Breath of the wild kertoo tarinaa uniikilla tavalla

Niille, jotka seuraavat minua somessa, ei varmaan tule yllätyksenä rakkauteni Zelda Breath of the Wild peliä kohtaan. Siitä asti, kun aloin pelaamaan kyseistä peliä, olen päässyt uppoutumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle sen maailmaan, hahmoihin, sekä taustoihin. Joka ikisen pelitunnin myötä aloin pitää tästä pelistä yhä vain enemmän ja enemmän. Tällä pelillä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa, ja tässä postauksessa aion kertoa, mikä minun mielestäni tekee Breath of the wild tarinankerronnasta niin erityistä. Postaus ei sisällä suuria spoilereita.

Maailma

Aloitetaan siitä, minkä kaikki huomaavat varmasti ensimmäisenä: pelin maailma. Breath of the wildin maailma kertoo pelaajalle todella paljon, jos pelaaja päättää jäädä tutkimaan ja katselemaan ympärilleen. Jokaikinen yksityiskohta tässä aivan valtavassa Hyrulen valtakunnassa on viimeisen päälle mietitty. Jokainen kylä, jokainen tuhoutunut rakennus, luonto, ja niissä elävät otukset kertovat paljon sanomatta sanaakaan. Tämä hiljainen tarinankerronta antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä omia tulkintojaan ja päätelmiään 100 vuotta aikaisemmin tapahtuneesta katastrofista. Lisäksi ympäröivä maailma, etenkin kylät, kertovat tarinaa Hyrulen erilaisisten asukkien erilaisista kulttuureista. Rito kansa, joka on täynnä lintuihmisiä, asuu korkealla vuoristossa, ja heidän kylänsä on rakennettu puusta. Kalaihmiset, eli Zorat taas asuvat piilossa todella kauniiden vesialueiden, metsän, ja vuoriston ympäröimänä. Jokaisen fantastisen kansan kylä, tai kaupunki, kuvastaa kyseisen kansan kulttuuria niin arkkitehtuurillaan kuin myös sijainnillaan. Lisäksi jokainen näistä eri kansoista on joutunut kärsimään Ganonin aiheuttamasta katastrofista jollakin tavalla. Tarkkasilmäisimmät voivat jopa löytää täysin tuhoutuneita kyliä, sekä muita todisteita 100 vuotta sitten Hyrulessa tapahtuneista kauhuista.

Hahmot

Tämä peli on täynnä hahmoja, jotka saavat sen maailman tuntumaan elävältä. Hahmoja on todella, todella paljon, ja hahmot ovat myös todella monipuolisia. Tarina sisältää paljon erilaisia kansoja, mutta myös jokainen yksittäinen hahmo omaa jonkinlaisen oman pienen tarinansa. Kaikki niistä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta jokaisessa niistä on kuitenkin eloa. Hahmot reagoivat ympäristöön, pelaajaan, ja kertovat Hyrulen valtakunnasta omia näkemyksiään. Kyseiset kanssakäymiset hahmojen kanssa paljastavat yhä vain enemmän asioita eri kansojen kulttuureista, tavoista, ja näkemyksistä kuin myös tietysti kyseisistä hahmoista itsestään. Gerudo naiset lähtevät esimerkiksi pitkille matkoille etsimään itselleen aviomiehen tietyssä iässä, kun taas tulivuorilla elelevät Goronit herkuttelevat kivillä, joita he etsivät kaivoksilta työkseen. 

Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan tämän pelin hahmoihin, koska heidän kanssaan jutustelu on yksi pelin parhaista antimista. Osa hahmoista toki toistaa tietyn ajan jälkeen samoja mantroja, mutta silti ainakin ensikertalaiselle nämä keskustelut tarjoavat paljon mielenkiintoisia osasia tarinan koko kuvaan.

Muistot

Muistojen kerääminen on tässä pelissä yksi kaikista parhaista tarinankerronnan muodoista. Se on täysin vapaavalintainen osa peliä, jonka suorittamalla pelaaja oppii paljon pelin otsikossa mainitusta hahmosta: prinsessa Zeldasta. Pelaajalle selviää hiukan paremmin se, mikä katastrofi Ganon oikeastaan on, sekä se, miten Hyrulen kuningas, Zelda, ja muut sankarit yrittivät pysäyttää sen. Eniten se kuitenkin kertoo Linkin ja Zelda suhteesta, paljastaen myös jonkin verran itse pelattavasta päähenkilöstämme, Linkistä. Nämä kaksi hahmoa, etenkin Zelda, ovat todella mielenkiintoisia. Lisäksi näitä muistoja on todella hauskaa yrittää etsiä pelkkien kuvien perusteella. Toki, kaikkien muistojen löytäminen ilman internetin avustusta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Breath of the wild kannustaa pelaajaa tutkimaan Hyrulea todella vahvasti, ja tutkiskelu palkitaan. Kaikkien muistojen löytäminen palkitsee minusta pelaajaa eniten, sillä löytämällä kaikki Linkin muistot, pelaaja pääsee näkemään pelin todellisen lopun.
 

Questit

Sivu- ja päätehtävät (side ja main questit) ovat todella tyypillisiä open world, eli avoimen maailman omaaville peleille. Breath of the wild on kuitenkin siitä hiukan harvinainen, että heti tutoriaalin suoritettuaan, pelaaja voi halutessaan mennä haastamaan koko pelin loppuvastuksen ja täten voittaa koko pelin kertaheitolla. Itse en suosittele tätä, koska Breath of the wildin muut tehtävät sisältävät paljon hauskaa tekemistä, tarinoita, ja hahmoja. Jo kuolleiden championeiden, eli mestareiden sielujen vapauttaminen divine beasteista on erittäin palkitsevaa erityisesti pelaajalle, jolle tarina on tärkeä. Minusta juuri päätehtävät sisältävät pelin parhaita sivuhahmoja, ja tunteita herättäviä hetkiä. 

Suuri osa sivutehtävistä on sellaisia, joissa jollekin hahmolle pitää tuoda jotakin. Vaikka moni tehtävistä on paperilla aika samankaltaisia, niissä on mielestäni tarpeeksi variaatiota hahmojen keskinäisessä kanssakäymisessä, joten minusta ei tarina ei ainakaan tuntunut hirveämmin toistavan itseään. Osa näistä tehtävistä on selkeästi tehty kieliposkessa, joukossa on esimerkiksi "sienien" keräämistä vanhalle miehelle, joka ei tietenkään ole addiktoitunut niihin. Eräs toinen tehtävä taas sisältää esimerkiksi kokkaamista pienen Kakariko kylässä elävän tytön kanssa. Tämä kokkailu sivutehtävä jäi erityisesti mieleeni, koska mitä pidemmälle siinä etenee, sitä enemmän saa tietää tämän pienen tytön surullisesta taustatarinasta. 

Pelin paras sivutehtävä on ehdottomasti Linkin talon, sekä kokonaisen kaupungin rakentaminen. Kyllä, koko pelin pisin sivutehtävä sisältää kaupungin rakentamisen. Tämä tehtävä saattoi välillä tuntua hiukan työläältä ja itseään toistavalta, mutta loppujen lopuksi se oli koko pelin hauskin tehtävä. Se yksinkertaisesti toimii, koska se yhdistelee monia tässä pelissä käytettyjä tarinankerronnan elementtejä, ja pelaaja pääsee itse näkemään, kuinka tämä kaupunki alkaa kukoistamaan rakennus kerrallaan. Lisäksi tässä tehtävässä pääsee tutustumaan syvemmin todella moneen hahmoon, ja näkemään, kuinka kyseiseen kaupunkiin muodostuu pikkuhiljaa todella monipuolinen kulttuuri.

Lopuksi

En voi suositella tätä peliä tarpeeksi. Breath of the wild on ensimmäinen open world peli, jota olen pelannut, ja näen todellakin, miksi se on niin rakastettu ja hyvin myyty peli. Rakastan tarinoita, ja tässä pelissä on kerrottu mahtava tarina erittäin uniikilla tavalla. Odotan innolla seuraavaa Breath of the wild peliä, ja toivon, että se sisältää yhtä upeaa tarinankerrontaa kuin ensimmäinenkin.

Netflixin piilotettu helmi: Dead end paranormal park

Netflixiin on ilmestynyt jokin aika sitten sarja, nimeltä Dead end paranormal park. Sarja perustuu Steelen DeadEndia nimiseen sarjakuvaromaaniin, sekä Cartoon Hangoverin lyhyeen websarjaan Dead End. Pidän animaatiosarjoista, ja kun kuulin tämän sarjan sisältävän kauhun ja komedian sekoitusta, mielenkiintoni heräsi heti. Sarjan trailerista sain kuitenkin hiukan vaisun ensivaikutelman. En siis aluksi jaksanut aloittaa sarjan katsomista. Minulle jäi trailerista sellainen kuva, että tämä olisi todella enemmänkin lapsille suunnattu, joten meni jonkin aikaa, ennen kuin päätin vihdoin antaa Dead end paranormal parkille mahdollisuuden. Jo ensimmäinen jakso onnistui taas herättämään mielenkiintoni, ja sainkin ahmittua kaikki 10 jaksoa muutamassa päivässä.

Dead end paranormal parkin tarina alkaa siitä, kun kaksi nuorta hakevat vartijan töitä Phoenix parks huvipuistosta, joka pitää sisällään monia mielenkiintoisia mysteereitä. Nämä hakijat, Barney ja Norma, ovat molemmat hakemassa paikkaa omista syistään. Barney haluaa päästä pakoon perheessä kuohuvalta draamalta, kun taas Norma on koko elämänsä ihaillut elokuvatähti Pauline Phoenixia, jonka ympärille koko huvipuisto on rakennettu. Kaksikko tajuaa kuitenkin "työhaastattelussaan", ettei kyseessä olekaan mikä tahansa kesätyö, kun heidän haastattelijansa Courtney paljastuu demoniksi. Pian Barney ja Norma joutuvat taistelemaan hengestään, kun Temeluchus niminen demonien kuningas koettaa ottaa jommankumman heistä haltuunsa. Onneksi Barneyn koira Pugsley kuitenkin pelastaa heidät, mutta pelastuksella on hintansa: Temeluchus saa osittain vallan tästä suloisesta mopsista. Pugsley onnistuu saamaan ylivoiman ja vallan kehostaan, ja täten hän kykenee nyt Temeluchusin vuoksi puhumaan ja taikomaan. Courtney päätyy antamaan Normalle, sekä Barneylle kesätyöpestin Phoenix parksin vartijoina, johon kumpikin suostuu.

Kun Norma ja Barney aloittavat kesätyönsä Phoenix parksin vartijoina, he pääsevät kesän aikana tutustumaan muihin huvipuiston kesätyöläisiin, sekä toisiinsa. Tämän sarjan tarina alkaa loistaa jakso jaksolta enemmän. Jokainen hahmo on oma mielenkiintoinen persoonansa, eikä kukaan hahmoista jää muiden varjoon. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on oikeita ongelmia, vaikkeivät läheskään kaikki hahmot edes ole ihmisiä. Etenkin päähenkilöiden tarinoita oli todella mielenkiintoista seurata. Barney, Norma, Pugsley ja Courtney ovat kaikki todella viihdyttäviä ja mielenkiintoisia hahmoja niin itsenään kuin myös toistensa seurassa. Heidän väliset kemiansa saavat aikaan paljon huvittavia tilanteita ja draamaa. Tarinassa on kuitenkin paljon myös sydäntä, mikä tuodaan esiin todella hienolla tavalla. Niin Norma kuin myös Barney joutuvat kamppailemaan omien epävarmuuksiensa kanssa eri syistä, mutta kummankin kamppailut esitetään tarinassa hienovaraisesti.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää pieniä spoilereita. Jos haluat skipata spoilerit, siirry seuraavan punaisen tekstin kohdalle.

Tämä sarja käsittelee mielenterveysongelmia, sekä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin ilmaisua hienovaraisesti ja aidosti. Arvasin itse jo ensimmäisessä jaksossa, että Barney on transpoika. Hänen identiteettiään ei missään vaiheessa tungeta katsojan kasvoille, eikä siitä tehdä numeroa, kun hän tulee Normalle kaapista ulos. Minusta oli hienoa nähdä, että näitä asioita käsiteltiin tässä sarjassa niin kypsästi ja aikuismaisesti. Konflikti Barneyn ja Barneyn perheen välillä on erittäin hienosti kirjoitettu. Tämä konflikti tuntuu aidolta ja uskottavalta. Barney ja Barneyn vanhemmat eivät oikein ymmärrä toisiaan. Barneyn vanhemmat välittävät ja rakastavat poikaansa, mutta eivät oikein osaa tukea häntä. Barneylla on epämukava olo heidän seurassaan, koska hänestä tuntuu, etteivät he tue häntä. Kukaan ei ole tässä konfliktissa "pahis", vaan kaikki ovat vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä. Tämä on minusta todella hienosti ja oikein kirjoitettua representaatiota.

Norman sisäiset epävarmuudet taas tulivat minulle yllätyksenä. Norma kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta, mikä tekee ystävystymisestä muiden kanssa hankalaa. Hän kuitenkin uskaltautuu luottamaan Barneyyn, joka aidosti välittää uudesta ystävästään. Minusta oli mahtavaa, ettei tästäkään asiasta tehty tarinassa showta, eikä tämä asia parantunut kertaheitolla jakson loppuessa. Norma kärsii yhä sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta hän on oppinut uusia tapoja käsitellä pelkojaan, ja koettaa parhaansa mukaan päästä eteenpäin. 

Spoilerit päättyvät tähän.

Dead end paranormal parkissa on paljon asioita, joista pidän. Tumma komedia yhdistettynä kauhuun ja fantasiaan, sekä taustalla tapahtuva isompi tarina, en voisi löytää itseäni enemmän sopivaa yhdistelmää. Sekaan on heitetty kaiken lisäksi jonkin verran parodiaa, ja ehdottomaksi suosikki jaksokseni nousi musikaalijakso. Tämä jakso otti selkeästi erittäin paljon vaikutteita Disney elokuvista, mutta jokainen laulu oli kuitenkin selkeästi oma luomuksensa. Kyseinen jakso on täydellinen esimerkki ohjeesta, joka kirjoittajille usein annetaan: inspiroidu, mutta älä kopioi, äläkä pelkää näyttää inspiraatiosi lähdettä omassa luomuksessasi. 

Koko tarinaan on upotettu paljon referenssihuumoria. Dead end paranormal parkissa tämä huumori toimii, koska katsojan ei oikeasti tarvitse katsoa sitä sarjaa, tai asiaa, johon viitataan. Katsoja voi hyvin mielin missata kaikki viittaukset, eikä se vaikuta katselukokemukseen, mutta nämä viittaukset ovat osa sarjan tarinaa ja hahmodesigneja. Niitä on hauska bongata, jos haluaa. 

Tästä sarjasta ei voi puhua mainitsematta sitä kaikkea lahjakkuutta, jota alkuperäisen dubin ääninäyttelijät omaavat. Mukaan on valikoitunut todella isojakin nimiä, jotka oli helppo tunnistaa heti, kuten Temeluchusta ääninäytellyt Alex Brightman, joka tunnetaan myös rooleistaan Beetlejuicena ja Fizzarollina. Toinen tunnettu näyttelijä, joka oli mukana lainaamassa ääntään yhdelle suosikkihahmoistani, oli Hannah Montanan parhaana ystävänä Lillynä tunnettu Emily Osment. Hänen ääntään en edes tunnistanut, mutta Osment todellakin loisti tässä roolissa, ja olin aivan ällikällä lyöty, kun luin listaa sarjan ääninäyttelijöistä. Kaikki ääninäyttelijät olivat aivan huikeita, ja odotan innolla sitä, että pääsen seuraamaan heidän tulevia projektejaan. 

Kun puhutaan hahmoista, he olivat mielestäni tämän sarjan parasta antia. Suurimmalle osalle hahmoista oli mielestäni annettu todella muistettava persoonallisuus. Ainoa kritiikki, joka minulla on annettavana tälle sarjalle on se, että vaikka suuri osa hahmoista pääsi loistamaan, moni sivuhahmo kesätyöläinen jäi hiukan muiden hahmojen varjoon. Kaikilla heistä ei ollut tavallaan edes syytä olla tarinassa. Tämä kritiikki on minusta kuitenkin vain pilkunviilausta, koska tarina onnistui kuitenkin niin monella eri osa-alueella, ettei se ollut minusta suuri ongelma, että muutama hahmo jäi hiukan turhaksi. Joukossa oli niin paljon upeita ja mieleenpainuvia hahmoja, että tämän pikkuvian voi painaa villaisella.

Tämä 10 jakson mittainen sarja on juuri sopivan mittainen kesäkatsottava. Suosittelen tätä erityisesti Disney faneille, sekä niille, jotka pitävät fantasialla maustetusta kauhukomediasta. Animaatio on minusta hyvin tehty, tarina on täynnä mysteeriä niille, jotka haluavat tarkastella sitä syvemmin, ja hahmot tuntuvat aidoilta ja syvällisiltä. Itse nautin koko tarinasta erittäin paljon. Se on aika uusi sarja, mutta se onnistui luomaan minussa nostalgisia fiiliksiä. Tämä johtuu kai siitä, että se muistuttaa minusta jonkin verran Gravity Fallsia, jonka katsoin teinivuosinani. Se on todella hienosti kirjoitettu tarina kahden nuoren kesätöistä, aikuistumisesta, ihmissuhteista, sekä totuuden kohtaamisesta. Dead end paranormal parkkia ei siis todellakaan kannata missata!

Rakkausshokkihoito: aito tarina maustettuna huumorilla ja sarkasmilla

Henriikka Rönkkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Joitakin kuukausia sitten minulle tuli siis todella positiivisena yllätyksenä, että tänä vuonna julkaistaisiin hänen uusin kirjansa, Rakkausshokkihoito. Kirjailija mainosti Instagrammissaan, että kirjan voisi ennakkotilata kovakantisena. Ennakkotilaajat saisivat kirjan Rönkkösen nimmarilla varustettuna, ja vielä kaiken lisäksi hienojen tarrojen kera. No, on varmaan sanomattakin selvää, että 1.6. sain postiluukusta tämän kauan odotetun kesälukemiseni signeerattuna, ja tarrojen kanssa. 

En malttanut odottaa sitä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten aloitin heti. Pääsin yhdeltä istumalta lähestulkoon puoliväliin. Rönkkönen ei todellakaan pettänyt odotuksiani, jotka hänen edelliset kirjansa saivat nostettua aikamoisen korkealle. Rakkausshokkihoito jatkaa edellisten kirjojen tarinaa päähenkilöstä, joka ennen etsi rakkautta, mutta on nyt löytänyt vierelleen hiukan pysyvämmän kumppanin. 

Rakkausshokkihoito on todella rehellinen ja avoin rakkaustarina. Se ei kaunistele tai romantisoi sitä kivistä polkua, joka matka vakaaseen parisuhteeseen on. Lukija pääsee kokemaan päähenkilön matkassa hänen ilonsa ja surunsa koskien uutta parisuhdetta aivan ihanan kamalan Veinin kanssa. Matkaan mahtuu paljon ihania romanttisia hetkiä, tragikoomisia seikkailuita makuuhuoneessa, sekä pohdintaa siitä, miksei Veini osaa lukea päähenkilön ajatuksia, ja olla sellainen poikaystävä, joita päähenkilö näkee somessa. 

Tässä tarinassa on paljon asioita, joista on helppo pitää. Ensinnäkin, Rönkkösen hauska tapa kirjoittaa saa minussa aikaan yhtä kovat naurut kuin aina ennenkin. Hän kirjoittaa todella terävästi ja nokkelasti. Kansien väliin mahtuu paljon itseironiaa, sekä oivalluksia, joihin myös moni lukija voi punastellen samaistua. Rönkkönen on todella itsetietoinen, ja monesti huumori perustuukin juuri siihen, että päähenkilö on hiukan tiedostetusti tekopyhä. Hän saattaa syyttää Veiniä, ja arvostella muita asioista, joihin syyllistyy itsekin. Lopussa hän kuitenkin koettaa parhaansa mukaan oppia kömmähdyksistään ja tulla paremmaksi ihmiseksi niin itsensä kuin myös parisuhteensa takia. Erityisen hauskoja olivat minusta luvut, joissa listattiin top 10 ohjetta eri asioihin. Nämä ohjeet olivat tietenkin sarkasmilla maustettuja, täydellisiä ohjeita, joita todellakin kannattaa seurata. 

Erittäin paljon pidän tässä kirjassa, kuten myös muissa Rönkkösen kirjoissa, siitä, että kaiken huumorin alta paljastuu kuitenkin aito sanoma ja opetus. Rakkausshokkihoidon keskeinen teema on se, että me ihmiset olemme todella monimutkaisia otuksia. Meidän on tarpeeksi vaikeaa navigoida omien mielensopukoidemme muodostamassa viidakossa. Parisuhteessa kummankin osapuolen mielensopukoiden viidakossa navigointi on sitäkin hankalampaa. 

Minulle jäi mieleen etenkin se, kuinka niin päähenkilö, kuin myös Veini olivat yliajattelijoita. Tämä tuotiin esille mielestäni todella herkästi ja hienosti. Rönkkönen johdattelee lukijan todella mahtavalla tavalla päähenkilön ajattelumaailmaan, eikä pelkää näyttää parisuhteen navigoinnin aidoimpia puolia. Parisuhteet eivät koskaan ole 100% ruusuja ja täydellisyyttä, vaan sekaan mahtuu paljon tunteita, odotuksia, ja toiveita. Päähenkilöllä on paljon odotuksia Veiniä kohtaan, eivätkä nämä odotukset ole aina kovin realistisia. Some tuntuu nykypäivänä olevan monissa parisuhteissa se kolmas osapuoli, joka nostattaa odotuksia yhä vain korkeammalle ja korkeammalle. Päähenkilö kuitenkin opettelee parhaansa mukaan parantamaan kommunikaatiotaitojaan, joka tuottaa tulosta. Vaikkei päähenkilön ja Veinin parisuhde olekaan täydellinen, he oppivat olemaan onnellisia yhdessä, mikä on minusta todella kaunis ja tärkeä asia.

Jälleen kerran Rönkkönen on onnistunut antamaan minulle ja monille muillekin lukijoilleen todella nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän kirjan parissa pääsee todellakin nauramaan ja nauttimaan. Sen parissa pääsee myös todella hyvin pohtimaan omaa elämäänsä ja omia näkemyksiään. Rönkkönen osaa todellakin kirjoittaa sellaista tekstiä, joka tuntuu hiukan peilimäiseltä. Teksti saa lukijan katsomaan itseensä, ja tämän kirjan parissa voi nauraa niin päähenkilön kömmähdyksille kuin myös omilleen todella hyväntahtoisesti ja lempeästi. Pidän siitä, miten Rönkkönen osaa tässä kirjassa nauraa itselleen lempeästi ja rakastavasti, ja saa myös lukijan itse nauramaan mukana. Rakkausshokkihoito sopii loistavasti kevyeksi kesälukemiseksi Rönkkösen muiden kirjojen jatkoksi. 

Aliarvostettu genre: Fanifiktio

Fiktion suurena ystävänä, tai fiktiofanina, joka on viettänyt netin ihmeellisessä maailmassa enemmän aikaa kuin kehtaisi myöntää, fanifiktio ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Itse asiassa ensimmäiset nettiin julkaisemani tekstit olivat fanifiktiota, mikä ei varmaankaan tule yllätyksenä. Siitä on vuosia, kun viimeksi luin fanifiktiota, ja lähestulkoon vuosikymmen, kun viimeksi kirjoitin sitä. Viime viikonloppuna pääsin kuitenkin osallistumaan Hanna Karoliinan ja Riku Hannukaisen fanifiktio työpajaan Desuconissa. Kyseinen työpaja nousi heti yhdeksi Desucon viikonloppuni tähtihetkeksi. Vaikka olen ollut aikoinani osa fanifiktio yhteisöä, opin tämän työpajan aikana todella paljon uusia asioita fanifiktiosta, sekä itse kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut koko elämäni, mutta fanifiktioon tutustuin ensimmäistä kertaa ehkä 11-12 vuotiaana. 

Mitä fanifiktio oikeastaan on? Kirjanetin määritelmän mukaan se on fanien tuottamaa tekstiä, jossa käytetään jostakin jo olemassa olevasta kirjasta, pelistä, sarjasta, tai elokuvasta tuttuja hahmoja. Fanifiktio voi siis jatkaa siitä, mihin alkuperäinen tarina päättyy. Suosittuja fanifiktio sivuja ovat esimerkiksi fanfiction.net, Archive of our own, sekä Wattpad. Kyseisiltä sivuilta löytyy paljon fanien tuottamia tarinoita, joissa on käytetty tunnettujen tarinoiden hahmoja. Harry Potterista löytyy läjäpäin fanien kirjoittamia tekstejä, mutta myös oikean elämän julkkiksista, kuten BTS:n, sekä One Directionin jäsenistä löytyy tuhansia, ellei miljoonia eri tuotoksia. 

Desuconin fanifiktio työpajassa käytiin läpi tiettyjä myyttejä fanifiktioon liittyen. Kyseiset myytit olivat:
1. Eiks se oo joku teinien hömppäjuttu ja aina (poika)romantiikkaa?
2. Koska sä alat kirjoittamaan jotain oikeeta?
3. Fanfiction on aika huonolaatuista, tyyliin: "Their tongues fought for dominance, while blue orbs stared at each other."
4. En ollut kovin hyvä kielissä koulussa, punakynä heilui opettajalla. En osaa kirjoittaa.

Ajattelin puhua näistä myyteistä hiukan omien kokemuksieni pohjalta. En itse tiedä sanoisinko näitä kaikkia myyteiksi, etenkään ensimmäistä. Fanifiktiota pidetään usein teinien hömppäjuttuna ja etenkin teinityttöjen hömppäjuttuna. Toki moni fanifiktion kirjoittajista on nuoria, mutta nämä todella nuoret fanifiktion kirjoittajat ovat vain pieni osa fanifiktio yhteisöä. Fanifiktion kirjoittajat, sekä lukijat sijoittuvat paljon isommalle ikähaarukalle kuin vain teini-ikäisiin. Toinen osa tätä ensimmäistä myyttiä taas on vain osittain myytti. Romantiikka, ja etenkin poikaromantiikka, on omaksi fanifiktio alalajikseen muodostunut fanifiktion muoto. Kaikki fanifiktiot eivät ole, tai sisällä romantiikkaa, mutta shippaaminen, eli hahmojen kirjoittaminen suhteeseen, on todella suosittua fanifiktioissa. Monesti tarinoissa, joita koemme, on hahmoja, jotka voisivat jonkun fanin mielestä sopia hyvin yhteen, mutta he eivät päädy alkuperäisessä tarinassa yhteen syystä tai toisesta. Fanifiktio on siksi täydellinen ratkaisu tähän, koska fanien luomuksissa voi tutkia sitä, miten parisuhde kyseisten hahmojen välillä voisi toimia.

Toinen myytti koski asenteita fanifiktiota kohtaan. Fanifiktio on saanut netissä tietynlaisen maineen, joka koskee osittain myös kolmatta myyttiä. Kuka tahansa voi kirjoittaa ja julkaista omaa fanifiktiotaan todella helposti, joten on selvää, että joukkoon mahtuu paljon ei niin hyviä tekstejä. Fanifiktiota itsessään ei välttämättä voi myöskään myydä kirjamuodossa, koska niissä käytetään hahmoja, jotka kuuluvat jo jollekin taholle. Minusta on kuitenkin todella epäkunnioittavaa pitää fanifiktiota alempi arvoisena kirjoittamisen muotona. Todella moni löytää rakkautensa kirjoittamiseen fanifiktioiden kautta, ja fanifiktiot ovat loistava tapa harjoitella luovaa kirjoittamista. Fanifiktio yhteisössä on ihmisiä, joista on myöhemmin elämässä tullut kirjailijoita. Tässä yhteisössä on myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole julkaisseet kirjoja, mutta joiden fanifiktiot ovat vuosien harjoittelun tuloksena lähestulkoon parempia kuin alkuperäisteokset. Kyseisen genren kirjoittajat ovat usein todella omistautuneita, ja siitä on tullut jopa meemi, kuinka omistautuneita esimerkiksi Archive of our own kirjoittajat ovat. Fanifiktio on siis aivan yhtä "oikea" tapa kirjoittaa kuin minkä tahansa muun genren kirjoittaminen. Pohjimmiltaan se on kuitenkin monille todella rakas harrastus, eikä harrastusta tarvitse aina ottaa niin vakavasti. Tärkeintä on se, että voi pitää hauskaa, ja nauttia siitä, mitä tekee.

Fanifiktio on todella turvallinen ja hyvä tapa aloittaa kirjoittaminen, jos ei ole aiemmin kirjoittanut fiktiota. Sen avulla voi oppia erilaisia kirjoitustekniikoita, hahmon rakentamista, dialogin kirjoittamista, ja paljon muuta. Desuconin fanifiktio työpajassakin kävimme paljon mielenkiintoista keskustelua juurikin hahmoista. Mikä tekee hahmosta muistettavan, ja millainen on hyvä ja onnistunut hahmo, ovat asioita, joita fanifiktion kirjoittaminen opettaa varmasti aivan toisella tasolla kuin se, jos aloittaa kirjoittamisen suoraan omilla hahmoilla ja tarinoilla. Kun fanifiktion kirjoittaja kysyy itseltään, miksi valitsi juuri kyseiset hahmot tarinaansa, vastaus voi antaa todella paljon hyödyllisiä rakennuspalikoita omien hahmojen luomiseen tulevaisuudessa. Siinä oppii myös pikkuhiljaa käyttämään kieltä (pun not intended) luovilla tavoilla. Vaikkakin jos ottaa liikaa mallia niistä hiukan vähemmän laadukkaista fanifiktioista, saattaa tulla itsekin luoneeksi sellaisia kauniita mielikuvia kuin kaksi kieltä taistelemassa valta-asemasta. Netistä kuitenkin löytyy todella paljon hyviä vinkkejä ja luettavaa, jos haluaa kehittää omaa kielen käyttöä teksteissä.

Fanifiktioita on helppo julkaista ja jakaa, joten niistä voi myös saada palautetta aivan ilmaiseksi. Kyseinen tekstilaji on ehkä tekstilajeista interaktiivisin, ja siksi pidän sitä hyvänä väylänä itsensä kehittämiseen kirjoittajana. Fanifiktio yhteisö on siis todella hyvä tapa myös löytää kavereita, jotka pitävät kirjoittamisesta, sekä tarinasta, josta itsekin pidät. Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla!

Suosittelen todella lämpimästi rohkeasti kokeilemaan fanifiktion kirjoittamista. Olen itse kirjoittanut tarinoita siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kirjoittelin fanifiktiota muutaman vuoden teininä, ja nykyään kirjoittelen paljon runoja, sekä novelleja. Tässä työpajassa teimme muutaman lyhyen fanifiktio kirjoitusharjoituksen, jotka todellakin avasivat silmäni sille, kuinka hauskaa juuri tätä genreä on kirjoittaa. Kirjoittaminen on aina ollut minusta hauskaa, mutta en edes muistanut, kuinka hauskaa fanifiktioiden luominen on. Viime aikoina olen kirjoitellut paljon lähinnä trilleri tyyppisiä tekstejä, joten oli todella mukavaa vaihtelua testailla pitkästä aikaa toisenlaista genreä. Vahva vinkki siis kaikille teille, jotka kirjoittelette myös aktiivisesti: tutkiskelkaa muitakin genrejä, ja kirjoittakaa jotakin, jostain toisesta genrestä. Iloisia kirjotteluhetkiä! 

Kummallisin katsomani komedia: The Greasy Strangler

Löysin jokin aika sitten Youtuben syövereistä hyvin kummallisen leffasuosituksen. Kyseistä elokuvaa kuvailtiin erittäin oudoksi ja kiusalliseksi cringe komediaksi, ja kyseinen kuvailu herätti mielenkiintoni. Etsin siis elokuvan käsiini, ja Youtubestahan se löytyi ilmaiseksi katseltavaksi. Elokuvan nimi on Greasy strangler, ja se on julkaistu vuonna 2016. Sen on ohjannut Jim Hosking, joka oli minulle täysin uusi nimi. 

Heti elokuvan ensi minuuteilla tiesin, että seuraavat 90 minuuttia tulisivat olemaan outouden vuoristorata. Sanon jo tässä vaiheessa postausta, ettei tämä elokuva todellakaan ole kaikille, koska sen huumori on todella kiusallista, ja joissain kohdissa jopa ällöttävää. Greasy strangler kertoo isästä ja pojasta; Big Ronniesta, ja Big Braydenista. Big Ronnie on vanha mies, jonka egon suuruuden kanssa kamppailevat vain hänen rakkautensa rasvaa kohtaan. Big Brayden, Big Ronnien poika taas on ujohko, kiusallinen nörtti, joka asuu vielä pitkällä aikuisiälläänkin isänsä kanssa. 

Tämä kaksikko pyörittää Ronnien johdolla "bisnestä", jonka ideana on näyttää turisteille kuuluisia diskopaikkoja. Ronnie on kuitenkin kovan luokan bullshit artist, tai toisin sanottuna kusettaja. Eräänä päivänä turisti joukon mukana on Janet niminen nainen, johon Brayden ihastuu. Janet pyytää Braydenin ulos treffeille, johon Brayden tietenkin suostuu. Ronnie ei pidä tästä. Hän päättää peittää itsensä rasvalla, ja käy murhaamassa turistit, joille oli aiemmin samana päivänä tarjonnut palveluitaan. 

Janet ja Brayden alkavat seurustella, mutta Ronnie onnistuukin voittamaan Janetin sydämen suoraan poikansa nenän edestä. Brayden on tietenkin murtunut tästä, mutta Janetin kiinnostus Braydenia kohtaan ei ole kuitenkaan täysin kadonnut. Kun hän palaa takaisin yhteen Braydenin kanssa, Ronnie ei ole mielissään ja jatkaa murhatöitään rasvan peittämänä. Braydenille selviää, että hänen isänsä on rasvainen kuristaja, ja hän alkaa koettaa Janetin avustuksella keräämään todistusaineistoa isäänsä vastaan. Kun Janet julistaa Ronnielle aikovansa mennä Braydenin kanssa naimisiin, Ronnie suuttuu toden teolla, ja raahaa Janetin ulos talosta peitettyään itsensä jälleen rasvaan. Braydenkin päättää uittautua rasvassa, ja katsojana odotin, että Brayden päätyisi kuristamaan isänsä. Elokuvan loppu kuitenkin todella yllätti minut. Brayden tappaakin Janetin, ja tämä isä poika kaksikko päätyy juttelemaan rannalla. He toteavat Janetin olleen ällöttävä, vaikka he itse ovat rasvan peitossa. 

Greasy strangler on erikoisin elokuva, jonka olen koskaan nähnyt. Se oli täynnä todella mustaa huumoria, kiusallisia tilanteita, sekä ironiaa. Siinä toistetaan paljon samoja vitsejä, jotka eivät ole hauskoja ensimmäisellä kerralla, eivätkä toisella, mutta ovat jostain syystä hauskoja kolmannella kerralla, ja taas ei hauskoja neljännellä, hauskoja viidennellä, ja niin edelleen. Osa vitseistä taas on niin absurdeja, etten edes tiennyt nauranko siksi, että vitsi olisi oikeasti ollut hauska, vai vain shokista ja yllätyksestä. 

Se, mikä oli ehdottomasti mielestäni hauskaa tässä elokuvassa, oli näyttelijöiden roolisuoritukset. Päärooleihin valikoituneet Michael St. Michael (Big Ronnie), Sky Elobar (Big Brayden) ja Elizabeth Razzo (Janet) olivat täydellisiä valintoja näihin rooleihin. Aluksi ajattelin, että elokuvaan oli valikoitunut näyttelijöitä, jotka eivät oikein osanneet näytellä, mutta huono näytteleminen on osa hahmojen "charmia", jos sitä siksi voi kutsua. Lisäksi, minusta tämän elokuvan hauskuus piilee ehkä juurikin ulos kontekstista otetuissa klipeissä. Yksittäiset klipit ja kohtaukset omaavat todella paljon meemi arvoa, ja suosittelenkin lämpimästi ennemminkin katsomaan tästä elokuvasta yksittäisiä klippejä koko elokuvan sijaan.

Todella suuri osa visuaalisesta huumorista sai minut nauramaan, vaikka osa siitä myös ällötti minua. Ronnien todella... sanotaanko mielenkiintoiset asuvalinnat, sekä tarkoituksella todella huonosti tehdyt erikoisefektit olivat minusta todella suuri osa tämän elokuvan huumoria. Itse tein sen virheen, että söin leffa snäcksejä katsellessani. En todellakaan voi suositella edes popkornia tämän elokuvan kanssa, koska se sisältää niin paljon kaikenlaista ällöttävää.

Myös tämän elokuvan soundtrack on todella yksinkertainen. Samaa biisiä soitetaan uudestaan ja uudestaan, mutta itse aloin elokuvan loppua kohden jopa pitää kyseisestä soinnusta. Se on todella ärsyttävän mieleenpainuva, ja sitä jää melkein kaipaamaan, aina kun se loppuu. Aluksi kyseinen sointu oli vain ärsyttävä, mutta kun siihen tottui, siitä alkoi jopa pitämään.

En oikein osaa sanoa pidinkö tästä elokuvasta vai en. Samaan aikaan se oli tavallaan aika hauska, mutta toisaalta myös aika kyseenalainen. Ronnie ja Brayden olivat mielestäni kuitenkin loppujen lopuksi omalla tavallaan aika hyvin kirjoitettuja. Heidän myrkyllinen isä-poika suhteensa saa iskun, kun Brayden rakastuu, ja Ronnie onnistuu viemään poikansa ihailun kohteen häneltä. Janet on todella avoimesti seksuaalinen, mutta verrattuna Ronnieen ja Braydeniin, häntä voisi sanoa jopa melkein normaaliksi. Silti elokuvan lopussa hän on se, joka leimataan oudoksi ja ällöttäväksi, kun isä-poika kaksikko hylkää inhimillisyytensä, ja hyväksyvät uuden kohtalonsa rasvaisina kuristajina. Tämä ironia on minusta erittäin nerokas, ja elokuvan lopussa tuntui siltä, että kaikki rakentui hyvin juuri tätä hetkeä viimeistä keskustelua kohti. Jokaisella päähenkilöllä on sisäinen konflikti, joka sitoutuu hyvin muiden päähenkilöiden konflikteihin. Ronnien konflikti on se, ettei hän halua menettää poikaansa, kun taas Brayden haluaisi itsenäistyä ja elää Janetin kanssa. Braydenin on päätettävä siis isän ja tyttöystävän välillä. Janet taas joutuu päättämään isän ja pojan välillä, kumman kanssa hän haluaa olla. 

En tiedä suosittelisinko tätä elokuvaa itse kenellekkään. Jos olet kiinnostunut, etkä hetkahda pienistä, voit toki tsekata sen, mutta jos olet yhtään herkkä, jätä tämä välistä. Tämä elokuva jakaa ymmärrettävästi mielipiteitä, ja minusta se ansaitsee sekä kehuja, että kritiikkiä.

Mielenkiintoisia yhteyksiä: Antoine de Saint-Exupéry ja Pikku Prinssi

Pikku Prinssi on ajaton klassikko. Se on todella rakastettu tarina, joka on lähellä monien sydäntä. Tämä Antoine de Saint-Exupéryn kirja julkaistiin vuonna 1943, eli noin vuosi ennen hänen kuolemaansa. Pikku Prinssi on minulle itsellenikin erittäin rakas teos, mutta se, mikä sai kyseisen tarinan jäämään mieleeni vielä pidemmäksi aikaa, on mysteerinen yhteys kirjan tapahtumien ja oikean elämän välillä.

Kirja alkaa päähenkilön kerronnalla. Hän puhuu hieman lapsuudestaan, ja paljastaa pian, miten tapasi pikku prinssin. Päähenkilö on pudonnut lentokoneellaan autiomaahan, ja on aivan yksin, kun hänen luokseen ilmestyy pikku prinssi:
"Olen elänyt yksin, vailla ketään, jonka kanssa todella voisin keskustella, kunnes kuusi vuotta sitten jouduin tekemään hätälaskun Saharan erämaahan. Moottoriini oli tullut jotain vikaa. Ja koska mukanani ei ollut mekaanikkoa, eikä matkustajia, rupesin aivan yksin yrittämään vaikealta näyttävää korjausta. Se oli minulle kysymys elämästä ja kuolemasta: mukanani oli juomavettä tuskin viikoksi... - Voitte siis kuvitella hämmästykseni, kun aamunkoitossa hupaisa pieni ääni herätti minut." (Pikku Prinssi, s. 11)

Pikkuhiljaa päähenkilö tutustuu Pikku Prinssiin, joka alkaa kertoa omaa koskettavaa ja fantastista tarinaansa. Hänellä on paljon mielenkiintoisia tarinoita eri planeetoilta ja tähdiltä, joilla hän on seikkaillut ja tavannut jos jonkinlaisia ihmisiä, eläimiä, ja muita otuksia. Niin Prinssi itse kuin myös lukija voivat oppia jotain näiltä eri hahmoilta, ja nähdä palasia oikeasta maailmasta niissä. Yksinkertaiset, mutta kauniit piirrokset elävöittävät tarinaa, kun päähenkilö koettaa parhaansa mukaan uudelleen luoda Pikku Prinssin kertomukset paperille, jotta lukijoiden olisi helpompi kuvitella tämän seikkailut omissa mielissään. 

Kirjailija itse oli eläessään myös lentäjä. Hänen rakkautensa lentämistä kohtaan näkyi hänen kirjoituksissaan todella selkeästi. Todella suuri osa hänen teoksistaan käsitteli lentämistä, tai sisälsi lentämistä jollakin tavalla. Muutamia esimerkkejä tästä ovat muut hänen suomennetut teoksensa, kuten Yölento (1931), Postilento etelään (1929), Siipien sankarit (1945), sekä Lento Arrasiin (1942). Myös hänen ensimmäinen julkaistu kirjoituksensa L'aviateur (vapaasti suomennettuna Lentäjä) vuodelta 1926 liittyi jotenkin lentämiseen. On todella helppoa siis nähdä, että lentäminen oli Saint-Exupérylle erittäin lähellä sydäntä. 

Mitä enemmän aloin lukemaan itse kirjailijasta, sitä kiinnostavammiksi hänen tekstinsäkin, etenkin Pikku Prinssi, kävivät. 1923 Saint-Exupéry koki ensimmäisen lento-onnettomuutensa, josta hän sai kallonmurtuman. Tämä ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan hän jatkoi lentämistä silti. Hän alkoi kuljettaa postia ilmateitse, etenkin Saharaan. Erään artikkelin mukaan, Exupéry rakasti tuota autiota maata, ja eteni urallaan jopa erään Saharan ilmareitin johtajaksi. Toinen lento-onnettomuus tapahtuikin toisessa maailmansodassa. Tuokaan onnettomuus ei saanut Exupérya pysymään maan pinnalla, vaikkakin hän sai siitä pahempia vammoja kuin ensimmäisestä. 

1944 hän kuitenkin lensi viimeisen lentonsa. Exupéryn lentokoneen oletetaan pudonneen, mutta kirjailijan ruumista ei koskaan löydetty. Hän vain katosi. On epäselvää, mitä oikein tapahtui, mutta on esitetty teorioita, että hänen koneensa olisi ammuttu alas, tai että kirjailija olisi tehnyt itsemurhan.

Minusta juuri Exupéryn mysteerin sumuttama kuolema on saanut Pikku Prinssin alun painumaan mieleeni todella mielenkiintoisena. En vain kykene uskomaan siihen, että 1943 julkaistu teos alkaa sillä, että päähenkilön lentokone putoaa maahan, ja vain vuosi kirjan julkaisemisesta kirjailija itse katoaa samalla tavalla. Toki, Exupéry on varmasti ottanut jonkin verran alkuun inspiraatiota myös 1923 lento-onnettomuudestaan, joka tapahtui myös Saharassa. Minusta Pikku Prinssin alku kuitenkin kuulostaa tämän tiedon valossa surullisen paljon jonkinlaiselta itsemurhakirjeeltä. 

Minä itse tulkitsen kaiken tämän siten, että Pikku Prinssi on Exupéryn elämäntarina. Hän on kirjoittanut ylös sen, mitä on nähnyt, kokenut ja oppinut elämänsä aikana erittäin kauniilla tavallla. Päähenkilö on hän itse, kun taas Pikku Prinssi on hänen sisäinen lapsensa ja elämän kokemuksensa. Kirjailija tavallaan elää elämänsä uudelleen, kuunnellessaan tarinansa oman sisäisen lapsensa näkökulmasta. Tämä todella kaunis tarina on ansainnut paikkansa rakastettuna klassikkona. Rakastuin tähän kirjaan heti ensilukemalta, ja mitä enemmän opin uutta itse kirjailijasta, sitä enemmän arvostan myös tätä teosta. Pikku Prinssi on valmiiksi todella syvällinen ja monitulkintainen teos, mutta itse kirjailijan oikea elämäntarina tarjoaa tähän tarinaan vielä paljon lisää erilaisia ulottuvuuksia ja tapoja tulkita sitä. 

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi kaikille vauvasta vaariin. Se on erittäin lämminhenkinen ja täynnä hienoja opetuksia, jotka esitetään erittäin luovalla tavalla kauniiden kuvien kera. Taustatyö juuri tätä postausta varten oli todella mielenkiintoinen ja mysteereitä täynnä oleva kanin kolo, joka antoi minulle paljon uusia näkökulmia. 

Lähteet:

https://www.nationalww2museum.org/war/articles/the-little-prince-antoine-de-saint-exupery

https://fi.wikipedia.org/wiki/Antoine_de_Saint-Exup%C3%A9ry

"Kevyttä" kesäkatseltavaa: Gravity Falls

Nostalgia is one hell of a drug. Olen tämän lauseen kanssa täysin samaa mieltä. Nostalgia on tunne, joka ajaa minut aina vain uudelleen takaisin vanhojen tuttujen sarjojen, pelien, ja muun median pariin. Tarinat, joita pääsin kokemaan nuorempana, joiden maailmat olivat taianomaisia, ja täynnä taikaa. Gravity Falls on yksi niistä upeista tarinoista, joiden pariin palaan yhä uudelleen. 

Lukijoilleni Alex Hirsch on varmastikin jo tuttu nimi, koska olen kirjoitellut tänne monista eri sarjoista, joissa Hirschillä on ollut näppinsä pelissä. Gravity Falls on hänen oma luomuksensa, joka kertoo kaksosista nimeltään Mabel ja Dipper. He lähtevät viettämään kesälomansa isosetänsä Stanin luokse Gravity Fallsiin, joka on täynnä mysteereitä, fantasiaa, persoonallisia hahmoja, ja tarinoita. Kaksoset alkavat tehdä töitä isosetänsä kyseenalaisessa putiikissa, Mystery Shackissa. Ei aikaakaan, kun Dipper löytää erikoisen päiväkirjan, joka paljastaa, että Gravity Fallsissa on paljon salaisuuksia ratkottavaksi.

Tämä kaksi kautta sisältävä sarja on helppo ja nopea ahmia Disney+:ssasta. Kun sitä alkaa katsomaan, on todella vaikeaa lopettaa. Katsoin tämän sarjan itse ensimmäistä kertaa silloin, kun sen toista kautta alettiin julkaista jakso kerrallaan. Joitakin kuukausia sitten päätin katsoa sarjan uudestaan, ja on pakko myöntää, että Gravity Falls oli aivan yhtä mahtava kokemus nyt kuin ensimmäiselläkin katselukerralla. Se on kirjoitettu nerokkaasti siten, että siitä voivat nauttia monenlaiset katsojat. Niin eri ikäiset kuin myös eri genreistä pitävät ihmiset voivat nauttia siitä.

Huumorin ystäville Gravity Fallsista löytyy paljon nautittavaa. Gravity Falssissa asuu mitä eriskummallisimpia hahmoja, joista saa irti jos jonkinlaisia koomisia tilanteita. Minusta kaikkein hauskimpia komiikan lähteitä olivat Stanin erilaiset huijausyritykset ja rahanahneus, sekä viittaukset muihin medioihin. Jakso, jossa Stanford ja Dipper pelaavat Gravity Fallsin hauskasti ylilyötyä versiota Dungeons and Drangons pelistä, on todella hyvä esimerkki humoristisesta jaksosta, josta nautti varmasti erityisesti DnD pelaajat. Hahmojen luonteet, sekä todella hyvin kirjoitettu dialogi saivat minut myös huumorin ystävänä nauttimaan jokaisesta jaksosta. Alex Hirsch ja hänen tiiminsä ovat ujuttaneet tarinoiden sekaan todella hauskoja parodioita,sekä running gags, eli toistuvia vitsejä, joita itse arvostan todella paljon.

Sarjassa on toki jatkuva tarina, jonka aikana hahmot kehittyvät, mutta lähestulkoon jokainen jakso toimii myös itsenäisenä tarinanaan. Hahmot ovat Gravity Fallsin sydän. Minusta yksi suuri syy katsoa tämä sarja on etenkin sen valloittavat päähenkilöt, mutta myös maagiset ja fantastiset otukset, joihin päähenkilöt törmäävät eri jaksoissa. Joka jakson päätteeksi haluan vain oppia lisää tästä fantastisesta pikkukylästä, sekä itse päähenkilöistä.

Ne, jotka rakastavat mysteereitä, saavat tästä varmasti kaikista eniten irti. Itsellenikin kaikista rakkaimmat muistot ensimmäiseltä katselukerraltani oli juurikin se, kun pääsi teorisoimaan muiden Gravity Falls fanien kanssa erilaisista asioista. Kuka kirjoitti päiväkirjat? Tietääkö Stan enemmän kuin antaa olettaa? Onko Bill Cipher illuminati? Gravity Falls on jo kokonaan julkaistu, ja päättynyt sarja, joten täysin samaa katselukokemusta sarjasta ei voi enää saada. Minulle suuri osa nautintoa oli juurikin yhteisöllisyys, ja mitä hulluimpien erilaisten teorioiden lukeminen, sekä omien teorioiden luominen. Gravity Falls on sellainen sarja, josta löytää joka katselukerralla jotakin uutta. Jokin yksi pieni asia ruudun taustalla, sekä salaiset viestit jokaisen lopputekstin jälkeen innostivat faneja koettamaan selvittää suurempi tarina, joka oli koko ajan meneillään taustalla. Tätä sarjaa voi toki katsoa pintapuolisesti, mutta minusta oli ja on yhä, paljon hauskempaa koettaa löytää pieniä palapelin palasia, jotta voisin koota yhteen ja selvittää Gravity Fallsin mysteerin. Koko sarja on täynnä mysteeriä, ei vain tähän kylään liittyen, vaan myös itse hahmoihin ja heidän taustoihinsa. Mysteerin faneille siis todella vahva suositus!

Gravity Fallsin tapahtumat sijoittuvat kaksosten kesälomalle, ja siksi päätin suositella sitä itsekin kesäkatsomiseksi. Tarina on erittäin mielenkiintoinen ja täynnä sydäntä, ja sitä voi ainakin ensimmäisellä kaudella monen jakson kohdalla sanoa kevyeksi ja hauskaksi katseltavaksi. Loppua kohden tarinassa käsitellään myös paljon synkempiä teemoja, ja mennään jopa välillä kauhun puolelle. Silti sanoisin, että tämä sarja on ehdottomasti katsottava. Suosittelen Gravity Fallsia aivan kaikille, erityisesti mysteerin ystäville. Iloisia katselukokemuksia!