Back to school luettavaa ranskan opiskelijoille

Opiskelut ovat jälleen alkaneet. Itsekin olen päässyt jo opiskelun makuun, joten mikä parempi aihe postaukselle kuin muutama suositus muille ranskan opiskelijoille, tai ranskasta kiinnostuneille! Suurin osa mainitsemistani teoksista on suomennettu, mutta suosittelen toki lämpimästi lukemaan niitä myös niiden alkuperäiskielellä. Jos tarvitset siis ranskan tunnille jotain luettavaa, tässä muutama todella vahva suositus.

En finir avec Eddie Bellegueule - Ei enää Eddy (Édouard Louis)

Ei enää Eddy on Édouard Louis nimisen ranskalaisen kirjailijan 2014 julkaistu kirja. Se suomennettiin 2019 ja viime vuosina se on saanut paljon suosiota. Ei enää Eddy on Édouardin omaan elämään perustuva autofiktio siitä, kuinka hänen oli vaikeaa kasvaa aikuiseksi ympäristössä, joka ei hyväksynyt häntä sellaisena kuin hän oli. Eddy on homo, joten vaikea lapsuus oli odotettavissa, kun paikka, jossa hän kasvoi, ei ymmärtänyt taikka hyväksynyt Eddyn homoutta. Édouard kuvailee todella yksityiskohtaisesti ja raa'an rehellisesti sitä, millaista tuollaisissa olosuhteissa kasvaminen oli. Hän ei kaunistele asioita, ja joissakin kohdissa tämä kirja on todella raskastakin luettavaa. Hän joutui kamppailemaan köyhyyden, kiusaamisen, ja vaikeiden tunteiden kanssa jo pikku pojasta. 

Vaikka tarina on todella raskas, se on myös todella voimaannuttava. Ymmärrän täysin, miksi tämä kirja on niin pidetty ja kohuttu. Suomennoskin on minusta todella hyvin tehty, ja tekee oikeutta alkuperäiselle teokselle. Hienon suomennoksen on tehnyt Lotta Toivanen. Jos olet hiukan edistyneempi ranskan opiskelija, suosittelen tämän teoksen lukemista myös alkuperäiskielellä. Ei enää Eddy on todella vaikuttava ja tunteitaherättävä teos. 

Chanson douce - Kehtolaulu (Leïla Slimani)

Kehtolaulu on nuoren Leïla Slimanin 2016 julkaistu teos, josta on 2019 tehty myös elokuva. Slimani voitti tällä teoksella Prix Goncourt, eli Goncourtin kirjallisuuspalkinnonkin. Lukijalle paljastetaan heti ensimmäisillä sivuilla, että Massén perheen lastenhoitaja Louise on murhannut perheen kaksi tytärtä. Tarina alkaa siis aivan lopusta, ja sitten lukija pääseekin näkemään, mikä ajoi Louisen tähän kammottavaan tekoon. Massén perheen isä ja äiti, Myriam ja Paul palkkaavat Louisen hoitamaan lapsiaan. Louise on täydellinen lastenhoitaja, ja hänestä tulee pikkuhiljaa lähestulkoon osa Massén perhettä. Tytöt rakastavat Louisea, vanhemmat luottavat Louiseen, ja Louisekin vaikuttaa omalla tavallaan sopivan hyvin Massén perheen joukkoon. Jokin on kuitenkin vialla, ja lukijalle paljastuu hiljalleen niin Massén perheen sisäiset kuin myös Louisen omat ongelmat, jotka saavat aikaan kammottavan tragedian.

Tämä on todella jännittävä trilleri. Minusta oli todella nerokasta, että tarina alkaa lopusta. Se pistää lukijan aivot raksuttamaan ja jännittämään sitä, miten ja milloin Massén perheen lapset kohtaavat ennenaikaisen loppunsa. Hahmot ovat kaikki todella inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Slimani johdattelee lukijan todella taitavasti hahmojensa ajatusmaailmaan ja elämiin, ja kertoo todella järkyttävän, mutta vaikuttavan tarinan. Tämänkin kirjan on suomentanut todella taitava Lotta Toivanen. 

L'Étranger - Sivullinen (Albert Camus)

Tätä klassikkoa ei voi olla mainitsematta. Sivullinen on listan vanhin teos, ja se on Albert Camusin kirjoittama ranskalainen klassikko vuodelta 1942. Se tunnetaan todella hyvin ensimmäisistä lauseistaan: "Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen." Tämä on tarina nuoresta miehestä nimeltään Meursault, joka tuntuu olevan hiukan hukassa elämässään. Hänen äitinsä on kuollut, eikä tämä tunnu liikuttavan nuorta miestä ollenkaan. Hän ottaa töistä vapaata ja matkustaa äitinsä hautajaisiin, joiden jälkeen hän jatkaa elämäänsä normaalisti. Hän viettää paljon aikaa naisystävänsä Marien kanssa, ja päätyy yhtenä päivänä lähtemään päiväreissulle tämän, ja muutaman ystävänsä kanssa. Viettäessään aikaa ystäviensä kanssa, he törmäävät joukkoon arabeja, joiden kanssa yhdellä ystävistä on riitaa. Meursault päätyy tappamaan kyseisen arabin. Hän joutuu vankilaan, ja tarina saa avoimen lopun. 

Sivullinen on sellainen klassikko, jonka jokainen ranskaa pidempään opiskellut varmasti tuntee. Tämä on syystäkin tunnettu teos, ja kirjan voi lukea niin suomeksi kuin ranskaksi. 2013 Jacques Ferrandez myös julkaisi sarjakuva version tästä klassikosta. Siitä ei ole suomennettua versiota, joten sitä suosittelen erityisesti ranskaa pidempään opiskelleille. Ferrandezin versio on uskollinen alkuperäiselle kirjalle. Hahmojen näkeminen kuvissa ja tiettyjen kohtausten visualisointi teki tarinasta joissakin kohdissa jopa vaikuttavamman kuin mitä ne tekstinä olivat. 

Horla (Guy de Maupassant)

Horla on yksi parhaista novelleista jotka olen lukenut. Se on Guy de Maupassantin kauhunovelli vuodelta 1886, josta itse H.P. Lovecraft on saanut inspiraatiota omiin tarinoihinsa. Horla on tarina yläluokkaisesta miehestä, joka kertoo päiväkirjamaisesti ahdistuksen täyteisestä elämästään ja tuskastaan. Hän aistii ympärillään "Horla" nimisen entiteetin, joka vaikuttaa olevansa hänen ahdistuksensa lähde. Horla ei aiheuta hänelle vain henkisiä ongelmia, vaan myös fyysisiä. Hiljalleen Horla ottaa vallan päähenkilön elämästä, ja päähenkilö vajoaa syvemmälle ja syvemmälle hulluuteen. Lopuksi hän joutuu tekemään todella radikaaleja päätöksiä päästäkseen eroon Horlasta.

Kyllä, psykologisen kauhun ystävät pääsevät todellakin herkuttelemaan tämän tarinan parissa. Sen voi lukea ranskan lisäksi englanniksi ja espanjaksi, mutta tätä ei valitettavasti ole suomennettu. Horla on hieno kuvaus siitä, mitä tapahtuu sellaisen ihmisen päässä, jonka mielenterveys kärsii, eikä hänelle ole apua käden ulottuvilla. Tarina pistää todellakin pohtimaan mielenterveyttä, ja avun hakemisen tärkeyttä. Tämä teksti pitää lukijan otteessaan alusta loppuun asti, ja itsekin luin sen yhdeltä istumalta. Tarinan monitulkintaisuus ja mahdollisuus analysoida sitä niin monella eri tavalla tekevät siitä loistavan aiheen esseelle, esitelmälle, tai muulle ranskan tunnille vaaditulle lukutehtävälle. 

Olen opiskellut ranskaa ala-asteelta asti, joten ranskasta on tullut todella tuttu elinikäinen ystävä. Ranskan kieli ja kulttuuri ovat todella tärkeitä mielenkiinnon kohteita minulle, ja siksi minusta on mahtavaa vihdoin ja viimein tässäkin blogissa jakaa tätäkin innostusta kanssanne. Toivotan kaikille mukavaa koulun ja opiskelujen pariin palaamista, ja mukavia lukuhetkiä! Onnea kaikille myös erityisesti kieltenopiskeluihin!

Silta salaiseen maahan uudelleenluo lapsuuden maagisuuden

Lapsuuden nostalgia asettaa monille vaaleanpunaiset lasit kasvoille. Lapsuudessa katsotut elokuvat, pelatut pelit, ja luetut kirjat tuntuvat usein spesiaaleilta, jonka takia en ole monia lapsuuteni klassikoita uskaltanut katsoa uudestaan aikuisiällä. Niissä on sellaista taikaa, jota en halua rikkoa katsomalla niitä uudestaan nyt, kun ymmärrän maailmasta enemmän kuin silloin. Bridge to Terabithia, tai suomeksi Silta salaiseen maahan on yksi lapsuuteni nostalgisimmista elokuvista. Päädyin katsomaan sen uudestaan, koska löysin sen Netflixistä. Elokuvan katsominen uudestaan aikuisen näkökulmasta oli ilokseni aivan yhtä maaginen, surullinen ja tunteita herättävä kokemus kuin lapsenakin. Tämän päivän postauksen aiheena onkin siis 2007 julkaistu Silta salaiseen maahan elokuva.

Silta salaiseen maahan kertoo Jess nimisestä suurperheen pojasta, joka ystävystyy koulussa Leslie nimisen uuden oppilaan kanssa. Leslie on täynnä mielikuvitusta ja luovuutta. Piirtämistä harrastava Jess on iloinen saadessaan ystävän, joka arvostaa hänenkin luovia puoliaan. Kotona Jess jää siskojensa varjoon, eikä oikein osaa ilmaista itseään perheensä seurassa. Heillä on raha ongelmia, ja Jess antaa ison panoksen kotitöissä. Isä on todella ankara tätä kohtaan, eikä oikein osaa tukea poikaansa.

Viettäessään aikaa Leslien kanssa, kaksikko löytää metsästä salaperäisen köyden. He käyttävät sitä päästäkseen joen toiselle puolelle ja alkavat rakentamaan sinne omaa majapaikkaansa, jossa viettää aikaa koulun jälkeen. He alkavat myös kuvitella Terabithia nimistä maailmaa tähän metsään. Leslie neuvoo Jessiä pitämään mielensä avoimena, jolloin myös hän pääsee mukaan tähän heidän väliseen leikkiinsä. Metsässä piilee salaperäisiä olentoja, jotka muistuttavat erittäin paljon asioita, joiden kanssa he joutuvat kamppailemaan myös oikeassa elämässä. 

Eräänä päivänä Jessin musiikinopettaja pyytää Jessiä mukaan museoreissulle. Jess lähtee. Ajaessaan Leslien talon ohi, hän harkitsee pyytävänsä Leslietä mukaan, mutta päättää kuitenkin olla pyytämättä. Opettaja ja Jess viettävät päivän museossa, mutta kun he palaavat, Jessin perheellä on ikäviä uutisia. Leslie on pudonnut jokeen, lyönyt päänsä, ja hukkunut. Jess on murtunut tästä tiedosta. Hän palaa Terabithiaan etsimään Leslietä, mutta löytääkin sieltä isänsä. Hän avautuu tälle siitä, kuinka hän syyttää itseään Leslien kuolemasta. Isä on läsnä ja kuuntelee. Lopussa Jess päättää mennä Terabithiaan vielä kerran, mutta tällä kertaa hän ottaa siskonsa May Bellin mukaan. May Bell ja Jess kruunataan Terabithian kuninkaaksi ja prinsessaksi.

Silta salaiseen maahan on erittäin kaunis tarina ystävyydestä ja ylitsepääsemisestä. Siinä on todella hienosti kirjoitettu monia tasoja ja vastakkainasetteluja. Leslie on auringonvalo, joka tuo Jessin elämään paljon hyviä asioita. Hänen perheensä on täysi vastakohta Jessin perheelle. Jessin perhe on suuri, äänekäs ja ankara, kun taas Leslien perhe on pieni, hiljainen ja lempeä. Myös nämä kaksi hahmoa ovat toistensa vastakohdat. Leslie on rohkea, positiivinen, eikä pelkää muiden mielipiteitä. Jess taas on ujo ja vetäytyvä. Hän ei halua nolata itseään. Leslie kuitenkin onnistuu vetämään Jessin ulos kuorestaan. Hänestä on helppo pitää. Hän on ystävällinen kaikille, jopa niille, jotka ovat ilkeitä hänelle. Tämä ystävällisyys ja oikeudenmukaisuus johtaa siihen, että Leslie onnistuu juttelemaan erään koulun kiusaajan, Janicen kanssa. Janice on aiheuttanut paljon harmia muille, mutta Leslie saa hänetkin avautumaan. Jopa Janicella on omat ongelmansa, joista muiden ilkeä kohtelu kumpuaa.

Toinen suuri vastakkainasettelu tässä elokuvassa on oikea maailma, ja Terabithia. Terabithian otukset ovat selkeästi saaneet inspiraation Jessin ja Leslien oikean elämän ongelmista. Heitä vastaan hyökkäävät oravat kuvastavat heidän luokkansa kiusaajaa, iso jättiläinen kuvastaa Janicea, ja metsissä liikkuva mysteerinen tumma varjo paljastuu lopussa Jessin isäksi. Tarina on täynnä juuri tällaisia metaforia, joita oli lapsenakin helppoa ymmärtää. Kun katsoin elokuvan uudelleen, oli helppoa huomata, että tämä on myös tarina siitä, miten lapset voivat oppia käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita. Fantasia ja luominen ovat mielestäni erittäin hyviä tapoja käsitellä omia ongelmiaan ja tunteitaan. Moni taideteos syntyykin juuri suurista tunteista, ja itsellenikin kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa käsitellä asioita ja ilmaista itseäni. 

Tämä tarina on yksi empaattisimmista ja lämpimimmistä tarinoista, jonka olen kokenut. Siinä ei ole oikeastaan pahiksia, vaan kaikki hahmot ovat aitoja ihmisiä, joilla on aitoja ongelmia. Kaikilla heistä on omat kamppailunsa, eivätkä kaikki heistä ole löytäneet hyviä tapoja purkaa ja ilmaista itseään. Se ei kuitenkaan tee heistä pahoja ihmisiä. Silta salaiseen maahan on täynnä lapsuuden taikaa, ja Leslien ja Jessin välinen ystävyys on todella kauniisti kirjoitettu. Elokuva käsittelee myös kuoleman todella hienotunteisesti ja aidosti. Kohtaus, jossa Jess saa tietää ystävänsä kuolemasta osui suoraan sydämeen, mutta vielä syvemmälle osui kohtaus, jossa hän avautui syyllisyyden tunteestaan isälleen. Heillä oli ollut kivinen suhde, joten minusta tämä kohtaus oli täydellinen päätös heidän väliselle tarinalleen. Ankara isä, joka ei ollut ollut poikansa tukena juuri ollenkaan elokuvan aikana todisti tässä, että välittää kuitenkin pojastaan todella paljon. 

Tunteita herättävä, maaginen ja lämminhenkinen ovat ne sanat, jotka kuvailevat tätä tarinaa kaikista parhaiten. Katselukokemukseni oli erittäin positiivinen niin lapsena kuin myös aikuisena, enkä voi suositella tätä elokuvaa tarpeeksi. Minusta Silta salaiseen maahan onnistuu luomaan erittäin maagisen ja taianomaisen kokemuksen myös aikuisille. Terabithia on selkeästi metafora lasten mielikuvitukselle, ja elokuvan pääkaksikko on täynnä luovuutta. 

Melanie Martinez ja Crybabyn kasvutarina

2019 yksi suosikkilaulajistani julkaisi ensimmäisen musikaalielokuvansa nimeltä K-12. Kyseisen elokuvan vuosipäivä lähestyy, joten mikä parempi aika kirjoitella postausta Melanie Martinezin tuotannosta! Tässä postauksessa aion K-12 elokuvan lisäksi käsitellä Martinezin tapaa kertoa tarinaa myös hänen aiemmassa albumissaan, Crybaby. Hän on yksi nuoruuteni idoleista, koska hänen musiikkinsa on todellakin täynnä persoonaa, ja lisäksi jokainen hänen albumeistaan kertoo tarinaa todella omalaatuisella tavalla.

Crybaby

Martinezin ensimmäinen albumi Crybaby julkaistiin vuonna 2015. Se aloittaa Martinezin tarinan Crybabysta. Albumin fyysisissä kopioissa on mukana jopa pieni satukirjamainen lehtinen, joka sisältää kuvia, sekä Crybabyn tarinaa selitettynä satukirjan tyyliin. Crybaby on nuori tyttö, joka kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa. Hänellä on suuri sydän, paljon unelmia, mutta valitettavasti elämä ei ole kohdellut häntä kovin hyvin. Martinezin omien sanojen mukaan Crybaby on lapsi, joka joutuu elämään aikuisten maailmassa. Seuraavissa kappaleissa on oma näkemykseni Crybabyn (albumin, sekä hahmon) tarinasta.

Albumin ensimmäinen laulu Crybaby esittelee kuuntelijalle tämän päähenkilön. Dollhouse ja Sippy cup taas esittelevät hänen perheensä, ja elämäntilanteensa. Kyseisissä kappaleissa kuuntelijalle selviää, ettei Crybabyn perhe-elämä ole yhtä täydellistä kuin miltä se ulospäin voisi vaikuttaa. Kappaleessa Carousel Crybaby ilmaisee turhautumisensa tilanteeseensa. Hänestä tuntuu, että hän ei pääse millään pois elämänsä karusellista, joka vain toistaa itseään. Albumin seuraavassa kappaleessa Alphabet boyssa hän kuitenkin tapaa pojan, johon hän tämän vioista huolimatta ihastuu. Kappaleessaan Soap hän kuitenkin toivoo, ettei olisi paljastanut pojalle tunteitaan, vaikka siitä seuraavassa kappaleessa Training wheels, nämä kaksi yrittävät saada suhdettaan toimimaan. Pity partyssa kukaan, edes aakkospoika, ei saavu hänen syntymäpäiväjuhliinsa, joten luonnollisesti hän suree asiaa. Surullisia syntymäpäivä juhlia seuraa yksi Crybabyn elämän traumaattisimmista kokemuksista: hänet kidnapataan. Tag you're it ja Milk and cookies kuvaavat Crybabyn kidnappausta, sekä sitä, miten hän pääsee pakenemaan. Paettuaan kidnappaajansa luota, hän palaa rakkautensa luokse, joka on kuitenkin jonkun toisen tytön kanssa. Crybaby ei pidä tästä yhtään. Häntä ärsyttää erityisesti tämä toinen tyttö, ja hän haluaa pojan täysin itselleen. Mrs. Potatohead kappaleessa tulee ilmi, että Crybaby on erittäin epävarma kehostaan, ja haluaa lähteä muuttamaan sitä saadakseen rakkautta. Hän päätyy kauneusleikkaukseen, joka ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole hyväksi hänen mielenterveydelleen, mikä käy ilmi kappaleessa Mad hatter. Kauneusleikkaukset eivät tuoneet hänelle rakkautta, ja hänen suhteensa aakkospoikaan on vieläkin häilyvä. Play date kuvailee sitä, kuinka Crybaby haluaisi vakavan suhteen, kun taas aakkospoika vain leikkii hänen tunteillaan. Kappaleessa Teddy bear Crybaby viimein tajuaa jättää pojan taakseen, koska tämä on väkivaltainen. Viimeisessä kappaleessa Cake Crybaby tajuaa oman arvonsa, ja lähtee lopullisesti.

K-12

Crybaby albumia seuraa K-12 niminen musikaalielokuva, joka on ilmaiseksi katsottavissa Youtubessa. Se jatkaa Crybabyn tarinaa näyttämällä millaista hänen kouluelämänsä on. Tämä elokuva on suurimmaksi osaksi yksi pitkä musiikkivideo, joka kattaa kaikki tämän albumin laulut, mutta tarina on kuitenkin todella syvällinen ja omaperäisesti kerrottu. 

Päähenkilömme herää uuteen kouluaamuun, ja valmistautuu lähtemään kouluun. Crybaby hyppää bussiin parhaan ystävänsä Angelitan kanssa, ja ensimmäisen kappaleen aikana katsoja pääsee näkemään kuinka kaoottista meininki on: kiusaamista, ahdistelua, vaikka ja mitä. Pian kuitenkin paljastuu, että Crybabylla ja Angelitalla on salaperäisiä voimia, jotka pelastavat tilanteen. 

Kun tytöt pääsevät luokkaan, Crybaby juttelee hetken luokkalaisensa Brendonin kanssa, mikä saa Kellyn, tämän tyttöystävän kateelliseksi. Kappaleessa Classfight Kelly ja Crybaby tappelevat välitunnilla. Laulussa Crybaby yrittää kysyä äidiltään neuvoja siihen, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta äiti on kotona sammuneena, eikä voi siksi neuvoa tytärtään. 

Jouduttuaan rehtorin puhutteluun tappelun vuoksi, Crybaby saa tietää, että oppilaille pakkosyötetään lääkkeitä, jotta he olisivat tottelevaisempia. Kappaleessa The principal hän kritisoi tätä toimintatapaa, mutta hän joutuukin pian "Show and tell" esitelmään kaikkien eteen. Sieltä hänet ja Angelita lähetetään terveydenhoitajalle kappaleen Nurse's office voimin. Onneksi heidät pelastaa Lilith, heidän hengellinen opastajansa. 

Tytöt pääsevät seuraavalle tunnille, joka on ilmaisutaitoa. Drama club kappaleen soidessa Crybaby ilmaisee haluttomuutensa esittää kiltisti vaimoa, joka vain istuu kotona, ja kokkaa aviomiehelleen. Esityksensä aikana hän onnistuu puhumaan aivopestyille koulutovereilleen suoraan, ja kertomaan, että heitä koetetaan hallita. Koulussa syttyy kapina, joka johtaa rehtorin kuolemaan. Kun hänet on haudattu, tytöt suuntaavat seuraavalle tunnille. Matkalla he tapaavat uuden ystävän, Celesten, jolla on samanlaisia voimia kuin heillä.

Tytöt joutuvat vaihtamaan vaatteensa uimapukuun, silä seuraavan kappaleen ajan heillä on luvassa uintia. Luokan pojat tuntuvat katsovan Crybabya kuin esinettä, tai kuin kakkua. Kappaleen Strawberry shortcake alkaessa, päähenkilömme ilmaisee ahdistuksensa tästä tilanteesta. Hän on kuin kakku, josta pojat ottavat palasia ilman hänen suostumustaan. Onneksi pian alkaa ruokatunti, jonne Crybaby lähtee ystäviensä kanssa. Siellä Kelly kuitenkin yrittää suostutella Crybabya syömään kanssaan. Lunchbox friends alkaa soida, ja Crybaby selittää, ettei häntä kiinnosta pinnallinen ystävyys. Ruokalassa syttyy ruokasota, jonka aikana Crybaby ja kumppanit pakenevat vessaan. Vessasta he löytävät syömishäiriötä sairastavan Fleurin, jonka kanssa he ystävystyvät. Crybaby koettaa parhaansa mukaan tukea Fleuria laulussa Orange juice.

Kaunis ystävyyden hetki ei kuitenkaan kestä kovin kauaa, kun Crybaby päätyy jälki-istuntoon. Kelly on kannellut hänestä rehtorin pojalle Leolle, ja Detention laulun soidessa, Crybaby käyttää voimiaan päästäkseen pois. Hän ja kumppanit alkavat suunnitella koulun tuhoamista, mutta Angelita huomaakin ihastuneensa hiukan opettajaansa. Kappale Teacher's pet kuvailee Angelitan ja opettajan tuhoon päättyvää suhdetta, josta Angelita kuitenkin onneksi pääsee pakenemaan. Seuraavassa kappaleessa Highschool sweethearts katsojille selviää, mikä Crybabyn mielestä on tärkeää parisuhteessa. 

Lopuksi, elokuvan viimeinen kappale Recess alkaa soida. Kyseisen laulun tapahtumat sijoittuvat koulun tanssiaisiin, joiden aikana tytöt ovat suunnitelleet tuhoavansa koulun. Kaikki menee suurimmaksi osaksi suunnitelman mukaan, muutamaa dramaattista hetkeä lukuunottamatta, ja pian tytöt pakenevat paikalta. Elokuva päättyy siihen, kun Lilith tulee noutamaan tyttöjä, ja he kaikki lähtevät hänen matkaansa.

Oma mielipiteeni

Kuten näkyy, sille on syy miksi rakastan Melanie Martinezin tuotantoa. Hänellä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa musiikillaan. Hän ottaa asioita lasten maailmasta, ja tekee niistä metaforia aikuisten ongelmista. Etenkin ensimmäinen albumi, Crybaby, toteuttaa tätä tyyliä loistavasti. Lisäksi se, miten albumi albumilta pääsemme näkemään kuinka Crybaby kasvaa vaikeuksistaan huolimatta aikuiseksi, on todella mielenkiintoista. Koko Martinezin tuotanto kertoo tästä hahmosta, ja hänen matkastaan vaikeasta lapsuudesta aikuisuuteen. 

Arvostan Martinezia sanoittajana erittäin paljon. Kaikki hänen laulunsa toimivat osana tätä isoa Crybabyn kasvutarinaa, mutta ne toimivat myös itsenäisinä omina kappaleinaan. Jokaisessa on sanoma, jonka voi ymmärtää, vaikkei olisikaan perillä tästä tarinasta. Etenkin K-12 elokuvan kappaleet toimivat loistavasti myös itsenäisinä, koska niissä Martinez kritisoi monia yhteiskunnan epäkohtia ja ilmiöitä. Samaan aikaan nämä kappaleet kuitenkin kertovat myös Crybabyn oman maailman tarinaa, joten ne voi ymmärtää useammilla tavoilla. Monitulkintaisuus on minusta erittäin arvostettava piirre sanoituksissa, sekä tarinoissa yleensäkin. Jos tarina voi avautua eri ihmisille eri tavoin, se on minusta erittäin onnistunut.

Crybabyn tarina jatkuu aivan mahtavassa After school albumissa, josta tulen kirjoittamaan joskus omankin postauksen. Suosittelen lämpimästi sitä odotellessa tutustumaan Crybaby albumiin, sekä K-12 elokuvaan, sillä molemmat löytyvät Youtubesta Martinezin kanavalta ilmaiseksi. Lisäksi Crybaby albumin musiikkivideot kannattaa todellakin tsekata, koska nekin omalla tavallaan syventävät tätä tarinaa. Martinez on todella monilahjakas taiteilija, ja odotan innolla hänen seuraavia projektejaan.

Martta Kaukosen odotettu toinen kirja ei jää varjoon

Martta Kaukosen 2021 julkaistu esikoisteos Terapiassa nousi heti yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kun kuulin, että tämän vuoden heinäkuussa julkaistaisiin Kaukosen toinen kirja, Sinun varjossasi aloin odottaa sitä kuin kuuta nousevaa. Vihdoin ja viimein, odotukseni tuli päätökseen, kun heinäkuun puolessa välissä kirja ilmestyi BookBeattiin. Sukelsin puolen vuoden innokkaan odotuksen jälkeen tämän tarinan pariin heti, enkä todellakaan pettynyt.

Kuten ensimmäisessä kirjassaan, tässäkin Kaukonen on käyttänyt näkökulmatekniikkaa. Päähenkilöitä on neljä, kuten Terapiassakin. Tällä kertaa päähenkilöt ovat taidehistorian tutkija Anne, tunnettu näyttelijä Minna, lukiosta loistavin arvosanoin valmistunut, mutta nykyään työtön Suvi, sekä omalaatuinen performanssitaiteilija Roni. Anne haluaa luoda performanssin, ja ottaa yhteyttä kirjan muihin hahmoihin voidakseen järjestää kyseisen performanssin. Ronin on tarkoitus toimia sen ohjaajana, Minnan näyttelijänä, ja Suvin rooli on antaa tavallisen kaduntallaajan näkemyksiä esityksestä. Esityksen aiheena on #metoo-liike, joka on viime vuosina saanut aikaan paljon keskustelua. Anne, Minna, Roni ja Suvi alkavat yhdessä suunnitella performanssia, mutta pikku hiljaa lukijalle alkaa selvitä, että kaikilla heistä on omat syynsä olla mukana tässä projektissa. 

Anne, Suvi, Minna ja Roni keksivät, että performanssin ideana voisi olla anteeksipyyntö. Minna, jonka eräs kuuluisa suomalainen ohjaaja Sami on raiskannut, tulisi saamaan anteeksipyynnön, jota hän ei aiemmin ollut saanut. Roni pohtii, miten tämän voisi toteuttaa, kun taas Suvi ei haluaisi edes olla paikalla. Anteeksipyyntö performanssi jää kuitenkin hyvin paljolti tarinassa taka-alalle, kun hahmojen taustat ja oikeat motiivit tulevat pinnalle yhä vain näkyvämmin ja näkyvämmin. Lukijalle alkaa selvitä, ettei anteeksipyyntö olekaan se asia, mitä tämä performanssiryhmä haluaa saada. Tämä ryhmä janoaa kostoa.

Nimi Sinun varjossasi sopii minusta tälle tarinalle täydellisesti. Se kuvaa kaikkia päähenkilöitä, koska jokainen heistä elää menneisyytensä tapahtumien varjossa. Minna koettaa parhaansa mukaan käsitellä sitä, että tuli raiskatuksi, mutta hänen menneisyydessään on muutakin pimeää, jolta hän koettaa paeta. Suvi taas koettaa unohtaa lukioaikana tuntemalleen tytölle tapahtuneita kauheuksia, eikä ole ollut entisensä kyseisten koettelemusten jälkeen. Roni taas on kuuluisan taidemaalari Roosa Purppuran poika. Edesmennyt Roosa ei koskaan pitänyt Ronin performanssitaiteesta, eikä tullut Ronin kanssa kovin hyvin toimeen. Ronilla on kuitenkin todella paljon syitä olla katkera äidilleen. Annellakin on omat vaikeutensa menneisyydessä, jotka tuntuvat jotenkin liittyvän hänen ex-mieheensä. Kaikki ei myöskään ole miltä näyttää, ja nämä menneisyyden varjot paljastuvat pikkuhiljaa paljon isommiksi kuin aluksi olisi voinut luulla. Hahmojen keskinäiset suhteet ja palapelin palasten hidas, mutta todella palkitseva yhteen loksahtaminen tekee tästä tarinasta melkein yhdeltä istumalta luettavan. Oli erittäin vaikeaa lopettaa lukemista, kun mielenkiinto pysyi koko ajan korkealla.

Odotukseni olivat todella korkealla, koska Kaukosen esikoisteos oli niin loistava. Minusta tämä teos ylsi vähintäänkin yhtä vertahyytävälle tasolle, ja loppua kohden jopa korkeammalle kuin Terapiassa. Se tapa, jolla Kaukonen rakentaa mysteeriä on todella koukuttava ja mukaansatempaava. Tämän tarina ei kyllästytä missään vaiheessa. Kaukosen ensimmäisen kirjan tapaan, tätäkin lueskellessa päätyy miettimään, kenen sanaan oikeastaan voi luottaa. Kirjassa käytetty näkökulma tekniikka antaa Kaukoselle todella mahtavan tilaisuuden luoda jännitettä, koska eri hahmot näkevät saman tilanteen tietenkin omista näkökulmistaan. Lisäksi kaikilla hahmoilla on omat salaisuutensa, motivaationsa, sekä vaikeat menneisyytensä.

Pidän Kaukosen kirjoitustyylissä todella paljon siitä, miten hän osaa yhdistää näin monta eri hahmoa. Anne ei todellakaan valinnut performanssinsa työryhmään Suvia, Ronia, taikka Minnaa vain sattumalta. Jokainen heistä on valittu syystä. Kaikkien menneisyydet sitoutuvat yhteen vertahyytävällä ja erittäin odottamattomalla tavalla. Toki se, että #metoo on erittäin vahvassa roolissa tässä tarinassa antoi lukijalle jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten nämä hahmot tulevat liittymään toisiinsa. Loppuratkaisu tulee silti aivan puskista. Kyllä, loppuratkaisu on osittain arvattavissa, eikä se tietenkään tule puskista sillä tavalla, ettei se kävisi järkeen. Kuten Kaukosen esikoisteoksessakin, loppuratkaisu sai minut henkäisemään, kun palapelin palaset loksahtivat kohdilleen. Totta kai tämä oli selitys asioille, joita aiemmissa luvuissa pohdin! 

Minusta nerokkainta tässä kirjassa oli hahmojen rakennus. Kaikkien hahmojen menneisyyksien tullessa julki, ne teot, mihin osa heistä päätyi, kävivät järkeen. Kaukonen osaa todellakin rakentaa hahmoja, ja päästää lukijat heidän päidensä sisään. Kaikki hahmot olivat todella persoonallisia, ja heidät oli helppo erottaa toisistaan niin puhetyyleistä, ajatusmaailmasta kuin myös sanavalinnoista. Jokainen heistä tuntuu aidolta yksilöltä, ja heidän persoonallisuuksiinsa, sekä elämiinsä oli todella mielenkiintoista uppoutua. 

Paljastamatta liikaa, tarinan loppu oli todella vertahyytävä ja nerokas. Ensimmäisellä lukukerralla lukija ei todellakaan pystyisi arvaamaan sitä, kuinka pitkälle hahmojen teot voisivat mennä. Kun selailin tekstiä uudestaan läpi sieltä täältä, huomasin kuitenkin saman asian kuin Kaukosen ensimmäisessä kirjassa: tekstiin on istutettu hajanaisesti pieniä siemeniä, jotka toisella lukukerralla on helpompi huomata. Kaikki tapahtumat rakentuvat pikkuhiljaa, ja käyvät täysin järkeen tarinan kontekstissa. Moni asia tulee tekstissä valoon aivan toisella tavalla, kun tietää loppuratkaisun.

Minun on vaikea keksiä paljoa kritisoitavaa tästä taitavasti kirjoitetusta tarinasta. Kaikki asiat, joista ajattelin voivani kritisoida teosta sitä lukiessani saivat kuitenkin mielenräjäyttävän loppuratkaisun ja selityksen. Tämä tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan alusta loppuun, enkä voi muuta kuin ihailla Kaukosen tekstejä. 

Tässäkin kirjassa on äänikirja versiossa hyödynnetty useampia lukijoita, mistä pidin myös ensimmäisessä kirjassa. Rooleihin valikoituivat Anna Saksman, Satu Paavola, sekä Ilkka Villi, jotka toimivat myös Terapiassa kirjan lukijoina. Ainoana uutena lukijana oli Eija Ahvo. Minusta oli hieno idea valita samoja lukijoita tähänkin teokseen, ja suosittelenkin tämän kirjan lukemista äänikirjana erittäin lämpimästi. Odotan innolla sitä, mitä Kaukonen tulee kirjoittamaan seuraavaksi, ja toivon todella hartaasti, että hänen tekstinsä pääsisivät joskus myös valkokankaalle. Trillerien ystävät, Kaukosta ei kannata missään nimessä missata.

Tytöt, tytöt, tytöt, aikuistuminen on vaikeaa

Pääsin pitkästä aikaa taas viettämään leffailtaa elokuvateatterissa, ja tämä elokuva oli todellakin katsomisen arvoinen. Minä ja ystäväni olimme molemmat todellakin sanattomia tämän katsottuamme. Tytöt, tytöt, tytöt on tänä vuonna julkaistu romantiikkaa sisältävä kasvutarina, joka kertoo nimensä mukaisesti kolmesta nuoresta naisesta: Mimmistä, Rönköstä ja Emmasta. Sen on ohjannut Alli Haapasalo, ja tämä on ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva, joka valittiin jopa Sundance elokuvajuhliin. Minusta kaikki suosio, minkä Tytöt, tytöt, tytöt on saanut on enemmän kuin ansaittua. 

Elokuvan keskiössä on kolmen tytön tarina. Mimmi ja Rönkkö ovat parhaat ystävät. He tukevat toisiaan ja ovat erittäin läheisiä. Kolmannen tytön, Emman, elämä taas pyörii luistelun ympärillä. Hän harjoittelee todella kovasti mestaruuskisoja varten, mutta hänen ohjelmansa vaikein hyppy ei jostain syystä millään tunnu onnistuvan. Kaikki kolme päätyvät samoihin juhliin, joissa jokaisella tytöllä on oma syynsä olla. Rönkkö haluaa selvittää, miksei seksi oikein innosta häntä. Emman äiti taas halusi, että Emma voisi hiukan rentoutua ja pitää välillä hauskaa. Mimmi taas tuli Rönkön mukana, mutta päätyy kuitenkin kiinnostumaan Emmasta. Tästä alkaakin kaikkien kolmen tytön omat tarinat, jotka kuitenkin kietoutuvat toisiinsa odottamattomilla ja erittäin koskettavilla tavoilla.

Seuraavassa osiossa on jonkin verran juonipaljastuksia. Voit skipata ne hyppäämällä seuraavaan punaiseen tekstiin.

Kaikkien tyttöjen tarinat olivat todella koskettavia. On vaikea valita vain yhtä suosikkia, mutta aloitetaanpa Rönkön tarinasta. Rönkkö pohdiskelee, miksei seksistä oikein tule mitään. Mimmi neuvoo häntä vain harjoittelemaan, minkä Rönkkö myös tekee. Hän tekee kaikkensa, jotta saisi luotua itselleen hyviä kokemuksia, mutta kun kerta toisensa jälkeen epäonnistuu, hän alkaa lannistua. Kaikki sujuu suurimmaksi osaksi hyvin aina makuuhuoneeseen asti, missä jutut tyssäävät hänelle. Tämä saa Rönkön tuntemaan itsensä vialliseksi ja vääränlaiseksi. Tarinansa lopussa hän kuitenkin tajuaa, ettei vika ole hänessä, ja alkaa yrittää hyväksyä itseään. 

Ystäväni mielestä Rönkön tarinan loppu oli hiukan surullinen, koska hän ei päätynyt "löytämään ketään", mutta minusta loppu oli onnellinen. Minusta oli upeaa nähdä valkokankaalla tarina, joka päättyi siihen, että hahmo löytää onnen itsestään, eikä yritä pakottaa itseään enää yhteiskunnan muottiin. Tällaisia tarinoita kaipaisin enemmänkin.

Emman tarina oli myös erittäin kauniisti kirjoitettu. Hän on omistanut koko elämänsä luistelemiselle, mutta sitten Mimmi astuukin hänen elämäänsä. Silloin Emma alkaa tajuta, että elämässä on muutakin kuin luistelu. Hän rakastuu Mimmiin, ja alkaa samalla pohtia, mitä oikeasti haluaa elämältään. Hän päätyy tulokseen, että aikoo jättää tärkeät kisansa välistä, koska hän ei vain enää jaksa. Hän päättää keskittyä parisuhteeseen Mimmin kanssa, mutta Mimmi ei olekaan enää yhtä varma tästä parisuhteesta kuin Emma. Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa todella syvästi, ja Emma palaa jäälle. Hän voittaa kisat, ja pääsee Euroopan mestaruuksiin. Voitto ei kuitenkaan tunnu yhtä makealta, kun tyttöystävä ei ole mukana juhlistamassa sitä. Mimmi kuitenkin saapuu näihin voiton juhliin, ja tytöt sopivat keskenään. 

Tämä osuus tästä elokuvasta on varmasti monelle todella samaistuttava. Moni on varmasti joskus kokenut, että jokin asia on se juttu, jota haluaa tehdä elämässä. Elämä kuitenkin heittää sekaan kaikenlaista, joten mitä jos se itselle rakas asia ei olekaan se, mitä haluaa elämältä. On erittäin vaikeaa tajuta, että jokin, jolle on omistanut niin paljon elämästään, ei tuokaan enää samanlaista nautintoa. Emman tarina on siksi todella koskettava. Hän joutuu melkeinpä valitsemaan luistelun ja Mimmin välillä. 

Lopuksi puhutaan vielä Mimmin tarinasta. Hän rakastuu Emmaan todella syvästi. Hän on kuitenkin hieman hukassa itsensä kanssa. Mimmi asuu jo omillaan, ja vaikuttaa todella itsenäiseltä aikuiselta. Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Mimmi kärsii masennuksesta, koska tuntee olonsa ulkopuoliseksi perheestään. Hänen äitinsä on mennyt uusiin naimisiin, ja on saanut uuden miehen kanssa lapsenkin. Mimmi rakastaa 4-vuotiasta pikkuvelipuoltaan, mutta hänestä tuntuu, että äiti on kokonaan unohtanut hänet. Pikkuhiljaa nämä pullotetut tunteet paisuvat, ja Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa, ja riitelemään Rönkön kanssa töissä. Tämä riita päättyy siihen, että vartijoiden pitää tulla väliin, joka johtaa elokuvan kaikista koskettavimpaan silmät kostuttavaan kohtaukseen. Mimmi ei suostu lähtemään poliisilaitokselta ennen kuin hänen äitinsä tulee hakemaan hänet. Tämä kohtaus oli erittäin aito, ja täynnä tunnetta. Äiti tulee kuin tuleekin Mimmin tueksi, ja Mimmi kertoo hänelle kaikesta, mikä häntä on painanut. 

Tähän päättyvät juonipaljastukset.

Pidin tässä elokuvassa erittäin paljon siitä, miten jokainen päähenkilö sai oman henkilökohtaisen tarinansa, mutta jokaisen tarina oli kuitenkin sidoksissa muiden tyttöjen tarinoihin. Heistä jokainen oli mieleenpainuva persoona, ja heistä jokainen tuntui aidolta ihmiseltä, eikä vain hahmolta. Dialogikin oli kirjoitettu todella luonnolliseksi. Kaikki kolme yhteenpunoutunutta tarinaa sisälsi todella paljon syvällisiä tasoja ja antoi todellakin hienoja mahdollisuuksia tarkastella tarinoita niin erikseen kuin yhdessä. Lisäksi jokainen näyttelijä osasi antaa erittäin upean roolisuorituksen, joka vain lisäsi elokuvan vakuuttavuutta.

Kaikkien tyttöjen tarinoita yhdistää se, että aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa. Niin Rönkkö, Mimmi kuin Emmakin kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa omalla tavallaan. Heillä on kuitenkin onneksi toisensa, joihin tukeutua. Rönkön ja Mimmin välinen ystävyys on todella aitoa ja uskottavaa, kun taas Mimmin ja Emman todella töyssyinen parisuhde on uskottava kuvaus nuorten ensimmäisestä parisuhteesta. Lisäksi tässä elokuvassa käsitellään naisten seksuaalisuutta todella avoimesti ja rehellisesti. Ketään ei tuomittu, ja aihetta käsiteltiin mielestäni todella hienotunteisesti. 

Tytöt, tytöt, tytöt on saanut erittäin paljon positiivisia arvosteluja, jotka ovat minusta erittäin ansaittuja. Sen parissa pääsin nauramaan, itkemään, ja kokemaan todella upeasti kirjoitetun tunteiden vuoristoradan. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan, oli hiukan vahvempi side myös Rönkön ja Emman välille. Mimmi tuntui olevan liima, joka piti kaikkien kolmen tytön tarinaa yhdessä, mutta Rönkön ja Emman ihmissuhdetta ei päästy näkemään kovinkaan paljoa, jos ollenkaan. Katsoisin tämän elokuvan todella mieluusti uudestaan. Suosittelen tätä kaikille, joita ei haittaa se, ettei voi katsoa Muumimukeja enää samalla tavalla. Tytöt, tytöt, tytöt on paras elokuva, jonka olen vuosiin nähnyt.

Heartstopper, Netflixin uskollinen versio ja sarjakuva

2022 on ollut hyvä vuosi yhdelle suosikkikirjailijoistani: Alice Osemanille. Hänen sarjakuvansa Heartstopper sai oman Netflix adaptaation, jonka katsoin heti, kun se julkaistiin. En ollut aiemmin lukenut kyseistä sarjakuvaa, kunnes löysin sen ensimmäisen osan suomennetun version myynnistä kirjakaupassa. Vihdoinkin voin siis todeta, että kirjahyllystäni löytyy Osemania. Tässä postauksessa haluankin kirjoittaakin Heartstopper sarjakuvan ensimmäisestä osasta, ja siitä, miten lukukokemukseni erosi katselukokemuksestani.

Oseman alkoi kirjoittaa ja kuvittaa tätä kyseistä sarjakuva romaania jo vuonna 2016. Tyypilliseen tyyliinsä Oseman on sisällyttänyt tähänkin teokseen hahmoja, jotka esiintyvät muissa hänen teoksissaan. Hyvä esimerkki tästä on päähenkilö Charlien sisko, Tori. Tämä sarjakuva on alunperin toiminut Osemanin itsejulkaisemana webcomiccina, mutta saavutettuaan suuren suosion viime vuosina, se sai oman Netflix sarjansa, ja sitä myös käännettiin useille eri kielille. 

Tarinan päähenkilö Charlie Spring on koulussaan avoimesti homo, koska hänet revittiin ulos kaapista vuosi ennen tarinan alun tapahtumia. Hän tapaa koulun kautta Nick Nelsonin, rugbya harrastavan suositun pojan, johon hän päätyy ihastumaan. Charlie kuitenkin uskoo Nickin olevan hetero, eikä siksi uskalla näyttää tunteitaan avoimesti. Samaan aikaan Nick kuitenkin alkaa pohtimaan omaa suuntautumistaan, koska huomaa tuntevansa jotakin Charlieta kohtaan.

Luettuani sarjakuvaromaanin alun, tähän asti Netflix adaptaatio on ollut minusta todella uskollinen Osemanin alkuperäisteokselle. Tarina kulkee aikalailla samassa aikajärjestyksessä kummassakin versiossa. Pidin siitä, kuinka Netflixin versiossakin oli käytetty sarjakuvamaisia efektejä, joka todella loi tunnelmaa. Vaikka Netflix versio oli liveaction, sarjakuvamaiset efektit tuntuivat sopivan sekaan luonnollisesti.

Eroja näiden kahden version välillä oli tietysti myös jonkin verran. Netflixin versiossa moni hahmo esiteltiin paljon aikaisemmin kuin sarjakuvassa. Hahmoja oli siis enemmän. Tässä ensimmäisessä osassa ainoa Charlien läheisistä ystävistä, johon pääsi tutustumaan, oli Tao. Taon rooli ei tässä osassa ollut vielä kovin suuri. Arvostukseni Netflix versiota kohtaan kuitenkin kasvoi, koska casting oli todella onnistunut. Näyttelijät todella saavat kiinni siitä, millaisia hahmot ovat Osemanin alkuperäisessä sarjakuvassa, ja he jopa näyttävät kyseisiltä hahmoilta.

Toinen ero, jonka huomasin sarjakuvan ja Netflix version välillä on tarinan kulun nopeus. Sarjakuvassa kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin kuin sarjassa, joten tempo on nopeampi. Pidin siitä, että vaikka Netflix sarja on uskollinen Osemanin teokselle, siinä tarina etenee ilman kiirettä rauhallisesti. Sarjakuvissa kerronta on luonnollisesti erilaista kuin ruudulla, joten on vain odotettavaa, että tarinan eteneminen on hiukan vauhdikkaampaa.

Heartstopper sarjakuvassa pidin myös erityisen paljon pienistä yksityiskohdista, jotka eivät välttämättä liity tarinaan, mutta kertovat hahmojen luonteista. Aivan sarjakuvan lopussa Oseman on sisällyttänyt kasetin, jonka Nick ja Charlie ovat tehneet toisilleen. Siinä on soittolista biiseistä, joita he ovat toisilleen omistaneet. Tämä oli minusta todella kiva lisä.

Olen todella iloinen, että viimein sain käsiini oman fyysisen kopion Heartstopperista. Odotan innolla, että saan seuraavatkin osat käsiini. Olin myös todella positiivisesti yllättynyt suomennoksen laadusta. Yleensä haluan kuluttaa mediani alkuperäiskielellä (jos se on tehty kielellä, jota osaan), mutta tämän sarjakuvan kohdalla suomennos ei pettänyt.

Suosittelen todella lämpimästi niin Osemanin sarjakuvaa kuin Netflixin versiota tästä tarinasta. Tämä on todella sydäntä lämmittävä sarjakuva, josta huomaa kyllä Osemanin kädenjäljen ja tyylin. Hän on selkeästi panostanut tarinoidensa maailmaan, ja kaatanut koko sydämensä mieleenpainuviin ja persoonallisiin hahmoihinsa. 

Kun kertojan sanaan ei voi luottaa: epäluotettava kertoja

Epäluotettavan kertojan sisällyttäminen tarinaan on minusta todella hyvä ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kyseisen kertojatyypin käyttäminen tuo tarinaan paljon mielenkiintoisia ja lukijaa puhuttelevia tasoja. Kiinnostuin tästä kyseisestä troopista erittäin paljon, kun löysin kesän alussa listan kirjoista, joissa on käytetty tätä kertojatyyppiä. Tässä postauksessa aionkin juuri pohtia sitä, miksi tarinat, joiden kertoja on epäluotettava, ovat todella mieleenpainuvia. Lisäksi aion käsitellä muutamaa kirjaa, joissa esiintyy loistavia esimerkkejä epäluotettavista kertojista.

Mikä on epäluotettava kertoja? Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kertoja, johon ei voi luottaa syystä tai toisesta. Kyseinen kertoja on kaikista useimmin tarinan minäkertoja, jonka silmien läpi lukija pääsee katsomaan maailmaa. Sille, miksi kertoja on epäluotettava voi olla monia syitä. Masterclassin artikkeli listaa 4 erilaista epäluotettavaa kertojaa: kertoja voi olla dramaattinen, ja suurennella asioita, tai sitten kertoja on naiivi, hänellä voi olla mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat asioiden havainnointiin, tai sitten kertoja on vain yksinkertaisesti valehtelija. Usein tällaisen kertojan voi tunnistaa siitä, että tarinassa on jonkinlaisia ristiriitaisuuksia. 

Kiltti tyttö (2012)

Gillian Flynn on erittäin tunnettu koukuttavista trillereistään. Hänen teoksensa Gone girl, tai suomeksi Kiltti tyttö, on yksi hänen suosituimmista teoksistaan. Kyseisen kirjan päähenkilöt, Amy ja Nick Dunne ovat loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Tässä kirjassa lukija tajuaa suhteellisen nopeasti, ettei tämän avioparin sanoihin voi luottaa. Amyn ja Nickin näkemykset asioista ovat täysin vastakkaisia, mikä luo jännitteen kerrontaan. Kumpikin jättää tärkeitä asioita kertomatta, valehtelee, ja vääristelee totuutta. Kertojien epäluotettavuus tulee esille, kun nämä kaksi kertovat samaa tarinaa, mutta heidän totuutensa ovat täysin vastakkaiset. 

Tarinan keskiössä on Amy Dunnen katoaminen. Nick saa pikkuhiljaa selville, että Amy on tehnyt katoamistempun tahallaan, ja lavastanut tämän näyttämään syylliseltä. Nick yrittää selvittää Amyn katoamista, ja hän vaikuttaa aluksi huolestuneelta aviomieheltä. Pikku hiljaa lukija kuitenkin saa tietää asioita, jotka herättävät epäilykset Nickin syyttömyydestä. Samaan aikaan muutama ihminen Amyn menneisyydestä kuitenkin paljastaa omat kokemuksensa Amysta. He antavat myös Amysta erittäin epäluotettavan kuvan, joten lukija elää jatkuvassa jännityksessä, eikä tiedä kumpaan kertojaan hänen pitäisi luottaa. 

Tässä tarinassa kertojan epäluotettavuus on se, mikä luo jännitteen. Kumpikin kertoja on valehtelija, ja kumpikin todennäköisesti kärsii jonkinlaisesta mielenterveydenongelmasta. Kiltti tyttö on yksi parhaista epäluotettavan kertojan sisältävistä tarinoista, jonka olen lukenut. Kyseinen trooppi on juurikin se, mikä tekee tästä kirjasta (sekä elokuvasta) mielenkiintoisen.

Lopun jälkeen (2019)

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin romaani. Mackintosh tunnetaan hullujen lopputwistien kuningattarena. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, eikä hänen tarinoidensa loppuja voi arvata, vaikka olisi kuinka kokenut lukija. Lopun jälkeen on sydämellinen tarina avioparista Maxista ja Pipistä, sekä heidän syöpää sairastavasta pikkupojastaan Dylanista. Tässä kirjassa kertojien epäluotettavuus ei tule esille ennen puoltaväliä. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää vuorotellen Maxin ja vuorotellen Pipin näkökulmaa elämästä syöpää sairastavan lapsen kanssa. Kumpikin rakastaa poikaa yli kaiken, mutta he kuitenkin saavat ikäviä uutisia. Heidän olisi valittava jatkaako Dylanin hoitoa, joka antaisi hänelle muutaman vuoden lisää elinaikaa, vai pitäisikö heidän antaa pojan kärsimysten loppua.

Luonnollisesti Max ja Pip ovat asiasta aivan eri mieltä keskenään. Kumpikin vaikuttaa alkupuoliskon ajan luotettavalta kertojalta, vaikka he ovatkin surun murtamia. Sitten tapahtuu kuitenkin muutos. Max ja Pip alkavat kertoa aivan eri tarinoita. Kun itse pääsin tähän kohtaan kirjassa, olin aivan ällikällä lyöty. Tähän asti olin koko ajan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui. Tästä eteenpäin Max ja Pip alkavat kuitenkin elää aivan eri totuuksia, aivan eri maailmoissa. Mackintoshin tyylin tuntien, olin odottanut jotakin yllättävää twistiä vasta aivan kirjan lopussa, mutta tässä se tulikin jo aiemmin. 

Kirjan loppupuoliskossa käytetty epäluotettava kerrontatyyli sidotaan mielestäni lopussa hyvin pakettiin. Lukija ei koskaan saa tietää, kumman avioparin "totuus" tapahtui oikeasti, mutta tarinan sanoma on selvä. Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, kumman tarina on totta. Minusta Mackintosh käytti epäluotettavaa kerrontaa erittäin uniikilla tavalla verrattuna muihin kirjoihin, joita tässä postauksessa käsittelen. En voi suositella tätä kyseistä kirjaa tarpeeksi, varsinkin, jos haluat kokea todella omalaatuisen tavan käsitellä epäluotettavaa kertojaa.

Allegedly (2017)

Tiffany D. Jacksonin teosta Allegedly ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi esimerkiksi BookBeatista. Mielestäni tämä kirja sisältää tämän postauksen kaikista nerokkaimmin kirjoitetun epäluotettavan kertojan. Tässä tarinassa päähenkilönä on 15-vuotias Mary B. Addison, joka elää lastenkodissa, jota hän itse nimittää "baby jailiksi". Hänen uskotaan tappaneen 9-vuotiaana pieni 3 kuukautta vanha vauva, jota hän oli äitinsä kanssa vahtimassa, kun tytön omilla vanhemmilla oli muuta menoa. Mary on todella nuori, ja hänellä on vaikea suhde itseensä, äitiinsä, ja maailmaan. Elämä lastenkodissa ei ole helppoa, ja Mary vaikuttaa erittäin naiivilta ja surulliselta nuorelta tytöltä. Hänen jo täysi-ikäinen poikaystävänsä Ted tuo kuitenkin valoa hänen päiviinsä. Mary saa pian tietää olevansa raskaana ja kantavansa Tedin lasta, mistä alkaa todella mielenkiintoinen selviytymistarina. Mary haluaisi pitää lapsen, ja sitä varten hänen on todistettava syyttömyytensä 3 kuukautta vanhan Alyssan tappoon. 

Mary on todella surullinen hahmo, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa koko kirjan ajan. Kun lukija pääsee tytön pään sisälle, saadaan tietää, että Mary ei usko tappaneensa Alyssaa. Hänellä ei toki ole muistoja kyseisestä illasta. Kun lukija kuitenkin tutustuu paremmin kirjan muihin hahmoihin, lukija saa kuvan, että Marya manipuloidaan, ja että tytön epätoivoisissa yrityksissä todistaa syyttömyytensä on perää. Hän vaikuttaa erittäin naiivilta nuorelta tytöltä, vaikka hän onkin kokenut kovia. Lukija tietenkin kyseenalaistaa koko ajan tuon kauhunillan oikeat tapahtumat, mutta onko Mary todella oikea syyllinen Alyssan kuolemaan on kysymys, jota lukijan on mietittävä koko kirjan läpi. 

Seuraava kappale sisältää suuren juonipaljastuksen, ja tulkintaani kyseisestä paljastuksesta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos et halua juonipaljastuksia.

Lopussa kuitenkin selviää, ettei Mary ole naiiviutensa takia epäluotettava kertoja. Minusta tarinan lopputwisti on todella monitasoinen, ja hienosti kirjoitettu. Jos tarinan lopputwistiä on uskominen, Mary paljastuu valehtelevaksi manipuloijaksi, joka on tiennyt koko ajan mitä tekee. Toisaalta haluaisin lukijana toki uskoa siihen hyvään, mitä Marysta pääsin näkemään tarinan aikana. Lopun voi minusta lukea myös niin, että Mary murtuu kaiken paineen alla, ja alkaa itsekin uskoa siihen, että tappoi Alyssan. Tämä on minusta yksi kaikista nerokkaimmista epäluotettavista kertojista, jonka olen kokenut. Kertojan epäluotettavuus luo paljon tasoja tähän tarinaan, ja tämä on yksi niistä kirjoista, joka kannattaa ehdottomasti lukea toisenkin kerran. 

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Epäluotettava kertoja on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Se kyseenalaistaa tarinan kerronnan perussääntöjä kysymällä kysymyksen: mitä jos päähenkilö, jonka silmien läpi tarina koetaan, ei olekaan syystä tai toisesta täysin luotettava? Rakastan trillereitä ja psykologiaa, ja epäluotettava kerronta tarjoaa monia mahdollisuuksia tarkastella ihmisten välisiä erilaisuuksia. Etenkin näkökulmakerronta antaa oivan tilaisuuden sisällyttää tarinaan epäluotettava kertoja. Kun kertojan sanaan ei voi luottaa, se luo omalla tavallaan jännitystä ja konfliktia lukijan mielessä. Suosittelen todella lämpimästi kaikkia postauksessani mainitsemia kirjoja, jos kiinnostuit tarkastelemaan tätä ilmiötä tarkemmin.