin pohtia juonipaljastuksia. Voiko spoileri oikeasti pilata kokonaisen tarinan?

Tämä postaus ei sisällä suoria juonipaljastuksia, mutta sisältää kuitenkin jonkin verran viittauksia Danganronpa peleihin, Steven Universeen ja This is us sarjaan.

Juonenkäänteet ovat yleensä tarinan kohokohta. Ne voivat kääntää kaiken päälaelleen moneen kertaan. Koko tarina saattoi olla esimerkiksi päähenkilön unta, tai päähenkilö oli koko ajan kuollut, tai joku toinen hahmo olikin salaa elossa. Ne ovat kuitenkin vain yksi osa tarinaa, jotka saattavat muuttaa aikaisempien tapahtumien kontekstia jollakin tavalla, tai täysin, kuten esimerkiksi Steven Universessa. Juonenkäänteiden takia jotkut tarinat ovat jopa parempia, kun ne koetaan uudestaan. Tarinoista saattaa löytää asioita, joita ei ensimmäisellä kerralla huomannut. Juonenkäänteen kokeminen ensimmäistä kertaa, kun itse lukee, pelaa, tai katsoo kyseistä tarinaa läpi, on usein aivan mahtavaa. Asiat loksahtavat kohdalleen, jokin asia, joka ei aiemmin käynyt järkeen onkin nyt päivänselvä. Tämä on yksi piste sille, että juonipaljastukset voivat pilata yhden osan tarinan kokemisesta. Minusta tarinoissa on hauskaa koettaa itse keksiä, mihin tarina johtaa seuraavaksi, ja nähdä myös muiden teorioita tarinoiden maailmasta, sekä mahdollisista tapahtumista. 

Toisaalta taas spoilerit ovat myös saaneet minut uppoutumaan eräisiin tarinoihin. Esimerkiksi Danganronpa on sellainen murhamysteeri kuolemapeli, jota en olisi pelannut läpi, jos en olisi kuullut tiettyjä juonipaljastuksia tarinasta. Ennen kuin pelasin ensimmäisen Danganronpan, minulle oli jo paljastettu suurin osa murhaajista, sekä uhreista. Samoin kävi Danganronpan toisen osan kanssa. Tiesin odottaa esimerkiksi erään hahmon oikean luonteen paljastumista. Vaikka tiesin nämä asiat tästä tarinasta, miksi vaivauduin? Miksi nautin niistä kuitenkin erittäin paljon?

Vastaus tähän on se, että murhaajat sekä uhrit olivat vain yksi osa tarinaa. Tietenkin ne ovat todella tärkeä osa Danganronpan tarinaa, ja ne ovat jokaisen chapterin keskiössä. Näiden murhien ympärille on kuitenkin rakennettu aivan mahtavat hahmot, sekä muita mielenkiintoisia tapahtumia. Muut tapahtumat, hahmoihin tutustuminen, sekä koko tarinan tunnelma on jotain sellaista, mitä spoilerit eivät voi kertoa. Vaikka kuvailisi tämän tarinan tunnelmaa, sen kokeminen itse tuntuu kuitenkin erilaiselta. Spoilerit eivät siis pilanneet minulta tätä tarinaa.

On myös tarinoita, joissa tarina itse tekee juonipaljastukset omasta tarinastaan. Esimerkiksi lämminhenkinen sarja This is us paljastaa jo hyvin aikaisin, että yksi rakastetuimmista hahmoista ei ole osa päähenkilöiden aikuiselämää, koska hän on kuollut. Katsojat eivät kuitenkaan tarkalleen tiedä, miten tämä hahmo on kuollut. Vaikka tämä kuolema juonenkäänne onkin spoilattu, tarinasta on helppo nauttia, koska pääsemme näkemään, miten tämä juonenkäänne on vaikuttanut hahmojen elämiin. Tämäkin oli sellainen juonenkäänne, josta tiesin jo ennen kuin edes katsoin sarjaa, eikä se vaikuttanut ollenkaan katselukokemukseeni. Samoin kuin Danganronpassa, tässä tarinassa on paljon muita loistavia puolia, mysteereitä, sekä tunnelmaa.

Tarinan käänteitä on hauska arvuutella itse, ja tietenkin jonkin juonenkäänteen tietäminen etukäteen vie pois sen yllätyksellisyyden. Aina, kun haluan kokea jonkin uuden tarinan, koetan tietenkin vältellä spoilereita ennen kuin olen saanut koko tarinan koettua. Itse pähkäily on hauskaa, enkä halua antaa spoilereiden vaikuttaa katselu-, luku-, tai pelikokemukseeni. En kuitenkaan keksi yhtäkään spoileria, joka olisi pilannut minulta koko ilon. Hyvä tarina on sellainen, jota spoilerit eivät voi pilata, koska tarina sisältää paljon asioita, joita ei voi kuvailla. Tunteet, tunnelma, sekä tapahtumat, jotka johtavat kyseisiin juonenkäänteisiin ovat aina mielenkiintoisia.

Minusta vastaus kysymykseen pilaavatko spoilerit tarinan on ei. En tietenkään halua tietoisesti etsiä spoilereita sellaisista tarinoista, jotka olen kiinnostunut lukemaan, katsomaan, tai pelaamaan. Se, jos tarinan juonenkäänteen tietää etukäteen, ei ole aina negatiivinen asia. Jos on tullut spoilatuksi, mutta kykenee silti nauttimaan tarinasta, minusta se on merkki taitavasta kirjoittamisesta. Spoileri ei voi pilata tarinaa, jos se on kirjoitettu tarpeeksi hyvin. Minusta on kuitenkin hyvä, että eri tarinoita käsittelevissä keskusteluissa annetaan varmuuden vuoksi spoilerivaroitukset, jos oma pohdinta sisältää juonipaljastuksia. Spoilerit voivat pilata yhden hauskan osion tarinoiden kokemisesta, ja se osa on palapelin rakentaminen itse omassa päässä ensimmäisellä luku-, peli-, tai katselukerralla. Ne eivät pilaa koko tarinaa, mutta minusta on tärkeää antaa kaikille mahdollisuus nauttia haluamistaan tarinoista ilman spoilereita.

Mitä mieltä itse olet spoilereista? Onko jokin spoileri pilannut oman kokemuksesi jostakin tarinasta? 

Billie Eilishin tarina kuvina on luettava sydämellä

Billie Eilish on aikakautemme yksi puhuttelevimmista laulajista. Hän nousi suosioon jo 15 vuotiaana, ja nyt 20 vuotias Billie on saavuttanut elämässään jo erittäin paljon. Rakastuin hänen musiikkiinsa jo lukioaikoina, kun hän julkaisi biisin Bellyache. Tämän monilahjakkaan laulajan musiikissa minua on erityisesti puhutellut moni sanoitus. Todella iso osa hänen kappaleistaan ovat täysiä bangereita, joita en koskaan kyllästy kuuntelemaan, koska myös instrumentaalinen puoli tässä musiikissa on erittäin koukuttavaa. Sanoituksissaan Billie puhuu usein avoimesti ongelmista, joita hän on itse joutunut kokemaan ja näkemään. Yksi syy sille, miksi rakastankin hänen musiikkiaan niin paljon on se, että voin samaistua moniin hänen sanoituksiinsa, ja lisäksi niistä löytyy paljon erittäin kauniita kielikuvia ja metaforia. Siksi myös Billien omaelämänkerrallinen kuvakirja oli minulle pienoinen pettymys.

Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Billieltä julkaistaisiin omaelämäkerrallinen kirja. Lukutoukkana en malttanut odottaa, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Sain kirjan isältäni joululahjaksi, ja pääsin viimein lukemaan sen. Tai no, ei tässä kirjassa ollut paljoa luettavaa. Tämä kirja on enemmänkin valokuva-albumi kuin kirja. Pisin tekstinpätkä löytyy aivan kirjan alusta, sen esipuheesta. On pakko myöntää, että esipuheessa Billie perustelee kirjan ulkomuodon ja tekstin vähäisyyden hyvin: "En halua tämän kirjan tuntuvan ikävystyttävältä, haluan sen tuntuvan valokuvakirjalta, jollainen sinulla voisi olla itsestäsi. En halua vääntää kaikkea rautalangasta. Haluan tarjota ison kasan kuvia, jotka puhuvat puolestaan." Billie lopettaa esipuheensa sanomalla, että haluaa lukijan vain omin silmin näkevän hänet ja hänen elämänsä. 

Esipuheen jälkeen kirja on lähes kokonaan pelkästään kuvia. Joillakin aukeamilla kuvien välissä on muutaman rivin verran tekstiä, mikä ei kerro kuvista kovinkaan paljon. Billien peloton ja energinen persoona paistaa kuvista läpi jo vauvakuvissa, ja hän on aina ollut musiikin ja taiteen ympäröimä. Perhe ja ystävät ovat hänelle erittäin tärkeä asia, ja se välittyy kuvista vahvasti. Se vähä, mitä kirjassa on tekstiä, kertoo paljon Billien läheisistä. Erityisesti kirjassa on läsnä Finneas, Billien isoveli. Billie myös paljastaa urheilullisen puolensa tässä albumissa, joka oli minulle uutta. Hän on harrastanut pikkulapsesta asti ilmavoimistelua. Elämänkerrasta löytyy paljon tällaisia hauskoja pikkufaktoja tästä idolisoimastani laulajasta, joiden ansiosta tuntuu, että olen kuitenkin päässyt tutustumaan yhteen idoleistani hiukan lähemmin. 

Tässä kirjassa on paljon hyvää, mutta silti olin hiukan pettynyt tähän. Minusta oli todella luova idea tehdä omaelämänkerta tällaisessa muodossa. Koska Billie on tosiaan vasta parikymppinen, hänellä ei vielä ole kovin paljoa elämää takana, vaikka hän onkin kokenut paljon. Kuten sanotaan, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä kirjassa on osioita, joissa Billie alkaa kertomaan tekstissä jotakin mielenkiintoista asiaa, mutta nämä mielenkiintoiset asiat jäävät pintaraapaisuksi. Esimerkiksi sivulla 149 Billie kommentoi kuvia: "Tällä kiertueella olin luultavasti henkisesti huonommassa jamassa kuin koskaan. Se oli myös todella hankala kiertue. Aina kun näen kuvia tuolta ajalta, rintaani puristaa muistaessani, miltä silloin tuntui. Kuulostaa ylitunteelliselta, lol, mutta se on totta. Keikat olivat silti uskomattomia, ja fanit piristivät minua joka ilta." Hän on ollut aiemmin avoin mielenterveysongelmistaan, joten minusta olisi ollut mielenkiintoista, jos hän olisi voinut syventää kyseistä kommenttia kertomalla hiukan enemmän. Tietenkin ymmärrän, ja kunnioitan Billien yksityisyyttä, ja jokainen ansaitsee itse valita sen, mitä itsestään maailmalle jakaa. Kirjassa oli kuitenkin monia samantyylisiä kohtia, joissa kuvatekstit aloittavat jonkin mielenkiintoisen asian, joka jää kuitenkin vain muutamaan lauseeseen. Moni kommenteista toi lukemisen aikana mieleeni 2010-luvun Facebook sääli postaukset, joissa joku itki ikävää oloa, mutta kun häneltä kysyttiin kommenteissa kertomaan lisää, postaaja ei suostunut kertomaan enempää.

Tiedän Billien olevan erittäin lahjakas kirjoittamaan, vaikkakin hänen kirjoituksensa ovat suureksi osaksi laulun sanoja. Kirjan kirjoittaminen, ja vieläpä omaelämäkerran laatiminen on aivan erilaista kirjoittamista kuin laulujen kirjoittaminen. Nostan todellakin hattua tälle nuorelle artistille, koska idea luoda omaelämänkerta kuvamuodossa oli erittäin luova. En ole nähnyt yhtä ainutta toista elämänkertaa, joka olisi koostettu kuin valokuva-albumi, vaikka olenkin lukenut monia luovalla tavalla tehtyjä elämänkertoja. 

Suurin kritiikkini tätä kirjaa kohtaan on se, että paljon mielenkiintoista asiaa jää sanomatta sellaiselta ihmiseltä, jonka kyky luoda taidetta sanoilla on maailmanluokkaa. Toisaalta, kun luin esipuheen uudestaan, se on varmasti koko kirjan idea. Billie ei halunnut sanoa liikaa puhumalla asioista, vaan hän halusi näyttää tarinansa kuvillaan. Pettymykseni ei johdu siitä, että tämä kirja olisi huono, vaan koska minulla oli erilaiset odotukset sitä kohtaan. Luettuani tämän uudelleen ja katseltuani kuvat läpi jälleen tätä postausta varten, aloin tykästyä kirjaan ja arvostaa sitä enemmän. Kuvat Billien eri elämänvaiheista, kiertueista, konserteista ja muusta elämästä kyllä kertovat aivan omaa tarinaansa tästä nuoresta artistista. 

Tämä on minusta sellainen kirja, jota ei pidä lukea silmillä, vaan sydämellä. Vaikka olisin mielelläni lukenut monista tekstissä vihjatuista aiheista enemmänkin, ymmärrän, että Billie tahtoo kuitenkin pitää jonkinlaisen yksityisyydenkin. Kaikki kuvat ovat todella hienoja ja laadukkaita. Ne kertovat yhdestä lempilaulajistani erittäin paljon, ja antaa lukijalle hyvän kuvan hänen persoonastaan ja elämästään, vaikka osa asioista jääkin vain pintaraapaisuksi. Billien kasvutarina, hänen tyylinsä kehittyminen sellaiseksi kuin se on nykyään, ja erilaiset vaiheet, sekä esimerkiksi hänen kiusallinen ihastuksensa Justin Bieberiin kerrotaan kuvien kautta häpeilemättä. 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti Billie faneille, sekä niille, jotka pitävät omaelämänkerroista. Billie on monessa asiassa esimerkiksi musiikin puolella luonut paljon uutta ja hänen levynsä ovat todella uniikkeja. Myös tämä elämänkerta on todella uniikki kokemus. Aluksi en pitänyt siitä, koska se ei ollut yhtään muiden lukemieni elämänkertojen tyylinen. Toisella lukukerralla tykästyessäni siihen tajusin kuitenkin, ettei muutos ja uusien asioiden kokeileminen taiteessa ole todellakaan paha asia. 

Mitä mieltä itse olet Billie Eilishin omaelämänkerrasta? Olisitko itse toivonut siihen enemmän tekstiä, vai oliko se täydellinen juuri sellaisena kuin se oli?