Paras jumpscare videopelihistoriassa

Vieläkin halloweenia innolla odotellen, tällä viikolla ajattelin kertoa yhdestä mieleeni jääneestä jumpscaresta, eli hyppypelästyksestä. Peli, josta se on peräisin, on varmasti tuttu kaikille, jotka ovat olleet internetissä viime vuosina. Sen iloinen tunnusmusiikki, todella suloiset hahmot hymyssäsuin... eihän tämä näytä ollenkaan kauhupeliltä! 

Doki Doki Literature Club, tai lyhennettynä DDLC, julkaistiin Steamissa 22.9.2017. Se on Dan Salvaton kehittämä visual novel dating simulator peli, joka ei näytä yhtään pelottavalta. Kun pelaaja kuitenkin lataa tämän pelin, ruudulle ilmestyy varoitus, jossa pelaajalle kerrotaan, että tarina ei sovellu herkimmille. Tämä varoitus herätti huomiota, koska se vaikutti olevan aivan väärään paikkaan sijoitettu. Pelin ensimmäiset pari tuntia jopa vaikuttavat täysin normaaleilta. Pelaaja nimeää päähenkilön, joka lapsuudenystävänsä Sayorin painostamana liittyy kirjallisuuskerhoon ja tapaa siellä myös pelin muut tytöt: Yurin, Natsukin ja Monikan. Kaikki heistä edustavat jotakin animekliseetä. Natsuki on tsundere, Yuri on sivistynyt, mutta erittäin kiusallinen ja ujo, mutta Monika vaikuttaa heihin verrattuna suhteellisen normaalilta. (Tästä eteenpäin postaus sisältää valtavia spoilereita, joten suosittelen tsekkaamaan pelin itse, ennen kuin luet tämän pidemmälle!)

Yhdessä tytöt ja päähenkilö alkavat suunnitella mitä he tekisivät koulun festivaaleissa mainostaakseen kerhoaan. Tässä kohtaa pelaaja pääsee valitsemaan sen, kenen tytön kanssa hän haluaa suunnitella viikonloppuna kirjallisuuskerhon toimintaa festivaaleihin. Pelaaja voi valita kenet tahansa tytöistä, paitsi Monikan. Tämä tuntuu hiukan oudolta, mutta ehkäpä tämä tarkoittaa sitä, että Monikan saa valittua vain pelaamalla pelin läpi, tai hän on vain yksinkertaisesti tutoriaalihahmo. Kaikki ajallaan, ennen kuin pelaaja pääsee viettämään aikaa valitsemansa tytön kanssa, hänelle paljastuu, että Sayorilla ei ole kaikki hyvin. Lapsuudenystävä avautuu pelaajalle ja paljastaa sairastavansa masennusta. 

Tämä oli mielenkiintoinen ja tervetullut yllätys! Pelissä käsitellään aitoja tunteita, joihin oikeassa elämässäkin moni voi samaistua. Pienen keskustelun jälkeen Sayori vakuuttaa voivansa ihan hyvin, ja pelaaja pääsee jatkamaan tarinaa miettien tietenkin miten voisi auttaa Sayoria. Kun pelaaja kuitenkin menee seuraavana päivänä kouluun kirjallisuuskerhoon, Sayori ei ole paikalla. Monika on ainoa, joka kerhohuoneessa on. Hymysuin hän kertoo pelaajalle, ettei Sayorilla ole todellakaan kaikki hyvin. Yksi pelin tunnetuimmista dialogipätkistä ja meemeistä tuleekin juuri tästä kyseisestä kohdasta.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla itselläni tuli vatsanpohjaan kammottava tunne katsoessani Jacksepticeyen läpipeluuta DDLC:stä. Muistan sen hetken, sen illan, kun katsoin tätä läpipeluuta. Pidätin melkein hengitystäni, kun päähenkilö kiirehti Sayorin kodille. Jacksepticeye klikkasi tarinassa eteenpäin ja avasi oven Sayorin huoneeseen, mistä tyttö löytyi hirttäytyneenä. Kun näin tämän kuvan ensimmäisen kerran, järkytyin todella. Tämä on paras jumpscare, jonka olen ikinä kokenut missään mediassa. Sayorin ruumis, musiikin yhtäkkinen muuttuminen, se koko hetki, piti silmäni liimautuneina ruudulle suu apposen auki yllätyksestä. Tämä jumpscare ei ollut vain nopea hypähdys, joka aiheuttaa mahassa sekunnin murto-osan kestävän adrenaliiniryöpyn ja pelästyksen, ehei. Minä en saanut unta sinä kyseisenä yönä.

Monesti jumpscareja pidetään todella halpana kauhuelokuvien ja -pelien keinona säikäyttää katsoja tai pelaaja. Dan Salvato onnistui kuitenkin rakentamaan tämän jumpscaren niin huolellisesti ja huomaamattomasti, että itse nimittäisin sitä pelihistorian parhaaksi jumpscareksi. Miksi Sayorin kuolema jumpscare toimii niin hyvin?

Ensinnäkin, tämä peli ei vaikuta yhtään kauhupeliltä ensimmäisen parin pelitunnin aikana. Pelaaja tottuu tähän mukavuuteen, tutustuu ja tykästyy hahmoihin, eikä mikään vaikuta olevan vinossa. Ainoa mikä pitää pelaajan mielen kyseenalaistamassa asioita, on alkuun ilmestynyt varoitus. Kyseinen varoitus saa pelaajan ylianalysoimaan eri asioita tarinan sisällä ja epäilemään hahmoja. Kukaan ei kuitenkaan voisi arvata, mitä ensimmäisen näytöksen loppu tuo tullessaan. Tätä jumpscarea periaatteessa odottaa tulevaksi, ja kun se viimein tapahtuu, se todellakin antaa psykologisen kauhun ystäville juuri sen, mitä he psykologiselta kauhulta odottavat. Tässä kohtaa DDLC heittää pelaajan suoraan altaan syvään päähän, eikä peli enää ollenkaan piilottele kauhuelementtejään. Sayorin kuolema on loistava alku sille kaikelle kauhulle, mikä pelaajaa vielä odottaa. 

Toinen syy tämän jumpscaren onnistumiselle on se, että pelaaja todellakin pääsee tykästymään Sayoriin. Hän vaikuttaa aidolta ja samaistuttavalta hahmolta. Kun hän kuitenkin ensimmäisen näytöksen lopussa roikkuu katosta, tuntuu melkein siltä, että näkisi oikeasti ystävän ruumiin. Salvato rakentaa tämän tapahtuman hitaasti ja uskottavasti. Sayori on avautunut pelaajalle aiemmin masennuksestaan, joten tämä on aivan uskottava eteneminen tarinalle.

Kolmanneksi on pakko mainita kohtauksen musiikki. Aiemmin niin iloinen ja energinen musiikki vääristyy täysin, ruutu glitchaa, ja Monika ilmestyy ruudulle pelaajan yhä ollessa shokissa. Peli sulkeutuu, ja pelaaja jää vain katselemaan yhä järkyttyneenä näkemästään. Monika rikkoo neljättä seinää huolella, ja pelaaja koittaa prosessoida näkemäänsä. Psykologinen kauhu on täydellinen sana kuvaamaan tätä peliä, koska se todellakin pääsee pelaajan ihon alle. Lisäksi se rikkoo kaikki pelaajan oletukset tästä pelistä ja sen tarinasta viimeistään tässä kohdassa, eikä paluuta enää ole.

Tässä olivat syyt, miksi pidän Sayorin kuolemakohtausta parhaana jumpscarena videopelien historiassa. Se on niin hyvin kirjoitettu, että se jää pelaajan ihon alle vielä vuosia myöhemminkin matelemaan. Mitä mieltä sinä olet jumpscareista? Onko sinulla suosikki jumpscarea? Piditkö itse tästä DDLC jumpscaresta? 

Hyvää halloweenia 🎃

Mitä katsoa halloweenina?

Päivät ovat alkaneet lyhentyä. Pimeä tulee joka päivä hiukan aikaisemmin ja kestää joka yö hiukan pidempään. Lempijuhlani on pian täällä, tuo kauhulle ja kaikelle pelottavalle omistettu juhla. Halloween on aina ollut minulle yksi vuoden kohokohdista. Silloin pääsee pukeutumaan pelottaviin asuihin, katsomaan kauhuelokuvia, pelaamaan kauhupelejä, ja nauttimaan erilaisista kammottavista asioista teekupposen äärellä. 

Rakastan kauhua, mikä on yksi syy sille, että rakastan myös halloweenia. Siksi ajattelin, että jakaisin tässä postauksessa omia suosikkisarjojani, joita tulee uudelleenkatsottua joka halloweenina. Tämä ei ole top lista, joten mainitsemani sarjat eivät ole postauksessani missään paremmuusjärjestyksessä. Kaikki nämä sarjat ovat lähellä sydäntäni. Jos sinulla on vaikeuksia löytää halloween katsottavaa, tämän listan luettuasi olet toivottavasti löytänyt jotain, mikä herättää mielenkiintosi!

Over the garden wall

Tämä on yksi niistä sarjoista, jonka katson uudestaan joka vuosi. Over the garden wall on Cartoon Networkin sympaattinen tarina veljeksistä, jotka eksyvät synkkään metsään nimeltä Unknown, josta he yrittävät löytää ulos. Beatrice niminen tyttö, joka on kirottu linnuksi, lupaa auttaa veljeksiä löytämään pois metsästä, jos he auttavat häntä löytämään Adeleide nimisen naisen, joka voi rikkoa Beatricen kirouksen. 

Over the gardenwall on animoitu, eikä se ole kovin pelottava, mutta sen tarina sopii täydellisesti halloween katseluun. Sarja on todella tunnelmallinen, ja Gregin ja Wirtin seikkailu Unknown-metsän lävitse on täynnä yliluonnollisia kohtaamisia, mieltäkutkuttavia mysteerejä, sekä todella aitoja ja sydämellisiä tunteita. Tässä sarjassa on vain 10 jaksoa, joten se on nopea ja helppo katsoa yhdeltä istumalta. Tämä voisi olla juuri sinun halloween katseltavasi, jos pidät mysteereistä, ja aidon tuntuisista hahmoista, sekä surullisista juonenkäänteistä. Minä en koskaan kyllästy Over the garden walliin, ja joka katselukerralla löydän siitä jotain uutta. 

Salad fingers

Tämä on David Firthin websarja, jonka ensimmäinen jakso julkaistiin jo 14 vuotta sitten. Tämä sarja on yksi ensimmäisistä websarjoista, jonka katsoin, joten se on minulle erittäin nostalginen. Salad fingersin tarinaa on vaikea selittää, koska siinä ei ole selkeää suoraviivaista tarinaa. Youtuben syövereistä löytyy kuitenkin monia "Salad fingers explained" ja teoria videoita koskien kyseistä sarjaa. Jos pidät oudoista ja oudon pelottavista sarjoista, tämä kannattaa tsekata! Se on ilmaiseksi katseltavissa Firthin kanavalla. Jos Salad fingers on makuusi, Firthin muutkin luomukset ovat yhtä ihastuttavan outoja ja sopivat loistavasti halloween katseluun.

Mandela Catalogue

Tämä on todella uusi sarja, jonka löysin Youtubesta itse asiassa viime viikolla. Siitä on tullut ulos vasta muutama jakso, joten se on todella nopea katsoa. Mandela Catalogue on loistava analog horror, eli analogista kauhua hyväksi käyttävä sarja, joka kertoo "alternate" nimisistä olennoista. Nämä olennot ovat vaarallisia ja valtio neuvoo ihmisiä välttämään niitä. Nämä oliot ovat niin vaarallisia, että jopa viranomaisia on neuvottu olemaan auttamatta ihmisiä, jotka ottavat heihin yhteyttä liittyen olentoihin. Mandela Cataloguen tarina sisältää kristillisiä teemoja. "Alternate" olennot ovat jonkinlaisia saatanallisia olentoja, jotka aiheuttavat todella kammottavia kuolemia. Katsoin muutaman teoria videon kyseistä sarjaa koskien, ja videoiden teorioitsijat olivat hiukan eri mieltä siitä, miten nämä olennot tappavat uhrinsa. Mysteerien ystävät tulevat siis varmasti nauttimaan tästä sarjasta.

VIVINOS

Minako's room

Tämäkin suositus löytyy ilmaiseksi Youtubesta. Vivinos on korealainen animaatiotubettaja, joka tekee päällepäin söpöltä näyttäviä, iloisia ja värikkäitä animetyylisiä musiikkivideoita. Nämä musiikkivideot kuitenkin sisältävät suuren yllätyksen niille, jotka klikkaavat musiikkivideoihin odottaen iloista animemusiikkivideota. Vaikka musiikkivideoiden laulut ovat japaninkielisiä, videoista löytyy englannin kieliset tekstitykset. Näistäkin videoista löytyy rutkasti "explained" ja teoriavideoita, jos aihe jää kiinnostamaan. Odotan innolla, että hän julkaisee niitä lisää, koska tällä hetkellä en itse osaa yhdistää niitä kaikkia vielä toisiinsa. Omat suosikkini Vivinoksen videoista tähän mennessä ovat Suki Suki Daisuki ja Minako's room. Jos olet kauhun ja hyvän musiikin ystävä, tämä on sinulle täydellistä halloween katseltavaa.

Nightmare before Christmas

Ah, klassikko! Tarvitseeko tämä elokuva edes esittelyjä? Nightmare before Christmas, tai kuten se on suomennettu Painajainen ennen joulua, on yksi Tim Burtonin rakastetuimmista elokuvista. Vaikka tämä elokuva on suunnattu lapsille, eikä se ole oikeasti kovin pelottava, sen tunnelma saa kenet tahansa virittymään halloweenin henkeen. Onko edes olemassa halloween katselusuosituslistaa, jossa tätä elokuvaa, tai muita Burtonin elokuvia, ei olisi ollenkaan mainittu? Tuskin. Jos kaipaat jotain nostalgista, tämä löytyy Disney+ suoratoistopalvelusta.

Jos et kuitenkaan vielä ole jostain syystä nähnyt tätä elokuvaa, se kertoo Halloween-kaupungista, sen kammottavista asukeista, ja sen johtajasta, "Pumpkin king" (kurpitsakuningas) Jack Skellingtonista, joka on kyllästynyt halloweeniin ja samoihin vanhoihin perinteisiin. Hän löytää vahingossa portaalin joulumaailmaan, ja rakastuu tähän uuteen juhlaan. Painajainen ennen joulua on tunnelmallinen ja nostalginen katselukokemus, joka sisältää upeita lauluja, seikkailun, ja erittäin rakastettavia ja ikonisia hahmoja. Tätä suosittelen erittäin vahvasti!

Petscop

Jälleen ilmaiseksi katseltava websarja Youtubessa. Oletko pelivideoiden ja Let's play-kanavien ystävä? Petscop on sitten juuri sinulle sopiva halloween katsottava. Tämä onkin vähän pidempi ja aikaa vievämpi sarja, jossa riittää katsottavaa niillekin, jotka tykkäävät ahmia sarjoja yhdeltä istumalta. 

Petscop vaikuttaa aluksi aivan tavalliselta pelivideolta. Kanavan ylläpitäjä Paul väittää, että Petscop on peli, joka oli tarkoitus julkaista Playstation konsolille, mutta sen tekijä ei saanut sitä valmiiksi. Mitä pidemmälle Paul pääsee pelissä, sitä oudommaksi tarina käy. Tarina vaikuttaa liittyvän jotenkin murhaan, joka tapahtui oikeassa elämässä, ja Paul vaikuttaa tietävän pelistä enemmän kuin näyttää. Tätä enempää en sanokaan tästä sarjasta, koska Petscop on parasta nauttia mahdollisimman vähillä etukäteistiedoilla. 

The operator

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, haluan suositella Sam Barnettin websarjaa The Operator. Se kertoo Info corp nimisestä yhtiöstä, joka ilmoittaa aloittavansa uuden kokeilun, jonka pitäisi nostaa työntekijöiden tehokkuutta 80%. Tämä kokeilu kuitenkin paljastuu joksikin todella vaaralliseksi ja häiritseväksi. The Operator on taitavasti tehty vaha-animaatio, joka oikeasti onnistuu pelottamaan katsojaa. Tarina on vertahyytävää scifiä, eikä sitä voi lakata katsomasta, kun sen aloittaa. Sam Barnett on todella lahjakas animoimaan, ja toivon, että häneltä ilmestyisi tulevaisuudessa lisää jotain uutta. Pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita erittäin paljon. 

Toivottavasti tältä listalta löytyy sinulle jotain mielenkiintoista katsottavaa halloweeniksi! Onko sinulla lisää katselusuosituksia, joita en maininnut tässä postauksessa? Tai onko sinulla jotain mielipiteitä ehdottamistani sarjoista? Toivotan sinulle pelottavaa halloweenia näiden suositusten parissa.

Mikä death game-tarinoissa kiehtoo?

Hiljattain Netflixissä julkaistu sarja Squid game on kerännyt todella paljon suosiota. Moni ystäväni on suositellut sarjaa minulle, ja sitä on hehkutettu lähes jokaisessa sosiaalisessa mediassa, jota käytän. Päädyin itsekin katsomaan Squid gamen, koska olen suuri death game-tarinoiden ystävä. Minusta kyseinen sarja oli keskinkertainen verrattuna muihin katsomiini, pelaamiini tai lukemiini death game-tarinoihin. Squid game on mielestäni kuitenkin hyvä ensikosketus death game-tarinoihin, jos ei ole kokenut niitä aiemmin. 

Koska Squid game on niin suosittu ja pidetty, aloin miettimään, miksi death gamet puhuttavat ihmisiä. Miksi itsekin rakastan death game-tarinoita niin paljon? Miksi death game-tarinat jäävät parhaiten mieleen? Tässä postauksessa on vain omaa pohdintaani ja mielipiteitäni asiasta, en ole tutustunut psykologisiin tutkimuksiin, tai muiden tekemiin blogipostauksiin. Omaa pohdintaani tukevat vain omat mielipiteeni, sekä esimerkiksi keskustelut, joita olen käynyt eri death game-tarinoista ihmisten kanssa.

Ensimmäinen asia, joka death game-tarinoissa minua kiehtoo, on niiden julmuus. Kun ajatellaan koko death game-tarinan konseptia, se on todella synkkä ja raaka. Se, että otetaan joukko ihmisiä johonkin rajattuun tilaan, ja pistetään heidät pelaamaan erilaisia pelejä pysyäkseen hengissä, tai usutetaan heidät tappamaan toisiaan, että voisivat itse pysyä hengissä, on sanoinkuvaamattoman kauhea tilanne. Ihmiset ovat luonnostaan kiinnostuneita kaikesta kauheasta. Sille löytyy psykologiasta jopa oma sana: morbid curiosity, eli sairaalloinen uteliaisuus näin karkeasti suomennettuna. Moneen death game-tarinaan liittyy juurikin mysteeri, joka saa katsojan kysymään, että miksi tai miten kukaan voisi pistää muita sellaiseen tilanteeseen, tai miksi kukaan haluaisi järjestää oikean death gamen. Lisäksi mysteerien ratkominen on minusta todella mielenkiintoista, ja death gamet ovat oiva tarinamuoto mysteerien luomiselle.

Hyvän death game-tarinan tärkein asia on mielestäni death gameen valitut hahmot. Miksi juuri heidät on valittu pelaamaan? Keitä nämä hahmot ovat? Millainen moraali heillä on? Mitä he ovat valmiita tekemään selviytyäkseen hengissä? Hahmot ovat death game-tarinoiden sielu. Hahmot kuljettavat death game-tarinaa. Heidät on pistetty vaikeaan tilanteeseen, joissa ihmisten sisin persoona ja aidot moraalit tulevat esiin. Kuolema tuo hahmoissa esiin sisimmän pelon, joka saa heidät käyttäytymään aivan eri tavoin kuin tavallisissa tilanteissa. Meidät on luotu tekemään kaikkemme selviytyäksemme, ja nämä tarinat nostavat esiin hahmojen, ja samalla myös meidän sisimmän toivomme ja epätoivomme. Katsojina, lukijoina, tai pelaajina voimme samaistua tarinoiden eri hahmoihin, ja kuvitella turvallisesti kotisohvalla mitä itse tekisimme kyseisissä tilanteissa. Death game-tarinoiden hahmot voivat toimia ikään kuin peileinä meille, ne voivat auttaa meitä kyseenalaistamaan omat moraalimme. 

Riippuen death game-tarinasta, kolmas syy on yhteiskunta kritiikki. Monessa death game-tarinassa, joita itse olen katsonut, kyseenalaistetaan myös yhteiskunnan moraali. Kuten jo mainittu, yksi syy death game-tarinoiden mielenkiintoisuuteen on ihmisten luonnollinen taipumus kiinnostua kaikesta kammottavasta. Moni näistä tarinoista kyseenalaistaa näiden tarinoiden seuraajien moraalia. Vaikka kaikki näistä tarinoista ovat fiktiivisiä, moni niistä kritisoi meitä niiden seuraamisesta. Kauppa toimii niin, että sitä tarjotaan mitä kysytään, joten jos moni haluaa katsoa death game-tarinoita, niitä tehdään. Monissa death game-tarinoissa, joita olen elämäni aikana katsonut, lukenut ja pelannut, kyseiset pelit ovat paljastuneet viihteeksi. Ne on järjestetty tarinan sisäisessä maailmassa viihdyttämään ihmisiä samalla tavalla kuin meidän maailmassamme esimerkiksi reality tv-sarjat. 

Toisaalta jotkut death game-tarinat, kuten The Circle, kritisoi yhteiskuntaa siitä, miten yhteiskunta arvottaa erilaisia ihmisiä. Kyseisessä elokuvassa ei paljasteta hahmojen nimiä, vaan kaikki äänestävät yhdessä siitä, kuka kuolee, lähes täysin pintapuolisesti. Tämä death game-tarina kertoo siitä, millaisia ihmisiä ja ominaisuuksia pidetään yhteiskunnassa arvokkaana, ja mitä ollaan valmiina uhraamaan. Se pistää katsojankin miettimään, ketkä hän itse uhraisi ja säästäisi. 

Tässä oli muutama syy sille, miksi itse rakastan death game-tarinoita. Lyhyesti sanottuna death game-tarinoiden hahmot ja mysteeri, sekä tapa kritisoida yhteiskuntaa ja ihmisten moraalia saa minut nauttimaan näistä tarinoista. Rakastan tarinoita, joissa pääsen tutustumaan hahmoihin kuin ystäviin, ja joka pakottaa minut pohtimaan omia arvojani ja omaa maailmaani. Omia lempi death game-tarinoitani ovat ehdottomasti Netflixin Alice in borderlands, Danganronpa, ja Your turn to die, ja minusta olisi mukava kuulla myös sinun lempi death game-tarinoistasi tämän postauksen kommenteissa. Miksi sinä pidät death game-tarinoista? Nautitko sinä Squid gamesta? Mikä on sinun lempi death game-tarinasi?

Miten sarjojen katselukokemukset ovat muuttuneet?

Blair witch project on yksi maailman tunnetuimmista kauhuelokuvista. Se oli aikanaan erittäin kohuttu, koska se oli kuvattu found footage tyylisesti, ja moni uskoi kyseisen elokuvan olevan aito. Elokuvan näyttelijät menivät elokuvan julkaisun jälkeen hetkeksi piiloon julkisuudesta, jotta Blair witch project vaikuttaisi vieläkin vakuuttavammalta. Tämä temppu toimi, ja johti jopa oikeudenkäyntiin. 

Mitä luulette, että tapahtuisi, jos Blair witch project julkaistaisiinkin nykypäivänä? Jos sitä ei olisikaan julkaistu vuonna 1999, vaan se tulisikin elokuviin tänäpäivänä? Mitä tapahtuisi, jos sitä mainostettaisiin aitona kuten 22 vuotta sitten, saisiko se yhtä suuren suosion? Uskoisiko kukaan? Ei tietenkään. Vaikka internet oli tuolloin jo olemassa, se ei ollut lähelläkään yhtä käytetty kuin nykyään. Nykyään lähes kaikilla on pääsy internettiin ja kuka tahansa voi julkaista tänne mitä haluaa, milloin haluaa.

Internet on mahdollistanut sen, että sarjojen katselusta, pelien pelaamisesta, ja lukemisesta on tullut sosiaalinen aktiviteetti. Monen lempiasiani ympärille on syntynyt fanikunta, eli fandomi, joka voi jakaa keskenään teorioita, mielipiteitä, fanitaidetta ja meemejä. Fandomit ovat suurimmaksi osaksi olleet itsellenikin todella positiivinen kokemus.

Netflix ja muut suoratoistopalvelut ovat myös vaikuttaneet sarjojen katselutapaan omalla tavallaan. Kaikki voidaan katsoa nopeasti yhdeltä istumalta, joten jos haluaa nykyään olla osa fandomia, täytyy koettaa katsoa sarjat ja elokuvat mahdollisimman nopeasti. Parhaat fandomikokemukset syntyvät mielestäni kuitenkin silloin, kun sarjan jaksoja julkaistaan yksi kerrallaan säännöllisin väliajoin.

Internet on mielestäni lyhentänyt sarjojen elinikää. Meemit elävät vain muutaman viikon, jos sitäkään, ja sarjat pysyvät elossa niin kauan, kun niissä riittää katsottavaa. Päätin kesän aikana katsoa yhden nuoruuden lempisarjoistani uudestaan: Gravity falls. Nautin sarjasta yhä, vaikka katselukokemukseni oli täysin erilainen kuin teininä. Mikä on muuttunut? Sarja on vieläkin täysin sama kuin aina ennenkin. 

Kun katsoin Gravity Fallsin ensimmäistä kertaa, se ei ollut tullut ulos vielä kokonaan. Katsoin sitä siis silloin, kun sen jaksoja joutui vielä odottamaan. Jokaisen jakson jälkeen menin heti sosiaaliseen mediaan, ja keskustelin näkemästäni jaksosta muiden sarjan fanien kanssa. Me keksimme omia teorioitamme siitä, miten sen juoni kehittyisi, mitä tietyt juonenkäänteet merkitsivät, tiettyjen hahmojen psykologiasta, ja jaoimme toisillemme esimerkiksi Vailskibum94:n videoita, koska hän teki tuolloin todella mielenkiintoisia teoriavideoita monesta eri animaatiosarjasta. Saman kokemuksen minulle antoivat myös Star vs The forces of evil ja Steven Universe. 

Kaikki tähän asti mainitsemani sarjat ovat sellaisia, joiden katselukokemus on täysin erilainen riippuen siitä, olitko paikalla katsomassa sitä silloin, kun sarjaa vielä julkaistiin, tai jos katsot sen nyt. Tietysti nytkin on helppo löytää fanien tekemää taidetta, Cartoon Universe Youtube kanavan teoriat ja analyysit, sekä meemejä, mutta katselukokemus ei silti ole samanlainen. Minusta on todella nostalgista muistella sitä, kuinka näiden sarjojen fandomit odottivat kärsivällisesti, kun sarjan julkaisussa oli pitkiäkin kausia, jolloin mitään ei tapahtunut. Se, kuinka fandomi heräsi eloon pienimmistäkin sarjaa koskevasta uutisesta, Steven bombit, SVTFOE uudet shipit, Gravity Fallsin päiväkirjojen kirjoittajan paljastuminen... kaikki nuo olivat jotain aivan erityistä, varsinkin jos sen pääsi kokemaan "in real time", silloin kun se julkaistiin. 

Jos et vielä ole nähnyt mainitsemiani sarjoja, suosittelen niiden katselua yhä lämpimästi. Sarjat itsessään omaavat mielestäni ainutlaatuiset ja upeat tarinat, vaikka katselukokemus ei nykypäivänä tule olemaan läheskään samanlainen kuin mitä se oli silloin, kun nämä sarjat olivat vielä tuoreita. Jos taas haluat päästä kokemaan samankaltaisen katselukokemuksen kuin mitä Gravity Falls, Steven Universe ja SVTFOE minulle aikoinaan antoivat, kannattaa käydä vilkaisemassa Vivziepopin sarja Helluva boss. Se on ilmaiseksi Youtubessa, ja sen ensimmäinen kausi lähenee loppuaan. Myös Vivziepopin toinen sarja Hazbin hotel kannattaa tsekata. Jos pidät tässä postauksessa mainitsemistani sarjoista, tulet varmasti pitämään tästä, koska se on aikuisille suunnattu animaatiosarja. Vivziepopista huomaa, että hän on itse ollut osana montaa eri fandomia, koska kaikista hänen animaatiosarjoistaan paistaa läpi rakkaus animaatioon ja tarinankerrontaan. Minusta on todella upeaa, että olemme saaneet fellow fanitytön nostettua näin suureen suosioon. 

Toki on olemassa poikkeuksia. Esimerkiksi The Office, sekä JoJo's bizarre adventure ovat ikuisuussarjoja. Kun The Office tuli Netflixiin katsottavaksi, se sai paljon uusia katsojia ja faneja, mutta kaikki tunnistavat kyseisestä sarjasta syntyneet meemit, vaikkei olisi nähnyt yhtäkään jaksoa koko sarjasta. JJBA on toinen hyvä esimerkki tästä. Itse katsoin sen myös vasta viime vuonna, ja sainkin sitä kautta tietää, kuinka suuri osa minuakin eniten naurattaneista meemeistä on ollut peräisin tästä sarjasta, vaikken edes tiennyt sitä. Meemattavuus on minusta siis yksi niistä asioista, jotka lisäävät sarjan elinikää, sekä sitä, kuinka helppo siitä on nauttia pitkänkin ajan jälkeen.

Sarjojen katseleminen on nykypäivänä siis hyvin erilaista kuin ennen. Niiden katsominen pitkään sen jälkeen, kun ne ovat jo tulleet ulos, ei enää tunnu yhtä hauskalta, koska sarjojen fandomit ovat ehtineet jo kuolla. Minulla itsellänikin on usein paljon sanottavaa katsomistani sarjoista, joka on suurin syy sille, miksi aloitin tämän bloginkin. Haluan jakaa sanottavani lempiasioistani, ja keskustella sarjojen, pelien ja kirjojen teemoista, teorioista koskien niitä, sekä hahmojen psykologiasta. Lisäksi nautin siitä, kun pääsee nauramaan sarjoja koskeville meemeille, ja itsekin tekemään sarjaa koskevia vitsejä muiden kanssa. Se, että internetissä voi keskustella sarjoista milloin tahansa, on tehnyt sarjojen katselusta mielestäni vielä nautinnollisempaa kuin mitä se ennen oli, vaikka nykyään Blair witch project kaltaiset projektit eivät toimisikaan, koska nykyään ihmiset saavat helposti selville sen, että kyseessä oli elokuva, tai vaikka ARG.

Mikä sinun mielestäsi on parasta sarjan katsomisessa? Oletko katsonut postauksessani mainittuja sarjoja? Onko sinusta katselukokemus erilainen riippuen siitä, pääsetkö katsomaan sarjan silloin kun se julkaistaan, tai jos katsot sen myöhemmin? Mitkä sarjat ovat itsellesi tuoneet parhaita kokemuksia?

WandaVision ensi kosketuksena Marveliin

 WandaVision on Marvel comicsin sarjakuvahahmoihin perustuva tilannekomedialta vaikuttava sarja, joka julkaistiin Disney+ palvelussa tämän vuoden alussa. Tämä sarja on nopea katsottava, koska siinä on vain yhdeksän jaksoa. Marvel ei ole minulle kovin tuttu. Olen nähnyt Marvel elokuvista vain ensimmäisen Ironmanin, joten aluksi en edes tajunnut, että WandaVision liittyy jotenkin Marveliin. Googlailtuani hiukan, netistä löytyi artikkeleita ja foorumi postauksia, joissa neuvottiin ja suositeltiin katsomaan tietyt Marvel elokuvat ennen WandaVisionia. Itse halusin kuitenkin katsoa WandaVisionin loppuun, koska olin jo jäänyt koukkuun. Tässä on siis ei-Marvel-fanin näkemys WandaVisionista!

Sarja alkaa esittelemällä päähenkilöt: Wanda Maximoffin ja hänen aviomiehensä Visionin. He ovat juuri muuttaneet yhdessä New Jerseyssä sijaitsevaan kaupunkiin nimeltä Westview, jossa he pääsevät aloittamaan yhteisen elämänsä häittensä jälkeen. Wandalla ja Visionilla on kuitenkin salaisuus; Wandalla on telepaattisia ja telekineettisiä taikavoimia, kun taas Vision on robotti. Heidän elämänsä vaikuttaa täydelliseltä, jopa hieman liian täydelliseltä. Heillä on upea koti, kaikki ovat koko ajan onnellisia ja iloisia, ja vaikka asiat menisivät hiukan mönkään, ne menevät mönkään viihdyttävällä sekä kliseisellä tavalla, josta Wanda ja Vision selviävät yhdessä, ja oppivat jakson päätteeksi aina jotain. Katsojana minulla oli kuitenkin koko ajan sellainen olo, että tässä on nyt jotain mätää. WandaVision vaikuttaa siltä kuin se yrittäisi olla tilannekomedia.

Sitten tulivat ensimmäisen jakson lopputekstit. Nämä lopputekstit viimeistään jättivät hiukan oudon maun katsojan suuhun. Itsekin jäin miettimään, että mitä ihmettä. Jotakin mysteeristä on tekeillä, mistä katsojalla ei ole tässä vaiheessa vielä aavistustakaan. Kun seuraava jakso alkaa, ollaan hypätty tilannekomediassa 70-luvun tyyliin. Ensimmäinen jakso oli tyyliltään 60-luvun tilannekomedia, joten hämmennyin aluksi hiukan. Viimeistään kolmas jakso saa katsojan investoitumaan tämän sarjan tarinaan täysin.

Seuraava kappale sisältää suuria juonipaljastuksia WandaVisionista, voit hypätä kappaleen yli lukemaan omat mietteeni sarjasta ja sen tarinasta.

Wandan ja Visionin yhteiselo jatkuu täydellisen oloisena jaksosta jaksoon, mutta Visionkin alkaa huomata epäkohtia tässä tilannekomedia maailmassa, jossa he elävät. Jakso jaksolta saamme tietää Wandasta enemmän ja enemmän, ja mitä enemmän hänestä tiedämme, sitä epäilyttävämmältä hän vaikuttaa. Lopulta Vision pääsee juttelemaan muutaman naapurinsa kanssa ilman Wandan valvovaa silmää tirkistelemässä, ja pääsee jyvälle vaimonsa puuhista. Pian hän myös saa yhteyden Westview:n ulkopuolella työskenteleviin agentteihin, jotka paljastavat hänelle, että Wanda on vallannut koko Westview:n luodakseen itselleen ja Visionille täydellisen elämän. Kaikki ihmiset siellä ovat Wandan hallinnassa, mutta jaksojen edetessä paljastuu, ettei Wanda pidä heitä vankina ihan vain pahaa pahuuttaan, vaan koska hän suree.

Tähän loppuvat juonipaljastukset.

The Avengers (Kostajat) mainitaan WandaVisionissa monta kertaa, joten uskon, että Marvel elokuvia katsoneet ihmiset varmasti ymmärtävät jotkin yksityiskohdat tästä sarjasta paremmin kuin minä, mutta minäkin nautin tästä sarjasta. Mielestäni WandaVision on todella koskettava kertomus suremisesta, menetyksestä ja irtipäästämisestä. Se, miten aikuisen ihmisen suru voi heijastua omaan ympäristöön todella tuhoisalla tavalla on kuvattu tässä sarjassa todella koskettavalla tavalla. 

Suosittelen tätä sarjaa lämpimästi kaikille, jotka sitä eivät vielä ole katsoneet. Minusta tämä sarja on ymmärrettävissä myös ilman, että olisi katsonut Marvelin aikaisempia tuotoksia. Minä nautin mysteereistä todella paljon, ja rakastan sitä, kun tarina kietoutuu jotenkin jonkin hahmon psykologiaan. WandaVision kutkuttaa minunkaltaiseni mysteerin ja psykologisen trillereiden ystävää juuri oikeista paikoista, joten jos itsekin tunnistaudut mysteerien ja psykologisten trillereiden faniksi, tätä ei kannata missata.

Mitä mieltä sinä olet WandaVisionista? Jos et ole vielä katsonut sitä, aiotko katsoa sen? Ja tietenkin: jos olet Marvel fani, minusta olisi mielenkiintoista kuulla, vaikuttiko se, että olet jo nähnyt aiempia Marvel tuotantoja katselukokemukseesi? 

Miksi pelit ovat yksi parhaista tarinankerronnan muodoista?

Pelit ovat mielestäni yksi parhaista tavoista kertoa tarinoita. Pelit ovat sellainen fiktiomuoto, jossa se, joka tarinaa seuraa, on tavallaan mukana tarinassa. Useimmiten pelaaja hallitsee yhtä, tai joissain tapauksissa useampaa pelihahmoa, jotka pelaaja saa laittaa tekemään monenlaisia asioita pelin omassa maailmassa. Vanhemmissa peleissä on usein yksi lineaarinen tarina, jonka pelaaja pääsee kokemaan, ja jonka läpäisemiseen pelaajalle annetaan vihjeitä ja ohjeita eri tavoin. Monissa nykypeleissä on kuitenkin monia eri loppuja, jotka pelaaja pääsee näkemään vain pelaamalla omalla tavallaan, ja koettamalla käyttää luovuuttaan ja päättelykykyään saavuttaakseen kaikki eri loput. Pelaaja on siis yksi osa pelin tarinaa. 

Pelikaksikko, joita haluan syventyä pohtimaan tässä postauksessa ovat Danganronpa, sekä Your turn to die (YTTD). Miten pelaajan rooli eroaa toisistaan näissä kahdessa pelissä, ja miten näiden pelien tarinat aiheuttavat pelaajassa eri tunteita?

Danganronpa pelisarja sisältää kolme visual novelia, eli visuaalista romaania (Trigger happy havoc, Island mode, ja v3), sekä yhden third person shooter-pelin (Ultra despair girls), kun taas YTTD on vielä keskeneräinen visuaalinen romaani. Danganronpa ja YTTD ovat molemmat kuolemapelejä. Idea on yksinkertainen: ryhmä ihmisiä on sijoitettu rajattuun tilaan, ja heidän täytyy koettaa selvitä erilaisista haasteista, mutta peli jatkuu, kunnes vain osa heistä on jäljellä. Danganronpassa hahmojen täytyy tappaa toisiaan jäämättä kiinni. Jos tappaja jää kiinni, hän kuolee, mutta jos tappaja ei jää kiinni, kaikki muut kuolevat. YTTD:ssä taas hahmojen pitää äänestää erilaisten pelien aikana kenet säästetään ja kenet uhrataan. 

Danganronpa pelien tarinat osuivat ja upposivat syvälle sydämessäni. Pelien hahmot ovat todella hyvin kirjoitettuja, ja heihin on helppo tykästyä. Jokainen hahmo on uniikki ja muistettava. Lempihahmoa on vaikea valita, koska kaikissa on paljon piirteitä, joihin on helppo tykästyä, samaistua, ja joita voi ymmärtää. Sama pätee YTTD:n hahmoihin. Jokainen heistä tuntuu inhimilliseltä ja aidolta. YTTD:n tarina kuitenkin riipaisi minua pelaajana syvemmältä, mutta miksi?

Lähdin pohtimaan sitä, miksi uppouduin YTTD:n tarinaan syvemmin, ja miksi se sai minut tuntemaan vielä voimakkaammin kuin Danganronpan tarina. Mietin molempien pelien sisältöä, ja mikä teki YTTD:stä vielä voimakkaamman kokemuksen minulle, ja mielestäni vastaus on pelaajan rooli. Miksi? Danganronpan tarina on todella suoralinjainen: siinä pelaaja seuraa tarinaa, muttei voi vaikuttaa siihen kovinkaan paljoa. Hahmot, jotka tarinassa kuolevat, kuolevat vaikka pelaaja tekisi mitä. Ainoa asia, mitä pelaajalle jää tehtäväksi on selvittää kuka oli tappaja. YTTD:ssä taas pelaajalla on jonkin verran valtaa päättää kuka elää ja kuka kuolee. Kun on ehtinyt tykästyä pelin hahmoihin ja joutuukin sitten valitsemaan kahden hahmon väliltä itse, se herättää vielä vahvemman tunnekuohun kuin se, että pitää selvittää oikea tappaja, jotta tämä kuolisi. Pelaaja on YTTD:ssä suuremmassa roolissa kuin Danganronpassa.

Tämän takia pelit ovat paras tapa kertoa tarinoita. Tarinaa pelaava ihminen on osa tarinaa ja pääsee jonkin verran vaikuttamaan tarinaan. Jopa täysin lineaarisissa peleissä, joissa ei ole ollenkaan valintoja tehtävänä, pelaaja on osa tarinaa jo siinä, että hän ohjaa jotakin pelin hahmoista. Kun pelin hahmoon samaistuu, on helppo tuntea se, mitä hahmokin tuntee. Lisäksi, kun pelaaja ohjaa hahmoa, hän laittaa hahmon tekemään asioita, mitä itse tekisi. Täten pelaaja samaistuu hahmoon syvemmin. Elokuvissa, sarjoissa ja kirjoissa katsoja tai lukija ei pysty vaikuttamaan mitenkään tarinan tapahtumiin tai hahmoihin, vaikka totta kai nuokin tarinankerronta muodot voivat aiheuttaa paljon tunteita. 

Rakastan kaikkia tarinankerronta muotoja, mutta pelien tarinat saavat minut tuntemaan tarinat syvemmin juuri siksi, että olen itse omalla tavallani osallisena niissä. Mitä mieltä olet itse? Mikä tarinankerronta muoto on sinun suosikkisi ja miksi? Mitä mieltä olet postauksessa mainituista peleistä? 

P.S. Jos kiinnostuit tsekkaamaan Your turn to die pelin, sitä voi pelata ilmaiseksi selaimella, mutta sen voi myös ladata ilmaiseksi. Tässä linkki siihen: https://vgperson.com/games/yourturntodie.htm
Suosittelen tätä peliä lämpimästi varsinkin jos pidit Danganronpasta. Aion todellakin tehdä tälle pelille omistetun postauksen, kun sen viimeinen luku on julkaistu. Kiitos postaukseni lukemisesta, ja nauti tästä pelikokemuksesta!

Terapiassa, kun terapia paljastaa niin asiakkaan kuin terapeutin vaietut salaisuudet

Aiemmin tänä vuonna julkaistu Terapiassa oli yksi ensimmäisistä äänikirjoista, jonka kuuntelin BookBeatista. Olen aina ollut psykologisten trillereiden ja kauhun ystävä, mutta kyseinen genre on erittäin vaikeaa kirjoittaa hyvin. Psykologisen trillerin tai kauhun kirjoittaminen vaatii mielestäni todella syvää ihmistuntemusta ja paljon kirjoituskokemusta. En tiennyt alkuunkaan mitä odottaa, kun kuulin tämän kirjan olevan Martta Kaukosen esikoisteos, mutta se, mitä kirjasta sain irti ei todellakaan pettänyt. Terapiassa on yksi parhaista lukukokemuksista, joita olen kokenut. Ei, tämä on yksi parhaista psykologisista trillereistä, joita olen koskaan katsonut, pelannut tai lukenut. 

Lyhyesti, tämä kirja kertoo neljästä hahmosta; sarjamurhaajaksi identifioituvasta Irasta, Iran terapeutista Clarissasta, Clarissan aviomiehestä Pekasta, sekä leskeksi jääneestä toimittajasta Artosta. Tarina alkaa siitä, kun parikymppinen Ira päättää hakeutua terapiaan voidakseen manipuloida terapeutin kertomaan viranomaisille, että Iran mielenterveys on niin heikolla pohjalla, että hänen tuomiostaan tulisi lievempi, jos hän koskaan jäisi kiinni murhistaan. Iran ja Clarissan terapeutti-potilas suhde kuitenkin tuo esiin asioita, jotka kärjistyvät hiljalleen. Tämän enempää on vaikeaa kuvailla tätä tarinaa antamatta juonipaljastuksia.

Tähän postaukseen päätin kirjoittaa kaksi osiota: spoilerivapaan, ja spoilereita sisältävän. Seuraavassa osiossa kerron syitä lukea Kaukosen esikoisteos ilman spoilereita. Annan uuden spoilerivaroituksen siinä kohdassa, jossa ne alkavat.

Terapiassa on yksi niistä kirjoista, joita et voi lakata lukemasta, ennen kuin pääset loppuun. Itsekään en meinannut malttaa lopettaa tämän kirjan kuuntelua, koska tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisellä sivulla. Kaikki neljä päähenkilöä ovat todella persoonallisia ja muistettavia. Lisäksi tarina tuo todella hyvin esiin sen, miten eri tavalla saman tilanteen voi nähdä. Lukija pääsee kokemaan osan tarinan tapahtumista useamman hahmon silmin. Välillä on jopa vaikeaa päätellä, mitä oikeasti tapahtui, koska hahmoilla on niin erilaiset tuntemukset samoista tapahtumista. Lukijan täytyy siis vain päättää keneen kertojista hän voi luottaa eniten. Minusta tämän kirjan juonenkäänteitä voisi verrata jopa juonenkäänteiden kuningatar Claire Mackintoshin juonenkäänteisiin. Kaukosen esikoisteos on parempi kuin erinomainen. Terapiassa on sellainen kirja, jota ei voi lukea vain kerran, koska kun hahmot paljastavat ajatuksiaan lukijalle tarinan edetessä, heistä paljastuu asioita, jotka muuttavat koko tarinan kontekstia.

Minä itse kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja minun on pakko kehua juuri äänikirja kokemustani. Kirja on kirjoitettu näkökulmatekniikalla. Olen kuunnellut BookBeatista muitakin näkökulmatekniikalla kirjoitettuja äänikirjoja, ja yleensä yhdellä kirjalla on vain yksi lukija. Tällä kirjalla on kuitenkin 4 eri lukijaa: Anna Saksman, Satu Paavola, Ilkka Villi ja Martti Ranin. Jokainen päähenkilö on saanut oman lukijansa, mikä teki kuuntelukokemuksestani vielä miellyttävämmän. 

Tästä alkaa lieviä spoilereita sisältävä osio, joten jos et vielä ole lukenut Terapiassa kirjaa, käy lukemassa se, ja palaa sitten. En aio suoraan kertoa suurimpia juonipaljastuksia, mutta tämän kirja kannattaa lukea siten että sinulla on mahdollisimman vähän tietoa tästä tarinasta. Terapiassa on todellakin lukemisen tai kuuntelemisen arvoinen sen todella mielenräjäyttävien juonikäänteiden, vertahyytävän tarinansa, sekä erittäin mielenkiintoisten ja loistavasti kirjoitettujen hahmojensa vuoksi. 

Ira kertoo heti tarinansa alussa olevansa sarjamurhaaja, sekä valehtelija. Hän periaatteessa käskee lukijaa olemaan luottamatta häneen, mutta ironista kyllä, hänen versionsa tapahtumista on mielestäni kaikista hahmoista luotettavin. Mielestäni tarinan parhaita puolia oli nimenomaan Iran ja Clarissan terapiaistunnot. Clarissa tuntee syvää empatiaa Iraa kohtaan, ja hänen näkökulmastaan hän ja Ira edistyvät istunnoissaan. Iran näkökulma taas on täysin päinvastainen. Tämä valtavan suuri ero näiden kahden hahmon näkemyksistä oli todella realistisesti kirjoitettu. 

Terapiassa-tarinan mieshahmot tuntuvat aluksi hiukan satunnaisilta. Varsinkin Arton hahmo tuntuu todella sattumanvaraiselta, koska kaikilla muilla hahmoilla on jokin asia, joka heitä yhdistää. Kaukonen kuitenkin antaa lukijalle paljon vinkkejä, joista lukija voi päätellä miten Arto oikeasti liittyy Iran tarinaan.

Pekkakin voi tuntua hiukan satunnaiselta hahmolta ensialkuun, vaikka hän on Clarissan aviomies. Hän on kuitenkin epäilyttävän kiinnostunut vaimonsa asiakkaista, erityisesti Irasta. Lukijan on aluksi helppo uskoa Pekkaa hänen väittäessään, että hänen vaimonsa suhde asiakkaisiinsa tekee hänet mustasukkaiseksi. Kun Clarissan ja Pekan suhdetta kuitenkin seuraa hiukan lähempää, lukija alkaa tietenkin epäillä tätä selitystä, koska heidän suhteensa ei vaikuta kovin lämpimältä. Pekkaa koskeva juonenkäänne on erittäin jäätävä.

Jokaisella hahmolla on omat salaisuutensa, joita he pitävät jopa lukijalta. Kuten mainitsinkin aiemmin, Kaukonen istuttaa paljon pieniä vihjeitä paikkoihin, mistä niitä ei tajua varsinkaan ensimmäisellä lukukerralla etsiä. Kun juonenkäänteet kuitenkin tulevat vastaan, ne käyvät täysin järkeen. Joitakin niistä aloin itse lukijana epäillä jo suhteellisen aikaisin. Pekan juonenkäännettä en kuitenkaan osannut missään nimessä odottaa tai arvata, vaikka toisella lukukerralla huomasin, että tämähän oli ihan nenän alla. Kaukonen osaa ohjata lukijan huomion aivan muualle ja sai minut pähkäilemään toisten hahmojen salaisuuksia, kun taas toiset hahmot saattoivat tehdä epäilyttäviä asioita aivan huomaamattani, koska olin keskittynyt muihin salaisuuksiin. 

Nautin tästä kirjasta erittäin paljon, mikä varmaan näkyy tästä arvostelusta. Toivon todella, että Kaukonen jatkaa kirjoittamista, ja että pääsen palaamaan hänen kirjoitustensa pariin tulevaisuudessakin. 

Teille, jotka ette vielä ole lukeneet tätä teosta: ottakaa mukava asento, koska tämän kirjan parissa et tule kyllästymään. Te, jotka olette jo lukeneet sen: mitä mieltä te olitte tästä kirjasta? Pidittekö tästä tarinasta yhtä paljon kuin minä? Osasitteko arvata juonenkäänteitä? Jos aiotte kommentoida kirjan sisältöä, muistakaa antaa spoilerivaroitus tarvittaessa. Kiitos lukemisesta!