Parasiten tarina kääntää kaikki odotukset päälaelleen

Katsoin hiljattain 2019 julkaistun elokuvan Parasite. Huhhuh, korealaiset osaavat todellakin tehdä elokuvia ja sarjoja, joita ei vain voi unohtaa! Olen viime vuosina huomannut, että korealaiset sarjat ja elokuvat ovat tarinallisesti huippuluokkaa. Jopa "huonot" korealaiset sarjat ovat todella hyviä ja muistettavia. En ole oikeastaan katsonut yhtäkään huonoa korealaista sarjaa tai elokuvaa. Parasite on mustaa huumoria sisältävä psykologinen trilleri. Tämä genreyhdistelmä on kuin juuri minulle suunnattu, joten tämä elokuva todellakin sai mielenkiintoni heräämään lähestulkoon aivan alussa. Mielenkiintoni vain jatkoi kasvamistaan elokuvan loppua kohden. Tämän tarinan loppu oli jotain sellaista, jota edes kaltaiseni kokenut mediankuluttaja ei pystynyt arvaamaan.

Juoni

Parasite kertoo köyhyyden kanssa kamppailevasta Kimin perheestä. Perhe asuu pienessä kellari huoneessa köyhällä alueella. Perhe taittelee kasaan pizza laatikkoja saadakseen rahaa. Tämä ei todellakaan ole unelmatyö etenkään perheen jo aikuisille lapsille, Ki-jungille ja Ki-woolle. Kumpikin lapsista on lahjakas omalla tavallaan, mutta köyhyytensä takia, heillä ei ollut mahdollisuuksia saada koulutusta, jonka avulla he voisivat saada parempia töitä.

Eräänä päivänä Ki-woon ystävä suosittelee Ki-woota rikkaalle Parkin perheelle englannin opettajaksi, koska on itse lähdössä ulkomaille vaihto-opiskelemaan. Ki-woo ottaa tilaisuudesta kaiken irti, ja saakin työn tämän rikkaan perheen tyttären englannin opettajana. Pidettyään jo muutaman oppitunnin perheen tyttärelle, hän kuulee perheen äidin toiveesta palkata taideterapeutti perheen pienelle pojalle Da-songille. Ki-woo suosittelee siskoaan, väittäen kuitenkin, että kyseessä olisi hänen opiskelukaverinsa ulkomailta. Ki-jung alkaa siis esittämään Jessicaa, ja väärentää itselleen todistuksen arvostetusta koulusta, ja valehtelee taustastaan. Hänetkin päädytään palkkaamaan perheeseen lasten avuksi. 

Yhdessä nämä sisarukset saavat hankittua potkut perheen kuljettajalle. Tilalle Ki-jung, tai "Jessica" suosittelee tietysti isäänsä. Ja viimein isä, poika ja tytär saavat juoniteltua erotuksen myös kotiapulaiselle, jonka tilalle palkataan tietenkin Kimin perheen äiti. Niinpä koko Kimin perhe on saanut soluttauduttua Parkin perheen joukkoon ja he pääsevät hyötymään heidän rahoistaan kuin loiset.

Odotukset

Tämä osio sisältää raskaita juonipaljastuksia koko elokuvasta. Suosittelen katsomaan tämän elokuvan ennen kuin luet postausta pidemmälle, koska Parasitesta saa eniten irti, kun sen katsoo tietäen siitä mahdollisimman vähän. Siirry osioon pohdinnat, jos haluat hypätä juonipaljastusten yli.

Ensimmäinen puolikas tästä elokuvasta oli arvattavissa siinä vaiheessa, kun molemmat sisarukset olivat tulleet palkatuiksi Parkin perheen kotiin. Arvattavuudesta huolimatta oli todella jännittävää katsoa, miten Kimin perhe saavuttaisi tavoitteensa. Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä pirullisemmiksi ja uskaliaammiksi Kimin perheen suunnitelmat muuttuivat. En edes osaa sanoa missä vaiheessa aloin kyseenalaistamaan sitä, kenen puolella oikeasti olin. Kaikki hahmot, Da-songia lukuunottamatta, olivat jollakin tasolla epäluotettavia, ja omasivat synkkiä salaisuuksia ja pimeitä puolia. En tiennyt ollenkaan keneen voi luottaa, tai kenen toivoin onnistuvan eri tilanteissa.

Elokuvassa kyseenalaistetaan todella hienosti sitä, missä menee raja sen välillä, mitä on valmis tekemään päästäkseen pois köyhyydestä. Muutama valkoinen valhe muuttuu tarinan edetessä valtavaksi valheiden verkoksi, johon koko Kimin perhe on itse kietoutunut, ja johon kietoutuu myös muita yllättäviä hahmoja, joita en osannut edes epäillä. Minulle oli täysi järkytys, että potkut saanut alkuperäinen kotiapulainen Lee Jung-eun palaa Parkin perheen talolle, ja paljastaa talossa sijaitsevan salaisen huoneen. Tarinan suunta vaihtuu tässä kohtaa kokonaan, kun katsoja tajuaa, ettei Kimin perhe ole ainoa, jolla on suuria salaisuuksia. Vaikka Parkin perhe ei tietenkään ole vaikuttanut kovinkaan puhtoiselta ja viattomalta, he ovat kuitenkin viattomia verrattuna näihin muihin hahmoihin. 

Minulla oli paljon odotuksia siitä, mihin Parasiten tarina kulkisi, mutta kaikki odotukseni osuivat täysin harhaan toisen puoliskon alettua. Kun Parkin perhe lähti viettämään lomaa pois kotoaan, he jättivät Kimin perheen äidin, uuden kotiapulaisensa huolehtimaan talosta. He eivät kuitenkaan tienneet, että koko Kimin perhe oli juhlimassa ja viettämässä upeaa iltaa yhdessä heidän upeassa talossaan. Tässä vaiheessa Parkin perhe oli antanut Kimin perheelle kaikki omat tietonsa, erilaiset todistukset, sun muuta. Oma teoriani oli, että Kimin perhe varastaisi Parkin perheen identiteetin, talon, ja omaisuuden. Kuten kuitenkin sanoin, alkuperäinen kotiapulainen ilmestyy paikalle paljastaen, että hänen aviomiehensä on asunut Parkin perheen talon salaisessa bunkkerissa jo vuosia. Tämäkin johtuu köyhyydestä. Kotiapulainen Lee Jung-eu tunnustaa, että velkojat ovat hänen aviomiehensä perässä, ja bunkkeri on ainoa paikka, missä mies on turvassa. 

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Lee Jung-eu saa selville Kimin perheen huijauksen ja kiristää heitä uhkaamalla paljastaa totuuden Parkin perheelle. Elokuvaa oli jäljellä vielä hyvän verran, ja tiesin odottaa ainoastaan sitä, että tämä tulisi menemään vielä hullummaksi. Se jäikin ainoaksi oikeaan osuvaksi odotuksekseni. Parkin perhe päättääkin palata lomaltaan ennen aikojaan, joten Kimin perheen on työskenneltävä yhdessä lukitakseen Lee Jung-eun ja hänen miehensä takaisin bunkkeriin, mikä ei onnistukaan täysin ilman väkivaltaa. 

Elokuvan loppuhuipennus tapahtuu pikku Da-songin syntymäpäivillä, jonne Kimin perhe on luonnollisesti kutsuttu. Tämä loppuhuipennus kääntää koko elokuvan päälaelleen vielä kertaalleen, ihan kuin katsoja ei olisi jo tarpeeksi ällikällä lyöty. Jung-eun aviomies karkaa bunkkerista raivostuneena, ja yrittää tappaa koko Kimin perheen. Tähän asti elokuvaa oli ollut hauska katsoa, ja olin jopa nauranut ääneen joissakin kohdissa, koska tarina osasi todellakin rakentaa absurdeja ja humoristisia tilanteita. Koko lopun ajan katsoin kuitenkin silmät suurina ja suu ammollaan kauhusta, yllätyksestä, ja shokista. Kaikki muuttui niin todelliseksi muutamassa sekunnissa. 

Pohdinnat

Parasite oli suuri genrejen sekameteli soppa. Se oli osittain mustaa komediaa, osittain psykologista trilleriä, ja osittain jopa kauhua. Vaikka näin montaa eri genreä sekoitettiinkin keskenään, elokuva muodostaa yhtenäisen ja hienon kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa tunnu väärältä, tai tarinaan sopimattomalta. Joka ikinen hahmo on todella pitkälle mietitty, ja jokaista heistä voisi analysoida psykologisesti aivan omassa postauksessaan. Olen itse nähnyt tämän elokuvan vasta kerran, mutta olen varma, että tämä on niitä elokuvia, joista löytää jokaisella katselukerralla jotain uutta. Tarina on vain niin täynnä pieniä asioita, joita jää huomaamatta, jos ei katso tarkkaan. Tämä on siitäkin aivan mahtava tarina, että siitä voivat nauttia niin kasuaalit katsojat, kuin teorioiden tekoa ja tarinoiden syväanalysointia harrastavat superfanit. 

Rakastuin tähän elokuvaan heti ensikatselun jälkeen, koska sen katsominen tuntui todella virkistävältä. Kulutan todella paljon mediaa, ja usein osaan tehdä päätelmiä ja muodostaa oikeaan meneviä odotuksia, mutta tästä tarinasta en todellakaan osannut arvata lopputulosta ollenkaan. Minusta tuntui koko ajan siltä, että minua viedään kuin pässiä hihnassa. En usko, että tämän tarinan loppua voisi millään arvata, vaikka loppu on kuitenkin tälle elokuvalle todella sopiva, ja erittäin vaikuttava. 

Pidin Parasitessa myös siitä, kuinka kaikilla hahmoilla oli hyviä ja huonoja puolia. Kukaan ei ollut täysin viaton, mutta kukaan ei ollut täysin pahakaan. Kimin perhettä kohtaan oli helppo tuntea tiettyyn pisteeseen asti empatiaa, koska heillä oli todella vaikeaa. Lisäksi elokuva esittää hienon kysymyksen: kuinka pitkälle on sopivaa mennä päästäkseen pois köyhyydestä ja kuinka väärin se on, että kertoo työnantajalleen muutaman valkoisen valheen, jos kuitenkin on pätevä työntekijä? Tässä tarinassa on niin paljon moraalista pohdintaa, ja yhteiskunta kritiikkiä, joka todellakin pistää miettimään. 

Minusta tämän elokuvan perimmäinen viesti on se, että rehellisyys kannattaa aina. Kimin perhe joutuu näkemään niin paljon vaivaa valheensa eteen, että aloin jo todella aikaisin kyseenalaistamaan sen, että onko kaikki tuo työ oikeasti sen rahan arvoista? Mistä hinnasta tämä perhe on valmis myymään moraalinsa? Alussa he vaikuttivat todella rehdiltä perheeltä, joka koetti vain tehdä parhaansa selvitäkseen, mutta lopussa, he olivat kaikkea muuta kuin sitä. Sanonnan mukaan ahneella on paskainen loppu, mikä valitettavasti käy toteen tässäkin tarinassa. 

Suosittelen tätä elokuvaa kaikille. Tämä oli huikea katselukokemus, eikä todellakaan päästä katsojan mielenkiintoa tipahtamaan sekuntiksikaan. Tätä ei kannata jättää välistä. Parasiten parissa pääsee nauramaan, itkemään, sekä kauhistelemaan. Se tunneskaala, jonka tämä tarina herättää on siis todella laaja, mikä on minusta yksi tärkeimmistä asioista tarinoissa. 

Huone, kaunis tarina, joka toimii kansissa sekä valkokankaalla

Luin hiljattain Emma Donoghuen 2010 julkaistun kirjan Huone. Se tuli BookBeatissa vastaan, ja muistin joskus nuorempana lukeneeni siitä pätkän, joten siitä lähti koko kirja kuunteluun. Kuunneltuani sitä jonkin matkaa, päädyin keskustelemaan kyseisestä teoksesta äitini kanssa. Hän paljasti, että kirjasta on myös tehty elokuva. Minä olin siihen mennessä ehtinyt jo rakastua tähän tarinaan niin paljon, että minun oli pakko katsoa myös elokuva. Tässä postauksessa aionkin siis käsitellä kyseistä tarinaa sen molemmissa muodoissa.

Juoni

Tarina kertoo 5-vuotiaasta Jack pojasta, joka on viettänyt koko pienen ikänsä kahdestaan äitinsä kanssa Huoneessa. Huone on Jackin koko maailma. Siellä on vain sänky, televisio, muutama kirja, kylpyallas ja keittiö. Heidän ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan on vanha kehno, joka tuo heille ruokaa ja muuta sunnuntaisin. Jackin äidillä on myös paljon mielenkiintoisia ja fantastisia tarinoita ulkomaailmasta, joiden Jack tietää olevan vain tarinoita. 

Jackin viidennen syntymäpäivän jälkeen äiti paljastaakin, että televisiossa olleet asiat ulkomaailmasta, sekä moni hänen tarinoistaan ovatkin oikeasti totta. Ulkomaailmassa on oikeasti olemassa kaniineja, muita ihmisiä, toisia lapsia, ja riippumatto. Tämä kaikki on Jackille suuri järkytys, koska hän ei ole koskaan päässyt käymään ulkona. Pikku hiljaa äiti alkaa valmentaa pientä poikaansa todella vaaralliseen tehtävään. Jackin on leikittävä kuollutta, jotta vanha kehno veisi hänet ulkomaailmaan. Ulkomaailmassa Jackin on sitten karattava vanhan kehnon käsistä ja huudettava apua.

Kaikkien onneksi Jack onnistuu tässä pakoyrityksessä, ja kertoo poliiseille äitinsä olevan yhä vankina huoneessa. Tästä alkaakin Jackin ja hänen äitinsä pitkä yhteinen matka siihen, että he tottuisivat taas ulkomaailmaan, ja saisivat parannettua ne syvät haavat, jotka Jackin äidin kidnappaaja vanha kehno aiheutti heille molemmille.

Kirja

Luonnollisesti alkuperäisteos, eli kirja, sisälsi paljon enemmän yksityiskohtia kuin elokuva. Kirjassa Jack toimi minäkertojana, ja lukija pääsi näkemään maailman koko ajan hänen silmiensä läpi. Donoghue on mielestäni todellakin onnistunut kirjoittaessaan lapsen näkökulmasta. Jack ei ymmärrä kaikkea, ja varsinkin ulkomaailmassa hän oppii hirmuisen paljon kaikkea uutta koko ajan. Lukijan on helppo päästä Jackin pään sisälle. Teksti on mielestäni kirjoitettu todella taitavasti, koska joissakin kohdissa, joissa Jack ei ymmärrä jotain asiaa, hän selittää sen niin lapsenomaisesti, ettei lukija itsekkään välttämättä heti ymmärrä mistä on kyse. Tämä auttoi minua todellakin eläytymään kirjan maailmaan. 

Jack on todella sympaattinen hahmo, josta on helppo tykätä. Hän on energinen, luova, täynnä mielikuvitusta ja erittäin rakastava. Sen takia koko kirja onkin niin sydämellinen lukukokemus. Jokainen hahmo tuntuu niin aidolta, ja jokaista hahmoa, paitsi vanhaa kehnoa kohtaan on helppo tuntea empatiaa. Donoghue todellakin kaatoi sydämensä ja sielunsa tähän teokseen. Jackin ja hänen äitinsä suhde, ja se miten se kehittyy ja muuttuu kirjan aikana on todella voimaannuttavaa ja kaunista luettavaa. Näiden kahden side on niin vahva, että sitä ei mikään saa rikottua. 

Aluksi ajattelin toki, että tämä olisi kirja pelkästään äidin ja pojan paosta, mutta oikeasti tämä onkin tarina selviytymisestä. Huone ei todellakaan olisi ollut läheskään yhtä ylistetty ja rakastettu, jos se olisi loppunut siihen, kun Jack ja äiti pääsivät vapauteen. Etenkin Jackin on vaikea sopeutua kaikkeen uuteen, koska hän ei luonnollisesti oikein ymmärrä mitä tapahtuu. Hän on elänyt koko elämänsä huoneessa kahdestaan äitinsä kanssa, joten uusien ihmisten tapaaminen on hänelle todella ylikuormittavaa. Lukijan sydän lähestulkoon särkyy, kun Jack kysyy äidiltä, milloin he voisivat palata takaisin huoneeseen. 

Elokuva

Tämän kirjan pohjalta tehty elokuva ilmestyi vuonna 2015. Jackin roolissa loisti nykyään Pixar elokuva Lucan ääninäyttelijänä tunnettu Jacob Tremblay, ja äidin roolissa oli myös Captain Marvelin näyttelijänä tunnettu Brie Larson. Tämä kaksikko oli mielestäni täydellinen valinta näiksi hahmoiksi. Heidän välillään oli juuri sellaista kemiaa kuin kirjassakin. Jacobin suloinen roolisuoritus Jackina sai sydämen pakahtumaan, ja Brien sydäntä raastava roolisuoritus äitinä onnistui todella kuvaamaan sitä, miten kovasti äiti yritti suojella pientä rakasta poikaansa. 

Elokuvan ensimmäinen puolisko, jossa Jack ja äiti olivat yhä vanhan kehnon vankeina, oli lähestulkoon suora kopio kirjasta. Pieniä muutoksia oli siellä täällä, mutta suurimmaksi osaksi se oli täydellinen kuvaus siitä, mitä olin kuvitellut päässäni kirjaa kuunnellessani. Jotkin asiat, kuten tietyt leikit, joita äiti leikki Jackin kanssa saivat kuitenkin elokuvassa loistaa paremmin. Tajusin vasta elokuvaa katsellessani, että nämä leikitkin olivat sellaisia, joiden tarkoituksena oli peittää Jackilta heidän tilanteensa surullisuus ja vakavuus. Kirjassa Jack kertoi esimerkiksi huutoleikistä, jota he leikkivät äitinsä kanssa. Elokuvassa tajusin, että kyseisen "leikin" tarkoitus oli koettaa tehdä niin paljon ääntä kuin suinkin, jos vaikka joku sattuisi hyvällä tuurilla kuulemaan ja soittamaan apua. 

Myös toimintakohtaukset toimivat paremmin elokuvassa. Toki, kirjassa ne tuntuivat myös jännittäviltä, mutta kun katsoin esimerkiksi Jackin pakoa ruudulta, se tuntui paljon intensiivisemmältä. Elokuvassa oli tietenkin käytetty aivan upeiden näyttelijöiden lisäksi apuna myös musiikkia, sekä kuvaustekniikoita, jotka vaikuttivat katselukokemukseen ja katsojan tunteisiin intensiivisemmin.

Tarinan loppupuolisko, eli se osa, joka kuvasi Jackin ja äidin totuttelua takaisin tavalliseen elämään, sisälsi elokuvassa enemmän eroavaisuuksia kirjasta kuin ensimmäinen. Pidin esimerkiksi siitä, että pääsimme elokuvassa hiukan syvemmälle myös äidin päähän. Kirjassa kaikki tapahtui Jackin näkökulmasta, ja elokuvassakin suuri osa tarinasta nähdään Jackin silmin. Joissakin kohdissa keskiössä on kuitenkin omasta mielestäni äidin näkökulma. Pidin tästä muutoksesta, koska äiti on myös tämän tarinan toinen päähenkilö, vaikkakin Jack on suuremmassa parrasvalossa.

Eroavaisuudet

Tämä osio sisältää jonkin verran lieviä spoilereita kirjasta ja elokuvasta. Minusta nämä eivät kuitenkaan vaikuta katselukokemukseen, tai lukukokemukseen, mutta suosittelen silti katsomaan ja/tai lukemaan tämän tarinan ensin. Tämä osio käsittelee myös jonkin verran itsetuhoisuutta ja itsemurhaa. Jos kyseiset aiheet ovat sinulle vaikeita, voit hypätä postauksen kahteen viimeiseen kappaleeseen. 

Suurin eroavaisuus, jonka minä huomasin näiden kahden tarinan esityksen välillä, olivat hahmot. Elokuvasta oli poistettu kokonaisia hahmoja ja sivutarinoita. Esimerkiksi äidin veli Paul, ja hänen perheensä, olivat kokonaan poistettu. Tämä oli hiukan sääli, koska pidin Paulista hahmona. Kirjassa hän vei Jackin kauppareissulle ja museovierailulle, mikä oli minusta yksi todella ihanista sivutarinoista.

Toinen asia, jonka puuttumista elokuvasta ihmettelen suuresti, ovat Jackin ja äidin sanasämpylät, sadut, ja runot. Kirjassa Jack ja äiti tekevät yhdessä sanasämpylöitä, kuten pohkea. Pohkea on yhdistelmä pelokasta ja rohkeaa. Yksi tavoista, joilla nämä kaksi hahmoa viettivät aikaa yhdessä ollessaan vankeina oli myös runojen teko. He kertoivat yhdessä runoja toisilleen, ja äiti myös lueskeli Jackille paljon satuja niin kirjoista kuin myös omasta päästään. Nämä olivat minusta yksiä kirjan sympaattisimmista kohdista. Lisäksi ne saivat minut pohtimaan sitä, kuinka hauskaa kirjan suomentajalla oli varmasti ollut juuri näiden kohtien parissa.

Tarinassa tulee kohta, jossa Jackin äiti kokee, ettei hän pysty elämään traumojensa kanssa, joten hän yrittää ottaa henkensä. Kirjassa se tapahtuu sairaalassa lääkkeiden yliannostukseen, mutta elokuvassa hän tekee sen Jackin edessä. Tämä on todella intensiivinen ja sydäntäriipivä kohtaus, ja elokuvassa se oli mielestäni tehty huonommin. Jackin äiti rakastaa poikaansa niin paljon, etten näkisi häntä ottamassa elämäänsä poikansa edessä. Hän onneksi kuitenkin selviää tästä yrityksestä huolimatta. Kyseinen kohtaus oli toki hyvin toteutettu myös elokuvassa, mutta mielestäni kirjassa tämä osa tarinasta kuvattiin paremmin. 

Hiustenleikkuu on mediassa todella yleinen metafora sille, että hyväksytään jokin muutos elämässä. Tämä oli minulle itse asiassa hiukan yllättävä muutos elokuvassa, vaikkakin kyseinen hiusten leikkuu kohtaus toimii upeasti kummassakin versiossa. Kirjassa Jack päättää itse leikata pitkäksi kasvaneen tukkansa. Elokuvassa taas hän pyytää mummiaan leikkaamaan sen. Elokuvassa tämä on sydäntä lämmittävä kohtaus, jossa Jack uskaltautuu viimein luottamaan äitinsä äitiin, ja he jakavat yhteisen hetken. Siinä he myös perustelevat hiusten leikkuun paremmin: Jack säilyttää vahvuuttaan hiuksissaan, ja haluaa viedä äidilleen sairaalaan tupon hiuksiaan, jotta äiti saisi hänen voimansa parantuakseen. Pidin tästä kohtauksesta erityisesti elokuvassa.

Tässä olivat suurimmat eroavaisuudet, jotka pomppasivat vahvasti omille silmilleni. Niitä on kuitenkin vielä paljon enemmänkin, jotka jätän kuitenkin teille itse koettaviksi ja nautittaviksi, jos päätätte katsoa tai lukea tämän mestariteoksen. Kaiken kaikkiaan tämä tarina oli aivan henkeäsalpaava kokemus niin kirjana kuin elokuvana. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi luku- ja katselulistalle. Tämä on todella hurmaava ja realistinen tarina kidnappauksen uhreista, jotka tekevät parhaansa selviytyäkseen ensin vapauteen, ja sitten parantaakseen henkiset haavansa. En osaa todellakaan päättää kummasta versiosta pidin enemmän, koska molemmat koskettivat sydäntäni. Tarina on kaikin puolin todella sympaattinen ja lämmin kokemus. Jos kuitenkin lapsiin kohdistuva kaltoinkohtelu, tai itsetuhoisuus tuntuvat vaikeilta aiheilta, tämä voi tuntua osittain raskaalta katsottavalta tai luettavalta. Kirjassa puhutaan myös hiukan syvemmin Jackin äitiin kohdistuneesta seksuaaliväkivallasta, joten katso tai lue oman harkinnan mukaan. 

Oletko itse katsonut tai lukenut tämän tarinan? Kummasta versiosta itse pidit eniten?

Aliarvostettu kirjailija Alice Oseman

Nuortenkirjallisuus, tai englanniksi YA novels (young adult novels), on todella aliarvostettu genre. Toki, monissa nuorten kirjoissa on paljon kliseitä, ja niiden juonet ovat usein hyvinkin arvattavia. Tämä fakta on saanut minut vieraantumaan tästä kirjallisuusgenrestä pitkäksi aikaa, kunnes aloin lukea erään nuoren naisen tähän genreen kuuluvia romaaneja.

Alice Oseman on 1994 syntynyt kirjailija Englannista, joka sai ensimmäisen kirjansa julkaistua vuonna 2014 ollessaan 17-vuotias. Hän on kirjoittanut neljä kirjaa, ja kirjoittaa yhä webcomicciaan nimeltä Heartstopper. Tässä postauksessa haluan puhua erityisesti hänen kirjoistaan Radio silence (2016), I was born for this (2018), ja Loveless (2020), ja siitä, miksi ne ovat aivan mahtavia nuorten kirjoja, jotka todellakin ansaitsevat enemmän arvostusta. 

Lyhyet juonikuvaukset

Radio silence oli Osemanin toinen romaani. Se kertoo nuoresta Frances Janvierista, joka on Universe city nimisen podcastin suurin fani. Hän on myös ylisuorittaja, jonka koko elämä on rakentunut opiskelujen ympärille. Hän menestyy koulussa, ja tavoitteleekin paikkaa hyvässä yliopistossa. Eräissä juhlissa hän kuitenkin tapaa Radio silencen, joka on Universe cityn luojan salanimi. Hänelle paljastuu, että hänen suurin idolinsa onkin hänen entisen ihastuksensa kaksosveli Aled Last. Heidän välilleen syntyy todella kaunis ja syvä ystävyys, kun he tutustuvat toisiinsa yhä paremmin.

Osemanin kolmas romaani, I was born for this, kertoo Fereshteh Rahimista, joka tunnetaan kirjassa paremmin lempinimellä Angel. Hän on The Ark nimisen poikabändin suuri fani, ja tarinan toinen kertoja, Jimmy Kaga-Ricci onkin yksi tämän bändin jäsenistä. Tarina alkaa siitä, kun Angel on menossa tapaamaan internet ystäväänsä Juliettia, joka on myös The Arkin fani. He ovat suunnitelleet menevänsä yhdessä katsomaan bändin konserttia, mutta kyseisen konsertin ympärillä tapahtuukin paljon kaikkea muuta niin Angelin kuin The Arkinkin puolella.

Loveless, Osemanin uusin romaani, onkin tälle kirjailijalle hiukan henkilökohtaisempi. Hän on ottanut siihen inspiraatiota omista kokemuksistaan yliopistossa. Sen päähenkilönä on 18-vuotias Georgia, rakkauden suurin fani. Hän lukee paljon fanifiktiota, kirjoittaa sitä itsekin, shippaa hahmoja keskenään, ja tietää sitä sun tätä rakkaudesta. Yliopistossa hän alkaa yrittää etsiä itselleen parisuhdetta, mutta jostakin syystä häntä ei kuitenkaan onnista poikien, eikä tyttöjen kanssa.

Miksi juuri Oseman?

Kaikki Osemanin teokset ovat aliarvostettuja taideteoksia, vaikka lähes kaikki hänen kirjansa ovatkin voittaneet palkintoja. Minua harmittaa, ettei näitä kirjoja ole juurikaan käännetty muille kielille, jotta myös ne, joiden englanti ei ole kovin vahva voisivat nauttia niistä. 

Mikä tekee näistä kirjoista niin mahtavia? Tähän on monta vastausta. Tästä eteenpäin tämä postaus sisältää juonipaljastuksia, joten suosittelen lämpimästi tässä välissä lukaisemaan nämä kirjat, ja palaamaan sitten takaisin.

Itsensä löytämisen tie

Aivan ensiksi on mainittava representaatio. Jokaisessa Osemanin tarinassa on ollut vahvasti mukana LGBT+ teemoja, sekä eri uskontoihin, että etnisiin ryhmiin kuuluvia hahmoja. Oseman osaa rakentaa todella uskottavia ja luonnollisia hahmoja. Yksikään hahmo ei jää pelkäksi stereotypiaksi, koska Oseman kirjoittaa heistä jokaisen täydellä sydämellä. Radio silencen kumpikin keskiössä oleva päähenkilö on osana LGBT:tä, I was born for this kirjan poikabändin jäsenet ovat kaikki eri taustoista, ja yksi heistä on transpoika, ja Lovelessin Georgia tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa aromanttinen aseksuaali. Kaikkia näistä hahmoista kohdellaan jokaisessa kirjassa kuin ihmisiä. Radio silence ja I was born for this kirjojen juoniin päähenkilöiden suuntautuminen, sukupuoli-identiteetti, etninen tausta, tai uskonnollinen vakaumus ei vaikuta yhtään. Ne ovat kaikki vain osa kyseisiä hahmoja. 

Kaikissa näissä kirjoissa toistuu kuitenkin yksi nuortenkirjallisuudelle tyypillinen teema: itsensä etsiminen, ja löytäminen. Oseman on lähestynyt tätä teemaa todella monesta näkökulmasta todella taitavasti. Itsensä löytäminen ei ole helppoa kenellekään. Radio silencen kohokohtia on minun mielestäni se, kun kumpikin päähenkilö tajuaa, ettei yliopisto elämä ole heidän juttunsa, vaikka kumpikin on omistanut lähestulkoon koko elämänsä sille, että pääsisivät yliopistoon. I was born for this taas käsittelee erityisesti fandomeita. Oseman on selkeästi itsekin ollut osana monia fandomeita, koska tämän kirjan The Ark fandomi on selkeästi saanut inspiraatiota esimerkiksi One Directionin ja BTS:n fandomeista. Tarinassa paneudutaan todella syvälle fanitytön psykologiaan, mutta päästään näkemään myös fanituksen kohteen näkökulma asiasta. Erityisesti Jimmy Kaga-Riccin näkökulma oli minusta todella mielenkiintoinen, koska monesti fanitytöt unohtavat sen, että heidän ihailunsa kohteetkin ovat vain ihmisiä. Minua kosketti myös se, kun lopussa Angel tajusi syyn sille, miksi piti The Ark bändistä niin kovasti. Hän oli omistanut elämänsä poikabändille, koska ei oikein tiennyt itse kuka oli. Hänen matkansa itsensä löytämiseen ja itsensä rakastamiseen alkaa vasta kirjan lopussa, ja tämä on jotain, mihin monet suuret fanit voivat samaistua. 

Ainoa tarina, jossa suuntautuminen oli yksi tärkeä osa tarinaa, oli Loveless. Olen nähnyt mediassa monia tarinoita, joissa joku hahmo tajuaa pitkän itsetutkiskelun jälkeen olevansa homo. En ole vielä kuitenkaan nähnyt yhtäkään tarinaa, jossa aseksuaaliksi paljastuva hahmo olisi tarinan keskiössä. Päähenkilö Georgia saa samanlaisen käsittelyn kuin kaikki muutkin Osemanin hahmot: sydämellisen ja ymmärtäväisen. Tätä tarinaa lukiessa oli selvää, että kirjailija tiesi mistä kirjoitti. Georgian matka itsensä löytämiseen on todella samaistuttava monelle, joka ei koe seksuaalisuutta samalla tavalla kuin suuri osa maailman ihmisistä. Rakastan Osemanin tyyliä rakentaa hahmoja. Minusta tämä tarina on erittäin opettavainen, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat ymmärtää ihmisten erilaisuutta.

Nämä kirjat ovat kaikki todella lähellä sydäntäni, koska niihin kaikkiin on todella helppo samaistua. Oseman sitoo tarinoihinsa mukaan paljon asioita oikeasta elämästä, joita omassa elämässänikin olen kokenut. Etenkin kaikkien päähenkilöiden fanityttöilyt saivat oloni todella nostalgisiksi. Olen itsekin ollut osana monia fandomeita, joten minun oli helppoa tunnistaa monia näistä eri fanityttö hetkistä ja fanityttö tyypeistä.

Pidin näissä kirjoissa myös siitä, miten Oseman rakensi hahmojen välisiä suhteita. Kuten kaikki muukin, nämä suhteet tuntuivat realistisilta, vaikkakin toki joissakin kohdissa kliseisiltä ja melodramaattisilta. Nämä kliseet tuntuivat näissä tarinoissa kuitenkin luonnollisilta, eivätkä minusta rikkoneet tarinan illuusiota. Ne toimivat tarinoissa todella hyvin, koska Oseman osasi kuitenkin tehdä jokaisesta draamasta uskottavan, jopa samaistuttavan. Hahmojen välisiä kemioita oli todella hauska seurata, eikä minulla ollut yhtäkään tylsää hetkeä näiden kirjojen parissa.

Aliarvostettu kirjailija

Kaiken kaikkiaan Alice Osemanin kirjat ovat erittäin aliarvostettuja. Olen todella iloinen, että löysin tämän kirjailijan, koska hän on nostanut nuortenkirjallisuuden tasoa huimasti. Minusta hänen kirjansa sopivat kaikille, etenkin niille, jotka ovat koskaan olleet osana fanikulttuuria. Näistä kirjoista voi oppia todella paljon, ja saada kaupan päälle vielä todella sydämellisiä tarinoita ja upeita lukukokemuksia. Lisäksi kaikki hänen kirjojensa kannet ovat hänen itse piirtämiään, mikä on minusta erittäin upeaa.

Kaikki Osemanin kirjat löytyvät BookBeatista, joten niitä ei todellakaan kannata missata. Osemanin opastuksella olen myös antanut uuden mahdollisuuden nuorten kirjallisuudelle. Oletko itse lukenut Alice Osemanin kirjoja? Mikä on suosikkisi? 

Invincible, supersankareita oikeassa maailmassa

Olen nähnyt paljon meemejä liittyen erääseen Amazon Prime palvelussa julkaistuun sarjaan. Invincible on ollut katsottavissa jo melkein vuoden ajan, joten olen toki hiukan myöhässä hypejunasta. Pääsin toki silti nauttimaan tähän sarjaan liittyvistä meemeistä, koska niitä käytettiin niin monipuolisesti. Vaikka tätä sarjaa kehuttiin maasta taivaisiin, en silti saanut aikaiseksi alkaa katsoa sitä aiemmin, mutta todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Invincible on Robert Kirkmanin sarjakuviin perustuva aikuisille suunnattu animaatio. Kirkman on erityisen tunnettu The Walking Deadin kirjoittajana niin sarjakuvamuodossa kuin myös TV-sarjan käsikirjoittajana. Tämä mies on todellakin aivan omaa luokkaansa tarinankertojana. Hän osaa saada katsojan tai lukijan pohtimaan monenlaisia monimutkaisia moraalikysymyksiä, elämää ja ihmisyyttä. Invincible ei pettänyt.

Tämä sarja kertoo nuoresta Mark Graysonista, joka odottaa malttamattomana sitä, että saisi supervoimia. Hänen isänsä Nolan Grayson on yksi maailman tunnetuimmista supersankareista, Omni man. Nolan ei kuitenkaan ole täysin ihminen. Hän on "viltrumiitti", eli kotoisin Viltrum nimiseltä planeetalta, jolla elää muitakin super vahvuuden omaavia viltrumiitteja. Mark ihailee isäänsä ja muita sankareita, haaveillen itsekin sankaruudesta. Alkaessaan harjoitella uusien supervoimiensa käyttöä Mark saa kuitenkin huomata, ettei sankaruus olekaan niin upeaa kuin miltä se näyttää.

Olin täysin sanaton, kun sain tämän sarjan katsottua läpi. Se oli aivan uskomaton. Invincible on erittäin realistinen kuvaus siitä, millainen maailmamme olisi, jos supersankareita ja supervoimia olisi oikeasti olemassa. Siinä myös paneudutaan hyvin syvälle hahmojen psykologiaan, ja näytetään, miten sankaruus ja jatkuva vaara vaikuttavat sankareihin, sekä heidän ihmissuhteisiinsa. Toki, sankarit saavat paljon ihailua osakseen, mutta kolikolla on myös kääntöpuoli. He joutuvat koko ajan tekemään valintoja rakkaittensa, ja maailman pelastamisen välillä. He joutuvat kokemaan jatkuvaa painetta, koska pienikin virhe voi aiheuttaa tuhansia kuolemia. Lisäksi heidän on jatkuvasti mietittävä, keihin he voivat luottaa ja keille he voivat kertoa salaisesta sankarin roolistaan.

Katsoessani ensimmäistä jaksoa, ajattelin, että sarja olisi varmaankin aika keskiverto. Poika unelmoi sankaruudesta, perussettiä, joka on nähty esimerkiksi My Hero Academiassakin jo aiemmin. Joo joo. Kun pääsin kuitenkin ensimmäisen jakson loppuun, olin lyöty yhtä ällikällä kuin Guardians, eli yksi sarjan sankaritiimeistä.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää spoilereita. Jos et vielä ole katsonut Invincibleä, suosittelen erittäin vahvasti sen katsomista, ennen kuin luet postaukseni loppuun.

Robert Kirkmanin tapa saada katsojansa ja lukijansa pohtimaan erilaisia moraalisia kysymyksiä on yksi syy, miksi rakastan Kirkmanin luomaa mediaa. Aina kuluttaessani hänen tarinoitaan mediasta tai toisesta, päädyn pohtimaan kaikkia eri vaihtoehtoja, ja tapahtumien verkkoja, jotka johtivat kyseiseen tilanteeseen. Täydellinen esimerkki tästä on Invinciblen Omni man, Nolan. 

Omni Man on kaikkien ihailema sankari, ja tarina jopa alkaa siitä, kun hän alkaa kouluttaa poikaansakin sankariksi. Markin sanat "Haluan olla aivan kuin sinä, isä!" kuulostavat todella iloisilta ja optimistisilta sarjan alussa, mutta nuo sanat saavat loppua kohden aivan uuden merkityksen. Jo ensimmäisen jakson lopussa katsojille selviää, ettei Nolan ole sitä, miltä näyttää, kun hän murhaa kylmäverisesti kaikki sankari ystävänsä. Olin aivan shokissa katsoessani tätä kohtausta, koska sarjan tunnelma muuttuu kertaheitolla todella brutaaliksi ja synkäksi. Veri ja ruumiinosat lentelevät, ja jakso loppuu siihen, kun Nolan on aivan uupunut tästä murhatyöstä.

Tästä eteenpäin olin koko ajan jännittynyt. Voiko Nolaniin luottaa? Puhuiko hän totta, kertoessaan tapauksen tutkijoille, ettei muistanut itse murhaamisesta mitään? Minusta Nolanin ja Markin välinen isä-poikasuhde ja heidän kummankin hahmokehityksensä oli sarjan mielenkiintoisin puoli. Välillä Nolan oli upea isä hahmo, joka kannusti poikaansa, mutta toisaalta, en ollut varma, voiko häneen luottaa. Hänen opetuksensa Markille vaikuttivat todella moraalisilta ja isällisiltä, varsinkin alussa. Minua todella kylmäsi ajatella sitä, miten harjoittelu alkoi siitä, kun Nolan näytti pojalleen miten lyödään, ja löi häntä antaakseen esimerkin. Mark oli tästä hiukan shokissa, mutta otti iskun vastaan ja jatkoi harjoittelua. Nolanin isällinen lämpö tämän ensimmäisen harjoittelukerran aikana katoaa täysin sarjan loppua kohden. Aivan lopussa Nolan antaa pojalleen järkyttävän ja  armottoman turpasaunan, joka vie sivussa monia tuhansia ihmishenkiä mukanaan. Tämän eeppisen taistelun aikana melkein toivoin, että Mark vain antaisi periksi, erityisesti metrokohtauksen aikana. Oli kamalaa katsoa, kuinka ihmisiä kuoli Markin ympärillä, eikä hän voinut tehdä mitään. Metro kohta oli yksi järkyttävimmistä kohtauksista Invinciblessa, enkä päässyt tätäkään sarjaa läpi kuivin silmin. 

Markin kasvutarina naiivista unelmoijasta aidoksi sankariksi on surullinen. Hän on todella mukava ja aito nuori mies, mutta hänen voimiensa takia hän ei pääse kokemaan onnistumisia kovinkaan usein. Hänen on salattava identiteettinsä ystäviltään ja tyttöystävältään, mikä aiheuttaa kitkaa näihin suhteisiin. Aivan alussa hän valitsee supersankari nimekseen Invincible, joka kuvastaa hyvin kyseisen hahmon ylimalkaista optimismia. Se on kuitenkin täydellinen nimi Markille, sillä kaikkien kauheuksien ja vaikeuksien jälkeenkin, Mark selviää hengissä ja voittamattomana. Pidän tästä kehityksestä, jossa kyseinen nimi muuttaa merkitystään tarinan edetessä, mutta kuvaa silti päähenkilöä hienosti.

Tarina on erittäin synkkä, mutta realistinen kuva sankareiden ja "sankareiden" maailmasta. Sen hahmot ovat todella pitkälle mietittyjä, ja joka ikisestä sivuhahmostakin saisi aikaiseksi oman esseen. Rakastan psykologisia sarjoja, ja Invincible on todellakin yksi synkimmistä psykologisista action trillereistä, joita olen ikinä katsonut. Tämä ei todellakaan sovi heikkohermoisille, koska erityisesti Nolanin syvällejuurtunut julmuus on todella vaikeaa katsottavaa. 

Ainoa asia, mistä keksin jotain kritisoitavaa tässä sarjassa, on sen animaatio. Se ei ole huonoa, muttei myöskään kovin kehuttavaa. Kaikista brutaaleimpiin kohtauksiin oli kuitenkin selkeästi panostettu, koska niissä animaatio oli paljon sulavampaa kuin joissakin muissa kohtauksissa. Hahmot oli kuitenkin suunniteltu mielestäni hyvin. Kaikilla oli todella omalaatuinen ulkonäkö, joten heidät oli helppo tunnistaa. Pidin myös eri sankareiden sankariasuista todella paljon, varsinkin Even, koska pinkki on lempivärini. 

Vaikka animaatio ei ollutkaan parasta mahdollista A-luokkaa, Invinciblen tarina on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Se todellakin täyttää ja ylittää jokaisen odotuksen, eikä pelkää näyttää katsojille kaikista kauheimpia puolia ihmisistä ja ihmisyydestä. Lisäksi ääninäyttely tässä sarjassa on aivan uskomatonta, varsinkin tietyillä hahmoilla. Tunsin oikeasti kylmiä väreitä tämän aivan fantastisen kokonaisuuden takia. Tätä ei missään nimessä kannata missata.

Oletko itse nähnyt Inviciblen? Mitä mieltä olet siitä? Kuka oli suosikkisankarisi?

Lähikaupan nainen, onnellinen ikisinkku

Ystävänpäivä, jota pidetään maailmalla myös rakastavaisten päivänä, lähestyy. Sen kunniaksi aion koko helmikuun ajan kirjoittaa minusta ystävänpäivän teemaan sopivista asioista. Rakkaus kukoistaa, ja nyt on täydellinen aika muistaa omia ystäviä ja mielitiettyjä. Parisuhteet voivat olla todella kaunis asia, ja tuoda ihmisen elämään paljonkin iloa, mutta parisuhteet eivät ole kaikkien juttu. Täydellinen esimerkki tästä on Lähikaupan nainen. 

Lähikaupan nainen on Sayaka Murakan romaani vuodelta 2016, ja joka suomennettiin 2020. Se kertoo 36-vuotiaasta sinkkuna elelevästä Keikosta, joka työskentelee tokiolaisen kaupan kassalla. Hän on ollut siellä töissä 18 vuotta, ja rakastaa työtään, mikä on suuri pettymys hänen perheelleen. Keikon koko elämä on ollut tasaisen arkista ja normaalia. Hänen lapsuudessaan tai nuoruudessaan ei ollut mitään kovin isoja ongelmia. Hänen äitinsä oli toki huolissaan Keikon sosiaalisista taidoista, jotka eivät aikuisenakaan ole kummoiset. Asia ei kuitenkaan haittaa Keikoa, joka on oppinut sopeutumaan ympäristöönsä. Keikon perhe kuitenkin koettaa painostaa tätä "oikeisiin töihin", ja ystävät taas kummaksuvat Keikon haluttomuutta mennä naimisiin. Keikon mielestä hänen elämänsä taas on täydellistä juuri sellaisena kuin se on. Ainoa asia, mikä hänen elämästään puuttuu, on hyväksytyksi tulemisen tunne. Keikon epätoivoinen halu saada hyväksyntää lähipiiriltään, ja vaikeus ymmärtää sitä, mikä hänen läheistensä kenkiä puristaa, johtaa hänet yhä vain epätoivoisempiin ja onnettomampiin ratkaisuihin. 

Tämä kirja sisältää paljon yhteiskunta kritiikkiä ja nykypäivän feminismiä. Vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin Japaniin, Keikoon kohdistuviin odotuksiin voi samaistua mielestäni erityisesti kuka tahansa nainen, sekä moni onnellisesti sinkkuna elävä ihminen. Varsinkin entisaikoihin, kun naisten asema oli heikompi kuin nykyään, naisia saatettiin pahimmillaan pitää jopa omaisuutena. Onneksi näin ei nykyään enää ole, vaikka nykypäiväänkin asti on selvinnyt asenteita, ja "hyvän elämän" malleja. Kaikkien pitäisi opiskella ammatti, mennä kunnon töihin, löytää parisuhde, muuttaa yhteen, avioitua, aloittaa perhe, kasvattaa lapset, ja sitten eläköityä loppuelämä onnellisena. Tämä on monista se yksi ainoa oikea keino elää oikeanlainen elämä, mutta Keiko on täydellinen esimerkki siitä, että tämänlainen elämä ei ole kaikille. Erityisesti naisiin kohdistuva odotus, että heidän pitäisi tietyssä iässä olla jo naimisissa ja hankkia lapsia, kyseenalaistetaan vahvasti.

Keikon lähipiirin koettaessa yhä voimakkaammin painostaa Keikoa "oikeisiin töihin" ja naimisiin, Keiko murtuu paineen alla. Hän päästää yhden työkavereistaan asumaan luokseen. Vastineeksi työkaveri esittää olevansa Keikon poikaystävä, jotta tämän läheiset jättäisivät Keikon rauhaan. Keikoa tämä ei hetkauta, häntä eivät kiinnosta parisuhteet, ja hän oli onnellinen sellaisena kuin oli. Kun kirjassa sukelletaan hiukan myös Keikon lapsuuteen, lukija huomaa, että kaikki hänen ongelmansa ovat aina kummunneet siitä, kun lähipiiri koettaa etsiä ongelmia hänestä. Koska Keiko ei tunne voivansa olla onnellinen "hyvän elämän" erittäin ahtaassa ja tiukassa muotissa, hänessä on oltava jotain vikaa. Kukaan Keikon läheisistä ei kertaakaan edes yritä ymmärtää sitä, että Keiko haluaa omanlaisensa elämän. Kukaan heistä ei edes harkitse sitä mahdollisuutta, että Keikolla ei olisi ongelmia, jos he hyväksyisivät Keikon sellaisena kuin hän on. Läheiset suorastaan iloitsevat siitä, kun Keiko on viimein saanut heidän silmissään "normaalin" elämän, kun he alkavat uskomaan Keikon seurustelevan työkaverinsa kanssa. Läheisiä ei tunnu kiinnostavan Keikon onni, vaan se, että Keiko saataisiin puristettua hyvän elämän muottiin.

Minusta Keiko on myös mahtavaa representaatiota aseksuaaleille ja aromanttisille ihmisille. Erityisesti tähän kirjoon sopeutuvat ihmiset voivat varmasti samaistua Keikon kokemuksiin, ja asenteisiin, joita hän joutuu kohtaamaan. Eritoten sinkut, jotka ovat onnellisia sinkkuina, saavat usein osakseen ihmetystä, jos he eivät etsi parisuhdetta. Tämä tarina kyseenalaistaa ihmisten käsityksen hyvästä elämästä ja sinkkuudesta. Jotkut kokevat sinkkuuden itselleen oikeaksi ratkaisuksi elämässä. Jos se päätös tekee jonkun onnelliseksi, miksi pitäisi lähteä tuomitsemaan tätä, ja tunkemaan samaan hyvän elämän kapeaan muottiin, johon Keikoa yritetään asetella. Keiko ei koe tarvitsevansa parisuhdetta, mutta ainoa tapa saada hänen läheisensä tyytyväisiksi oli esittää parisuhdetta työkaverin kanssa.

Kirjailija Sayaka Murata

Kirjan kannessa tätä teosta kuvaillaan riemastuttavan hauskaksi, ja osa tätä kirjaa käsittelevistä blogipostauksistakin on todennut tämän olevan huumorikirja. Olen itse täysin eri mieltä. Tämä ei ole minusta mitenkään kyynelkanavia avaava tarina, vaikka se onkin hiukan surullinen ja vakava. Jotkut näkevät Keikon tarinan tragikoomisena. Itse näen tämän tarinan enemmän traagisena kuin koomisena. Keikon erilaisuus ja vaikeus samaistua muihin on jotain todella universaalia, ja samaistuttavaa. Kaikki ovat joskus kokeneet olonsa ulkopuoliseksi. Keiko on ollut koko elämänsä ulkopuolinen, koska hän ei ole samanlainen kuin kaikki muut. Tätä ulkopuolisuutta on osattu kuvata realistisesti ja kaunistelematta. 

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikkien lukulistalle! Se sisältää niin paljon tärkeää asiaa, ja ajatuksia herättävää kritiikkiä siitä, kuinka helposti ihminen voidaan pienenkin poikkeavuuden takia leimata. Onneksi Keikon tarinan lopussa on kuitenkin myös hiukan auringonpaistetta. Kaikenlaiset ihmiset voivat olla onnellisia, ja kaikkien pitäisi antaa elää elämänsä itselleen kaikista luontaisimmalta tuntuvalla tavalla. 

Mitä mieltä itse olit tästä kirjasta? Lähteekö Lähikaupan nainen lukulistallesi? Jos tämä kirja kiinnostaa, se löytyy BookBeatista kuunneltavaksi. Jos sinulla ei vielä ole BookBeat tilausta, voit rekisteröityä koodilla BBGE82V6 osoitteessa bookbeat.fi/alennuskoodi. Koodilla saat 40 päivää ilmaista kuunteluaikaa. Tämä tarjous on voimassa 31.3.2022 asti. Mukavia lukuhetkiä!

Rahapaja, hyvä tarina loppuu aikanaan

Tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Tämä on yksi ensimmäisistä asioista, jonka opin tarinan kirjoittamisesta jo lapsena. Se on sääntö, neuvo, sekä tarinan määritelmä. Nykymediassa, etenkin tietyissä Netflix sarjoissa, olen huomannut, että loppu on se, mihin tarinat tyssäävät. 

Rahapaja, tai alkuperäiseltä nimeltään La casa de papel on yksi suosikkisarjoistani Netflixissä. Tai no, se OLI yksi suosikeistani siihen asti, kun tekijät alkoivat selkeästi pelkästään rahastamaan kyseisellä tarinalla. Tämä postaus sisältää tästä eteenpäin juonipaljastuksia kyseisestä sarjasta, joten jos et ole katsonut sitä, suosittelen lämpimästi katsomaan kaksi ensimmäistä kautta ja kolmannen kauden ensimmäisen jakson. Jos haluat kuitenkin tietää, miksi pidän tarinan lopettamista tärkeänä, voi skipata juonipaljastukset siirtymällä kohtaan, jossa on lihavoidulla tekstillä ilmoitettu spoilereiden loppuminen. 

Rahapaja kertoo joukosta rikollisia, jotka suunnittelevat vuosisadan ryöstöä. Porukkaa johtaa suunnitelman aivot, joka kutsuu itseään nimellä Professori. Jokainen ryhmän jäsen saa salanimen, jolla kutsua toisiaan, koska Professori on kieltänyt ryhmän sisäiset henkilökohtaiset suhteet. Porukkaan kuuluvat siis päähenkilö Tokio, jonka näkökulmasta Rahapajan tarinaa kerrotaan, Río, Nairobi, Berliini, Denver ja hänen isänsä Moskova, sekä keskenään läheiset Oslo ja Helsinki. Tokio on poliisilta karkumatkalla oleva rikollinen, Rio on porukan hakkeri, Nairobi osaa väärentää rahaa, ja Professori organisoi Espanjan kuninkaallisen rahapajan ryöstöä ulkoakäsin, kun taas kaupungin nimillä kutsutut hahmot pääsevät tositoimiin. Tästä alkaa monia päiviä kestävä ryöstö, jonka aikana tapahtuu aivan hulluja käänteitä, kun Professori esimerkiksi uskaltautuu lähestymään ryöstöä tutkivaa poliisia, ja aloittaa jopa parisuhteen tämän kanssa. Rahapajassakaan kaikki ei suju odotetusti, kun ryöstäjien väliset suhteet kiristävät milloin kenenkin pinnaa, ja panttivangitkin onnistuvat välillä pääsemään ihon alle (etenkin Arturito, vaikka hän onkin panttivanki, häntä kohtaan on erittäin vaikea tuntea sympatiaa). Joka kerta, kun katsoja kuitenkin luulee, että nyt peli on pelattu, seuraavassa jaksossa paljastuu, että kaikki oli osa Professorin erittäin tarkkaa suunnitelmaa. Professori on todellakin miettinyt kirjaimellisesti aivan kaikkea.

On varmaan selvää, miksi pidän tästä sarjasta. Toimintaa, draamaa, ja jännitystä riittää vaikka muille jakaa. Kuten sanoin spoilerivaroituksessani, en kuitenkaan suosittele katsomaan tätä sarjaa kolmannen kauden ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Miksi? Tämä sarjahan sisältää jo viisi kautta, hahmot ovat mieleenpainuvia ja pidettäviä, ja tarina on täynnä juuri sitä jotakin, mitä rakastan. Yleensä haluaisin tietenkin viettää suosikki fiktiohahmojeni parissa niin paljon aikaa kuin mahdollista, mutta Rahapaja on täydellinen esimerkki siitä, miksi tarina on osattava lopettaa oikeaan kohtaan.

Kuten sanoin, tarina kertoo Espanjan historian suurimmasta ryöstöstä, joka sisältää tunnelmaa ja mukaansatempaavan juonen. Ensimmäisessä kaudessa kerrotaan ryöstön taustat, ja se, miten Professori valmisteli kokoamansa rikollisporukan ryöstöön. Katsoja pääsee tutustumaan jokaiseen hahmoon syvällisesti, ja sarjassa on tutkittu loistavasti myös jokaisen hahmon motivaatioita ja syitä sille, miksi he haluavat nämä rahat. Hahmojen väliset kemiatkin toimivat aivan loistavasti, ja näemmekin, miten heidän suhteensa kehittyvät hiljalleen. Vaikka hahmojen taustat paljastuvat pikkuhiljaa koko ajan, pääsemme silti heti toiminnan ytimeen, eli ryöstöön. Taustat paljastuvat hiljalleen pala palalta, jolloin katsoja voi itse alkaa päätellä asioiden kulkua, vaikka tämä sarja on käsikirjoitettu niin nerokkaasti ja odottamattomasti, että katsojan on oikeasti mahdotonta arvata, mitä seuraava jakso tuo tullessaan.

Toisella kaudella ryöstön pitkittyessä ja rosvojoukkomme väsyessä, heidän välilleen alkaa syntyä kitkaa. Professori koittaa pitää kaiken kasassa ulkoakäsin, joka johtaa kuitenkin siihen, että ryöstöä tutkiva Raquel, Professorin uusi tyttöystävä, saakin tietää Professorin olevan osana ryöstöä. Luonnollisesti Raquel on murtunut tästä tiedosta, eikä hän todellakaan toimi siten, miten hänen odottaisi poliisina toimivan. Loppujen lopuksi toinen kausi kuitenkin loppuu siihen, että rosvojoukkomme onnistuu saamaan rahat ja ryöstön loppuun onnistuneesti. He ovat tietenkin kokeneet menetyksiä ja paljon draamaa ryöstön aikana, mutta ainakin he saivat onnellisen lopun.

Tähän loppuvat juonipaljastukset. 

Rahapajan tarinan koko idea on seurata tämän rosvoporukan suunnittelemaa historian suurinta ryöstöä. Tämä ryöstö kuitenkin saa päätöksensä jo toisella kaudella. Kolmas kausi alkaa sillä, että katsojille näytetään, mitä kaikkea rosvojoukkomme on tehnyt rahoillaan. He ovat kaikki saaneet onnellisen loppunsa, ja saamme myös tietää sen, miten osa panttivankina olleista ovat päässeet jatkamaan elämäänsä. Kuten sanoin, tarinalla on alku, keskikohta, ja loppu. Rahapaja olisi ollut täydellinen sarja, jos se olisi jätetty rauhaan toisen kauden päätyttyä, ja jos kolmannen kauden ensimmäinen jakso olisi ollut toisen kauden viimeinen. Kaikki tarinan osat ovat toisella kaudella saaneet hienot päätökset, hahmot ovat saaneet jotakuinkin onnelliset loppunsa, katsoja on tyytyväinen. Mihin tarina edes voisi mennä onnellisesta lopusta? Mitä järkeä on enää jatkaa tarinaa, kun ryöstö, joka on koko tarinan keskiössä, on saatu päätökseen?

Netflix näki, kuinka paljon suosiota Rahapaja sai, ja rahanhimon sokaisemina, he päättivät jatkaa Rahapajaa. Kolmannen kauden keskiössä oleva konflikti on todella pakotettu, typerä, ja suoraan sanottuna isku vasten kasvoja. Ensimmäinen jakso antaa katsojille sen täydellisen lopun, jonka katsoja luonnollisesti toivoikin näiden hahmojen saavan, mutta ottaa sen samantien pois. Käsikirjoittajat ensin antavat lapselle maailman maukkaimman tikkarin, ja kun lapsi on siitä hetken aikaa saanut nauttia, he riistävät tikkarin lapsen käsistä ja antavat tilalle kasan parsakaalia. 

Kyseinen sarja on kuitenkin aivan täydellinen esimerkki tarinan lopettamisen tärkeydestä. Tarinassa on aina alku, keskikohta, ja loppu. Rahapajassakin on täydellinen loppu, joka otetaan katsojilta pois vain sen takia, että tekijät halusivat lisää rahaa. Rahapajan tekijöiden toinen sarja Sky Rojo on todiste siitä, että tekijät olisivat voineet antaa Rahapajan loppua toiseen kauteen, koska Sky Rojon molemmat kaudet saivat myös suosiota, ja olivat yhtä loistavia kuin Rahapajakin. Sky Rojo kuitenkin päättyi toiseen kauteen, jossa oli onnellinen ja hiukan avoin loppu, joka jättää katsojan todella tyytyväiseksi. Toivotaan siis, etteivät Rahapajan tekijät tee samaa virhettä Sky Rojon kanssa tekemällä sen tarinalle lisää kausia. Kuten lause päättyy pisteeseen, tarina päättyy siihen, että kaikki hahmot ovat saaneet sellaisen lopun, joka käy tarinan kulussa järkeen. Rahapaja tarina onnistui rakentamaan mahtavan alun, keskikohdan, sekä lopun, mutta koska tarina menestyikin, Netflix halusi jatkoa, jolloin tarina ei saanut loppua. 

Jos siis haluat kirjoittaa hyvän tarinan, anna sille lopetus. Vaikka rakastankin kaikenlaisia fiktiomaailmoja, hahmoja, sekä tarinoita, kaikki maailmat, hahmot, sekä tarinat ansaitsevat jonkinlaisen lopun. Kun yksi asia loppuu, jokin uusi voi alkaa. Ja kun tarina saa lopun, sen maailmaan on hauska palata uudestaan jonkin ajan päästä, ja kokea sama seikkailu uudestaan. Lopussa pääsemme aina näkemään, mitkä asiat ovat tarinan aikana muuttuneet, kuinka pitkälle hahmot ovat kehittyneet, ja mitä tarinan maailmalle on tapahtunut. 

Olen lukenut, katsonut ja pelannut monia tarinoita, joiden maailmoihin rakastuin todella. Niiden loput ovat aina olleet katkeransuloisia, koska minun on täytynyt sanoa hyvästit maailmalle. Juuri siksi loppu on jokaiselle tarinalle tärkeä. Kun tiedän tarinan loppuvan, osaan arvostaa sitä lyhyttä aikaa, jonka pääsen viettämään sen maailmassa, vielä enemmän.

Mitä mieltä itse olet Rahapajasta? Oletko katsonut/lukenut/pelannut jotakin, jonka loppu jätti sinuun suuren vaikutuksen?

Billie Eilishin tarina kuvina on luettava sydämellä

Billie Eilish on aikakautemme yksi puhuttelevimmista laulajista. Hän nousi suosioon jo 15 vuotiaana, ja nyt 20 vuotias Billie on saavuttanut elämässään jo erittäin paljon. Rakastuin hänen musiikkiinsa jo lukioaikoina, kun hän julkaisi biisin Bellyache. Tämän monilahjakkaan laulajan musiikissa minua on erityisesti puhutellut moni sanoitus. Todella iso osa hänen kappaleistaan ovat täysiä bangereita, joita en koskaan kyllästy kuuntelemaan, koska myös instrumentaalinen puoli tässä musiikissa on erittäin koukuttavaa. Sanoituksissaan Billie puhuu usein avoimesti ongelmista, joita hän on itse joutunut kokemaan ja näkemään. Yksi syy sille, miksi rakastankin hänen musiikkiaan niin paljon on se, että voin samaistua moniin hänen sanoituksiinsa, ja lisäksi niistä löytyy paljon erittäin kauniita kielikuvia ja metaforia. Siksi myös Billien omaelämänkerrallinen kuvakirja oli minulle pienoinen pettymys.

Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Billieltä julkaistaisiin omaelämäkerrallinen kirja. Lukutoukkana en malttanut odottaa, että pääsisin käsiksi tähän kirjaan. Sain kirjan isältäni joululahjaksi, ja pääsin viimein lukemaan sen. Tai no, ei tässä kirjassa ollut paljoa luettavaa. Tämä kirja on enemmänkin valokuva-albumi kuin kirja. Pisin tekstinpätkä löytyy aivan kirjan alusta, sen esipuheesta. On pakko myöntää, että esipuheessa Billie perustelee kirjan ulkomuodon ja tekstin vähäisyyden hyvin: "En halua tämän kirjan tuntuvan ikävystyttävältä, haluan sen tuntuvan valokuvakirjalta, jollainen sinulla voisi olla itsestäsi. En halua vääntää kaikkea rautalangasta. Haluan tarjota ison kasan kuvia, jotka puhuvat puolestaan." Billie lopettaa esipuheensa sanomalla, että haluaa lukijan vain omin silmin näkevän hänet ja hänen elämänsä. 

Esipuheen jälkeen kirja on lähes kokonaan pelkästään kuvia. Joillakin aukeamilla kuvien välissä on muutaman rivin verran tekstiä, mikä ei kerro kuvista kovinkaan paljon. Billien peloton ja energinen persoona paistaa kuvista läpi jo vauvakuvissa, ja hän on aina ollut musiikin ja taiteen ympäröimä. Perhe ja ystävät ovat hänelle erittäin tärkeä asia, ja se välittyy kuvista vahvasti. Se vähä, mitä kirjassa on tekstiä, kertoo paljon Billien läheisistä. Erityisesti kirjassa on läsnä Finneas, Billien isoveli. Billie myös paljastaa urheilullisen puolensa tässä albumissa, joka oli minulle uutta. Hän on harrastanut pikkulapsesta asti ilmavoimistelua. Elämänkerrasta löytyy paljon tällaisia hauskoja pikkufaktoja tästä idolisoimastani laulajasta, joiden ansiosta tuntuu, että olen kuitenkin päässyt tutustumaan yhteen idoleistani hiukan lähemmin. 

Tässä kirjassa on paljon hyvää, mutta silti olin hiukan pettynyt tähän. Minusta oli todella luova idea tehdä omaelämänkerta tällaisessa muodossa. Koska Billie on tosiaan vasta parikymppinen, hänellä ei vielä ole kovin paljoa elämää takana, vaikka hän onkin kokenut paljon. Kuten sanotaan, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta tässä kirjassa on osioita, joissa Billie alkaa kertomaan tekstissä jotakin mielenkiintoista asiaa, mutta nämä mielenkiintoiset asiat jäävät pintaraapaisuksi. Esimerkiksi sivulla 149 Billie kommentoi kuvia: "Tällä kiertueella olin luultavasti henkisesti huonommassa jamassa kuin koskaan. Se oli myös todella hankala kiertue. Aina kun näen kuvia tuolta ajalta, rintaani puristaa muistaessani, miltä silloin tuntui. Kuulostaa ylitunteelliselta, lol, mutta se on totta. Keikat olivat silti uskomattomia, ja fanit piristivät minua joka ilta." Hän on ollut aiemmin avoin mielenterveysongelmistaan, joten minusta olisi ollut mielenkiintoista, jos hän olisi voinut syventää kyseistä kommenttia kertomalla hiukan enemmän. Tietenkin ymmärrän, ja kunnioitan Billien yksityisyyttä, ja jokainen ansaitsee itse valita sen, mitä itsestään maailmalle jakaa. Kirjassa oli kuitenkin monia samantyylisiä kohtia, joissa kuvatekstit aloittavat jonkin mielenkiintoisen asian, joka jää kuitenkin vain muutamaan lauseeseen. Moni kommenteista toi lukemisen aikana mieleeni 2010-luvun Facebook sääli postaukset, joissa joku itki ikävää oloa, mutta kun häneltä kysyttiin kommenteissa kertomaan lisää, postaaja ei suostunut kertomaan enempää.

Tiedän Billien olevan erittäin lahjakas kirjoittamaan, vaikkakin hänen kirjoituksensa ovat suureksi osaksi laulun sanoja. Kirjan kirjoittaminen, ja vieläpä omaelämäkerran laatiminen on aivan erilaista kirjoittamista kuin laulujen kirjoittaminen. Nostan todellakin hattua tälle nuorelle artistille, koska idea luoda omaelämänkerta kuvamuodossa oli erittäin luova. En ole nähnyt yhtä ainutta toista elämänkertaa, joka olisi koostettu kuin valokuva-albumi, vaikka olenkin lukenut monia luovalla tavalla tehtyjä elämänkertoja. 

Suurin kritiikkini tätä kirjaa kohtaan on se, että paljon mielenkiintoista asiaa jää sanomatta sellaiselta ihmiseltä, jonka kyky luoda taidetta sanoilla on maailmanluokkaa. Toisaalta, kun luin esipuheen uudestaan, se on varmasti koko kirjan idea. Billie ei halunnut sanoa liikaa puhumalla asioista, vaan hän halusi näyttää tarinansa kuvillaan. Pettymykseni ei johdu siitä, että tämä kirja olisi huono, vaan koska minulla oli erilaiset odotukset sitä kohtaan. Luettuani tämän uudelleen ja katseltuani kuvat läpi jälleen tätä postausta varten, aloin tykästyä kirjaan ja arvostaa sitä enemmän. Kuvat Billien eri elämänvaiheista, kiertueista, konserteista ja muusta elämästä kyllä kertovat aivan omaa tarinaansa tästä nuoresta artistista. 

Tämä on minusta sellainen kirja, jota ei pidä lukea silmillä, vaan sydämellä. Vaikka olisin mielelläni lukenut monista tekstissä vihjatuista aiheista enemmänkin, ymmärrän, että Billie tahtoo kuitenkin pitää jonkinlaisen yksityisyydenkin. Kaikki kuvat ovat todella hienoja ja laadukkaita. Ne kertovat yhdestä lempilaulajistani erittäin paljon, ja antaa lukijalle hyvän kuvan hänen persoonastaan ja elämästään, vaikka osa asioista jääkin vain pintaraapaisuksi. Billien kasvutarina, hänen tyylinsä kehittyminen sellaiseksi kuin se on nykyään, ja erilaiset vaiheet, sekä esimerkiksi hänen kiusallinen ihastuksensa Justin Bieberiin kerrotaan kuvien kautta häpeilemättä. 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti Billie faneille, sekä niille, jotka pitävät omaelämänkerroista. Billie on monessa asiassa esimerkiksi musiikin puolella luonut paljon uutta ja hänen levynsä ovat todella uniikkeja. Myös tämä elämänkerta on todella uniikki kokemus. Aluksi en pitänyt siitä, koska se ei ollut yhtään muiden lukemieni elämänkertojen tyylinen. Toisella lukukerralla tykästyessäni siihen tajusin kuitenkin, ettei muutos ja uusien asioiden kokeileminen taiteessa ole todellakaan paha asia. 

Mitä mieltä itse olet Billie Eilishin omaelämänkerrasta? Olisitko itse toivonut siihen enemmän tekstiä, vai oliko se täydellinen juuri sellaisena kuin se oli?

Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Jouluspesiaali #2 - Taikatalvi

Tove Janssonin rakastettu Muumi-sarja sopii täydellisesti Itsenäisyyspäivän postauksen aiheeksi. Muumit ovat Janssonin rakastettuja hahmoja, jotka ovat seikkailleet lähestulkoon kaikissa eri medioissa: kirjoissa, sarjakuvissa, elokuvissa, tv-sarjoissa, sekä peleissä. Monet jopa tunnistavat Suomen juuri näistä rakastetuista Muumi hahmoista. Jos siis haluat viettää Itsenäisyyspäivän hyvän kirjan äärellä, tässä on suositukseni!

Löysin Janssonin Taikatalvi Muumikirjan BookBeatista. Se oli mielestäni tunnelmaltaan täydellistä kuunneltavaa, koska maa on jo lumen peitossa, joulu lähestyy, ja olen muutenkin kaivannut hyvänmielen luettavaa jo jonkin aikaa. Se kertoo tarinan siitä, kuinka Muumipeikko heräsi kesken talviuniensa, eikä saanut enää unen päästä kiinni. Hän päätti siis lähteä tutkimaan talvista Muumimaata, josta hän löytää jos jonkinlaista tehtävää ja nähtävää. Myös Pikku Myy on herännyt kaunishäntäisen oravan takia Muumipeikon seuraksi, ja yhdessä he ihmettelevät talven ihmeellistä aikaa. Muumipeikko tutustuu myös Tuutikkiin, joka viettää paljon aikaa Muumien uimahuoneella. Siellä he käyvät monenlaisia keskusteluja talven aikana, ja Tuutikki opettaa Muumipeikolle paljon erilaisia asioita talvesta. Uimahuoneella asuu myös näkymättömiä päästäisiä, joista Muumipeikko kiinnostuu, mutta on ensimmäisenä iltana liian väsynyt tutustuakseen niihin paremmin. 

Talven edetessä ja Muumipeikon oppiessa yhä lisää talvesta, hän kohtaa lisää uusia tuttavuuksia. Hän löytää jopa yhden esi-isistään, ja hänen on vaikea uskoa olevansa sukua tälle. Muumitalossakin on mysteerisiä otuksia, joita Muumipeikko ei aiemmin ole kohdannut, mutta kohtelee niitä kuitenkin kunnioittavasti. Tuutikin ja Pikku Myyn kanssa hän pääsee myös näkemään Jääkuningattaren, joka jäädyttää Myyn herättäneen kaunishäntäisen oravan. Muumipeikko suree tätä, ja järjestää tälle kauniit hautajaiset. 

Pian Muumitaloon alkaa saapua vieraita: Vilijonkka, Hemuli, ötökkä Salome, ja Surku-koira. Nämä kaikki ovat todella persoonallisia, mutta Hemulista Muumipeikko ei tunnu pitävän. Hän ja Tuutikki koettavat keksiä tavan, jolla hänet saataisiin lähtemään. Tuutikki ehdottaa, että Muumipeikko narraisi Hemulia, mutta Muumipeikon omatunto saa hänet lopulta kertomaan Hemulille totuuden. Hemuli itse saa sellaisen kuvan, että Muumipeikko välittää hänestä, ja tuntee syvää ystävyyttä tätä kohtaan. 

Lopuksi kevään nostaessa pikkuhiljaa päätään, Muumipeikko vilustuu. Hänen aivastuksensa herättää Muumimamman, joka haluaa huolehtia lapsestaan. Muumipeikko on iloinen, ja haluaa kertoa Mammalle kaikesta, mitä on talven aikana kokenut. 

Vaikka tämä tarina kertoo talvesta, se on todella lämminhenkinen, kuten kaikki muutkin Muumi tarinat. Jansson on todella lahjakas kirjailija. Hän onnistuu kuvailemaan talvea sellaisella tavalla, että se tuntuu taianomaiselta jopa sellaiselle, joka talven on itse nähnyt ja kokenut jo monia kertoja. Muumipeikko itse kokee talven aivan ensimmäistä kertaa. Tarinan kerronta on todella lämminhenkistä ja taianomaista. En ole aiemmin lukenut tätä kirjaa, mutta näin pienenä lapsena Muumit tv-sarjan Taikatalvi jakson, joka keskittyi pelkästään Jäärouvan tapaamiseen. Jakso erosi kirjasta esimerkiksi siten, että oravan sijaan jäätyikin Pikku Myy. Lisäksi kirjassa oli enemmän seikkailuja kuin kyseisessä jaksossa. Opin paljon lisää Muumien maailman talvesta tämän kirjan avulla. En ole nähnyt 2017 julkaistua Muumien Taikatalvi elokuvaa, joten en kommentoi sitä, tai sen uskollisuutta kirjalle tässä postauksessa. Muumi tarinat onnistuvat aina iskemään syvälle sydämeen. Ne ovat tunnelmallisia ja lämminhenkisiä, ja niitä katsoessa tai lukiessa tulee aina hyvä mieli. Ne myös sisältävät syvällisiä filosofisia pohdintoja elämän vaikeista kysymyksistä, mutta ne on esitetty sellaisella tavalla, että myös lapset voivat käsitellä ja pohtia niitä.

Tarinan hahmot ovat todella persoonallisia ja mieleenpainuvia. Tarinan päähenkilönä toimiva Muumipeikko on lapsenomainen ja hänen innostuksensa oppia talvesta on todella riemastuttavaa, ja saa lukijan hymyilemään. Pikku Myy tuo kirjaan spontaaniudellaan ja kepposillaan lisää hauskaa, ja mieleenpainuvia näkökulmia. Joissakin kohdissa hän osaa olla jopa hiukan ajattelematon. Tuutikki taas on selkeästi tämän tarinan viisas opettaja hahmo. Hän auttaa Muumipeikkoa ymmärtämään talvea, sen otuksia, ja opettaa hänelle talven lisäksi mös ihmissuhteista. Vaikka osa hänen neuvoistaan, kuten neuvo narrata Hemulia, ovatkin kseenalaisia, loppujen lopuksi nekin kääntyvät parhain päin. Tuutikin neuvo narrata Hemulia kääntyikin täysin päälaelleen, kun Hemuli alkoikin tuntea syvää ystväyyttä Muumipeikkoa kohtaan. Myös Muumitalon vieraat ovat todella mieleenpainuvia. Esimerkiksi ötökkä Salome, joka on todella arka, pitää Hemulista kovasti, ja haluaisi varoittaa tätä Muumipeikon aikeista narrata häntä. Raukkaparka ei myöskään uskalla ilmaista ihailuaan Hemulia kohtaan, mutta se, että Muumipeikko narrasi Hemulia, sai Hemulinkin huomaamaan, että hän oli ollut epäystävällinen tätä kohtaan. Hemuli oli selkeästi hahmo, jolla oli hankaluuksia tulkita sosiaalisia vihjeitä, mutta lopussa tämäkin kääntyi onneksi parhain päin. Rakastan Janssonin tyyliä kirjoittaa hahmoja, koska kaikki hahmot saavat yhtä ymmärtäväisen ja sydämellisen kohtelun. Kaikkien hahmojen tarinat kääntyvät aina jollakin tavalla parhain päin. 

Suosittelen tätä kirjaa aivan kaikille. Sen lämminhenkisyys ja tapa kertoa talvesta ovat niin taianomaisia ja nostalgisia, että siitä on vaikea olla pitämättä. Muumien sydämellisyys ei voi muuta kuin nostattaa hymyn huulille. Piditkö itse tästä kirjasta? Vai piditkö enemmän tähän kirjaan perustuvasta Muumi tv-sarjan jaksosta, tai elokuvasta? Miten itse vietät itsenäisyyspäiväsi?

Hvää itsenäisyyspäivää!

Jouluspesiaali #1 - Paluu pulpettiin

 Joulukuu on viimein täällä! Joulun kunniaksi tämän kuun ajan kirjoittelenkin jouluaiheisia postauksia. Tässä kuussa saa odottaa useampaa kuin yhtä postausta viikossa, koska haluan jakaa suosikki joulutarinoitani kanssanne! 

Ensimmäinen joulutarina, jonka haluan jakaa kanssanne tänä vuonna on Paluu pulpettiin-sarjan (alkuperäiseltä nimeltään Community) kolmannen kauden jakso 10. Jakso on nimeltään Alueelliset erot joulumusiikissa (alkuperäiseltä nimeltään Regional Holiday Music). Tämä on Paluu pulpettiin jouluspesiaali jaksoista suosikkini, koska se on musikaalijakso. En usko, että rakkauteni musikaaleihin tulee kenellekään yllätyksenä. Ja musikaali parodiat ovat vielä parempi yhdistelmä. 

Paluu pulpettiin-sarjan koko idea onkin siinä, että se parodioi tv-sarjoja ja elokuvia, sekä niistä tuttuja kliseitä. Tämä satiirinen joulujakso parodioi televisiosta tuttua Glee musikaalia ja yhdistää parodiaan sekaan myös kritiikkiä kaikista kliseisimpiä joulumusikaali trooppeja kohtaan. Tämän jakson tarina alkaa siitä, kun Jeff onnistuu lopettamaan Greendalen community collegen Glee kerhon sillä verukkeella, että he ovat esittäneet tekijänoikeuslain suojaamia lauluja julkisilla paikoilla. Yksi jäsenistä, Cory Radison, kuitenkin jää Greendaleen vielä hetkeksi siivotakseen Glee kerhon jouluesityksen koristeet pois koululta. Abed päätyy juttelemaan hetkeksi hänen kanssaan, jolloin Cory onnistuu käännyttämään Abedin mukaan tavoittelemaan pääsyä aluekisoihin (regionals), mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Tämän musiikki esityksen jälkeen pääporukasta aletaan yksi kerrallaan käännyttää Glee kerhoa vihaavat päähenkilöt mukaan aluekisoihin musiikin voimalla. Abed käännyttää Troyn mukaan räpin keinoin, sitten Troy ja Abed yhdessä käännyttävät Piercen mukaan vetoamalla hänen boomerin ylpeyteensä yhdellä jakson hauskimmista lauluista:

Kun myös Pierce on saatu käännytettyä mukaan tähtäämään aluekisoihin, jäljellä ovat enää Annie, Shirley, Britta ja Jeff. Cory, Troy, ja Abed piirittävät Annien ja saavat käännytettyä hänet, kun taas Pierce kokoaa kasaan lapsikuoron, jotka saavat käännytettyä kristillisen Shirleyn mukaan Glee porukkaan.

Glee porukkaan mukaan käännytetty Annie onnistuu käännyttämään myös Jeffin mukaan koko jakson hulvattomimmalla laululla:

Lopuksi myös Britta saadaan käännytettyä, jolloin he kaikki päätyvät esiintymään Coryn joulumusikaalissa. Abed saa kuitenkin Coryn oikeat suunnitelmat selville. Hän tajuaa, että Coryn suunnitelmat on pysäytettävä, joten hän pyytää Brittaa, joka on alunperin pyydetty esiintymään musikaalissa pelkkänä puuna laulutaitojensa (tai niiden puutteen) vuoksi, improvisoimaan musikaaliin Abedin oman osuuden. Tämä onnistuu suututtamaan Coryn, jolloin kaikki saavat tietää hänen suunnitelmansa, ja pääpoppoomme pääsee palaamaan status quohonsa, eli kaikki palautuu normaaliksi.

 Rakastan tätä koko sarjaa todella paljon, ja tämä on minusta Paluu pulpettiin jouluspesiaaleista hauskin. Jakson nerokkuus piilee mielestäni juuri sen lauluissa. Vaikka tämä jakso toimii paremmin osana sen kauden kokonaista tarinaa, se toimii myös itsenäisenä tuotoksena. Nämä laulut tuovat esiin jokaisen hahmon persoonallisuuden siten, että ne kertovat katsojalle kyseisen hahmon sisimmät toiveet ja motivaation. Jokainen pääporukan jäsen on todella muistettava ja persoonallinen yksilö, mikä tulee juuri musiikkiesityksissä esiin hienosti. Lisäksi käsikirjoittajat ovat todellakin onnistuneet luomaan huumoria näillä lauluilla. Paluu pulpettiin sarjan huumori uppoaa minuun kuin kivenmurikka meriveteen, enkä kykene katsomaan yhtäkään jaksoa hymyilemättä. 

Suosikkikappaleeni tästä jaksosta on Annien Teach me how to understand Christmas. Tämän kyseisen laulun satiiri naisten ylimalkaisesta seksualisoinnista joulun teemojen lomassa on yksinkertaisesti nerokasta. Pääporukan fiksuin tyttö, koko koulun priimus, saa tässä laulussa käännytettyä psykologisesti älykkään ja manipuloivan Jeffin alentamalla itseään ja esittämällä tyhmää. Tämä kontrasti, joka ruudulla on läsnä tämän laulun ajan, on niin absurdi, ettei voi muuta kuin nauraa. Komedia on loistava tapa kyseenalaistaa normaalina pitämiämme asioita, ja mielestäni Teach me how to understand Christmas saa katsojan todellakin kyseenalaistamaan niitä kliseitä, joita se parodioi.

Suosittelen tätä koko sarjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät tv-sarja ja elokuvaparodioista. Jokainen jakso tuntuu olevan eri genreä, juuri tämän sen takia, että siinä parodioidaan niin monia eri asioita. Siitä löytyy siis aivan jokaiseen makuun jotakin! Myös muut joulujaksot tässä sarjassa ovat erittäin hauskoja ja niitä katsellessa pääsee itse kukin joulumielelle. Mitä mieltä itse olet tästä jaksosta? Mikä on sinun suosikki Paluu pulpettiin joulujaksosi? Mikä oli lempilaulusi tästä jaksosta?

Kiitos lukemisesta!