Yksityisyys niinku... eiku Rakkaus niinku

 Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku (2016) on yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, jonka olen lukenut. Sen koko konsepti on todella uniikki, enkä ole aiemmin kokenut tällaista kirjaa. Sen kansi herättää heti huomion, mutta nimi ei aluksi ainakaan napannut minua. Romanttiset tarinat kiehtovat minua todella harvoin, joten jos tämä ei olisi ollut kurssini lukulistalla, olisin skipannut tämän. Olen todella iloinen, etten jättänyt tätä helmeä välistä!

Tämä kirja kertoo toimittajan työnsä menettäneestä Joonasta, joka muuttaa taloudellisesta pakosta takaisin isänsä luokse asumaan. Kustantamo ehdottaa hänelle tilaisuutta julkaista kirja, ja Joona tarttuu tähän tilaisuuteen. Hän keksii alkaa äänittämään jokaista keskusteluaan kännykällään ja kirjoittamaan nämä käymänsä keskustelut kirjan muotoon. Kirjaan hän on sisällyttänyt myös nettikeskustelujaan nimimerkki Sadgirlin kanssa. Joonan elämä alkaa pyöriä tämän projektin ympärillä, kun deadline lähestyy. 

Yllätys yllätys, koko kirja rakentuu pelkästään hahmojen välisestä dialogista. Sen hahmot ovat uskottavia ja aitoja, ja dialogi tuntuu niin todenmukaiselta, etten oikeasti osaa sanoa, onko Ekholm oikeasti äänittänyt ja kirjoittanut ylös omia keskustelujaan, vai tuleeko tarina kokonaan hänen mielikuvituksestaan. Teksti käsittelee paljon Joonan isäsuhdetta, halua tulla hyväksytyksi, nykyajan suvaitsevaisuutta ja mielipiteitä, sekä suhteita. Keskeisimmäksi teemaksi kirjassa nousee kuitenkin yksityisyys. Monissa kohdissa minulle tuli tunne, ettei minun kuuluisi lukea tiettyjä kohtia. Monet sivuhahmot tuovat esille Joonan kirjan idean ongelmallisuuden. Joona kyllä ilmoittaa sivuhahmoille aina äänittävänsä tilanteet, mutta hahmoilla ei ole mitään sanavaltaa kieltäytyä tulemasta äänitetyksi. Siinä myös kyseenalaistetaan nerokkaasti se, miten aitoja hahmot voivat olla näissä tilanteissa, kun he tietävät tulevansa äänitetyiksi. Joonan isä esimerkiksi toteaa muutaman kerran, että Joona puhuu poliittisesti korrektimmin, korjailee omia sanomisiaan, ja tuomitsee muiden vähänkin kiistanalaisemmat mielipiteet paljon herkemmin, kun hän on alkanut äänittää. Sadgirl taas toteaa suoraan, ettei halua olla ollenkaan osana Joonan kirjaa. Hän ei halua levitellä hänen ja Joonan välisiä keskusteluja, koska keskusteluissa on paljon henkilökohtaisia asioita. Etenkin heidän kahden keskustelua lukiessa, minulle tuli melkein syyllinen olo. Joona tietenkin oli julkaissut nämä viestit, koska ne olivat kirjassa nenäni edessä, mutta pitäisikö minun jättää se lukematta, koska viestien sisällöt eivät periaatteessa kuulu minulle?

Pidin tässä kirjassa myös siitä, kuinka välillä sain nauraa kyynelet silmissä, kun taas toiset kohdat saivat minut itkemään. Minusta parhaat tarinat ovatkin juuri niitä, jotka saavat koko tunneskaalan mukaan sitä lukiessa, kuten tämä kyseinen tarina. Lisäksi minusta oli todella mielenkiintoista lukea näiden hahmojen välisiä keskusteluja, joissa pohdittiin nykyajan ongelmia. Moni asia, jotka olivat ennen vanhaan normaaleja asioita, mutta nykyään on tajuttu niiden ongelmallisuus ja vääryys, tulevat myös pohdinnan aiheiksi Joonan ja hänen isänsä välillä. Joona pohtii omaa mieheyttään todella paljon, ja hänen inhonsa isänsä mielipiteitä kohtaan näkyy myös siinä, ettei hän tajua olevansa oikeastaan aika samankaltainen tämän kanssa. Tämä näkyy mielestäni Joonassa myös itseinhona. Sukupolvien väliset erot eivät välttämättä ole niin suuret kuin toivoisimme. 

Vaikka tämä teos on ironinen, se saa lukijan aidosti pohtimaan samoja asioita, joita hahmotkin pohtivat. Hahmot ovat monikerroksisia. He ovat kaikki joillain tavoin tekopyhiä, mikä on normaalia. Lukijan on kuitenkin helppo tuntea myös empatiaa hahmoja kohtaan, koska he ovat kuitenkin vain ihmisiä, kuten me kaikki. 

Kaiken kaikkiaan tämä kirja on todellakin lukemisen arvoinen. Jäin tarinaan koukkuun enemmän ja enemmän mitä pidemmälle luin. Rakkaus niinku on nykyajan kirjallisuuden helmi. Se on todella uniikki niin koko konseptiltaan, kuin myös sen tyylistä esittää kertomus. Kerrontaa ei ollut yhtään, vaan siinä keskityttiin pääosin dialogiin. Paikan - ja taustankuvaukset tapahtuivat todella lyhyesti dialogin välissä. Myös Joonan ja Sadgirlin välinen keskustelu on esitetty todella nykyaikaisella tavalla. Kaikki heidän keskustelunsa tapahtuu netissä, joten sivuilla on käytetty tilaa hienosti esittämään chatti viestittelyjä. Ekholm on käyttänyt hyväkseen myös kirjan visuaalista puolta siinä, että Sadgirl ja Joona käyttävät emojeita. Sadgirl käyttää myös vektorikuvituksia, eli luo kuvia käyttäen näppäimistöä, kirjaimia, välimerkkejä, ja numeroita. Siksi minun on pakko kehua erityisesti tämän tarinan kirja versiota. Vaikka rakastankin äänikirjoja, tästä kirjasta jäisi jokin todella oleellinen osa kokematta, jos sen kuuntelisi äänikirjana. Suosittelen lämpimästi tämän kirjan kohdalla lainaamaan sen kirjastosta vanhanaikaiseen tyyliin fyysisenä kopiona, tai nykyaikaisemmin lukemaan sen e-kirjana. 

Tällöin tästä kirjasta saa eniten irti. 

Ekholmin Rakkaus niinku on yksi suosikkikirjoistani, jotka olen tänävuonna lukenut. Se erottuu muista kirjoista todella vahvasti, ja pidän siitä tavasta, millä se kyseenalaistaa yksityisyyttä nykyaikana. Tämä todella uniikki lukukokemus sai minut tuntemaan kaikkia tunteita; vihaisuutta, iloa, surua, myötätuntoa, ja häpeää. Minusta myös kirjan koko konsepti oli todella mielenkiintoinen, omaperäinen, ja kuvastaa nykyaikaa todella hienosti. Tätä kirjaa ei kannata missata! Se löytyy BookBeatista e-kirjana.

Oletko itse lukenut tämän kirjan? Mitä mieltä olit siitä? Oletko aiemmin lukenut jotain tämän kaltaista? (Jos olet lukenut jotain samankaltaista, jätä se kommenttiin suositukseksi, koska haluaisin todellakin löytää lisää tämän kaltaisia kirjoja!)

Inside job, Alex Hirsch jälleen vauhdissa uuden sarjan parissa

 Suurena Gravity Fallsin fanina olen luonnollisesti myös Alex Hirschin suuri fani. Kun Gravity falls päättyi, minä ja moni muu fani jäi innolla odottamaan Hirschin seuraavia projekteja. Netflixissä julkaistiin hiljattain Inside job-niminen aikuisille suunnattu animaatio, jota Alex Hirsch on ollut mukana tuottamassa. Olin enemmän kuin riemuissani kuullessani, että Hirsch on nyt tuottamassa aikuisille suunnattua animaatiota, koska aikuisten animaatiossa hänen luovuutensa pääsee paljon vapaammin oikeuksiinsa. Inside job on kuitenkin Shion Takeuchin luomus. Takeuchi on itsekin ollut mukana työstämässä Gravity fallsia kirjoitustiimissä. Hän on ollut myös Regular shown kirjoitustiimissä, sekä Disney Pixarin Mielensopukoissa elokuvan animaatiotiimissä, joten minulla oli todellakin korkeat odotukset Inside job sarjalle. En todellakaan pettynyt!

Inside job kertoo Cognito Incissä työskentelevästä Reagan Ridleystä, joka odottaa innolla ylennystä yrityksen pomoksi. Cognito Inc on salainen järjestö, joka hallitsee maailmaa. Kaikki salaliittoteoriat liskoihmisistä alieeneihin ja klooneihin ovat totta, ja Cognito Inc piilottelee totuutta. Reaganin saadessa toivomansa ylennyksen, se kuitenkin sisältää hänestä ikäviä ehtoja. Hän pääsee johtamaan Cognito Inciä Brett Hand nimisen uuden työntekijän kanssa. Brettin sosiaaliset taidot ovat huippuluokkaa, kun taas Reaganilla olisi niissä paljon parantamisen varaa. Heidän kollegansa ovat todella persoonallinen porukka: juoruamista rakastava Gigi Luigi on vastuussa Cognito Incin PR:stä, Glenn Dolphman on sotaa rakastava delfiininkehon omaava mies, Dr. Andre Lee on ryhmän biokemisti, joka testailee huumausaineita todella vapaalla kädellä, sekä Magic Myc, joka on yhdysmielen omaava sienimäinen alieeni. Pakkaa sekoittamassa on myös Reaganin isä Rand Ridley, joka on Cognito Incin ex-työntekijä, sekä paikan nykyinen pomo J.R., joka osaa poliitikon tavoin puhua itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.  

Tämä sarja on todella mielenkiintoinen, ja vetää katsojan mukaan heti ensimmäisessä jaksossa. Inside jobin maailma on hauska ja hienosti rakennettu. Tarinan idea on se, että kaikki hulluimmatkin salaliittoteoriat ovat totta. Maailmanrakennus ei tapahdu pelkästään selkeästi tarinan sisällä, vaan myös taustalla. Kun päähenkilöt esimerkiksi kävelevät Cognito Incissä paikasta toiseen, taustalla näkyy aina jotain mielenkiintoista, joka syventää Inside jobin mysteerejä, sekä lorea. Tämä on yksi aspekteista, joista nautin eniten tätä katsellessani, koska taustalle piilotetut yksityiskohdat antavat animaatioteoreetikoille syitä tehdä teorioita siitä, miten tarina voisi jatkua. 

Pidin Inside jobissa myös siitä, että se on todellakin täynnä yllätyksiä. Kaikki salaliittoteoriat, joita siinä käytettiin olivat minulle ennestään tuttuja, mutta Inside job lisäsi niistä jokaiseen oman persoonallisen twistinsä. Nämä persoonalliset twistit saivat aikaan paljon huumoria, sekä absurdeja tilanteita. Tässä tarinassa on niin paljon kaikenlaista odottamatonta, että sitä katsellessa ei voi tylsistyä. Lisäksi moni jakso sisältää parodioita, jotka liittyvät eri elokuviin ja populaari kulttuuriin. Huumori on Inside jobin keskiössä, ja sen vitsit toimivat todella loistavasti. Jaksot yhdistävät tunnettuja salaliittoteorioita ja populaari kulttuuri referenssejä ja parodioita nerokkaasti.

Jokainen hahmo on persoonallinen, ja heidän puuhiaan on todella hauska seurata sivusta. Hahmojen välinen kemia ja dialogit ovat riemastuttavan hauskoja, ja Inside job sisältää paljon samaistuttavia kohtauksia. Kaiken huumorin sekaan mahtuu kuitenkin myös sympaattisia hetkiä, jotka saavat katsojan tuntemaan myötuntoa hahmoja kohtaan. Katsoja pääsee yhdessä jaksossa jopa kirjaimellisesti Reaganin pään sisälle, joten voisin sanoa, että tämän sarjan hahmoihin pääsee todellakin tutustumaan perusteellisesti. 

Inside job loppuu nerokkaaseen cliffhangeriin, joka jättää katsojan janoamaan toista kautta. Odotan sitä innolla! Onneksemme Netflix on jo valmiiksi tilannut 20 jaksoa, joten voimme odottaa toista kymmenen jakson kautta kuulemma jo ensivuodeksi. Isona aikuisille suunnatun animaation fanina, olen pitkään odottanut sarjaa, joka viihdyttäisi minua yhtä paljon kuin esimerkiksi Rick and Morty, Bojack Horseman ja Tuca and Bertie, joten tämä sarja tuli juuri oikeaan aikaan. Lisäksi, en ollutkaan vähään aikaan katsonut scifi sarjoja, joten minua ilahdutti taas pitkästä aikaa päästä vähän scifeilemään. Suosittelen Inside jobia etenkin niille, jotka nauttivat Rick and Morty sarjasta, koska sen huumori on samankaltaista. Se ei kuitenkaan millään tasolla ole Rick and Morty kopio. Se on oma persoonallinen ja erittäin viihdyttävä kokonaisuutensa, joka aika ajoin jopa ylittää Rick and Mortyn.

Mitä mieltä sinä olet Inside jobista? Piditkö siitä yhtä paljon kuin minä? Mitä odotat seuraavalta kaudelta?

WandaVision ensi kosketuksena Marveliin

 WandaVision on Marvel comicsin sarjakuvahahmoihin perustuva tilannekomedialta vaikuttava sarja, joka julkaistiin Disney+ palvelussa tämän vuoden alussa. Tämä sarja on nopea katsottava, koska siinä on vain yhdeksän jaksoa. Marvel ei ole minulle kovin tuttu. Olen nähnyt Marvel elokuvista vain ensimmäisen Ironmanin, joten aluksi en edes tajunnut, että WandaVision liittyy jotenkin Marveliin. Googlailtuani hiukan, netistä löytyi artikkeleita ja foorumi postauksia, joissa neuvottiin ja suositeltiin katsomaan tietyt Marvel elokuvat ennen WandaVisionia. Itse halusin kuitenkin katsoa WandaVisionin loppuun, koska olin jo jäänyt koukkuun. Tässä on siis ei-Marvel-fanin näkemys WandaVisionista!

Sarja alkaa esittelemällä päähenkilöt: Wanda Maximoffin ja hänen aviomiehensä Visionin. He ovat juuri muuttaneet yhdessä New Jerseyssä sijaitsevaan kaupunkiin nimeltä Westview, jossa he pääsevät aloittamaan yhteisen elämänsä häittensä jälkeen. Wandalla ja Visionilla on kuitenkin salaisuus; Wandalla on telepaattisia ja telekineettisiä taikavoimia, kun taas Vision on robotti. Heidän elämänsä vaikuttaa täydelliseltä, jopa hieman liian täydelliseltä. Heillä on upea koti, kaikki ovat koko ajan onnellisia ja iloisia, ja vaikka asiat menisivät hiukan mönkään, ne menevät mönkään viihdyttävällä sekä kliseisellä tavalla, josta Wanda ja Vision selviävät yhdessä, ja oppivat jakson päätteeksi aina jotain. Katsojana minulla oli kuitenkin koko ajan sellainen olo, että tässä on nyt jotain mätää. WandaVision vaikuttaa siltä kuin se yrittäisi olla tilannekomedia.

Sitten tulivat ensimmäisen jakson lopputekstit. Nämä lopputekstit viimeistään jättivät hiukan oudon maun katsojan suuhun. Itsekin jäin miettimään, että mitä ihmettä. Jotakin mysteeristä on tekeillä, mistä katsojalla ei ole tässä vaiheessa vielä aavistustakaan. Kun seuraava jakso alkaa, ollaan hypätty tilannekomediassa 70-luvun tyyliin. Ensimmäinen jakso oli tyyliltään 60-luvun tilannekomedia, joten hämmennyin aluksi hiukan. Viimeistään kolmas jakso saa katsojan investoitumaan tämän sarjan tarinaan täysin.

Seuraava kappale sisältää suuria juonipaljastuksia WandaVisionista, voit hypätä kappaleen yli lukemaan omat mietteeni sarjasta ja sen tarinasta.

Wandan ja Visionin yhteiselo jatkuu täydellisen oloisena jaksosta jaksoon, mutta Visionkin alkaa huomata epäkohtia tässä tilannekomedia maailmassa, jossa he elävät. Jakso jaksolta saamme tietää Wandasta enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hänestä tiedämme, sitä epäilyttävämmältä hän vaikuttaa. Lopulta Vision pääsee juttelemaan muutaman naapurinsa kanssa ilman Wandan valvovaa silmää tirkistelemässä, ja pääsee jyvälle vaimonsa puuhista. Pian hän myös saa yhteyden Westview:n ulkopuolella työskenteleviin agentteihin, jotka paljastavat hänelle, että Wanda on vallannut koko Westview:n luodakseen itselleen ja Visionille täydellisen elämän. Kaikki ihmiset siellä ovat Wandan hallinnassa, mutta jaksojen edetessä paljastuu, ettei Wanda pidä heitä vankina ihan vain pahaa pahuuttaan, vaan koska hän suree.

Tähän loppuvat juonipaljastukset.

The Avengers (Kostajat) mainitaan WandaVisionissa monta kertaa, joten uskon, että Marvel elokuvia katsoneet ihmiset varmasti ymmärtävät jotkin yksityiskohdat tästä sarjasta paremmin kuin minä, mutta minäkin nautin tästä sarjasta. Mielestäni WandaVision on todella koskettava kertomus suremisesta, menetyksestä ja irtipäästämisestä. Se, miten aikuisen ihmisen suru voi heijastua omaan ympäristöön todella tuhoisalla tavalla on kuvattu tässä sarjassa todella koskettavalla tavalla. 

Suosittelen tätä sarjaa lämpimästi kaikille, jotka sitä eivät vielä ole katsoneet. Minusta tämä sarja on ymmärrettävissä myös ilman, että olisi katsonut Marvelin aikaisempia tuotoksia. Minä nautin mysteereistä todella paljon, ja rakastan sitä, kun tarina kietoutuu jotenkin jonkin hahmon psykologiaan. WandaVision kutkuttaa minunkaltaiseni mysteerin ja psykologisen trillereiden ystävää juuri oikeista paikoista, joten jos itsekin tunnistaudut mysteerien ja psykologisten trillereiden faniksi, tätä ei kannata missata.

Mitä mieltä sinä olet WandaVisionista? Jos et ole vielä katsonut sitä, aiotko katsoa sen? Ja tietenkin: jos olet Marvel fani, minusta olisi mielenkiintoista kuulla, vaikuttiko se, että olet jo nähnyt aiempia Marvel tuotantoja katselukokemukseesi? 

Terapiassa, kun terapia paljastaa niin asiakkaan kuin terapeutin vaietut salaisuudet

Aiemmin tänä vuonna julkaistu Terapiassa oli yksi ensimmäisistä äänikirjoista, jonka kuuntelin BookBeatista. Olen aina ollut psykologisten trillereiden ja kauhun ystävä, mutta kyseinen genre on erittäin vaikeaa kirjoittaa hyvin. Psykologisen trillerin tai kauhun kirjoittaminen vaatii mielestäni todella syvää ihmistuntemusta ja paljon kirjoituskokemusta. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa, kun kuulin tämän kirjan olevan Martta Kaukosen esikoisteos, mutta se, mitä kirjasta sain irti ei todellakaan pettänyt. Terapiassa on yksi parhaista lukukokemuksista, joita olen kokenut. Ei, tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä, joita olen koskaan katsonut, pelannut tai lukenut. 

Lyhyesti, tämä kirja kertoo neljästä hahmosta; sarjamurhaajaksi identifioituvasta Irasta, Iran terapeutista Clarissasta, Clarissan aviomiehestä Pekasta, sekä leskeksi jääneestä toimittajasta Artosta. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Ira päättää hakeutua terapiaan voidakseen manipuloida terapeutin kertomaan viranomaisille, että Iran mielenterveys on niin heikolla pohjalla, että hänen tuomiostaan tulisi lievempi, jos hän koskaan jäisi kiinni murhistaan. Iran ja Clarissan terapeutti-potilas suhde kuitenkin tuo esiin asioita, jotka kärjistyvät hiljalleen. Tämän enempää on vaikeaa kuvailla tätä tarinaa antamatta juonipaljastuksia.

Tähän postaukseen päätin kirjoittaa kaksi osiota: spoilerivapaan, ja spoilereita sisältävän. Seuraavassa osiossa kerron syitä lukea Kaukosen esikoisteos ilman spoilereita. Annan uuden spoilerivaroituksen siinä kohdassa, jossa ne alkavat.

Terapiassa on yksi niistä kirjoista, joita et voi lakata lukemasta, ennen kuin pääset loppuun. Itsekään en meinannut malttaa lopettaa tämän kirjan kuuntelua, koska tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisellä sivulla. Kaikki neljä päähenkilöä ovat todella persoonallisia ja muistettavia. Lisäksi tarina tuo todella hyvin esiin sen, miten eri tavalla saman tilanteen voi nähdä. Lukija pääsee kokemaan osan tarinan tapahtumista useamman hahmon silmin. Välillä on jopa vaikeaa päätellä, mitä oikeasti tapahtui, koska hahmoilla on niin erilaiset tuntemukset samoista tapahtumista. Lukijan täytyy siis vain päättää keneen kertojista hän voi luottaa eniten. Minusta tämän kirjan juonenkäänteitä voisi verrata jopa juonenkäänteiden kuningatar Claire Mackintoshin juonenkäänteisiin. Kaukosen esikoisteos on parempi kuin erinomainen. Terapiassa on sellainen kirja, jota ei voi lukea vain kerran, koska kun hahmot paljastavat ajatuksiaan lukijalle tarinan edetessä, heistä paljastuu asioita, jotka muuttavat koko tarinan kontekstia.

Minä itse kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja minun on pakko kehua juuri äänikirja kokemustani. Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla. Olen kuunnellut BookBeatista muitakin näkökulmatekniikalla kirjoitettuja äänikirjoja, ja yleensä yhdellä kirjalla on vain yksi lukija. Tällä kirjalla on kuitenkin 4 eri lukijaa: Anna Saksman, Satu Paavola, Ilkka Villi ja Martti Ranin. Jokainen päähenkilö on saanut oman lukijansa, mikä teki kuuntelukokemuksestani vielä miellyttävämmän. 

Tästä alkaa lieviä spoilereita sisältävä osio, joten jos et vielä ole lukenut Terapiassa kirjaa, käy lukemassa se, ja palaa sitten. En aio suoraan kertoa suurimpia juonipaljastuksia, mutta tämän kirja kannattaa lukea siten että sinulla on mahdollisimman vähän tietoa tästä tarinasta. Terapiassa on todellakin lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen sen todella mielenräjäyttävien juonikäänteiden, vertahyytävän tarinansa, sekä erittäin mielenkiintoisten ja loistavasti kirjoitettujen hahmojensa vuoksi. 

Ira kertoo heti tarinansa alussa olevansa sarjamurhaaja, sekä valehtelija. Hän periaatteessa käskee lukijaa olemaan luottamatta häneen, mutta ironista kyllä, hänen versionsa tapahtumista on mielestäni kaikista hahmoista luotettavin. Mielestäni tarinan parhaita puolia oli nimenomaan Iran ja Clarissan terapiaistunnot. Clarissa tuntee syvää empatiaa Iraa kohtaan, ja hänen näkökulmastaan hän ja Ira edistyvät istunnoissaan. Iran näkökulma taas on täysin päinvastainen. Tämä valtavan suuri ero näiden kahden hahmon näkemyksistä oli todella realistisesti kirjoitettu. 

Terapiassa-tarinan mieshahmot tuntuvat aluksi hiukan satunnaisilta. Varsinkin Arton hahmo tuntuu todella sattumanvaraiselta, koska kaikilla muilla hahmoilla on jokin asia, joka heitä yhdistää. Kaukonen kuitenkin antaa lukijalle paljon vinkkejä, joista lukija voi päätellä miten Arto oikeasti liittyy Iran tarinaan.

Pekkakin voi tuntua hiukan satunnaiselta hahmolta ensialkuun, vaikka hän on Clarissan aviomies. Hän on kuitenkin epäilyttävän kiinnostunut vaimonsa asiakkaista, erityisesti Irasta. Lukijan on aluksi helppo uskoa Pekkaa hänen väittäessään, että hänen vaimonsa suhde asiakkaisiinsa tekee hänet mustasukkaiseksi. Kun Clarissan ja Pekan suhdetta kuitenkin seuraa hiukan lähempää, lukija alkaa tietenkin epäillä tätä selitystä, koska heidän suhteensa ei vaikuta kovin lämpimältä. Pekkaa koskeva juonenkäänne on erittäin jäätävä.

Jokaisella hahmolla on omat salaisuutensa, joita he pitävät jopa lukijalta. Kuten mainitsinkin aiemmin, Kaukonen istuttaa paljon pieniä vihjeitä paikkoihin, mistä niitä ei tajua varsinkaan ensimmäisellä lukukerralla etsiä. Kun juonenkäänteet kuitenkin tulevat vastaan, ne käyvät täysin järkeen. Joitakin niistä aloin itse lukijana epäillä jo suhteellisen aikaisin. Pekan juonenkäännettä en kuitenkaan osannut missään nimessä odottaa tai arvata, vaikka toisella lukukerralla huomasin, että tämähän oli ihan nenän alla. Kaukonen osaa ohjata lukijan huomion aivan muualle ja sai minut pähkäilemään toisten hahmojen salaisuuksia, kun taas toiset hahmot saattoivat tehdä epäilyttäviä asioita aivan huomaamattani, koska olin keskittynyt muihin salaisuuksiin. 

Nautin tästä kirjasta erittäin paljon, mikä varmaan näkyy tästä arvostelusta. Toivon todella, että Kaukonen jatkaa kirjoittamista, ja että pääsen palaamaan hänen kirjoitustensa pariin tulevaisuudessakin. 

Teille, jotka ette vielä ole lukeneet tätä teosta: ottakaa mukava asento, koska tämän kirjan parissa et tule kyllästymään. Te, jotka olette jo lukeneet sen: mitä mieltä te olitte tästä kirjasta? Pidittekö tästä tarinasta yhtä paljon kuin minä? Osasitteko arvata juonenkäänteitä? Jos aiotte kommentoida kirjan sisältöä, muistakaa antaa spoilerivaroitus tarvittaessa. Kiitos lukemisesta!

Musta kuningatar, Beth Harmonin matka shakin kuningattareksi

Musta kuningatar, alkuperäiseltä nimeltään Queen's gambit, on Walter Tevisin 1983 kirjoittama romaani. Se on saanut hiljattain paljon lisää huomiota, sekä uusia lukijoita 2020 lokakuussa ilmestyneen samannimisen Netflix minisarjan myötä. 

Musta kuningatar kertoo kahdeksan vuotiaana orvoksi jäänestä Beth Harmonista, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Orpokodissa Beth tutustuu orpokodin talonmieheen, herra Shaibeliin, joka päätyy opettamaan tälle miten shakkia pelataan. Beth rakastuu shakin ihmeelliseen maailmaan, kun taas herra Shaibel huomaa Bethin olevan erittäin lahjakas. Elämä orpokodissa ei kuitenkaan ole helppoa, koska suurin osa orpokodin lapsista, Beth mukaan lukien, on jäänyt koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua Bethin eri addiktioille. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pariskunta Alma ja Allston Wheatly tulevat vierailulle orpokotiin ja adoptoivat nyt 12 vuotiaan Bethin. Uudessa kodissaan Beth löytää lehdestä ilmoituksen shakkikilpailuista, ja tarttuu tilaisuuteen. Ei kulu kauaa, kun Beth alkaa kiertää shakkikilpailuissa ympäri Yhdysvaltoja. Tie shakkimestaruuteen ei kuitenkaan ole helppo, kun joutuu kohtaamaan seksismiä, yksinäisyyttä, ja menetyksiä. Pakkaa on mukana sekoittamassa Bethin todella kehnot keinot käsitellä negatiivisia tunteitaan, ja pakkomiellettään shakkiin. 

Musta kuningatar on todella koskettava feministinen kasvutarina, joka todellakin herättää tunteita. Siinä kuvataan loistavasti sitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa varsinkin vanhoihin aikoihin. Lisäksi, Bethin itsetuhoinen käytös saa katsojan sekä lukijan pohtimaan, mikä on nerouden ja lahjakkuuden hinta. Shakkikilpailujen tason kovetessa, myös Bethin tuntema paine kohoaa huippuihinsa, mikä ajaa nuoren naisen itsetuhoiseksi. 

Postauksen seuraava osio sisältää kirjan ja sarjan välistä vertailua, joten päätin varmuuden vuoksi pistää tähän kohti sisältövaroituksen. Vertailuosio sisältää pieniä juonipaljastuksia näiden kahden version eroista, joten jos olet katsonut sarjan lukematta kirjaa, tai toisinpäin, ja sinua kiinnostaisi lukea/katsoa se ilman spoilereita, voit palata tähän postaukseen, kun olet lukenut/katsonut kyseisen version Mustasta kuningattaresta.

Ensimmäinen kokemukseni tästä tarinasta oli Netflixin minisarja. Luin alkuperäisteoksen vasta minisarjan jälkeen. Sarja on suurimmaksi osaksi todella uskollinen Tevisin kirjalle, mutta Netflix versiossa tarinaan on tehty mielestäni hienoja ja sopivia lisäyksiä. Mielestäni lähes kaikki hahmot ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan Netflixin versiossa kuin kirjassa. Hyvä esimerkki tästä on Bethin ja hänen adoptioäitinsä Alma Wheatlyn välinen suhde. Tevisin versiossa heidän suhteensa tuntuu kylmemmältä. Alma on poissaolevamman oloinen, ja Beth on itsenäisempi ja etäisempi. Netflix versiossakaan Alma ei aluksi vaikuta ottavan Bethin toiveita huomioon, mutta heidän suhteensa on paljon lämpimämpi, kun Beth alkaa matkustaa hänen kanssaan shakkiturnauksiin. Lisäksi Netflix versiossa Almalle on annettu pieni hahmokehitys, jota kirjasta ei löytynyt: hän uskaltautuu soittamaan pianoa julkisella paikalla ihmisten edessä, vaikka aiemmin hän myönsi Bethille olevansa esiintymiskammoinen. 

Toinen esimerkki hahmosta, joka sai lämpimämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn Netflix versiossa on orpokodin johtajatar, rouva Deardoff. Tevisin versiossa Deardoff kieltää Bethiltä shakin pelaamisen kokonaisuudessaan rangaistuksena rauhoittavien lääkkeiden varastamisesta. Tässä kohtauksessa hänestä saa vihaisemman ja ankaramman kuvan. Sarjassa taas Deardoff vaikuttaa lempeämmältä, ja pyrkii varmistamaan, että Beth ymmärtää rangaistuksen johtuvan siitä, että Deardoff haluaa varmistaa hänen turvallisuutensa. 

Netflixin versioon on tehty myös muita hyviä lisäyksiä, joita kirjassa ei ollut. Bethin lapsuuskohtaukset hänen elämästään ennen orpokotia, joissa tämän biologisten vanhempien hahmot saavat selkeämmän taustatarinan, olivat mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Lisäksi sarja selittää miten Bethin äiti kuoli, mikä teki Bethin taustatarinasta mielestäni vielä surullisemman. Hänen kuolemansa kuitenkin sopii hyvin tämän tarinan tunnelmaan. Bethin biologisen äidin käytös ja itsemurha selittävät osin myös Bethin itsetuhoisen käytöksen aikuisempana. 

Yksi suurimmista eroista kirjan ja sarjan välillä oli itse shakin kuvaus. Tevisin versiossa saattoi olla montakin sivua kestäviä kuvauksia Bethin peleistä, joissa kuvattiin Bethin ja hänen vastustajansa tekemiä siirtoja. Itse en ole koskaan pelannut shakkia, enkä myöskään ymmärrä siitä mitään. En siis saanut kovinkaan paljoa irti näistä pelikuvauksista. Uskon kuitenkin, että joku, joka oikeasti tuntee shakin säännöt, voisi saada näistä kirjan osioista enemmän irti kuin minä. Netflixin versiossa kuitenkin haluttiin keskittyä itse Bethiin, ja turnausten kuvaamisessa katsoja pääsee Bethin pään sisälle. Tästä versiosta myös ne ihmiset, jotka eivät osaa pelata shakkia saavat paljon irti. Turnaukset tuntuvat todella intensiivisiltä, ja niistä joka ikinen saa katsojan jännittämään Bethin puolesta. Pelin kulkua on helpompi ymmärtää, koska Netflix versiota katsoessa katsojalla on tukenaan hahmojen ilmeet ja eleet. Niitä seuraamalla on helpompi ymmärtää kumpi pelaajista on voitolla, ja kumpi häviöllä.

Toinen seikka, joka mielestäni tekee Netflix versiosta paremman, on puvustus ja estetiikka. Musta kuningatar minisarja on lähes koko ajan silmäkarkkia katsojalle. Bethin elegantista vaatemausta ja upeista hiustyyleistä 1960-luvun sisustukseen, kaikki on sarjassa mietitty todella huolellisesti. Kuvauspaikat ovat tyrmääviä, joka ikinen hahmo on saanut juuri heille täydellisesti sopivan näyttelijän, ja taustamusiikkin on tehty upeasti. Kaikki nämä asiat muodostavat henkeäsalpaavan kokonaisuuden, josta nautin jakso jaksolta enemmän. Netflix versio onnistui minusta myös visualisoimaan sen, miten Beth pelasi shakkia päässään animoimalla shakkilaudan ja nappulat kattoon. 

Viimeinen asia, jota haluan kommentoida on Mustan kuningattaren suomenkielinen nimi. Alkuperäinen nimi Queen's gambit viittaa shakkistrategiaan, kuningatar gambiittiin. Tein hiukan taustatyötä, ja kyseinen liike on nykyäänkin yleinen shakkiavaus. Sitä sanotaan gambiitiksi, eli uhkapeliksi, koska valkoinen pelaaja antaa vaikutelman, että uhraisi c-ruudun sotilaan (lähde). Tämä on kuitenkin harhaa, koska jos musta pelaaja lyö tuon sotilaan, hän joutuu alakynteen. Alkuperäinen nimi kuvaa mielestäni tarinaa todella hyvin. Kyseisessä avauksessa annetaan ymmärtää, että uhrataan yksi sotilaista, joka nähdään kaikista shakkinappuloista heikoimpana, koska sotilaita on eniten. Bethkin vaikuttaa monien vastapelaajiensa silmissä heikolta sukupuolensa takia. Beth kuitenkin päihittää suurimman osan miehistä, joita vastaan hän pelaa juuri sen vuoksi, että hänen lahjakkuutensa aliarvioidaan. Toisaalta suomen kielinen nimi Musta kuningatar on mielestäni myös sopiva nimi, koska kuningatar on shakissa kaikkein voimakkain nappula (lähde). Nimi kuvaa Bethiä hyvin, koska hän osoittautuu kaikkien vaikeuksienkin jälkeen kaikista parhaaksi pelaajaksi, kun hän vihdoin voittaa pahimman vastustajansa, Borgovin.

Pidin tästä tarinasta erityisen paljon. Minusta Netflixin versio oli kuitenkin vielä parempi kuin alkuperäinen, koska tarinaan oli lisätty niin paljon pieniä yksityiskohtia, näyttelijät osasivat hommansa paremmin kuin upeasti, ja koko sarja oli muutenkin esteettisesti erittäin ihanaa katsottavaa. Jos shakki ei ole sinulle tuttu peli, suosittelen ennemminkin katsomaan Netflix version, mutta jos shakki taas on tuttua juttua, suosittelen molempia. Kirjana Musta kuningatar on hiukan keskivertoa parempi, mutta sarjana se on kaikin puolin mahtava kokemus. 

Toivotan siis luku ja/tai katseluintoa sinulle, joka et ole vielä kokenut kumpaakaan versiota Mustasta kuningattaresta. Sinulle, joka olet kokenut jomman kumman tai molemmat, oletko  samaa mieltä kanssani Mustasta kuningattaresta? Kummasta versiosta itse pidit enemmän? Odotan innolla, että pääsen kuulemaan mielipiteesi ja keskustelemaan tästä huikeasta sarjasta.