Jouluspesiaali #4 - Black mirror

Yllätys yllätys, Black mirror on yksi suosikki sarjoistani Netflixissä. Tämä brittiläinen teknologiaan keskittyvä scifi trilleri sarja sisältää jaksoja moneen makuun. Siinä on myös joulujakso, joka sopii luonnollisesti hienosti joulukatsottavaksi niille, jotka pitävä psykologisista trillereistä ja dystopioista. Tavalliseen Black mirror tyyliinsä ei voi sanoa, että tämä joulujakso loisi joulutunnelmaa, vaikka sen tapahtumat sijoittuvat jouluun. Ne, jotka siis pitävät hiukan vakavammasta mediasta, tai haluavat muuten joulun alla vaihtelua iloiseen ja ylitse vuotavan positiiviseen joulumediaan, Black mirrorin White Christmas jakso on loistava vastapaino.

Seuraava osio sisältää juonipaljastuksia jaksosta. Skippaa seuraavaan punaiseen tekstiin, jos haluat lukea vain omat analyysini tästä jaksosta.

Jakson tarina alkaa siitä, kun Joe Potter herää pienessä mökissä. Hän löytää keittiöstään Matt Trent nimisen miehen keittämässä kahvia. Matt aloittaa keskustelun Joen kanssa siitä, miten he päätyivät tuohon kyseiseen mökkiin, kertomalla oman tarinansa. Tässä kohtaa katsojat pääsevät näkemään ruudulla hänen tarinansa. Matt työskenteli Z-Eyes nimisessä nettiryhmässä, joka auttoi epävarmoja miehiä etsimään naisseuraa. Uudenlaisen teknologian ansiosta Matt pystyy näkemään ja kuulemaan asiakkaansa ympärillä tapahtuvat asiat hänen silmiensä kautta. Asiakkaan silmissä on kameran tapaiset laitteet, joihin Mattilla on pääsy. Kun asiakas törmää pikkujouluissa Jenniferiin, Matt neuvoo hänelle mitä tehdä ja sanoa. Asiakasta onnistaa, ja Jennifer tykästyy hänen heti, mutta kun he päätyvät Jenniferin makuuhuoneeseen, Jenniferin oikeat aikeet paljastuvat. Jennifer näki Mattin asiakkaan puhumassa laitteidensa avulla Mattille, mutta koska nämä laitteet eivät ole fyysisesti näkyvissä, hän luuli, että tämä asiakaskin kärsii skitsofreniasta. Hän siis tekee murha-itsemurhan, uskoen, että hän vain päästää itsensä ja asiakkaan tuskista. 

Kerrottuaan ensimmäisen tarinan, Matt alkaa selittämään Joelle toisenlaisesta uudesta teknologiasta, nimeltä "Cookies". Katsojille tämä teknologia selitetään näyttämällä miten nämä "cookiet" toimivat. Ihmisen aivoista eristetään pieni näyte, jonka avulla tästä ihmisestä luodaan kopio pienen kananmunan muotoisen laitteen sisälle. Tämän kananmunan muotoisen vekottimen sisässä kyseisen ihmisen kopion on tarkoitus toimia hiukan samalla tavalla kuin esimerkiksi Alexan. Sille voi antaa äänikäskyjä, se pystyy hallitsemaan erilaisia talon toimintoja, kuten valaistusta, ja muita älylaitteita. Tämä cookie on kuitenkin paljon edistyneempi askel Alexasta, koska sen tekoäly on kopio itse käyttäjästä, joten se tietää täydellisesti, miten olla avuksi oikealle käyttäjälleen.

Kuultuaan nämä tarinat, myös Joe alkaa avautua. Hän paljastaa Mattille, miten hänen nyt ex-tyttöystävänsä blokkasi hänet. Joella ja tyttöystävällä oli kummallakin käytössä sama silmiin asennettu teknologia kuin Mattin tarinan asiakkaalla. Joe ja hänen tyttöystävnäsä vaikuttivat onnelliselta pariskunnalta, mutta kun Joe saa tietää tyttöystävänsä raskaudesta, heille tulee riitaa. Joe haluaisi pitää lapsen, kun taas tyttöystävä ei ole valmis. Niinpä tyttöystävä blokkaa Joen, joka tarkoittaa tässä maailmassa sitä, ettei Joe pystyy kuulemaan, näkemään, tai puhumaan hänelle enää edes oikeassa elämässä. He eroavat, eikä Joe enää näe tyttöystäväänsä. Joitakin kuukausia myöhemmin Joe kuitenkin näkee taas exänsä. Hän tunnistaa tämän väkijoukosta, koska hän on blokin takia ainoa sumuinen hahmo muiden joukossa. Joe pystyy näkemään vain exänsä ulkomuodon, eikä muuta, mutta hänelle on selvää, että tämä pitikin raskautensa. Hänet kuitenkin pidätetään, koska hänellä ei olisi lupaa lähestyä exäänsä. Vuosia kuluu, ja Joe haluaisi epätoivoisesti nähdä lapsensa. Exän asettama blokki kuitenkin vaikuttaa myös lapseen, joten Joe ei voi nähdä häntäkään. Yhtenä jouluna blokki on kuitenkin hävinnyt ja Joe näkee tämän lapsen. Tämä johtuu siitä, että hänen exänsä on kuollut. Kun Joe menee tapaamaan lasta exänsä isän luokse, hän tajuaa ettei lapsi voi olla hänen, koska lapsella on sellaisia piirteitä, joita Joen ja hänen exänsä olisi mahdotonta saada periytymään jälkikasvulle. Hänen exänsä siis selvästi petti tätä. Raivon puuskassa Joe tappaa exänsä isän iskemällä tätä päähän lumisadepallolla, ja jättää lapsen kuolemaan.

Joen kertoman tarinan edetessä, mökki alkaa pikkuhiljaa muuttua kyseisen exän isän taloksi. Joelle paljastuu, että hän ja Matt olivat koko ajan cookien sisällä. Vaikka Joe onkin vain cookie, hänen kertomaansa käytetään tunnustuksena, jolloin oikea Joe saa tuomion oikeudessa. Matt auttoi tämän jutun ratkaisemisessa, joten hänen osallisuuttaan Z-eyes asiakkaansa kuolemantuottamuksessa lievennetään siten, että hän ei päädy vankilaan, mutta hänet blokataan julkisesti. Näin Matt ei voi koskaan enää jutella tai saada sosiaalisia kontakteja muiden kanssa. Joen cookie taas asetetaan kuuntelemaan tuhannen vuoden ajaksi samaa joululaulu soittolistaa uudestaan ja uudestaan.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tämä on mielestäni yksi parhaista Black mirror jaksoista. Sen juonikäännökset ja sen esittämät eettiset kysymykset tekoälyn kehityksestä pistävät katsojan todellakin pohtimaan sitä, miten teknologiaa voi käyttää tulevaisuudessa esimerkiksi rikollisten rankaisemiseen. Tekoälyn kehittyessä yhä inhimillisemmälle tasolle, jakso nostaa myös kysymyksen siitä, että missä menee ihmisen ja tekoälyn raja. Pitäisikö tekoälylle jossakin vaiheessa antaa ihmisoikeuksia? Voiko ihmisen tekoäly kopion sanomisia käyttää esimerkiksi rikoksen selvittämisessä todisteina? Tyypilliseen Black mirror tyyliinsä tämä jakso saa katsojan pohtimaan syvällisesti tulevaisuuden teknologiaa.

White christmas jaksossa on käytetty nerokkaasti symboliikkaa. Jakson nimessä mainittu valkoinen väri voi symboloida monia asioita. Very Well Mindin artikkelin mukaan se edustaa pääosin viattomuutta ja puhtoisuutta. Se voi myös kuitenkin symboloida kylmyyttä, eristystä ja mitäänsanomattomuutta. Tätä valkoisen symboliikkaa on käytetty nerokkaasti tässä jaksossa. Esimerkiksi mökki, jossa Matt ja Joe juttelevat, on keskellä ei mitään, lumen ympäröimänä. Molempien päähenkilöiden loppuratkaisu oli myös kylmä, ja kumpikin joutuu elämään eristettynä muusta maailmasta täysin yksin. 

Jakso sisältää myös foreshadowingia, eli tapahtumien ennakointia. Lumisadepallon rooli Joen tarinassa ennakoi hänen ja Mattin loppuratkaisua hienosti. Tämä on yksi niistä asioista, jonka tajuaa vasta toisella katselukerralla. Lumisadepallot ovat pieniä kauniita kopioita oikeasta maailmasta, mutta ne ovat kirjaimellisesti oma pieni kuplansa. Usein lumisadepallo symboloi lapsuuden viattomuutta ja onnea, mutta Black mirrorissa se ennusti kummankin päähenkilön loppuratkaisua. 

Jakso onnistuu myös kääntämään muita onneen ja iloon usein liitettyjä asioita päälaelleen. Esimerkiksi joululaulut tuovat yleensä monille onnea ja iloa, mutta tämän jakson lopussa niitä käytetään kirjaimellisesti osana kammottavaa rangaistusta. Joulu on perhejuhla, joka vietetään yleensä omien rakkaiden ja läheisten ympäröimänä, mutta kumpikaan tämän jakson päähenkilöistä ei saa tällaista onnellista valkoista joulua, vaan kumpikin saa kylmän, yksinäisen ja karun joulun. 

Black mirror on yksi lempisarjoistani juuri siksi, että siinä osataan todellakin kääntää monia asioita päälaelleen. Ne myös saavat katsojan aidosti pohtimaan niitä kysymyksiä, mitä kukin jakso tuo pinnalle. Monet jaksot ovat dystopisia ja kyseenalaistavat teknologian kehitystä todella mielenkiintoisilla tavoilla. Jokaisessa jaksossa löytyy myös roimasti symboliikkaa ja tulkittavaa, mikä on mielestäni täydellistä minunkaltaiselleni katsojalle. On varmaan selvää, että rakastan analysoida ja koettaa tulkita lempitarinoitani todella syvälle, sekä etsiä niistä monia merkityksiä. Jos olet itse samanlainen, Black mirror on täydellinen sarja katsottavaksi, koska jokaisesta jaksosta löytyy jokaisella katselukerralla jotain uutta. Joulun kunniaksi suosittelen lämpimästi katsomaan White christmas jakson, tai jos olet jo nähnyt sen, niin katsomaan sen uudestaan!

Jouluspesiaali #1 - Paluu pulpettiin

 Joulukuu on viimein täällä! Joulun kunniaksi tämän kuun ajan kirjoittelenkin jouluaiheisia postauksia. Tässä kuussa saa odottaa useampaa kuin yhtä postausta viikossa, koska haluan jakaa suosikki joulutarinoitani kanssanne! 

Ensimmäinen joulutarina, jonka haluan jakaa kanssanne tänä vuonna on Paluu pulpettiin-sarjan (alkuperäiseltä nimeltään Community) kolmannen kauden jakso 10. Jakso on nimeltään Alueelliset erot joulumusiikissa (alkuperäiseltä nimeltään Regional Holiday Music). Tämä on Paluu pulpettiin jouluspesiaali jaksoista suosikkini, koska se on musikaalijakso. En usko, että rakkauteni musikaaleihin tulee kenellekään yllätyksenä. Ja musikaali parodiat ovat vielä parempi yhdistelmä. 

Paluu pulpettiin-sarjan koko idea onkin siinä, että se parodioi tv-sarjoja ja elokuvia, sekä niistä tuttuja kliseitä. Tämä satiirinen joulujakso parodioi televisiosta tuttua Glee musikaalia ja yhdistää parodiaan sekaan myös kritiikkiä kaikista kliseisimpiä joulumusikaali trooppeja kohtaan. Tämän jakson tarina alkaa siitä, kun Jeff onnistuu lopettamaan Greendalen community collegen Glee kerhon sillä verukkeella, että he ovat esittäneet tekijänoikeuslain suojaamia lauluja julkisilla paikoilla. Yksi jäsenistä, Cory Radison, kuitenkin jää Greendaleen vielä hetkeksi siivotakseen Glee kerhon jouluesityksen koristeet pois koululta. Abed päätyy juttelemaan hetkeksi hänen kanssaan, jolloin Cory onnistuu käännyttämään Abedin mukaan tavoittelemaan pääsyä aluekisoihin (regionals), mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Tämän musiikki esityksen jälkeen pääporukasta aletaan yksi kerrallaan käännyttää Glee kerhoa vihaavat päähenkilöt mukaan aluekisoihin musiikin voimalla. Abed käännyttää Troyn mukaan räpin keinoin, sitten Troy ja Abed yhdessä käännyttävät Piercen mukaan vetoamalla hänen boomerin ylpeyteensä yhdellä jakson hauskimmista lauluista:

Kun myös Pierce on saatu käännytettyä mukaan tähtäämään aluekisoihin, jäljellä ovat enää Annie, Shirley, Britta ja Jeff. Cory, Troy, ja Abed piirittävät Annien ja saavat käännytettyä hänet, kun taas Pierce kokoaa kasaan lapsikuoron, jotka saavat käännytettyä kristillisen Shirleyn mukaan Glee porukkaan.

Glee porukkaan mukaan käännytetty Annie onnistuu käännyttämään myös Jeffin mukaan koko jakson hulvattomimmalla laululla:

Lopuksi myös Britta saadaan käännytettyä, jolloin he kaikki päätyvät esiintymään Coryn joulumusikaalissa. Abed saa kuitenkin Coryn oikeat suunnitelmat selville. Hän tajuaa, että Coryn suunnitelmat on pysäytettävä, joten hän pyytää Brittaa, joka on alunperin pyydetty esiintymään musikaalissa pelkkänä puuna laulutaitojensa (tai niiden puutteen) vuoksi, improvisoimaan musikaaliin Abedin oman osuuden. Tämä onnistuu suututtamaan Coryn, jolloin kaikki saavat tietää hänen suunnitelmansa, ja pääpoppoomme pääsee palaamaan status quohonsa, eli kaikki palautuu normaaliksi.

 Rakastan tätä koko sarjaa todella paljon, ja tämä on minusta Paluu pulpettiin jouluspesiaaleista hauskin. Jakson nerokkuus piilee mielestäni juuri sen lauluissa. Vaikka tämä jakso toimii paremmin osana sen kauden kokonaista tarinaa, se toimii myös itsenäisenä tuotoksena. Nämä laulut tuovat esiin jokaisen hahmon persoonallisuuden siten, että ne kertovat katsojalle kyseisen hahmon sisimmät toiveet ja motivaation. Jokainen pääporukan jäsen on todella muistettava ja persoonallinen yksilö, mikä tulee juuri musiikkiesityksissä esiin hienosti. Lisäksi käsikirjoittajat ovat todellakin onnistuneet luomaan huumoria näillä lauluilla. Paluu pulpettiin sarjan huumori uppoaa minuun kuin kivenmurikka meriveteen, enkä kykene katsomaan yhtäkään jaksoa hymyilemättä. 

Suosikkikappaleeni tästä jaksosta on Annien Teach me how to understand Christmas. Tämän kyseisen laulun satiiri naisten ylimalkaisesta seksualisoinnista joulun teemojen lomassa on yksinkertaisesti nerokasta. Pääporukan fiksuin tyttö, koko koulun priimus, saa tässä laulussa käännytettyä psykologisesti älykkään ja manipuloivan Jeffin alentamalla itseään ja esittämällä tyhmää. Tämä kontrasti, joka ruudulla on läsnä tämän laulun ajan, on niin absurdi, ettei voi muuta kuin nauraa. Komedia on loistava tapa kyseenalaistaa normaalina pitämiämme asioita, ja mielestäni Teach me how to understand Christmas saa katsojan todellakin kyseenalaistamaan niitä kliseitä, joita se parodioi.

Suosittelen tätä koko sarjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät tv-sarja ja elokuvaparodioista. Jokainen jakso tuntuu olevan eri genreä, juuri tämän sen takia, että siinä parodioidaan niin monia eri asioita. Siitä löytyy siis aivan jokaiseen makuun jotakin! Myös muut joulujaksot tässä sarjassa ovat erittäin hauskoja ja niitä katsellessa pääsee itse kukin joulumielelle. Mitä mieltä itse olet tästä jaksosta? Mikä on sinun suosikki Paluu pulpettiin joulujaksosi? Mikä oli lempilaulusi tästä jaksosta?

Kiitos lukemisesta!

Inside job, Alex Hirsch jälleen vauhdissa uuden sarjan parissa

 Suurena Gravity Fallsin fanina olen luonnollisesti myös Alex Hirschin suuri fani. Kun Gravity falls päättyi, minä ja moni muu fani jäi innolla odottamaan Hirschin seuraavia projekteja. Netflixissä julkaistiin hiljattain Inside job-niminen aikuisille suunnattu animaatio, jota Alex Hirsch on ollut mukana tuottamassa. Olin enemmän kuin riemuissani kuullessani, että Hirsch on nyt tuottamassa aikuisille suunnattua animaatiota, koska aikuisten animaatiossa hänen luovuutensa pääsee paljon vapaammin oikeuksiinsa. Inside job on kuitenkin Shion Takeuchin luomus. Takeuchi on itsekin ollut mukana työstämässä Gravity fallsia kirjoitustiimissä. Hän on ollut myös Regular shown kirjoitustiimissä, sekä Disney Pixarin Mielensopukoissa elokuvan animaatiotiimissä, joten minulla oli todellakin korkeat odotukset Inside job sarjalle. En todellakaan pettynyt!

Inside job kertoo Cognito Incissä työskentelevästä Reagan Ridleystä, joka odottaa innolla ylennystä yrityksen pomoksi. Cognito Inc on salainen järjestö, joka hallitsee maailmaa. Kaikki salaliittoteoriat liskoihmisistä alieeneihin ja klooneihin ovat totta, ja Cognito Inc piilottelee totuutta. Reaganin saadessa toivomansa ylennyksen, se kuitenkin sisältää hänestä ikäviä ehtoja. Hän pääsee johtamaan Cognito Inciä Brett Hand nimisen uuden työntekijän kanssa. Brettin sosiaaliset taidot ovat huippuluokkaa, kun taas Reaganilla olisi niissä paljon parantamisen varaa. Heidän kollegansa ovat todella persoonallinen porukka: juoruamista rakastava Gigi Luigi on vastuussa Cognito Incin PR:stä, Glenn Dolphman on sotaa rakastava delfiininkehon omaava mies, Dr. Andre Lee on ryhmän biokemisti, joka testailee huumausaineita todella vapaalla kädellä, sekä Magic Myc, joka on yhdysmielen omaava sienimäinen alieeni. Pakkaa sekoittamassa on myös Reaganin isä Rand Ridley, joka on Cognito Incin ex-työntekijä, sekä paikan nykyinen pomo J.R., joka osaa poliitikon tavoin puhua itsensä ulos tilanteesta kuin tilanteesta.  

Tämä sarja on todella mielenkiintoinen, ja vetää katsojan mukaan heti ensimmäisessä jaksossa. Inside jobin maailma on hauska ja hienosti rakennettu. Tarinan idea on se, että kaikki hulluimmatkin salaliittoteoriat ovat totta. Maailmanrakennus ei tapahdu pelkästään selkeästi tarinan sisällä, vaan myös taustalla. Kun päähenkilöt esimerkiksi kävelevät Cognito Incissä paikasta toiseen, taustalla näkyy aina jotain mielenkiintoista, joka syventää Inside jobin mysteerejä, sekä lorea. Tämä on yksi aspekteista, joista nautin eniten tätä katsellessani, koska taustalle piilotetut yksityiskohdat antavat animaatioteoreetikoille syitä tehdä teorioita siitä, miten tarina voisi jatkua. 

Pidin Inside jobissa myös siitä, että se on todellakin täynnä yllätyksiä. Kaikki salaliittoteoriat, joita siinä käytettiin olivat minulle ennestään tuttuja, mutta Inside job lisäsi niistä jokaiseen oman persoonallisen twistinsä. Nämä persoonalliset twistit saivat aikaan paljon huumoria, sekä absurdeja tilanteita. Tässä tarinassa on niin paljon kaikenlaista odottamatonta, että sitä katsellessa ei voi tylsistyä. Lisäksi moni jakso sisältää parodioita, jotka liittyvät eri elokuviin ja populaari kulttuuriin. Huumori on Inside jobin keskiössä, ja sen vitsit toimivat todella loistavasti. Jaksot yhdistävät tunnettuja salaliittoteorioita ja populaari kulttuuri referenssejä ja parodioita nerokkaasti.

Jokainen hahmo on persoonallinen, ja heidän puuhiaan on todella hauska seurata sivusta. Hahmojen välinen kemia ja dialogit ovat riemastuttavan hauskoja, ja Inside job sisältää paljon samaistuttavia kohtauksia. Kaiken huumorin sekaan mahtuu kuitenkin myös sympaattisia hetkiä, jotka saavat katsojan tuntemaan myötuntoa hahmoja kohtaan. Katsoja pääsee yhdessä jaksossa jopa kirjaimellisesti Reaganin pään sisälle, joten voisin sanoa, että tämän sarjan hahmoihin pääsee todellakin tutustumaan perusteellisesti. 

Inside job loppuu nerokkaaseen cliffhangeriin, joka jättää katsojan janoamaan toista kautta. Odotan sitä innolla! Onneksemme Netflix on jo valmiiksi tilannut 20 jaksoa, joten voimme odottaa toista kymmenen jakson kautta kuulemma jo ensivuodeksi. Isona aikuisille suunnatun animaation fanina, olen pitkään odottanut sarjaa, joka viihdyttäisi minua yhtä paljon kuin esimerkiksi Rick and Morty, Bojack Horseman ja Tuca and Bertie, joten tämä sarja tuli juuri oikeaan aikaan. Lisäksi, en ollutkaan vähään aikaan katsonut scifi sarjoja, joten minua ilahdutti taas pitkästä aikaa päästä vähän scifeilemään. Suosittelen Inside jobia etenkin niille, jotka nauttivat Rick and Morty sarjasta, koska sen huumori on samankaltaista. Se ei kuitenkaan millään tasolla ole Rick and Morty kopio. Se on oma persoonallinen ja erittäin viihdyttävä kokonaisuutensa, joka aika ajoin jopa ylittää Rick and Mortyn.

Mitä mieltä sinä olet Inside jobista? Piditkö siitä yhtä paljon kuin minä? Mitä odotat seuraavalta kaudelta?

Mikä death game-tarinoissa kiehtoo?

Hiljattain Netflixissä julkaistu sarja Squid game on kerännyt todella paljon suosiota. Moni ystäväni on suositellut sarjaa minulle, ja sitä on hehkutettu lähes jokaisessa sosiaalisessa mediassa, jota käytän. Päädyin itsekin katsomaan Squid gamen, koska olen suuri death game-tarinoiden ystävä. Minusta kyseinen sarja oli keskinkertainen verrattuna muihin katsomiini, pelaamiini tai lukemiini death game-tarinoihin. Squid game on mielestäni kuitenkin hyvä ensikosketus death game-tarinoihin, jos ei ole kokenut niitä aiemmin. 

Koska Squid game on niin suosittu ja pidetty, aloin miettimään, miksi death gamet puhuttavat ihmisiä. Miksi itsekin rakastan death game-tarinoita niin paljon? Miksi death game-tarinat jäävät parhaiten mieleen? Tässä postauksessa on vain omaa pohdintaani ja mielipiteitäni asiasta, en ole tutustunut psykologisiin tutkimuksiin, tai muiden tekemiin blogipostauksiin. Omaa pohdintaani tukevat vain omat mielipiteeni, sekä esimerkiksi keskustelut, joita olen käynyt eri death game-tarinoista ihmisten kanssa.

Ensimmäinen asia, joka death game-tarinoissa minua kiehtoo, on niiden julmuus. Kun ajatellaan koko death game-tarinan konseptia, se on todella synkkä ja raaka. Se, että otetaan joukko ihmisiä johonkin rajattuun tilaan, ja pistetään heidät pelaamaan erilaisia pelejä pysyäkseen hengissä, tai usutetaan heidät tappamaan toisiaan, että voisivat itse pysyä hengissä, on sanoinkuvaamattoman kauhea tilanne. Ihmiset ovat luonnostaan kiinnostuneita kaikesta kauheasta. Sille löytyy psykologiasta jopa oma sana: morbid curiosity, eli sairaalloinen uteliaisuus näin karkeasti suomennettuna. Moneen death game-tarinaan liittyy juurikin mysteeri, joka saa katsojan kysymään, että miksi tai miten kukaan voisi pistää muita sellaiseen tilanteeseen, tai miksi kukaan haluaisi järjestää oikean death gamen. Lisäksi mysteerien ratkominen on minusta todella mielenkiintoista, ja death gamet ovat oiva tarinamuoto mysteerien luomiselle.

Hyvän death game-tarinan tärkein asia on mielestäni death gameen valitut hahmot. Miksi juuri heidät on valittu pelaamaan? Keitä nämä hahmot ovat? Millainen moraali heillä on? Mitä he ovat valmiita tekemään selviytyäkseen hengissä? Hahmot ovat death game-tarinoiden sielu. Hahmot kuljettavat death game-tarinaa. Heidät on pistetty vaikeaan tilanteeseen, joissa ihmisten sisin persoona ja aidot moraalit tulevat esiin. Kuolema tuo hahmoissa esiin sisimmän pelon, joka saa heidät käyttäytymään aivan eri tavoin kuin tavallisissa tilanteissa. Meidät on luotu tekemään kaikkemme selviytyäksemme, ja nämä tarinat nostavat esiin hahmojen, ja samalla myös meidän sisimmän toivomme ja epätoivomme. Katsojina, lukijoina, tai pelaajina voimme samaistua tarinoiden eri hahmoihin, ja kuvitella turvallisesti kotisohvalla mitä itse tekisimme kyseisissä tilanteissa. Death game-tarinoiden hahmot voivat toimia ikään kuin peileinä meille, ne voivat auttaa meitä kyseenalaistamaan omat moraalimme. 

Riippuen death game-tarinasta, kolmas syy on yhteiskunta kritiikki. Monessa death game-tarinassa, joita itse olen katsonut, kyseenalaistetaan myös yhteiskunnan moraali. Kuten jo mainittu, yksi syy death game-tarinoiden mielenkiintoisuuteen on ihmisten luonnollinen taipumus kiinnostua kaikesta kammottavasta. Moni näistä tarinoista kyseenalaistaa näiden tarinoiden seuraajien moraalia. Vaikka kaikki näistä tarinoista ovat fiktiivisiä, moni niistä kritisoi meitä niiden seuraamisesta. Kauppa toimii niin, että sitä tarjotaan mitä kysytään, joten jos moni haluaa katsoa death game-tarinoita, niitä tehdään. Monissa death game-tarinoissa, joita olen elämäni aikana katsonut, lukenut ja pelannut, kyseiset pelit ovat paljastuneet viihteeksi. Ne on järjestetty tarinan sisäisessä maailmassa viihdyttämään ihmisiä samalla tavalla kuin meidän maailmassamme esimerkiksi reality tv-sarjat. 

Toisaalta jotkut death game-tarinat, kuten The Circle, kritisoi yhteiskuntaa siitä, miten yhteiskunta arvottaa erilaisia ihmisiä. Kyseisessä elokuvassa ei paljasteta hahmojen nimiä, vaan kaikki äänestävät yhdessä siitä, kuka kuolee, lähes täysin pintapuolisesti. Tämä death game-tarina kertoo siitä, millaisia ihmisiä ja ominaisuuksia pidetään yhteiskunnassa arvokkaana, ja mitä ollaan valmiina uhraamaan. Se pistää katsojankin miettimään, ketkä hän itse uhraisi ja säästäisi. 

Tässä oli muutama syy sille, miksi itse rakastan death game-tarinoita. Lyhyesti sanottuna death game-tarinoiden hahmot ja mysteeri, sekä tapa kritisoida yhteiskuntaa ja ihmisten moraalia saa minut nauttimaan näistä tarinoista. Rakastan tarinoita, joissa pääsen tutustumaan hahmoihin kuin ystäviin, ja joka pakottaa minut pohtimaan omia arvojani ja omaa maailmaani. Omia lempi death game-tarinoitani ovat ehdottomasti Netflixin Alice in borderlands, Danganronpa, ja Your turn to die, ja minusta olisi mukava kuulla myös sinun lempi death game-tarinoistasi tämän postauksen kommenteissa. Miksi sinä pidät death game-tarinoista? Nautitko sinä Squid gamesta? Mikä on sinun lempi death game-tarinasi?

Miten sarjojen katselukokemukset ovat muuttuneet?

Blair witch project on yksi maailman tunnetuimmista kauhuelokuvista. Se oli aikanaan erittäin kohuttu, koska se oli kuvattu found footage tyylisesti, ja moni uskoi kyseisen elokuvan olevan aito. Elokuvan näyttelijät menivät elokuvan julkaisun jälkeen hetkeksi piiloon julkisuudesta, jotta Blair witch project vaikuttaisi vieläkin vakuuttavammalta. Tämä temppu toimi, ja johti jopa oikeudenkäyntiin. 

Mitä luulette, että tapahtuisi, jos Blair witch project julkaistaisiinkin nykypäivänä? Jos sitä ei olisikaan julkaistu vuonna 1999, vaan se tulisikin elokuviin tänäpäivänä? Mitä tapahtuisi, jos sitä mainostettaisiin aitona kuten 22 vuotta sitten, saisiko se yhtä suuren suosion? Uskoisiko kukaan? Ei tietenkään. Vaikka internet oli tuolloin jo olemassa, se ei ollut lähelläkään yhtä käytetty kuin nykyään. Nykyään lähes kaikilla on pääsy internettiin ja kuka tahansa voi julkaista tänne mitä haluaa, milloin haluaa.

Internet on mahdollistanut sen, että sarjojen katselusta, pelien pelaamisesta, ja lukemisesta on tullut sosiaalinen aktiviteetti. Monen lempiasiani ympärille on syntynyt fanikunta, eli fandomi, joka voi jakaa keskenään teorioita, mielipiteitä, fanitaidetta ja meemejä. Fandomit ovat suurimmaksi osaksi olleet itsellenikin todella positiivinen kokemus.

Netflix ja muut suoratoistopalvelut ovat myös vaikuttaneet sarjojen katselutapaan omalla tavallaan. Kaikki voidaan katsoa nopeasti yhdeltä istumalta, joten jos haluaa nykyään olla osa fandomia, täytyy koettaa katsoa sarjat ja elokuvat mahdollisimman nopeasti. Parhaat fandomikokemukset syntyvät mielestäni kuitenkin silloin, kun sarjan jaksoja julkaistaan yksi kerrallaan säännöllisin väliajoin.

Internet on mielestäni lyhentänyt sarjojen elinikää. Meemit elävät vain muutaman viikon, jos sitäkään, ja sarjat pysyvät elossa niin kauan, kun niissä riittää katsottavaa. Päätin kesän aikana katsoa yhden nuoruuden lempisarjoistani uudestaan: Gravity falls. Nautin sarjasta yhä, vaikka katselukokemukseni oli täysin erilainen kuin teininä. Mikä on muuttunut? Sarja on vieläkin täysin sama kuin aina ennenkin. 

Kun katsoin Gravity Fallsin ensimmäistä kertaa, se ei ollut tullut ulos vielä kokonaan. Katsoin sitä siis silloin, kun sen jaksoja joutui vielä odottamaan. Jokaisen jakson jälkeen menin heti sosiaaliseen mediaan, ja keskustelin näkemästäni jaksosta muiden sarjan fanien kanssa. Me keksimme omia teorioitamme siitä, miten sen juoni kehittyisi, mitä tietyt juonenkäänteet merkitsivät, tiettyjen hahmojen psykologiasta, ja jaoimme toisillemme esimerkiksi Vailskibum94:n videoita, koska hän teki tuolloin todella mielenkiintoisia teoriavideoita monesta eri animaatiosarjasta. Saman kokemuksen minulle antoivat myös Star vs The forces of evil ja Steven Universe. 

Kaikki tähän asti mainitsemani sarjat ovat sellaisia, joiden katselukokemus on täysin erilainen riippuen siitä, olitko paikalla katsomassa sitä silloin, kun sarjaa vielä julkaistiin, tai jos katsot sen nyt. Tietysti nytkin on helppo löytää fanien tekemää taidetta, Cartoon Universe Youtube kanavan teoriat ja analyysit, sekä meemejä, mutta katselukokemus ei silti ole samanlainen. Minusta on todella nostalgista muistella sitä, kuinka näiden sarjojen fandomit odottivat kärsivällisesti, kun sarjan julkaisussa oli pitkiäkin kausia, jolloin mitään ei tapahtunut. Se, kuinka fandomi heräsi eloon pienimmistäkin sarjaa koskevasta uutisesta, Steven bombit, SVTFOE uudet shipit, Gravity Fallsin päiväkirjojen kirjoittajan paljastuminen... kaikki nuo olivat jotain aivan erityistä, varsinkin jos sen pääsi kokemaan "in real time", silloin kun se julkaistiin. 

Jos et vielä ole nähnyt mainitsemiani sarjoja, suosittelen niiden katselua yhä lämpimästi. Sarjat itsessään omaavat mielestäni ainutlaatuiset ja upeat tarinat, vaikka katselukokemus ei nykypäivänä tule olemaan läheskään samanlainen kuin mitä se oli silloin, kun nämä sarjat olivat vielä tuoreita. Jos taas haluat päästä kokemaan samankaltaisen katselukokemuksen kuin mitä Gravity Falls, Steven Universe ja SVTFOE minulle aikoinaan antoivat, kannattaa käydä vilkaisemassa Vivziepopin sarja Helluva boss. Se on ilmaiseksi Youtubessa, ja sen ensimmäinen kausi lähenee loppuaan. Myös Vivziepopin toinen sarja Hazbin hotel kannattaa tsekata. Jos pidät tässä postauksessa mainitsemistani sarjoista, tulet varmasti pitämään tästä, koska se on aikuisille suunnattu animaatiosarja. Vivziepopista huomaa, että hän on itse ollut osana montaa eri fandomia, koska kaikista hänen animaatiosarjoistaan paistaa läpi rakkaus animaatioon ja tarinankerrontaan. Minusta on todella upeaa, että olemme saaneet fellow fanitytön nostettua näin suureen suosioon. 

Toki on olemassa poikkeuksia. Esimerkiksi The Office, sekä JoJo's bizarre adventure ovat ikuisuussarjoja. Kun The Office tuli Netflixiin katsottavaksi, se sai paljon uusia katsojia ja faneja, mutta kaikki tunnistavat kyseisestä sarjasta syntyneet meemit, vaikkei olisi nähnyt yhtäkään jaksoa koko sarjasta. JJBA on toinen hyvä esimerkki tästä. Itse katsoin sen myös vasta viime vuonna, ja sainkin sitä kautta tietää, kuinka suuri osa minuakin eniten naurattaneista meemeistä on ollut peräisin tästä sarjasta, vaikken edes tiennyt sitä. Meemattavuus on minusta siis yksi niistä asioista, jotka lisäävät sarjan elinikää, sekä sitä, kuinka helppo siitä on nauttia pitkänkin ajan jälkeen.

Sarjojen katseleminen on nykypäivänä siis hyvin erilaista kuin ennen. Niiden katsominen pitkään sen jälkeen, kun ne ovat jo tulleet ulos, ei enää tunnu yhtä hauskalta, koska sarjojen fandomit ovat ehtineet jo kuolla. Minulla itsellänikin on usein paljon sanottavaa katsomistani sarjoista, joka on suurin syy sille, miksi aloitin tämän bloginkin. Haluan jakaa sanottavani lempiasioistani, ja keskustella sarjojen, pelien ja kirjojen teemoista, teorioista koskien niitä, sekä hahmojen psykologiasta. Lisäksi nautin siitä, kun pääsee nauramaan sarjoja koskeville meemeille, ja itsekin tekemään sarjaa koskevia vitsejä muiden kanssa. Se, että internetissä voi keskustella sarjoista milloin tahansa, on tehnyt sarjojen katselusta mielestäni vielä nautinnollisempaa kuin mitä se ennen oli, vaikka nykyään Blair witch project kaltaiset projektit eivät toimisikaan, koska nykyään ihmiset saavat helposti selville sen, että kyseessä oli elokuva, tai vaikka ARG.

Mikä sinun mielestäsi on parasta sarjan katsomisessa? Oletko katsonut postauksessani mainittuja sarjoja? Onko sinusta katselukokemus erilainen riippuen siitä, pääsetkö katsomaan sarjan silloin kun se julkaistaan, tai jos katsot sen myöhemmin? Mitkä sarjat ovat itsellesi tuoneet parhaita kokemuksia?

Musta kuningatar, Beth Harmonin matka shakin kuningattareksi

Musta kuningatar, alkuperäiseltä nimeltään Queen's gambit, on Walter Tevisin 1983 kirjoittama romaani. Se on saanut hiljattain paljon lisää huomiota, sekä uusia lukijoita 2020 lokakuussa ilmestyneen samannimisen Netflix minisarjan myötä. 

Musta kuningatar kertoo kahdeksan vuotiaana orvoksi jäänestä Beth Harmonista, ja sen tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle. Orpokodissa Beth tutustuu orpokodin talonmieheen, herra Shaibeliin, joka päätyy opettamaan tälle miten shakkia pelataan. Beth rakastuu shakin ihmeelliseen maailmaan, kun taas herra Shaibel huomaa Bethin olevan erittäin lahjakas. Elämä orpokodissa ei kuitenkaan ole helppoa, koska suurin osa orpokodin lapsista, Beth mukaan lukien, on jäänyt koukkuun rauhoittaviin lääkkeisiin. Tämä on kuitenkin vasta alkua Bethin eri addiktioille. 

Muutamaa vuotta myöhemmin pariskunta Alma ja Allston Wheatly tulevat vierailulle orpokotiin ja adoptoivat nyt 12 vuotiaan Bethin. Uudessa kodissaan Beth löytää lehdestä ilmoituksen shakkikilpailuista, ja tarttuu tilaisuuteen. Ei kulu kauaa, kun Beth alkaa kiertää shakkikilpailuissa ympäri Yhdysvaltoja. Tie shakkimestaruuteen ei kuitenkaan ole helppo, kun joutuu kohtaamaan seksismiä, yksinäisyyttä, ja menetyksiä. Pakkaa on mukana sekoittamassa Bethin todella kehnot keinot käsitellä negatiivisia tunteitaan, ja pakkomiellettään shakkiin. 

Musta kuningatar on todella koskettava feministinen kasvutarina, joka todellakin herättää tunteita. Siinä kuvataan loistavasti sitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa varsinkin vanhoihin aikoihin. Lisäksi, Bethin itsetuhoinen käytös saa katsojan sekä lukijan pohtimaan, mikä on nerouden ja lahjakkuuden hinta. Shakkikilpailujen tason kovetessa, myös Bethin tuntema paine kohoaa huippuihinsa, mikä ajaa nuoren naisen itsetuhoiseksi. 

Postauksen seuraava osio sisältää kirjan ja sarjan välistä vertailua, joten päätin varmuuden vuoksi pistää tähän kohti sisältövaroituksen. Vertailuosio sisältää pieniä juonipaljastuksia näiden kahden version eroista, joten jos olet katsonut sarjan lukematta kirjaa, tai toisinpäin, ja sinua kiinnostaisi lukea/katsoa se ilman spoilereita, voit palata tähän postaukseen, kun olet lukenut/katsonut kyseisen version Mustasta kuningattaresta.

Ensimmäinen kokemukseni tästä tarinasta oli Netflixin minisarja. Luin alkuperäisteoksen vasta minisarjan jälkeen. Sarja on suurimmaksi osaksi todella uskollinen Tevisin kirjalle, mutta Netflix versiossa tarinaan on tehty mielestäni hienoja ja sopivia lisäyksiä. Mielestäni lähes kaikki hahmot ovat empaattisempia ja ymmärtäväisempiä toisiaan kohtaan Netflixin versiossa kuin kirjassa. Hyvä esimerkki tästä on Bethin ja hänen adoptioäitinsä Alma Wheatlyn välinen suhde. Tevisin versiossa heidän suhteensa tuntuu kylmemmältä. Alma on poissaolevamman oloinen, ja Beth on itsenäisempi ja etäisempi. Netflix versiossakaan Alma ei aluksi vaikuta ottavan Bethin toiveita huomioon, mutta heidän suhteensa on paljon lämpimämpi, kun Beth alkaa matkustaa hänen kanssaan shakkiturnauksiin. Lisäksi Netflix versiossa Almalle on annettu pieni hahmokehitys, jota kirjasta ei löytynyt: hän uskaltautuu soittamaan pianoa julkisella paikalla ihmisten edessä, vaikka aiemmin hän myönsi Bethille olevansa esiintymiskammoinen. 

Toinen esimerkki hahmosta, joka sai lämpimämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn Netflix versiossa on orpokodin johtajatar, rouva Deardoff. Tevisin versiossa Deardoff kieltää Bethiltä shakin pelaamisen kokonaisuudessaan rangaistuksena rauhoittavien lääkkeiden varastamisesta. Tässä kohtauksessa hänestä saa vihaisemman ja ankaramman kuvan. Sarjassa taas Deardoff vaikuttaa lempeämmältä, ja pyrkii varmistamaan, että Beth ymmärtää rangaistuksen johtuvan siitä, että Deardoff haluaa varmistaa hänen turvallisuutensa. 

Netflixin versioon on tehty myös muita hyviä lisäyksiä, joita kirjassa ei ollut. Bethin lapsuuskohtaukset hänen elämästään ennen orpokotia, joissa tämän biologisten vanhempien hahmot saavat selkeämmän taustatarinan, olivat mielestäni erittäin mielenkiintoisia. Lisäksi sarja selittää miten Bethin äiti kuoli, mikä teki Bethin taustatarinasta mielestäni vielä surullisemman. Hänen kuolemansa kuitenkin sopii hyvin tämän tarinan tunnelmaan. Bethin biologisen äidin käytös ja itsemurha selittävät osin myös Bethin itsetuhoisen käytöksen aikuisempana. 

Yksi suurimmista eroista kirjan ja sarjan välillä oli itse shakin kuvaus. Tevisin versiossa saattoi olla montakin sivua kestäviä kuvauksia Bethin peleistä, joissa kuvattiin Bethin ja hänen vastustajansa tekemiä siirtoja. Itse en ole koskaan pelannut shakkia, enkä myöskään ymmärrä siitä mitään. En siis saanut kovinkaan paljoa irti näistä pelikuvauksista. Uskon kuitenkin, että joku, joka oikeasti tuntee shakin säännöt, voisi saada näistä kirjan osioista enemmän irti kuin minä. Netflixin versiossa kuitenkin haluttiin keskittyä itse Bethiin, ja turnausten kuvaamisessa katsoja pääsee Bethin pään sisälle. Tästä versiosta myös ne ihmiset, jotka eivät osaa pelata shakkia saavat paljon irti. Turnaukset tuntuvat todella intensiivisiltä, ja niistä joka ikinen saa katsojan jännittämään Bethin puolesta. Pelin kulkua on helpompi ymmärtää, koska Netflix versiota katsoessa katsojalla on tukenaan hahmojen ilmeet ja eleet. Niitä seuraamalla on helpompi ymmärtää kumpi pelaajista on voitolla, ja kumpi häviöllä.

Toinen seikka, joka mielestäni tekee Netflix versiosta paremman, on puvustus ja estetiikka. Musta kuningatar minisarja on lähes koko ajan silmäkarkkia katsojalle. Bethin elegantista vaatemausta ja upeista hiustyyleistä 1960-luvun sisustukseen, kaikki on sarjassa mietitty todella huolellisesti. Kuvauspaikat ovat tyrmääviä, joka ikinen hahmo on saanut juuri heille täydellisesti sopivan näyttelijän, ja taustamusiikkin on tehty upeasti. Kaikki nämä asiat muodostavat henkeäsalpaavan kokonaisuuden, josta nautin jakso jaksolta enemmän. Netflix versio onnistui minusta myös visualisoimaan sen, miten Beth pelasi shakkia päässään animoimalla shakkilaudan ja nappulat kattoon. 

Viimeinen asia, jota haluan kommentoida on Mustan kuningattaren suomenkielinen nimi. Alkuperäinen nimi Queen's gambit viittaa shakkistrategiaan, kuningatar gambiittiin. Tein hiukan taustatyötä, ja kyseinen liike on nykyäänkin yleinen shakkiavaus. Sitä sanotaan gambiitiksi, eli uhkapeliksi, koska valkoinen pelaaja antaa vaikutelman, että uhraisi c-ruudun sotilaan (lähde). Tämä on kuitenkin harhaa, koska jos musta pelaaja lyö tuon sotilaan, hän joutuu alakynteen. Alkuperäinen nimi kuvaa mielestäni tarinaa todella hyvin. Kyseisessä avauksessa annetaan ymmärtää, että uhrataan yksi sotilaista, joka nähdään kaikista shakkinappuloista heikoimpana, koska sotilaita on eniten. Bethkin vaikuttaa monien vastapelaajiensa silmissä heikolta sukupuolensa takia. Beth kuitenkin päihittää suurimman osan miehistä, joita vastaan hän pelaa juuri sen vuoksi, että hänen lahjakkuutensa aliarvioidaan. Toisaalta suomen kielinen nimi Musta kuningatar on mielestäni myös sopiva nimi, koska kuningatar on shakissa kaikkein voimakkain nappula (lähde). Nimi kuvaa Bethiä hyvin, koska hän osoittautuu kaikkien vaikeuksienkin jälkeen kaikista parhaaksi pelaajaksi, kun hän vihdoin voittaa pahimman vastustajansa, Borgovin.

Pidin tästä tarinasta erityisen paljon. Minusta Netflixin versio oli kuitenkin vielä parempi kuin alkuperäinen, koska tarinaan oli lisätty niin paljon pieniä yksityiskohtia, näyttelijät osasivat hommansa paremmin kuin upeasti, ja koko sarja oli muutenkin esteettisesti erittäin ihanaa katsottavaa. Jos shakki ei ole sinulle tuttu peli, suosittelen ennemminkin katsomaan Netflix version, mutta jos shakki taas on tuttua juttua, suosittelen molempia. Kirjana Musta kuningatar on hiukan keskivertoa parempi, mutta sarjana se on kaikin puolin mahtava kokemus. 

Toivotan siis luku ja/tai katseluintoa sinulle, joka et ole vielä kokenut kumpaakaan versiota Mustasta kuningattaresta. Sinulle, joka olet kokenut jomman kumman tai molemmat, oletko  samaa mieltä kanssani Mustasta kuningattaresta? Kummasta versiosta itse pidit enemmän? Odotan innolla, että pääsen kuulemaan mielipiteesi ja keskustelemaan tästä huikeasta sarjasta.