Tytöt, tytöt, tytöt, aikuistuminen on vaikeaa

Pääsin pitkästä aikaa taas viettämään leffailtaa elokuvateatterissa, ja tämä elokuva oli todellakin katsomisen arvoinen. Minä ja ystäväni olimme molemmat todellakin sanattomia tämän katsottuamme. Tytöt, tytöt, tytöt on tänä vuonna julkaistu romantiikkaa sisältävä kasvutarina, joka kertoo nimensä mukaisesti kolmesta nuoresta naisesta: Mimmistä, Rönköstä ja Emmasta. Sen on ohjannut Alli Haapasalo, ja tämä on ensimmäinen suomalainen pitkä elokuva, joka valittiin jopa Sundance elokuvajuhliin. Minusta kaikki suosio, minkä Tytöt, tytöt, tytöt on saanut on enemmän kuin ansaittua. 

Elokuvan keskiössä on kolmen tytön tarina. Mimmi ja Rönkkö ovat parhaat ystävät. He tukevat toisiaan ja ovat erittäin läheisiä. Kolmannen tytön, Emman, elämä taas pyörii luistelun ympärillä. Hän harjoittelee todella kovasti mestaruuskisoja varten, mutta hänen ohjelmansa vaikein hyppy ei jostain syystä millään tunnu onnistuvan. Kaikki kolme päätyvät samoihin juhliin, joissa jokaisella tytöllä on oma syynsä olla. Rönkkö haluaa selvittää, miksei seksi oikein innosta häntä. Emman äiti taas halusi, että Emma voisi hiukan rentoutua ja pitää välillä hauskaa. Mimmi taas tuli Rönkön mukana, mutta päätyy kuitenkin kiinnostumaan Emmasta. Tästä alkaakin kaikkien kolmen tytön omat tarinat, jotka kuitenkin kietoutuvat toisiinsa odottamattomilla ja erittäin koskettavilla tavoilla.

Seuraavassa osiossa on jonkin verran juonipaljastuksia. Voit skipata ne hyppäämällä seuraavaan punaiseen tekstiin.

Kaikkien tyttöjen tarinat olivat todella koskettavia. On vaikea valita vain yhtä suosikkia, mutta aloitetaanpa Rönkön tarinasta. Rönkkö pohdiskelee, miksei seksistä oikein tule mitään. Mimmi neuvoo häntä vain harjoittelemaan, minkä Rönkkö myös tekee. Hän tekee kaikkensa, jotta saisi luotua itselleen hyviä kokemuksia, mutta kun kerta toisensa jälkeen epäonnistuu, hän alkaa lannistua. Kaikki sujuu suurimmaksi osaksi hyvin aina makuuhuoneeseen asti, missä jutut tyssäävät hänelle. Tämä saa Rönkön tuntemaan itsensä vialliseksi ja vääränlaiseksi. Tarinansa lopussa hän kuitenkin tajuaa, ettei vika ole hänessä, ja alkaa yrittää hyväksyä itseään. 

Ystäväni mielestä Rönkön tarinan loppu oli hiukan surullinen, koska hän ei päätynyt "löytämään ketään", mutta minusta loppu oli onnellinen. Minusta oli upeaa nähdä valkokankaalla tarina, joka päättyi siihen, että hahmo löytää onnen itsestään, eikä yritä pakottaa itseään enää yhteiskunnan muottiin. Tällaisia tarinoita kaipaisin enemmänkin.

Emman tarina oli myös erittäin kauniisti kirjoitettu. Hän on omistanut koko elämänsä luistelemiselle, mutta sitten Mimmi astuukin hänen elämäänsä. Silloin Emma alkaa tajuta, että elämässä on muutakin kuin luistelu. Hän rakastuu Mimmiin, ja alkaa samalla pohtia, mitä oikeasti haluaa elämältään. Hän päätyy tulokseen, että aikoo jättää tärkeät kisansa välistä, koska hän ei vain enää jaksa. Hän päättää keskittyä parisuhteeseen Mimmin kanssa, mutta Mimmi ei olekaan enää yhtä varma tästä parisuhteesta kuin Emma. Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa todella syvästi, ja Emma palaa jäälle. Hän voittaa kisat, ja pääsee Euroopan mestaruuksiin. Voitto ei kuitenkaan tunnu yhtä makealta, kun tyttöystävä ei ole mukana juhlistamassa sitä. Mimmi kuitenkin saapuu näihin voiton juhliin, ja tytöt sopivat keskenään. 

Tämä osuus tästä elokuvasta on varmasti monelle todella samaistuttava. Moni on varmasti joskus kokenut, että jokin asia on se juttu, jota haluaa tehdä elämässä. Elämä kuitenkin heittää sekaan kaikenlaista, joten mitä jos se itselle rakas asia ei olekaan se, mitä haluaa elämältä. On erittäin vaikeaa tajuta, että jokin, jolle on omistanut niin paljon elämästään, ei tuokaan enää samanlaista nautintoa. Emman tarina on siksi todella koskettava. Hän joutuu melkeinpä valitsemaan luistelun ja Mimmin välillä. 

Lopuksi puhutaan vielä Mimmin tarinasta. Hän rakastuu Emmaan todella syvästi. Hän on kuitenkin hieman hukassa itsensä kanssa. Mimmi asuu jo omillaan, ja vaikuttaa todella itsenäiseltä aikuiselta. Totuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Mimmi kärsii masennuksesta, koska tuntee olonsa ulkopuoliseksi perheestään. Hänen äitinsä on mennyt uusiin naimisiin, ja on saanut uuden miehen kanssa lapsenkin. Mimmi rakastaa 4-vuotiasta pikkuvelipuoltaan, mutta hänestä tuntuu, että äiti on kokonaan unohtanut hänet. Pikkuhiljaa nämä pullotetut tunteet paisuvat, ja Mimmi päätyy loukkaamaan Emmaa, ja riitelemään Rönkön kanssa töissä. Tämä riita päättyy siihen, että vartijoiden pitää tulla väliin, joka johtaa elokuvan kaikista koskettavimpaan silmät kostuttavaan kohtaukseen. Mimmi ei suostu lähtemään poliisilaitokselta ennen kuin hänen äitinsä tulee hakemaan hänet. Tämä kohtaus oli erittäin aito, ja täynnä tunnetta. Äiti tulee kuin tuleekin Mimmin tueksi, ja Mimmi kertoo hänelle kaikesta, mikä häntä on painanut. 

Tähän päättyvät juonipaljastukset.

Pidin tässä elokuvassa erittäin paljon siitä, miten jokainen päähenkilö sai oman henkilökohtaisen tarinansa, mutta jokaisen tarina oli kuitenkin sidoksissa muiden tyttöjen tarinoihin. Heistä jokainen oli mieleenpainuva persoona, ja heistä jokainen tuntui aidolta ihmiseltä, eikä vain hahmolta. Dialogikin oli kirjoitettu todella luonnolliseksi. Kaikki kolme yhteenpunoutunutta tarinaa sisälsi todella paljon syvällisiä tasoja ja antoi todellakin hienoja mahdollisuuksia tarkastella tarinoita niin erikseen kuin yhdessä. Lisäksi jokainen näyttelijä osasi antaa erittäin upean roolisuorituksen, joka vain lisäsi elokuvan vakuuttavuutta.

Kaikkien tyttöjen tarinoita yhdistää se, että aikuiseksi kasvaminen on vaikeaa. Niin Rönkkö, Mimmi kuin Emmakin kipuilee aikuiseksi kasvamisen kanssa omalla tavallaan. Heillä on kuitenkin onneksi toisensa, joihin tukeutua. Rönkön ja Mimmin välinen ystävyys on todella aitoa ja uskottavaa, kun taas Mimmin ja Emman todella töyssyinen parisuhde on uskottava kuvaus nuorten ensimmäisestä parisuhteesta. Lisäksi tässä elokuvassa käsitellään naisten seksuaalisuutta todella avoimesti ja rehellisesti. Ketään ei tuomittu, ja aihetta käsiteltiin mielestäni todella hienotunteisesti. 

Tytöt, tytöt, tytöt on saanut erittäin paljon positiivisia arvosteluja, jotka ovat minusta erittäin ansaittuja. Sen parissa pääsin nauramaan, itkemään, ja kokemaan todella upeasti kirjoitetun tunteiden vuoristoradan. Ainoa asia, mitä jäin kaipaamaan, oli hiukan vahvempi side myös Rönkön ja Emman välille. Mimmi tuntui olevan liima, joka piti kaikkien kolmen tytön tarinaa yhdessä, mutta Rönkön ja Emman ihmissuhdetta ei päästy näkemään kovinkaan paljoa, jos ollenkaan. Katsoisin tämän elokuvan todella mieluusti uudestaan. Suosittelen tätä kaikille, joita ei haittaa se, ettei voi katsoa Muumimukeja enää samalla tavalla. Tytöt, tytöt, tytöt on paras elokuva, jonka olen vuosiin nähnyt.

Heartstopper, Netflixin uskollinen versio ja sarjakuva

2022 on ollut hyvä vuosi yhdelle suosikkikirjailijoistani: Alice Osemanille. Hänen sarjakuvansa Heartstopper sai oman Netflix adaptaation, jonka katsoin heti, kun se julkaistiin. En ollut aiemmin lukenut kyseistä sarjakuvaa, kunnes löysin sen ensimmäisen osan suomennetun version myynnistä kirjakaupassa. Vihdoinkin voin siis todeta, että kirjahyllystäni löytyy Osemania. Tässä postauksessa haluankin kirjoittaakin Heartstopper sarjakuvan ensimmäisestä osasta, ja siitä, miten lukukokemukseni erosi katselukokemuksestani.

Oseman alkoi kirjoittaa ja kuvittaa tätä kyseistä sarjakuva romaania jo vuonna 2016. Tyypilliseen tyyliinsä Oseman on sisällyttänyt tähänkin teokseen hahmoja, jotka esiintyvät muissa hänen teoksissaan. Hyvä esimerkki tästä on päähenkilö Charlien sisko, Tori. Tämä sarjakuva on alunperin toiminut Osemanin itsejulkaisemana webcomiccina, mutta saavutettuaan suuren suosion viime vuosina, se sai oman Netflix sarjansa, ja sitä myös käännettiin useille eri kielille. 

Tarinan päähenkilö Charlie Spring on koulussaan avoimesti homo, koska hänet revittiin ulos kaapista vuosi ennen tarinan alun tapahtumia. Hän tapaa koulun kautta Nick Nelsonin, rugbya harrastavan suositun pojan, johon hän päätyy ihastumaan. Charlie kuitenkin uskoo Nickin olevan hetero, eikä siksi uskalla näyttää tunteitaan avoimesti. Samaan aikaan Nick kuitenkin alkaa pohtimaan omaa suuntautumistaan, koska huomaa tuntevansa jotakin Charlieta kohtaan.

Luettuani sarjakuvaromaanin alun, tähän asti Netflix adaptaatio on ollut minusta todella uskollinen Osemanin alkuperäisteokselle. Tarina kulkee aikalailla samassa aikajärjestyksessä kummassakin versiossa. Pidin siitä, kuinka Netflixin versiossakin oli käytetty sarjakuvamaisia efektejä, joka todella loi tunnelmaa. Vaikka Netflix versio oli liveaction, sarjakuvamaiset efektit tuntuivat sopivan sekaan luonnollisesti.

Eroja näiden kahden version välillä oli tietysti myös jonkin verran. Netflixin versiossa moni hahmo esiteltiin paljon aikaisemmin kuin sarjakuvassa. Hahmoja oli siis enemmän. Tässä ensimmäisessä osassa ainoa Charlien läheisistä ystävistä, johon pääsi tutustumaan, oli Tao. Taon rooli ei tässä osassa ollut vielä kovin suuri. Arvostukseni Netflix versiota kohtaan kuitenkin kasvoi, koska casting oli todella onnistunut. Näyttelijät todella saavat kiinni siitä, millaisia hahmot ovat Osemanin alkuperäisessä sarjakuvassa, ja he jopa näyttävät kyseisiltä hahmoilta.

Toinen ero, jonka huomasin sarjakuvan ja Netflix version välillä on tarinan kulun nopeus. Sarjakuvassa kaikki tuntuu tapahtuvan nopeammin kuin sarjassa, joten tempo on nopeampi. Pidin siitä, että vaikka Netflix sarja on uskollinen Osemanin teokselle, siinä tarina etenee ilman kiirettä rauhallisesti. Sarjakuvissa kerronta on luonnollisesti erilaista kuin ruudulla, joten on vain odotettavaa, että tarinan eteneminen on hiukan vauhdikkaampaa.

Heartstopper sarjakuvassa pidin myös erityisen paljon pienistä yksityiskohdista, jotka eivät välttämättä liity tarinaan, mutta kertovat hahmojen luonteista. Aivan sarjakuvan lopussa Oseman on sisällyttänyt kasetin, jonka Nick ja Charlie ovat tehneet toisilleen. Siinä on soittolista biiseistä, joita he ovat toisilleen omistaneet. Tämä oli minusta todella kiva lisä.

Olen todella iloinen, että viimein sain käsiini oman fyysisen kopion Heartstopperista. Odotan innolla, että saan seuraavatkin osat käsiini. Olin myös todella positiivisesti yllättynyt suomennoksen laadusta. Yleensä haluan kuluttaa mediani alkuperäiskielellä (jos se on tehty kielellä, jota osaan), mutta tämän sarjakuvan kohdalla suomennos ei pettänyt.

Suosittelen todella lämpimästi niin Osemanin sarjakuvaa kuin Netflixin versiota tästä tarinasta. Tämä on todella sydäntä lämmittävä sarjakuva, josta huomaa kyllä Osemanin kädenjäljen ja tyylin. Hän on selkeästi panostanut tarinoidensa maailmaan, ja kaatanut koko sydämensä mieleenpainuviin ja persoonallisiin hahmoihinsa. 

Kun kertojan sanaan ei voi luottaa: epäluotettava kertoja

Epäluotettavan kertojan sisällyttäminen tarinaan on minusta todella hyvä ja mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Kyseisen kertojatyypin käyttäminen tuo tarinaan paljon mielenkiintoisia ja lukijaa puhuttelevia tasoja. Kiinnostuin tästä kyseisestä troopista erittäin paljon, kun löysin kesän alussa listan kirjoista, joissa on käytetty tätä kertojatyyppiä. Tässä postauksessa aionkin juuri pohtia sitä, miksi tarinat, joiden kertoja on epäluotettava, ovat todella mieleenpainuvia. Lisäksi aion käsitellä muutamaa kirjaa, joissa esiintyy loistavia esimerkkejä epäluotettavista kertojista.

Mikä on epäluotettava kertoja? Kaikessa yksinkertaisuudessaan se on kertoja, johon ei voi luottaa syystä tai toisesta. Kyseinen kertoja on kaikista useimmin tarinan minäkertoja, jonka silmien läpi lukija pääsee katsomaan maailmaa. Sille, miksi kertoja on epäluotettava voi olla monia syitä. Masterclassin artikkeli listaa 4 erilaista epäluotettavaa kertojaa: kertoja voi olla dramaattinen, ja suurennella asioita, tai sitten kertoja on naiivi, hänellä voi olla mielenterveysongelmia, jotka vaikuttavat asioiden havainnointiin, tai sitten kertoja on vain yksinkertaisesti valehtelija. Usein tällaisen kertojan voi tunnistaa siitä, että tarinassa on jonkinlaisia ristiriitaisuuksia. 

Kiltti tyttö (2012)

Gillian Flynn on erittäin tunnettu koukuttavista trillereistään. Hänen teoksensa Gone girl, tai suomeksi Kiltti tyttö, on yksi hänen suosituimmista teoksistaan. Kyseisen kirjan päähenkilöt, Amy ja Nick Dunne ovat loistava esimerkki epäluotettavasta kertojasta. Tässä kirjassa lukija tajuaa suhteellisen nopeasti, ettei tämän avioparin sanoihin voi luottaa. Amyn ja Nickin näkemykset asioista ovat täysin vastakkaisia, mikä luo jännitteen kerrontaan. Kumpikin jättää tärkeitä asioita kertomatta, valehtelee, ja vääristelee totuutta. Kertojien epäluotettavuus tulee esille, kun nämä kaksi kertovat samaa tarinaa, mutta heidän totuutensa ovat täysin vastakkaiset. 

Tarinan keskiössä on Amy Dunnen katoaminen. Nick saa pikkuhiljaa selville, että Amy on tehnyt katoamistempun tahallaan, ja lavastanut tämän näyttämään syylliseltä. Nick yrittää selvittää Amyn katoamista, ja hän vaikuttaa aluksi huolestuneelta aviomieheltä. Pikku hiljaa lukija kuitenkin saa tietää asioita, jotka herättävät epäilykset Nickin syyttömyydestä. Samaan aikaan muutama ihminen Amyn menneisyydestä kuitenkin paljastaa omat kokemuksensa Amysta. He antavat myös Amysta erittäin epäluotettavan kuvan, joten lukija elää jatkuvassa jännityksessä, eikä tiedä kumpaan kertojaan hänen pitäisi luottaa. 

Tässä tarinassa kertojan epäluotettavuus on se, mikä luo jännitteen. Kumpikin kertoja on valehtelija, ja kumpikin todennäköisesti kärsii jonkinlaisesta mielenterveydenongelmasta. Kiltti tyttö on yksi parhaista epäluotettavan kertojan sisältävistä tarinoista, jonka olen lukenut. Kyseinen trooppi on juurikin se, mikä tekee tästä kirjasta (sekä elokuvasta) mielenkiintoisen.

Lopun jälkeen (2019)

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin romaani. Mackintosh tunnetaan hullujen lopputwistien kuningattarena. Olen lukenut kaikki hänen kirjansa, eikä hänen tarinoidensa loppuja voi arvata, vaikka olisi kuinka kokenut lukija. Lopun jälkeen on sydämellinen tarina avioparista Maxista ja Pipistä, sekä heidän syöpää sairastavasta pikkupojastaan Dylanista. Tässä kirjassa kertojien epäluotettavuus ei tule esille ennen puoltaväliä. Kirjan ensimmäinen puolisko sisältää vuorotellen Maxin ja vuorotellen Pipin näkökulmaa elämästä syöpää sairastavan lapsen kanssa. Kumpikin rakastaa poikaa yli kaiken, mutta he kuitenkin saavat ikäviä uutisia. Heidän olisi valittava jatkaako Dylanin hoitoa, joka antaisi hänelle muutaman vuoden lisää elinaikaa, vai pitäisikö heidän antaa pojan kärsimysten loppua.

Luonnollisesti Max ja Pip ovat asiasta aivan eri mieltä keskenään. Kumpikin vaikuttaa alkupuoliskon ajan luotettavalta kertojalta, vaikka he ovatkin surun murtamia. Sitten tapahtuu kuitenkin muutos. Max ja Pip alkavat kertoa aivan eri tarinoita. Kun itse pääsin tähän kohtaan kirjassa, olin aivan ällikällä lyöty. Tähän asti olin koko ajan ollut kärryillä siitä, mitä tapahtui. Tästä eteenpäin Max ja Pip alkavat kuitenkin elää aivan eri totuuksia, aivan eri maailmoissa. Mackintoshin tyylin tuntien, olin odottanut jotakin yllättävää twistiä vasta aivan kirjan lopussa, mutta tässä se tulikin jo aiemmin. 

Kirjan loppupuoliskossa käytetty epäluotettava kerrontatyyli sidotaan mielestäni lopussa hyvin pakettiin. Lukija ei koskaan saa tietää, kumman avioparin "totuus" tapahtui oikeasti, mutta tarinan sanoma on selvä. Sillä ei loppujen lopuksi ole väliä, kumman tarina on totta. Minusta Mackintosh käytti epäluotettavaa kerrontaa erittäin uniikilla tavalla verrattuna muihin kirjoihin, joita tässä postauksessa käsittelen. En voi suositella tätä kyseistä kirjaa tarpeeksi, varsinkin, jos haluat kokea todella omalaatuisen tavan käsitellä epäluotettavaa kertojaa.

Allegedly (2017)

Tiffany D. Jacksonin teosta Allegedly ei valitettavasti ole suomennettu, mutta se löytyy englanniksi esimerkiksi BookBeatista. Mielestäni tämä kirja sisältää tämän postauksen kaikista nerokkaimmin kirjoitetun epäluotettavan kertojan. Tässä tarinassa päähenkilönä on 15-vuotias Mary B. Addison, joka elää lastenkodissa, jota hän itse nimittää "baby jailiksi". Hänen uskotaan tappaneen 9-vuotiaana pieni 3 kuukautta vanha vauva, jota hän oli äitinsä kanssa vahtimassa, kun tytön omilla vanhemmilla oli muuta menoa. Mary on todella nuori, ja hänellä on vaikea suhde itseensä, äitiinsä, ja maailmaan. Elämä lastenkodissa ei ole helppoa, ja Mary vaikuttaa erittäin naiivilta ja surulliselta nuorelta tytöltä. Hänen jo täysi-ikäinen poikaystävänsä Ted tuo kuitenkin valoa hänen päiviinsä. Mary saa pian tietää olevansa raskaana ja kantavansa Tedin lasta, mistä alkaa todella mielenkiintoinen selviytymistarina. Mary haluaisi pitää lapsen, ja sitä varten hänen on todistettava syyttömyytensä 3 kuukautta vanhan Alyssan tappoon. 

Mary on todella surullinen hahmo, ja häntä kohtaan on helppo tuntea sympatiaa koko kirjan ajan. Kun lukija pääsee tytön pään sisälle, saadaan tietää, että Mary ei usko tappaneensa Alyssaa. Hänellä ei toki ole muistoja kyseisestä illasta. Kun lukija kuitenkin tutustuu paremmin kirjan muihin hahmoihin, lukija saa kuvan, että Marya manipuloidaan, ja että tytön epätoivoisissa yrityksissä todistaa syyttömyytensä on perää. Hän vaikuttaa erittäin naiivilta nuorelta tytöltä, vaikka hän onkin kokenut kovia. Lukija tietenkin kyseenalaistaa koko ajan tuon kauhunillan oikeat tapahtumat, mutta onko Mary todella oikea syyllinen Alyssan kuolemaan on kysymys, jota lukijan on mietittävä koko kirjan läpi. 

Seuraava kappale sisältää suuren juonipaljastuksen, ja tulkintaani kyseisestä paljastuksesta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos et halua juonipaljastuksia.

Lopussa kuitenkin selviää, ettei Mary ole naiiviutensa takia epäluotettava kertoja. Minusta tarinan lopputwisti on todella monitasoinen, ja hienosti kirjoitettu. Jos tarinan lopputwistiä on uskominen, Mary paljastuu valehtelevaksi manipuloijaksi, joka on tiennyt koko ajan mitä tekee. Toisaalta haluaisin lukijana toki uskoa siihen hyvään, mitä Marysta pääsin näkemään tarinan aikana. Lopun voi minusta lukea myös niin, että Mary murtuu kaiken paineen alla, ja alkaa itsekin uskoa siihen, että tappoi Alyssan. Tämä on minusta yksi kaikista nerokkaimmista epäluotettavista kertojista, jonka olen kokenut. Kertojan epäluotettavuus luo paljon tasoja tähän tarinaan, ja tämä on yksi niistä kirjoista, joka kannattaa ehdottomasti lukea toisenkin kerran. 

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Epäluotettava kertoja on mielestäni erittäin mielenkiintoinen tapa kertoa tarinaa. Se kyseenalaistaa tarinan kerronnan perussääntöjä kysymällä kysymyksen: mitä jos päähenkilö, jonka silmien läpi tarina koetaan, ei olekaan syystä tai toisesta täysin luotettava? Rakastan trillereitä ja psykologiaa, ja epäluotettava kerronta tarjoaa monia mahdollisuuksia tarkastella ihmisten välisiä erilaisuuksia. Etenkin näkökulmakerronta antaa oivan tilaisuuden sisällyttää tarinaan epäluotettava kertoja. Kun kertojan sanaan ei voi luottaa, se luo omalla tavallaan jännitystä ja konfliktia lukijan mielessä. Suosittelen todella lämpimästi kaikkia postauksessani mainitsemia kirjoja, jos kiinnostuit tarkastelemaan tätä ilmiötä tarkemmin. 

Breath of the wild kertoo tarinaa uniikilla tavalla

Niille, jotka seuraavat minua somessa, ei varmaan tule yllätyksenä rakkauteni Zelda Breath of the Wild peliä kohtaan. Siitä asti, kun aloin pelaamaan kyseistä peliä, olen päässyt uppoutumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle sen maailmaan, hahmoihin, sekä taustoihin. Joka ikisen pelitunnin myötä aloin pitää tästä pelistä yhä vain enemmän ja enemmän. Tällä pelillä on todella uniikki tapa kertoa tarinaa, ja tässä postauksessa aion kertoa, mikä minun mielestäni tekee Breath of the wild tarinankerronnasta niin erityistä. Postaus ei sisällä suuria spoilereita.

Maailma

Aloitetaan siitä, minkä kaikki huomaavat varmasti ensimmäisenä: pelin maailma. Breath of the wildin maailma kertoo pelaajalle todella paljon, jos pelaaja päättää jäädä tutkimaan ja katselemaan ympärilleen. Jokaikinen yksityiskohta tässä aivan valtavassa Hyrulen valtakunnassa on viimeisen päälle mietitty. Jokainen kylä, jokainen tuhoutunut rakennus, luonto, ja niissä elävät otukset kertovat paljon sanomatta sanaakaan. Tämä hiljainen tarinankerronta antaa pelaajille mahdollisuuden tehdä omia tulkintojaan ja päätelmiään 100 vuotta aikaisemmin tapahtuneesta katastrofista. Lisäksi ympäröivä maailma, etenkin kylät, kertovat tarinaa Hyrulen erilaisisten asukkien erilaisista kulttuureista. Rito kansa, joka on täynnä lintuihmisiä, asuu korkealla vuoristossa, ja heidän kylänsä on rakennettu puusta. Kalaihmiset, eli Zorat taas asuvat piilossa todella kauniiden vesialueiden, metsän, ja vuoriston ympäröimänä. Jokaisen fantastisen kansan kylä, tai kaupunki, kuvastaa kyseisen kansan kulttuuria niin arkkitehtuurillaan kuin myös sijainnillaan. Lisäksi jokainen näistä eri kansoista on joutunut kärsimään Ganonin aiheuttamasta katastrofista jollakin tavalla. Tarkkasilmäisimmät voivat jopa löytää täysin tuhoutuneita kyliä, sekä muita todisteita 100 vuotta sitten Hyrulessa tapahtuneista kauhuista.

Hahmot

Tämä peli on täynnä hahmoja, jotka saavat sen maailman tuntumaan elävältä. Hahmoja on todella, todella paljon, ja hahmot ovat myös todella monipuolisia. Tarina sisältää paljon erilaisia kansoja, mutta myös jokainen yksittäinen hahmo omaa jonkinlaisen oman pienen tarinansa. Kaikki niistä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta jokaisessa niistä on kuitenkin eloa. Hahmot reagoivat ympäristöön, pelaajaan, ja kertovat Hyrulen valtakunnasta omia näkemyksiään. Kyseiset kanssakäymiset hahmojen kanssa paljastavat yhä vain enemmän asioita eri kansojen kulttuureista, tavoista, ja näkemyksistä kuin myös tietysti kyseisistä hahmoista itsestään. Gerudo naiset lähtevät esimerkiksi pitkille matkoille etsimään itselleen aviomiehen tietyssä iässä, kun taas tulivuorilla elelevät Goronit herkuttelevat kivillä, joita he etsivät kaivoksilta työkseen. 

Suosittelen todella lämpimästi tutustumaan tämän pelin hahmoihin, koska heidän kanssaan jutustelu on yksi pelin parhaista antimista. Osa hahmoista toki toistaa tietyn ajan jälkeen samoja mantroja, mutta silti ainakin ensikertalaiselle nämä keskustelut tarjoavat paljon mielenkiintoisia osasia tarinan koko kuvaan.

Muistot

Muistojen kerääminen on tässä pelissä yksi kaikista parhaista tarinankerronnan muodoista. Se on täysin vapaavalintainen osa peliä, jonka suorittamalla pelaaja oppii paljon pelin otsikossa mainitusta hahmosta: prinsessa Zeldasta. Pelaajalle selviää hiukan paremmin se, mikä katastrofi Ganon oikeastaan on, sekä se, miten Hyrulen kuningas, Zelda, ja muut sankarit yrittivät pysäyttää sen. Eniten se kuitenkin kertoo Linkin ja Zelda suhteesta, paljastaen myös jonkin verran itse pelattavasta päähenkilöstämme, Linkistä. Nämä kaksi hahmoa, etenkin Zelda, ovat todella mielenkiintoisia. Lisäksi näitä muistoja on todella hauskaa yrittää etsiä pelkkien kuvien perusteella. Toki, kaikkien muistojen löytäminen ilman internetin avustusta on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Breath of the wild kannustaa pelaajaa tutkimaan Hyrulea todella vahvasti, ja tutkiskelu palkitaan. Kaikkien muistojen löytäminen palkitsee minusta pelaajaa eniten, sillä löytämällä kaikki Linkin muistot, pelaaja pääsee näkemään pelin todellisen lopun.
 

Questit

Sivu- ja päätehtävät (side ja main questit) ovat todella tyypillisiä open world, eli avoimen maailman omaaville peleille. Breath of the wild on kuitenkin siitä hiukan harvinainen, että heti tutoriaalin suoritettuaan, pelaaja voi halutessaan mennä haastamaan koko pelin loppuvastuksen ja täten voittaa koko pelin kertaheitolla. Itse en suosittele tätä, koska Breath of the wildin muut tehtävät sisältävät paljon hauskaa tekemistä, tarinoita, ja hahmoja. Jo kuolleiden championeiden, eli mestareiden sielujen vapauttaminen divine beasteista on erittäin palkitsevaa erityisesti pelaajalle, jolle tarina on tärkeä. Minusta juuri päätehtävät sisältävät pelin parhaita sivuhahmoja, ja tunteita herättäviä hetkiä. 

Suuri osa sivutehtävistä on sellaisia, joissa jollekin hahmolle pitää tuoda jotakin. Vaikka moni tehtävistä on paperilla aika samankaltaisia, niissä on mielestäni tarpeeksi variaatiota hahmojen keskinäisessä kanssakäymisessä, joten minusta ei tarina ei ainakaan tuntunut hirveämmin toistavan itseään. Osa näistä tehtävistä on selkeästi tehty kieliposkessa, joukossa on esimerkiksi "sienien" keräämistä vanhalle miehelle, joka ei tietenkään ole addiktoitunut niihin. Eräs toinen tehtävä taas sisältää esimerkiksi kokkaamista pienen Kakariko kylässä elävän tytön kanssa. Tämä kokkailu sivutehtävä jäi erityisesti mieleeni, koska mitä pidemmälle siinä etenee, sitä enemmän saa tietää tämän pienen tytön surullisesta taustatarinasta. 

Pelin paras sivutehtävä on ehdottomasti Linkin talon, sekä kokonaisen kaupungin rakentaminen. Kyllä, koko pelin pisin sivutehtävä sisältää kaupungin rakentamisen. Tämä tehtävä saattoi välillä tuntua hiukan työläältä ja itseään toistavalta, mutta loppujen lopuksi se oli koko pelin hauskin tehtävä. Se yksinkertaisesti toimii, koska se yhdistelee monia tässä pelissä käytettyjä tarinankerronnan elementtejä, ja pelaaja pääsee itse näkemään, kuinka tämä kaupunki alkaa kukoistamaan rakennus kerrallaan. Lisäksi tässä tehtävässä pääsee tutustumaan syvemmin todella moneen hahmoon, ja näkemään, kuinka kyseiseen kaupunkiin muodostuu pikkuhiljaa todella monipuolinen kulttuuri.

Lopuksi

En voi suositella tätä peliä tarpeeksi. Breath of the wild on ensimmäinen open world peli, jota olen pelannut, ja näen todellakin, miksi se on niin rakastettu ja hyvin myyty peli. Rakastan tarinoita, ja tässä pelissä on kerrottu mahtava tarina erittäin uniikilla tavalla. Odotan innolla seuraavaa Breath of the wild peliä, ja toivon, että se sisältää yhtä upeaa tarinankerrontaa kuin ensimmäinenkin.

Netflixin piilotettu helmi: Dead end paranormal park

Netflixiin on ilmestynyt jokin aika sitten sarja, nimeltä Dead end paranormal park. Sarja perustuu Steelen DeadEndia nimiseen sarjakuvaromaaniin, sekä Cartoon Hangoverin lyhyeen websarjaan Dead End. Pidän animaatiosarjoista, ja kun kuulin tämän sarjan sisältävän kauhun ja komedian sekoitusta, mielenkiintoni heräsi heti. Sarjan trailerista sain kuitenkin hiukan vaisun ensivaikutelman. En siis aluksi jaksanut aloittaa sarjan katsomista. Minulle jäi trailerista sellainen kuva, että tämä olisi todella enemmänkin lapsille suunnattu, joten meni jonkin aikaa, ennen kuin päätin vihdoin antaa Dead end paranormal parkille mahdollisuuden. Jo ensimmäinen jakso onnistui taas herättämään mielenkiintoni, ja sainkin ahmittua kaikki 10 jaksoa muutamassa päivässä.

Dead end paranormal parkin tarina alkaa siitä, kun kaksi nuorta hakevat vartijan töitä Phoenix parks huvipuistosta, joka pitää sisällään monia mielenkiintoisia mysteereitä. Nämä hakijat, Barney ja Norma, ovat molemmat hakemassa paikkaa omista syistään. Barney haluaa päästä pakoon perheessä kuohuvalta draamalta, kun taas Norma on koko elämänsä ihaillut elokuvatähti Pauline Phoenixia, jonka ympärille koko huvipuisto on rakennettu. Kaksikko tajuaa kuitenkin "työhaastattelussaan", ettei kyseessä olekaan mikä tahansa kesätyö, kun heidän haastattelijansa Courtney paljastuu demoniksi. Pian Barney ja Norma joutuvat taistelemaan hengestään, kun Temeluchus niminen demonien kuningas koettaa ottaa jommankumman heistä haltuunsa. Onneksi Barneyn koira Pugsley kuitenkin pelastaa heidät, mutta pelastuksella on hintansa: Temeluchus saa osittain vallan tästä suloisesta mopsista. Pugsley onnistuu saamaan ylivoiman ja vallan kehostaan, ja täten hän kykenee nyt Temeluchusin vuoksi puhumaan ja taikomaan. Courtney päätyy antamaan Normalle, sekä Barneylle kesätyöpestin Phoenix parksin vartijoina, johon kumpikin suostuu.

Kun Norma ja Barney aloittavat kesätyönsä Phoenix parksin vartijoina, he pääsevät kesän aikana tutustumaan muihin huvipuiston kesätyöläisiin, sekä toisiinsa. Tämän sarjan tarina alkaa loistaa jakso jaksolta enemmän. Jokainen hahmo on oma mielenkiintoinen persoonansa, eikä kukaan hahmoista jää muiden varjoon. He tuntuvat oikeilta ihmisiltä, joilla on oikeita ongelmia, vaikkeivät läheskään kaikki hahmot edes ole ihmisiä. Etenkin päähenkilöiden tarinoita oli todella mielenkiintoista seurata. Barney, Norma, Pugsley ja Courtney ovat kaikki todella viihdyttäviä ja mielenkiintoisia hahmoja niin itsenään kuin myös toistensa seurassa. Heidän väliset kemiansa saavat aikaan paljon huvittavia tilanteita ja draamaa. Tarinassa on kuitenkin paljon myös sydäntä, mikä tuodaan esiin todella hienolla tavalla. Niin Norma kuin myös Barney joutuvat kamppailemaan omien epävarmuuksiensa kanssa eri syistä, mutta kummankin kamppailut esitetään tarinassa hienovaraisesti.

Tästä eteenpäin postaukseni sisältää pieniä spoilereita. Jos haluat skipata spoilerit, siirry seuraavan punaisen tekstin kohdalle.

Tämä sarja käsittelee mielenterveysongelmia, sekä sukupuoli- ja seksuaali-identiteetin ilmaisua hienovaraisesti ja aidosti. Arvasin itse jo ensimmäisessä jaksossa, että Barney on transpoika. Hänen identiteettiään ei missään vaiheessa tungeta katsojan kasvoille, eikä siitä tehdä numeroa, kun hän tulee Normalle kaapista ulos. Minusta oli hienoa nähdä, että näitä asioita käsiteltiin tässä sarjassa niin kypsästi ja aikuismaisesti. Konflikti Barneyn ja Barneyn perheen välillä on erittäin hienosti kirjoitettu. Tämä konflikti tuntuu aidolta ja uskottavalta. Barney ja Barneyn vanhemmat eivät oikein ymmärrä toisiaan. Barneyn vanhemmat välittävät ja rakastavat poikaansa, mutta eivät oikein osaa tukea häntä. Barneylla on epämukava olo heidän seurassaan, koska hänestä tuntuu, etteivät he tue häntä. Kukaan ei ole tässä konfliktissa "pahis", vaan kaikki ovat vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä. Tämä on minusta todella hienosti ja oikein kirjoitettua representaatiota.

Norman sisäiset epävarmuudet taas tulivat minulle yllätyksenä. Norma kärsii sosiaalisesta ahdistuksesta, mikä tekee ystävystymisestä muiden kanssa hankalaa. Hän kuitenkin uskaltautuu luottamaan Barneyyn, joka aidosti välittää uudesta ystävästään. Minusta oli mahtavaa, ettei tästäkään asiasta tehty tarinassa showta, eikä tämä asia parantunut kertaheitolla jakson loppuessa. Norma kärsii yhä sosiaalisesta ahdistuksesta, mutta hän on oppinut uusia tapoja käsitellä pelkojaan, ja koettaa parhaansa mukaan päästä eteenpäin. 

Spoilerit päättyvät tähän.

Dead end paranormal parkissa on paljon asioita, joista pidän. Tumma komedia yhdistettynä kauhuun ja fantasiaan, sekä taustalla tapahtuva isompi tarina, en voisi löytää itseäni enemmän sopivaa yhdistelmää. Sekaan on heitetty kaiken lisäksi jonkin verran parodiaa, ja ehdottomaksi suosikki jaksokseni nousi musikaalijakso. Tämä jakso otti selkeästi erittäin paljon vaikutteita Disney elokuvista, mutta jokainen laulu oli kuitenkin selkeästi oma luomuksensa. Kyseinen jakso on täydellinen esimerkki ohjeesta, joka kirjoittajille usein annetaan: inspiroidu, mutta älä kopioi, äläkä pelkää näyttää inspiraatiosi lähdettä omassa luomuksessasi. 

Koko tarinaan on upotettu paljon referenssihuumoria. Dead end paranormal parkissa tämä huumori toimii, koska katsojan ei oikeasti tarvitse katsoa sitä sarjaa, tai asiaa, johon viitataan. Katsoja voi hyvin mielin missata kaikki viittaukset, eikä se vaikuta katselukokemukseen, mutta nämä viittaukset ovat osa sarjan tarinaa ja hahmodesigneja. Niitä on hauska bongata, jos haluaa. 

Tästä sarjasta ei voi puhua mainitsematta sitä kaikkea lahjakkuutta, jota alkuperäisen dubin ääninäyttelijät omaavat. Mukaan on valikoitunut todella isojakin nimiä, jotka oli helppo tunnistaa heti, kuten Temeluchusta ääninäytellyt Alex Brightman, joka tunnetaan myös rooleistaan Beetlejuicena ja Fizzarollina. Toinen tunnettu näyttelijä, joka oli mukana lainaamassa ääntään yhdelle suosikkihahmoistani, oli Hannah Montanan parhaana ystävänä Lillynä tunnettu Emily Osment. Hänen ääntään en edes tunnistanut, mutta Osment todellakin loisti tässä roolissa, ja olin aivan ällikällä lyöty, kun luin listaa sarjan ääninäyttelijöistä. Kaikki ääninäyttelijät olivat aivan huikeita, ja odotan innolla sitä, että pääsen seuraamaan heidän tulevia projektejaan. 

Kun puhutaan hahmoista, he olivat mielestäni tämän sarjan parasta antia. Suurimmalle osalle hahmoista oli mielestäni annettu todella muistettava persoonallisuus. Ainoa kritiikki, joka minulla on annettavana tälle sarjalle on se, että vaikka suuri osa hahmoista pääsi loistamaan, moni sivuhahmo kesätyöläinen jäi hiukan muiden hahmojen varjoon. Kaikilla heistä ei ollut tavallaan edes syytä olla tarinassa. Tämä kritiikki on minusta kuitenkin vain pilkunviilausta, koska tarina onnistui kuitenkin niin monella eri osa-alueella, ettei se ollut minusta suuri ongelma, että muutama hahmo jäi hiukan turhaksi. Joukossa oli niin paljon upeita ja mieleenpainuvia hahmoja, että tämän pikkuvian voi painaa villaisella.

Tämä 10 jakson mittainen sarja on juuri sopivan mittainen kesäkatsottava. Suosittelen tätä erityisesti Disney faneille, sekä niille, jotka pitävät fantasialla maustetusta kauhukomediasta. Animaatio on minusta hyvin tehty, tarina on täynnä mysteeriä niille, jotka haluavat tarkastella sitä syvemmin, ja hahmot tuntuvat aidoilta ja syvällisiltä. Itse nautin koko tarinasta erittäin paljon. Se on aika uusi sarja, mutta se onnistui luomaan minussa nostalgisia fiiliksiä. Tämä johtuu kai siitä, että se muistuttaa minusta jonkin verran Gravity Fallsia, jonka katsoin teinivuosinani. Se on todella hienosti kirjoitettu tarina kahden nuoren kesätöistä, aikuistumisesta, ihmissuhteista, sekä totuuden kohtaamisesta. Dead end paranormal parkkia ei siis todellakaan kannata missata!

Rakkausshokkihoito: aito tarina maustettuna huumorilla ja sarkasmilla

Henriikka Rönkkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Joitakin kuukausia sitten minulle tuli siis todella positiivisena yllätyksenä, että tänä vuonna julkaistaisiin hänen uusin kirjansa, Rakkausshokkihoito. Kirjailija mainosti Instagrammissaan, että kirjan voisi ennakkotilata kovakantisena. Ennakkotilaajat saisivat kirjan Rönkkösen nimmarilla varustettuna, ja vielä kaiken lisäksi hienojen tarrojen kera. No, on varmaan sanomattakin selvää, että 1.6. sain postiluukusta tämän kauan odotetun kesälukemiseni signeerattuna, ja tarrojen kanssa. 

En malttanut odottaa sitä, että pääsisin lukemaan tämän kirjan, joten aloitin heti. Pääsin yhdeltä istumalta lähestulkoon puoliväliin. Rönkkönen ei todellakaan pettänyt odotuksiani, jotka hänen edelliset kirjansa saivat nostettua aikamoisen korkealle. Rakkausshokkihoito jatkaa edellisten kirjojen tarinaa päähenkilöstä, joka ennen etsi rakkautta, mutta on nyt löytänyt vierelleen hiukan pysyvämmän kumppanin. 

Rakkausshokkihoito on todella rehellinen ja avoin rakkaustarina. Se ei kaunistele tai romantisoi sitä kivistä polkua, joka matka vakaaseen parisuhteeseen on. Lukija pääsee kokemaan päähenkilön matkassa hänen ilonsa ja surunsa koskien uutta parisuhdetta aivan ihanan kamalan Veinin kanssa. Matkaan mahtuu paljon ihania romanttisia hetkiä, tragikoomisia seikkailuita makuuhuoneessa, sekä pohdintaa siitä, miksei Veini osaa lukea päähenkilön ajatuksia, ja olla sellainen poikaystävä, joita päähenkilö näkee somessa. 

Tässä tarinassa on paljon asioita, joista on helppo pitää. Ensinnäkin, Rönkkösen hauska tapa kirjoittaa saa minussa aikaan yhtä kovat naurut kuin aina ennenkin. Hän kirjoittaa todella terävästi ja nokkelasti. Kansien väliin mahtuu paljon itseironiaa, sekä oivalluksia, joihin myös moni lukija voi punastellen samaistua. Rönkkönen on todella itsetietoinen, ja monesti huumori perustuukin juuri siihen, että päähenkilö on hiukan tiedostetusti tekopyhä. Hän saattaa syyttää Veiniä, ja arvostella muita asioista, joihin syyllistyy itsekin. Lopussa hän kuitenkin koettaa parhaansa mukaan oppia kömmähdyksistään ja tulla paremmaksi ihmiseksi niin itsensä kuin myös parisuhteensa takia. Erityisen hauskoja olivat minusta luvut, joissa listattiin top 10 ohjetta eri asioihin. Nämä ohjeet olivat tietenkin sarkasmilla maustettuja, täydellisiä ohjeita, joita todellakin kannattaa seurata. 

Erittäin paljon pidän tässä kirjassa, kuten myös muissa Rönkkösen kirjoissa, siitä, että kaiken huumorin alta paljastuu kuitenkin aito sanoma ja opetus. Rakkausshokkihoidon keskeinen teema on se, että me ihmiset olemme todella monimutkaisia otuksia. Meidän on tarpeeksi vaikeaa navigoida omien mielensopukoidemme muodostamassa viidakossa. Parisuhteessa kummankin osapuolen mielensopukoiden viidakossa navigointi on sitäkin hankalampaa. 

Minulle jäi mieleen etenkin se, kuinka niin päähenkilö, kuin myös Veini olivat yliajattelijoita. Tämä tuotiin esille mielestäni todella herkästi ja hienosti. Rönkkönen johdattelee lukijan todella mahtavalla tavalla päähenkilön ajattelumaailmaan, eikä pelkää näyttää parisuhteen navigoinnin aidoimpia puolia. Parisuhteet eivät koskaan ole 100% ruusuja ja täydellisyyttä, vaan sekaan mahtuu paljon tunteita, odotuksia, ja toiveita. Päähenkilöllä on paljon odotuksia Veiniä kohtaan, eivätkä nämä odotukset ole aina kovin realistisia. Some tuntuu nykypäivänä olevan monissa parisuhteissa se kolmas osapuoli, joka nostattaa odotuksia yhä vain korkeammalle ja korkeammalle. Päähenkilö kuitenkin opettelee parhaansa mukaan parantamaan kommunikaatiotaitojaan, joka tuottaa tulosta. Vaikkei päähenkilön ja Veinin parisuhde olekaan täydellinen, he oppivat olemaan onnellisia yhdessä, mikä on minusta todella kaunis ja tärkeä asia.

Jälleen kerran Rönkkönen on onnistunut antamaan minulle ja monille muillekin lukijoilleen todella nautinnollisen lukuelämyksen. Tämän kirjan parissa pääsee todellakin nauramaan ja nauttimaan. Sen parissa pääsee myös todella hyvin pohtimaan omaa elämäänsä ja omia näkemyksiään. Rönkkönen osaa todellakin kirjoittaa sellaista tekstiä, joka tuntuu hiukan peilimäiseltä. Teksti saa lukijan katsomaan itseensä, ja tämän kirjan parissa voi nauraa niin päähenkilön kömmähdyksille kuin myös omilleen todella hyväntahtoisesti ja lempeästi. Pidän siitä, miten Rönkkönen osaa tässä kirjassa nauraa itselleen lempeästi ja rakastavasti, ja saa myös lukijan itse nauramaan mukana. Rakkausshokkihoito sopii loistavasti kevyeksi kesälukemiseksi Rönkkösen muiden kirjojen jatkoksi. 

Aliarvostettu genre: Fanifiktio

Fiktion suurena ystävänä, tai fiktiofanina, joka on viettänyt netin ihmeellisessä maailmassa enemmän aikaa kuin kehtaisi myöntää, fanifiktio ei ole minulle mikään uusi tuttavuus. Itse asiassa ensimmäiset nettiin julkaisemani tekstit olivat fanifiktiota, mikä ei varmaankaan tule yllätyksenä. Siitä on vuosia, kun viimeksi luin fanifiktiota, ja lähestulkoon vuosikymmen, kun viimeksi kirjoitin sitä. Viime viikonloppuna pääsin kuitenkin osallistumaan Hanna Karoliinan ja Riku Hannukaisen fanifiktio työpajaan Desuconissa. Kyseinen työpaja nousi heti yhdeksi Desucon viikonloppuni tähtihetkeksi. Vaikka olen ollut aikoinani osa fanifiktio yhteisöä, opin tämän työpajan aikana todella paljon uusia asioita fanifiktiosta, sekä itse kirjoittamisesta. Olen kirjoittanut koko elämäni, mutta fanifiktioon tutustuin ensimmäistä kertaa ehkä 11-12 vuotiaana. 

Mitä fanifiktio oikeastaan on? Kirjanetin määritelmän mukaan se on fanien tuottamaa tekstiä, jossa käytetään jostakin jo olemassa olevasta kirjasta, pelistä, sarjasta, tai elokuvasta tuttuja hahmoja. Fanifiktio voi siis jatkaa siitä, mihin alkuperäinen tarina päättyy. Suosittuja fanifiktio sivuja ovat esimerkiksi fanfiction.net, Archive of our own, sekä Wattpad. Kyseisiltä sivuilta löytyy paljon fanien tuottamia tarinoita, joissa on käytetty tunnettujen tarinoiden hahmoja. Harry Potterista löytyy läjäpäin fanien kirjoittamia tekstejä, mutta myös oikean elämän julkkiksista, kuten BTS:n, sekä One Directionin jäsenistä löytyy tuhansia, ellei miljoonia eri tuotoksia. 

Desuconin fanifiktio työpajassa käytiin läpi tiettyjä myyttejä fanifiktioon liittyen. Kyseiset myytit olivat:
1. Eiks se oo joku teinien hömppäjuttu ja aina (poika)romantiikkaa?
2. Koska sä alat kirjoittamaan jotain oikeeta?
3. Fanfiction on aika huonolaatuista, tyyliin: "Their tongues fought for dominance, while blue orbs stared at each other."
4. En ollut kovin hyvä kielissä koulussa, punakynä heilui opettajalla. En osaa kirjoittaa.

Ajattelin puhua näistä myyteistä hiukan omien kokemuksieni pohjalta. En itse tiedä sanoisinko näitä kaikkia myyteiksi, etenkään ensimmäistä. Fanifiktiota pidetään usein teinien hömppäjuttuna ja etenkin teinityttöjen hömppäjuttuna. Toki moni fanifiktion kirjoittajista on nuoria, mutta nämä todella nuoret fanifiktion kirjoittajat ovat vain pieni osa fanifiktio yhteisöä. Fanifiktion kirjoittajat, sekä lukijat sijoittuvat paljon isommalle ikähaarukalle kuin vain teini-ikäisiin. Toinen osa tätä ensimmäistä myyttiä taas on vain osittain myytti. Romantiikka, ja etenkin poikaromantiikka, on omaksi fanifiktio alalajikseen muodostunut fanifiktion muoto. Kaikki fanifiktiot eivät ole, tai sisällä romantiikkaa, mutta shippaaminen, eli hahmojen kirjoittaminen suhteeseen, on todella suosittua fanifiktioissa. Monesti tarinoissa, joita koemme, on hahmoja, jotka voisivat jonkun fanin mielestä sopia hyvin yhteen, mutta he eivät päädy alkuperäisessä tarinassa yhteen syystä tai toisesta. Fanifiktio on siksi täydellinen ratkaisu tähän, koska fanien luomuksissa voi tutkia sitä, miten parisuhde kyseisten hahmojen välillä voisi toimia.

Toinen myytti koski asenteita fanifiktiota kohtaan. Fanifiktio on saanut netissä tietynlaisen maineen, joka koskee osittain myös kolmatta myyttiä. Kuka tahansa voi kirjoittaa ja julkaista omaa fanifiktiotaan todella helposti, joten on selvää, että joukkoon mahtuu paljon ei niin hyviä tekstejä. Fanifiktiota itsessään ei välttämättä voi myöskään myydä kirjamuodossa, koska niissä käytetään hahmoja, jotka kuuluvat jo jollekin taholle. Minusta on kuitenkin todella epäkunnioittavaa pitää fanifiktiota alempi arvoisena kirjoittamisen muotona. Todella moni löytää rakkautensa kirjoittamiseen fanifiktioiden kautta, ja fanifiktiot ovat loistava tapa harjoitella luovaa kirjoittamista. Fanifiktio yhteisössä on ihmisiä, joista on myöhemmin elämässä tullut kirjailijoita. Tässä yhteisössä on myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole julkaisseet kirjoja, mutta joiden fanifiktiot ovat vuosien harjoittelun tuloksena lähestulkoon parempia kuin alkuperäisteokset. Kyseisen genren kirjoittajat ovat usein todella omistautuneita, ja siitä on tullut jopa meemi, kuinka omistautuneita esimerkiksi Archive of our own kirjoittajat ovat. Fanifiktio on siis aivan yhtä "oikea" tapa kirjoittaa kuin minkä tahansa muun genren kirjoittaminen. Pohjimmiltaan se on kuitenkin monille todella rakas harrastus, eikä harrastusta tarvitse aina ottaa niin vakavasti. Tärkeintä on se, että voi pitää hauskaa, ja nauttia siitä, mitä tekee.

Fanifiktio on todella turvallinen ja hyvä tapa aloittaa kirjoittaminen, jos ei ole aiemmin kirjoittanut fiktiota. Sen avulla voi oppia erilaisia kirjoitustekniikoita, hahmon rakentamista, dialogin kirjoittamista, ja paljon muuta. Desuconin fanifiktio työpajassakin kävimme paljon mielenkiintoista keskustelua juurikin hahmoista. Mikä tekee hahmosta muistettavan, ja millainen on hyvä ja onnistunut hahmo, ovat asioita, joita fanifiktion kirjoittaminen opettaa varmasti aivan toisella tasolla kuin se, jos aloittaa kirjoittamisen suoraan omilla hahmoilla ja tarinoilla. Kun fanifiktion kirjoittaja kysyy itseltään, miksi valitsi juuri kyseiset hahmot tarinaansa, vastaus voi antaa todella paljon hyödyllisiä rakennuspalikoita omien hahmojen luomiseen tulevaisuudessa. Siinä oppii myös pikkuhiljaa käyttämään kieltä (pun not intended) luovilla tavoilla. Vaikkakin jos ottaa liikaa mallia niistä hiukan vähemmän laadukkaista fanifiktioista, saattaa tulla itsekin luoneeksi sellaisia kauniita mielikuvia kuin kaksi kieltä taistelemassa valta-asemasta. Netistä kuitenkin löytyy todella paljon hyviä vinkkejä ja luettavaa, jos haluaa kehittää omaa kielen käyttöä teksteissä.

Fanifiktioita on helppo julkaista ja jakaa, joten niistä voi myös saada palautetta aivan ilmaiseksi. Kyseinen tekstilaji on ehkä tekstilajeista interaktiivisin, ja siksi pidän sitä hyvänä väylänä itsensä kehittämiseen kirjoittajana. Fanifiktio yhteisö on siis todella hyvä tapa myös löytää kavereita, jotka pitävät kirjoittamisesta, sekä tarinasta, josta itsekin pidät. Kaksi kärpästä siis yhdellä iskulla!

Suosittelen todella lämpimästi rohkeasti kokeilemaan fanifiktion kirjoittamista. Olen itse kirjoittanut tarinoita siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Kirjoittelin fanifiktiota muutaman vuoden teininä, ja nykyään kirjoittelen paljon runoja, sekä novelleja. Tässä työpajassa teimme muutaman lyhyen fanifiktio kirjoitusharjoituksen, jotka todellakin avasivat silmäni sille, kuinka hauskaa juuri tätä genreä on kirjoittaa. Kirjoittaminen on aina ollut minusta hauskaa, mutta en edes muistanut, kuinka hauskaa fanifiktioiden luominen on. Viime aikoina olen kirjoitellut paljon lähinnä trilleri tyyppisiä tekstejä, joten oli todella mukavaa vaihtelua testailla pitkästä aikaa toisenlaista genreä. Vahva vinkki siis kaikille teille, jotka kirjoittelette myös aktiivisesti: tutkiskelkaa muitakin genrejä, ja kirjoittakaa jotakin, jostain toisesta genrestä. Iloisia kirjotteluhetkiä!